Oikeusministeriö päätti helmi-kuussa teettää selvityksen sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä annetuista ”perusteettomina pidetyistä tuomioista” (1946). Selvityksen valmistuttua minis-teriö päättää, onko syytä ryhtyä niiden purkamiseen tai muihin toimiin. Ministeriön lainsää-däntöjohtaja Sami Manninen ei sulje pois sitä vaihtoehtoa, että tuomiot tuotaisiin jollain tapaa eduskuntaan.Kun kerran lähdetään vanhaa asiaa vatkaamaan, niin lähdettäisiin sitten kunnolla. Tutkittaisiin, miksi Mannerheimia ei tuomittu jatkosotaan syyllisenä? Eivät sotaan syyllisiä olleet vain tasavallan presidentti Risto Ryti, kuusi ministeriä ja suurlähettiläs T.M. Kivi-mäki. Ainakin Mannerheim kuului kaikkein suurimpiin syyllisiin, ja Rytikin noudatti presidenttinä vain sitä sotapolitiikkaa, mitä ylipäällikkö Mannerheim toteutti.
Rytin saama kymmenen vuoden kuritushuonetuomio on joitakin piirejä ihmetyttänyt. – ”Monelle tutkijallekin Rytin vallasta syrjäyttäminen ja vankeus vaikuttavat olevan suurempi tragedia kuin 80 000 miehen kuolema”, on poliittisen historian tutkija Markku Jokisipilä kirjoittanut (Turun Sanomat 21.6.2001).
Siis kahdeksan tuomittua sotasyyllistä + Mannerheim. Eihän se niin ole. Kun on näin sotasyyllisyysoikeudenkäynnin jälkeen syntyneenä lukenut Suomen sotavuosista, ei ole voinut välttyä siltä ajatukselta, että Suur-Suomea oli lähdössä tekemään melkeinpä koko kansa. Tuli tämäkin asia mieleen, kun oli nähnyt Stephen Daldryn elokuvan Lukija, jossa taas kerran käydään läpi saksalaisten häpeää natsi-menneisyydestään. Elokuva perustuu Bernhard Schlinkin saman-nimiseen romaanin (WSOY, 1998) saksalaisten kollektiivisesta syyllisyydestä. Kirja ja siitä hyvin tehty elokuva ovat kuvaus kokonaisen sukupolven traumasta.
Suomessa ei tietenkään ole aihetta samanlaiseen syyllisyyteen, mutta montako sukupolvea tarvitaan, ennen kuin täällä rohjetaan tarkastella menneisyyttä samalla avoimuudella kuin Suomen sotaliittolaisella nykyisessä Saksassa. Yksi Jokisipilä ei tähän riitä.
Bernhard Schlink (64) on Berliinin yliopiston valtio- ja julkisoikeuden professori. Romaanissaan hän kertoo sodanjälkeisistä oikeuden istunnoista, joissa on samaa henkeä kuin Suomen sotasyylli-syysoikeudenkäynnissä – tuomitaan joitakin, kun edes joitakin pitää muodon vuoksi tuomita.
Elokuvan yksi huipentuma on, kun natsirikoksista syytettynä oleva kysyy oikeuden puheenjohtajalta: "Mitä te itse olisitte siinä tilanteessa tehnyt?" Tämä se oleellinen kysymys on. Puheenjohtaja ei osaa siihen kunnolla vastata, eikä tietenkään siinä tilanteessa tarvitsekaan. Viime vuosina Saksassa on joka tapauksessa yritetty vastata, ja siltä on alkanut tuntua, että syyllisiä on paljon. Aivan tavalliset sakemannit, isät ja äidit, papat ja mummut, ovat paljastuneet ainakin natsirikollisten kanssa samoin ajatteleviksi. Koska näin on, voidaan katsoa kymmenien miljoonien saksalaisten syyllistyneen natsien rikoksiin tai ainakin seuranneen niitä sivusta ja hyväksyneen ne. Tästä on nyt kysymys Sakassa, jossa menneisyydenhallinnasta on tullut iso asia.
Suomessa ei vielä edes 90 vuoden takaista kansalaissotaa hallita. Kun Isä Mitro lähti sosiaalidemokraattien ehdokkaaksi EU-vaaleihin, heitettiin julkisuuteen ihmettelyä pappismiehen valinnasta – ”koska vuonna 1918 punaiset ampuivat pappeja”. Tiettävästi eivät ampuneet, mutta selvitysten mukaan 36 pappia pahoinpideltiin – mikäpä siinä, oltiinhan sotatilanteessa ja kirkko oli valinnut puolekseen Manner-heimin valkoiset. Toukokuun lopulla 1918 arkkipiispa Gustaf Johansson esitti Kotimaa-lehdessä ev.lut. kirkon kannan kansalais-sotaan. Se oli yksiselitteisen valkoinen, koska ”sosialismi oli sairaus”. Arkkipiispan mielestä sota oli looginen seuraus siitä, että Jumalan tahto oli syrjäytetty ja kansalaiset olivat perusteettomasti vaati-neet ”itselleen oikeutta osallistua valtiolliseen toimintaan”. Tämä oli tapahtunut ymmärtämättä oleellisinta: valtiollinen toiminta on velvollisuutta täyttää Jumalan tahto.
Työväentutkimuksen Vuosikirjassa/2008 kirjoittaa Joensuun yliopiston dosentti Ilkka Huhta ev.lut. kirkon roolista kansalaissodassa: ”Kun luterilaiseen regimenttioppiin ankkuroituvassa ajattelussa esivalta saa oikeutuksensa viime kädessä Jumalalta, oli johdonmukaista, että vallankumouksellisuus tulkittiin Jumalan tahdonvastaiseksi toimin-naksi. Sodan aikana tällainen teologia kääntyi varsin helposti poliittiseksi sotapropagandaksi: Jumala taisteli siis valkoisten puolella.”
kari.naskinen@gmail.com
