perjantai 20. syyskuuta 2019

Kuva Kari Tapiosta ei voi olla oikea

Elokuva Kari Tapiosta on kertomus alkoholismista. Se ei kuitenkaan voi olla kokonaisuudessaan kuva Kari Tapiosta. Elokuvan nähtyään tämä kuva on yksiulotteisesti vain se, että Kari Tapio oli kaamea juoppo, joka laiminlöi perhettään ja kaikkea muutakin. Tämä ei voi olla totta. Miten tähän kuvaan ollenkaan mahtuisi se, että Kari Tapio teki yli 400 levytystä ja pitkän uran esiintyvänä taiteilijana? Hänen levyjään on myyty jo noin 840 000, mikä on toiseksi eniten Suomessa, hieman edellä on vain J. Karjalainen. Elokuvassa tämä puoli Kari Tapiosta unohdetaan jokseenkin kokonaan.

Tällaista tämä viihde-elokuvien tekeminen nykyisin on, ensin
Olavi Virta ja Juice Leskinen, nyt Kari Tapio, seuraavaksi varmaankin Vesa-Matti Loiri, jonka yhteydessä taas käydään läpi viinanjuonti – ja ehkä myös spermalammikot, joista viihdelehdet ovat jo raportoineet.

Kari Tapion elämästä kertova elokuva
Olen suomalainen on pettymys siksikin, että musiikki siinä jää pieneen sivuosaan. Kari Tapion vetäviä lauluja kuullaan lähinnä vain taustamusiikkina. Elokuvassa on vain yksi sykähdyttävä kohta, kun Kari Tapio tanssilavan estradilla aloittaa nimenomaan Olen suomalainen -iskelmänsä (1983). Se on sentään yksi kaikkien aikojen parhaita suomenkielisiä iskelmiä, mutta elokuvassa sen esittäminen lopetetaan muutaman alkusäkeen jälkeen.

Elokuva alkaa taksin takapenkiltä 5.12.2010, kun Kari Tapio on tulossa keikalta kotiin.
Hän saa sydänkohtauksen ja kuolee kaksi päivää myöhemmin 65-vuotiaana. Taksista siirrytään takaumana vuoteen 1963, jolloin Kari Tapani Jalkanen 19-vuotiaana aloittaa keikkailun. Tauolla hän tapaa vanhan mestarin Tapio Rautavaaran, joka tarjoaa taskumatista juotavaa. Siinä elokuvan idea onkin, viinaa ja tuttuja musiikkialan ihmisiä, joita Kari Tapio uransa aikana tapaa: Toivo Kärki, Chrisse Johansson, Ilkka Lipsanen, Veikko Samuli, Reijo Taipale, Mosse Vikstedt, Ilkka Vainio jne.

Kaikki vyöryy kuitenkin ohi pikaisina kohtauksina, koska elokuvassa on kiire aina seuraavaan viinanjuontitilanteeseen. Ajankuvat sentään ovat hyviä, sillä pukeutumiseen ja tukkamuoteihin on kiinnitetty hyvin huomiota, ja Kari Tapion Anglia vaihtuu sujuvasti Mersuun.

Matti Ristinen nimiroolissa on onneksi erinomainen, muistuttaa jopa yllättävän hyvin Kari Tapiota. Samoin Tiina Lymi onnistuu mainiosti vaimona, joka tekee kaikkensa pitääkseen perheen jotenkin uomissaan. Kaikki tuntuu vain mahdottomalta, kun alkoholistin lupaukset ja vannomiset raitistumisesta eivät koskaan pidä. Lopulta kun miehen menestys alkaa tuottaa rahaa, alkavat myös miehen raha- ja muut menot mennä yli äyräiden. Näiltä osin kuvaus saattaa olla hyvinkin osuvaa, ja olivathan elokuvanteossa mukana alusta alkaen myös Kari Tapion vaimo Piia Viheriävaara (kuoli 2015) sekä heidän poikansa Jiri, Jani ja Joona. Mutta silti, kuva on kovin vajaa. Ei mainintaakaan esimerkiksi sellaisesta tärkeästä yksityiskohdasta, että hänen laulunopettajanaan oli Ture Ara.

Mielenkiintoinen, mutta elokuvassa väliin jätetty asia oli myös Kari Tapion tapaaminen Olen suomalainen -hitin tekijän Toto Cutugnon kanssa. Se tapahtui Ruotsin-laivalla 2001, kun Viking Line oli järjestänyt heille yhteisen keikan. Seuraavana vuonna miehet tapasivat Lahden viinijuhlilla, joissa Cutugno ehdotti Kari Tapiolle uutta kappalettaan Il treno va, ja Kari sanoittikin siitä itselleen seuraavan suosikkilaulunsa Juna kulkee.

Elokuvan on ohjannut
Aleksi Mäkelä, jolta ei etukäteen suuria odottanutkaan. Tämä on kuitenkin varsin kökköinen tarina, josta ei aina tiedä, onko tarkoitus ollut tehdä draama vai oikein melodraama. Välillä se vaikuttaa komedialtakin, ja sivuhenkilöt ovat lähinnä parodiahahmoja (perusteettomasti, miksi).

Vuonna 1995 Kari Tapio kirjoitti sanat yhteen Veikko Samulin sävellykseen, syntyi Myrskyn jälkeen jotain ryyppyputkea murehtiessa:

Myrskyn jälkeen on poutasää
vihdoin oon sen saanut ymmärtää
Nyt sen nään, ei voi yksikään
päättää päivistään, ne määrätään
Myrskyn jälkeen nyt nähdä saan
auringon käyvän hehkumaan
Tiedän tään, vielä kerran nään
sateenkaaren pään, ja sinne jään.

kari.naskinen@gmail.com

torstai 19. syyskuuta 2019

”Latvialainen” autoharvinaisuus

Riian moottorimuseossa on esillä vuonna 1903 valmistettu auto Krastin. Konepellin päällä on Latvian lippu, mutta ei auto silti kovin latvialainen ole. Sen valmistaja oli Clevelandissa (USA) toiminut Krastin Automobile Manufacturing Company, jonka perusti ja omisti Latviasta siirtolaisena Amerikkaan saapunut August Krastins (1859 - 1942). Cleveland oli merkittävä paikka autoteollisuuden varhaisvuosina, siellä toimi 1900-luvun alussa yli 80 autonvalmistajaa, joten myös Krastins asiasta innostuneena aloitti siellä toiminnan.

Autojen valmistamisen Krastins sai käyntiin 1902. Hän ilmoitti, että tuotanto tulisi käsittämään seitsemän autoa viikossa, mutta tavoite oli varsinkin siellä Yhdysvaltojen koillisosassa ylimitoitettu. Eikä kauppakaan käynyt: ensimmäisen vuoden aikana Krastins sai myydyksi vain neljä autoa. Sitten koko touhu loppui pienen tehdasrakennuksen tulipaloon, ja kun vakuutuksia ei ollut, teki yhtiö konkurssin.


Jäljelle ei autoja jäänyt – paitsi että yksi pahoin ränsistynyt Krastin löytyi Nebraskasta vuonna 2012. Latvian antiikkiautoharrastajien
klubi sai sen tuoduksi Riikaan, jossa se kunnostettiin ja on nyt esillä museossa. Autossa on kaksisylinterinen kolmen litran vesijäähdytteinen moottori (10 hv). Vuonna 1917 autosta julkaistiin Latviassa postimerkki.



Latviassa on kyllä aikoinaan autoja tehty. Ensimmäinen kerta oli 1909-23, jolloin siellä valmistettiin Russo-Baltic-autoja. Vuosina 1936-40 tehtiin Ford-Vairogs-merkkisiä autoja, jotka olivat lisenssillä valmistetut Prefectit (GB), Taunukset (D) ja Ford V8:t (USA). Sotien jälkeen Neuvostoliiton UAZ:llä oli Latviassa Rigas Autobusu Fabrika (RAF), jonka tuotanto-ohjelmaan kuului mm. linja-autoja ja pikkubusseja; nyt on epävirallinen tieto, että RAF:n entisissä tehdastiloissa alkaisi ensi vuonna sähköbussien tuotanto.

Kun Rigas Motormuzejssa on muutenkin mielenkiintoista nähtävää, panen tähän vielä muutaman kuvan:

Wanderer (1935)
Steyr Sport Cambio (1939)
Trabant P 50 (1960)
Jalta (1962 ja 1969)
Pobeda (1951) ja Volga (1963)
ZIL 112 S (1963)
BMW typ DA 4 (1931)

kari.naskinen@gmail.com

keskiviikko 18. syyskuuta 2019

Mestarit museossa

Kuvassa ovat Jyväskylän Suurajojen  kolminkertainen voittaja, nelinkertainen Suomen mestari Simo Lampinen (oik.) ja TT-ajon nelinkertainen Suomen mestari Martti Pesonen. Kuvan erikoisuus on 500-kuutioinen Husqvarna (44 hv), jolla ajoi Simon isä Raine Lampinen. Sen Raine Lampinen oli saanut 1935 ajettavakseen Husqvarnan tehtaalta, ja merkittävin voitto sillä tuli Piritan TT-ajoissa Tallinnassa. Nyt pyörä on Latviassa Riian moottorimuseossa, jossa vanhojen suomalaisten moottoriurheilijoiden Primulan Jengi vieraili maanantaina.

Simo Lampinen on nyt vasta 76-vuotias, joten hän ei silminnäkijänä ollut todistamassa isänsä Husqvarna-ajoja, mutta hyvin ne tietenkin ovat tiedossa. Martti Pesonen on vuoden vanhempi.

Lampisen suvun moottoriurheiluharrastus on ollut pitkä. Jo Simon isoisä
Emil Lampinen ja setänsä Oskari Lampinen olivat ennen ensimmäistä maailmansotaa Suomen parhaita motoristeja. Raine Lampinen oli sitten jo kansainvälisen tason ajaja osallistuen jopa hurjaan Man-saaren TT-ajoon 1939. Päijänneajotkin Raine Lampinen voitti kaksi kertaa. Simon äiti Doriskin kilpaili ennen sotia moottoripyörien luotettavuusajoissa. Rouva Doris Lampisen isä Gustaf Rosenqvist oli Suomen Moottoriliiton puheenjohtaja. Liiton kultaisen ajajamerkin Emil sai 1930, Raine 1934 ja Simo 1970. Moottoriurheiluyhteydet jatkuvat vielä sillä, että Simon kummisetä on Rauno Aaltosen isä August, joka oli kovan tason maa- ja jäärata-ajaja ennen sotia.

Simo Lampinen tunnetaan tietenkin rallisaavutuksistaan, mutta kaksipyöräisellä hänkin aloitti. Alku vain oli erittäin vaikea, sillä 14-vuotiaana Simo sairastui polioon, joka 1950-luvulla levisi Suomessa virusperäisenä epidemiana. Simo menetti liikuntakykynsä ja joutui peräti hengityskoneeseen.
Puoli vuotta sairastumisen jälkeen isä Raine kuitenkin jo nosti Simon Triumphin satulaan. Sen oli ostanut isoisä Gustaf odottamaan Simon paranemista.

Ajamisharrastus ei ollut heti helppoa. Pyörätuolista Simo kuitenkin nostettiin Triumphin selkään. Kilpaileminen moottoripyörällä ei myöhemminkään olisi kunnolla onnistunut, joten 17-vuotiaana Simolle ostettiin auto, ja heti 18 vuotta täytettyään
1961 Simo voitti vakiokuntoisella Saabilla 500-rallin C-luokan ja oli yleiskilpailussa seitsemäs; taskussa oli viisi päivää vanha ajokortti.

Siitä kaksi vuotta ja Lampinen voitti Suurajot ja kymmenestä SM-osakilpailusta kahdeksan.
Jyväskylässä oli tiukka paikka, kun matkataipaleelta tuli kahden minuutin aikasakko. Lopulta Lampinen voitti Tom Tranan 20 sekunnilla.

Saab oli Simo Lampisen merkki, se on edelleen neulottuna hänen lätsäänsä Suomen ja Saksan lippujen väliin – Saksa siksi, että hän asuu nykyisin Hampurissa, josta kuitenkin aina lentää Primulan Jengin kokoontumisiin. Ajoi hän kyllä muillakin autoilla, voitti esim. Lancialla 1970-luvulla Portugalin, San Remon
ja Marokon rallit. Triumph GT 6:llä Lampinen saavutti luokkavoiton Le Mansin 24 tunnin ajossa 1965 parinaan Jean-Jacques Thuner. Saabilla Lampinen voitti 1974 myös Chamonix´n 24 tunnin jääratakilpailun yhdessä Amilcare Ballestrieren kanssa.

Simo Lampisen yhteydessä puhutaan usein hänen käyttämästään vasemman jalan jarrutuksesta. Mahtoiko olla ensimmäinen huippuajaja, joka alkoi sitä käyttää? Saab 96:lla tämä oli tietenkin yksinkertaisempaa ottaa käyttöön, koska autossa oli vapaakytkin.

”Aloin harjoitella sitä heti syksyllä 1961. Opin siihen sai porvoolaiselta ralliajajalta
Esko Vainiolta. Kävin hänen luonaan pikakurssilla ja heti kotimatkalla piti uutta tekniikkaa kokeilla, sillä seurauksella, että ensimmäisessä kurvissa aidanseipäät lentelivät ja piikkilanka rapisi auton kyljessä.”

Martti Pesonen olisi kokonaan toisen jutun väärtti, mutta se tähän, että hän voitti 1969-70 neljä SM-kultaa ja oli TT-ajon 350-kuutioisten luokassa Yamahalla MM-pisteissä viides vuonna 1970, edellä olivat kovat nimet Giacomo Agostini, Kel Carruthers, Renzo Pasolini ja Kent Andersson.

kari.naskinen@gmail.com

tiistai 17. syyskuuta 2019

Taisto Mäki alle puolen tunnin

Kalevan kisoissa ei enää muutamaan vuoteen ole juostu kymppitonnia alle puolen tunnin. Taisto Mäki alitti tuon haamurajan päivälleen 80 vuotta sitten, kun hän juoksi maailmanennätyksen 29.52,6. Tällä ajallaan hän paransi omaa vuoden vanhaa ennätystään yhdeksällä sekunnilla.

Taisto Mäki ei koskaan päässyt olympiakisoihin, mutta juoksi ennätyksensä sentään Helsingin tulevalla olympiastadionilla. Huippukuntonsa Mäki saavutti muutaman vuoden liian myöhään, sillä Berliinin kisoihin 1936 hän ei vielä mahtunut Suomen kovaan joukkueeseen, ja vuosina 1940 ja 1944 ei olympiakisoja järjestetty maailmansodan takia.

Taisto Mäki (1910 - 1979) kilpaili ahkerasti. Esimerkiksi juuri 1939 hän osallistui kilpailuihin
37 kertaa ja voitti 28 kertaa. Maailmanennätykset tuona vuonna Rekolan paimenpoika teki 10 000 metrin lisäksi 5000 metrillä, 2 maililla ja 6 maililla. Mielenkiintoista on tilastoista havaita sekin, että Mäki juoksi välillä lyhyitäkin matkoja: Kuortaneella 800 metriä 1.59,4 ja Lahdessa 400 metriä (aika ei tiedossa, mutta voittajan aika oli 52,1).

Kuluneen kesän Kalevan kisoissa HKV:n
Eero Saleva voitti kymppitonnin ajalla 30.21,21. Kerran kesän aikana Saleva onnistui kuitenkin niin hienosti, että alitti seurakaverinsa Taisto Mäen ajan sekunnilla.

Kerran näin Taisto Mäen joskus 1950-luvun lopulla. Hän hoiti Linnanmäellä yhtä hupivekotinta, ja isäni kertoi heti tuosta juoksijasuuruudesta.

kari.naskinen@gmail.com

perjantai 13. syyskuuta 2019

Paavolainen ja natsismi, Vaaskivi ja fasismi

Yle Radio 1:ssä on meneillään 10-osainen sarja Olavi Paavolaisesta. Tämän vuoden tammikuussa kirjoitin jo Yle Areenassa olevasta kuunnelmasarjasta Eurooppalainen odysseia, jonka Radioteatteri teki 40 vuotta sitten Paavolaisen kirjoista. Uusi radiosarjakin on jo kokonaan Yle Areenassa. Niin mielenkiintoinen henkilö Paavolainen oli, että edelleen hänen kirjoituksensa ja koko elämänsä kiinnostavat. Hänenkaltaisiaan kosmopoliitteja alykköjä ei niin vain synny – Jörn Donner tietenkin tulee heti mieleen. Mutta oli Paavolaisen aikana toinenkin, häntä yhdeksän vuotta nuorempi Tatu Vaaskivi, josta myös on ohjelmasarja Yle Areenassa: Tatu Vaaskiven matkassa Italiassa (2016).

Sekä Paavolainen että Vaaskivi etsivät matkoillaan sellaista toista Eurooppaa, josta Suomessa ei vielä paljon tiedetty. Paavolainen kävi myös Etelä-Amerikassa, ehkä jopa sen takia, että tarvitsi irtiottoa siitä, mitä oli natsi-Saksassa 1936 kokenut, vaikka oli siitä jonkin aikaa ollut jopa innoissaan. Jukka Kuosmasen uudessa radio-ohjelmassa Paavolaista analysoivat mm. professori Risto Heiskala, poliittisen historian tutkija Ville Laamanen, kirjailija Sirpa Kähkönen, kirjallisuudentutkija Veli-Matti Pynttäri, Audiovisuaalisen arkiston tutkija Jari Sedergren ja historioitsija Veijo Åberg.

Paavolainen oli myös omanlaisensa taidefilosofi. Hän esitteli uusia taidesuuntauksia, kuten dadaismia, futurismia ja sitä neuvostoliittolaista avangardea, jonka
Lenin salli, mutta Stalin kielsi. Lähtöisin hän oli porvariskodista Kivennavalta, jossa hänen isänsä, varatuomari Pekka Paavolainen toimi Äyräpään kihlakunnan henkikirjoittajana ja äiti oli viipurilaisen hovioikeudenneuvoksen tytär Alice Löfgrén. Sataprosenttiseksi kannakselaiseksi Olavi Paavolainenkin itsensä tunsi:

”Kehitysikään tultuani oli suurin intohimoni seurata isääni hänen virkamatkoillaan ympäri kihlakunnan pitäjiä. Opin tällöin perusteellisesti sekä tuntemaan että rakastamaan Kannasta. Matkatessamme kievarikyydillä majatalosta majataloon tein tuttavuutta henkikirjoitustuvan ukoista ja akoista alkaen
Anna Vyrubovaan saakka. Sekä meri, Laatokka, että sisämaan mahtavat kylävaarat jäivät tällöin lähtemättömästi mieleeni, ja niiden keskelle palasin joka vuosi sekä kesällä että talvella kuukausimääriksi. Innokkaana pyöräilijänä ja kävelijänä lisäsin myöhemminkin jatkuvasti kotiseudun tuntemustani.” (Anna Vyrubova oli keisarinna Alexandra Feodorovnan entinen hovineiti.)

Tatu Vaaskivi puolestaan oli oululainen, vaikka syntyikin Helsingissä. Hänen vanhempansa olivat arkkitehti Georg Wahlstén ja Aino Niskanen. Lapsuutensa Tatu vietti Oulussa, palasi sinne aina uudestaan ja kuolikin siellä. Hän oli naimisissa runoilija Elina Vaaran kanssa. Nimensä hän muutti Vaaskiveksi 1935.

Sekä Vaaskivi että Paavolainen kuuluivat kirjailijaryhmä Tulenkantajiin, joka halusi viedä suomalaista kirjallisuutta enemmän moderniin eurooppalaiseen suuntaan. Vaaskivi ei kuitenkaan täysin tuntenut kuuluvansa tähän joukkoon, ei löytänyt sielunkumppaneita, kuten hänen kirjeistään on myöhemmin voitu havaita.


Vaaskivi vietti sodan alkua edeltäneen kesän
1939 fasistien Italiassa. Sieltä hän kirjoitti hienon matkakirjansa Rooman tie (1940). Fasismi ei kuitenkaan ollut Vaaskiven kiinnostuksenkohteena aivan samalla tavalla kuin natsismi Paavolaiselle. Vaaskivi kyllä näki Mussolinin mustapaitojen marsseja ja selvitti tarkkaan, mistä oli kysymys, mutta kirjallisessa tuotannossaan hän tavallaan siirsi ne ajanlaskun alkuun ja kirjoitti kaksiosaisen romaanin Yksinvaltias (1941-42), jossa diktaattori oli Rooman inhottu keisari Tiberius.

Vaikka fasismi oli hullu ideologia kuten natsismikin, niin ei kuitenkaan yhtä hullu. Fasismissa ei määritelty ihmisiä eikä kansakuntia biologisin perustein. Verenperimä ei ollut ihmisarvoon vaikuttava tekijä, eikä esim. juutalaisia syrjitty. Mussolinin rakastajatar Margherita Sarfattikin oli juutalainen.

Fasismi-sanan pohjana on italian kielen sana fascio, joka tarkoittaa kimppua. Tiberiuksen aikana Rooman valtakunnassa tällaiset kimput (lat. fascis) liitettiin vaakunoissa ja muissa vallan tunnuksissa kirveisiin. Mussolini otti fasismi-sanan käyttöön 1915 perustettaessa puolue Fasci Italiani di Combattimento. Saksan työväenpuolue perustettiin 1920 ja Hitler vaihtoi nimen puolueen johtajaksi tultuaan Kansallissosialistiseksi työväenpuolueeksi (Nationalsozialistische Partei Deutschlands).

Olavi Paavolainen, 1903 Kivennapa – 1964 Helsinki (kuvassa Paavolainen Väinö Kunnaksen maalauksessa 1928).
Tatu Vaaskivi, 1912 Helsinki – 1942 Oulu.

kari.naskinen@gmail.com

tiistai 10. syyskuuta 2019

Suomi lietsoi Japanin avulla vallankumousta Venäjällä

Japani voitti Venäjän sodassa 1904-05. Tuota vaihetta yritti Suomikin käyttää hyväksi saadakseen helpotusta emämaa Venäjän sortoon. Sota alkoi huhtikuussa ja Suomessa kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikov murhattiin kesäkuussa. Suomessa perustettiin jonkinlainen tutkimuskomitea, jonka tehtävänä oli olla yhteistyössä Venäjällä toimineisiin vastarintaryhmiin. Tätä erikoista komiteaa johti sanomalehtimies, juristi, maailmanmatkaaja Konrad Viktor ”Konni” Zilliacus (kuvassa), jonka kirjoitusten perusteella oli vuonna 1900 lakkautettu venäläisvastaisuudesta tunnettu Nya Pressen -lehti.

Konni Zilliacus (1855 - 1924) oli oleskellut Japanissa 1800-luvun lopulla muutaman vuoden ja tarttui Japani-mahdollisuuteen heti, kun Japanin ja Venäjän di
plomaattisuhteet katkesivat. Tämä tapahtui 5.2.1904 juuri, kun Zilliacus oli Tukholmassa viettämässä Runebergin päivää. Siellä pitämässään puheessa Zilliacus sanoi, että nyt on Venäjän vallankumousliikkeen mahdollista voimistua, jolloin seurauksena voisi olla tsaarinvallan kukistuminen ja ehkä myös Suomen vapautuminen sorrosta.

Zilliacus oli tutkimuskomitean puitteissa jo ylittänyt valtuuksiaan ja hänellä oli luottamuspula komitean kahdeksan muun jäsenen kanssa, mutta sodan sytyttyä hän sai taas luvan jatkaa yhteyksien solmimista eri vastarintaryhmiin.
Tässä tarkoituksessa Zilliacus otti yhteyttä myös ennen sotaa Japanin sotilasasiamiehenä Pietarissa toimineeseen Motodzhiro Akashiin, joka nyt oli siirtynyt Tukholmaan. Akashi ohjasi Zilliacuksen Lontooseen korkeampien japanilaistahojen luo, ja sieltä Zilliacuksen laatimat toimintasuunnitelmat välitettiin Tokion vanhojen neuvostoon (keisarillisen palatsin neuvoa-antava elin).

Zilliacuksen suunnitelma:
1. Eri vastarintaryhmien toiminta on yhdistettävä.
2. Venäjän vapaamieliset on saatava vaatimaan perustuslain uudistamista.
3. Venäjällä on organisoitava lakkoja ja levottomuuksia.
4. Vallankumouksellisia on autettava yllyttämään ihmisiä yleiseen tyytymättömyyteen ja kapinointiin.

Näillä toimilla myös autettaisiin Japania sodassa, koska ne lamauttaisivat Venäjää sisäisesti. Zilliacus oli lisäksi järjestämässä asekuljetuksia Venäjän oppositioryhmille. Sirius-laivan matka Amsterdamista Kaukaasiaan onnistuikin, mutta John Grafton -laivan reissu epäonnistui ja se piti räjäyttää.

Sota päättyi ja kyllä se oloihin Venäjällä vaikuttikin. Syntyi ensimmäinen vallankumous, joka oli alkusoittoa lopulliselle mullistukselle: tsaarinvaltaa murennettiin perustamalla duuma eli eduskunta. Suomessakin ensimmäinen sortokausi päättyi, olot vapautuivat, loka-marraskuussa uskallettiin lähteä peräti suurlakkoon ja eduskuntauudistus tehtiin 1906.

Konni Zilliacus oli erikoinen mies, radikaali liberaali ja vallankumousromantikko. Marraskuussa 1904 hän perusti Suomen aktiivisen vastustuspuolueen ja 1906 uuden Voimaliiton. Suomeen hän palasi Ruotsista suurlakon jälkeen, mutta enää hän ei saanut komitea- eikä muitakaan tehtäviä ja jäi pois politiikasta. Ruotsiin Zilliacuksen joutui lähtemään uudestaan pakoon 1909, kun paljastuivat hänen oudot suhteensa japanilaisiin. Suomeen hän palasi 1918 ja kirjoitti viimeisinä vuosina muistelmakirjoja maanalaisesta toiminnastaan sekä yhden keittokirjan. Hän kuoli Helsingissä yksityisessä Ukkokoti-vanhainkodissa.

Konni Zilliacus oli nainut rahaa, oli naimisissa Lovisa Adelaide Ehrnroothin kanssa. He asuivat ensin Ehrnroothien kaupunkitalossa Nikolainkadulla (nyk. Snellmaninkatu), josta muuttivat Ehrnroothien sukutilalle Seestan kartanoon Nastolaan. Vuoden Zilliacus toimi Kymi-yhtiön uittopäällikkönä. Seestan kartanon Zilliacus myi 1883 takaisin Ehrnrootheille, minkä jälkeen Konni ja Lovisa perheineen vaihtoivat maisemaa vielä muutaman kerran, kunnes koko omaisuus oli kiinnitetty veloista. Vararikolta Zilliacus välttyi, mutta elämä muuttui ja avioerokin tuli. Seuraava etappi oli Yhdysvallat, ja moninaisten vaiheiden jälkeen Zilliacus palasi Suomeen lehtimieheksi.

Sitten ollaan taas vuodessa 1904, josta aloitin. Pariisiin ja Geneveen Zilliacus ja Akashin organisoivat kansainväliset kokoukset, joissa tsaarinvallan heikentämistä olivat junailemassa Venäjän perustuslailliset, sosiaalidemokraatit ja sosiaalivallankumoukselliset, Puolan kansallisdemokraatit ja sosialistinen puolue, Armenian vallankumouksellisten liitto, lättiläinen sos.dem. työläispuolue, Gruusian vallankumoussosialistiset liitot, valkovenäläinen sosialistinen gromada ja Zilliacuksen vastustuspuolue.

Zilliacuksen operaatioilla tuskin oli mitään vaikutusta sortokauden päättymiseen Suomessa, mutta Japanin sotavoitolla oli.

Tuohon sotaan osallistui myös C.G.E. Mannerheim Nezhinskin rakuunarykmentin komentajan apulaisena. Marraskuun lopulla 1905 tsaari Nikolai II ylensi hänet taisteluansioista everstiksi.

kari.naskinen@gmail.com