Oopperasäveltäjä Richard Wagner oli syvästi uskonnollinen, mutta ei tavanomaisessa mielessä. Hän loi oman uskontomaailmansa jumalineen kaikkineen, mutta se ei perustunut vain kristinuskoon. Tämän maailman täydellisin teos on Parsifal, jota taas nyt esitetään Kansallisoopperassa. Parsifal on oopperoista kaikkein järisyttävin. Sen tapahtumat eivät ole samalla tavalla jännittäviä ja rajuja kuin vaikkapa neliosaisessa Nibelungin sormuksessa, mutta sen suggestiivinen vaikutus on oikeastaan huumaava. Parsifal on enemmän kuin draama, se on rituaali.
Wagnerin uskontokäsitys oli vastaan sitä vääristynyttä perusajatusta, että kristillinen Jumala on samastettu erheellisesti juutalaisten heimojumalaan, joka sotii ja rankaisee, mutta ei vapahda köyhiä eikä rakasta tarpeeksi. Wagner uskoi Jeesukseen, mutta ei hyväksynyt sitä hahmoa, jonka ihmiset olivat luoneet Jumalasta.
Parsifalissa on runsaasti uskonnollista ainesta, sekä kristinuskosta tuttua että Wagnerin itse kehittelemää. Oopperassa yhdistyvät kaksi isoa tarinaa, taru pyhästä Graalin maljasta ja kuningas Arthurin pyöreän pöydän ritareista. Graalin malja on kristinuskon mytologiassa astia, johon Joosef Arimatialainen otti talteen ristiinnaulitun Jeesuksen verta. Oopperan viimeisen näytöksen tapahtumatkin sijoittuvat pitkäänperjantaihin.
Saksalaisen Harry Kupferin Kansallisoopperassa ohjaama Parsifal sekoittaa asiaa lisää tuomalla mukaan buddhalaisuuden. Oopperan päähenkilöä, eksyksissä olevaa Parsifalia eivät johdata kohti Graalin linnaa Jeesuksen apostolit, vaan kolme buddhalaismunkkia. Kupferin ratkaisu ei ole keinotekoinen, sillä Wagner oli kiinnostunut buddhalaisuudesta. Wagner näki buddhalaisuuden aidompana uskontona kuin kristinuskon: todelliset pyhimykset ovat kokeneet kärsimystä ja tunteneet myötätuntoa, ja buddhalaismunkit ovat nähneet sen ristiriitaisuuden, mitä elämisen jano aiheuttaa, ja vain sen kieltämisellä saavutetaan vapaus.
Wagner jopa suunnitteli Buddhasta kertovaa oopperaa, jota ei kuitenkaan tullut. Vuonna 1856 hän kirjoitti proosaluonnoksen oopperaan, joka perustui intialaiseen taruun ja käsitteli Buddhan viimeistä elonpäivää, rakkautta, itsensä kieltämistä ja vapautumista. Yhtä vapautumista Wagnerkin halusi, Jeesuksen vapauttamista juutalaisuudesta. Parsifal loppuukin sanoihin ”Erlösung dem Erlöser” (Vapahdus vapahtajalle).
Samoin Wagner olisi halunnut, että kirkko olisi vapautettu kokonaan siitä yhteiskunnallisesta pelistä, jossa se oli vallankäytön välineenä ja jossa sen suurin mielenkiinto kohdistui omaisuuksien keräämiseen.
Tämä kristinuskon luiskahtaminen harhaan oli Wagnerin käsityksen mukaan alkanut siitä hetkestä, kun Rooman keisari Konstantinus oli määrännyt kristinuskon valtion uskonnoksi tarkoituksenaan lujittaa Rooman valta-asemaa. Parsifalistaan Wagner kirjoitti, että ”kun uskonto on käynyt keinotekoiseksi, on taiteen tehtävä pelastaa uskonnon ydin omaksumalla myyttiset symbolit”.
SYNTEETTINEN
EVANKELISTA
Koska uskon Wagnerin jumaliin, ne varjelivat minua eilen ajaessani kohti Helsinkiä. Törmäsin hirven kanssa, mutta Wagnerin jumalat tiesivät, että olin tulossa Parsifalia katsomaan, joten he suojelivat minua törmäyksessä. Pääsin jatkamaan matkaa vahingoittumattomana, mutta auto pitää viedä korjaamolle.
Saksalainen kirjailija Manfred Peter Hein kirjoitti Parsifalista, että sitä ”voi pitää eräänlaisena Jumalaa pilkkaavan neron itsekeskeisyyden huippuna, jollainen siinä muodossa tuli varsinaisesti mahdolliseksi silloin 1800-luvulla”. (Parnasso 8/1960) Wagner itse oli joskus Parsifalin valmisteilla ollessa sanonut Cosima Wagnerin päiväkirjamerkinnän mukaan, että hänen on vielä kerran kirjoitettava alusta loppuun oma teologiansa.
Wagner ei ole ainoa tällainen suuri taiteilija. Fjodor Dostojevski oli ateisti, mutta kirjoitti paljon uskosta, ja Andrei Tarkovski teki elokuvia, joiden ihmeenomaisuudesta on vaikea sanoa, perustuvatko ne ”oikeaan” uskontoon vai Wagnerin tavoin hänen itsensä rakentamaan uskontoon.
Kun Bachia joskus sanotaan viidenneksi evankelistaksi, niin Wagner oli sitten synteettinen evankelista
Edellisen kerran Parsifalin nähdessäni oli Klingsor-velhon roolissa Esa Ruuttunen, joka ennen ooppera-ammattilaisuuttaan toimi kymmenen vuotta pappina. Hän sanoi kokevansa Parsifalin syvästi eettisenä, tyhjiin ammentamattomana, mutta ei kuitenkaan uskonnollisena. Nyt velhona oli Jukka Rasilainen.
Graalin kuningaskunnan hallitsija Amfortas oli viimeksi Juha Uusitalo, joka oli niin huumaantunut, että sanoi Parsifalin olevan hänelle kuin suuri ihme, ylhäältä alas laskeutunut ihme. Tällä kertaa Amfortasin roolin lauloi Tommi Hakala. Parsifal oli viimeksi Raimo Sirkiä, nyt itävaltalainen Nikolai Schukoff.
Viisituntinen ilta Kansallisoopperassa on joka tapauksessa rituaalinen kokemus. Se on jotain sellaista, jota ateistikin kaipaa, siis ”pyhää”, jotain rauhoittavaa, tekee mieli sanoa autuasta, olkoon sitten vaikka synteettistä. Tällaistahan ei enää varsinaisesti ole, kun Citymarketit ja Lidlit ovat aina avoinna oli sitten arki tai pyhä, joulu tai juhannus. Tämä tosin koskee vain Suomea. Kun muutama viikko sitten kävin Itävallassa 30 000 asukkaan kaupungissa Kremsissä, siellä ei vappupäivänä ollut yksikään kauppa auki, yhden baarin sentään löysin.
Musiikistakin sellainen maallikon kommentti, että joka kerta jonkin Wagnerin oopperan nähtyäni totean juuri sen olevan paras ooppera. Orkesterin pitkät melodiset sävelkulut tekevät kokemuksesta lähes hypnoottisen. Muutaman kuukauden kuluttua nämä arvioinnit tasaantuvat ja syksyllä listan kärjessä voi olla Ring, Tristan ja Isolde, Lohengrin, Mestarilaulajat tai Tannhäuser.
kari.naskinen@gmail.com
P.S. Suomen johtaviin Wagner-asiantuntijoihin kuuluva, tärkeän Parsifal-kirjankin (2006) tehnyt Pekka Asikainen lähetti sähköpostin, jossa tarkensi Parsifalin lopusta kuoron tekstiä "Erlösung dem Erlöser":
"Keskustelin tuosta(kin) repliikistä Harry Kupferin kanssa Parsifalin harjoitusperiodin aikana 2005. Hänen mielestään tuo tulkinta (Naskisen esittämä) ei tee oikeutta Parsifalille, vaan viittaa Kolmannen valtakunnan tulkintoihin.
Wagnerin antisemitismikin oli aivan oma lukunsa. Hän mm. ehdotti Hermann Leville kesällä 1882, että tämän pitäisi mennä kasteelle, koska vain kastettu kristitty olisi kelvollinen johtamaan Parsifalin.
En tietenkään halua kiistellä näistä asioista, mutta tuon "vapahdus vapahtajalle" -lauseen taustalla on todella paljon muutakin. Ja juuri tuo lause ehkäisee meitä pitämästä Parsifalia jumalana. Hän on lopultakin ihminen, kuin yksi meistä. Tämä on yksi tulkinta monista mahdollisista."
