Tapasin tällä viikolla taas yhden sellaisen ihmisen, joka ei äänestä näissäkään vaaleissa, ”koska ei niillä mihinkään ole vaikutusta”. Tämän puolituttuni perustelu oli henkilökohtaisen raju: ”Minulle ainoa tärkeä asia on rikastuminen, enkä usko, että tätä asiaa voin edistää äänestämällä.” Kaksi kertaa kysyin vielä varmistaakseni, että näinkö tosiaan on, että tärkeintä on rikkaus, siis että rahaa tulee ja tulee ja tulee. ”Kyllä”, hän vastasi edelleen, ”rikkaus on ainoa arvoni.”
Oli niin yllättävän suorasukaista, että häkellyin. Kun tämä suureen rikkauteen tähtäävä tuttavani vielä lisäsi, että Suomessa ei käytännössä ole mitään hyvää ja että senhän todistaa älyttömän korkea verotuskin (hänellä yrittäjänä on verotus kaksi prosenttiyksikköä korkeampi kuin minulla eläkeläisellä). Pitempään en jatkanut keskustelua, koska muutamat puolustukseni hyvinvointiyhteiskunnan tarjoamasta turvasta saivat heti täydellisen tyrmäyksen ja halveksunnan.
Eivät tuollaiset mielipiteet tietenkään harvinaisia ole. Eikä rikastuminenkaan sinänsä huono asia ole. Jos tänään osun Pelicansin (Kok) - Jokereiden (ent. TUL) tulosvedossa oikeaan ja voitan vaikka satasen, se on oikein kiva juttu. Äänestämäänkin menen huomenna ja kirjoitan numerot hyvinvointiyhteiskunnan vahvistamisen puolesta.
Lehdissä on välillä haastatteluja, joissa tänne tulleet ulkomaalaiset ovat suorastaan innoissaan pohjoismaisen hyvinvointijärjestelmän erinomaisuudesta. Viimeksi tällä viikolla Deroitista Suomeen vaimonsa kanssa muuttanut it-alan konsultti Joseph Shriner sanoi yllättyneensä, että täällä jää kulujen jälkeen enemmän rahaa kuin USA:ssa. ”Yhteiskunta tarjoaa Suomessa niin paljon, julkisen liikenteen, infrastruktuurin, terveydenhuollon esimerkiksi.” (HS 9.4.)
Pari viikkoa sitten Suomessa toimiva espanjalainen jalkapallovalmentaja (Hesarin lehtileike kuitenkin hävinnyt) sanoi jotenkin niin, että Suomessa verotus toimii sillä tavalla hienosti, että sen tulokset näkyvät myös ihmisten arjessa.
Tästä huolimatta osa suomalaisista itse on tyytymättömiä. Naureskellaan tutkimustuloksille, joiden mukaan suomalaiset ovat maailman onnellisimpia ihmisiä. Peruskielteiset eivät mitenkään voi ymmärtää, että tuollaisia tuloksia tulee, koska eiväthän ihmiset kadulla koko ajan naura ja hymyile. Yksi virhe tutkimuksen uutisoinnissa onkin, että puhutaan onnellisuudesta, kun parempi olisi käyttää termiä tyytyväisyys, jota englanninkielinen happy-sana myös tarkoittaa.
Tyytyväisyyttä aiheuttaa esimerkiksi se, että Suomessa alakoululaisen voi panna itsekseen kävelemään kouluun, eikä kukaan tule kidnappaamaan. Puhumattakaan sitten koko sosiaaliturvasta, josta tosin rikkaat ovat toista mieltä. Anu Kantolan ja Hanna Kuuselan haastattelututkimus paljasti, että kaikkein varakkaimmilla oli vastenmieliset asenteet pienituloisten tukemiseen verorahoilla. Huipputuloiset-kirja (2019) on kuvaus siitä, miten suomalaisen yhteiskunnan kompromissit murtuvat, kun ääneen pääsevät kaikkein vauraimmat. Talouselämän menestyjät muuttuvat yhteiskunnan pessimistiseksi, tunkkaisen itsekkääksi eliitiksi, jota harmittavat esim. työttömät, kun niitä joutuu hyysäämään.
Luulisi, että almu työttömälle tai köyhälle ei niin hirveää ahdistusta aiheuttaisi, sillä suomalaisista varakkain kymmenys omistaa kuitenkin yli puolet kaikesta nettovarallisuudesta Suomessa. Samaan aikaan viisi vähävaraisinta kymmenystä eli puolet kotitalouksista omistaa vain neljä prosenttia nettovarallisuudesta.
Paljon tasa-arvoa ja tuloeroja tutkinut Thomas Piketty kirjoittaa toisessa raamatunpaksuisessa kirjassaan tärkeimpänä johtopäätöksenään eriarvoisten yhteiskuntien historiasta: ”Talouden kehitys ja inhimillinen edistys kumpuavat tasa-arvosta ja koulutuksesta, eivät eriarvoisuuden ja omistuksen varjelusta vakauden nimissä.” (Pääoma ja ideologia, 2019)
kari.naskinen@gmail.com
