Näytelmä ei ole kronologisesti etenevä Sibelius-elämäkerta. Aikaan se ei ole sidottu ollenkaan. Tästä esimerkkinä erinomaisen hauska kohtaus, jossa Sibeliuksen luo ovat tulleet Eino Leino, Pentti Saarikoski, Arto Melleri ja Kiasman edestä Ainolaan ratsastanut pronssinen Mannerheim. Lisäksi Saarikoski on tuonut mukanaan suomalaisen taiteen peruskallioon kuuluvan Kiven, tässä tapauksessa graniittisen kilometripylvään.
Varsinkin Mannerheim on innoissaan Sibeliuksesta. Hän sanoo, että eihän esimerkiksi Maamme-laulu ole mitään verrattuna Sibeliuksen Finlandiaan – sitähän aina kauppatorillakin soitetaan, kun Suomen Leijonat ovat voittaneet maailmanmestaruuden. Marski myös toivoo, että Sibeliuksen sävellyksiä saataisiin kännyköiden soittoääniksi.
Leino on samaa mieltä ja ylistää Sibeliusta kaikkein suurimmaksi, ”nuottiviivaston Fittipaldiksi”.
Keskeinen kohtaus näytelmässä perustuu siihen tietoon, että 1907 Sibelius tapasi viisi vuotta vanhemman Gustav Mahlerin Helsingissä. Heidän keskustelustaan ei paljon mitään tiedetä, mutta Vihinen on luonut erittäin mielenkiintoisen dialogin siitä, mitkä asiat näitä säveltäjiä erottivat ja mitkä yhdistivät. Selväksi tulee esimerkiksi se, että ”Vihisen Mahler” pitää Sibeliusta jonkinlaisena sivukylän profeettana, jonka musiikki on lähinnä paikallisesti kiinnostavaa. Sibelius taas sanoo Mahlerin mahtavista sinfonioista, että pitääkö kaikki aina esittää niin lujaa ja mahtipontisesti, ettei herkkyydelle jää tilaa ollenkaan.
Yksi yhdistävä tekijä kuitenkin löytyi: sekä Mahlerin että Sibeliuksen kotijumala on Mozart, ja niin se on Vihisenkin, jolta viime syksynä ilmestyi elämäkertakirja Mozartista.
Kantaesityksessä Hämeenlinnan teatterin katsomossa näytti istuvan myös Eppu Normaalin jäseniä. Heille suunnattuna Sibelius sanoi Mahlerin kanssa jutellessaan, että ei maailmaa kitaransoitolla muuteta.
Kiva kohta herrojen keskustelussa on, kun he irvailevat sille, että jotkut naisetkin ovat puhuneet kapellimestariksi ryhtymisestä. Ajatus luisti tähän siksi, että Mahlerin kummityttö Alma Rosé oli kapellimestariunelmastaan puhunut.
SIBELIUS NATSIEN
TALUTUSHIHNASSA
Ennen väliaikaa näytelmä on pääosin komediaa, mutta sen jälkeen tragediaa. Tulee esille sekin, että Alma Rosé lopulta johti tyttöorkesteria Auschwitzin keskitysleirillä.
Näyttämölle ilmestyvät myös hakaristiliput ja Goebbels, joka tuo Sibeliukselle Hitlerin tälle myöntämän (1935) Saksan korkeimman kulttuurikunniamerkin, hopeisen Goethe-mitalin. Samalla puhutaan Saksan Sibelius-seura perustamisesta (toteutui 1942) ja kansainvälisen säveltäjäneuvoston perustamisesta, jonka puheenjohtajaksi oli lupautunut Richard Strauss, ja Sibeliuksesta tuli varapuheenjohtaja. Säveltäjäneuvosto mm. julkaisi mustia listoja juutalaissäveltäjistä.
Sibelius lähetti Saksaan radiotervehdyksenkin, jossa hän puhui Saksasta "musiikin loistavana maana" sekä Suomen ja Saksan kohtalonyhteydestä. Sibelius kuului siihen suomalaiseen älymystöön, jonka fasismi lumosi ainakin hetkellisesti.
Sibeliuksen natsiyhteyksiä ovat ottaneet esille monet muutkin kuin Vihinen. Sibeliuksen Valse Triste soi Jari Juutisen Eichmann-näytelmässä (2005), ja äskettäin tuli televisiosta ruotsalaisen Jan Troellin elokuva Menneen miehen maine (2012), jossa käsiteltiin Hitleriä ja taas Valse Triste soi.
Sibeliuksen natsisuhteista väitöskirjan tehnyt Vihinen on löytänyt Sibeliuksen varhaisista päiväkirjamerkinnöistä antisemitisminä pidettäviä kohtia. Niissä Sibelius on mm. kirjoittanut haisevista juutalaisista, joskin hän viimeisissä päiväkirjamerkinnöissään kirjoitti katuvansa sitä, että oli ottanut Hitlerin arjalaispykälät tosissaan.
Sitten voidaan kuitenkin muistaa, että Sibeliuksella oli lämmin suhde Suomen fasistipiireihin. Jääkärimarssi oli kansalaissodan aikana Mannerheimin valkoisen armeijan tunnusmelodia, ja Lapuanliikekin sai Sibeliukselta täyden tuen, säveltäjämestari jopa osallistui tuon fasistisen ääriliikkeen mielenosoitukseen yhdessä Aino-rouvan kanssa.
Sibeliuksen toinen kohtalonyhteys liittyykin Ainoon, jonka kanssa avioliitto kesti 65 vuotta, tyyntä ja myrskyä.
Sibelius-näytelmän sisältö on niin vahva, että melkein unohtui - Sibeliusta esittävän Ilkka Heiskasen roolityö on komea. Lähes koko ajan näyttämöllä, intensiivisesti ja tekstiin uskoen. Ohjaaja Sakari Kirjavainen ja Heiskanen ovat tehneet Sibeliuksesta nuoren, vimmaisen säveltäjän, joka tietää mitä tekee, joskin virheitäkin osuu matkalle. Heiskasen Sibelius ei ole sikarinsavun takana oleva mystinen hahmo, vaan verta ja luuta, se välillä Kämpissä kavereiden kanssa ryyppäävä humanteri, joka ehkä oli kännissä, kun natsit kelkkaansa houkuttelivat.
kari.naskinen@gmail.com
