Ranskan elokuvan "uutta aaltoa" on esitelty televisiossa, ja ensi kuussa alkaa Helsingissä Suomen alokuva-arkiston sarja samasta teemasta. Nostalgian huippu on 4.5. elokuvateatteri Bio Rexissä, jossa Jean-Luc Godardin Hullun Pierrotin (1965) esityksen yhteydessä vierailee Anna Karina, nyt 68-vuotiaana. Anna Karinaa haastattelee Elina Salo.
Ranskan uusi aalto on ollut suurin elokuva-asia, mikä 60-luvun filmihulluihin on vaikuttanut. Uusi aalto oli vallankumouksellinen, se julisti vapautta valtavirtaa vastaan. Silloisessa yhteiskunnallisessa tilanteessa kaikki tällaiset saivat suuren huomion ja arvon. Nämä elokuvat puhuivat nuoruudesta, kapinoinnista ja sääntöjen rikko-misesta. Kun elokuvat vielä tehtiin studioiden ulkopuolella, kaduilla ja baareissa, saatiin tuntuma oikeasta elämästä.
Ylihuomenna perjantaina televisiosta tulee eräänlainen raportti tästä kaikesta, Jean Rouchin dokumentaarinen Ranskalainen päiväkirja (1961), minkä Rouch teki yhdessä tunnetun sosiologin Edgar Morinin kanssa. Se on tyypillinen cinéma vérité eli "totuuselokuva", joka koostuu Pariisissa tehdyistä haastatteluista ja keskusteluista. Rouch ja Morin käyttivät kuvauksissa kevyitä kameroita ja suoraa äänitystä päästen näin keskelle pariisilaista elämää kaduilla ja kahviloissa.
Raportti on myös Godardin Viimeiseen hengenvetoon (1959), se on dokumentti Jean-Paul Belmondosta ja Jean Sebergistä.
Merkittävin uuden aallon ohjaaja Godard onkin. Hän löysi Anna Karinan television saippuamainoksesta, teki Anna Karinasta anti-filmitähden, oman muusansa, meni sitten naimisiin tämän kanssa, erosi ja antoi tämän kaiken näkyä myös elokuvissaan. Televisiossa nähdään toukokuussa kolme Godardin ja Anna Karinan elokuvaa: 8.5. Nainen on aina nainen (1961), 15.5. Laittomat (1964), 22.5. Lemmy Caution - piru mieheksi (1965).
Kun Ranskan uuden aallon elokuvia on viime viikkoina katsonut, niin ihmeen hyvin ne ovat pitäneet pintansa. Silloin aikoinaan niitä tietenkin analysoitiin tarkkaan ja nuppi oli turvoksissa elokuvataiteen hienouk-sista. Kun lisäksi nuori Peter von Bagh kävi elokuvakerhoissa luennoimassa asioista sytyttävällä tavallaan, ei kenellekään jäänyt epäselväksi, että taidemuodoista suurin on elokuva, kuten jo Lenin oli sanonut.
Vaikka analyysia pystyy nyt tekemään viileämmin, ei kokonaiskuva uuden aallon leffojen merkittävyydestä ja merkillisyydestä paljonkaan muutu. Tuli sinne väliin roskaakin ja keinotekoista filmisnobbailua, mutta kyllä varsinkin Godardin, Francois Truffautin ja Alain Resnaisin tuotanto jää elokuvan historian suureksi merkkipaaluksi.
Yhden suorastaan kiteytymän löysin, kun televisiosta tuli Robert Bressonin Kuolemaantuomittu on karannut (1956). Sen alku-teksteissä nimittäin Bresson sanoo: "Tämä on tosi tarina. Kerron sen ilman kommervenkkejä". Juuri näin. Uuden aallon elokuvantekijät kertoivat tarinoita, antoivat niiden kuljettaa ihmisiä ja kameraa. Ei sen kummempaa kuin elämä. Ei kommervenkkejä. Elämää suurempia elokuvia, kuten von Bagh joistakin elokuvista sanoo - tai ainakin elämän suuruisia.
Voi kun näkisi Anna Karinan... Kun Jean Sebergiä ei enää voi, sillä hän veti viimeisen hengenvetonsa Pariisissa 30.8.1979.
kari.naskinen@gmail.com
