Kun Nastola vuodenvaihteessa liittyy Lahteen, täytyy perehtyä
Nastolan asioihin. Koska tunnetuin asia Nastolassa on Pajulahden urheiluopisto,
aloitin siitä lukemalla Urheiluopistosäätiön 50-vuotishistoriakirjan ”Bunkkeri”, joka Eino Ketolan kirjoittamana ilmestyi 2003.
Pajulahti on ollut merkittävässä asemassa sosialidemokraattisen työväenliikkeen urheiluelämässä ja politiikassa muutenkin. Kuvaavaa tälle asetelmalle on, että Ketola aloittaa kirjankin tiukalla linjanvedolla, ensimmäinen lause: ”Valkoisten voitto Suomen sisällissodassa esti sosialidemokratian putoamisen Neuvostoliiton kansojen vankilaan.”
Urheiluopistosäätiökin on ollut nimenomaan oikeistodemareiden linnake. Ketola: ”Säätiö rakensi kommunisteista riippumatonta työväen urheiluliikettä ja käytti varoja Neuvostoliiton rahoittamia pyrkimyksiä vastaan. Urheiluopistosäätiö lujitti 1950-luvun puolivälistä alkaen ns. tannerilaista sosialidemokratiaa, viivytti Rafael Paasion edustaman suuntauksen pääsyä SDP:n johtoon ja hidasti puoluerajat ylittäneen varsinaisen suomettumisilmiön laajentumista sosialidemokraattiseen liikkeeseen.”
Pajulahden vahva mies noihin aikoihin oli säätiön ensimmäisenä puheenjohtajana 1952-67 toiminut Väinö Leskinen, joka oli myös SDP:n puoluesihteeri 1946-57 ja TUL:n puheenjohtaja 1951-55. Leskisen porukkaa varten säätiö vuokrasi 1955 Helsingistä Säästöpankinranta 8 B:n graniittisesta kivijalasta vanhan hiilikellarin, joka kunnostettiin Leskisen toimistoksi. Sitä alettiin kutsua Bunkkeriksi, ja siitä tuli Leskisen poliittisen taistelun esikunta. On todennäköistä, että Bunkkeri oli myös väylänä demarien saaman CIA-rahan jakamisessa.
Vuosi 1955 vei Urheiluopistosäätiönkin poliittisen koiranilmaan. Sekä SDP että TUL olivat hajoamaisillaan. Ensimmäinen skandaali syntyi TUL:n Helsingin piirin kokouksessa, josta Leskinen kannattajineen marssi ulos, kun SDP:n vähemmistöläiset Pekka Martinin johdolla liittoutuivat kommunistien kanssa. Kokouksessa martinilaiset saivat kommunistien tuella enemmistön piirin hallitukseen.
Suomalaisen sosialidemokratian jakautuminen kahtia oli näin alkanut. Tappio Helsingissä sai Leskisen jättämään TUL:n puheenjohtajuuden. Tilalle astui martinilainen Penna Tervo, joka kuoli auto-onnettomuudessa seuraavana vuonna, ja Tervon paikan peri Martin.
Presidentinvaalitkin lähestyivät, mutta koska demarit riitelivät keskenään, he eivät kyenneet täysipainoiseen vaalikampanjaan kumpaankaan ryhmään sitoutumattoman K.-A. Fagerholmin hyväksi. Olisiko Urho Kekkonen voittanut, jos SDP olisi ollut terveemmässä kunnossa?
TUL piti saada taas kuntoon ja Väinö Tanner lähti urheiluriidan sovittelijaksi 1956. Sovintopaperikin saatiin aikaan, mutta sen pohja romahti, kun Penna Tervo kuoli auto-onnettomuudessa, eikä Martinin kanssa TUL-sopua ollut mahdollista saada aikaan.
Bunkkeria ei kuitenkaan enää seuraavan vuoden jälkeen tarvittu, kun Tanner oli valittu SDP:n puheenjohtajaksi 1957 ja Leskinen siirtynyt matkatoimisto Arean toimitusjohtajaksi. Leskisen uusi poliittinen kabinetti alkoi kokoontua ravintola Royalissa.
Urheilupoliittinen skisma kuitenkin jatkui. Kesällä 1956 Nastolassa pidettiin kokous, jossa perustettiin sos.dem.-henkinen Urheilun tuki ry, ja Urheiluopistosäätiön hallitus päätti myöntää sille 4 miljoonan markan avustuksen. Tästä kolme vuotta ja perustettiin oikeistodemareiden urheilujärjestö Työväen urheiluseurojen keskusliitto (TUK), jolle säätiön hallitus taas hövelisti myönsi avustusta 2,5 miljoonaa markkaa. TUK:n puheenjohtajaksi valittiin Arvi E. Heiskanen ja varapuheenjohtajaksi Pajulahden opiston rehtori Pentti Anttila, josta myöhemmin tuli puheenjohtaja 1960-62. TUK:hon liittyi satakunta TUL:n seuraa, mm. Elannon Isku, HKV, HTU, KTP, Lahden Sampo, OTP, Pitäjänmäen Tarmo, Porin Pyrintö, TMP, TuTo ja Töölön Vesa. Eripura kesti 20 vuotta, sillä vasta 1979 TUK palasi takaisin TUL:ään.
EROON KOMMUNISTEISTA
Jo Pajulahden syntyvaiheissa lähtökohtana oli ollut se, että TUL:n oikeistodemarit olivat halunneet irti kommunisteista. Pajulahti oli merkittävä osa tätä strategiaa. TUL oli pääsihteerinsä Eino A. Wuokon johdolla kohentanut talouttaan suurkeräyksellä 1947, ja sen tuoton tuella TUL rakensi Nastolaan TUL:n naisten kesäkodin tontille urheiluopiston. Naisten voimistelu- ja urheilukoti oli hankittu Pajulahdesta jo 1929. Uuden urheiluopistorakennuksen toinen rakennuspaikkavaihtoehto oli ollut Espoossa, jossa TUL:n yhdessä ammattiliittojen kanssa omistamana oli tonttimaata. Nastola tuli kuitenkin rakennuskustannuksiltaan edullisemmaksi.
Kommunistit eivät helpolla antaneet periksi. Vuonna 1951 TUL:n kommunistinen varapuheenjohtaja Yrjö Enne ja liittotoimikunnan jäsen Paul Koponen suorittivat Pajulahdessa yksityisen yöllisen tilintarkastuksen, ja jättivät sen jälkeen lääninhallitukselle ilmiannon taloudellisista väärinkäytöksistä. Heti seuraavana päivänä poliisit tulivat TUL:n toimistoon, mutta kävi ilmi, että ilmianto oli perusteeton.
Jotta tällainen saatiin loppumaan, päätettiin perustaa säätiö, kuten Ketola kirjassa perustelee: ”Sosialidemokraatit halusivat ehkäistä taloushallintoon ja varojenkäyttöön kohdistuvat kommunistiset provokaatiot ja myös viranomaisten aiheuttaman häirinnän. Kysymys TUL:n omaisuuden suojaamisesta luovuttamalla se erikseen perustettavan säätiön haltuun tuli entistä ajankohtaisemmaksi. Säätiöinnillä sosialidemokraatit pyrkivät myös heikentämään kommunistien mielenkiintoa TUL:n valtaamista kohtaan.”
Urheiluopistosäätiö päätettiin perustaa TUL:n liittoneuvostossa tammikuussa 1952. TUL:n kommunistitkin hyväksyivät säätiön perustamisen, mutta eivät sitä, että perustamista valmistelevaan toimikuntaan valittiin vain demareita. Näin joka tapauksessa kävi, eivätkä kommunistit täysin tainneet ymmärtää, että TUL:n varoja oli päätetty siirtää pysyvällä tavalla sosialidemokraattien hallintaan.
NYT
Enää eivät poliittiset myrskyt vello, mutta politiikasta ei Pajulahti ole kokonaan irti päässyt. Vuonna 2014 hovioikeus tuomitsi säätiön hallituksen silloisen puheenjohtajan Markku Pohjolan sakkoihin luottamusaseman väärinkäytöstä. Syynä oli, että säätiön hallitus oli vuosina 2005-07 ostanut säätiölle kymmenen taideteosta 23 000 eurolla – oikea hinta olisi ollut 7000 euroa. Olivat niitä kuuluisia poliitikkojen taulukauppoja.
Urheiluopistosäätiön nykyinen hallitus:
Toimitusjohtaja Perttu Puro (pj.)
Valtiotieteiden maisteri Laura Andersson (vpj.)
Kanslianeuvos Kari T. Ahonen
Valtiotieteiden kandidaatti Ulla Juurola
Johtaja Erkki Kokkonen
Toimitusjohtaja Heikki Nykänen
Varatuomari Jani Salenius
Pajulahti on ollut merkittävässä asemassa sosialidemokraattisen työväenliikkeen urheiluelämässä ja politiikassa muutenkin. Kuvaavaa tälle asetelmalle on, että Ketola aloittaa kirjankin tiukalla linjanvedolla, ensimmäinen lause: ”Valkoisten voitto Suomen sisällissodassa esti sosialidemokratian putoamisen Neuvostoliiton kansojen vankilaan.”
Urheiluopistosäätiökin on ollut nimenomaan oikeistodemareiden linnake. Ketola: ”Säätiö rakensi kommunisteista riippumatonta työväen urheiluliikettä ja käytti varoja Neuvostoliiton rahoittamia pyrkimyksiä vastaan. Urheiluopistosäätiö lujitti 1950-luvun puolivälistä alkaen ns. tannerilaista sosialidemokratiaa, viivytti Rafael Paasion edustaman suuntauksen pääsyä SDP:n johtoon ja hidasti puoluerajat ylittäneen varsinaisen suomettumisilmiön laajentumista sosialidemokraattiseen liikkeeseen.”
Pajulahden vahva mies noihin aikoihin oli säätiön ensimmäisenä puheenjohtajana 1952-67 toiminut Väinö Leskinen, joka oli myös SDP:n puoluesihteeri 1946-57 ja TUL:n puheenjohtaja 1951-55. Leskisen porukkaa varten säätiö vuokrasi 1955 Helsingistä Säästöpankinranta 8 B:n graniittisesta kivijalasta vanhan hiilikellarin, joka kunnostettiin Leskisen toimistoksi. Sitä alettiin kutsua Bunkkeriksi, ja siitä tuli Leskisen poliittisen taistelun esikunta. On todennäköistä, että Bunkkeri oli myös väylänä demarien saaman CIA-rahan jakamisessa.
Vuosi 1955 vei Urheiluopistosäätiönkin poliittisen koiranilmaan. Sekä SDP että TUL olivat hajoamaisillaan. Ensimmäinen skandaali syntyi TUL:n Helsingin piirin kokouksessa, josta Leskinen kannattajineen marssi ulos, kun SDP:n vähemmistöläiset Pekka Martinin johdolla liittoutuivat kommunistien kanssa. Kokouksessa martinilaiset saivat kommunistien tuella enemmistön piirin hallitukseen.
Suomalaisen sosialidemokratian jakautuminen kahtia oli näin alkanut. Tappio Helsingissä sai Leskisen jättämään TUL:n puheenjohtajuuden. Tilalle astui martinilainen Penna Tervo, joka kuoli auto-onnettomuudessa seuraavana vuonna, ja Tervon paikan peri Martin.
Presidentinvaalitkin lähestyivät, mutta koska demarit riitelivät keskenään, he eivät kyenneet täysipainoiseen vaalikampanjaan kumpaankaan ryhmään sitoutumattoman K.-A. Fagerholmin hyväksi. Olisiko Urho Kekkonen voittanut, jos SDP olisi ollut terveemmässä kunnossa?
TUL piti saada taas kuntoon ja Väinö Tanner lähti urheiluriidan sovittelijaksi 1956. Sovintopaperikin saatiin aikaan, mutta sen pohja romahti, kun Penna Tervo kuoli auto-onnettomuudessa, eikä Martinin kanssa TUL-sopua ollut mahdollista saada aikaan.
Bunkkeria ei kuitenkaan enää seuraavan vuoden jälkeen tarvittu, kun Tanner oli valittu SDP:n puheenjohtajaksi 1957 ja Leskinen siirtynyt matkatoimisto Arean toimitusjohtajaksi. Leskisen uusi poliittinen kabinetti alkoi kokoontua ravintola Royalissa.
Urheilupoliittinen skisma kuitenkin jatkui. Kesällä 1956 Nastolassa pidettiin kokous, jossa perustettiin sos.dem.-henkinen Urheilun tuki ry, ja Urheiluopistosäätiön hallitus päätti myöntää sille 4 miljoonan markan avustuksen. Tästä kolme vuotta ja perustettiin oikeistodemareiden urheilujärjestö Työväen urheiluseurojen keskusliitto (TUK), jolle säätiön hallitus taas hövelisti myönsi avustusta 2,5 miljoonaa markkaa. TUK:n puheenjohtajaksi valittiin Arvi E. Heiskanen ja varapuheenjohtajaksi Pajulahden opiston rehtori Pentti Anttila, josta myöhemmin tuli puheenjohtaja 1960-62. TUK:hon liittyi satakunta TUL:n seuraa, mm. Elannon Isku, HKV, HTU, KTP, Lahden Sampo, OTP, Pitäjänmäen Tarmo, Porin Pyrintö, TMP, TuTo ja Töölön Vesa. Eripura kesti 20 vuotta, sillä vasta 1979 TUK palasi takaisin TUL:ään.
EROON KOMMUNISTEISTA
Jo Pajulahden syntyvaiheissa lähtökohtana oli ollut se, että TUL:n oikeistodemarit olivat halunneet irti kommunisteista. Pajulahti oli merkittävä osa tätä strategiaa. TUL oli pääsihteerinsä Eino A. Wuokon johdolla kohentanut talouttaan suurkeräyksellä 1947, ja sen tuoton tuella TUL rakensi Nastolaan TUL:n naisten kesäkodin tontille urheiluopiston. Naisten voimistelu- ja urheilukoti oli hankittu Pajulahdesta jo 1929. Uuden urheiluopistorakennuksen toinen rakennuspaikkavaihtoehto oli ollut Espoossa, jossa TUL:n yhdessä ammattiliittojen kanssa omistamana oli tonttimaata. Nastola tuli kuitenkin rakennuskustannuksiltaan edullisemmaksi.
Kommunistit eivät helpolla antaneet periksi. Vuonna 1951 TUL:n kommunistinen varapuheenjohtaja Yrjö Enne ja liittotoimikunnan jäsen Paul Koponen suorittivat Pajulahdessa yksityisen yöllisen tilintarkastuksen, ja jättivät sen jälkeen lääninhallitukselle ilmiannon taloudellisista väärinkäytöksistä. Heti seuraavana päivänä poliisit tulivat TUL:n toimistoon, mutta kävi ilmi, että ilmianto oli perusteeton.
Jotta tällainen saatiin loppumaan, päätettiin perustaa säätiö, kuten Ketola kirjassa perustelee: ”Sosialidemokraatit halusivat ehkäistä taloushallintoon ja varojenkäyttöön kohdistuvat kommunistiset provokaatiot ja myös viranomaisten aiheuttaman häirinnän. Kysymys TUL:n omaisuuden suojaamisesta luovuttamalla se erikseen perustettavan säätiön haltuun tuli entistä ajankohtaisemmaksi. Säätiöinnillä sosialidemokraatit pyrkivät myös heikentämään kommunistien mielenkiintoa TUL:n valtaamista kohtaan.”
Urheiluopistosäätiö päätettiin perustaa TUL:n liittoneuvostossa tammikuussa 1952. TUL:n kommunistitkin hyväksyivät säätiön perustamisen, mutta eivät sitä, että perustamista valmistelevaan toimikuntaan valittiin vain demareita. Näin joka tapauksessa kävi, eivätkä kommunistit täysin tainneet ymmärtää, että TUL:n varoja oli päätetty siirtää pysyvällä tavalla sosialidemokraattien hallintaan.
NYT
Enää eivät poliittiset myrskyt vello, mutta politiikasta ei Pajulahti ole kokonaan irti päässyt. Vuonna 2014 hovioikeus tuomitsi säätiön hallituksen silloisen puheenjohtajan Markku Pohjolan sakkoihin luottamusaseman väärinkäytöstä. Syynä oli, että säätiön hallitus oli vuosina 2005-07 ostanut säätiölle kymmenen taideteosta 23 000 eurolla – oikea hinta olisi ollut 7000 euroa. Olivat niitä kuuluisia poliitikkojen taulukauppoja.
Urheiluopistosäätiön nykyinen hallitus:
Toimitusjohtaja Perttu Puro (pj.)
Valtiotieteiden maisteri Laura Andersson (vpj.)
Kanslianeuvos Kari T. Ahonen
Valtiotieteiden kandidaatti Ulla Juurola
Johtaja Erkki Kokkonen
Toimitusjohtaja Heikki Nykänen
Varatuomari Jani Salenius
Säätiön valtuuskunta:
Valtiotieteen maisteri Paavo Lipponen (pj.)
Opetusneuvos Arpo Heinonen (vpj.)
Kaupunkineuvos Anna-Liisa Kasurinen (vpj.)
Ekonomi Yrjö-Olavi Aav
Kauppatieteiden kandidaatti Arto Bryggare
Kansanedustaja Maarit Feldt-Ranta
Rakennusneuvos, varatuomari Ben Grass
Järjestöpäällikkö Eija Harjula
Kansanedustaja Eero Heinäluoma
Neuvottelupäällikkö Irene Hämäläinen
Kanslianeuvos Maunu Ihalainen
Dosentti Eino Ketola
Järjestöneuvos Jaakko Kuusela
Toimistopäällikkö Riitta Lainio
Varatuomari Juha Laisaari
Hallintotieteiden maisteri Lasse Lehti
Kaupunkineuvos Reino Ojala
Filosofian tohtori Jussi Pikkusaari
Valtiotieteiden tohtori Asko Puumalainen
Oikeustieteen kandidaatti Kirsti Salminen
Oikeustieteen tohtori Olavi Syrjänen
Liittopuheenjohtaja Petri Vanhala
Voimistelunopettaja Sirkka-Liisa Vehviläinen
Liikuntaneuvos Seppo Virtanen
Liikuntakeskus Pajulahden toimitusjohtaja-rehtori on liikuntapedagogiikasta tohtorinväitöksen tehnyt Lasse Mikkelsson.
kari.naskinen@gmail.com
