1. Teatterin rahapula on näköjään johtanut siihen, että näytelmiä ei enää varsinaisesti lavasteta. Tällä kertaa lavastukseksi ovat riittäneet isot vaaleat kankaat ja niihin heijastettavat valot.
2. On hienoa, että meillä on Lahdessa tällainen iso teatteri. Nytkin siellä voi ajaa hollolalaisen Janne Torniaisen lainaamalla Ford Thunderbirdillä (vm. -60). Ei näin hienoihin näyttämökuviin ja -tapahtumiin ole mahdollisuuksia Vanhassa Jukossa tai Q-teatterissa.
Näytelmä on hyvä. Se on kertomus norjalaisen hyvinvointivaltion toimivuudesta. Kaksi kevyesti hömpähtänyttä mielenterveyspotilasta on päässyt laitoshoidossa sellaiseen kuntoon, että heidät voidaan sijoittaa avohoitoon, valtion tukiasuntoon Oslossa. Sellaisia nelikymppisiä miehiä, jotka ovat vähän uumeloita ja aika paljon pihalla nykymaailman menosta. Kumpikaan ei osaa eikä uskalla edes vastata puhelimeen.
Paniikkihäiriöinen Elling (Tapani Kalliomäki) on elänyt äitinsä hoivissa, mutta äidin kuoleman jälkeen Ellingistä tulee niin avuton, että hänet sijoitetaan laitoshoitoon. Samassa huoneessa asustaa Kjell Bjarne (Mikko Jurkka), jonka pakkomielle on seksi. Oslossa kaverukset sitten majoittuvat sosiaalitoimen osoittamaan pieneen asuntoon, ja siitä näytelmä varsinaisesti alkaa. Siitä alkaa myös komedia.
Kun lopulta keksitään puhelimen toiminnot, niin sen verran nokkela Kjel Bjarne on, että sitten kun puhelinlasku tulee, siinä on älytön summa, mikä on kertynyt hänen seksinumeroihin soitoistaan. On kova takaisku, koska tämän ylimääräisen kuluerän takia videolaitteen hankinta viivästyy – pornovideoiden katsominen siirtyy puolella vuodella.
Elling on toista maasta. Siinä missä kaveri ylittää uusia kynnyksiä seksin alueella, siinä Elling lähtee seikkailemaan modernia runoutta harrastavan älymystön vakiomestaan. Pelottaa, mutta sinne vain rohkeasti.
Elling ja Kjell Bjarne ovat kuin pehmoversioita niistä laitoksiin suljetuista ihmisistä, jotka ehkä kuuluvatkin laitoksiin tai jotka ehkä väärin diagnosoituina on laitoksiin suljettu. Näytelmän veijarit joka tapauksessa pääsevät lentämään pois käenpesästään. Alkuun Norjan valtio valitsee heille ystävätkin, kuten Elling sanoo, mutta sitten kaverukset löytävät sieltä vaikeilta tuntuvien kynnysten takaa myös uusia ystäviä.
Näytelmän ohjannut, Lahden rahapulaan kyllästynyt teatterinjohtaja Maarit Pyökäri kysyy näytelmän käsiohjelmassa, mikä on hulluutta ja mikä viisautta, mikä terveyttä, mikä sairautta, mikä normaalia ja mikä epänormaalia. - ”Hulluutta on paitsi meissä ihmisissä, myös jokaisessa yhteiskunnassa.”
Yhteiskunnallista hulluutta on, jos Lahden kaupunginteatterin annetaan vähänkin kuihtua. Muualla maassa on jo merkkejä: muutama vuosi sitten Riihimäellä Kokoomus lämmitteli sellaisella ajatuksella, että kaupungin tuki teatterille lopetettaisiin; yksi Joensuun teatterin uudeksi johtajaksi hakenut esitti, että hänelle maksettaisiin palkkaa pelkästään sillä perusteella, paljonko teatterissa kävisi yleisöä. Edes Elling ei ole näin pölvästi, hän tuntee taiteen parantavan voiman ja alkaa tehdä runoja.
kari.naskinen@gmail.com
