Kyllä ovat. Joukkuelajit antavat penkkiurheilijalle enemmän kuin yksilölajit. Kun tulen kotiin jääkiekko-ottelusta, sanon heti eteisessä vaimolleni, että ”voitettiin” tai ”hävittiin”. Olen ollut ikään kuin osa omaa suosikkijoukkuettani. Kun tulen vaikkapa yleisurheilun Eliittikisoista, kerron kotona, että Antti Ruuskanen heitti yli 85 metriä tai että Oskari Mörö juoksi suomenennätyksen.
Taitavasti tämän asetelman on ymmärtänyt Jokerit. Se on alkanut markkinoinnissaan käyttää me-sanaa. Ensi keskiviikkonakin Hartwall-arenalla pelataan ottelu Me vastaan Minskin Dynamo. Katsojat ovat osa tuota me-joukkuetta.
Sihvonen kirjoittaa, että historiallis-sosiologis-psykologisesti ajatellen joukkueurheilun voittokulku juontaa aikaan, jolloin Suomessa alkoi muuttoaalto maalta kaupunkeihin. Kaupungistuminen johti yhä suurempien ihmismassojen parveiluihin. Vaikka noiden parveilujen luonne on tavallaan kasvoton, niin samaan tapaan joukkueen lähtökohtainen olemistapa on ensi alkuun kasvoton; pelaajat eivät varsinaisesti tunne toisiaan, ennen kuin he ryhtyvät osallistumaan joukkueen toimintaan. Joukkueurheilu on siis ensinnäkin paikka, joka kutsuu puoleensa ja vaatii massoja. Toiseksi joukkuelajit on näyttämö, joka antaa mahdollisuuden ihmisten tutustua toisiinsa. Paradoksaalisesti ihminen elää vaikkapa miljoonakaupungissa enemmän yksin kuin pienessä maalaiskylässä, jossa kaikki tuntevat toisensa. Urheilujoukkue palauttaa ihmiselle mahdollisuuden elää kaupunkilaiselämää, jossa on kuitenkin läsnä maalaiskylän kaikki tuntevat kaikki -eetos.
Muuttoliike on tässä merkittävä asia. Yksi side entiseen kotipaikkakuntaan on sen urheilujoukkue. Minä muutin Jyväskylästä pois 1968, mutta edelleen minulla on lämmin suhde JYPiin ja Kiriin. Eivät minulle Kalevan Maljan voittaneen JKU:n yksilöurheilijat paljon merkitse, koska he eivät ole minulle tutuja – JYP ja Kiri ovat.
Joukkueurheilun pelikirjastaan kirjoittaessaan Sihvonen sanoo, että joukkueessa yksilö pääsee vähemmällä. Töitä pitää tehdä, mutta ei kuitenkaan siinä määrin kuin yksilölajeissa huipulle päästäkseen. ”Tarkoitan ihan raakaa fyysistä harjoittelua ja kaikkinaista elämäntavallista kurinalaisuutta, sitoutumista ja asialle omistautumista. Lisäksi voittaneessa joukkueessa voi yksilö pelata huonosti tai vastaavasti hävinneessä joukkueessa hyvin. Sanalla sanoen tulos on monin verroin suhteellisempi joukkuelajissa kuin yksilöurheilussa, mitä tulee yksittäisen urheilijan suoritukseen.”
”Eikä sovi unohtaa, että elämme aikakautta, jossa lapset, nuoret ja aikuiset hakevat elämyksiä ja välittömiä tyydytyksentunteita. Jollakin tapaa yksilöurheilu on tähän aikaan liian paljon pitkäjänteisyyttä eli tyydytyksen siirtämistä ja odottamista vaativaa puuhaa”, sanoo Sihvonen.
Asia erikseen ovat tietenkin isot arvokilpailut. Penkkiurheilijakin elää voimakkaasti mukana taas talvella yksilöurheilussa, kun Sami Jauhojärvi ja Iivo Niskanen kamppailevat 50 kilometrin maailmanmestaruudesta. Tavallisessa penkkiurheilijan arjessa lähimpänä omaa identiteettiä ovat silti JYPin, Jokereiden, Pelicansin, Kirin ja muiden läheisten joukkueiden edesottamukset.
kari.naskinen@gmail.com
