Reilun tunnin mittaista näytelmää oli kieltä osaamattomankin helppo seurata, sillä Semenoff oli tehnyt suomalaisia katsojia varten hyvän juoniselosteen, mitä seuraamalla pysyi tapahtumista kärryillä.
Edellinen käyntini venäläisessä teatterissa oli sujunut toisella tavalla. Olin Leningradissa yli 20 asteen pakkasessa, ja kun siihen aikaan ei baareja eikä marketteja ollut joka korttelissa, ostin lipun Nevski Prospektilla olevaan komediateatteriin, jossa juuri oli alkamassa Shakespearen Loppiaisaatto. Piti siis päästä lämmittelemään. Mitään en näytelmästä ymmärtänyt, mutta väliaikaan mennessä olin sen verran lämmennyt, että jatkoin matkaani tanssikengissä ja pakkasessa kohti Europeiskajan baaritiskiä.
VIIPURISSA ALKU
JO 1600-LUVULLA
Teatterilla on Viipurissa pitkät perinteet. Teatteritohtori Pentti Paavolaisen esittelytekstissä Viipurin teatterielämää koskeneeseen näyttelyyn Teatterimuseossa (2013) todetaan, että teatterin juuret ulottuvat Viipurin koulun 1600-luvun ruotsinkielisiin koulunäytelmiin. Kun venäläiset sitten valtasivat Viipurin 1700-luvulla, rakennettiin Tervaniemelle teatteritalo. Seuraavalla vuosisadalla valmistui Vahtitorninkadun ja Possenkadun kulmaan kivinen teatteritalo (1832), jota pitkän aikaa pidettiin Suomen parhaana.
Tiettävästi Pietari Hannikaisen näytelmä Silmänkääntäjä 1859 Viipurissa oli ensimmäinen suomenkielinen teatteriesitys. Joulukuussa 1872 teatteritalossa esiintyi myös Suomalainen Teatteri, joka Kaarlo Bergbomin johdolla aloitti vierailunsa Viipurissa. Viipurin teatteritalossa aloitti toimintansa Suomalainen Ooppera 1873.
Pysyvästi teatteritalossa aloitti Suomalainen Maaseututeatteri 1899, jonka tärkein taloudellinen takuumies oli Juho Lallukka. Vuonna 1918 nimi muutettiin Viipurin Näyttämöksi, ja tämä Suomen toiseksi suurimman kaupungin teatteri keräsi vahvoja johtajia: Topo Leistelä (1923-25), Eino Jurkka (1925-28), Otto Al’Antila (1928-31) ja Sven Hildén (1931–33). Varsinkin Eino Jurkan johtajakautta on muisteltu värikkäänä ja loistokkaana.
Säännölliseen teatteritoimintaan ryhtyi vuosisadan vaihteessa myös Viipurin työväenyhdistys. Se toiminta ammattilaistui kokonaan 1920-luvun alussa muiden suurten kaupunkien työväenteatterien tapaan. Viipurin Työväen Teatteri kukoisti erityisesti 1920-luvun lopulla, kun johtajaksi oli tullut Arvi Tuomi, jolloin se tasoltaan usein voitti porvariston johtaman Viipurin Näyttämön.
Vuonna 1933 nämä kaksi teatteria yhdistyivät Viipurin kaupunginteatteriksi, joka Arvi Tuomen johdolla (1933-38) pärjäsi hyvin vertailussa Helsingin teattereiden kanssa. Viimeisenä johtajana talvisodan alkaessa oli Glory Leppänen (1938-40). Jatkosodan alkuvaiheissa 1941 teatteritalo paloi. Kaupunginteatteri lopetettiin Kotkassa 1946.
Ammattiteattereiden lisäksi Viipurin esikaupungeissa oli harrastajateattereita, joista vahvimmat olivat Sorvalin, Kelkkalan ja Tammisuon työväen näyttämöt.
Kirjassaan Viipurilaisia (1946) toimittaja Jaakko Leppo muistelee mm. sitä, kun paljastui, että Juhani Tervapää onkin Hella Wuolijoki:
”Kaupunginteatterissa oli Tervapään Niskavuoren naisten ensi-ilta. Tuli loistavat aplodit. Joku huusi, että tekijä esiin. Kesti tuokioita, toisiakin. Ja sitten tuli esiin – suurpuutavara- ja bensiinitirehtööri Hella Wuolijoki ja kumarsi. - - - Illalla Espilän keittiöstä tuotiin Hella Wuolijoelle pinaattimunakas ja minulle chateaubriant.”
Ruutuhyppelyn jälkeen Viipuri-hotellin ravintolassa minulle tuotiin ensin tietenkin borsskeittoa ja pääruuaksi kieviläistä kanaa.
kari.naskinen@gmail.com
