perjantai 3. huhtikuuta 2020

Presidentit eivät vain meinaa pysyä roolissaan

Pääministerinä ollessaan Matti Vanhanen poisti tasavallan presidentin Tarja Halosen EU:n päämiesten kokouksista. Vanhanen teki harvinaisen selväksi, mikä on heidän työnjakonsa. Vanhanen ilmoitti, että niihin kokouksiin Brysselissä osallistuu Suomesta pääministeri ja sillä selvä. Nyt Vanhanen on eduskunnan puhemies ja sanoi Sauli Niinistölle, että hän on pääministerivetoisen järjestelmän kannalla.

”Minkäänlaista kaksipäistä johtamista en kannata”, sanoi Vanhanen ja tarkoitti, että koronakriisiä kyllä hoidetaan pääministeri Sanna Marinin hallituksen johdolla, eikä siihen tarvita ulkopolitiikasta osittaisvastuussa olevaa Niinistöä.

Ehkä Niinistöstä on nyt kotona vetelehtiminen yhtä tylsää kuin meillä muillakin ikämiehillä, joten hän on ajatellut ottaa koronaharrastuksekseen muidenkin kuin perustuslain hänelle uskomien tehtävien hoitamisen. Näin hän astui väärälle tontille, kuten Vanhanen sanoi.

Hyviä harrastuksia ovat tietenkin lukeminen ja kirjoittaminen. Tähän päättäjien valtasuhteisiin liittyen perehdyin jonkin verran Timo Soikkasen tohtorinväitöskirjaan Suomen ulko- ja sisäpolitiikan vuorovaikutuksista ennen sotia.

Kriittistä 1930-luvun loppua lähestyttäessä presidenttinä oli
Kyösti Kallio, mutta oleellista oli tuolloin myös se, kuka oli ulkoministeri. Soikkanen piirsi marras-joulukuun 1938 tilanteesta kaksi ympyrää siten, että toinen piti sisällään ulkopoliittisesti mahdolliset nimet ja toinen sisäpoliittisesti mahdolliset nimet. Ympyröiden leikkauskohtaan jäi vain Eljas Erkko, jonka pääministeri A.K. Cajander valitsi, molemmat Edistyspuolueen miehiä. Soikkasen mukaan valinnalla oli myös sisäpoliittiset syyt:

”Pitkällä tähtäyksellä oikeistopuolueiden ja sotilasjohdon hyväksymä ulkoministeri vähensi porvarillisten hallituspuolueiden oikeistosiipien porvarilliseen yhteistyöhön tuntemaa houkutusta. Lisäksi hallitus sai Erkon mukana Helsingin Sanomien ja Ilta-Sanomien vaikutusvaltaisen tuen. Näillä voitoilla oli eduskuntavaalien lähestyessä suuri merkitys hallitukselle. Helsingin Sanomien kääntymys oli Edistyspuolueen sisäisessä taistelussa Cajanderille myös henkilökohtainen voitto, kun oikeistosiiven
T.M. Kivimäki jäi vaille äänenkannattajaa.”

Noihin aikoihin oli J.K. Paasikivi Suomen lähettiläänä Tukholmassa. Paasikivi korosti aina sisä- ja ulkopolitiikan yhteyttä, mutta varsinkin tällaisten pienten maiden kohdalla Paasikivi painotti sitä, että niiden on mukautettava sisäpolitiikkansa ulkopolitiikkaan eikä päinvastoin.

Siinä ei kuitenkaan auttanut sisä- eikä ulkopolitiikkaa, kun talvisota syttyi,
Paasikiven ilmausta käyttäen ”Erkon sota”. Samoin pääteltiin Pravdassa, jossa syksyn neuvottelujen aikana kirjoitettiin, että ”Suomen ulkoministeri kutsuu sotaan”.

Sodan alkaessa Erkko oli eksyksissä, kuten Helsingin Sanomien tuoreessa historiakirjassa todetaan. Erkko ei uskonut sodan alkaneen, vaikka Helsinkiä jo pommitettiin. Kun yksi pommi putosi aivan hänen kotinsa lähelle Hietalahden rantaan, oli Erkko sitä mieltä, että se oli
vain henkilökohtaisesti häntä vastaan suunnattu hyökkäys: ”Stalin oli järjestänyt pommitukset vain saadakseen Suomen ulkoministerin murtumaan.” (Suomen suurin, Helsingin Sanomat 1889 - 2019, Siltala 2019)

Sauli Niinistö ei ole yhtä pihalla tosiasioista, mutta nykyistä perustuslakia hän ei yllättäen ole sittenkään täysin sisäistänyt, vaikka oli sen säätämisen aikana 1999 niinkin merkittävässä tehtävässä kuin pääministeri Paavo Lipposen sijaisena aina tarvittaessa.

KEKKONEN LÖI
NYRKKIÄ PÖYTÄÄN


Timo Soikkasen väitöskirja käsittelee aikaa ennen sotia, joten siinä ei ole mukana Urho Kekkosta, joka presidenttiaikanaan hoiti ulko-, sisä-, sosiaali-, terveys-, kulttuuri- ja liikennepolitiikan. Tälle monopolille alettiin vihdoin panna suitsia Mauno Koiviston kaudella ja aloitteesta.

Kekkonen harrasti Niinistön tavoin kirjeiden lähettämistä, mutta lisäksi hän löi nyrkkiä pöytään. Ilta-Sanomien entinen päätoimittaja Martti Huhtamäki kirjoitti Kauppa-Suomen viime viikon numerossa joistakin SYP:n pirskeistä, joissa Koivistokin oli mukana. Koivisto oli purkanut mieltään Huhtamäelle presidentin vaatimuksista Koiviston 2. hallituksen muodostamisessa 1979:

”Siinä ei saa olla
Johannes Virolaista eikä Ahti Karjalaista, ja sosiaali- ja terveysministeriksi on valittava Sinikka Luja-Penttilä. Kuka tällainen Luja-Penttilä edes on, tiedätkö sinä, ikään kuin ei olisi tuntenut Metalliliiton puheenjohtajan Sulo Penttilän vaimoa. Pääministerin sijaiseksi kelpasi Lehtimäen lossivahti, agrologi Eino Uusitalo ja ulkoministeriksi 32-vuotias Paavo Väyrynen. Sosiaali- ja terveysministereiksi valittiin Sinikka Luja-Penttilä ja Katri-Helena Eskelinen.”

Perussuomalaiset varsinkin kaipaavat tätä aikaa takaisin. Kansanedustaja Ville Tavion mielestä Niinistön pitäisi johtaa myös THL:ää, ja konsulteiksi palkattaisiin persujen kavereita Kiinasta.

kari.naskinen@gmail.com