Kirja-antikvariaatinpitäjä Markku
Laitinen kysyi,
olenko lukenut Albert
Camus´n
Ruton
(1947).
En ole. Laitinen sanoi, ettei se mikään ihmeellinen romaani
olekaan, mutta siitä saa nyt koronakriisin aikana lehtijuttuihin
osuvia lainauksia.
Koronakirjana sen sijaan luin toistamiseen Joseph Conradin Pimeyden sydämen (1902), jossa ei käsitellä tauteja, mutta ollaan muuten pahan kanssa tekemisissä. Pahan vertauskuvana on jossakin Kongojoen yläjuoksulla eurooppalaisten kauppa-asemalla työskentelevä kauppa-agentti Kurtz, joka ostaa ja varastaa kallisarvoista norsunluuta. Säälin ja tieteen ja edistyksen ja piruties minkä kaiken lähettiläs. Tällaisia valkoisia miehiä Afrikassa silloin tarvittiin, ikään kuin opastajiksi asioissa, joita Eurooppa oli sinne vienyt. Piti olla edistystä, korkeampaa älyä ja määrätietoista luonnetta.
Kurtzin toiminta on kuitenkin ampunut yli ja hänet pitää saada aisoihin, vaikka nimenomaan koko Eurooppa oli siirtomaajärjestelmällään ollut osallisena Kurtzin luomisessa. Asialle pannaan lontoolainen Charlie Marlow, joka pestataan pienehkön siipirataslaivan kapteeniksi Kongojoelle. Marlow ottaa pestin vastaan, mutta muistuttaa samalla siitä aikaisemmasta ajasta, jolloin roomalaiset olivat valloittivat Iso-Britannian saarta Thamesia pitkin.
Marlow on kuin Conrad, joka myös oli merillä ja matkasi itsekin jokilaivurina Kongojoella 1890. Marlow/Conrad näkee kolonialismin sisälle omin silmin. Siitä ovat kaukana opastus ja edistys, koska niiden yli menee ahneus, pelkkä oma etu. Kongossa juuri tuohon aikaan siirtomaaideologia oli huipussaan, kun Kongon omisti Belgian kuninkaan Leopold II:n yksityinen yhtiö.
Marlow siirtyy suorittamaan tehtäväänsä salaperäisten kauhujen valottomaan seutuun. Ollaan kuin Tuonelanjoella, jossa laiva lipuu kohti pimeyden mustinta sydäntä. Kuolema on koko ajan läsnä, konkreettisestikin. Todellisessa elämässä Leopoldin yhtiön pakkotöissä arvioidaan 1890 - 1910 kuolleen kymmenen miljoonaa afrikkalaista.
Siellä jossakin Kurtz tekee bisneksiään ja on muuttunut raakalaiseksi, vaikka olikin sivutehtäväkseen alunperin ottanut raportin laatimisen tulevan toiminnan ohjenuoraksi järjestölle, jonka nimi on ”Kansainvälinen seura raakalaistapojen hävittämiseksi”.
Kurtzin kuoltua Marlow ihmettelee: ”Hullunkurinen juttu tämä elämä – tämä salaperäinen järjestelmä, jonka armoton logiikka toimii turhaa tarkoitusta varten.” Armottomalla logiikalla ovat toimineet myös rutto, covid-19 ja ne kaikki muutkin.
Viimeisinä sanoinaan Kurtz oli henkäissyt: ”Kauhu! Kauhu!” Marlow menee näihin sanoihin, jotka pitävät sisällään ruumiillista tuskaa ja piittaamatonta ylenkatsetta kaikkien asiain katoavaisuutta kohtaan.
Myös eversti William E. Kurtz sanoo Tonle Srepok -joen yläjuoksulla Kambodzassa Francis Ford Coppolan elokuvassa Ilmestyskirja. Nyt (1979): ”Kauhu… Kauhu!”
Koronakirjana sen sijaan luin toistamiseen Joseph Conradin Pimeyden sydämen (1902), jossa ei käsitellä tauteja, mutta ollaan muuten pahan kanssa tekemisissä. Pahan vertauskuvana on jossakin Kongojoen yläjuoksulla eurooppalaisten kauppa-asemalla työskentelevä kauppa-agentti Kurtz, joka ostaa ja varastaa kallisarvoista norsunluuta. Säälin ja tieteen ja edistyksen ja piruties minkä kaiken lähettiläs. Tällaisia valkoisia miehiä Afrikassa silloin tarvittiin, ikään kuin opastajiksi asioissa, joita Eurooppa oli sinne vienyt. Piti olla edistystä, korkeampaa älyä ja määrätietoista luonnetta.
Kurtzin toiminta on kuitenkin ampunut yli ja hänet pitää saada aisoihin, vaikka nimenomaan koko Eurooppa oli siirtomaajärjestelmällään ollut osallisena Kurtzin luomisessa. Asialle pannaan lontoolainen Charlie Marlow, joka pestataan pienehkön siipirataslaivan kapteeniksi Kongojoelle. Marlow ottaa pestin vastaan, mutta muistuttaa samalla siitä aikaisemmasta ajasta, jolloin roomalaiset olivat valloittivat Iso-Britannian saarta Thamesia pitkin.
Marlow on kuin Conrad, joka myös oli merillä ja matkasi itsekin jokilaivurina Kongojoella 1890. Marlow/Conrad näkee kolonialismin sisälle omin silmin. Siitä ovat kaukana opastus ja edistys, koska niiden yli menee ahneus, pelkkä oma etu. Kongossa juuri tuohon aikaan siirtomaaideologia oli huipussaan, kun Kongon omisti Belgian kuninkaan Leopold II:n yksityinen yhtiö.
Marlow siirtyy suorittamaan tehtäväänsä salaperäisten kauhujen valottomaan seutuun. Ollaan kuin Tuonelanjoella, jossa laiva lipuu kohti pimeyden mustinta sydäntä. Kuolema on koko ajan läsnä, konkreettisestikin. Todellisessa elämässä Leopoldin yhtiön pakkotöissä arvioidaan 1890 - 1910 kuolleen kymmenen miljoonaa afrikkalaista.
Siellä jossakin Kurtz tekee bisneksiään ja on muuttunut raakalaiseksi, vaikka olikin sivutehtäväkseen alunperin ottanut raportin laatimisen tulevan toiminnan ohjenuoraksi järjestölle, jonka nimi on ”Kansainvälinen seura raakalaistapojen hävittämiseksi”.
Kurtzin kuoltua Marlow ihmettelee: ”Hullunkurinen juttu tämä elämä – tämä salaperäinen järjestelmä, jonka armoton logiikka toimii turhaa tarkoitusta varten.” Armottomalla logiikalla ovat toimineet myös rutto, covid-19 ja ne kaikki muutkin.
Viimeisinä sanoinaan Kurtz oli henkäissyt: ”Kauhu! Kauhu!” Marlow menee näihin sanoihin, jotka pitävät sisällään ruumiillista tuskaa ja piittaamatonta ylenkatsetta kaikkien asiain katoavaisuutta kohtaan.
Myös eversti William E. Kurtz sanoo Tonle Srepok -joen yläjuoksulla Kambodzassa Francis Ford Coppolan elokuvassa Ilmestyskirja. Nyt (1979): ”Kauhu… Kauhu!”
kari.naskinen@gmail.com
