Ranskalaisen Francois Ozonin Vieras talossa on rakenteeltaan
mielenkiintoinen: se on kuin kirjallisuuden ja elokuvan yhdistelmä. Lukiolaispojan
ainekirjoitukset kiinnittävät äidinkielenopettajan huomion, ja kun opettaja
itse on epäonnistunut kirjailijanurallaan, hän ottaa pojan erikoislaatuiseen
tukiopetukseensa, minkä tarkoituksena on tehdä pojasta kirjailija.
Koulupoika ryhtyy luokkatoverinsa "bestikseksi", ujuttautuu tämän kotiin ja ryhtyy kirjoittamaan kaverinsa perhe-elämästä jatkuvajuonista tarinaa. Opettaja häkeltyy lahjakkaan ja erikoisen oppilaansa toimista, mutta saa siitä samalla innoitusta omaankin työhönsä.
Pojan tarinankuljetus vetää opettajan mukaan peliin. Enää ei riitäkään normaali seuranta, keskiluokkaisen perheen ulkokohtainen tarkastelu, vaan pojasta tulee tirkistelijä. Opettaja ajautuu yhä syvemmälle tähän kummalliseen tarinaan, ja harmittomana kirjoitusharrastuksena alkanut toiminta muuttuu elokuvassa peräti jännitysnäytelmäksi. Komediaksikin elokuvaa voi luonnehtia, tai sairaskertomukseksi.
Elokuvan katsojalle jää myös pelivaraa, sillä aivan kaikista asioista ei voi varmuudella sanoa, ovatko ne todella tapahtuneet vai ovatko vain pojan mielikuvitusta, kirjallista vapautta. Tulee mieleen Panu Rajala, jonka uusimmasta kirjasta vain Katri Helena pystyy sanomaan, mikä on totta ja mikä mielikuvitusta.
Elokuva on nokkela, mutta jää joissakin kohdissa tylsästi jumiin. Opettaja neuvoo poikaa, että olkoon kysymyksessä dekkari tai draama, on lukija pidettävä pihdeissä luomalla tarinaan konflikteja. Elokuvassa varsinaiset konfliktit tulevat vasta aivan lopussa, liian myöhään.
Poikkeuksellinen näyttelijävalinta on englantilainen Kristin Scott Thomas opettajan vaimona, joka myös sotkeutuu pojan tarinan syövereihin. Kristin Scott Thomas lähti 19-vuotiaana au pairiksi Pariisiin ja jäi sinne myös opiskelemaan näyttelijäksi. Siksi hän hallitsee ranskan kielen.
kari.naskinen@gmail.com
Koulupoika ryhtyy luokkatoverinsa "bestikseksi", ujuttautuu tämän kotiin ja ryhtyy kirjoittamaan kaverinsa perhe-elämästä jatkuvajuonista tarinaa. Opettaja häkeltyy lahjakkaan ja erikoisen oppilaansa toimista, mutta saa siitä samalla innoitusta omaankin työhönsä.
Pojan tarinankuljetus vetää opettajan mukaan peliin. Enää ei riitäkään normaali seuranta, keskiluokkaisen perheen ulkokohtainen tarkastelu, vaan pojasta tulee tirkistelijä. Opettaja ajautuu yhä syvemmälle tähän kummalliseen tarinaan, ja harmittomana kirjoitusharrastuksena alkanut toiminta muuttuu elokuvassa peräti jännitysnäytelmäksi. Komediaksikin elokuvaa voi luonnehtia, tai sairaskertomukseksi.
Elokuvan katsojalle jää myös pelivaraa, sillä aivan kaikista asioista ei voi varmuudella sanoa, ovatko ne todella tapahtuneet vai ovatko vain pojan mielikuvitusta, kirjallista vapautta. Tulee mieleen Panu Rajala, jonka uusimmasta kirjasta vain Katri Helena pystyy sanomaan, mikä on totta ja mikä mielikuvitusta.
Elokuva on nokkela, mutta jää joissakin kohdissa tylsästi jumiin. Opettaja neuvoo poikaa, että olkoon kysymyksessä dekkari tai draama, on lukija pidettävä pihdeissä luomalla tarinaan konflikteja. Elokuvassa varsinaiset konfliktit tulevat vasta aivan lopussa, liian myöhään.
Poikkeuksellinen näyttelijävalinta on englantilainen Kristin Scott Thomas opettajan vaimona, joka myös sotkeutuu pojan tarinan syövereihin. Kristin Scott Thomas lähti 19-vuotiaana au pairiksi Pariisiin ja jäi sinne myös opiskelemaan näyttelijäksi. Siksi hän hallitsee ranskan kielen.
kari.naskinen@gmail.com
