Myös osa huippu-urheilijoista elää siinä huomiotaloudessa ja promootiokulttuurissa, jossa
pyörivät brändikonsultit, luovuusgurut, stailistit ja monenlaiset markkinoinnin
ammattilaiset. Ei Wayne Rooney pelkkää
turhamaisuuttaan teettänyt kaljuuntuvaan päähänsä 36 000 euron hiussiirtoa,
vaan siksi, että pitää näyttää hyvältä. Tämän on saanut aikaan televisio.
Jalkapallosta, FIFA:n korruptiosta, tohtoriksi väitellyt Sami Kolamo kirjoittaa Lähikuva-lehdessä (4/2015), että esimerkiksi juuri jalkapalloilijat ovat jo pitkään rakentaneet itsestään ”kameratietoisia henkilöbrändejä”, kun ovat tulleet tietoisiksi siitä, miten valtavan seurannan kohteina he jatkuvasti ovat.
Pelaajien ulkonäköpaineet ovat kasvaneet, minkä lisäksi he ovat alkaneet ottaa television huomioon muutenkin. Kun Mario Balotelli muutama vuosi sitten nosti pelipaitansa helman ylös, oli alla t-paita, jossa luki: ”Why always me? (Miksi aina minä?). Se oli osoitettu paparazzeille ja muille sensaatiojournalismintekijöille, jotka olivat ottaneet Balotellin hampaisiinsa. Pelaajat voivat näinkin käyttää televisiota hyväkseen.
Pääsarjoissa pelaavat joukkueet eivät enää koostu oman kaupungin pojista. Eikä pelaajia enää koeta pelkiksi urheilusankareiksi, vaan pikemminkin tähdiksi ja julkkiksiksi, kuten Kolamo toteaa. Tilanne lähti muuttumaan esimerkiksi Englannissa siinä vaiheessa, kun pelaajien palkkakatto poistettiin 1961. Alkoivat laajat pelaajamarkkinat ja tähtikultin synnyttäminen. Vanhan vaiheen arkkityypiksi Kolamo mainitsee Stanley Matthewsin, joka edusti melkeinpä aidon olympiahengen mukaista urheilua, eikä varsinkaan pitänyt meteliä itsestään.
”Emootioiden ja seksuaalisuuden katsottiin kuuluvan kodin yksityiseen piiriin, naisten reviirille. Matthewsin ilmentämä maskuliinisuus tunteiden kätkemisineen liitetään jälkijättöisesti talousvoimista riippumattomaan ja aidoksi tulkittuun miestenväliseen (viktoriaaniseen) kilvoitteluun eli sporttiin.”
Sitten kuitenkin aika muuttui. Ensin ilmestyi iltapäivälehtien kansikuviin boheemi George Best, sitten vanhojen seisomakatsomoiden arvostama ”jätkäkulttuurin ikoni” Paul Gascoigne ja vihdoin David Beckham (kuvassa), josta Kolanen kirjoittaa:
”Siirtymää Gascoignesta Beckhamin aikakauteen on kuvattu siirtymänä spontaanista tähteydestä hallittuun ja mediahuomiosta riippuvaiseen tähteyteen. Beckhamista puhuttiin aikoinaan metroseksuaalina, ja hänen koettiin venyttävän perinteisen maskuliinisuuden rajoja. Beckhamia voidaan pitää tv-satelliittiaikakaudelle tyypillisen trendikkyyden ja glamourin lähettiläänä, joka on henkilöbrändin rakennustyössään ottanut huomioon myös ottelulähetykset..”
Beckham on tuotteistanut itsensä ja tehnyt siitä menestyvän bisneksen. En tunne alaa tarpeeksi, mutta eivätköhän samoja latuja kulje myös Christiano Ronaldo, Zlatan Ibrahimovic ja monet muutkin miljonääripalloilijat.
Jalkapallo on lajina otollinen tällaiselle toiminnalle. Esimerkiksi jääkiekkoilijoista poiketen ovat jalkapalloilijat pelikentällä ilman runsaita, suojaavia varusteita, joten hiuksilla ja hauiksilla on mahdollista brassailla. Eikä maaliin tuleva hiihtäjäkään kovin muodikkaan näköinen ole. Sen sijaan yleisurheilu on hyvä performatiivinen kameralaji, ja tätä monet naisurheilijat hyödyntävätkin.
Näin on kilpaurheilu muuttunut, ja panenkin loppuun vielä tekstinpätkän Daily Mirrorista, jossa kirjoitettiin Stanley Matthewsista tämän kuolemaa seuranneena päivänä 24.2.2000: ”Hän toteutti ammattiaan viehättävyydellä, charmilla, kunnialla ja rehellisyydellä. Nykyaikana, jolloin useimmat pelaajat ovat hemmoteltuja, todellisuuden kadottaneita miljonäärejä, Sir Stan – 20 punnan viikkopalkalla – edustaa sitä aikaa, kun jalkapalloilijat olivat vielä sankareita.”
kari.naskinen@gmail.com
Jalkapallosta, FIFA:n korruptiosta, tohtoriksi väitellyt Sami Kolamo kirjoittaa Lähikuva-lehdessä (4/2015), että esimerkiksi juuri jalkapalloilijat ovat jo pitkään rakentaneet itsestään ”kameratietoisia henkilöbrändejä”, kun ovat tulleet tietoisiksi siitä, miten valtavan seurannan kohteina he jatkuvasti ovat.
Pelaajien ulkonäköpaineet ovat kasvaneet, minkä lisäksi he ovat alkaneet ottaa television huomioon muutenkin. Kun Mario Balotelli muutama vuosi sitten nosti pelipaitansa helman ylös, oli alla t-paita, jossa luki: ”Why always me? (Miksi aina minä?). Se oli osoitettu paparazzeille ja muille sensaatiojournalismintekijöille, jotka olivat ottaneet Balotellin hampaisiinsa. Pelaajat voivat näinkin käyttää televisiota hyväkseen.
Pääsarjoissa pelaavat joukkueet eivät enää koostu oman kaupungin pojista. Eikä pelaajia enää koeta pelkiksi urheilusankareiksi, vaan pikemminkin tähdiksi ja julkkiksiksi, kuten Kolamo toteaa. Tilanne lähti muuttumaan esimerkiksi Englannissa siinä vaiheessa, kun pelaajien palkkakatto poistettiin 1961. Alkoivat laajat pelaajamarkkinat ja tähtikultin synnyttäminen. Vanhan vaiheen arkkityypiksi Kolamo mainitsee Stanley Matthewsin, joka edusti melkeinpä aidon olympiahengen mukaista urheilua, eikä varsinkaan pitänyt meteliä itsestään.
”Emootioiden ja seksuaalisuuden katsottiin kuuluvan kodin yksityiseen piiriin, naisten reviirille. Matthewsin ilmentämä maskuliinisuus tunteiden kätkemisineen liitetään jälkijättöisesti talousvoimista riippumattomaan ja aidoksi tulkittuun miestenväliseen (viktoriaaniseen) kilvoitteluun eli sporttiin.”
Sitten kuitenkin aika muuttui. Ensin ilmestyi iltapäivälehtien kansikuviin boheemi George Best, sitten vanhojen seisomakatsomoiden arvostama ”jätkäkulttuurin ikoni” Paul Gascoigne ja vihdoin David Beckham (kuvassa), josta Kolanen kirjoittaa:
”Siirtymää Gascoignesta Beckhamin aikakauteen on kuvattu siirtymänä spontaanista tähteydestä hallittuun ja mediahuomiosta riippuvaiseen tähteyteen. Beckhamista puhuttiin aikoinaan metroseksuaalina, ja hänen koettiin venyttävän perinteisen maskuliinisuuden rajoja. Beckhamia voidaan pitää tv-satelliittiaikakaudelle tyypillisen trendikkyyden ja glamourin lähettiläänä, joka on henkilöbrändin rakennustyössään ottanut huomioon myös ottelulähetykset..”
Beckham on tuotteistanut itsensä ja tehnyt siitä menestyvän bisneksen. En tunne alaa tarpeeksi, mutta eivätköhän samoja latuja kulje myös Christiano Ronaldo, Zlatan Ibrahimovic ja monet muutkin miljonääripalloilijat.
Jalkapallo on lajina otollinen tällaiselle toiminnalle. Esimerkiksi jääkiekkoilijoista poiketen ovat jalkapalloilijat pelikentällä ilman runsaita, suojaavia varusteita, joten hiuksilla ja hauiksilla on mahdollista brassailla. Eikä maaliin tuleva hiihtäjäkään kovin muodikkaan näköinen ole. Sen sijaan yleisurheilu on hyvä performatiivinen kameralaji, ja tätä monet naisurheilijat hyödyntävätkin.
Näin on kilpaurheilu muuttunut, ja panenkin loppuun vielä tekstinpätkän Daily Mirrorista, jossa kirjoitettiin Stanley Matthewsista tämän kuolemaa seuranneena päivänä 24.2.2000: ”Hän toteutti ammattiaan viehättävyydellä, charmilla, kunnialla ja rehellisyydellä. Nykyaikana, jolloin useimmat pelaajat ovat hemmoteltuja, todellisuuden kadottaneita miljonäärejä, Sir Stan – 20 punnan viikkopalkalla – edustaa sitä aikaa, kun jalkapalloilijat olivat vielä sankareita.”
kari.naskinen@gmail.com
