Taiwanilaisen Ping Bin Leen kuvaus Renoir-elokuvassa on lämmintä ja
runsasta kuin Pierre-Auguste Renoirin
maalauksissa. Asetelmat ja värit maalarin työhuoneessa ja puutarhassa hehkuvat,
valot ja varjot luovat syvyyttä. Elokuva kertoo maalari-Renoirin ja tämän
pojan, suureksi elokuvaohjaajaksi kehittyneen Jean Renoirin elämästä ensimmäisen maailmansodan aikoina. Jean
Renoir jää kuitenkin selvästi sivuosaan, mitä tulee hänen elokuvauraansa. Isä
on voimahahmo, ja elokuvassakin pojan kiinnostuksen suuntautuminen toiseen
taiteenlajiin jää melko perustelemattomaksi.
Elokuvan pääosaan nousee vanhan, sairaalloisen isäpapan mallina toimiva Andreé Heuschling, joka myöhemmin, elokuvan tapahtumien jälkeen, menee naimisiin Jean Renoirin kanssa. Tyttöä näyttelevä Christa Theret on myös näyttelijöistä paras, hän saa luonnekuvaansa särmää toisin kuin isä ja poika. Tyttö on kaunis ja tuittupää, ja kuten Jean Renoir sanoo kirjassaan Renoir, isäni (1985), tarjosi punatukkainen, hyvärintainen (taiteilijan sanomana) Andreé Heuschling isälle hienoja innoituksen hetkiä tämän viimeisinä elinvuosina: ”Cagnesin [kylän] ja Renoirin tarina on rakkaustarina - - - hänen viimeinen kautensa oli kuin yhtäjaksoista ilotulitusta. Hänen alastomansa ja hänen ruusunsa julistivat luonnon tasapainon ikuisuutta ja häviämättömyyttä.”
Jean Renoir palaa sodasta jalkaansa haavoittuneena. Isä on kuitenkin nivelreumaisenakin suuri mestari, joka peittää pojan varjoonsa. Nyt jälkeenpäin kuitenkin tiedämme, että suuria olivat molemmat. Heitä yhdisti sama elämän filosofia, sama maailmannäkemys, sama suhde luontoon. Tosin Jean Renoir oli elokuvissaan karumpi, jalat maassa, ja lisäksi hänen illuusionsa oli maailmanrauha. Toki isänkin maailmankuva oli kaunis ja harmoninen, mutta realistina voi tietenkin sanoa, että hän maalasi jo kadotettua paratiisia.
Yhtä hyvin voi kyllä sanoa, että myös Jean Renoirin pasifistinen Suuri illuusio (1937) kuvaa mennyttä maailmaa, ideaa kadotetusta paratiisista. Se syntyi Renoirin omakohtaisten sotakokemusten pohjalta.
Nuoren Jeanin rakastuminen Andreéhen on uskottavasti kuvattu. Vaikeuksiakin on, mutta vähän auttaa, kun Jean lupaa rakastetulleen, että hän tekee elokuvan, johon Andreé pääsee mukaan. Niin pääsikin, sillä 1924-28 Andreé esiintyi kuudessa Jean Renoirin tekemässä elokuvassa. Niistä parhaaksi ja myös yleisömenestykseksi osoittautui Emile Zolan Nanasta tehty filmatisointi (1926), josta elokuvahistorioitsija Georges Sadoul on kirjoittanut: ”Nana kuuluu 1920-luvun lopun ranskalaisen elokuvan parhaimpiin. Siinä yhdistyvät onnellisella tavalla impressionistinen kuvakäsitys ja Zolan naturalistisiin traditioihin pitäytyvä realismi. Sen innoittajana voidaan pitää osittain myös Erich von Stroheimia ja saksalaista koulukuntaa.”
Jean Renoirin elokuvissa Andreé Heuschling esiintyi taiteilijanimellä Catherine Hessling. Renoirin elokuvien jälkeen hän näytteli varsinkin Alberto Cavalcantin elokuvissa ja kerran myös itävaltalaisen G.W. Pabstin elokuvassa.
Viime vuonna valmistunut Renoir-elokuva ei kokonaisuutena ole kummoinen. Ilman näitä historiallisesti tärkeitä roolihahmoja tällä Gilles Bourdosin ohjaamalla elokuvalla ei olisi paljonkaan mielenkiintoa. Mitään suurta illusioonia ei synny. Parasta on Ping Bin Leen kuvaus.
kari.naskinen@gmail.com
Elokuvan pääosaan nousee vanhan, sairaalloisen isäpapan mallina toimiva Andreé Heuschling, joka myöhemmin, elokuvan tapahtumien jälkeen, menee naimisiin Jean Renoirin kanssa. Tyttöä näyttelevä Christa Theret on myös näyttelijöistä paras, hän saa luonnekuvaansa särmää toisin kuin isä ja poika. Tyttö on kaunis ja tuittupää, ja kuten Jean Renoir sanoo kirjassaan Renoir, isäni (1985), tarjosi punatukkainen, hyvärintainen (taiteilijan sanomana) Andreé Heuschling isälle hienoja innoituksen hetkiä tämän viimeisinä elinvuosina: ”Cagnesin [kylän] ja Renoirin tarina on rakkaustarina - - - hänen viimeinen kautensa oli kuin yhtäjaksoista ilotulitusta. Hänen alastomansa ja hänen ruusunsa julistivat luonnon tasapainon ikuisuutta ja häviämättömyyttä.”
Jean Renoir palaa sodasta jalkaansa haavoittuneena. Isä on kuitenkin nivelreumaisenakin suuri mestari, joka peittää pojan varjoonsa. Nyt jälkeenpäin kuitenkin tiedämme, että suuria olivat molemmat. Heitä yhdisti sama elämän filosofia, sama maailmannäkemys, sama suhde luontoon. Tosin Jean Renoir oli elokuvissaan karumpi, jalat maassa, ja lisäksi hänen illuusionsa oli maailmanrauha. Toki isänkin maailmankuva oli kaunis ja harmoninen, mutta realistina voi tietenkin sanoa, että hän maalasi jo kadotettua paratiisia.
Yhtä hyvin voi kyllä sanoa, että myös Jean Renoirin pasifistinen Suuri illuusio (1937) kuvaa mennyttä maailmaa, ideaa kadotetusta paratiisista. Se syntyi Renoirin omakohtaisten sotakokemusten pohjalta.
Nuoren Jeanin rakastuminen Andreéhen on uskottavasti kuvattu. Vaikeuksiakin on, mutta vähän auttaa, kun Jean lupaa rakastetulleen, että hän tekee elokuvan, johon Andreé pääsee mukaan. Niin pääsikin, sillä 1924-28 Andreé esiintyi kuudessa Jean Renoirin tekemässä elokuvassa. Niistä parhaaksi ja myös yleisömenestykseksi osoittautui Emile Zolan Nanasta tehty filmatisointi (1926), josta elokuvahistorioitsija Georges Sadoul on kirjoittanut: ”Nana kuuluu 1920-luvun lopun ranskalaisen elokuvan parhaimpiin. Siinä yhdistyvät onnellisella tavalla impressionistinen kuvakäsitys ja Zolan naturalistisiin traditioihin pitäytyvä realismi. Sen innoittajana voidaan pitää osittain myös Erich von Stroheimia ja saksalaista koulukuntaa.”
Jean Renoirin elokuvissa Andreé Heuschling esiintyi taiteilijanimellä Catherine Hessling. Renoirin elokuvien jälkeen hän näytteli varsinkin Alberto Cavalcantin elokuvissa ja kerran myös itävaltalaisen G.W. Pabstin elokuvassa.
Viime vuonna valmistunut Renoir-elokuva ei kokonaisuutena ole kummoinen. Ilman näitä historiallisesti tärkeitä roolihahmoja tällä Gilles Bourdosin ohjaamalla elokuvalla ei olisi paljonkaan mielenkiintoa. Mitään suurta illusioonia ei synny. Parasta on Ping Bin Leen kuvaus.
kari.naskinen@gmail.com
