lauantai 14. joulukuuta 2019

Kaksi vastahakoista paavia

Vuonna 2012 tapasivat paavi Benedictus XVI ja Buenos Airesin arkkipiispa Jorge Bergoglio Vatikaanissa ja paavin kesäasunnolla Castel Gandolfossa. Kaksi paavia on elokuva tuosta muutaman päivän tapaamisesta ja siihen liittyvistä asioista. Kahden kirkonmiehen tilanne on kimurantti: paavi on päättänyt erota tehtävästä, josta ei tapana ole erota, ja Bergogliolla on mukanaan eroilmoitus, johon hän tarvitsisi paavin allekirjoituksen.

Paavi piti päänsä ja erosi helmikuussa 2013. Se oli sensaatio, edellisen kerran oli paavi jättänyt homman kesken 600 vuotta sitten. Bergoglio puolestaan ei saanut eropaperiinsa paavin nimeä, vaan hänestä
tehtiin maaliskuussa 2013 uusi paavi, joka otti kirkolliseksi nimekseen Franciscuksen.

Elokuvan on ohjannut brasilialainen
Fernando Meirelles, joka tätä ennen on tunnettu parhaiten John le Carrén Uskollisesta puutarhurista tekemästään elokuvasta (2005). Kaksi paavia on kuvallisena kerrontana melko tavanomainen, mutta sen ytimen muodostaakin Anthony McCartenin käsikirjoitus, joka ilmeisesti perustuu näiden paavien dokumentoituihin sanomisiin, mutta mukana on tietenkin myös täysin fiktiivistä aineistoa. McCarten on tällaisissa elokuvissa onnistunut aikaisemminkin: Kaiken teoria (2014) Stephen Hawkingin elämästä ja Synkin hetki (2017) Winston Churchillin elämästä.

Taas on kysymyksessä elokuva, joka on tehty ”tositapahtumien innoittamana”. Tarkoittaa sitä, että tapahtumia ja vuorosanoja pitää seurata varovasti.
Kaksi paaviakin on muokattu sillä tavalla viihteelliseksi, että mukana raahataan turhuuteen asti paavien maallisia mielenkiinnonkohteita, joilla ei kuitenkaan itse elokuvan aiheen kannalta ole mitään merkitystä. Saksalainen Benedictus katsoo televisiosta Poliisikoira Rexiä ja Franciscus kehuu aina välillä Abbaa ja Beatlesia.

Koska Franciscus on kiinnostunut myös jalkapallosta, tähän palataan monta kertaa. Rooman-vierailun aikana hän käy katsomassa yhden tv-ottelun baarissakin. Nämä kaikki tuovat elokuvaan samalla huumoria, mutta ainakin lopun sketsimäinen komediakohtaus menee jo hulluttelun puolelle, vaikka itsenäisenä kohtauksena huvittava onkin.

Mielenkiintoista on elokuvassa nähdä, miten katolisen kirkon kardinaalien kokous (konklaavi) käytännössä valitsee uuden paavin.
He kokoontuvat suljettuun istuntoon Sikstuksen kappeliin ja äänestävät siellä niin monta kertaa, että valmista tulee. Franciscusta konklaavi valitsi kaksi päivää (5 äänestystä).

Äänestyslipussa lukee latinaksi ”Eligio in Summum Pontificem” (Valitse ylimmäksi Rooman valtakunnan johtajaksi) ja kukin kardinaali kirjoittaa siihen ehdokkaansa nimen sillä tavalla, ettei käsialasta tunnisteta kirjoittajaa. Ääntenlaskun aikana jokainen paperi lävistetään neulalla ja
äänestylippujen läpi pujotetaan punainen naru. Äänestyksen tuloksen jälkeen tämä nivaska pannaan uuniin ja sytytetään tuleen sellaisen kemikaalin kanssa, että Sikstuksen kappelin piipusta tulee joko valkoista tai mustaa savua.

Yhtä hyvä on nähdä paavin kesäasunto 30 kilometrin päässä Roomasta Albanojärven rannalla. Komea paikka, Castel Gandolfo hienon puutarhan keskellä on nimensä mukaisesti linna, iso valkoinen palatsi, jonne paavi emeritus Benedictus XVI sanoi muuttavansa asumaan.

Elokuvan vanha paavi on
Anthony Hopkins ja uusi paavi Jonathan Pryce. Niin hienoa näyttelemistä, että parempaa ei voi vaatia. Heidän keskustelunsa kirkon ja uskonnon kysymyksistä koskettelevat isoja asioita, mutta kuitenkin niin, että katsojan ei tarvitse olla teologian maisteri pysyäkseen hyvin mukana. On myös kohtauksia, joihin on kasattu tunnelmaa oikein kunnolla, liikutukseen asti. Huomionarvoista on myös Prycen yhdennäköisyys Bergoglion kanssa.

Takautumina käydään läpi myös Bergoglion taustaa, johon liittyy tangon lisäksi ristiriitaisia asioita Argentiinan vaikeilta poliittisi
lta ajoilta 1970-luvulta. Jotkut vasemmistoaktivistit eivät pitäneet Bergoglion toimintaa oikeana, eivätkä kaikki vieläkään ole antaneet hänelle anteeksi.

Elokuvantekijät kuitenkin tekevät Bergogliosta sankarin ja hyväntekijän,
joka on kritisoinut tuloerojen kasvua ja vapaan markkinatalouden luomaa tyranniaa. Sen sijaan Benedictus eli Joseph Ratzinger kuvataan ”huonommaksi ihmiseksi”, jota vanhoissa uutispätkissä haukutaan natsiksi. Hänen taustoistaan ei kuitenkaan kerrota mitään, joten natsiksi leimaaminen jää ainoaksi luonnehdinnaksi hänestä.

Senkin elokuva tuo taas kerran esille, miten isosta asiasta on kysymys. Paavi, 1,3 miljardin kristityn johtaja. Luterilaisella kirkolla ei vastaavaa ole. Oikein tai ei, mutta on tuossa katolilaisten touhussa jotain suurta ja komeaa.

Toivottavasti pian saadaan nähtäväksi
Wim Wendersin viime vuonna tekemä dokumenttielokuva Pope Francis: A Man of His World, jossa kommentteja Franciscuksesta antavat mm. Stephen Hawking, Vladimir Putin, Donald Trump ja Shimon Peres.

kari.naskinen@gmail.com

perjantai 13. joulukuuta 2019

Poliisit kirjoittavat nykyisin lehtien pienet rötösuutiset

Sanomalehtien toimituksista soitettiin ennen monta kertaa iltapäivän ja illan aikana poliisilaitoksille, josko olisi mitään uutisarvoista sattunut. Sitten toimittaja kirjoitti jutut kolareista ja muista pienistä rötöksistä. Nykyisin nämä vastaavat pikku-uutiset tuntuvat olevan poliisien itsensä kirjoittamia, koska teksti on juridisesti oikeaoppista tönkkösuomea. Tämä ehkä johtuu siitä, että toimittajat saavat nämä uutistiedot suoraan jostakin poliisien sähköisistä järjestelmistä ja panevat ne sellaisinaan lehteen.

Poliisien kirjoittamissa uutisissa mies ei koskaan aja autoa, vaan mieshenkilö kuljettaa autoa. Jos tämä henkilö syyllistyy johonkin pahempaan törttöilyyn, vaikkapa kännissä ajaa suojatietä ylittäneen mummon kuoliaaksi, ei lehtiuutisessa saa heti mennä sanomaan tätä suoraan. Jotta kaikkien asianosaisten oikeusturva säilyy rikkumattomana, pitää ko. autoilijaa sanoa toistaiseksi vasta epäillyksi tekoon.

Jos mummo olisi jäänyt henkiin, hän ei olisi mummo, vaan asianomistaja. Jos taas sillä automiehellä ei olisi ollut ajokorttia, hän olisi poliisin virkakielen mukaisesti ajo-oikeudettomasti kulkuneuvoa kuljettanut henkilö.

Yksi mieshenkilö oli lähestynyt risteystä ajokatua pitkin, ei siis poikin. Samaan risteykseen oli miespyöräilijä ajanut polkupyörällä toista katua pitkin. Polkupyöräilijä vietiin sairaalaan (luultavasti jotain katua pitkin).

Yksityiskohdat ovat tärkeitä. Kun jossain on tapahtunut jotain, on poliisi ja joskus pelastuslaitos saanut hälytyksen hieman ennen iltakuutta. Hieno juttu, että asiaa setvimään oli poliisipartio ”päässyt paikalle”.

Kaikkia yksityiskohtia ei silti saa kertoa. Voi kyllä todeta, että poliisi tutkii 1987 syntyneen päijäthämäläisen miehen syyllistymistä ryöstöön, mutta sitä ei saa paljastaa, onko mies Lahdesta, Sysmästä vai mistä, ettei intimiteettisuoja murru.

Päättäväisyys on oleellista, ettei siis mitenkään vahingossa. Esimerkiksi äskettäin mopoilija ”päätti olla tottelematta poliisin pysäytyskäskyä”. Onneksi poliisit olivat yhtä päättäväisiä ja ”partio päätti pysäyttää mopon”. Mitä jos ei olisi päättänyt?

Kun jotkut nahistelijat olivat rikkoneet kerrostalon oven lasin, niin lehdenlukijoiden oli hyvä tietää poliisilaitoksen saaneen puhelimitse tiedon, että pihalta oli kuulunut tappelun ääniä.

Ennen oli kauppoja, joita myös kutsuttiin liikkeiksi. Koska poliisi ei vielä tähän mennessä ole päässyt selvyyteen siitä, kumpia ne ovat, ne ovat lehtiuutisissa kätevästi kauppaliikkeitä.

kari.naskinen@gmail.com

torstai 12. joulukuuta 2019

Onneksi voimassa on uusi versio Yya-sopimuksesta

Ilta-Sanomat on tehnyt erillisen lehden Yya-sopimuksesta ja suomettumisen vuosista. En ole sitä ostanut, mutta etusivun vinkkiotsikoiden perusteella lehdessä haukutaan Suomen kylmän sodan vuosien politiikka täysin lyttyyn. Helppo se on nyt irvailla, mutta kyllä tilanteet maailmanpolitiikassa olivat noina aikoina niin vaarallisen herkät, että se ulkopolitiikka oli ainoa oikea tapa toimia ison naapurin kyljessä.

Yya-sopimus allekirjoitettiin keväällä 1948 Moskovassa, jossa neuvotteluja Suomen puolelta johti pääministeri Mauno Pekkala (SKDL), mutta pääjehuna oli kuitenkin Maalaisliiton kansanedustaja Urho Kekkonen. Lisäksi presidentti J.K. Paasikiven nimittämässä delegaatiossa olivat ulkoministerit Reinhold Svento (SKDL) ja Carl Enckell (virkamies), sisäministeri Yrjö Leino (SKDL) sekä kansanedustajat Onni Peltonen (SDP) ja J.O. Söderhjelm (RKP). Sopimuksen irtisanominen kävi yksinkertaisemmin, kun presidentti Mauno Koivisto syksyllä 1990 saneli valtioneuvoston Yya-sopimusta koskevan lauselman, joka käytännössä tarkoitti sopimuksen lopettamista.

Virallisesti Yya-sopimus purettiin heinäkuussa 1992, jolloin samalla astui voimaan uusi sopimus. Yya-sopimus korvattiin 27.7.1992 asetuksella Suomen ja Venäjän federaation suhteiden perusteista tehdyllä sopimuksella. Sen 3. artikla kuuluu: ”Sopimusosapuolet sitoutuvat säilyttämään yhteisen rajansa hyvän naapuruuden ja yhteistyön rajana Etykin päätösasiakirjan mukaisesti sen loukkaamattomuutta ja toistensa alueellista koskemattomuutta kunnioittaen.”

4. artikla: ”Sopimuspuolet pidättyvät voimakeinoilla uhkaamisesta tai niiden käytöstä toisen osapuolen alueellista koskemattomuutta tai poliittista riippumattomuutta vastaan ja selvittävät keskinäiset riitansa rauhanomaisin keinoin YK:n peruskirjan ja Etykin päätösasiakirjan sekä muiden Etyk-asiakirjojen mukaisesti.

Sopimuspuolet eivät käytä eivätkä salli aluettaan käytettävän aseelliseen hyökkäykseen toista sopimuspuolta vastaan.”

5. artikla: ”Tilanteissa, joissa kansainvälinen rauha ja turvallisuus tai erityisesti jommankumman sopimuspuolen turvallisuus ovat vaarantuneet, Suomi ja Venäjä ovat tarvittaessa yhteydessä keskenään YK:n ja Etykin tarjoamien keinojen käyttämiseksi ristiriidan selvittämiseen.”

Tutulta tuntuu ja hyvä niin. Vain Saksan nimi puuttuu, ja niinhän Koivistokin silloin 1990 katsoi, että Saksa koskeva maininta vanhassa Yya-sopimuksessa oli vanhentunut.

Tätä uuttakaan sopimusta eivät kaikki Suomessa sulata.
Erkki Tuomioja sanoi Geopoliittisen seuran seminaarissa 2018, että ulko- ja puolustusministereille ja heidän ministeriöittensä virkamiehille näyttää olevan vaikeata huomioida eduskunnan hyväksymää linjausta siitä, ettei Suomi salli alueensa käyttämistä vihamielisiin tarkoituksiin muita valtioita vastaan. (Ulkoministeri oli tuolloin Timo Soini ja puolustusministeri Jussi Niinistö.)

Puhumattakaan siis vanha
n Yya-sopimuksen haukkumisesta. Se kuitenkin edusti täydellisesti uutta rauhanomaista politiikkaa raskaiden sotatappioiden jälkeen. Kuten Suomen suurlähettiläänä Moskovassa toiminut Heikki Talvitie
on sanonut, ”Suomella ei ollut mitään syytä riskeerata, ettei vaan lisää hävittäisi. Virallinen ulkopolitiikkamme oli totta kai rajoittavaa, mutta päämäärän vuoksi en nähnyt siinä ongelmaa.” (80-vuotishaastattelu HS 3.9.2019)

kari.naskinen@gmail.com

keskiviikko 11. joulukuuta 2019

Mahdollisuus lakkoihin on tärkeä osa yhteiskunnan järjestelmää

Helsingin yliopiston dogmatiikan ja siveysopin professori Axel Fredrik Granfelt (1815 Hausjärvi – 1892 Hattula) oli ensimmäinen suomalainen merkkihenkilö, joka puolusti työläisten lakko-oikeutta. Granfelt osallistui säätyvaltiopäiville papiston edustajana 1863-72, mutta silti on niinkin sanottu, että hän oli Suomen ensimmäinen sosialisti. Ajatusmaailmaltaan laajemmin Granfelt edusti englantilaisperäistä sosiaaliliberalismia, jossa otettiin ensiaskeleita kohti hyvinvointivaltiojärjestelmää.

Lakot ovat Suomessa nyt historian alhaisimmalla tasolla, mutta siitä huolimatta esiintyy edelleen sellaistakin kantaa, että työntekijöiden lakko-oikeutta pitäisi rajoittaa. Postin lakon aikana kansanedustaja
Juhana Vartiainen (Kok) kirjoitti verkkosivullaan voimakkaasti lakkoa vastaan ja pani kirjoituksensa otsikkoon myös Marxin. Vartiainen piti lakon syytä ”liikuttavan pienenä”, eikä varsinkaan ymmärtänyt sitä solidaarisuutta, jota tunnettiin postilaisia kohtaan.

Suomen lakkohistoriaa käsittelevässä kirjassaan
Antti Koskela muistuttaa siitä ankarasta tosiasiasta, että lakkoja järjestetään viimeisenä keinona puolustaa työntekijöiden oikeuksia ja asemaa työnantajapuolen käskyvallalta.

SDP:n Demokraatti-lehden pääkirjoituksessa
21.11.2019 todettiin, että vasemmistoa ja oikeistoa yhdistää toive sellaisesta ihanneyhteiskunnasta, jossa lakkoja ei olisi: ”Vasemmiston mielestä siksi, että työelämä on riittävän reilua ja oikeiston mielestä siksi, että talouden rattaat pyörivät häiriintymättä.”

Tällaiseen ihanneyhteiskuntaan ei kuitenkaan koskaan päästä, joten v
almius työstaisteluihin on jatkossakin välttämätöntä eri yhteiskuntaluokkien sosiaalisen aseman ja riittävän tasaisen talouskehityksen turvaamiseksi, kuten STTK:n ekonomistina työskentelevä Koskela sanoo.

Sen verran tilanteet kuitenkin muuttuvat, että teollisuuden työpaikkojen vähentyessä ja yhteiskunnan palveluvaltaistuessa ja digitalisoituessa tarvitaan ehkä uusia työtaistelumuotoja. Postin lakko osoitti jo yhden uudenlaisen asian eli yleisen mielipiteen voiman, joka on sosiaalisen median ansiosta kasvanut. Puolesta tai vastaan, mutta joka tapauksessa some kävi kuumana.

Koskelan kirja, Kalevi Sorsa -säätiön julkaisema Hanskat tippui – lakkojen historia ja vaikutus yhteiskunnassa kertoo työtaistelun merkityksen palkansaajien aseman ja yhteiskunnan kehityksen kannalta. Kirja auttaa ymmärtämään työtaisteluoikeuden lähtökohdat niiden historiallisessa viitekehyksessä. Koskela kertoo konkreettisin esimerkein, että työtaisteluoikeudessa ei ole kyse vain palkansaajien lyhyen tähtäimen etujen ajamisesta. Sen lisäksi lakoilla on muutettu yhteiskuntaa ja näin tulee tapahtumaan myös tulevaisuudessa.

Koskela tarkastelee Suomen tilannetta myös kansainvälisesti vertaillen. Tilastot todistavat, että Suomi ei enää ole lakkoherkkä maa, toisin kuin julkisen keskustelun perusteella voisi ajatella:

Suomalaisten kynnys lakkoiluun on nykyisin erittäin korkea. Esimerkiksi Ranskassa ja Tanskassa menetetään kolminkertainen määrä työpäiviä Suomeen verrattuna. Suomalaisten lakkoherkkyys on korealaisten ja brittien tasolla.”

Tilanne on siis ratkaisevasti muuttunut 1970-luvulta, jolloin Suomi oli maailman lakkoherkimpiä maita.
Ekonomisti Koskelan toinen päähavainnoista koskee lakkojen kustannusten arviointia: Lakkojen kustannusten laskennassa on lopulta kyse arvovalinnoista. Julkisessa keskustelussa käytettävä lakkojen bruttomenetys työnantajalle johtaa keskustelua voimakkaasti harhaan, koska se yliarvioi lakkojen kustannuksia voimakkaasti.”

Parempia kustannusmittareita olisivat nettomenetys, efektiivinen kustannus tai lakon efektiivinen kustannus huomioituna toiminnan kannattavuudella. Lakon kustannukset voivat olla moninkertaiset riippuen mittarista. Tällä on suora vaikutus lakkoiluun liittyviin mielikuviin julkisessa keskustelussa.”

Niin tai näin, mahdollisuus lakkoihin on tärkeä osa yhteiskunnan järjestelmää, kuten Koskela sanoo: ”Työväenliike ja sen työtaisteluvalmius ovat keskeisiä luokkayhteiskuntaa torjuvia välineitä. Työväenliikkeen työtaistelumahdollisuuksien heikentäminen johtaisi taloudellisesti tulonjaon jyrkentymiseen ja arvonlisäyksen keskittymiseen hyväosaisille.”

kari.naskinen@gmail.com

tiistai 10. joulukuuta 2019

Liipolan Betoni

Tässä se on: Liipolan Betoni. Isoja betonisia kukkaruukkuja, joissa kasvaa männynkäkkäröitä. En tiennyt Liipolan Betonin olemassaolosta Liipolan ostoskeskuksessa, ennen kuin luin siitä Helsingin yliopiston viestinnän opiskelijoiden lehdestä Groteski 3/2019. Siinä Antti Putila ja Akseli Rouvari kertovat matkastaan Helsingistä Lahteen katsomaan Liipolan Betonia. Heidän kirjoituksensa tosin loppuu siihen, että kertovat löytäneensä Liipolan Betonin, joka on koroke, mutta olivatkohan edes löytäneet, sillä kukkaruukkujahan nämä ovat. Kaiken lisäksi nämä sankarimatkailijat eivät olleet osanneet kuvatakaan oikeaa Lahden Betonia, koska sitä ei opiskelijalehden kuvavalikoimassa näy.

Ajoin siis tutustumaan asiaan. Oli sateinen päivä ja menin Villiruusu-ravintolan lähettyvillä seisoskelleen miehen luo. Miehellä oli mainoslippalätsä, jossa luki ”I feel fine”. Hän vei minut heti Liipolan Betonin viereen ja sanoi, että tässä porukat aina istuskelevat. En tullut kysyneeksi, kauanko Liipolan Betoni on siinä ollut,
ehkä 50 vuotta.

Putila ja Rouvari olivat kekanneet Liipolan Betonin nettisivustolta www.pitnic.com, jossa tämä peruslahtelainen nähtävyys esitellään lyhyesti: ”Täällä et selvää miestä nää. Sinipukuiset alkoholitarkastajat vainoavat tämän mystisen paikan lumoihin joutuneiden menninkäisten elämää.”

Eikä minullakaan lisätietoa ole. Mutta hyvin Liipolan Betoni sopii tähän betonikaupunkiin, jossa ovat myös iso hyppyrimäki Lahden Betoni ja Lahden betoninen teatteritalo.
Tunnettu Betoni oli ennen myös se Reippaan ja Kuusysin kannattaja, joka Kisapuistossa piti kovaa messua, lempinimi siis Betoni, oikeaa nimeä en muista, vaikka tuttuja ollaankin.

Betonimassan Liipolan Betoniin valmisti varmaankin Lahden Betoni Oy Renkomäen soramontussa,
jossa jöötä piti Valssi Viitanen.

kari.naskinen@gmail.com

maanantai 9. joulukuuta 2019

Puna-armeijan ylipäällikön päiväkäskyt 80 vuotta sitten

Talvisotaa oli käyty reilu viikko, kun Neuvostoliitto joutui panemaan sodanjohtonsa uusiksi. Koska alku ei ollut mennyt suunnitelmien mukaisesti, otti sotatoimet johtoonsa puolustusministeri, marsalkka Kliment Vorošilov, viralliselta titteliltään Sosialististen neuvostotasavaltojen liiton puolustusasiain kansankomissaari. Vorošilovin esikuntaan kuuluivat myös Josif Stalin ja Yleisesikunnan päällikkö, 1. luokan armeijankomentaja Boris Šapošnikov. Ylipäällikkö Vorošilov antoi 9.12.1939 päiväkäskyn:

1. Vastustaja yrittää lähes kolmen jalkaväkidivisioonan voimin pidätellä joukkojemme hyökkäystä.


2. 8. armeijan 6. tarkka-ampujadivisioona on edennyt Megrijärvelle (10 km Ilomantsin pohjoispuolella), Tolvajärvelle ja Loimolan itäpuolelle sekä hyökkää kohti Pitkärantaa. 

3. Sen oikealla puolella 9. armeija on edennyt Kuolajärvelle, Suomussalmelle ja Nurmijärvelle, ja sen sotatoimien päämäärä on Oulun sekä Kajaanin kaupunkien miehitys. Sen vasemmalla puolella 7. armeija on edennyt Kyyrölään, Koukkuniemeen (pohjoinen), Suvantojärven etelärantaan, Kiviniemeen, Vuoksenvirran etelärantaan, Punnusjoen etelärantaan, Muolaan eteläreunaan, Pällälään, Bobošinoon, Kauppolaan ja Toivolaan. Armeijan tehtävänä on Viipurin kaupungin Valtaus.

4. 8. armeijan sotatoimien tärkein tehtävä on Sortavalan valtauksen jälkeen jatkaa päävoimillaan hyökkäystä Parikkalaan ja Hiitolaan edetäkseen 7. armeijaa vastaan puolustautuvan vastustajan selustaan.

5. 155. tarkka-ampujadivisioonan on varmistettava oikea sivustansa Joensuun suuntaan, asetettava siihen suuntaan vahva sivustasuoja ja jatkettava Ilomantsin kautta lounaaseen Värtsilän aseman suuntaan.

6. 8. armeijan ilmavoimien on:
a) tuhottava vastustajan elävää voimaa tiiviissä yhteistyössä armeijan maavoimien kanssa;
b) hävitettävä Matkaselän ja Sortavalan rautatiesolmut;
c) estettävä huolto ja täydennysten siirtäminen Korpiselän, Värtsilän aseman ja Sortavalan linjalla;
d) suojattava armeijan joukkoja.

7. Jalkaväkemme liikehdintään ehdottomasti tykistötulen suojassa on kiinnitettävä erityistä huomiota, ja jalkaväen kärkijoukkojen mukana on oltava 45- ja 76-millistä rykmentintykistöä. Armeijan insinööri- ja rakennusjoukoista on koottava erityisiä sulkuosastoja.

8. 8. armeijan toimintarajat: 9. armeijan kanssa Maaselän asema, Pielisjärvi, Kuopio (kaikki paikat 8. armeijan alueella); 7. armeijan kanssa Laatokan länsiranta, Launtsaari, Mikrilä, Parikkala (kaikki paikat 8. armeijan alueella)

9. Armeijan esikunnan operatiivinen osasto on Suojärven asemalla.

10. Tämän ohjeen saamisesta ja jaetuista käskyistä on raportoitava tänne.
Ylipäällikkö K. Vorošilov
Pääsotaneuvoston jäsen J. Stalin
Yleisesikunnan päällikkö
B. Šapošnikov

10.12.1939

Heti seuraavana päivänä ylipäällikkö antoi kaksi uutta päiväkäskyä (otteita niistä):

Vastustaja toimii 14. armeijan kaistalla pieninä osastoina ja pyrkii puolustautumaan Petsamon tunturissa suojaten Petsamosta Kemiin johtavaa tietä.

14. armeijan joukot ovat ottaneet haltuunsa Petsamon ja Luostarin sekä jatkavat 52. tarkka-ampujadivisioonan keskittämistä.

Vasemmalla 9. armeija on edennyt Kuolajärven - Suomussalmen rintamalle seuraavina tehtävinään Oulun ja Kajaanin kaupunkien miehitys. Sen 122. divisioona hyökkää Kemijärven asemaa kohti.

Petsamon ja Luostarin alue on miehitettävä vahvasti, mereltä ei saa päästää ketään nousemaan maihin Murmanskin alueelle eikä Norjan alueelta sallita aseistuksen tai elävän voiman tuontia;

Kaikkien 52. divisioonan joukkojen keskittymistä Petsamon alueelle on joudutettava;

Sotatoimen tärkein päämäärä on vallata Rovaniemi ja Kemi sekä katkaista suomalaisten yhteys Ruotsiin.

Nikkelikaivosten miehityksen yhteydessä niiden vuokraajia ei saa loukata, ja heidän kanssaan on pidettävä mahdollisuuksien mukaan ystävälliset välit.

14. armeijan ilmavoimien on estettävä vastustajan huolto ja vahvistusten siirtely Kemin - Petsamon tiellä; pommitettava Rovaniemeä ja Kemiä sekä vastustajan laivaston ilmestyessä Barentsinmerelle tuettava Pohjoista laivastoa sen tuhoamisessa.

163. divisioona
hyökkää Puolangalle varmistaen sivustansa Taivalkosken ja Pudasjärven suuntiin; 54. divisioonahyökkää Kontiomäen aseman suuntaan, jonne pysähtyy.

Koko 44. divisioona on purettava Vienan Kemin asemalla ja toimitettava nopeasti Uhtualle.

9. armeijan ilmavoimien on hävitettävä kaikki rautatiesillat.

9. armeijan toimintarajat: 14. armeijan kanssa – Apatityn asema, Pelkosenniemi
ja 8. armeijan kanssa – Maaselän asema, Pielisjärvi, Kuopio.

SUOMEN KANSALLE

Suomen puolelle Neuvostoliitto pudotti lentolehtisiä: ”Suomen kansalle! Me emme tule teidän luoksenne valloittajina, vaan Suomen kansan vapauttajina kapitalistien ja tilanherrojen sorrosta. Älkäämme siis ampuko toisiamme, lopettakaamme sota ja kääntäkäämme aseemme teidän sekä meidän vihollisiamme vastaan, Cajanderin, Tannerin, Mannerheimin ynnä muiden hallitusta vastaan.”

(Lähteet: Juhani Putkisen nettisivusto www.jput.fi ja www.wanhattoverit.fi)

kari.naskinen@gmail.com

perjantai 6. joulukuuta 2019

Vihreiden pääkaupunki häätää autoja pois

Euroopan viherpääkaupungiksi valittu Lahti pääsee kohta eroon kaupungin läpi menevästä autoliikenteestä, kun eteläinen ohitustie valmistuu. Kaupunkilehti Uusi Lahti kertoi tällä viikolla, että Lahdessa on käynnistynyt uuden liikennesuunnitelman teko kaupungin keskustaa varten. Tähtäys on vuodessa 2030.

Vaikka en suunnitelman ideoista mitään tiedä, niin selvää on, että keskeisenä ajatuksena on yksityisautoliikenteen vähentäminen. Eikä tarvitse edes odottaa vuoteen 2030. Kun Mukkulankatu jo saatiin kutistetuksi, ei olisi yllätys, jos Vesijärvenkadun ajokaistojen vähentäminen neljästä kahteen tulisi taas esille, kuten Uusi Lahti toteaa.

Pieninkin askelin ja isompaa hälyä nostattamatta voidaan vihreää liikenneoperointia tehdä. Esimerkiksi käy Kulmakatu (kuvassa), jonka toiselta reunalta on päätetty poistaa parkkiruudut ja istuttaa niiden paikalle puita.

Autonomistajien elämää vaikeutetaan silläkin, että asukaspysäköintiluvan saamista on rajoitettu. Tällaisella luvalla sallittuja kadunvarsipaikkoja on merkittävästi vähennetty. Menkööt kalliimmilla taksoilla johonkin muualle.

Näitä päätöksiä tekee kaupungin tekninen ja ympäristölautakunta. Oli poliitikoilta taktisesti ovela veto, että ympäristöasiat yhdistettiin teknisiin asioihin, joihin liikenne oleellisesti kuuluu.

Kun eteläinen ohitustie valmistuu, se ilmeisesti poistaa Lahden keskustasta kokonaan itä-länsisuuntaisen autoliikenteen. Näin voidaankin Aleksanterinkatu ja muut samansuuntaiset kadut muuttaa kävelykaduiksi.

Punavihersuunnittelijoiden tavoite on, että henkilöautoilla ei juurikaan Lahdessa liikuttaisi. Tervetuloa tänne uusiksi veronmaksajiksi kaikki vihreät ja köyhät, joilla ei autoja ole.

kari.naskinen@gmail.com

torstai 5. joulukuuta 2019

Annikki Tähti oli tienavaaja

Viimeinen Annikki Tähden levy vanhan iskelmämusiikin kokoelmassani on vuodelta 2014, jolloin Salix-yhtiö julkaisi viisi sellaista kappaletta, joita aiemmin ei cd-formaatissa ollut julkaistu. Ne kaikki ovat käännösiskelmiä:

Kotiin kun saapuisin illoin (1956)
Rakkauskirjeitä hiekassa (1957)
Luna Lunera (1957)
Augustin (1959)
Rakkauden viulu (1959)

Airi Annikki Tähden syntymästä on tänään kulunut 90 vuotta. Hän oli aikoinaan merkittävässä asemassa, sillä hän oli suomalaisen iskelmämusiikin ensimmäinen naispuolinen tähti, nimeään myöten. Yksittäiset naissolistit eivät ennen häntä olleet päässeet levyttämään, mutta Harmony Sisters ja Metro-tytöt sentään olivat
saaneet kappaleitaan 78 kierroksen levyille. Annikki Tähti avasi tien 1953, kun hän sai laulaa PSO:n tuottaman levyn B-puolelle Einar Englundin säveltämän Onnen sävelen.

Kaikki omaa ääntään nauhoitettuna kuulleet tietävät, että ääni kuulostaa oudolta, ei ollenkaan omalta. Tämän huomasi myös Annikki Tähti, mutta George de Godzinsky lohdutti, että kyllä siihen kummalliselta tuntuvaan ääneen tottuu.

Jo ennen tätä Airi Annikki oli tietenkin laulua harrastanut. Hengellisen musiikin kilpailuissa hän oli laulanut Sibeliuksen Souda souda sinisorsan. Kotikulmillaan Helsingin Kalliossa häntä opasti alkuun työtoveri Siemensillä, jossa Annikki toimi konttoristina. Keskuksenhoitaja Aava Malmia-Vapaavuori otti yhteyttä Godzinskyyn ja saikin tytön kunnon oppiin – pari vuotta ja Godzinsky katsoi Annikin olevan valmis levyttämään. Sibeliukseen Annikki Tähti tavallaan palasi 2003, kun hän aloitti 50-vuotistaiteilijajuhlakiertueensa Sibeliustalossa.

Onnen sävel 1953 oli hidas valssi, joka ei vielä ihmeempää vaikutusta tehnyt, mutta toiseksi levytykseksi tullut käännösiskelmä Itke sydämeni nousi jo keväällä 1954 myyntilistan sijalle 10.

Lopullinen läpimurto oli
Erik Lindströmin säveltämä Muistatko Monrepos´n, joka nousi nousi 1955 listan kärkeen ja ylitti ensimmäisenä kultalevyrajan 30 000 kpl. Sen kokonaismyynti meni johonkin 50 000:n tienoille.

Muistatko Monrepos´n oli takaisku hämäläiselle Toivo Kärjelle, joka ei kelpuuttanut sitä Fazerin kustantamaksi, koska hänen mielestään kukaan ei enää 50-luvulla halunnut haikailla menetetyn Karjalan perään. Levyn teki Scandia, jonka leipiin Annikki Tähti sitten jäikin. Jatkoa seurasi: kultalevyrajan saavuttivat myös Balladi Olavinlinnasta (1956) ja Kuningaskobra (1956). Listaykköseksi kohosi myös Budapestin yössä (1958).

Annikki Tähti lauloi ensin Onni Gideonin orkesterissa kakkossolistina, kun ykkösenä oli Brita Koivunen. Sitten hän pääsi Erik Lindströmin orkesteriin ja vuodesta 1957 alkaen Pentti Tiensuun yhtyeen solistiksi, ja 1959 hän myös avioitui Tiensuun kanssa. Tiensuut ovat musiikkisukua, joten Airi Annikki sai hyvää koulutusta. Pentti Tiensuun isä Veikko Tiensuu oli Pohjaslahden seurakunnan kanttori-urkuri. Pohjaslahdella Näsijärven pohjoispäässä on Vehkakosken Rantalava, jossa Tiensuun yhtye laulusolistinsa kanssa esiintyi usein.

Pentti Tiensuu oli myös jatsimiehiä, ja kyllä Annikki Tähtikin sai tartunnan. Iskelmän kultaisessa kirjassa (1986) Annikki Tähti sanoo, että orkesterit soittivat tansseissa 50-luvulla myös jazzia: ”Muusikot olivat täydellisiä fakki-idiootteja jazzinsa kanssa. Jatsi oli ainoa oikea musiikkihaara silloin, ja sitä pystyi tanssimaan hitaasti tai nopeasti. Väliin sujautettiin joku tango ja valssi. On aika huvittavaa, että minulla on leikekirjassani Åke Granholmin kirjoitus, jossa sanotaan, että minä olen Iskelmäkarusellissa (elokuva, 1960) tehnyt aluevaltauksen todistamalla, että suomen kielelläkin voidaan tulkita määrättyjä iskelmiä.”

Vanhojen iskelmäelokuvien lisäksi Annikki Tähti oli mukana Aki Kaurismäen elokuvassa Mies vailla menneisyyttä (2002), jossa hän esittää Pelastusarmeijan kirpputorin johtajatarta ja lopussa myös laulaa, tietenkin Monrepon.

Annikki Tähti kuoli 2017 hoivakodissa Vantaalla. Viime vuonna hänen haudalleen Hietaniemeen pystytettiin kuvanveistäjä Jari Männistön tekemä muistokivi, jonka reliefissä on kuvattuna kaarisilta Monrepos´n puistosta.

KYMMENEN KÄRJESSÄ
(AAKKOSJÄRJESTYS)

Carola
Katri Helena
Laila Kinnunen
Paula Koivuniemi
Arja Koriseva
Lea Laven
Marion Rung
Anneli Saaristo
Helena Siltala
Annikki Tähti


kari.naskinen@gmail.com

keskiviikko 4. joulukuuta 2019

Pyytääköhän Heikki Kinnunen anteeksi eskimoilta?

Marja-Terttu Zeppelin on palannut Grönlannista Kokkolaan, jossa jatkuu Leea ja Klaus Klemolan kirjoittama näytelmäsarja. Näyttämönä on kuitenkin Espoon kaupunginteatteri, jossa uusintaensi-iltansa sai eilen Arktiset leikit. Kantaesitys oli alkusyksystä Tampereen Teatterissa, jonka kanssa espoolaiset ovat tehneet sen yhteistuotantona.

Aiheena tässä farssissa on ilmastonmuutos, joka on saanut aikaan sen, että veneellä pääsee Kauniaisista Kokkolaan. En vain saanut selvää siitä, pilkataanko näytelmässä ilmastovouhkaajia vai heidän pilkkaajiaan – ehkä molempia. Eikä anteeksi pyydellä. Nyt kuitenkin pitää odottaa 20 vuotta sitä, tuleeko Marja-Tertun roolin näyttelevä Heikki Kinnunen (73) myöhemmin omantunnontuskiin, sillä hän pilkkaa vähän kaikkia, eskimoita, neekereitä, rintasyöpäpotilaita, vammaisia... Huumoria väännetään myös alkoholismista, yksinäisyydestä, sairaaloista ym. ym.

Heti käsiohjelmasta käy ilmi, että kovin realistis
en tarinan kanssa ei olla liikkeellä, sillä kysymyksessä on tämän teatteritrilogian neljäs osa. Sen sijaan vuorosanat ovat vitun aitoja ja tuttuja Leea Klemolan aikaisemmista näytelmistä. Näytelmän tehokas esitysaika on noin 150 minuuttia ja tänä aikana vittua huudetaan arviolta 120 kertaa.

Ei näytelmässä paljon mitään järkeä ole, mutta teksti on sen verran värikästä, että katsoin loppuun asti, joskin viimeisen puolen tunnin ajan toivoin joka hetki, että voi kun loppuis.

Heikki Kinnunen on näytelmän a ja o. Hänelle on kirjoitettu parhaat repliikit ja ne Kinnunen esittää oman karismansa tukemana niin, että ne varsinaisesti pitävät esitystä kasassa. Karismasta näytelmässä puhutaankin ja se on esillä myös Teatteri & tanssi + sirkus -lehden (kaamea nimi) uusimmassa numerossa. Kinnunen ihmettelee, mitä se karisma on, mutta kuten jutun kirjoittanut
Kirsikka Moring toteaa, näyttelijäntyötä helpottaa vuosien mittaan kasvava voima, karisma. Ei tietenkään kaikissa näyttelijöissä, mutta esimerkiksi juuri Kinnusesta se huokuu.

Kinnunenkin tunnistaa karisman, esimerkiksi: ”
Urho Kekkonen oli kävelytyyliään myöten karismaattinen.” Itsekin hän on esittänyt Kekkosta monta kertaa, Turun kaupunginteatterissa pariinkin otteeseen ja Savonlinnassa Aulis Sallisen Kuningas lähtee Ranskaan -oopperassa, jonka ohjasi Kalle Holmberg.

Arktisissa leikeissä
Marja-Terttu on jo päässyt jyvälle oman aikamme trendeistä, on laulanut karaookkenia ja liittynyt Facebookkiin. Hän alkaa suunnitella myös musabisnekseen menoa, koska sieltä on saatavissa irti löysää rahaa. Stadionkonsertissa hän esiintyisi nimellä Lady Zeppelin. Lisäksi on jotain ideantynkää Golfvirran pysäyttämisestä.

Marja-Terttu kuitenkin kuolee, joten viidettä osaa ei tähän trilogiaan tule. Ehkä Klemolat kuitenkin vielä keksivät käyttöä Kinnuselle, koska he sanovat rakastavansa edelleen Suomen kansaa, joten sille kannattaa tehdä lisää näytelmiä. Leea Klemola on sanonut, että tämä rakastaminen oli välillä koetuksella, mutta tänä vuonna helpotti, kun eduskuntavaaleissa tuli edellisiä vaaleja parempi tulos: ”Kaksikymmentä vuotta eriarvoistavaa oikeistopolitiikkaa on ehkä tehnyt tehtävänsä tai sitten ihmiselle ei kerta kaikkiaan vain sovi mahdollisuus itseilmaisuun, jos sen voi tehdä nimettömänä ja ilman pelkoa kasvojen menettämisestä.”

Parasta Arktisissa leikeissä on Kinnusen lisäksi Leea Klemolan tekstit käsiohjelmassa. Roolihenkilöiden
ja Vahtimestareiden veljeskunnan esittelyt ovat hulvatonta luettavaa, samoin Henkilöhuolinta Piano Larsson & Filmcompanyn historian kertaus 2003-19 (tuoreimpana tietona, että Ranskan miesohjaajien kilta palkitsi ohjaaja Harri Lömmarkin Kultaisella Tuolilla elokuvasta ”Pekurisen sota”). Näistä käsiohjelman teksteistä saisi kehiteltyä vaikka veijariromaanin.

Tähän loppuun vielä kuva ruotsalaisesta Uffa Hintmanista MTV:n Soitinmenoista 1985-87. Muita tuttuja olivat Pastori Silli, Unelma Suolle ja Juntta Kraustinen. Onneksi Pirkko-Pekka Petelius ei ollut mukana tässä lauantai-iltojen ohjelmassa. Mutta onks Viljoo näkyny?

kari.naskinen@gmail.com