Haavikko sai Ruotsin Akatemian suuren pohjoismaisen kirjallisuuspalkinnon 1993, ja sitä luovuttaessaan Akatemian edustaja sanoi Haavikkoa ”suomalaisen modernismin kultavarannoksi”. Haavikko itse ei luonnehtinut teoksiaan modernistisiksi, eikä ainakaan Yksityisiä asioita ole pätkääkään moderni. Vai onko modernismia se, että kirjallisessa tekstissä ei olekaan vaikeasti ymmärrettävää symboliikkaa eikä hankalia lauserakenteita? Oliko Haavikon teksti modernilla 60-luvulla modernia, kun se oli tyyliltään ikään kuin tahallisesti vanhaa: ”Hän tuli syyskuun alussa. Minä olin asemalla vastassa. Hänellä oli matkalaukku ja suuri laatikko. Siinä oli jauhoja, voita ja lihaa.”
Haavikko kirjoitti yksinkertaista, selväsanaista suomea ilman kommervenkkeja. Matkalaukku tarkoitti matkalaukkua, laukku toista laukkua, jauhot jauhoja. Runot 50-luvulla kylläkin olivat modernistisia. Jos ei Haavikko sanonut olevansa modernisti, niin ei hän sanonut olevansa kirjailija ollenkaan. Joensuun yliopistossa järjestettiin 1990 luentosarja Miten kirjani ovat syntyneet, mutta Haavikko lähetti vararehtori Hannes Sihvolle kirjeen kieltäytymisestään: ”Koska en ole ammatiltani kirjailija, en esiinny kirjallisissa tilaisuuksissa.”
Totta tietenkin toinen puoli. Esikoisromaanin minä-kertojakin on helsinkiläinen mies, joka on esimiehenä VR:n avustuskassassa 1917-18, mutta omalla ajallaan hän pääasiassa tekee kauppoja. Ostaa taloja ja huoneistoja, teollisuusosakkeita, osan rautakaupasta ja kaksi kenraalikuvernöörin talosta varastettua arvomattoakin. Haavikosta poiketen romaanin kertoja ei kuitenkaan osta metsää.
Kirjan mies katsoo Suomea kuin katsoisi nyt: ”Huonona aikana ihmiset ovat niin epäluuloisia ja pelossa, että kaikki pysähtyy. Ja kun sitten on hyvä aika niin kaikki tekevät työtänsä eivätkä mieti turhia.” Eikä mieskään voinut tehdä tarpeeksi kauppoja, koska aika oli huono. Hän vain odotti hyviä aikoja kuin purjelaiva tuulta. Näinhän on tilanne meillä nytkin.
Romaanin mies keskittyy yksityisiin asioihin välittämättä ympäröivästä yhteiskunnan kaaoksesta, on punalippuja, lakkoja, vankikuljetuksia ja väkivaltaa. Mies vain ajattelee omaa hyvinvointiaan. Haavikko sanoo muistelmakirjassaan 1931-95, että ”tämä henkilö elää historiallista aikaa vailla aatteita, vailla osallistumista vuoden 1918 tapahtumiin.” Kriitikoille tällainen henkilö oli kauhistus, koska heidän mielestään romaanin päähenkilön täytyi palaa ja hehkua ajassa, oikein tai väärin. Pentti Saarikoski arvostelussaan keksi inhonsa ilmaukseksi aivan omasta päästään, että päähenkilön täytyi olla muodottoman lihava. ”Kriitikot olivat kohdanneet romaanihenkilön sijasta elävän ihmisen”, kirjoitti Haavikko muistelmissaan.
VUOSISADAT EIVÄT MENE
VUOSIEN MUKAISESTI
Suomen kirjallisuuden seuran (SKS) kaksiosainen Suomen nykykirjallisuus (2013) esittää, että rajakohta on 1990-luvun alku. Tuoreempi lukion oppikirja sanoo nykykirjallisuuden kauden alkaneen 1980-luvulla ja toinen ilmoittaa nykykirjallisuuden aluksi 1950-luvun taitteen ytimenään postmodernismi. Teemu Ikonen tekee nykykirjallisuuden kirjon paljon laajemmaksi. Voidaanhan ”nykyihmiselläkin” viitata Homo sapiensin koko historiaan.
On hankala rajoittaa tiettyjä termejä ja tyylilajeja ahtaisiin vuosilukurajoihin. Ikonen ottaa esimerkiksi Gertrud Steinin (1874 – 1946), jonka 1910-luvulla kirjoittamat kirjat ilmestyivät 1920-luvulla, toimivat kokeellisen kirjallisuuden tiennäyttäjinä 1970-luvulla ja vuosisadan päättyessä ne olivat kasvamassa 2000-luvun modernismin innoittajiksi.
Virginia Woolf kirjoitti 1920-luvulla, että ”joulukuun 1910 tietämillä ihmisluonne muuttui”. Koko Eurooppa taas muuttui 1930-luvulla ja kirjallisuus siinä mukana. Kirjallisuudessa aika ei ole kuitenkaan sama kuin todellisuudessa, se ei ole kiinni ajankohtia ilmoittavista vuosiluvuista. Ikonen lainaa Anna Ahmatovaa, joka vuonna 1924 kuvasi Pietaria 1913: ”todellinen – ei kalenterin – 1900-luku lähestyy.”
Osip Mandelstam (1891 - 1938) kirjoitti yhdessä runossaan: ”Ei, en koskaan ollut kenellekään aikalainen.” Hän kuvasikin aikaa saviseksi tyranniksi vailla tukevaa rankoa.
On myös sellaisia savikokonaisuuksia, jotka eivät ole Mandelstamin tarkoittamalla tavalla sortuvaa sorttia. Ikonen ottaa tästä esimerkiksi massakulttuurin, joka nykyisin vain vahvistuu. Sen yhtenä alkupisteenä oli sarjakuvien tulo sanomalehtiin, kuten Amerikassa 1930-luvulla Blondie (Helmi ja Heikki tai Touhulan perhe). Suomesta tulee tietenkin ensimmäisenä mieleen Ola Fogelbergin Pekka Puupää. Mutta pitää palata tähän sen jälkeen, kun olen Ikosen kirjan kokonaan lukenut.
Koska tuoreena mielessäni on kuitenkin Mandelstam (Mustaa valkoisella 12.12.2025), niin tähän vielä savesta:
Savea ja lasuuria, lasuuria ja savea.
Kirjojen maaperää, maatuvaa kirjaa,
kallisarvoista savea,
joka piinaa meitä kuin
sana ja musiikki.
kari.naskinen@gmail.com
