Kuuskytluvun murros näkyi myös elokuvissa

Ruotsalaisen elokuvan historiaa: Max von Sydow ja Bibi Andersson nuorina Vilgot Sjömanin ensimmäisessä elokuvassa Rakastajattaren tarina vuodelta 1962. Se oli lähtölaukaus sille kapinalliselle murrokselle, johon nuoret elokuvantekijät lähtivät Ranskan uuden aallon innostamina. Kapinan kohteena oli vanha studioelokuvatyyli. Samoihin aikoihin alkoivat elokuvan muotoa Suomessa muuttaa Maunu Kurkvaara, Erkko Kivikoski, Risto Jarva ja Eino Ruutsalo.

Tästä nyt innostuin, kun koronahiljaiselon vallitessa löysin maksutelevision moninaisesta tarjonnasta ruotsalaisen SF-kanalenin. Se esittää Svensk Filmindustrin tuottamia tai levittämiä elokuvia suomeksi tekstitettyinä. Se sisältyy C more -kanavapakettiin (13 euroa/kk), johon kuuluu lisäksi viisi muuta elokuvakanavaa.

Svensk Filmindustri perustettiin 1919, samana vuonna kuin Suomi-Filmi Oy. Muutama vuosi sitten Svensk Filmindustrin nimi muuttui ja on nyt SF Studios. Suomi-Filmi ei enää 40 vuoteen ole tehnyt elokuvia, mutta on edelleen alalla laboratorio- ja teatteritoiminnassa. Toinen iso suomalainen Suomen Filmiteollisuus Oy toimi 1933-65. Hauska juttu sinänsä, että noin yleisesti ottaen sekä ruotsalaisista että vanhoista suomalaisista elokuvista voidaan puhua SF-elokuvina.

RUOTSALAISTA
SOSIALISMIREHVASTELUA

Vilgot Sjöman oli ensimmäisen elokuvansa valmistuessa 37-vuotias, seitsemän vuotta nuorempi kuin Ingmar Bergman. Ero tuntui isommalta, koska Sjömanin tapa käyttää elokuvaa yhteiskunnallisena viestinä liittyi nuorison poliittiseen aktivisoitumiseen, mikä ei Bergmanin elokuviin ollenkaan kuulunut. Bergman joka tapauksessa ystävystyi Sjömanin kanssa, eivätkä he ennestäänkään vieraita toisilleen olleet. Sjöman oli jo 17-vuotiaana näytellyt teatterissa Tukholmassa Shakespearen Kesäyön unelmassa, jonka Bergman oli ohjannut. Bergmanin elokuvassa Häpeä (1968) Sjöman esitti tv-haastattelijaa.

Rakastajattaren tarina muistutti kolmiodraamana vielä Bergmanin aihemaailmoja, mutta ero oli siinä, että Sjöman vei näyttelijänsä kokonaan pois studiolavasteista. Myöhemminkin hän käytti Bergmanin elokuvista tuttuja näyttelijöitä, Bibi Anderssonin ja Max von Sydowin lisäksi mm. Gunnar Björnstrandia ja Gunn Wållgrenia.

Varsinainen irtiotto vanhasta elokuvailmaisusta ja sisällöistä tapahtui 1960-luvun kuluessa, kun Sjöman teki kolme eräänlaista raporttielokuvaa. Niissä kritisoitiin osittain ikään kuin reportaasisessa muodossa ruotsalaisen yhteiskunnan porvarillista kaksinaismoraalia. Sjöman pilkkasi ruotsalaista kansankotia siitä, että sosiaalidemokraatit rehvastelivat sosialismilla, mutta eivät kuitenkaan tee tarpeeksi luokkayhteiskunnan lopettamiseksi.

Lähestymistapa oli siis selvästi vasemmistolainen ja provokatiivinen. Lisäksi mukaan tuli vapaan rakkauden teema. Sosiaalisesta kokeilusta kertova elokuva 491 (1964) kiellettiin aluksi kokonaan siveyssyistä, mutta päästettiin sitten teattereihin leikattuna. Aiheena on kuuden nuoren pikkurikollisen vapauttaminen vankila- tai koulukotituomiosta ja testi siitä, onnistuisiko heidän parantaa elämäänsä ilman kovia sanktioita. Elokuvan nimi tulee Jeesuksen neuvosta Pietarille, että väärin tekevälle on annettava anteeksi ei vain seitsemän kertaa, vaan 70 kertaa 7. Tästä tulee yhteensä 490, mutta mitä sitten, jos tekee väärin 491 kertaa. Huippuna on kohtaus, jossa susikoira pannaan nussimaan huoraa – niinhän herratkin tekevät, mitä tahtovat.

Siskonpeti (1966) kertoi siskon ja veljen kielletystä rakkaudesta ja muutama vuosi tämän jälkeen tulivat fiktiota ja dokumenttia yhdistäneet elokuvat Olen utelias – keltainen ja Olen utelias – sininen. Niissä näyttelijäopiskelija Lena Nyman haastattelee ihmisiä ja kysyy heidän mielipiteitään yhteiskunnallisista asioista, kuten aseistakieltäytymisestä, kirkosta, Vietnamin sodasta, Francon diktatuurista ym.

Vähän pitemmässä haastattelussa on mukana opetusministeri Olof Palme, ja kommentteja saadaan myös Jevgeni Jevtushenkolta ja Martin Luther Kingiltä. Välillä taas ollaan toisenlaisissa puuhissa eli Lena Nymanin naiskentelussa Börje Ahlstedtin kanssa. Niin sensaatiomaisen maineen nämä kaksi elokuvaa saivat maailmalla, että esimerkiksi kirjailija Norman Mailer meni höläyttämään ”keltaisen” olleen yksi tärkeimmistä elokuvista, joita hän oli elämänsä aikana nähnyt.

TYÖMIEHEN PÄIVÄ-
KIRJA, PERKELE

Meni kolme vuotta ja Jörn Donner teki kevytversion Sjömanin ”värielokuvien” ideaa noudattaen: Perkele! Kuvia Suomesta.

Ruotsissa Sjöman sai pian seuraajia uudelle elokuvatyylilleen, näkyvimpänä Bo Widerberg, jonka Korppikortteli tuli teattereihin puoli vuotta Rakastajattaren tarinan jälkeen.

Suomessa meni hieman enemmän aikaa varsinkin kovien kannanottoelokuvien ilmestymiseen, mutta sitten niitä alkoi tulla: Risto Jarvan Työmiehen päiväkirja (1967), Jaakko Pakkasvirran Kesäkapina (1970) Erkko Kivikosken Laukaus tehtaalla (1973) ja Pakkasvirran Jouluksi kotiin (1975).

Ensi yönä SF-kanalen esittää klo 01.35 Bergmanin Neidonlähteen (1960).

kari.naskinen@gmail.com