lauantai 31. maaliskuuta 2018

Huorasta pyhimykseksi

Raamatun mukaan Jeesuksella oli 12 opetuslasta. Joidenkin antiikin tekstien mukaan oli kolmastoistakin, Maria Magdaleena. Varsinkin populaarikulttuurissa Maria Magdaleenan asemaa on pyöritelty moneen suuntaan, ja uusimpana pyörittäjänä on australialaisen Garth Davisin elokuva Maria Magdaleena. Se ei kuitenkaan edusta sitä viihdetuotantoa, josta äärimmäinen esimerkki on Dan Brownin jännitysromaani Da Vinci -koodi (2003). Brown kuvittelee Maria Magdaleenan synnyttäneen Jeesukselle lapsen.

Davisin elokuva vertautuu enemmän kaikkien aikojen parhaaseen Jeesus-elokuvaan, Pier Paolo Pasolinin Matteuksen evankeliumiin (1964). Yhtä koskettavaan ja ankaraan kuvaukseen Davis ei ole yltänyt, mutta kerrontatapa noudattaa samanlaista askeettisuutta.

Elokuva ei ole samalla tavoin kokonaiskuvaus Jeesuksen elämästä ja pääsiäisen tapahtumista kuin suurin osa Jeesus-elokuvista. Kun keskiössä on nimenomaan Maria Magdaleena, jota hienosti esittää Rooney Mara, on osa kaikkein dramaattisimmista tilanteista kokonaan pois. Esimerkiksi Getsemanen puutarhasta hypätään suoraan siihen, kun Jeesus kantaa ristiään kohti Golgataa.

Maria Magdaleena kuvataan selvästi Jeesuksen opetuslapseksi, jopa niin, että Jeesus kiinnittää eniten huomiota juuri häneen. Tämä on tietenkin omaan aikaamme sopiva kuvakin, kun naiset ja feminismi nyt ovat ottamassa läntistä maailmaa haltuunsa. Tällaiselle tulkinnalle Marian asemasta on saatu mm. gnostilaisesta Marian evankeliumista, joka löytyi osittain lukukelpoisena Egyptistä 1800-luvun lopulla. Se on arvioitu kirjoitetun joskus vuosina 100 - 400.

Virallisemmin hyväksytyn kirkkoraamatun mukaan Maria Magdaleena oli ennen Jeesuksen kelkkaan lähtemistään huora, Luukkaan evankeliumissa Maria Magdaleena on ”nainen, joka vietti syntistä elämää”. Jeesus kuitenkin antoi Marian synnit anteeksi ja ajoi pahat henget pois. Näitä pahoja henkiä yritetään elokuvassakin hätistellä pois, mutta ilman Jeesusta. Missään tapauksessa ei Raamattu kuitenkaan mainitse Mariaa apostoliksi.

Paavina 500- ja 600-lukujen vaihteessa toiminut Pyhä Gregorius leimasi Marian entiseksi prostituoiduksi, mutta sittemmin Maria on saanut yleisen armahduksen. Maria Magdaleenan juhlaa vietetään 22.7. ja Maria on esimerkiksi apteekkarien, kampaajien, katuvien syntisten ja käännynnäisten suojeluspyhimys.

Elokuva alkaa, kun Maria synnyttää Jeesuksen. Itämaan tietäjiä ei näy, vaan siirrytään suoraan Magdalaan, jossa tämä toinen Maria asuu. Arkeologisissa kaivauksissa on Magdalaan viittaavia raunioita löytynyt, ja tuolla paikalla Genesaretinjärven länsirannalla on nykyisin Migdalin kaupunki. Siitä lounaaseen 35 kilometrin päässä on Nasaret ja siitä etelään 150 kilometrin päässä Jerusalem. Näitä maisemia esittämään on tunnettu kuvaaja Greig Fraser löytänyt maisemia Sisiliasta, Napolista ja Materasta.

Iso merkitys elokuvassa annetaan sille, että ristiinnaulitsemisen jälkeen pääsiäissunnuntaina ylösnousseen Jeesuksen tapasi haudan luona ensimmäisenä Maria. Näin kai oli ”määrätty”. Muista opetuslapsista elokuvassa tehdään jonkinlaista henkilökuvaa vain Pietarista ja Juudas Iskariotista.

Jeesuksen roolissa on Rooney Maran miesystävä Joaquin Phoenix. Elokuva-Jeesuksia on ollut tuollaiset 40-50 ja Phoenix kuuluu parhaimmistoon, johon näkemistäni kuuluvat ennestään Jim Caviezel, Willem Dafoe, Ewan McGregor, Max von Sydow ja tietenkin Pasolinin löytämä amatöörinäyttelijä Enrique Irazoqui. On nähty hyvin monenlaisia tulkintoja, joskus Jeesus on lempeä, joskus vihainen, peräti taistelija. Phoenix on vakava, hiljainen sanantuoja, jonka luonteenpiirteitä ei elokuvassa yritetäkään kuvata. Markkinapaikaksi muutetun temppelin luona rähinöinti on ainoa toiminnallinen kohtaus. Muutenkin tapahtuminen on verkkaista, ensimmäinen tunti paikoin jopa nukuttavan puuduttavaa.

kari.naskinen@gmail.com

perjantai 30. maaliskuuta 2018

Talouseliitin valta politiikassa ja liikenne politiikan pyöröovessa jatkuvat

Tohtorinväitös liike-elämän poliittisesta edunvalvonnasta Suomessa 1968 - 2011 paljastaa, että liike-elämällä on ollut oletettuakin suurempi rooli poliittisessa päätöksenteossa. Ratkaisevassa asemassa se oli EU- ja Emu-ratkaisuissa. Tohtorinväitöskirja julkaistiin tällä viikolla Turun yliopiston valtio-opillisessa tiedekunnassa. Sen tekijä on Anders Blom (Kok), joka toimi vuosikymmenien ajan vauraiden sukujen tärkeänä taustavaikuttajana ja etujen ajajana. Hän on konsulttiyhtiönsä Eurofacts Oy:n hallituksen puheenjohtaja.

Elinkeinoelämä on osannut hoitaa lobbauksen poliitikkojen suuntaan erinomaisesti. Lobbauksella tarkoitetaan sellaista ”käytäväpolitiikkaa” ja epävirallista viestintää, jolla pyritään vaikuttamaan poliitikkoihin ja muihin avainasemissa oleviin henkilöihin. Lobbaamista harjoittavat esimerkiksi yritykset suoraan, niiden konsulttifirmat, etujärjestöt ja kansalaisjärjestöt. Lobbaus-sana tulee englanninkielisestä sanasta ”lobby”, joka tarkoittaa eteisaulaa, ja esimerkiksi hotellien lobbybaarit ovat hyviä lobbaustiloja.

Niin kauan kuin eduskunta kuitenkin jättää määrittelemättä lobbauksen ja lobbarit, se sallii myös korporaatioiden säilyttää etuoikeutensa – sisäpiiritietoihin perehtymisen valmistelussa ja politiikan pyöröoven vapaan liikenteen.

Blomin tutkimuksen yksi iso haara käsittelee tulopoliittista kolmikantajärjestelmää. Blomin mukaan tulopolitiikan kokonaisuus patosi vähitellen kommunismin Suomessa. Viime kädessä työnantajat loivat korporatiivisen systeemin. Se ei siis syntynyt vain ”luokkataistelusta”, vaan myös ”luokkasovusta”.

Tämä tutkimus tarjoaa aikaisempaa selvemmin vastausta siihen, miksi liike-elämä kehitteli tulopolitiikkaa: vastaukseksi riittää poliittinen motiivi eli pyrkimys torjua kommunismin uhka. Perinteinen etujärjestötutkimus ja järjestöhistoriat ovat nähneet tulopolitiikan syntymisen taustalla taloudellisena motiivina vakauttamisen, mutta painottanut vain taloutta. Etujärjestötutkimus on identifioinut kommunistien ja sosiaalidemokraattien ideologisen konfliktin, mutta varsinkin järjestöhistorioissa näkökulma ei ole ollut päällimmäinen kysymys. Konfliktin olemassaolo tunnistetaan, mikä tukee tämän tutkimuksen todistelua.

KAKSOISSTRATEGIA

Käytössä oli hyvin suunnitelmallinen kaksoisstrategia: toisaalta neuvoteltiin tulonjakopolitiikasta palkansaajien kanssa ja toisaalta harjoitettiin aktiivista poliittista vaikuttamista lyömällä kiilaa demarien ja kommunistien väliin. Korpilammen henki jäi näkyväksi signaaliksi tästä, ja sosiaalidemokraatit tarttuivat siihen.

Kaksoisstrategia – puhutaan toista ja tehdään toista – tulee ilmi ainakin kahdella alueella, joista myöhemmin voisi kaivata uutta akateemista keskustelua. Ensinnäkin tulopolitiikka oli institutionalisoitu, lainsäädäntöä luova yhteistyöprosessi, mihin liike-elämä sitoutui ay-liikkeen kanssa. Toisaalta se voimisti oman poliittisen vaikuttamisensa tämän rinnalla tavoitteena kommunistien heikentäminen sekä sosiaalidemokraattien ja eri porvarillisten puolueiden aseman ja kannatuksen vahvistaminen. Se toimi aktiivisesti organisoimalla ja valmentamalla yritysjohdon yhteiskunnalliseen keskusteluun ja vaikuttamiseen. Tämä kaksoisstrategia oli ammattiliittojen pääsuunnan tiedossa, koska nämä neuvottelivat yhdessä ennalta varsinaisia työehtoneuvotteluja ja toisaalta ottivat vastaan taloudellista tukea.

Korporatiivinen tahtotila tärkeimpien poliittisten ja taloudellisten toimijoiden kesken loi poliittisen pohjan hakeutua osaksi läntisen Euroopan taloudellista integraatiota, missä korporatiivinen puhevalta vahvistui. Integraatioratkaisut vahvistivat korporatismin rakenteita, toisin kuin yleisesti ennen jäsenyyttä koettiin, koska niiden vaikutusvalta laajeni omistamisen alueelle pankkien omistajavallan kaaduttua pankkikriisin seurauksena.

Kolmikantainen korporatismi jatkui senkin jälkeen, kun kommunismin ongelmaa ei enää ollut. Tämä kertoo toisaalta siitä, että korporatismin varaan rakentui yritysten ja palkansaajien työelämäsuhteiden koko yhteiskunnallinen elinkaari – esikoulusta eläkkeelle. Oligarkian rautaisen lain voi nähdä toteutuneen korporatiivisuuden kehityksessä senkin jälkeen, kun liike-elämän poliittinen motiivi oli poistunut ja se oli puolittanut rahoituksensa Etelärannan järjestöille talouslaman jälkeen. Suomen EU-jäsenyydestä tulikin tärkeä uusi poliittinen motiivi Etelärannan järjestökoneistolle perustella sen olemassaolo ja hyödyllisyys.

Korporaatioiden jäsenyritysten eli liike-elämän valtasuhteita muutti ulkomaalaisomistuksen rajoitusten täydellinen poistuminen. Omistajakysymykset nousivat yhteiskunnalliselle asialistalle aikaisempaa voimakkaampana omistajien välisenä kilpailuna. Yritysten toimivan johdon rooli korostui omistajien agenttina toimimiselle ja omistajuudesta tuli omistaja- ohjauksen seurauksena yhteiskunnallinen areena.

Kun ulkomaalaisomistus kasvoi, tuli korporatiivisesta sisäpiiristä aikaisempaa kovempi ydin. Ulkomaalaisomistajat joutuivat turvautumaan tähän ryhmään tai ulkopuolisiin suomalaisiin neuvonantajiin.

Ulkomaalaisomisteisten yritysten merkitys alkoi kasvaa 2000-luvulle tultaessa. Kun lisäksi suomalaisyritysten työvoimasta merkittävä osa oli ulkomailla ja suuret suomalaisyritykset toimivat myös sisämarkkinoilla ja muualla maailmassa, jännite ”globaalinavan” ja kotimaisen talousnavan kesken alkoi kärjistyä. Syksyllä 2008 finanssikriisi puhkesi ja jännite kasvoi lisää.

LOBBAUS MAKSAA

Korporatiivisen kehityksen seurauksena Suomessa on meneillään lobbausta eli poliittista vaikuttamista koskeva identiteettikriisi. Korporaatiot eivät saavutettujen etujensa perusteella ole kokeneet olevansa samojen pelisääntöjen alaisia kuin muut toimijat. Kriisi ulottuu myös korporaatioiden sisälle.

Olennainen osa legitimiteettiä on oikeus vähentää työmarkkinajärjestöjen jäsenmaksu verotuksessa. Sen merkitys on periaatteellinen ja taloudellinen. Korporaatioiden lobbaukseen käytetään Suomessa yhtä kansalaista kohden yli 120 euroa vuodessa, mihin ei ole laskettu kaikkia yritysten käyttämiä varoja. Se merkitsee, että kutakin kansanedustajaa kohden Suomessa käytetään lobbaamiseen rahaa vähintään 3,2 miljoonaa euroa vuodessa.

Ekonomi Kai Luotonen on laatinut Blomin väitöstutkimuksesta yhteenvedon vuosilukuineen:

Työeläkejärjestelmä 1962
Jäsenmaksuperintäsopimus tulopolitiikan osana 1968-69
Työsopimuslaki työehtojen yleissitovuudesta 1970
SDP:n kanssa tehty yhteistyö: EEC 1972, Korpilampi 1977
EVA:n näkyvä ja Taloudellisen tiedotustoimiston näkymätön toiminta 1970-80-luvuilla
Mediavaikuttaminen: MTV, paikallisradiot, toimittajakoulutus, viestintäjohtajakoulutus
Lupaus tulopolitiikan jatkumisesta EU-jäsenyyden jälkeen
Työeläkejärjestelmän jatkuvuus (Puron työryhmä)
Yhteiskampanjat, strateginen yhteistyö (ryhmä Strand)
Yhteistyö MTK:n kanssa (maatalousratkaisu)
Työeläkeyhtiöiden hallinnon uudistus palkansaajien ehdoilla 1996
Puskurijulistus 1997, työmarkkina- ja finanssipolitiikasta yhteinen työväline
Devalvaatioista luopuminen, rahaliiton jäsenyys 1999
Nokian intressien turvaaminen
Keskitettyjen sopimusten mandaatti pois EK:lta 2006
Ajastaan jäljessä ollut julkisuuslaki 1951-99
EU-areenan strategian puuttuminen; EK:n tehtävän puute
Läpinäkyvyysongelmat (korruptiivisuus)
Vaalirahoituskriisi ja korporaatioiden voimavarat
Työryhmäjärjestelmä, talousneuvosto
Politiikan pyöröoven ja lobbarin määrittelyn puute.

kari.naskinen@gmail.com

torstai 29. maaliskuuta 2018

Viimeinen tsaari ja rakastajatar Matilda

Venäjällä syntyi syksyllä 2017 jonkinasteinen kulttuuri- ja historiallinen skandaali, kun valmistui elokuva tsaari Nikolai II:sta ja tämän rakastajattaresta, balettitanssija Matilda Krzesinskajasta. Historiankirjoitus ei ainakaan täysin puolla elokuvan esittämää tarinaa, sillä virallinen tieto on, että Nikolai jätti nuoruudenrakkautensa syrjemmälle avioiduttuaan Hessen-Darmstadtin prinsessan Alixin kanssa.

Lokakuussa ensi-iltaansa tulleen Matilda-elokuvan rasitteeksi tuli sekin, että Nikolaita esittävä saksalainen Lars Eidinger luokiteltiin pornonäytelijäksi, koska hän oli keekoillut alasti Peter Greenawayn elokuvassa, joka kuvaa alastonkuvia tehnyttä entistä alankomaalaista taiteilijaa Hendrik Goltziusta. Lisäksi ortodoksikirkko pani pahakseen, että pyhimykseksi vuonna 2000 julistettu Nikolai elokuvassa vehtaa sängyssä Matildan kanssa.

Elokuvan julkisiksi syyttäjiksi nousivat Vladimir Putinin rippi-isä, piispa Tihon Shevkunov ja kansanedustaja Natalia Poklonskaja. Kun elokuvan ohjannut Aleksei Utshitel vieraili Kremlissä, nämä asiat tulivat tietenkin esille, mutta Putin sanoi, ettei hän halua sekaantua Utshitelin ja Poklonskajan väliseen riitaan.

Elokuvan ensi-ilta Moskovassa aiheutti rähinöintiä, kun ääriortodoksiset mielenosoittajat ilmaantuivat paikalle. Joitakin ihmisiä poliisi pidättikin.

Elokuva on tehty suurella rahalla. Tuotantoyhtiö on pietarilainen TPO Rok, joka sai tekokustannuksiin neljäsosan rahoituksen kulttuuriministeriöltä. Mukana oli merkittävällä tavalla myös valtion akateeminen Mariinski-teatteri, jossa balettikuvauksetkin tehtiin. Puitteet ovat muutenkin komeita; ei ole paljon tarvinnut lavasteita rakentaa, kun kuvauspaikkoina olivat myös Aleksanterin palatsi, Jusupovin palatsi ja Jelagininsaaren palatsi.

Matildan roolissa on puolalainen näyttelijä Michalina Olzanska. Alunperin oli tarkoituksena, että Matildaksi saataisiin Keira Kneightley, ei saatu, mutta Olzanskakin on vetävä kaunotar Nikolain rakastajattareksi. Keirakin olisi ollut sikäli passeli venäläiseen rooliin, että hän oli jo esittänyt Anna Kareninaa Joe Wrightin elokuvassa (2012).

Ulkomaalainen näyttelijä on myös tsaaripuolison Alexandra Feodorovnan roolissa: saksalainen Luise Wolfram.

SUURI RAKKAUS

Ei ole epäilystäkään, etteikö Matilda olisi ollut Nikolain suuri rakkaus. Nikolai oli kuitenkin ujo nuorukainen, joka ei suinpäin iskenyt kiinni Keisarillisen baletin ykköstanssijaan, vaikka pietarilaisten ylimysten tapana olikin napata naisensa baletista.

Elokuva alkaa tsaari Nikolai II:n kruunajaisista keväällä 1896, mutta niistä siirrytään takautumana vuoteen 1892, jolloin Nikolai oli vasta poikamies ja perintöruhtinas. Kiihko oli joka tapauksessa selvä, kuten päiväkirjamerkinnät noilta vuosilta paljastavat: ”Olen intohimoisesti rakastunut Pikku K:hon.”

Romanssi oli alkanut maaliskuussa 1890, jolloin Nikolai oli 21-vuotias ja Matilda 18-vuotias. Seuraavana kesänä Matilda eli ”Pikku K” hyväksyttiin tanssijaksi Keisarilliseen Marian teatteriin. Kului kuitenkin pari vuotta, ennen kuin Nikolai ja Matilda tapasivat aivan kahdestaan. Tämä tapahtui Matildan kotona. Seuraavana päivänä Matilda sai Nikolailta kirjelappusen: ”Siitä alkaen, kun tapasin Teidät, olen ollut kuin sumussa. Toivon, että voin tulla pian uudestaan. Nicky.”

Elokuvassa nuorten tapaamiset ja muu kanssakäyminen kuvataan sen verran railakkaasti, että ortodoksikirkon paheksunnan ymmärtää. Jo elokuvan alussa on eroottinen kohtaus, kun Matildalla on menossa esitys. Hieman ennen lavalle menoa kateellinen kollega nyppäisee Matildan esiintymisasun nauhasta sillä tavalla, että kun Matilda tanssii, putoaa vaatteen yläosan toinen puoli alas. Matilda tanssii pitkän kohtauksen loppuun toinen tissi paljaana. Myöhemmin elokuvassa nähdään lisää paljasta pintaa muunlaisissa tilanteissa.


Mutta rakastajatar? Kun Nikolai oli avioitunut, välit Matildaan säilyivät hyvinä, mutta historiankirjoitus ei tue sitä kertomusta, että suhde olisi jatkunut niin kuumana kuin elokuvassa näytetään. Eikä Nikolai muutenkaan mikään kuuma tyyppi ollut, ennemminkin arka nuhjake, mutta tätä luonteenpiirrettä elokuva ei tue.

Matildan perhe oli Puolasta. Isä Felix Krzesinski oli tunnettu baletinopettaja, ja Keisarillisessa teatterissa tanssivat myös Matildan sisarukset Julia ja Józef. Perhe asui hienossa yksityistalossa, jonka vallankumouksen jälkeen ottivat bolshevikit käyttöönsä. Leninkin kävi siellä kokouksessa ainakin huhtikuussa 1917 ja piti puheen talon parvekkeelta.

Krzesinskin perhe onnistui pakenemaan vallankumousta. Matilda asui ensin Ranskan Rivieralla ja sen jälkeen Pariisissa, jossa avioitui 1921 Nikolain serkun Andrei Vladimirovitsh Romanovin kanssa. Andrei tunnusti Matildan 1902 synnyttäneen pojan omakseen, mutta herkulliset huhut luonnollisesti luulottelevat, että isä voisi olla myös Nikolai II. Vuonna 1929 Matilda avasi Pariisissa balettikoulun. Itse hän esiintyi viimeisen kerran Covent Gardenissa 64-vuotiaana! Matilda kuoli Pariisissa 99-vuotiaana 1971.

Matildan ohjaaja Aleksei Utshitel (s. 1951) on melko tuntematon elokuvamies ainakin Suomessa. Tätä ennen Utshitelin ohjaamista elokuvista on meillä nähty vain Hänen vaimonsa päiväkirja (2000), joka kertoo kirjailija Ivan Buninin rakkaudesta, kärsimyksistä ja varsinkin viimeisistä elinvuosista, jolloin hän halusi päättää elämänsä. Tässä draamassa olivat muina osallisina vaimo Vera Bunin, nuori runoilija Galina Plotnikova, oopperalaulaja Marga Kovtun ja kirjailija Leonid Gurov. Enemmän Utshitel on tehnyt dokumenttielokuvia.

kari.naskinen@gmail.com

keskiviikko 28. maaliskuuta 2018

Kaikki kadut muutettava yksisuuntaisiksi

Lahdessa pyritään nuorten kaupunki- ja liikennesuunnittelijoiden toimesta edelleen synkistämään kaupungin ydinkeskustan tilaa. Nyt on keksitty idea, että poistetaan Vesijärvenkadulta ajokaistoja, niin eivätpähän niin innokkaasti tule keskustaan. Minulla on vielä tehokkaampi ehdotus: muutetaan Lahden kaikki kadut yksisuuntaisiksi ja sillä tavalla, että niitä pitkin voi ajaa vain kaupungista poispäin.

Vesijärvenkatu on Lahden yksi pääväylistä. Sitä pitkin kuljetaan esimerkiksi satamaan, jolta tosin ollaan poistamassa liiallista vetovoimaa muuttamalla kaikki siellä olevat parkkipaikat maksullisiksi. Vesijärvenkatua ajetaan myös Sibeliustalossa järjestettäviin konsertteihin ja kongresseihin, kun tullaan Helsingin suunnasta. Jos tämän ison kadun neljästä kaistasta poistetaan kaksi, voivat vieraat kuvitella, että tämä on niitä vanhan emäpitäjän Hollolan peruja – on kai lehmien entinen polku rantaan juomapaikalle.

Yksi ajatus on, että Vesijärvenkadun liikennettä ohjattaisiin enemmän Lahdenkadulle. Tästä tietenkin seuraisi, että Helsingistä Sibeliustalolle tulevat autoilijat pitäisi Mäntsälästä ohjata vanhalle nelostielle, jotta sitten sujuvasti osuisivat Lahdenkadulle ja sitä kautta perille.

Jos Vesijärvenkatua kutistetaan kolmen korttelin pituudelta, sumppua tulee. Mukkulan ja Vääksyn seudulta tulijat onneksi kuitenkin tietävät, ettei kaupungin keskustaan mikään pakko ole tullakaan, sillä ainakin ostokset voi hoitaa myös Holmassa ja Karismassa.

Vesijärvenkadun liikenteen siirtämisellä Lahdenkadulle toivotaan vaikutettavan siihenkin, että henkilöautoliikennettä ohjautuisi lähemmäs toriparkkia. Sen käyttö kasvaisi ja sitten keksittäisiin, että toriparkkia pitää laajentaa. Tosin perustavoite näillä ympäristöteknisen viraston älykääpiöillä kuitenkin on, että yksityisautoliikenne saataisiin kokonaan loppumaan.

Ovatkohan paikallispoliitikot näistä keskustan näivettämishankkeista samaa mieltä kuin henkilöautoja vihaavat viherkommarivirkamiehet? Tai onko poliitikoilla enää ollenkaan sanansijaa tällaisiin asioihin? Onhan kaupunginvaltuuston valtaa jo muutenkin kavennettu. Miljoonia maksaneesta Aleksanterinkadun pilaamisestakaan valtuutetut eivät sanoneet halaistua sanaa. Asioita hoitavatkin nykymallissa lähinnä kaupunginhallituksen apujaosto ja hometilatoimisto Spitalium oy.

kari.naskinengmail.com

tiistai 27. maaliskuuta 2018

Unohdettu maakunta

Päijät-Häme on outo maakunta, muualla Suomessa sitä ei kunnolla tunneta ja maakunnan oma väki ei koe sitä omaksi samalla tavalla kuin kokevat muiden maakuntien asukkaat omat maakuntansa. Tuttu asia, ja nyt se on käynyt ilmi myös Suomen kulttuurirahaston teettämässä tutkimuksessa.

Museoneuvos Jouko Heinonen (1946 - 2010) väitteli tohtoriksi aiheesta "Miksi ja miten Päijät-Häme tehtiin?". Väitöskirjassaan hän totesi, että Päijät-Hämeen perustaminen oli puhdas taloudellinen projekti, mikä perustui tarpeeseen hankkia tälle alueelle julkisia rahavirtoja. Ei ollut yritystäkään hakea Päijät-Hämeelle traditionaalisia tai kulttuurisia perusteluja.

Kysymys ei siis ollut mistään identiteetti-, heimo- eikä tunneasioista, vaan pelkästään bisneksestä. Tämä selittää ainakin osaksi sitä, miksi Päijät-Hämettä ei koeta samalla tavalla kotiseuduksi kuin Hämettä, Satakuntaa tai Pohjanmaata.

Neliosaisen kirjasarjansa (1800 sivua) ensimmäisen osan nimeksi Heinonen pani Unohdettu maakunta. Yhtä hyvin voisi puhua väkisin tehdystä maakunnasta, jollaiselta se edelleen vaikuttaa. Kun maakunnan nimessä on Häme, niin varsinaisia hämäläisiä kuntia maakunnassa ovat kuitenkin vain Hollola, Lahti, Asikkala ja Kärkölä. Keskisuomalaisia ovat Padasjoki ja Sysmä, uusmaalainen kunta on Orimattila ja Heinolan - Hartolan seutu kuuluisi paremmin Mikkelin alueeseen.

Päijät-Häme on nimenäkin nuori. Kun maakuntaa alettiin ideoida sata vuotta sitten erilaisissa kansalais- ja ammattijärjestöissä, puhuttiin vielä Itä-Hämeestä, joka tuli myös monien yhdistysten nimiin. Päijät-Häme-nimi keksittiin Helsingin yliopiston Hämäläis-osakunnassa vuoden 1930 tienoilla asikkalalaisen biologin Heikki Peltolan toveripiirissä, mutta nimen laajempi käyttöönotto alkoi vasta 1950-luvun lopulla.

Kehitys kohti nykyistä maakuntaa alkoi Suur-Hollolan kotiseutuliitosta ja varsinkin 1957 perustetusta Päijät-Hämeen seutusuunnitteluliitosta, jolle ratkaisevan pohjatyön teki heinolalainen Tauno I. Saavalainen. Vuonna 1967 syntyi Päijät-Hämeen seutukaavaliitto ja 1968 oma maakuntaliitto. Edelleen oli kysymys rahasta, sillä maakuntaliiton avulla pyrittiin hankkimaan valtiolta taloudellisia etuuksia. Noihin aikoihin puhuttiin jopa Päijät-Hämeen läänin perustamisesta.

Jouko Heinonen muistutti väitöskirjassaan, että valtaosa Päijät-Hämeen väestöstä oli 1960-luvulle tultaessa muuttanut alueelle Karjalasta ja Savosta, eikä valtiovallan sata vuotta kansakouluissa opettama topeliaaninen yleishämäläisyys enää purrut. Vaikka esihistoriallisesta Suur-Hollolasta voitiin maakunnalle kehittää ikivanha historiallinen perustelu, ei Päijät-Häme iskostunut omienkaan asukkaiden yleiseen tietoisuuteenkaan kuin vasta vuoden 1990 tienoilla.

Olen asunut Lahdessa kohta 50 vuotta. Lahti on minulle paras, jopa rakas kaupunki, mutta Päijät-Häme ei tunnu missään. Syntymäkaupunkini Jyväskylä ei vedä alkuunkaan vertoja Lahdelle, mutta Keski-Suomi on edelleen tunnetasolla se tärkein maakunta. Keski-Suomen kotiseutulaulu sykähdyttää aina, mutta Hämäläisten laulu ei mitenkään, puhumattakaan Päijät-Hämeen kotiseutulaulusta, jota en osaa edes hyräillä.

Päijät-Häme on maakuntien joukossa kuin Espoo kaupunkien joukossa, pelkkä tila ilman identiteettiä.

kari.naskinen@gmail.com

maanantai 26. maaliskuuta 2018

Pääsiäinen on Bachia varten

”Musiikki on yhtä paljon velkaa Bachille kuin uskonto perustajalleen.” (Robert Schumann)

Vaikka en ole uskovainen, on pääsiäinen aina tärkeä. Silloin yleensä kuulee Bachin Matteus- tai Johannes-passion. Ne kertovat pääsiäisen raamatullisista tapahtumista, joista pieni osa saattaa olla tottakin. Se ja sama, ovatko kyseessä Raamatun tai H.C. Andersenin sadut, kunhan vain juonet ovat jännittävän dramaattisia - Bachin musiikki joka tapauksessa edustaa parasta tässä taidelajissa.

Pääsiäisviikon kellokeskiviikon iltana menen taas lähellä olevaan kirkkoon, jossa kuulen Johannes-passion, ja kiirastorstaina tulee radiosta Matteus-passio. Vastaavanlainen asia on Richard Wagnerin Parsifal, josta Matti Salminen on sanonut, että se pitäisi esittää Kansallisoopperassa jokaisena pitkänäperjantaina. Nyt Parsifal sentään palaa ohjelmistoon, mutta vasta toukokuussa.

En ole myöskään musiikkimies, enkä siten osaa analysoida kuulemaani musiikkitermein, mutta Bachin passiot ovat niin täynnä sekä suurta autuutta että äärimmäistä kärsimystä, että eivät ne musiikkitieteellistä lähestymistapaa tarvitsekaan.

Johannes-passio kestää kaksi tuntia, Matteus-passio vajaat kolme. Prinssi Leopoldin hovikapellimestarina Köthenissä toiminut Johann Sebastian Bach sävelsi Johannes-passion työnäytteeksi, kun hän 1723 haki avoimeksi tullutta Leipzigin Tuomaskanttorin virkaa, mihin tehtävään kuuluivat kaupungin neljän pääkirkon musiikista vastaaminen ja opettaminen Tuomaskoulussa. Tekstin rungoksi Bach valitsi pääsiäistapahtumat Johanneksen evankeliumista, ja muuta tekstiä passioon teki hampurilainen raatimies B.H. Brockes, joskin Bach muokkasi Brockesin tekstit käytännöllisesti katsoen kokonaan uusiksi. Bach sai viran ja Johannes-passion ensiesitys tapahtui ilmeisesti 1724 Leipzigin Nikolainkirkon pitkänperjantain vesperissä.

Matteus-passio esitettiin Leipzigin Tuomaskirkossa pitkänäperjantaina 1727 tai 1729. Siihen Bach oli pyytänyt oheistekstejä runoilua harrastaneelta postinhoitajalta Christian Friedrich Henriciltä, joka runojensa yhteydessä käytti salanimeä Picander.

Silloin 300 vuotta sitten oli usein tapana, että nämä passiot esitettiin kahdessa osassa, alku kiirastorstaina ja loppuosa pitkänäperjantaina. Nykyisin vedetään samana iltana turhan väliajan kanssa. Kirkkojen epämukavilla penkeillä asia konkretisoituisi paremmin, kun fyysistä kärsimystä kestäisi pitempään.

Kun aloitin jutun Schumann-lainauksella, niin loppuun Gustav Mahlerin kommentti: "Bachiin keskittyvät kaikki musiikin elämänaiheet niin kuin maailma Jumalaan."

kari.naskinengmail.com

torstai 22. maaliskuuta 2018

Esinäytelmä 1888, kapina 1918

Muutama päivä sitten liput olivat taas saloissa Minna Canthin ja tasa-arvon päivän merkeissä. Nyt naiset kitisevät Lauri Törhösen, Aku Louhimiehen ja Panu Rajalan teatterimetodeista, mutta ei ollut Minnallakaan helppoa teatterin kanssa. Kun hän oli kirjoittanut suuren yhteiskunnallisen näytelmänsä Kovan onnen lapsia, se vedettiin pois Suomalaisen Teatterin (nyk. Kansallisteatteri) ohjelmistosta jo ensimmäisen esityksen jälkeen.

Teatterin perustanut Kaarlo Bergbom oli ollut jonkinlaisena neuvonantajana ja tukijana, kun Minna Canth oli näytelmäänsä kirjoittanut, mutta mikään ei auttanut, kun myrsky nousi. Näytelmän harjoituksissa henki oli korkealla ja oltiin innostuneita vakavasta asiasta. Ensi-ilta 8.11.1888 muodostui kuitenkin katastrofiksi. Näytelmä koettiin skandaaliksi vanhoillisen ensi-iltayleisön keskuudessa. Lucinda Hagman kirjoitti Minna Canth -elämäkerrassaan (1906), että ”alhaisempi katsojajoukko ja heränneet naiset” ottivat esityksen hyvin vastaan, mutta sitä kiihkeämpi oli suuttumus muun yleisön joukossa.

Minna Canth ei itse ollut paikalla, mutta Bergbom lähetti hänelle kirjeen, jossa kertoi, että eräät ylioppilaat olivat uhanneet vihellyskonsertilla, ellei poliisimestaria kutsuttaisi keskeyttämään esitystä. Suomalaisen puolueen johtohahmo Agathon Meurman sai niin tarpeekseen, että nousi ylös ja meni senaattori Yrjö Sakari Yrjö-Koskisen luo pannakseen asiat järjestykseen. Heti seuraavana päivänä pantiinkin ja näytelmän esitykset lopetettiin.

Yrjö-Koskinen ilmoitti teatterin johtokunnalle, että jos esityksiä jatketaan, lopetetaan teatterilta valtionavut. Johtokunta myöntyi, vain Bergbom yritti näytelmää puolustaa. Lucinda Hagman kirjoitti, että näytelmä katsottiin ”johtavien yhteiskuntakerrosten silmissä yhteiskunnan järjestykselle vaaralliseksi”.

Myös vanhasuomalaiset lehdet panivat näytelmän matalaksi: Minna Canth häpäisi Suomen kansaa, osoitti suunnatonta tietämättömyyttä syvien rivien mielialoista ja saarnasi köyhien sotaa rikkaita vastaan. Nuorsuomalaisten lehdet eivät olleet yhtä jyrkkiä, mutta varsinaista tukea ei Minna Canth siltäkään suunnalta saanut. Juhani Ahon Savo-lehtikin päätyi Minna Canthin kotikaupungissa Kuopiossa siihen, että Kovan onnen lapsia on ”sekasotkua ja humpuukia”.

Minna Canth oli tietenkin raivoissaan teatteri- ja politiikkamiehille. Kaarlo Bergbomin sisarelle Emilie Bergbomille hän kirjoitti marraskuussa: ”Kylläpä tässä ihminen nyt on pulaan joutunut! Toisella puolella ´vanha Suomi´ julmistuneena heittelee kiviä, toisella puolella ´nuori Suomi´ viskaa lokaa.”

Minna Canthin luona Kuopiossa asuneelle ja Suomalaisen Teatterin näyttelijäksi päässeelle Hilda Aspille Minna kirjoitti: ”Vanha Suomi minua suututtaa, mutta ´nuorta´ minä häpeän! Edellinen pysyy uskollisena omalle kannalleen, jälkimmäinen luopuu kannastaan. - - - Niin, vikingit ovat ainoat puolustajani.”

Kaarlo Bergbom puolestaan lähetti Minna Canthille joulukirjeen, jossa kirjoitti edelleen, että ”Kovan onnen lapsia on yhtä lämpimästi tunnettu kuin nerollisesti suoritettu taideteos”.

Seuraavan kerran tämä taideteos pääsi näyttämölle 1904 Kansallisteatterissa ja siitä 14 vuoden kuluttua syttyi lopulta köyhien kapina rikkaita vastaan. Minna Canth oli tavallaan kirjoittanut kapinaan esinäytelmän, jossa köyhät työläiset yrittivät taistella itselleen parempia oloja.

kari.naskinengmail.com

keskiviikko 21. maaliskuuta 2018

Suomen hauskin mies esittää Suomen hauskinta miestä

Harvinaista, että samasta käsikirjoituksesta valmistuu yhtä aikaa näytelmä ja elokuva. Heikki Kujanpään ja Mikko Reitalan tekemä Suomen hauskin mies sai ensi-iltansa Helsingin kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä viime marraskuussa ja nyt se tuli myös elokuvana. Kujanpää on ohjannut molemmat ja Reitala näyttelee molemmissa. Pääroolia näyttelee kummassakin Martti Suosalo.

Elokuvan julisteessa on ylimmäisenä Suosalon nimi, sen alla elokuvan nimi. Hyvin osuu, vaikka Suosalo ei elokuvassa itseään esitäkään. Suosalo on Suomen parhaita näyttelijöitä, joka varsinkin monologiesityksillään maata kiertäessään on noussut suomalaisen teatterin ykköskoomikoksi. Nyt kysymys on kuitenkin kaikkein vakavimmasta asiasta, vaikka se koomisia aineksia sisältääkin. Elokuvateatterissa sitä katsoessani ei yleisö nauranut kertaakaan edes hauskoissa kohdissa, sillä hauskuus on todellisuudessa kaukana siitä, mitä tapahtuu.

Suosalo esittää Sörnäisten Työväen Teatterin näyttelijää Toivo Parikkaa, jota jossakin lehtiarvostelussa oli sata vuotta sitten sanottu Suomen hauskimmaksi mieheksi. Nyt tilanne on kuitenkin elämästä ja kuolemasta. Teatterin näyttelijät ja vahtimestari ovat joutuneet punavankileirille Helsingin edustalla olevaan Isosaareen keväällä 1918.

Hämeentie 38:ssa toiminut teatteri oli ollut yksi Helsingin punakaartin kokoontumispaikka. jossa punaisten johtaja Kullervo Mannerkin oli käynyt puhumassa. Kun valkoiset sitten ottivat teatterilaiset kiinni, heidät vietiin Isosaareen, jossa pidettiin erityisen vaarallisiksi katsottuja kapinallisia. Siellä olivat mm. SDP:n kansanedustajat Antti Mäkelä, Kaarle Mänty ja Sulo Wuolijoki, joita elokuvassa ei kuitenkaan näy.

Näytelmässä Parikkaa syytetään kirkkoherran tappamisesta, elokuvassa 12 saksalaisen sotilaan ampumisesta. Muuten juoni on sama. ”Hauskuus” syntyy siitä, kun vankileirin komendantti Hjalmar Kalm määrää näyttelijät valmistamaan esityksen, jolla viihdytettäisiin leirille tulossa olevia korkea-arvoisia vierailijoita, Suomen valkoisia auttamaan lähetyn Saksan Itämeren divisioonan komentajaa Rüdiger von der Goltzia ja valtionhoitaja P.E. Svinhufvudia.

Leikki on kaukana. Koko näyttelijäryhmälle on jo kuolemantuomio annettu, mutta aina toivo elää, että jospa sittenkin asiat kääntyisivät. Parikka ottaa homman hoitaakseen ja puhuu miehet ympäri. Voitetaanko naurulla kuolema?

Hyvin rakennetussa ja lavastetussa ympäristössä näyttelijät tekevät hienoa työtä ja Suosalo on taas loistava. Elokuva perustuu lähinnä puhuttuun tekstiin, mutta esille tulevat havainnollisesti myös vankileirin olosuhteet. Ruoka on olemattoman vähissä, mutta koska Parikka on hauskuutensa lisäksi myös nokkela puliveivari, hän järjestelee asioita parhain päin. Tämä pieni vankileiri toimi toukokuun puolivälistä syyskuuhun, minä aikana siellä kuoli noin 300 vankia nälkään, kulkutauteihin ja teloituksiin.

Elokuvassa ei vedetä rajalinjoja valkoisten ja punaisten välille muuten kuin käytännön tasolla, eli ovat vartijat ja vangit. Ideologioista ei puhuta. Suurinta on taide. Kun illan näytelmäesitystä harjoitellaan ankeissa oloissa, vastahankaakin ilmenee, jolloin Parikka sanoo, että rintamalta voi kyllä paeta, mutta ei tästä. Elämä lyhyt, taide pitkä. Sama asetelma oli varmaan Auschwitzissa, jossa tyttöorkesteri viihdytti natseja toivoen näin pelastavansa henkensä (muutama pelastui).

kari.naskinen@gmail.com

tiistai 20. maaliskuuta 2018

Summerhill jätti jälkensä

Puoli vuosisataa sitten Suomessa käytiin kovaa koulukeskustelua. Järjestelmä haluttiin panna uusiksi. Oli alettu puhua kouludemokratiasta, ja koko lastenkasvatus yleensäkin piti uudistaa. Tähän keskusteluun tuli 1968 sekaan skotlantilaisen A.S. Neillin kirja Summerhill – kasvatuksen uusi suunta. Siinä Neill selitti oman Summerhill-koulunsa periaatteita, joiden mukaan ”lapsi sai kasvaa kuin ruoho, jota ei ylenmäärin hoideta, heitä vain ravitaan rakkaudella”.

Summerhillin ideoita ei suoraan siirretty suomalaiseen koulujärjestelmään, mutta peruskoulu-uudistus joka tapauksessa käynnistyi 1970-luvun alussa, ja 1984 säädettiin laki ruumiillisen kurituksen kieltämiseksi. Aikaa on kulunut ja tulokset näkyvät. Opettajien kertomukset nykyisestä koulunkäynnistä ovat paikoin karmeaa kuultavaa. Koska kuria ei saa pitää, on tilanne kuin Summerhillissä: antaa mennä vaan, kasva vapaasti, ole oma itsesi, jos vituttaa, niin haistattele opettajalle.

Neill oli perustanut ”demokraattisen koulunsa” 1921 Dresdenin lähelle Saksaan. Sieltä tuli kuitenkin ymmärrettävästi lähtö ja Neill jatkoi toimintaansa Leistonissa Englannissa. Siellä se toimii edelleen ja rehtorina on Neillin tytär Zoe Readhead.

Neill oli perehtynyt Sigmund Freudiin ja ne opit hän otti käyttöön. Tämä johti myös vapauteen seksiasioissa. Jos Summerhillissä joku leikki kikkelinsä tai pimpsansa kanssa, se ymmärrettiin luonnollisena kehitysvaiheena ja neuvottiin masturboimaan kaikessa rauhassa. Neill itse oli lapsiparkana traumatisoitunut näistä leikeistään:

”Ollessani kuusivuotias minä ja siskoni keksimme toistemme sukupuolielimet ja luonnollisesti leikimme keskenämme. Äiti sai meidät kiinni ja antoi ankaran selkäsaunan. Minut lukittiin moneksi tunniksi pimeään huoneeseen ja sitten pantiin polvistumaan ja pyytämään Jumalalta anteeksi.”

Ilmeisesti Alexander-poika ei kuitenkaan pyytänyt anteeksi, eikä hänen koulussaan myöskään ollut ollenkaan uskonnonopetusta. Taivaallisia rangaistuksia Neill ei ymmärtänyt, eikä maallisiakaan. Kiroilla saa, ja varsinaisia rötöstentekojakin on ymmärrettävä normaaleina kasvukysymyksinä.

Suomessa Neillin kirja otettiin vastaan suurella kohulla. Lehdissä oli siitä isoja juttuja ja 60-luvun radikaali yhteiskunnallinen liike tarttui Summerhillin ideoihin innostuneena. Vastakaikua ne saivat varsinkin Teiniliitossa, joka muutama vuosi aiemmin oli poistanut edistettävien asioiden luettelossa korvannut ”kansallisen yhteenkuuluvuuden” ”kansainvälisellä yhteisymmärryksellä”.

Teiniliiton näkyvin Summerhill-ideologi oli lahtelainen Yrjö Engeström, liiton kouluasiansihteeri. Hän puhui ja kirjoitti Summerhill-järjestelmän luomisesta Suomeen. Engeströmin mielestä piti irtautua siitä selviökehästä, jossa lähtökohtana on lasten kasvattaminen sopeutuviksi, hyvätapaisiksi ja ahkeriksi. Engeström siteerasi Neilliä: ”Eläminen on tärkeää, ei oppiminen. Oppiminen tapahtuu ilman muuta, jos on vapaus elää.”

Teiniliitto pääsi niin pitkälle asiassa, että 1969 se lähti perustamaan Helsinkiin Summerhill-ideologiaan perustuvaa koulua. Vapaan kokeilukoulun kannatusyhdistyksen neuvottelukuntaan kuuluivat mm. Yrjö Ahmavaara, Claes Andersson, Tuomas Anhava, Marianne Laxén, Vappu Taipale ja Erkki Tuomioja. Pakilaan perustettiin lastentarha, mutta sen enempää ei syntynyt.

Eivät nämä suuntaviivat silti aivan hukkaan ole menneet. Suomen peruskoulu on nyt lähempänä Summerhilliä kuin olivat 50 vuotta sitten kansakoulu ja oppikoulu. Vieläköhän Helsingin yliopistossa kasvatustieteen professorina toiminut Yrjö Engeström haluaisi lisää Summerhill-vapautta?

kari.naskinen@gmail.com

lauantai 17. maaliskuuta 2018

Rakkautta on vaikea kehittää tyhjästä

Venäläisen Andrei Zvagintsevin neljäs pitkä elokuva Leviathan (2014) nosti hänet puheenaiheeksi. Hurja yhteiskunnallinen kuvaus nyky-Venäjästä sai vertaamaan häntä hätäisesti Andrei Tarkovskiin. Elokuvallista pohjaa vertaukselle ei paljonkaan ollut, mutta olipahan taas saatu ohjaaja, jota Tarkovskin tavoin eivät maan vallanpitäjät katsoneet hyvällä. Zvjagintsevin uusi elokuva Rakkautta vailla on tavallisempi tarina, mutta vaikka senkin tapahtumat sijoittuvat Venäjälle, ne voisivat yhtä hyvin olla Suomesta, Italiasta, Chilestä, mistä vain.

Synkän elokuvan lopussa rakkaudettomuuden kohdannut nainen kävelee juoksumatolla yllään isolla Russia-tekstillä varustettu verryttelypusero, mikä osoittaa, että näin ankeata ja synkkää on Venäjällä. Yhdessä kohtauksessa kuullaan autoradiosta, että mayakalenterin mukaan maailmanloppu on tulossa joulukuussa 2012. Tällä Zvjagintsev tietenkin viittaa siihen, että Vladimir Putin oli samana vuonna valittu kolmannen kerran presidentiksi.

Elokuvan kertomus sinänsä on vain siitä, mihin itsekkyys, vastuuttomuus, kylmyys, moraalinen rappio ym. ihmisiä ja perheitä vievät. Kun epätoivoista tyhjyyttä yritetään täyttää vain älypuhelimen näyttöä selaamalla, ei pysyvää ole muu kuin katkeruus ja pahuus.

Keskiluokkainen perhe asuu Moskovan sivukaupunginosassa Tushinossa isolla kerrostaloalueella. Koti on 85-neliöinen, näyttää oikein mukavalta, mutta se on myynnissä, koska avioero on tulossa. Äidin ja isän riidellessä 12-vuotias Aljosha kuulee oven takaa, että puhutaan myös hänen panemisestaan lastenkotiin, ja parin päivän päästä Aljosha häipyy. Aljoshan katoamista eivät isä ja äiti heti huomaa, koska molemmat huseeraavat jo toisaalla omien nais- ja miesystäviensä kanssa, eivätkä ole joka yö kotona.

Sitten alkaa etsintä. Poliisi ottaa katoamisilmoituksen vastaan ja tällaisiin tapauksiin erikoistunut vapaaehtoisjärjestö käynnistää etsinnät. Käydään kolmen tunnin ajomatkan päässä naisen äidinkin luona etsimässä, mutta siellä kohdataan vain vihaa ja katkeruutta. Isä ja äiti seuraavat kyllä etsintöjen etenemistä, mutta tärkeämpää heillekin on silti uusien suhteidensa pitäminen kunnossa.

Elokuvalla ei ole yleisen pessimismin lisäksi muuta yhteistä Leviathanin kanssa, enemmän se muistuttaa Zvjagintsevin Jelenaa (2011), joka myös käsittelee äidin ja pojan vaikeaa elämää sekä siihen liittyvää rikosta. Syyllisiä ei Zvjagintsev osoita, vaan näyttää, että syyllisiä ovat kaikki. Tosin vapaaehtoisjärjestö tekee kaiken minkä voi.

Rakkautta vailla on rahoitettu Länsi-Euroopassa ja sen verran on läntistä vaikutusta muutenkin, että ensimmäisen kerran Zvjagintsevin elokuvassa on nyt myös turhia alastomuus- ja sänkykohtauksia. Uutta Tarkovskia ei Zvjagintsevista kuitenkaan saa millään. Myös Tarkovski oli yhteiskuntakriitikko, mutta kun seuraavan kerran katsoo Andrei Rublevin, Solariksen, Peilin, Stalkerin ja Uhrin, niin huomaa Zvjagintsevin jäävän toisenlaiseen kategoriaan.

Tarkovski teki elokuvataidetta sanan varsinaisessa merkityksessä, kun taas Zvjagintsevin tavoitteena on elokuvan yhteiskunnallisen sanoman viihteellinen maksimoiminen. Tässä Zvjagintsev myös onnistuu, koska nyt on kansainvälistä tilausta Venäjä-vihamieliselle asenteelle. Esko Aho sanoi tänä aamuna televisiossa: ei ole olemassa vain yhdenlaista Venäjää, josta voi sanoa, että se on vain tuota, eikä mitään muuta. Zvagintsevista tulee mieleen myös presidentti Sauli Niinistön toteamus, että nyt näytetään kilpailtavan siitä, kuka pystyy kovemmin sanomaan Venäjästä.

kari.naskinen@gmail.com

perjantai 16. maaliskuuta 2018

McDonalds ja Coca-Cola tappavat tehokkaammin kuin al-Qaida

Maapallolla on muinoin eletty sellaisia aikoja, että kuolemista on 15 prosenttia aiheutunut ihmistenvälisistä väkivallanteoista. Viime vuosisadalla tämä osuus oli valtioidenvälisten sotien takia 5 prosenttia, mutta 2000-luvulla enää yhden prosentin. Nykyisin rikollisuus tappaa 4-5 kertaa enemmän kuin sodat, ja itsemurhia tehdään enemmän kuin tulee sota- ja rikoskuolemia yhteensä.

Pahinta on kuitenkin hyvinvointi. Liikalihavuuteen ja diabetekseen kuolee ihmisiä enemmän kuin sotiin, rikoksiin ja itsemurhiin yhteensä. Historian tohtori Yuval Noah Harari toteaakin kirjassaan Homo Deus – Huomisen lyhyt historia (Bazar, 2017), että ensimmäistä kertaa historiassa ihmisiä kuolee enemmän ylensyöntiin kuin nälkään. Nyt ihmisen tappaa paljon todennäköisemmin lihottava syöminen McDonaldsissa kuin pitkäaikainen kuivuus, aids, ebola tai al-Qaidan isku.

Suomessa miesten paino on noussut 1970-luvulta ja naisten 1980-luvulta lähtien. Yli puolet aikuisista on ylipainoisia ja joka viides on suoranaisesti läski. Suomessa aikuisväestön liikalihavuus on yleisempää kuin muissa Pohjoismaissa ja eurooppalaisessa vertailussa suomalaiset ovat keskitasoa lihavampia.

Lihavat ovat myös kalliita yhteiskunnalle. THL:n tilaston mukaan kaikista terveydenhuollon menoista arviolta 2-7 prosenttia johtuu lihavuudesta. Lihavuudesta ja siihen liittyvistä sairauksista aiheutuu veronmaksajille vuosittain arviolta 350 miljoonan euron kustannukset. Tämän lisäksi väestön liikalihavuudesta seuraa yhteiskunnalle välillisiä menoja, kuten tuottavuuden alenemista ja sairauslomakustannuksia. Toisaalta säästyy eläkemenoja, kun lihavia kuolee lihavuuteensa.

Lihavuus on myös luokkakysymys. Toimittaja Anna-Stiina Nykänen kirjoitti asiasta ytimekkäästi: ”Toimihenkilö saa henkilöstöravintolassa joka päivä eteensä valmiita salaatteja ja raasteita. Se on etuoikeus. Leipäjonosta saa varmuudella vain leipää.” (HS 21.1.2018)

Ei köyhillä ole mahdollisuuksia valikoida syömisiään. Eikä heidän kannata lukea naistenlehtien hienoja dieettivinkkejä. Sitä syödään, mitä saadaan. Sama jako kahteen toimii maailmanlaajuisesti, köyhissä maissa liikalihavia on kaksi kertaa enemmän kuin rikkaissa.

Köyhyys siis tappaa. Kansainvälisten tutkimusten mukaan köyhyys lyhentää elinaikaa enemmän kuin hyvinvointiväestön korkea verenpaine, lihavuus ja runsas alkoholinkäyttö. Yhden viime vuonna tehdyn tutkimuksen mukaan heikossa sosioekonomisessa asemassa olevien ihmisten eliniän odote on 2,1 vuotta lyhempi kuin paremmassa asemassa olevien. (Mediuutiset 2.2.2017)

Mitähän mieltä terveydenhuollon entinen professori Martti Kekomäki olisi? Kannattaisiko köyhimpien ylipainoisten hoito lopettaa, kuten hän tekisi kaikkien yli 70-vuotiaiden potilaiden kanssa, koska niin vanhoja ei enää terveiksi saa?

kari.naskinen@gmail.com

torstai 15. maaliskuuta 2018

Kääntöpiste on hyvä suomalainen rikoselokuva

On surkuhupaista, että uudessa suomalaisessa elokuvassa Kääntöpiste puhutaan enimmäkseen englantia ja että se on hyvä asia, koska puheesta saa selvän suomalaisen tekstityksen ansiosta. Tämä auttaa varsinkin siinä vaiheessa, kun elokuva tulee televisioon, jossa suomalaisten elokuvien ja sarjaelokuvien puhe on jatkuvasti epäselvää suttua. Toissa vuonna lopetin Sorjosen katsomisen tämän takia varttitunnin jälkeen, ja ongelmia oli eilenkin, kun tuli Karpin ensimmäinen jakso. Kääntöpisteessä on jälleen vaikeinta ymmärtää Laura Birnin sössöttävää puhetta, mutta elokuvateattereiden hyvä äänentoista sentään auttaa asiaa jonkin verran.

Elokuva sinänsä on hyvä. Se on rikoselokuva, jossa ei kuitenkaan seurata rikoksen selvittämistä, vaan siihen liittyvien ihmisten tilanteita, joihin liittyy monenlaisia ongelmia. Päähenkilöt ovat paperiton maahanmuuttaja Francis, kuntosaliyrittäjä ja steroidien salakuljettaja Jere sekä Oulun kaupunginteatterin näyttelijä Vera. He kaikki joutuvat rajoille ja tienhaaroihin, joissa tulee eteen moraalisia valintoja.

Vaikka mukana on siis Angolasta läpi Euroopan paennut Francis, ei maahanmuutto-ongelmia käsitellä kuin ohimennen. Sen verran kuitenkin, että ”valkoisten paskiaisten” sanotaan olevan koko ajan kimpussa. Enemmän huomiota kiinnitetään vaikkapa yksinhuoltajien Jeren ja Veran vaikeuksiin lastensa kanssa, kun asiat eivät suju niin kuin pitäisi.

Tapahtumat sijoittuvat talviseen Ouluun, ja eletään ilmeisesti muutaman vuoden päässä tulevaisuudessa, koska pohjoisessa on käynnissä Naton iso sotaharjoitus, mutta tämäkään ei nouse aiheeksi yhtä mainintaa enempää. Keskiössä ovat vain ihmiset, jotka joutuvat vaikeuksiin sattumien kautta. Elokuvan alussa tapahtuva murhakin on vahinko. Ohjaaja Simo Halinen on sanonut elokuvastaan, että se pyrkii kuvaamaan ihmisten ajautumista vaikeuksiin myös huonon tuurin takia:

”Meidäthän on kasvatettu niin, että kunhan vain tehdään oikeat asiat oikeassa järjestyksessä, elämä menee hyvin, mutta huono tuuri saattaakin joskus johtaa hyviin asioihin ja hyvä tuuri huonoihin.”

Kääntöpisteen ovat tuottaneet suomalainen Kaiho Republic ja ruotsalainen Zentropa International Sweden, joka aiemmin on ollut osatuottajana mm. Lars von Trierin elokuvissa. Ruotsin kautta on parempi mahdollisuus päästä myös kansainvälisille markkinoille. Suomella ei Aki Kaurismäestä huolimatta ole riittävästi vetovoimaa, joten elokuvan vientinimi onkin East from Sweden.

Kääntöpiste
ei nouse parhaiden Nordic Noir -elokuvien luokkaan, mutta on joka tapauksessa hyvin rullaava kertomus mielenkiintoisesta tapahtumaketjusta. Halisen sattumateema tosin tuo mukaan hieman epäuskottavuutta, sillä yhteensattumat vaikuttavat liian keinotekoisilta. Toisaalta jos näitä sattumuksia ei olisi, ei elokuvaakaan olisi, koska juoni olisi pysähtynyt siihen alussa tapahtuvaan rikokseen.

Francista näyttelee hienosti ruotsalainen David Nziga (kuvassa oik.), hän tuo esille niitä pelkoja ja epävarmuustekijöitä, joiden kanssa laittomasti maassa oleva pakolainen elää. Francis yrittää olla hyvä ja hänelle yritetään hyvää, mutta olosuhteet eivät suo hänelle hyvää elämää. Samuli Vauramo Jeren roolissa on eniten kääntöpisteissä, ja nuoren suomalaisen filminäyttelijäkaartiin parhaimmistoon kuuluva Vauramo löytää rooliinsa sekä lämpöä että kovuutta. Murhatun Aleksin pienen roolin näyttelee Andreas af Enehielm (kuvassa vas.).

Simo Halisen (s. 1963) aikaisemmat pitkät elokuvat Cyclomania (2001) ja Kerron sulle kaiken (2013) olivat jo päteviä näyttöjä hänen kyvyistään sekä käsikirjoittajana että ohjaajana, samoin sarjaelokuvat Hokkasen näköinen nainen (2005) ja Kultainen noutaja (2014). Kääntöpiste on kuitenkin ensimmäinen elokuva, jossa toimiva käsikirjoitus toteutuu sekä toiminnallisesti että kuvallisesti niin, että lopputulos tyydyttänee niin jännitys- kuin vakavamman tarinan ystäviä. Kuvaus on Henri Blombergin, joka on taitavasti saanut kiinni pohjoisen keskitalven kaamoksesta.

kari.naskinen@gmail.com

tiistai 13. maaliskuuta 2018

Kauhea nainen 2

Ensin tanskalainen Kauhea nainen ja sen perään elokuva amerikkalaisesta taitoluistelijasta Tonya Hardingista, joka sekaantui kovimman kilpailijansa vahingoittamiseen ennen Lillehammerin olympiakisoja. Australialaisen Craig Gillespien ohjaama I, Tonya tosin vyöryttää syyllisyyttä muille, mutta sen verran kovat todisteet olivat myös luistelijaa itseään vastaan, että hänelle määrättiin isot sakot, yhteiskuntapalvelua ja elinikäinen kilpailukielto. Nancy Kerriganin polven iski metallipampulla mäsäksi Tonyan turvamiehen palkkaama rikollinen, ja mukana juonimassa oli myös Tonyan entinen aviomies.

Kilpaurheilu itsessään on dramaattista, iloa ja itkua, mutta urheiluelokuvien tekeminen on yllättävän harvoin onnistunut hyvin. Parhaita ovat Martin Scorsesen nyrkkeilyelokuva Kuin raivo härkä (1980) ja Eric Liddlen yleisurheiluelokuva Tulivaunut (1981). Ylivoimaisesti paras suomalainen urheiluelokuva on nyrkkeilijä Olli Mäestä kertova Juho Kuosmasen Hymyilevä mies (2016). Kun olen moottorimiehiä, niin siltä puolelta löytyy kolme erinomaista elokuvaa, Howard Hawksin Vauhtihurjat (1965), Lee H. Katzinin Le Mans (1971) ja Ron Howardin Rush (2013).

I, Tonya ei varsinaisesti ole urheiluelokuva, vaan kuvaus alaluokkaisen perheen vaikeuksista eliitin omimassa lajissa, Tonya Hardingin kamalista ihmisistä hänen ympärillään sekä näiden ihmisten vääränlaisista menettelytavoista. Täältä kaukaa ja vain uutistietojen perusteella on vaikea tarkasti sanoa, mikä lopulta oli Tonyan itsensä osuus traagiseen tapahtumaan, mutta sitäkin tehokkaammin elokuva tuo esille sen vääristyneen asetelman, minkä Tonyan äiti ja perheväkivaltaan syyllistynyt puoliso synnyttivät.

Taitoluistelu on kallis harrastus. Jäähalliajan ja valmentajan maksaminen veivät tarjoilija työskentelevän äidin kaikki liikenevät rahat. Eikä hienoon taitoluisteluperheeseen sijoittumista helpottanut tämä jäähallissa kiroileva ja tupakoiva äiti. Kun Tonya lisäksi valitsi kilpailumusiikikseen karmeaa rokkia ja maalasi kyntensä sinisiksi, hän ei sopinut luontevasti joukkoon.

Luistelu kuitenkin sujui. Münchenissä 1991 Harding saavutti MM-hopeaa ja Kerrigan jäi pronssille. Albertvillen olympiakisoissa 1992 Kerrigan oli kolmas ja Harding neljäs. Sitten olivat edessä Lillehammerin kisat 1994, ja ennen niitä Kerriganin päälle hyökättiin. Hän kuitenkin toipui ja oli kisoissa neljäs, Harding kahdeksas, mikä sekin oli hurja suoritus tilanne huomioon ottaen, sillä Harding tiesi, että kisojen jälkeen alkaisi oikeudenkäynti

Elokuva ei juurikaan syyllistä Hardingia, vaan tekee hänestä ennemminkin uhrin. Australialainen Margot Robbie Tonyan roolissa on vakuuttava. Hänen nousunsa melkein sosiaaliluokkien alakerrasta loistoon tulee hienosti esille. Helppoa ei ole, mutta sekä fyysisen että henkisen väkivallan paineessa Tonya selviää, kunnes kaikki romahtaa Lillehammerin jälkeen. Rahaa ei ole, ja lyhyesti elokuvassa näytetään kuinka Tonya yrittää hankkia sitä ammattinyrkkeilijänä. Siinä tarpeeksi turpiinsa saatuaan hän siirtyi autourheiluun ja teki vähän rahaa myös Penthouse-lehdelle myymällään seksivideolla. Syystäkin oli Margot Robbie yksi viidestä ehdokkaasta naispääosa-Oscarin saajaksi. Äitiä ilkeän erinomaisesti esittävä Allison Janney sai naissivuosa-Oscarin.

Elokuva on fiktiivinen, mutta tosiasiat ovat pohjana. Lisäksi haetaan dokumentaarisuutta ikään kuin haastattelemalla avainhenkilöitä nyt 30 vuotta myöhemmin. Haastateltavat ovat kuitenkin nämä samat näyttelijät. Vain lopputekstien alla pyörii filmiä oikean Tonya Hardingin luistelusta. Jos lasketaan I, Tonya urheiluelokuvaksi, se kuuluu lajin parhaimmistoon.

kari.naskinen@gmail.com

maanantai 12. maaliskuuta 2018

Kokoomus kieltää valtuutetuiltaan julkisen mielipiteenilmaisun

Kokoomuksen kaupunginvaltuutettu Kristiina Joensuu kirjoitti Etelä-Suomen Sanomissa 10.3. vastustavansa Lahteen puuhattavaa pormestarimallia. Hän pitiää epädemokraattisena sitä toimintatapaa, jolla hanketta on runnottu. Samalla hän kirjoitti, että Kokoomuksen valtuustoryhmä ei kuitenkaan salli tällaista kirjoittelua.  Tähän valtuustoryhmän puheenjohtaja Hannu Rahkonen vastasi, että väite kirjoituskiellosta on pötypuhetta.

Nyt Kristiina Joensuu paljastaa Kokoomuksen johtajien Milla Bruneaun, Juha Rostedtin ja Hannu Rahkosen allekirjoittaman kirjeen, jossa mielipiteenilmaisu selvästi kielletään: ”Luotamme, että ryhmän jäsenet ymmärtävät, että keskeneräisen asian kommentoiminen julkisesti ei millään tapaa edistä hyvin sujuvaa poliittista valmistelua asiassa. Toivommekin, että tästä viestistä ei poimita asioita mielipidekirjoituksiin.”

Kristiina Joensuu analysoi valinnanvapauspuolueen kirjeen sanamuotoja ja huomaa, että käskykirjeessä kielletään pormestariasian kaikki julkinen käsittely.

"Asian tuominen yhtäkkiä valtuustoon on temppu, jolla vedetään valtuutettuja kuin pässejä narussa. Pieni porukka on määräämässä miten valtuutettujen pitää päättää. Lobbareita haalitaan Tamperetta myöten. Tällainen ei ole demokratiaa. Se on harjoittelua pormestarimallia eli diktatuuria varten. Pormestarimallin puolesta ei ole esitetty yhtään tosiasiaa lukuun ottamatta lisäkustannusten lankeamista veronmaksajille”, kirjoittaa Kristiina Joensuu (ess.fi 12.3.)

kari.naskinen@gmail.com

P.S. Kokoomus erotti Kristiina Joensuun valtuustoryhmästä 12.3.

lauantai 10. maaliskuuta 2018

Teatteri Vanhan Jukon kannattaisi hankkia liitutaulu ja karttakeppi

Teatteri Vanhan Jukon (Lahti) uusi näytelmä Ehkä kaikki menee hyvin on niin alokasmainen opetusohjelma, että sen oikeammat esityspaikat olisivat koulujen juhlasalit. Siinä väännetään rautalangasta sellaisia asioita, että sotia ei pitäisi käydä ja että väkivalta kaikkiaan on huono juttu. Puuttuu vain liitutaulu, jolle näyttelijät voisivat julistuksiaan kirjoittaa.

Esityksen on kirjoittanut helsinkiläinen Juho Gröndahl, enkä yhtään yllättynyt, kun netistä sain selville, että hän on aikaisemmin tehnyt myös lastenkirjan ja nuortennäytelmän.

Olen jostakin 60-luvun puolivälistä alkaen nähnyt yhteiskunnallisia maailmanparannusnäytelmiä paljonkin, mutta yhtä tylsää kuin nyt Vanhassa Jukossa en koskaan ennen. Katsomossa istuessani tuntui, että minulle osoitettiin ikään kuin karttakeppi viuhuen, että pane nyt tollo kaaliisi nämä asiat, ja muista, että pasifismi on fiksumpi aate kuin militarismi.

Esityksen on ohjannut Vanhan Jukon taiteellinen johtaja Linda Wallgren, josta myös piti hakea tietoja netistä. Kun hänet oli valittu johtajaksi Jukoon, hän sanoi haluavansa tehdä ”salakavalaa teatteria”. Ei selittänyt paremmin, mutta ainakaan tämä uusi näytelmä ei ole mitenkään salakavala, se on vain simppeli koulunäytelmä nuorille, jotka eivät vielä ole perillä maailmanmenon kaikista puolista. Tyylilaji näyttää komedialta, mutta se on tosiaan salakavalaa, koska ei kertaakaan edes hymyilyttänyt.

kari.naskinen@gmail.com

perjantai 9. maaliskuuta 2018

Ylipitkä sketsi kauheasta naisesta

Naistenpäivää seuranneena päivänä tuli teattereihin tanskalainen elokuva Kauhea nainen. Se on karrikoitu kuvaus siitä, miten nainen ottaa avoliitossa yliotteen miehestä. Rasmus rakastuu Marieen, joka tuo kamppeensa Rasmuksen asuntoon, mutta aika nopeasti alkaa tilanne muuttua sellaiseksi, että asunto on Marien, jossa Rasmuskin voi asua.

Elokuvan ohjannutta Christian Tafdrupia ei Suomessa tunneta ennestään muusta kuin että hän näytteli Vallan linnakkeessa tv-yhtiön johtajaa. Kauhea nainen on sujuva elokuva, mutta pakko sanoa, että se on vain ylipitkä sketsi. Asia tulee selväksi nopeasti, ja katsojan mielenkiintoa ylläpitää vain se odotus, millainen on loppuratkaisu.

Marie (Amanda Collin) panee Rasmuksen (Anders Juul) tohvelinsa alle ovelin naisen keinoin. Ei ole näennäisesti paha, vaan toimii ovelasti antaen välillä muka periksi ja Rasmus menee halpaan. Kotona aletaan syödä vihannesruokaa, oveen pannaan Marien nimi Rasmuksen nimen yläpuolelle, Rasmuksen rakkaan cd-levykokoelman tilalle hyllyyn pannaan kirjoja, Rasmuksen kitara siirretään pois olohuoneen nurkasta johonkin syrjemmälle, Rasmuksen suosikkiyhtyeen juliste seinällä vaihdetaan abstraktiin maalaukseen, josta Rasmus sentään rohkenee sanoa, että näyttää tyhmältä, mutta peli on kuitenkin menetetty.

Marie on taitava. Sängyssä hän on hyvä ja Rasmus sopeutuu aluksi. Kun Rasmus ja Marie halaavat ja Marie on taas antavinaan joissain asioissa periksi, Marie katsoo kaksi kertaa kameraan kuin Frank Underwood – ha haa, ei tuo äijä ymmärrä, että minä tätä kuviota hallitsen.

Hankalia asioitahan nämä varmaan joskus ovat. Meilläkin kotona piti palaveerata nimikysymyksestä: alaoven summeriin pantiin vaimoni nimi ensin, mutta asunnon oveen minun nimeni. Marie ei tällaisiin kompromisseihin suostu, ja sitten ollaan konflikteissa.


Elokuva kestää vajaat puolitoista tuntia. Kyllä se menettelee hyvin näyteltynä, mutta jää joka tapauksessa kertakäyttötarinaksi.

kari.naskinen@gmail.com

Itku pitkästä ilosta tai jostain muusta

Olympiakisoissa ja Salpausselällä itkettiin, toiset onnesta, toiset pettymyksestä. Suuremmissakin yhteyksissä on käynyt näin.

Kun keisari Wilhelm II oli kuullut ensimmäisen maailmansodan syttyessä Saksan yleisesikunnan päälliköltä Helmuth von Moltkelta, että Ranskaa vastaan suunnattua liikekannallepanoa ei voitu pysäyttää ja kääntää Venäjää vastaan, ”se sai hänet kyynelehtimään”.

Keisarin vaatiessa neljän tunnin pysähdystä Luxemburgin rajalla von Moltke ”purskahti rajattoman epätoivon vallassa katkeriin kyyneliin”.

Ranskan sotaministeristä Adolphe Messimystä historiankirjoitus kertoo, että samoihin aikoihin hän ”hautasi kasvonsa käsiin ja nyyhkytti kykenemättä enää jatkamaan puhettaan kabinetin kokouksessa”.

Sitten kun Saksan suurlähettiläs Friedrich Pourtalés oli ojentanut Saksan sodanjulistuksen Venäjän ulkoministerille Sergei Sazonoville, hän ”hoiperteli ikkunan ääreen ja purskahti katkeraan itkuun”.

Tsaari Nikolai II nimitti veljensä Nikolai Romanovin Venäjän armeijan ylipäälliköksi, jolloin Nikolai Nikolajevitshin ”kyyneleet valuivat vuolaina”.

Englannin laivastoministeri Winston Churchill toivotti voittoisia taisteluja armeijalle ja ”joutui niin voimakkaan liikutuksen valtaan, että keskeytti itkien lauseensa”.

Sodassa rintamalähettinä ollut Adolf Hitler itki ilosta ja kiitti taivasta siitä suuresta onnesta, että sai elää siihen aikaan.

Teuvo Aura sanoi itkeneensä, kun Urho Kekkonen valittiin presidentiksi 1956.

Pirkko Työläjärvi istui ministeriauton takapenkillä ja kertoi itkeneensä, kun oli tullut hallituksen viimeisestä presidentinesittelystä Kekkosen luota Kultarannasta.

Kun Paavo Lipponen luopui puolueen puheenjohtajuudesta, sai hän vaivoin vaikerrettua, että ”puolue on antanut minulle kaiken”.

Jyrki Katainen meni itkuun erottaessaan Ilkka Kanervan ulkoministerin tehtävästä.

Timo Soinin silmät kostuivat, kun hän vuosi sitten ilmoitti, ettei tule enää jatkamaan puolueensa puheenjohtajana.

Entinen piispa Eero Huovinen itki muiden mukana siunatessaan Mauno Koiviston viimeiselle matkalle.

Rokkaa uudessa Tuntemattomassa sotilaassa esittänyt Eero Aho itki katsoessaan elokuvaa.

Tosimiehet eivät kuitenkaan itke. Kekkonen, Väyrynen, Keke Rosberg, Seppo Räty.

kari.naskinen@gmail.com

keskiviikko 7. maaliskuuta 2018

Pormestariasiassa kustannusten merkitys ei ole mitään

Lahti on seuraava kaupunki, joka siirtynee pormestarijärjestelmään. Maallikot kiinnittävät ensimmäiseksi huomionsa sen kustannuksiin. Kaupungin nykyisen johtamisjärjestelmän palkkiokulut luottamushenkilöille ovat 140 000 euroa vuodessa ja kaupunginjohtajan palkka noin 180 000 euroa, siis yhteensä 320 000 euroa. Johtamisjärjestelmää selvittänyt toimikunta on nyt laskenut, että pormestarimallissa tämä summa olisi ehkä 310 000 euroa.

On yks hailee, paljonko näiden järjestelmien erot euroissa ovat. Vaikka pormestarimalli maksaisi vähän enemmänkin, sillä ei olisi mitään merkitystä. Sata tonnia sinne tai tänne on kaupungin budjetista prosentin murto-osa. Tärkeintä koko asiassa onkin se, miten pormestarimalli on parempi kuin tavallinen kaupunginjohtajamalli. Miten se on toiminnan ja demokratian kannalta parempi? Jos katsotaan, että on, niin siitä vaan.

Asioita syvemmin ymmärtämättömien populistien näkökulma on kuitenkin toinen. He tarttuvat vain rahaan. Onhan se kauheaa, jos joku pormestariksi valittava pääsee oikein tienaamaan hommalla. Populistivaltuutettuja ottaa päähän se, että yksi heistä nousisi pormestariksi.

kari.naskinen@gmail.com

tiistai 6. maaliskuuta 2018

Eriarvoisuutta ei voi välttää, mutta epäreiluutta voi

"Eriarvoisuutta koskevat kysymykset asetetaan väärin”, sanoo 2015 Nobelin palkinnon saanut taloustieteilijä Angus Deaton. Keskustelu epätasa-arvosta on takaperoista. Pitäisi keskustella epäreiluudesta, joka johtaa eriarvoisuuteen. Deaton on toiminut yli 30 vuotta Princetonin yliopiston taloustieteen professorina, jolle myönnettiin taloustieteen Nobel kulutusta, köyhyyttä ja hyvinvointia koskevista tutkimusta.

Deatonin yhden haastattelun (27.12.2017) on suomentanut Jouko Kajanoja. Haastattelussa Deaton sanoi eriarvoisuuskeskustelun suurimman sekaannuksen olevan, että eriarvoisuuden ajatellaan aiheuttavan tiettyjä taloudellisia, poliittisia ja sosiaalisia prosesseja. Vaikka taloudellinen eriarvoisuus on joskus paha, se voi olla joskus myös hyvä.

”Tulisi itse asiassa tarkastella, mitkä eriarvoisuuden muodot ovat reiluja ja mitkä eivät. Eriarvoisuus ei ole sama asia kuin epäreiluus - ja jälkimmäinen on viime aikoina synnyttänyt paljon poliittista kuohuntaa rikkaissa maissa”, sanoi Deaton.

Jotkut eriarvoisuuden muodot tuntuvat vaistonvaraisesti hyväksyttäviltä. Amerikkalaiset ihailevat luovuutta ja sankareita, jotka etenevät kurjuudesta rikkauteen kuten Joy Mangano, joka keksi ihmemopin luuttuamiseen ja inspiroi vuonna 2015 David O. Russelin elokuvan Joy. Mutta lisäarvoa synnyttävät innovaattorit lisäävät eriarvoisuutta. Myös globalisaatioon ja teknologiseen kehitykseen liittyvät ilmiöt kuten ulkoistaminen ja robotiikka heikentävät työntekijöiden palkkoja ja hyödyttävät rikkaita. Nämä yksin eivät silti selitä, miksi mediaanitulot eivät ole parantuneet puoleen vuosisataan samaan aikaan kun suurituloisten tulot ovat karanneet taivaisiin.

Deatonin mielestä on muita taloudellisia ja sosiaalisia prosesseja, jotka lisäävät eriarvoisuutta ja ovat siis epäreiluja:


1.   Terveydenhoidon rahoitus. Joka vuosi USA käyttää terveydenhoitoon 8000 dollaria perhettä kohti eli enemmän kuin muut vauraat maat, mutta tulokset ovat huonommat. Terveydenhuollon työpaikat lisääntyivät vuonna 2017 toiseksi nopeimmin, mutta palkat pysyivät matalina. Terveydenhoidon rahoitus leikkaa keskivertoamerikkalaisen palkkaa, koska suurin osa työnantajien maksamista terveydenhoitoetuuksista otetaan tosiasiassa työntekijöiden palkoista, eikä se ole ylimääräinen etuus.

2.   Fuusiot. Moni toimiala kuten teknologia, media ja terveydenhuolto ovat nykyisin harvojen suuryhtiöiden käsissä. Fuusiot tuskin edistävät työntekijöiden palkkoja. Sairaalafuusioiden seurauksena sairaalamaksut ovat nousseet, mutta sairaaloiden palkat eivät (edes vuosikymmenen kestäneen hoitajapulan aikana). Suuryhtiöillä on helpot ajat manipuloidessaan julkista politiikkaa sen sijaan, että tekisivät rahaa innovaatioilla ja investoinneilla.

3.   Alhainen liittovaltion minimipalkka 7,25 dollaria tunnissa ei ole muuttunut sitten vuoden 2009. Vuoden 2017 hallituksen mielipidetutkimuksen mukaan 66 % aikuisväestöstä haluaisi minimipalkan nostettavan 10,10 dollariin. Muutos kuitenkin kohtaa vastustusta kongressissa, missä varakkaat yritykset ja rahoittajat käyttävät suhteetonta vaikutusvaltaa.

4.   Työntekijöiden vähenevä vaikutusvalta. Työntekijöistä 20 % allekirjoittavat sopimuksen, joka kieltävät sivutoimet ja vähentävät siten sivutuloja ja neuvotteluvoimaa. Vielä enemmän, yli puolet ammattiliittojen ulkopuolella työskentelevää amerikkalaista, noin 60 miljoonaa ihmistä, on allekirjoittanut pakollisen välimiesmenettelysopimuksen, jonka johdosta he eivät voi koskaan haastaa työnantajaansa oikeuteen.

5.   Osa-aikatyön kasvu. Yritykset korvaavat lisääntyvästi kokoaikatyöhön palkattuja työntekijöitä toimeksiantosopimuksilla. Aiemmin varakkaiden yhtiöiden palveluksessa ollut palvelu- ja ylläpitohenkilökunta työskentelee nykyisin itsenäisissä palveluyrityksissä, jotka käyvät keskenään aggressiivista hintasotaa. Toimeksiannoissa eletään usein tilistä toiseen ilman etuja ja ylenemisen mahdollisuuksia.

6.   Osakemarkkinoiden kasvu. Palkitessaan innovaatioista osakemarkkinat kannustavat yrityksiä siirtämään resursseja työstä pääomaan. Mediaanipalkan juututtua paikalleen on yritysten voittojen suhde bruttokansantuotteeseen kasvanut 20-25 %. Luku olisi vielä suurempi, jos johdon palkkiot luettaisiin voitoiksi palkkatulojen sijaan.

7.   Yhtiövallan vahvistuminen politiikassa. Finanssimarkkinoiden säätelyä merkittävästi voimistanut laki säädettiin vuosien 2007-08 finanssikriisin takia Obaman hallinnon aikana, mutta Trump suunnittelee säädösten oleellista karsintaa. Lisäksi USA:n korkein on oikeus päättänyt, että yritykset voivat olla poliittisia toimijoita ja rahoittaa ilman rajoituksia ehdokkaita, jotka tukevat heidän toiveidensa mukaista lainsäädäntöä.

Monet tutkimukset ovat vakuuttavasti osoittaneet, miten eriarvoisimmissa yhteiskunnissa voidaan kaikkein huonoiten. OECD:n ja Maailmanpankin viimeaikaiset raportit ovat kertoneet, että eriarvoisuuden kasvu heikentää yhteiskunnan taloudellista menestystä. Kajanoja kommentoi Deatonin haastattelua, että 
vaikka Deatonin esittämät tekijät heijastavat USA:n yhteiskunnallista tilannetta, ne kertovat myös suomalaisille, millaisilta suunnilta voitaisiin etsiä eriarvoisuutta vähentäviä ratkaisuja.

kari.naskinen@gmail.com


 

maanantai 5. maaliskuuta 2018

Lopetetaan kaikki

Salpausselän kisojen aikana Lahdessa käy aina sellainen valitus, että mitähän tuokin touhu maksaa. Paljonko meidän veronmaksajien rahoja menee? Iso narinanaihe on se, että yleisöä ei enää käy yhtä paljon kuin joskus aikaisemmin, joten eikö kisat joutaisi lopettaa. Näitä kommentteja esittävät pääasiassa ne, jotka itse katsovat kisoja televisiosta.

Jos kuntalaiset saisivat äänestyksissä päättää tällaisista asioista, lakkautettaisiin monissa kaupungeissa monet asiat. Ensimmäisinä hylättävien listalla olisivat sinfoniaorkesterit ja teatterit. Suurimman hyväksynnän saisivat vain terveyskeskusten, vanhainkotien ja koulujen ylläpito, ja ehkä sallittaisiin myös katuvalojen polttaminen verovaroin.

Erilaisia tapahtumia arvioitaessa ei yleensä oteta huomioon niistä saatavia tuloja, vaikka ne tutkitusti ovat miljoonia ja kymmeniä miljoonia euroja. Ne eivät suoraan ohjaudu kaupungin kassaan, mutta välillinen vaikutus on merkittävä, koska tapahtumavieraiden alueelle jättämät eurot menevät paikallisille yrityksille, jotka työllistävät ja maksavat veroja.

Kun kesällä käyn Savonlinnassa ja olen siellä kahden yön yli, meiltä kahdelta ihmiseltä menee siellä rahaa lähes 2000 euroa. Jyväskylän rallin seuraaminen paikanpäällä ei ole aivan yhtä kallista, mutta paljon palaa silläkin reissulla bensaa ja rahaa. Nuokin tapahtumat kansanäänestyksissä luultavasti heivattaisiin pois.

Salpausselän kisoissa rahanmeno on näin lahtelaiselta tietenkin vähäisempää, mutta vieraspaikkakuntalaiset kyllä kuluttavat täällä eurojaan. Harmi vain, etteivät kaikki tälläkään kertaa mahtuneet yöpymään Lahdessa, yksi meidänkin tuttumme ajoi lauantaina yöksi hotelliin Helsinkiin ja palasi taas sunnuntaiaamuna katsomaan hiihtoja.

Lahden maakunnan helmet ovat Salpausselän kisat toistuvine MM-kisoineen, Sibeliustalo, kaupunginorkesteri ja Suomen paras pohjavesi.

kari.naskinen@gmail.com

lauantai 3. maaliskuuta 2018

Kun päättyy katu, alkaa latu

On torni hyppyrin maamerkki kaupungin
se näkyy kauaksi maailmaan.
Vaan Viki Kankkosen lailla ei lennä
nyt mäkikotkat nää nuoremmat vaan.

Kun päättyy katu, niin alkaa latu
on latu tuttu, se tunnetaan.
Jos päättyy katu, ei pääty latu
ei taivu Salpausselkä milloinkaan.

Ja missi missien on
Äitee Rantanen
ja sompa Siiriltä kyytiä sai.
Nyt paljon myöhemmin samaa verta
monen suonissa virtaa ei kai.

Ja Haku-Veikkokin löi Sixten Järnbergin
ja itki Pekka Tiilikainen.

Nyt mennään luistellen
vaan silti luista suksi ei lailla Hakulisen.

(Sanat Rauli Nordberg, sävellys Raimo Hast, 2005)