Mitä helvettiä tämä terveyskeskusten touhu oikein on?

Terveyskeskuksista on paljon vitsejä ja vielä enemmän surkuhupaisia tapauksia todellisuudesta. Tuli nyt testatuksi.

Mittasin verenpaineeni 30 vuoden tauon jälkeen. Koska se vaikutti vähän liian korkealta, soitin terveyskeskukseen. Parin tunnin kuluttua sieltä soitti terveydenhoitaja, jolle kerroin asiasta. Okei, helppo juttu, verenpainelääkettä. Se vain jäi ihmetyttämään, että yhtään kysymystä terveydenhoitaja ei tehnyt, riitti kun kerroin parina päivänä mittauksissa saamani tulokset.

Terveydenhoitajaa ei siis pätkääkään kiinnostanut, painanko 120 vai 60 kiloa, poltanko askin päivässä, ryyppäänkö jatkuvasti, syönkö vain lihaa, harrastanko ollenkaan liikuntaa jne. Luulisi tällaisilla asioilla olevan jotain merkitystä. Mutta ei mitään, ei muuta kuin hakemaan apteekista verenpainelääkettä. Meninkin, mutta ei ollut apteekkiin tullut sähköistä lääkemääräystä siihen kellonaikaan, minkä jälkeen ne piti sieltä käydä ostamassa. Seuraavana päivänä onnistui.

Seuraava ohje oli, että kuukauden kuluttua pitää käydä verikokeessa ja on soitettava sen jälkeen taas terveyskeskukseen. Menin laboratorioon, mutta ei onnistunut, koska en ollut noudattanut 10-12 tunnin syömättömyyttä. En ollut, koska terveyskeskuksesta en tällaista paasto-ohjetta ollut saanut. Eli tämäkin reissu uusiksi seuraavana päivänä.

Seuraavana päivänä soitin sovitusti terveyskeskukseen. Kävi ilmi, että verenpaine alkoi olla kunnossa, mutta verikokeen mukaan veren sokeripitoisuus oli sallitun ylärajalla. Tähän terveydenhoitaja neuvoi, että on kiinnitettävä huomiota elämäntapoihin ja ruokavalioon. Taaskaan ei yhtään kysymystä siitä, milainen äijä olen, millaisia elämäntapani ja syömiseni ovat. Eikä myöskään minkäänlaisia ohjeita niistä elämäntavoista ja ruuasta. Olisin tietenkin voinut kysyä, mutta ihan piruuttani kokeilin, miten siellä potilaaseen suhtaudutaan. Ei suhtauduttu – tämä mikään palveleva puhelin ole, ottakoon ite selvää.

Taas piti joka tapauksessa mennä apteekkiin, koska nyt se tulosta tuottanut verenpainelääke piti uusia ja terveydenhoitaja neuvoi, että mene hakemaan se kello 16:n jälkeen. Menin, mutta taas sama juttu eli lääkemääräystä ei ollut terveyskeskuksesta tullut. Eikä tässäkään vielä kaikki, vaan lääkemääräys ei ollut tullut apteekkiin seuraavanakaan päivänä.

Onneksi en asu bussimatkan päässä apteekista ja laboratoriosta. Joka tapauksessa onhan tämä toiminta pahasti pielessä. Vai niinkö tosiaan on, että tärkein tavoite onkin ohjata kuntalaiset yksityislääkäreille? Näin kyllä jo neuvotaankin; yhdelle kaverilleni terveydenhoitaja oli suoraan sanonut, että kannattaa mennä yksityiselle puolelle, kun heillä on terveyskeskuksessa nyt ruuhkaa.

Eli ensin maksetaan veroja, joilla terveyskeskukset ylläpidetään ja sitten pitäisi maksaa lisää Mehiläisen tai Terveystalon palveluista. Ei ihme, että verenpaine nousee terveyskeskuksen ala-arvoisen toiminnan takia ja varsinkin, kun verenpainelääkettä ei ole kahteen vuorokauteen ollut.

kari.naskinen@gmail.com

Ruotsalaista seksiä ja hulluutta

Ruotsalainen maksukanava SF-kanalen on pienimuotoinen aarreaitta. Se esittää elokuvia vuonna 1919 perustetun AB Svensk Filmindustrin arkistosta (yhtiön nykyinen nimi on SF Studios ja sen omistaa Bonnier Group). Viikoittain näkee mm. Bergmanin, Sjöbergin, Sjömanin, Troellin ja Widerbergin elokuvia. Pitkään olen odottanut Mai Zetterlingin elokuvaa Öiset leikit, (1966), koska se nousi elokuvalistallani parhaaksi vuonna 1968. Ei ole vielä näkynyt, mutta muutama päivä sitten tuli hänen viimeiseksi jäänyt elokuvansa Amorosa (1986), joka on hyvin linjassa Mai Zetterlingin muun tuotannon kanssa. Seksiä, pornoa, hulluutta ja muuta sellaista, joka aikaisempina vuosikymmeninä hätkähdytti.

En enää kovin tarkkaan muista Öisten leikkien juonta, mutta sen outoudesta ja käsittelytavasta kertovat nyt lukemani tiedot, joiden mukaan elokuvan julkiset esitykset peruttiin Venetsian elokuvajuhlilla, eikä se maailmalla muutenkaan päässyt teattereihin ilman sensuurin saksia. San Franciscon festivaalin tuomaristosta 38-vuotiaaksi tantaksi kasvanut Shirley Temple erosi protestiksi sille, että moista pornografiaa oli hyväksytty mukaan.

Jo tätä ennen hänen ensimmäinen pitkä elokuvansa Rakastavia pareja (1964) oli kielletty Cannesin elokuvajuhlilla liiallisten alastonkohtausten takia. Elokuva perustuu kirjailija Agnes von Krusenstjernan Neiti von Pahlen -romaanisarjaan.

Agnes von Krusenstjerna
1894 - 1940

Amorosa ei ole yhtä hurja, mutta kun sen aiheena on Agnes von Krusenstjernan elämä, niin Mai Zetterling on kyllä ollut taas omalla osaamisalueellaan. Tuntematon tapaus tämä Agnes, joten piti ottaa selvää. Agnes vaikuttaa olleen oikein sensaatio Ruotsin kulttuurielämässä 1900-luvun alussa, syinä hänen romaaniensa suorasukainen seksuaalisuus, sen epänormaalit ilmenemismuodot ja kaiken lisäksi niin, että ne kohdistuivat ruotsalaiseen yläluokkaan, johon hän sukupuultaan itsekin kuului. Molemmat vanhemmat olivat aatelista syntyperää, joten kirjailijan omat kokemukset perustuivat tähän tuttuun elämänpiiriin.

Ruotsin kulttuuripiirit ottivat Agneksen syliinsä, mutta Bonnierkin sai tarpeekseen hänen kirjojensa kustantamisesta, kun niissä alettiin liian tarkasti käsitellä yhdyntöjä, homoutta ja jopa insestiä. Kirjallisuuslehti Biblioteksbladet kutsui Neiti von Pahlen -sarjaa ”sairaaksi, suurelle yleisölle lukukelvottomaksi romaaniksi”. Vuosina 1933-35 Ruotsissa käytiin suorastaan kirjasotaa Agnesta vastaan. Puolustusta johtivat runoilijat Karin Boye, Johannes Edfelt, Eyvind Johnson ja suomalainen Elmer Diktonius. Samaan ryhmään varmaan kuuluivat Agneksen ja hänen miehensä David Sprengelin kotona usein juhlimassa käyneet Gunnar Ekelöf, Ivar Lo-Johansson ja Vilhelm Moberg.

Kristilliset konservatiivit ja noihin aikoihin natsimielinen lehdistö hyökkäsivät yleensäkin moraalittomaksi tulkitsemaansa modernia kirjallisuutta vastaan. Sekä Agnes von Krusenstjerna että Bonnier joutuivat antisemitistisiin hyökkäyksiin. Lehdistöpolemiikki oli raakaa, ja tämä Agnes-viha huipentui kirkkokaupunki Sigtunassa 1935 pidetyssä kirjailijakokouksessa, jossa yksi keskustelunaiheista oli runous ja moraali. Keskeinen osa tässä riidassa koski sitä, onko naisilla ylipäätään oikeus ilmaista itseään sanallisesti vapaasti ja taistella vapaamman seksuaalimoraalin puolesta. No lähtihän se siitä jossakin vaiheessa sotien jälkeen vapautumaan.

Suomeksi ovat ilmestyneet Tonysta kertova trilogia 1946 ja novelli Luokan ensimmäinen 1954. Merete Mazzarella on kirjoitanut Agnes von Krusenstjernasta (2020).

Mai Zetterlingin elokuvassa Agnesta esittää Stina Ekblad ja on tehnyt ehkä uransa parhaan roolin. Elokuva keskittyy niihin vuosiin, jolloin hän eli kriitikon ja kääntäjän David Sprengelin kanssa. Sprengel oli 14 vuotta vanhempi ja elokuvasta päätellen he kyllä rakastivatkin toisiaan (Sprengel oli bi), mutta ilmeisesti Sprengel myös halusi hyötyä vaimonsa kuuluisuudesta. Heitä joka tapauksessa yhdisti se elämänasenne ja -tapa, joka lopulta erotti heidät Agneksen suvusta.

Elokuva alkaa Venetsiasta, johon Sprengel on vienyt vaimonsa tervehtymislomalle – Agnes oli skitsofreenikko, joka aina välillä oli hoidettavana mielisairaaloissa. Venetsiakaan ei kuitenkaan auta, vaan Agnes nähdään pakkopaitaan sidottuna ja kuljetettavana johonkin vankilamaiseen turvapaikkaan. Takaumana siirrytään aikaisempiin vuosiin ja palataan Agneksen neuroosien ja muiden ongelmien syntyyn. Ei niistä mitään varsinaista tolkkua saa, ja tulee mieleen, että onkohan aatelissuvun sinistä verta sekoittunut liian lähelle. Täyttä selvyyttä ei tule siitäkään, mikä mies tämä Sprengel oikein on. Ainakin ottaa Agneksen ja tämän rahat ”hoitoonsa”, lisää Agneksen käsikirjoituksiin härskimpää seksiä ja antaa rouvalle morfiinia hillitäkseen tämän lisääntyviä ahdistuskohtauksia. Kova elokuva tuskasta ja sitä edeltävistä aurinkoisista kesistä. Ollaan myös toden ja fantasian rajamailla. Sitäkin joutuu kysymään, paljonko elokuvassa on Mai Zetterlingiä itseään.

Feministi Mai Zetterling kuoli 69-vuotiaana 1994. Vuodesta 2006 alkaen on Konstnärsnämnden Ruotsissa myöntänyt vuosittain Mai Zetterling -apurahan taide-elokuvaohjaajalle, joka on pystynyt väljentämään lyhyt- ja dokumenttielokuvien rajoja.

kari.naskinen@gmail.com

Hyvinvointivaltiomalli hyväksytään, mutta puolueiden välillä on painotuseroja

 

Lahden diakoniasäätiö on julkaissut diakoniajohtajansa Anne-Maria Karjalaisen tohtorinväitöskirjan painettuna. Aiheena on ”Hyvinvointi ja kansalaisuus neljän suurimman puolueen eduskuntavaaliohjelmissa 1991 - 2019”. Suomessa kaikki puolueet ovat ideologiastaan riippumatta olleet melko yhtenäisesti pohjoismaisen hyvinvointivaltiomallin kehittämisen kannalla toisen maailman sodan jälkeen. Malli on rakennettu pitkälti vasemmistopuoluevetoisesti, mutta muut puolueet ovat tukeneet mallin rakentumista. Puolueiden rinnalla hyvinvointivaltion muotoilusta ovat vastanneet työväen- ja ammattiyhdistysliike, mutta niin, että myös työnantajien intressit ovat tulleet huomioiduiksi.

Erojakin tietenkin on. SDP:n ja Perussuomalaiset-puolueen vaaliohjelmissa lähdetään siitä, että verovaroin rahoitetut julkiset palvelut takaavat lasten, nuorten ja vanhusten hyvinvoinnin. Keskustalla ja Kokoomuksella esiintyy enemmän mainintoja kansalaisten omasta hyvinvointivastuusta tai vaatimuksia ihmisten oman aktiivisuuden suuntaan.

Kaikki neljä puoluetta joka tapauksessa korostavat kansalaisten oikeutta julkisrahoitteisiin hyvinvointipalveluihin ja korostavat julkisen vallan roolia hyvinvoinnin takaajana. Perussuomalaisten eduskuntavaaliohjelmissa erottuu kuitenkin muista puolueista poikkeava, jännitteinen tapa puhua kansalaisista: painotetaan kansalaisten kykyä tehdä omia päätöksiään. Persut korottavat ”tavallisen kansalaisen” oman elämänsä toimijaksi, jolla on valtaa tehdä päätöksiä sekä oman elämänsä suhteen että valtaa toimia yhteiskunnassa kansanvaltaisena päätöksentekijänä. Tähän linkittyy puolueen vaaliohjelmissa myös puhe edustuksellista valtaa käyttävästä ”eliitistä”, jota nimitetään ”kiusaajiksi”. Anne-Maria Karjalainen sanoo perussuomalaisten haastavan tällaisella puheella edustuksellisen demokratian rakenteita.

”Ristiriitaista on kuitenkin se, että samoissa vaaliohjelmissa ihmisten ei sallita toimivan ´liian´ itsenäisesti, vaan tarkemmin määrittelemättömän yhteiskunnan hallinnassa. Kaikkia kansalaisen arjen asioita ei siis kuitenkaan saa jättää vain heidän oman vastuun varaan”, todetaan väitöskirjassa.

Persut tuo hieman uutta näkökulmaa hyvinvointia ja kansalaisuutta koskevaan keskusteluun, mutta eivät millään muotoa haasta palvelujärjestelmän olemassaoloa sinänsä. Oikeastaan päinvastoin: puolue näkee uusia uhkia palvelujärjestelmän olemassaololle ja nostaa näitä uhkia politiikanteon keskiöön. EU-vastaisuus ja myöhemmissä vaaliohjelmissa myös maahanmuuttovastaisuus läpäisevät puolueen ohjelmissa hyvinvointi- ja kansalaisuuspuhetta. Tämäkin puhe linkittyy palvelujärjestelmään; sekä EU että maahanmuutto nähdään uhkana ensisijaisesti suomalaiselle palvelujärjestelmälle ja vasta toissijaisesti hyvinvoinnille ja kansalaisuudelle.

Kaikkien puolueiden vaaliohjelmissa hyvinvoinnista puhutaan myös talouspainotteisesti: pidetään tärkeänä, että Suomi säilyttää kilpailukykynsä ja suomalaisten hyvinvointi on yksi tae valtion kilpailukyvylle. Eduskuntavaaliohjelma-analyysi toi esiin, että talouteen liittyvä puhe hyvinvoinnista kytkeytyy talouden ja vastuun teemoihin. Vastuunäkökulma sisältyi kaikkien neljän puolueen ohjelmiin, mutta näkökulman sisällä esiintyi puoluekohtaisia painotuseroja. Keskustan ohjelmissa korostui muita puolueita enemmän ihmisen itsensä tai määrittelemättömän lähipiirin vastuu hyvinvoinnista. Kokoomus vastuuttaa myös ihmistä itseään hyvinvoinnin rakentamisesta vastavoimana passiiviselle ”hyvinvointivaltioturismille”. Kuitenkin kaikilla puolueilla hyvinvointipalvelujärjestelmä on kyseenalaistamaton pohja, jolle nimenomaan valtion vastuu suomalaisten hyvinvoinnista rakentuu.

ÄKKIKÄÄNNÖS KEKKOSEN
HALLITUKSEN AIKANA

Väitöskirjassa käydään läpi myös hyvinvointivaltion syntyä. Vasemmistopuolueiden lisäksi Maalaisliitto/Keskustapuolue on ollut merkittävässä roolissa suomalaisen hyvinvointivaltion juurtumisessa: vielä ennen sotia Maalaisliitto kannatti kireää rahapolitiikkaa ja ns. yövartijavaltiota, mutta sotien jälkeen sen politiikka alkoi muuttua. Vuonna 1954 SDP ja Maalaisliitto muodostivat Urho Kekkosen viidennen hallituksen, jonka ohjelmaa on kuvattu Maalaisliiton osalta ”äkkikäännökseksi”. Siinä hallituksessa oli SDP:llä enemmistö 7-6 (+ yksi virkamiesministeri).

Myös kommunistit ovat olleet hallituksissa mukana sotien jälkeen ja heille on luonnollisesti sopinut suomalaisen hyvinvointivaltiomallin synnyttäminen.

Myös Kokoomus katsoi sotien jälkeen sosiaaliturvan lisäämisen ja yhä paremman elintason takaamisen tärkeäksi kaikille yhteiskuntaluokille. Kokoomuksessakin katsottiin Suomen olevan sotien jälkeen ahdingossa ja sosiaalipolitiikan nähtiin olevan tie siitä ulos. Kokoomuksen kannattajien kannalta on oleellista, että myös keskiluokka on hyötynyt hyvinvointivaltion kehittämisestä.

Kaikki puolueet ovat tietyllä tavalla kannattaneet sosiaalireformistista ajatusta, ja heikoimpien väestöryhmien aseman parantaminen julkisen palvelujärjestelmän avulla on sopinut kaikille puolueille.

Sodanjälkeisiä vuosia 1980-luvun loppuun saakka voi luonnehtia hyvinvointivaltion rakentamis- ja laajenemisvaiheena, ja tämä malli on omaksuttu niin kokonaistavaltaisesti, että hyvinvointivaltiosta on tullut Suomelle elintärkeä ja osa identiteettiämme.

PERUSIDEOLOGIAT JA
KANSALAISUUSKÄSITYS

Vaaliohjelmista 1991 - 2019 ja politiikantutkijoiden analyyseista on voinut selvittää myös puolueiden perusideologiat ja kansalaisuuskäsitykset:

SDP perustettiin 1899 ajamaan työväen asiaa. Nyttemmin puolue on keskiluokkaistunut: se on siirtynyt painottamaan yksityissektorivetoista työllisyyttä, tavoitellut keskiluokan äänestäjiä ja hyväksynyt markkinatalouden. SDP:n kansalaiskäsitys rakentuu monelta osin vastakkainasettelulle työnantajien/porvarien ja työntekijöiden välille sekä nojaa kansalaisten sosiaalisten perusoikeuksien korostamiseen.

Kokoomus korostaa olevansa aatepuolue, eikä muka [väitöskirjassa ei muka-sanaa ole] rajaa toimintaansa minkään tietyn yhteiskuntaluokan etujen ajamiseen. Puolueen liberalistinen kansalaisuuskäsitys on, että ihmisen on itse saatava päättää itseään koskevista asioista.

Suomen Keskusta (alunperin Suomen maalaisväestön liitto ja Etelä-Pohjanmaan nuorsuomalainen maalaisliitto) on 1970-luvulta alkaen kehittynyt yleispuolueeksi. Puolueen kansalaiskäsitys on liberalistista, negatiivisia kansalaisoikeuksia korostavaa näkemystä ja sosiaalisten oikeuksien korostamista.

Perussuomalaisilla on protestipuolueen leima. Sen kannattajia yhdistää tyytymättömyys päättävässä asemassa olevia kohtaan. Ideologiassa korostuvat kansa, isänmaallisuus ja eliitinvastaisuus. Puolueella on käsitys aidosta kansasta, jolla pitäisi olla valtaa hallita maata.

kari.naskinen@gmail.com

Idealisti, joka pettyi itseensäkin

Englantilainen luutnantti Thomas Edward Lawrence lähetettiin ensimmäisen maailmansodan aikana yhteyshenkilöksi brittien ja arabien välille taistelussa turkkilaisia vastaan. Elokuva Arabian Lawrence (1962) tuli televisiosta samana viikonvaihteena, kun jemeniläinen huthi-sissiryhmä oli tehnyt ohjusiskun Jeddaan, jossa juuri järjestettiin Formula 1 -kilpailu. Yhteensattuma on, että elokuvassa Lawrence ryhmittyy yhteen jemeniläisen harith-beduiiniheimon taistelijajoukon kanssa. Lawrence (Peter O´Toole, kuvassa vas.) ja harith-päällikkö Sherif Alin (Omar Sharif, oik.) joukot valtaavat Akaban kaupungin ja Lawrencesta tulee suuri sankari. Sen jälkeen Lawrence johtaa sissisotaa turkkilaisten rautatieyhteyksiä vastaan.

Tämä David Leanin ohjaama suurelokuva perustuu Lawrencen sotamuistelmakirjaan. Elokuva ei ole pelkkää sotimisen ja sankaruuden kuvaamista. Siinä otetaan esille myös sodan ja yleensäkin väkivallan kaikkinainen moraalittomuus – ajassa kiinni edelleen. Kerran Lawrence joutuu niin vaikeaan pakkorakoon, että hänen on omakätisesti teloitettava yksi harith-ryhmän taistelija. Myöhemmin hän tunnustaa pettyneenä, että oppi jopa nauttimaan tappamisesta! Tässä Lawrencen versio siitä teemasta, jossa Joseph Conradin Pimeyden sydän (1899) kohdataan matkan päässä – Lawrence muuttuu itse pimeydeksi matkalla päämäärään.

Lawrence sai suurta arvostusta Lähi-idän kansojen keskuudessa, mutta turkkilaiset lupasivat hänestä 20 000 punnan tapporahan. Lawrence puhui arabien itsemääräämisoikeuksien puolesta ja siteerasi Koraaniakin tarpeen tullen. Kaikkea hänkään ei kuitenkaan tiennyt, vaan uskoi brittiesimiestensä lupauksiin, joita sitten välitti vakuuttavasti arabeille: kun olemme yhdessä hoitaneet tämän osmanniongelman pois päiväjärjestyksestä, ei meillä briteillä sen jälkeen ole mitään pyyteitä Arabiassa. Hyväuskoisia löytyi, ja hyväuskoisia yleensä jymäytetään.

Thomas Edward Lawrence olikin imperialistien sätkynukke. Hän oli idealisti, joka uskoi arabeille välittämiinsä tietoihin. Kirjassaan (suomeksi Erämaan kapina, 1928) hän muisteli, että ”aioin tehdä uuden kansakunnan, saattaa kadotetun vaikutusvallan taas voimaan, antaa 20 miljoonalle seemiläiselle perustukset joille rakentaa heidän kansallisaatteittensa innoittunut unelmapalatsi”.

Ei ihme, että amerikkalainen kirjallisuus- ja yhteiskuntakriitikko Irving Howe on sanonut, että Lawrencen kirja on yhtä välttämätön 1900-luvun ymmärtämiseksi kuin Brechtin runot, Kafkan romaanit tai Pirandellon näytelmät. Lawrencen oman kirjan lisäksi hänestä kirjoitti väritetymmän tarinan amerikkalainen toimittaja Jackson Bentley, jota elokuvassa näyttelee Arthur Kennedy. Elokuvassa Bentley saapuu Lawrencen ja arabien miehittämään Akabaan, jossa haastattelee Lawrencea Chicago Courierille. Bentley sanoo etsivänsä sankaria, joka inspiroisi oman maansa osallistumaan ensimmäiseen maailmansotaan.

Lawrencen hautajaisissa 1935 joku toinen toimittaja kysyy Bentleyn mielipidettä Lawrencesta, ja Bentley vastaa: ”Minulla oli etuoikeus tuntea hänet ja tehdä hänet tunnetuksi maailmalle. Hän oli runoilija, oppinut ja mahtava soturi.” Toimittajan poistuttua Bentley sanoo jollekin tuttavalleen: ”Hän oli myös häpeämätön narsisti.”

Arabian Lawrencen ulkokuvat tallennettiin Jordaniassa, Marokossa ja Espanjassa. Elokuva ei televisiosta nähtynä ole tietenkään parhaimmillaan, koska tv-lähetyksissä ei 70 mm:n filmille kuvattuja laajakangaselokuvia näytetä kokonaisina, vaan molemmista reunoista rajataan palat pois. Sen sijaan Omar Sharif on tässä elokuvassa edukseen aivan toisella tavalla kuin niin ikään David Leanin ohjaamassa Tohtori Zhivagossa (1965). Erinomaista on myös Maurice Jarren musiikki, josta hieman nuorempi elokuvasäveltäjä John Williams on selvästi saanut vaikutteita.

Elokuvan monivaiheisen käsikirjoitusprosessin jälkeen kirjoittajiksi elokuvan tekijätietoihin jäivät englantilainen Robert Bolt ja amerikkalainen Michael Wilson, joka 1950-luvun lopulla oli kommunistiksi todettuna Hollywoodin mustalla listalla. Wilsonin käsikirjoitusluettelo on Arabian Lawrencen lisäksi muutenkin komea: Ihmeellinen on elämä, Paikka auringossa, Onnellisen laakson kansa, Kwai-joen silta, Armottomat, Apinoiden planeetta… Oscareita tuli kaksi: Paikka auringossa (1951) ja Kwai-joen silta (1957).

Nyt vain pitäisi nähdä jatkoa T.E. Lawrencen elämästä eli Christopher Menaulin ohjaama englantilainen tv-elokuva A Dangerous Man: Lawrence After Arabia (1992). Se käsittelee Lawrencen osuutta Pariisin rauhankonferenssissa 1919.

Otan tähän vielä toisenkin Lawrencen, amerikkalaisen elokuvaohjaajan Lawrence Kasdanin. Heti Arabian Lawrencen ilmestyttyä hän meni katsomaan sen 13-vuotiaana ja innostui suunnattomasti. Hän päätti tulla aikuisena elokuvaohjaajaksi ja onnistui. Ensin hän "sekaantui" tv-mainoksiin ja kirjoitti myös käsikirjoituksia. George Lucas huomasi Lawrencen kyvyt ja palkkasi tämän 1980 osakäsikirjottajaksi Tähtien sodan toiseen osaan Imperiumin vastaisku. Jatkoa toi kolmas osa Jedin paluu. Ura oli selvä, ja omia ohjauksia on tullut tähän mennessä 13 ja filmattuja käsikirjoituksia 27. Kasdanin paras elokuva on eroottinen trilleri Huuma (1981), jonka pääosassa on tämän kuun 13. päivänä kuollut William Hurt.

kari.naskinen@gmail.com

Sodat toistavat vanhaa kaavaansa

 

Washington D.C.:ssä toimivan Cato Institute -ajatushautomon puolustus- ja ulkopolitiikan vanhempi tutkija Ted Galen Carpenter kirjoitti The Guardianissa Venäjän hyökkäyksen alettua, että monet ennustivat Naton laajentumispyrkimyksen johtavan sotaan Ukrainassa. Nämä varoitukset jätettiin huomiotta ja nyt maksetaan hirvittävää hintaa siitä Yhdysvaltojen ylimielisyydestä, kun Ukrainasta tehtiin Naton poliittinen ja sotilaallinen pelinappula.

Kansainvälisen politiikan professorit Tuomas Forsberg (Tampereen yliopisto) ja Heikki Patomäki (Helsingin yliopisto) ovat kirjoittaneet laajan keskusteluartikkelin Ukrainan sodan kontrafaktuaalisesta historiasta eli ”toteutuneiden tosiasioiden vastaisesta historiasta”, jota voidaan pitää myös historiallisena jossitteluna. Kysymys on periaatteessa niistä asioista, joilla sota olisi voitu välttää. Tämä on yleensäkin rauhantutkimuksen ja miksei koko kansainvälisen politiikankin tutkimuksen perinteisessä ytimessä.

Forsberg kirjoittaa, että ensimmäiseen maailmansotaan johtanut kehityskin on nähty analogiana Ukrainan sodalle ja yhtymäkohtia on haettu myös toisesta maailmansodasta, jolloin Venäjä nähdään Saksana ja Putin Hitlerinä. Mutta mitä sellaista Ukraina teki, että Venäjä sinne hyökkäsi - miksi Venäjä hyökkäsi juuri Ukrainaan (eikä esim. Kazakstaniin) tai miksi Venäjä hyökkäsi Ukrainaan juuri 2022 (eikä esim. 2012)?

Venäjän puolelta Ukrainaa ja Naton laajenemista verrataan toista maailmansotaa edeltävään kehitykseen. Siinä missä monet entiset itäblokin maat etsivät Natosta turvaa Venäjää vastaan muistellen toisen maailmansodan jälkeistä aikaa, siinä venäläiset muistelevat aktiivisesti kuinka Itä-Euroopan valtiot Suomesta Bulgariaan liittyivät akseliliittoon vuosina 1940-41. Kaikki tällaiset historialliset analogiat vääristävät todellisuutta ja ovat vaarallisia muodostaessaan vihamielisiä toimia nyt.

Forsberg luettelee sodan perussyitä: Naton laajentuminen, Venäjän demokratisoitumiskehityksen epäonnistumista ja Putinin persoona Venäjän johtajana.

”Viimeistään nyt näyttää selvältä, että kestävän, yhteisen eurooppalaisen turvallisuusjärjestelmän rakentamisessa 1990-luvulla epäonnistuttiin. Venäjän kokema uhka Naton laajentumisesta on helppo nähdä sodan välittömänä syynä, mutta mikäli Nato ei olisi laajentunut, olisiko sota voitu silloinkaan välttää? Käytäisiinkö sotaa pikemminkin nyt Puolassa, jos Nato ei olisi laajentunut ja Venäjän kehitys olisi silti ollut sitä mitä se oli”, pohtii Forsberg.

LÄNNEN LUPAUS

Naton laajentuminen sinänsä ei 1990-luvun puolivälissä ollut vääjäämätöntä, sillä ajatukselle ei ollut Yhdysvalloissa Clintonin kauden alussa mitään erityisen laajaa tukea. Itäisen Keski-Euroopan maiden halu päästä jäseneksi ei kuitenkaan olisi helposti hellittänyt, joten paine laajentumiselle olisi jatkunut. Tähän keskusteluun on olennaisesti liittynyt kysymys väitetyistä lännen rikkomista lupauksista Venäjälle, että Nato ei laajentuisi. Myös monet läntiset tutkijat ovat korostaneet tällaisten petettyjen lupausten tuottaneen epäluuloa ja syvää katkeruutta Venäjällä. Toisaalta voidaan sanoa, että kyse oli yksittäisistä suullisista lupauksenomaisista välipuheista, jotka eivät olleet osa mitään virallista sopimusta. Näitä vakuutteluja annettiin aikana, jolloin Neuvostoliittoa johti Gorbatshov vielä vallinneen kylmän sodan loppuvaiheessa eikä uuden Venäjän johtajille Jeltsinille tai Putinille Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen. Sen sijaan Venäjä sitoutui ETYJin puitteissa useasti Pariisin 1990 asiakirjasta lähtien uutta eurooppalaista turvallisuusjärjestystä määrittäneeseen periaatteeseen, että suvereenit valtiot saavat itse valita omat turvallisuusjärjestelynsä eli liittoutuvatko ne vai ei ja kenen kanssa. Tätä pidettiin yhteensopivana sen ajatuksen kanssa, että Eurooppa on kokonainen ja vapaa.

Lisäksi pitää muistaa, että Putin hyväksyi, joskin vastentahtoisesti Naton laajentumisen ensimmäisen ja toisen kierroksen vieraillessaan Helsingissä syksyllä 2001. Naton laajentumiseen Baltian maihin ei suhtauduttu hysteerisesti, ja niinkin hurjia suunnitelmia oli, että Natossa oltiin valmiita pohtimaan jopa Venäjän jäsenyyttä Natossa.

Länsi myös otti huomioon Venäjän intressejä entisen Neuvostoliiton alueella. ”Rauhanturvaamista” Georgiassa ja Tadzikistanissa ymmärrettiin ja suvaittiin lännessä hyvin pitkälle tai kritisoitiin vain muodollisesti. Venäjä otettiin 1990-luvulla mukaan myös johtavien teollisuusmaiden G7-ryhmän kokouksiin jäseneksi, vaikka taloudellisilla mittareilla se ei tähän ryhmään olisi kuulunutkaan.

Kokonaan toinen kysymys on se, olisiko länsi voinut tehdä enemmän vahvistaakseen Venäjän demokratiakehitystä 1990-luvulla. Onko utopistista edes ajatella, että demokraattisesti hallittu Venäjä ei olisi ajautunut sotaan Ukrainassa, koska demokratiat eivät yleensä sodi keskenään.

Heikki Patomäki kirjoittaa, että keskeisen kulminaatiopisteen muodostivat Ukrainan kriisi 2013 ja sitä seuranneet Krimin valtaus ja Itä-Ukrainan sota 2014. Krimin miehitys oli vastoin kansainvälistä oikeutta ja eskaloi konfliktia suursodan partaalle, mutta se oli silti vain askel prosessissa, joka oli jatkunut jo pitkään – ja Venäjä oikeutti sitä vedoten yksipuoliseen Kosovon itsenäisyysjulistukseen 2008.

Näitä ennen oli Ukrainan talous heikentynyt merkittävästi ja Ukraina kamppaili IMF:n lainojen ja Euroopan naapuruusohjelman ehtojen kanssa. Yhteiskunnallisia ja poliittisia jakoja syvensivät myös USA:n, EU:n ja Venäjän aktiiviset yritykset puuttua Ukrainan kehitykseen. Konfliktin laajenemisprosessi oli jo varsin pitkällä 2013, kun Euromaidanin mielenosoitukset alkoivat. Eikä vuoden 2014 jälkeen enää ollut kyse siitä, mitä Ukraina teki, jotta sota olisi voitu välttää, paitsi siinä tapauksessa, että se olisi käytännössä luopunut suvereniteetistaan ja alistunut Moskovan kontrolliin.

SODAN LOPPUMISESTA
MONTA VAIHTOEHTOA

Patomäki sanoo tammikuussa 2022 ajatelleensa, että kun Ukraina ja länsi tosiasiassa kieltäytyivät loppuvuodesta 2021 neuvottelemasta Venäjän vaatimuksista, Putinin hallinto oli itse ajautunut ja myös ajettu nurkkaan. Edessä häämötti sota.

Entä sodan loppuminen? Forsberg: ”Sota voi päättyä Venäjän voittoon, mutta silloinkaan se tuskin kykenee hallitsemaan Ukrainaa tai laajempaa Ukrainasta miehitettyä osaa tehokkaasti, vaan konflikti jatkuisi vähintään piilevänä. Sota voi myös päättyä Venäjän tappioon, mutta se edellyttäisi vallanvaihtoa Kremlissä, sillä on vaikea nähdä, että Putinin johtama Venäjä tunnustaisi hävinneensä sodan. Sota voi päättyä neuvoteltuun rauhaan, mutta tämä vaatisi kuitenkin jotakin muutakin vastaantuloa Venäjältä kuin vain Ukrainan nykyhallinnon legitimiteetin tunnustamista.”

”Sota saattaa loppua myös jonkinlaiseen pattitilanteeseen ilman varsinaista kattavaa rauhansopimusta. Mahdollista on sekin, että sota laajenee eikä ydinaseiden käyttöäkään voida sulkea pois.”

Patomäki: ”Paras mahdollisuus on neuvoteltu sopimus ja de-eskalaatio. Monista esteistä huolimatta tämä saattaa myös olla todennäköisin mahdollisuus. Suurin osa väkivaltaisista konflikteista ja sodista päättyy jonkinlaiseen vastavuoroisesti neuvoteltuun sopimukseen. Ukrainalaisten sotilaallinen vastarinta ja lännen sanktiot voivat helpottaa tätä lyhyellä aikavälillä, vaikka molemmat voivat myös johtaa konfliktin entisestään eskaloitumiseen etenkin pidemmällä aikavälillä. Toinen mahdollisuus on Moskovan hallituksen kaatuminen. Joidenkin länsimaisten poliitikkojen lausunnoista voidaan päätellä, että massiivisten sanktioiden ideana on pakottaa Venäjä taloudellisen ja poliittisen romahduksen partaalle.
Länsimaissa nyt laajalti vallitseva toivo siitä, että Venäjän kansa nousisi Putinia vastaan tai että Venäjällä tapahtuisi vallankaappaus, voi olla vailla pohjaa, jos katsotaan esimerkiksi sanktioiden todennäköisiä vaikutuksia. Pakotteilla on myös toinen sisäpoliittinen vaikutus; kun kansallismielinen yhtenäisyyden vaatimus vahvistuu, se johtaa usein maan sisäisten erimielisyyksien tukahduttamiseen. Kun hallituksista tulee yhä sortavampia, opposition toiminnasta tulee entistä vaikeampaa.”

”Yksi mahdollisuus on Vietnamin, Afganistanin ja Irakin historiallisten kokemusten toistaminen, toisin sanoen pitkä ja verinen sota, josta Venäjä vetäytyy katkeran kamppailun jälkeen hyväksyen lopulta tappion. Kun otetaan huomioon molempien osapuolten emotionaalisesti latautunut asemoituminen konfliktissa ja nyt tapahtunut keskinäisriippuvuuden aseistaminen toisen osapuolen kukistamiseksi, konfliktin eskalaatio näyttää kuitenkin selvästi todennäköisemmältä kuin sen pelkkä pitkittyminen.”

Amerikkalaisella Truthout-sivustolla eilen Noam Chomsky kehotti keskittymään ydinsodan estämiseen ja rakentavan rauhanohjelman luomiseen eikä juuttumaan väittelyyn ”oikeutetusta sodasta”.

Chomskyn mukaan on hyvä syy olettaa, että jos USA vakavissaan osallistuisi rakentavan ohjelman toteuttamiseen, se parantaisi mahdollisuuksia lopettaa kauheudet Ukrainassa. Rauhanohjelman olisi pidettävä sisällään Nato-jäsenyyden poissulkeminen, ei hyökkäyksellisiä aseita eikä uhkaavia sotaharjoituksia, Minsk 2 -tyyppinen ratkaisu Donbassiin ja Krimin tilanteen hyväksyminen.

”Ukrainalle pitäisi pyrkiä järjestämään jonkinlainen liittovaltiomalli, joka sisältää jonkin verran itsehallintoa Donbassin alueelle. Se ei olisi mitään uutta maailman asioissa. Mikään tapaus ei ole identtinen, eikä mikään todellinen esimerkki ole läheskään täydellinen, mutta liittovaltion rakenteet Euroopassa ovat mm. Belgiassa ja Sveitsissä. Vakavat diplomaattiset ponnistelut voivat löytää ratkaisun tähän ongelmaan tai niillä voi ainakin hillitä liekkejä”, sanoi Chomsky.

kari.naskinen@gmail.com

Oligarkkeihin kohdistetut pakotteet ovat pehmeitä

Venäläinen suurliikemies Mikhail Fridman (kuvassa vas.) kertoi äskettäin amerikkalaisen Bloomberg-uutistoimiston jutussa, että hänen luottokorttinsa on suljettu ja pankkitilinsä jäädytetty, koska EU ja Iso-Britannia asettivat hänet pakotelistalleen. Nyt rahat eivät muka riitä edes siivoojaan hänen Lontoon Mayfairissa sijaitsevassa 80 miljoonan euron arvoisessa talossa. Miljardöörioligarkki Oleg Deripaska (oik.) on ollut USA:n pakotelistalla jo neljä vuotta, koska häntä epäillään rahanpesusta Vladimir Putinille.

Muita pakotelistoilla olevia miljardöörejä ovat mm. maailman suurimpiin nikkelintuottajiin kuuluva, jääkiekkoyhtiö Jokerien osaomistaja ja Harjavallan terästehtaan omistaja Vladimir Potanin, kaasuntuottaja Leonid Mihelson, konkurssiuhan alle nyt joutuneen Severstal-teräsjätin pääomistaja Aleksei Mordašov, toinen teräsalan suuryrittäjä Vladimir Lisin, kaliumilla ja hiilikaivoksilla omaisuutensa luonut Andrei Melnitšenko, asetehdas Rosoboroneksportin pääjohtaja Aleksandr Mihejev, suursijoittaja Ališer Usmanov sekä öljynviennillä vaurastunut Roman Abramovitš. Pakotteet ovat siltikin liian pehmeitä, sanoi upporikkaita oligarkkeja tutkinut sosiologi Elisabeth Schimpfössl, joka kävi Helsingin yliopistossa luennoimassa.

Ennen luentoaan tutkija antoi haastattelun Helsingin Sanomille, jossa hän sanoi kansainvälisen finanssijärjestelmän näyttävän haluttomalta puuttumaan kunnolla oligarkkien omistuksiin. Hänen mielestään pakotteita pitäisi laajentaa voimakkaasti ja lisätä listoille nykyistä enemmän oligarkkien perheenjäseniä. Pakotteet ovat toistaiseksi koskeneet vain pientä, ilmeisen sattumanvaraisesti valittua joukkoa, jonka valikoitumiseen on vaikuttanut enemmän henkilöiden tunnettuus ja julkinen asema lännessä kuin se, että pakotteet toimisivat tehokkaasti. On tietenkin ikävää, jos ei voi enää matkustaa omalla suihkukoneella tai purjehtia loistojahdilla, mutta jos on ehtinyt siirtää miljardeja Panamaan, ovat rahat hyvässä turvassa ja käytettävissä tarvittaessa.

Paljon on pohdintaa siitä, voisivatko oligarkit vaikuttaa Putiniin sodan lopettamiseksi. Astonin yliopiston tutkija Elisabeth Schimpfössl kuvasi oligarkkien asemaa Venäjällä luennossaan Helsingin yliopistossa toissa päivänä. En ollut luennolla, mutta sain yliopiston sosiologian dosentin Jukka Gronowin yhteenvedon luennosta. Siinä kävi ilmi, että varsinaisten oligarkkien aika oli 2000-luvun alussa, jolloin Putinin asema perustui vielä eri valtaryhmien väliseen tasapainoiluun. Oligarkkien piiri on sittemmin "puhdistettu" hallitukselle hankalista ja epäluotettavista henkilöistä.

Nykyiset oligarkit, mikäli heitä sellaisiksi voi vielä kutsua, ovat täysin eri joukkoa kuin ne erilaisissa "viroissa", valtionyhtiöiden johdossa ja valtion korkeissa asemissa olevat Putinin valitsemat käskyläiset, vaikka monet heistäkin elävät luksuselämää huvijahteineen, suihkukoneineen ja Nizzan huviloineen, viinitarhoineen, kotimaisine palatseineen jne. Sota ei ole heidän etujen mukaista, mutta koska heidän omaisuutensa ja taloudelliset voittonsa ovat riippuvaisia Putinin hallinnosta, merkitsisi sodan avoin vastustaminen heille taloudellista loppua. Muutamien sotaa kyseenalaistaneiden kommentit ovat olleet täysin hampaattomia ja merkityksetömiä.

Gronowin luentoselostuksen mukaan Venäjän huippurikkaisiin liikemiehiin olisi päästävä käsiksi niin, että sillä olisi poliittistakin vaikutusta. Pitäisi puuttua Lontoon asemaan veroparatiisina tai sellaisten välittäjänä, mikä taas uhkaisi paitsi Lontoon pankkimaailmaa myös muidenkin maiden miljardöörejä, jotka käyttävät Lontoon Cityn palveluita hyväkseen omiin finanssioperaatioihinsa ja rahanpesuun. Siksi se ei ole mahdollista, vaan lännessä tyydytään näihin sinänsä näyttäviin, mutta sattumanvaraisiin ja rajoitettuihin sanktioihin, joilla ei ole todellista vaikutusta.

MAANPAKO TAI VANKILEIRI

Kansan Uutisissa oli eilen toimittaja Antero Eerolan iso juttu näistä asioista, ja hänen näkemyksensä on, että Putinin todellinen haastaminen, saati vastustaminen voi olla jopa oligarkeille vaikeaa, ellei mahdotonta. Putin lähettikin viime viikolla terveiset ulkomailla viihtyville rikkaille karkeaan tyyliin, että Venäjällä on ”viides kolonna” ja ”kansallisia pettureita”, jotka tekevät rahansa Venäjällä, mutta asuvat muualla. - ”Mutta mikä tahansa kansakunta, aivan erityisesti Venäjän kansa, erottaa kyllä todelliset patriootit saastaisista pettureista ja sylkee heidät pois kuin hyönteisen suustaan.”

Putinin asenne oligarkkeihin on ollut ankara presidenttikauden alusta lukien. Tämä pätee ainakin niihin alkuperäisiin oligarkkeihin, jotka kokosivat omaisuutensa Venäjän kaaoksen vuosina 1990-luvulla. Heti presidentiksi valintansa jälkeen keväällä 2000 Putin komensi suurliikemiehet Kremliin ja kertoi heille, että talossa on uusi isäntä. Oligarkit saisivat pitää omaisuutensa, mutta he eivät saisi enää ostaa rahoillaan poliittista vaikutusvaltaa. Vuosien myötä kielletty politikointi tuli tarkoittamaan käytännössä samaa kuin Putinin arvostelu.

Ne, jotka eivät ymmärrä viisarien uutta asentoa, murskattaisiin. Varoitukset lähetettiin muutamin esimerkein. Suurliikemiehet Boris Berezovski ja Vladimir Guzinski savustettiin maanpakoon ja entinen öljyparoni Mihail Hodorkovski passitettiin vankileirille.

Sitten se yksi kysymys: voisivatko oligarkit nousta Putinia vastaan? Schimpfösslin mielestä kyllä, jos heidän olisi täysin välttämätöntä ryhtyä puolustramaan omaisuuttaan, joka ei vielä ole Panamassa tai muissa veronkiertoparatiiseissa. Lopullinen lojaalisuus mitataan kuitenkin vasta peridentinvaaleissa 2024, joissa Putin tarvitsee oligarkkien tuen menestyäkseen.

kari.naskinen@gmail.com