Espanjalainen elokuva Katmandu – taivaan peili
yrittää kuvata erilaisten kulttuurien yhteentörmäystä. Espanjalainen
opettajaneiti lähtee Nepaliin parantamaan maailmaa. Victoria Subiranan omaelämäkerralliseen romaaniin perustuva elokuva
jää kuitenkin niin pintapuoliseksi, että se ei ole uskottava. Tapahtumat
etenevät hätäisesti ja asiat etenevät tai ovat etenemättä niin nopeasti, että
perustelut jäävät hatariksi.
Nepal on maailman köyhimpiä ja vähiten kehittyneitä maita Himalajan vuoristoalueella. Tapahtumat sijoittuvat elokuvan nimestä päätellen maan pääkaupunkiin Katmanduun ja siellä johonkin kurjaan lähiöön, johon vähänkin paremmassa asemassa olevien ihmisten ei ole soveliasta mennä edes nokkaansa näyttämään.
Idealismia täynnä oleva nuori nainen ottaa elämäntehtäväkseen koulutuksen järjestämisen lapsille siellä kuran ja paskan seassa. Saman tien hän alkaa panna kuntoon tasa-arvoasioita ja muita läntisessä maailmassa jo paremmalle tolalle saatuja juttuja. Kaikki tämä johtaa konflikteihin sekä tavallisten ihmisten että viranomaisten kanssa. Eikä tilanteita yhtään paranna se, että elokuvan ”sankari” on äkkipikainen kiukkupussi.
Uskonasiatkin ovat pikaisesti esillä. Ihmiset ovat alikehittyneiden maiden kansalaisten tavoin syvästi uskonnollisia, mutta kommunistijohtoisessa maassa tilanne on hankala, kun virallinen perusperiaate on kuitenkin, että "isänmaa on arvokkaampi kuin taivaan valtakunta".
Nainen saa toki jotakin aikaankin, kun lopulta palaa kotimaahansa ja tulee sitten takaisin Katmanduun UNICEFin tukemana. Näin on Victoria Subirana näköjään oikeassa elämässään tehnyt, ja tällä hetkellä myös Suomen UNICEF toteuttaa omaa koulutusohjelmaansa Nepalissa, jossa lähes puolet lapsista elää äärimmäisessä köyhyydessä. Lisäksi opetuksen heikko laatu ja jatkuvat poliittiset kriisit vaikeuttavat koulunkäyntiä. Erityisesti tytöt ja köyhimmät lapset jäävät yhä koulun ovien ulkopuolelle.
Iciar Bollanin ohjaama elokuva kuvaa tätä kaikkea. Elokuva etenee sujuvasti, mutta se jää kuitenkin pintaraapaisuksi ongelmista, kun mukaan on pitänyt ujuttaa myös romantiikkaa ja muuta epäoleellista. Tietenkin nähdään myös näyttäviä kuvia Nepalin maisemista. Elokuvan aihesisällön tiivistäminen oleellisimpaan olisi tehnyt hyvää. Taas kerran tulee mieleen, että tällaisten laajojen asiakokonaisuuksien esittämiseen soveltuu usein paremmin vaikkapa 10-jaksoinen sarjaelokuva kuin parituntinen elokuva.
Bollainin edellinen elokuva, Boliviaan sijoittuva Sade kuuluu meille (2010) on selvästi terävämpi. Se kertoo, miten köyhien maiden riisto ja sorto jatkuvat edelleen. Nykyisin se vain tapahtuu näennäisesti hienostuneemmassa muodossa, kun "hyväntekijöinä" ovat esimerkiksi Maailmanpankki ja Maailman valuuttarahasto.
kari.naskinen@gmail.com
Nepal on maailman köyhimpiä ja vähiten kehittyneitä maita Himalajan vuoristoalueella. Tapahtumat sijoittuvat elokuvan nimestä päätellen maan pääkaupunkiin Katmanduun ja siellä johonkin kurjaan lähiöön, johon vähänkin paremmassa asemassa olevien ihmisten ei ole soveliasta mennä edes nokkaansa näyttämään.
Idealismia täynnä oleva nuori nainen ottaa elämäntehtäväkseen koulutuksen järjestämisen lapsille siellä kuran ja paskan seassa. Saman tien hän alkaa panna kuntoon tasa-arvoasioita ja muita läntisessä maailmassa jo paremmalle tolalle saatuja juttuja. Kaikki tämä johtaa konflikteihin sekä tavallisten ihmisten että viranomaisten kanssa. Eikä tilanteita yhtään paranna se, että elokuvan ”sankari” on äkkipikainen kiukkupussi.
Uskonasiatkin ovat pikaisesti esillä. Ihmiset ovat alikehittyneiden maiden kansalaisten tavoin syvästi uskonnollisia, mutta kommunistijohtoisessa maassa tilanne on hankala, kun virallinen perusperiaate on kuitenkin, että "isänmaa on arvokkaampi kuin taivaan valtakunta".
Nainen saa toki jotakin aikaankin, kun lopulta palaa kotimaahansa ja tulee sitten takaisin Katmanduun UNICEFin tukemana. Näin on Victoria Subirana näköjään oikeassa elämässään tehnyt, ja tällä hetkellä myös Suomen UNICEF toteuttaa omaa koulutusohjelmaansa Nepalissa, jossa lähes puolet lapsista elää äärimmäisessä köyhyydessä. Lisäksi opetuksen heikko laatu ja jatkuvat poliittiset kriisit vaikeuttavat koulunkäyntiä. Erityisesti tytöt ja köyhimmät lapset jäävät yhä koulun ovien ulkopuolelle.
Iciar Bollanin ohjaama elokuva kuvaa tätä kaikkea. Elokuva etenee sujuvasti, mutta se jää kuitenkin pintaraapaisuksi ongelmista, kun mukaan on pitänyt ujuttaa myös romantiikkaa ja muuta epäoleellista. Tietenkin nähdään myös näyttäviä kuvia Nepalin maisemista. Elokuvan aihesisällön tiivistäminen oleellisimpaan olisi tehnyt hyvää. Taas kerran tulee mieleen, että tällaisten laajojen asiakokonaisuuksien esittämiseen soveltuu usein paremmin vaikkapa 10-jaksoinen sarjaelokuva kuin parituntinen elokuva.
Bollainin edellinen elokuva, Boliviaan sijoittuva Sade kuuluu meille (2010) on selvästi terävämpi. Se kertoo, miten köyhien maiden riisto ja sorto jatkuvat edelleen. Nykyisin se vain tapahtuu näennäisesti hienostuneemmassa muodossa, kun "hyväntekijöinä" ovat esimerkiksi Maailmanpankki ja Maailman valuuttarahasto.
kari.naskinen@gmail.com
