Autuaita ovat pummitkin

Marxilaisen vuorisaarnakristityn Pier Paolo Pasolinin ensimmäinen elokuva Pummi (1961) on samalla tavalla sakramentaalinen kuin hänen monet muutkin elokuvansa. Yksi toistuva kysymys, vaikka sitä ei Pasolinin elokuvissa ääneen sanota, on esillä tässäkin: mitä tapahtuisi, jos Jeesus nyt tulisi maan päälle? Pasolini itse sanoi tutkivansa elokuvassaan sitä ahdistuneisuutta, mitä kokee Rooman laitakaupunkilainen ryysyproletariaatti. Köyhillä ihmisillä on kuitenkin yksi haave, päästä paratiisiin. Siksi elokuvan pummillakin (Franco Citti) on näköpiirissään ainoana ratkaisuna kuolema, hyppy sillalta Tiberiin tai jotain vastaavaa. Elokuvan lopussa Pummi kuoleekiin varastamallaan mootoripyörällä kaatuessaan. Mitenkään muuten ei elokuva voisikaan loppua, sillä jo aikaisemmin on pummi unijaksossa nähnyt oman kuolemansa.

”Pummi” on Vittorio, mutta kaikki kutsuvat häntä vain Pummiksi. Pummi on sutenööri, jolla ei ole kuin yksi ilotyttö bisneksenään, mutta sekin liiketoiminta loppuu ainakin toistaiseksi, kun tämä Maddalena (Silvana Corsini) oli jäänyt moottoripyörän alle ja loukannut pahasti toisen jalkansa. Maddalena on tietenkin sopiva nimi, se viittaa Raamatusta tuttuun Magdalan Mariaan, joka oli ollut huono ihminen ennen kuin lähti seuraamaan Jeesusta. Kun Jeesus suutelee Mariaa, opetuslapset kysyvät Jeesukselta, miksi tämä rakastaa noin paljon Mariaa. Jeesukselle kaikki ovat kuitenkin samanarvoisia.

Pummin on joka tapauksessa elettävä, ja hän löytääkin uuden tytön Stellan (Franca Pasut). Ongelma kuitenkin syntyy, kun Pummi rakastuu Stellaan. Pummi päättäkin, että Stellasta ei tulekaan huoraa, vaan Pummi alkaa tienata heille rahaa oikeilla töillä. No eihän siitä mitään tule, kun heti ensimmäisenä raskaana työpäivänä Pummi ihmettelee, että ”Buchenwaldissako nyt ollaan”.

Yhden keikan Stella ehtii ennen tätä tehdä, mutta se ei onnistu. Pasolinin tyyliin kuuluu, että Stellan koukkaa mukaansa autoon läheisen seurakunnan suntio, mutta kun Stella ei pysty hoitamaan hommaa, suntio jättää Stellan keskellä yötä Via Appialle. Sen varrella olevaan Domine Quo Vadis -kirkkoon Stella ei sentään päädy, mutta siihen silti loppuu yritys siirtyä prostituoidun ammattiin.

Ei Stellan nimi ole mitenkään vahingossa Stella, Tähti, valon enkeli. Stella on elokuvassa viattomuuden symboli, jonka kaulaan Pummi panee varastamansa kaulakorun kohtauksessa, jossa takana näkyy kirkko. Stellan kanssa ollessaan Pummi yhden kerran sanoo itseään myös Vittorioksi (Voittajaksi). Voittajaa hänestä ei kuitenkaan tule. Elokuva onkin Pummin kärsimyshistoria, jota symboloi musiikkina soiva Bachin Matteus-passio.

Pasolinin maailmankatsomuksessa oli ristiriitaisuuksia. Kommunisti ja kristitty? Bachin käyttäminen elokuvassa oleellisena elementtinä on kuitenkin niin vahva merkki, että ei Matteus-passion liittäminen kertomukseen ole ateistin valinta. Suntion käyttäminen huorakohtauksessa taas korostaa sitä, että kristinusko on, mutta kirkko ei ole oikealla asialla.

”Autuaita ovat hengessään köyhät, sillä heidän on taivasten valtakunta. Autuaita murheelliset, he saavat lohdutuksen”, sanoo Jeesus Vuorisaarnassa, ja tämä on Pasolinin viesti niin tässä kuin muissakin elokuvissaan.

Pasolini näki jo joitakin merkkejä taloudellisesta nousukaudesta, mutta ei varsinaisesti muutoksesta. Elokuvastaan kirjoittaessaan Pasolini sanoi, että 50-luvulla oli jatkuvuus fasistihallinnon ja kristillisdemokraattisen hallinnon välillä ilmiselvä. Tästä asetelmasta Pasolini sanoi tehneensä Pummin vain sosiologisena raporttina. Se kuvaa työttömien ja muiden köyhien elämää Italian sodanjälkeisten talousuudistusten varjossa.

kari.naskinen@gmail.com

Näytelmästä saa ajankohtaisen, kun mainitaan kerran Putinin nimi

Kotkan kaupunginteatterin versio Shakespearen Myrskystä on karmeaa suttua alusta loppuun. Joku Pertti on joutunut psykiatriseen sairaalaan, koska kärsii Shakespeare-syndroomasta ja luulee olevansa autiolle saarelle hylätty Milanon syrjäytetty herttua Prospero. Yksi syyllinen tilanteeseen on Pertin veli Matti, jota Pertti luulee Milanon herttuan arvon häneltä anastaneeksi Antonioksi. Käsikirjoituksen oli tehnyt teatterinjohtaja Miko Jaakkola ja oli myös ohjannut tämän sekamelskan, jossa ei ole päätä ei häntää. Välillä vietetään sairaalahenkilökunnan pikkujoulua ja pyydetään yleisöäkin mukaan laulamaan tipe tipe tip tip.

Jotta kaikki menisi täysin sekaisin, ovat Myrskyn tuttujen roolihenkilöiden lisäksi hetkittäin esillä myös Desdemona, Lady Macbeth, Hamlet Koistinen ja Ofelia. Käy joka tapauksessa ilmi, että eletään nykypäivää, ja tämä varmistetaan vielä sillä, että kerran mainitaan Putinin nimi – voi että on nerokasta.

Onhan näytelmä tietenkin farssi, mutta kun siitä ei saa mitään irti, niin täysi huti tulee. Eivät ole saaneet tekijätkään, vaan itse Prospero-aiheeseen on vängätty monenlaista turhaa älyttömyyttä, jotta on saatu edes tunti ja 50 minuuttia täyteen. Yhdessä kohtaa tanssahdellaan Laulavien sadepisaroiden tahtiin ja liian pitkässä kohtauksessa terveyssisaret toistavat kulunutta vitsiä lukemalla toisilleen lääkärinlausunnoissa joskus olevia hassuja ilmauksia jne. Kun lisäksi Perttiä esittävän Seppo Merviän puheilmaisusta ei saanut selvää Prosperon oikein innostuessa, niin koville otti.

En ole nähnyt paikallislehden arvostelua esityksestä, mutta ilmeisesti puskaradiokin oli toiminut hyvin, koska meitä ei Kotkan teatterin pienemmässä salissa ollut kuin kolmisenkymmentä katsojaa, jotka eivät edes naurahtaneet kertaakaan. Olihan tämä tietenkin valtava pettymys, vaikka tiesinkin näytelmän sijoitetuksi nykyaikaan. Muistissa kun oli ainoa tätä ennen näkemäni Myrsky 20 vuotta sitten, jolloin sen oli ohjannut Esa Leskinen ja Prosperona oli näytellyt Ismo Kallio.

kari.naskinen@gmail.com

Pahat hyökkääjät ja hyväksyttävät hyökkääjät

Suomen oikeusministeriön delegaatio on parhaillaan Turkissa, jossa tiettävästi neuvotellaan Suomessa majailevien kurditerroristien palauttamisesta Turkkiin. Ruotsi on samanlaisessa tilanteessa, mutta vielä pahemmin. Jo elokuussa Ruotsi luovutti yhden Turkin kansalaisen kotimaahansa ja enemmänkin Turkki vaatii. Kova paikka, sillä ilman kädenojennusta Turkille eivät Suomi ja Ruotsi saa Turkilta hyväksyntää Naton jäseneksi.

Tällä hetkellä Turkin vankiloissa on tuhansia ihmisoikeusaktivisteja, toimittajia ja kurdien vapautusliikkeen poliitikkoja. Eikä presidentti Recep Tayyip Erdogan periksi anna. YK:n yleiskokouksessa 2019 hän ilmoitti valloittavansa Pohjois- ja Itä-Syyriassa olevan Rojavan alueen ja tätä hän on nyt toteuttanut. Etninen puhdistus on käynnissä. EU, Euroopan neuvosto ja Nato ovat kuitenkin hiljaa. Kun Erdoganin sotajoukot tappoivat viime heinäkuussa yhdeksän siviiliä Perekhin turistikeskuksessa Etelä-Kurdistanissa, muu maailma sulki silmänsä.

Erdogan tekee mitä haluaa. Suomi tuomitsee jyrkästi Venäjän hyökkäyksen Ukrainaan, mutta Turkki jätetään rauhaan, koska Suomella on oma intressi nyt tärkeämpi kuin kurdien asia. Erdogan on käytännössä diktaattori, joka hallitsee Turkkia AKP-puolueen avulla ja äärioikeistolaisen MHP-puolueen tuella. Vain yksi kansa -ideologiaan eivät kurdit mahdu, ja tiedot Turkista kertovat, että eivät siihen kunnolla kuulu aina naisetkaan.

Turkki saa kuitenkin tukea myös EU:lta ja Natolta, jotka pitävät Kurdistanin työväenpuoluetta PKK:ta terroristijärjestönä. Lisäksi Turkki on laajentanut käsitteen koskemaan myös Syyriassa toimivaa PYD-puoluetta ja sen aseellista YPG-siipeä, jota taas USA:n johtama liittouma on tukenut Isisin-vastaisessa taistelussa. YPG toimii Syyrian kurdien muodostamalla autonomisella alueella Koillis-Syyriassa. Lisää sekavuutta aiheuttaa se, että Erdoganin hallinnolla on kytkökset Isisiin ja muihin jihadistijärjestöihin sekä puolisotilaalliseen fasistiseen Harmaat sudet -ryhmään, jota Erdogan on rahoittanur ja aseistanut. Harmaat sudet on Erdoganin pidennetty käsivarsi Euroopassa, jossa sillä on tuhansia jäseniä mm. Saksassa. Ruotsissakin Harmaat sudet ovat näyttäyneet useamman kerran, esimerkiksi hyökätessään 1999 kommunistisen puolueen jäsenten kimppuun heidän jakaessaan Turkkia boikotoimaan kehottavia brosyyreita.

Tämän päivän Helsingin Sanomissa maailmanpolitiikan professori Teivo Teivainen Helsingin yliopistosta kirjoittaa Suomen tilanteesta, että kun kaikki on pelissä yhden tavoitteen saavuttamiseksi, muuttuvat muut asiat toissijaisiksi: ”Venäjän Ukrainaan kohdistuvan laittoman hyökkäyksen yhteydessä on saattanut syntyä vaikutelma, että Suomi tuomitsee hyökkäyssotaa käyvät miehittäjävaltiot. Pohjois-Syyriaan hyökänneen Turkin kohdalla tilanne on kuitenkin päinvastainen. Kesäkuussa Turkin kanssa allekirjoitetussa asiakirjassa Suomi ilmaisee täyden tukensa Turkin turvalisuushuolille.”

Teivanen tulkitsee niin, että tämän yhteisymmärrysasiakirjan (yya) sitoutumuksiin voi kenties suhtautua samalla tavalla kuin Sauli Niinistön katteettomiin lupailuihin Nato-kansanäänestyksestä. Molempien kohdalla sanojen oikeudellinen merkitys on osittain epäselvä: ”Ehkä asiakirjankin sanoista voi myöhemmin todeta, että eihän niitä oikeasti tarkoitettu pitäviksi lupauksiksi. Kun isänmaa on vaarassa, sanansa saanee syödä.”

Mutta mitä sitten, jos Turkki huomaa Suomen sanansa syöjäksi? Asiakirja ei nimittäin ole Erdoganille mikä tahansa paperi. Kesäkuussa Madridissa pidetyn Naton huippukokouksen jälkeen Erdoganin epävirallisen liittouman jäsen Devlet Bahçeli kuvaili asiakirjaa ”maamme strategiseksi voitoksi ja kansalliseksi menestykseksi”. Oikeassa oli, sillä kyse on sisäpoliittista asemaansa ”menestyksen” voimin pönkittävälle Turkille askel eteenpän kurdienvastaisessa sodassa.

Erdogan myös edellyttää Suomen ja Ruotsin lopettavan poliittisen dialogin kurdiedustajien sekä Pohjois- ja Itä-Syyrian autonomisen hallinnon (AANES) kanssa. Turkin suurimman vasemmistopuolueen HDP:n Euroopan edustaja Devriş Çimen kirjoitti Suomen rauhanpouolustajat ry:n verkkosivulla 29.9.2022, että Erdoganin ultranationalistinen kurdivastainen politiikka rakentuu samaan vihaan kurdeja kohtaan, joka on historian saatossa johtanut esimerkiksi armenialaisten ja assyrialaisten kansanmurhiin ja joukkovainoihin. Erdoganin puheet turvallisuushuolista näyttäytyvät tekosyinä, mikä kävi ilmi myös BBC:n 2018 tekemästä tutkimuksesta: BBC:n mukaan Turkin hallitus liioitteli AANESin olematonta uhkaa raja-alueilla, väitteenään ”yli 700” hyökkäystä sen alueelta. AANESin edustajien antaman lausunnon mukaan Turkkia vastaan ei ollut kohdistettu sotilaallisia operaatioita.

”Itsevaltiaat ja sortajat eivät voi puhua oikeutetuista turvallisuushuolista. Päinvastoin, kyse on sorrettujen turvallisuushuolista, joiden tulisi olla moraalisesti, poliittisesti ja laillisesti kaikkien tukemia”, kirjoitti Çimen.

kari.naskinen@gmail.com

Venäjällä on jokainen sotilaallinen tappio johtanut vakaviin uudistuksiin

Monet asiantuntijat ovat sitä mieltä, että Venäjä häviää sodan lännen tukemalla Ukrainalle, tavalla tai toisella. Siitä seuraa vaikka mitä! Tunnettu historioitsija ja sosiologi Boris Kagarlitski kirjoitti viime viikolla amerikkalaisessa The Nation -aikakauslehdessä Venäjän historian muistuttavan, että jokainen suuri sotilaallinen tappio on johtanut vakavien uudistusten tai vallankumouksen alkuun: ”Sotakriisi ja olemassa olevat olosuhteet tekevät selväksi, että Venäjällä viimeisten 30 vuoden aikana kehittynyt oligarkkisen kapitalismin malli on päättymässä. Kuten eräs ystäväni totesi, meillä venäläisillä on vanha perinne: aina kun häviämme sodan, aloitamme vallankumouksen.”

Boris Kagarlitski (64) on moskovalainen toisinajattelija, joka oli poliittisena vankina jo Neuvostoliitossa Leonid Brežnevin aikana ja toistamiseen Venäjällä Boris Jeltsinin aikana. Vuodesta 2007 lähtien hän on johtanut Moskovan globalisaatiotutkimuksen ja sosiaalisten liikkeiden instituuttia (IGSO), joka on johtava venäläinen vasemmistolainen ajatushautomo. Hän on myös Moskovassa neljännesvuosittain ilmestyvän Levaya Politika -lehden ja Rabkor.ru-verkkolehden päätoimittaja. Suomeksi häneltä on julkaistu kirjat Hajonnut monoliitti (Orient Express, 1992) ja Neukkulaan ja takaisin (Like, 2010).

Kagarlitski kirjoittaa, että vedenjakaja oli ”osittaisen liikekannallepanon” julistaminen 21.9. Sillä Vladimir Putin saavutti ainakin yhden asian: ”Venäjällä tajuttiin lopulta maan olevan sotatilassa. Itse asiassa presidentti muutamassa minuutissa ei ainoastaan tuhonnut maassa hänen hallitsijakautensa aikana toiminutta yhteiskuntasopimusta, vaan myös mitätöi oman propagandansa tulokset viimeisten seitsemän kuukauden aikana.”

”Ennen kuin mobilisaatio ilmoitettiin, suurin osa kansasta ei ajatellut sotaa, monet eivät edes tienneet siitä. Tietenkin propagandistit raivosivat televisiossa joka päivä ja Internetissä käytiin taisteluja Ukrainan sotilasoperaation kannattajien ja vastustajien välillä. Mutta ennen liikekannallepanon julistamista Venäjän epäpoliittinen kansanosa ei osoittanut suurta kiinnostusta asiaan – useimmat ihmiset eivät katso poliittisia tv-ohjelmia eivätkä lue poliittisia verkkosivustoja, ei oppositio- eikä hallitusmyönteisiä."

Syyskuun 21. päivänä tilanne muuttui radikaalisti ja peruuttamattomasti. Putinin puheen jälkeisinä päivinä maasta lähti enemmän nuoria miehiä kuin armeijan oli määrä mobilisoida. Rajan ylittäneiden määrä lähestyi 600 000:ta. Valtavat väkijoukot kokoontuivat Kazakstanin, Mongolian ja Georgian rajoilla. He lähtivät autoilla, polkupyörillä ja skoottereilla, jopa jalan. Samaan aikaan tuhannet Venäjälle jääneet nuoret jättivät ilmestymättä rekrytointiasemille. Jotkut menivät metsään. Joissakin paikoissa he sytyttivät tuleen armeijan värväystoimistoja ja hallintorakennuksia.

Kagarlitski kirjoittaa, että liikekannallepano hautasi lopulta "Putinin yhteiskuntasopimuksen", jossa omaksuttiin kansan poliittinen passiivisuus vastineeksi siitä, että viranomaiset jättävät meidät elämään rauhassa. Nyt herää kysymys, jonka Kagarlitski esittää: ”Kuinka selviää yhteiskunta, jossa sosiaalisia siteitä on horjutettu vuosikymmeniä ja jossa ei ole kulttuuria ja kokemusta solidaarisuudesta? Miten politiikkaan ja kansalaistoimintaan yhtäkkiä heränneet ihmiset toimivat? Joka tapauksessa yhteiskunta ei ole enää sama kuin ennen syyskuun 21. päivää. Pystyvätkö viranomaiset selviytymään tilanteesta, sen näyttää lähitulevaisuus. Tähän asti Venäjän viranomaiset ovat osoittaneet hämmästyttävää kykyä kiivetä ylös jopa syvimmistä itse kaivamistaan koloistaan. Mutta joka kerta, kun he ovat selvinneet seuraavasta omien päätöstensä aiheuttamasta kriisistä, he ovat olleet vakuuttuneita haavoittumattomuudestaan ja alkaneet heti kaivaa uutta kuoppaa. Ennemmin tai myöhemmin he voivat kaivaa kuopan kohtalokkaaseen syvyyteen.”

Mutta mitä sen jälkeen, kun erikoisoperaatio tai sota on jotenkin saatu loppumaan? Kagarlitski: ”Todellinen ongelma, jonka Putinin jälkeisen Venäjän johtajat joutuvat kohtaamaan, on se, että heidän omasta sympatiastaan ja tunteistaan huolimatta heidän on käynnistettävä uudistuksia, jotka voivat heikentää heidän omaa valtaansa. Toisaalta lännen rauhoittamiseksi tarvitaan ainakin joitakin poliittisen demokratisoinnin toimenpiteitä, vaikka vain kosmeettisia. Toisaalta työväenluokat vaativat yhteiskunnallista muutosta, suurempaa tasa-arvoa, epäsuositun eläkeuudistuksen kumoamista ja resurssien uudelleenjakoa.” Eli ainakin vähän paluuta Neuvostoliittoon.

kari.naskinen@gmail.com

Onko Venäjän aikeissa lännen kaataminen?

Otsikon kysymyksen esitti Venäjän poliitikan professori Richard Sakwa Kentin yliopistosta kirjassa Sandarmohista Skolkovoon - Historiapolitiikan pitkä varjo (Into, 2020). Kirjan tekivät Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutin tutkimusjohtajan Markku Kangaspuron ystävät ja kollegat hänelle 60-vuotislahjaksi. Siinä 19 Venäjän-tuntijaa käyvät läpi Venäjän historiaa ja nykypäivää. Kirjan nimi viittaa Stalinin uhrien joukkohautaan Neuvosto-Karjalassa ja Venäjän ”Piilaaksoon” Moskovan länsipuolella.

Kysymyksen asetelma on käsillä nytkin, vaikka ei slaavilainen Ukraina samalla tavalla kuulu Länteen kuin vaikkapa Saksa, Espanja ja USA. Ukraina on kuitenkin maantieteellisesti Eurooppaa ja itsenäistymisensä jälkeen se on määrätietoisesti tavoitellut paikkaa läntisessä yhteisössä ja tämänkin takia se on Putinille vihollinen.

Englantilainen Richard Sakwa oli aikaisemmin myös vanhempi tutkija Moskovan kansallisen tutkimusyliopiston kauppakorkeakoulussa ja valtiotieteen tiedekunnan kunniaprofessori Moskovan valtionyliopistossa. Kirjassa hän käsittelee paljon sitä, miten Venäjä on kylvänyt epäjärjestystä länsimaisten yhteiskuntien asioihin esimerkiksi sekaantumalla niiden vaaleihin. Tällaisiin ”erikoisoperaatioihin” kuului mm. Trumpin ajaminen Valkoiseen taloon ja Brexit-äänestyksen manipulointi.

Rangaistuksina Venäjälle on määrätty talouspakotteita, mutta ne eivät tunnu Putinin tahtia haittaavan. Sakwa kysyi jo kaksi vuotta sitten epätoivoisena, miten Putin saadaan vakuuttuneeksi siitä, ettei hänellä ole varaa jatkaa yrityksiä häiritä globaalia järjestystä ja heikentää länttä ja demokratiaa. Hyvin on kuitenkin kanttia ollut: hyökkäys Gruusiaan, Hrushtshovin 1954 Ukrainalle lahjoittaman Krimin ottaminen takaisin, Ukrainan itäosien miehittäminen, hyökkääminen nyt laajemminkin Ukrainaan, vastustajien myrkyttäminen kotona ja ulkomaille… Näiden kaikkien kivuton onnistuminen on saanut Putinin vakuuttuneeksi, että länsi on voimaton hänen edessään.

Näinhän asia tietenkin on. USA ja Nato Euroopan siipeläisineen joutuvat olemaan varuillaan, ettei tilanne menisi vieläkin pahemmaksi. Ydinaseistakin jo puhutaan. Toisaalta Sakwa ihmetteleekin tätä lännen asennetta, koska nykyinen Venäjä on kuitenkin Neuvostoliittoa heikompi. Huippuaikoina 70-luvun alkupuolella Neuvostoliiton bkt oli 58 prosenttia USA:n bkt:n tasosta, mutta tällä hetkellä ei edes kymmentä prosenttia.

Näin maallikosta tuntuu erikoiselta sekin, että Venäjä saa edelleen olla YK:n turvallisuusneuvoston jäsenenä päättämässä asioista. Samoin kuin se, että Venäjä otettiin 2019 takaisin Euroopan neuvoston täysivaltaiseksi jäseneksi, vaikka se oli vasta viisi vuotta aiemmin marssinut Krimille. No nyt se sentään erotettiin maaliskuussa 2022 Euroopan neuvostosta.

Risririitaa ainakin EU:ssa on Putin jo saanut aikaan. Yksi kysymys onkin, ovatko Italian ja Unkarin epätahtiset askeleet ensimmäisiä merkkejä EU:n hajoamisesta. Helsingin Sanomien tämän päivän pääkirjoituksessakin todetaan lännen rivien rakoilevan, mistä hyötyvät Venäjä ja Kiina. Kukaan tuskin muutenkaan uskoo, että tämä unioni olisi lopullinen ratkaisu Euroopassa.

Luoja, pelasta poloinen Putin!
Anna Luoja anteeksi vaaralliselle Putinille!
Mulkulle kusipäälle Putinille!
Olemmehan vielä nuoria ja tyhmiä.
Mutta parannamme Jeesus vielä tapamme!
Luoja anna anteeksi Venäjälle!

Tämän runon vääntelin niin, että vaihdoin Neuvostoliiton tilalle Venäjän ja NKP:n pääsihteerinä 1984-85 toimineen Konstantin Tšernenkon tilalle Vladimir Putinin. Alkuperäisen runon kirjoittaja on kirjailija Timur Kibirov (s. 1955). Hän kirjoitti runon myös siitä paljon käytetystä lausahduksesta, että ”Venäjää ei voi järjellä ymmärtää”. Eikä mitata tavallisella arsinalla. Toisaalta Kibirov kirjoitti, että sama koskee Ranskaa, Nigeriaa, Kamputseaa, Tanskaa, Karthagoa, Britanniaa, Roomaa jne. Niillä kaikilla on oma erityinen olemuksensa.

Venäjäänkö voi vain uskoa?
Ei, uskoa voi vain Jumalaan.
Venäjällä voi vain elää,
palvella tsaaria ja isänmaata.

SLAVA UKRAINI!
HEROJAM SLAVA!

Samassa kirjassa Itä-Euroopan tutkimuksen entinen professori Dieter Segert Wienin yliopistosta kirjoittaa Ukrainasta, joka nousee esille kahdenlaisena, ehkä identiteetiltään useampanakin kansakuntana. Aivan tuoreíta tietoja ei ole, mutta vuoden 2001 väestönlaskennassa luokitteli itsensä ukrainalaisiksi 77,8 prosenttia ja venäläisiksi 17,3 prosenttia. Alle prosentin etnisiä ryhmiä olivat mm. Krimin tataarit ja juutalaiset, ja kohdassa muut (1,8 %) olivat varmaan ne kuuluisat kasakatkin.

Saman laskennan yhteydessä kysyttiin Ukrainassa asuvien äidinkielestä. Vastanneista 64 prosenttia kertoi käyttävänsä arjen elämässään pääosin ukrainaa ja 34 prosenttia venättä.

Uskonto on Ukrainassakin osa ihmisten elämää, vaikka eri uskontokuntiin ei kuulu ilmeisesti kuin noin 40 prosenttia. Suurin osa Ukrainan autokefaalisen ortodoksikirkon kannattajista asuu Länsi-Ukrainassa ja siitä eronneen kirkon osan kannattajia on eniten maan keski- ja itäosissa. Lisäksi Länsi-Ukrainassa on myös kreikkalaiskatolilaisia; on myös baptisteja, helluntalaisia juutalaisia ja muslimeja (Krimin tataarit).

Kun Ukraina itsenäistyi 1991, oli tilanne epävakaa ja kiistanalainen. Vielä maaliskuussa 1991 pidetyssä kansanäänestyksessä 75 prosenttia väestöstä oli sitä mieltä, että pitäisi pysyä uudistetussa Neuvostoliitossa. Tällä oli ristiriitainen historiallinen tausta, kuten Segert kirjoittaa: ”Toinen maailmansota merkitsi Ukrainan rajojen muotoutumista, Krimiä lukuun ottamatta. Itäisen Galitsian kolmella alueella voimakas vastarintaliike oli taistellut Neuvstoliittoon liittämistä vastaan. Vastarinta jätti syviä jälkiä alueen kollektiiviseen muistiin, ja perestroikan vapauttamisen aikana Rukh-liike pyrki yhä elvyttämään tätä historiallista muistoa.”

Nämä muistot eivät kuitenkaan auttaneet, vaan nopeasti kaikki muuttui ja vuoden 1991 lopulla uudessa kansanäänestyksessä 90 prosenttia oli itsenäisen Ukrainan kannalla. Etniset jännitteet silti jatkuivat ja johtivat alueellisiin konflikteihin vuoden 2014 alkupuolella. Maidanin mielenosoitttajat alkoivat käyttää 1942 perustetun Ukrainan vastarinta-armeijan Ukrainska Povstanskaja Armijan (UPA) iskulausetta ”Slava Ukraini! Herojam Slava!” (Kunnia Ukrainalle! Kunnia sankareille!). Tämä huudahdus on vanhempikin, sillä sen ottivat käyttöön ukrainalaiset nationalistit jo 1900-luvun alussa.

Nyt tämä iskulause on ilmeisen yleisesti käytössä, mutta vielä 2014 siihen suhtauduttiin kahtalaisesti. Suhtautuminen UPAan oli myönteistä Ukrainan ”oranssilla” alueilla Bukovinassa, Galitsiassa, Kiovassa, Podoliassa, Polesiassa ja Volyniassa, mutta kielteisesti siihen suhtauduttiin Donbassissa, Harkovassa, Poltavassa, Zaporozhjessa ja Mustanmeren alueella.

Kirja siis ilmestyi pari vuotta ennen Venäjän aloittamaa hyökkäystä. Johtopäätöksissään Segert toteaa, että Ukraina kansallisvaltiona on edelleen hauras. Alueelliset indentiteetit ovat toisaalta hyvin erilaisia, mutta myös päällekkäisiä. - ”Donbassin integroituminen takaisin ei ole mahdollista ilman, että myös alueen väestönosan identiteetti tunnustetaan ja hyväksytään.”

kari.naskinen@gmail.com

Iso vieras kylässä pienen luona

Helsingin Sanomien uusimmassa Teema-lehdessä käsitellään Suomen tasavallan presidenttejä. Kun Mauno Koivisto oli 1982 kutsunut tykkivene Karjalan päällikön Juhani Kaskealan adjutantikseen ja kun miehet tapasivat ensimmäisen kerran, sanoi Koivisto Kaskealalle: ”Komentajakapteeni on 35-vuotias poikamies. Olisiko jo aika harkita avioliittoa?” Kaskeala vastasi menneensä juuri kihloihin ja presidenttiä vastaus tyydytti, semminkin kun Kaskeala sanoi tulevan puolisonsa olevan turkulainen.

Adjutantin tehtäviin kuului mm. valtiovierailujen valmistelu ja toimeenpanon johtaminen. Iso tällainen tapaus oli 1988, kun Ronald Reagan vieraili Suomessa matkallaan huippukokoukseen Moskovaan. Ison vieraan mukana tuli yli 30 Yhdysvaltain ilmavoimien konetta, ja kun yhdestä alettiin vetää ulos helikoptereita, soitti Kaskeala välittömästi amerikkalaiselle kollegalleen ja ihmetteli asiaa.

”Kollega sanoi, että Reaganin autosaattue ei liiku ilman, että yläpuolella lentää helikopteri. Sanoin, että meillä lentävät vain suomalaiset helikopterit, me olemme suvereeni valtio. Hän ei meinannut millään ymmärtää ennen kuin totesin, että meille on tulossa myös Gorbatshov käymään, emmekä halua myöskään punatähtisten neuvostohelikopterien lentävän Helsingin yllä.”

Rouva Eeva Ahtisaaren avustajana toiminut Laura Kolbe muistelee myös ison vieraan käyntiä 1997: ”Kaikki olivat hämmästyneitä, kun Amerikan presidentin Bill Clintonin peesissä saapui kolme lentokoneellista porukkaa ja tavaraa, ja meidän presidenttimme asioita hoiti pieni sitoutunut henkilökunta. Se herätti kunnioitusta presidentin kanslian hallinnollista kyvykkyyttä kohtaan. Sotilasvetoinen instituutio oli jämäkkä. Missään ei lipsuttu.”

Sauli Niinistö ei kerro lentokonejuttuja. Sen sijaan hän vastaa kysymykseen, ketä hän erityisesti arvostaa edeltäjistään:

”Ryti.” Risto Ryti toimi presidenttinä 1940-44 sodan aikana. Vuonna 1946 Ryti tuomittiin sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä vankilaan.

”Ryti kantoi kansakunnan taakan omilla harteillaan. Se on vaikuttavaa. Hän otti sen taakan siinä mielessä vapaaehtoisesti, että ymmärsi, mitä oli pakko tehdä, ja otti siitä vastuun”, sanoi Niinistö.

kari.naskinen@gmail.com

Kuninkaan osa on tehdä hyvää ja kuulla pahaa

Kun sota Ukrainassa on nyt koko ajan tapetilla, menin kirjastoon etsimään sotataitoa koskevia viisauksia. Tietenkin löytyivät Sun Tzu, Niccolo Machiavelli ja Carl von Clausewitz, mutta otin lisäksi Rooman keisarin Marcus Aureliuksen mietekirjan Itselleni, koska ensinnäkin hän kävi 19 vuoden hallitsijakautensa aikana jatkuvasti taisteluja ja toisekseen häntä pidetään kirjoitustensa takia filosofikeisarina. Tämä keisarin mietekirja on ainoa Marcus Aureliukselta säilynyt teos. Koin kuitenkin pettymyksen, koska se ei sisällä riviäkään sodankäynnin filosofiasta eikä strategioista. Sitä laaja-alaisemmin kirjassa on mietteitä elämästä, sen oikein ymmärtämisestä ja kaikesta muusta viisaudesta, esimerkiksi yhdynnästä: ”...voi muodostaa vaikutelman, että se on vain sisuskalujen hankaamista ja liman erittämistä tietyn kouristuksen kera. - - - Tärkeintä on katsoa elämää oikein silmin: se kestää vain päivän ja merkitsee niin vähän. Eilen tippa limaa, huomenna kalmo tai kasa tuhkaa.”

Marcus Aureliuksen mietteistä ei löydy minkäänlaista yhtymäkohtaa Vladimir Putinin sodankäyntiin, paitsi jos kääntää tuon otsikossani olevan sanonnan päinvastaiseksi: Putinin osa on tehdä pahaa ja kuulla Moskovassa hyvää, kuten asia vaikuttaa menevän sikäläisten galluppien perusteella.

Venäjän Wagner-palkkasotilaiden asemaan liittyen löytää Machiavellin kokemuksen siitä, että palkka-armeijaan ei voi luottaa ja että vain omista kansalaisista koottu armeija voi olla sotilaallisen toiminnan peruste. Machiavellin havaintojen mukaan palkkasoturit olivat innokkaita jättämään koko touhun sikseen tai vaihtamaan puolta, jos maksu oli myöhässä tai jos he saivat paremman tarjouksen toiselta puolelta. Lisäksi he käyttivät kaiken tarmonsa välttääkseen vaikeita olosuhteita ja vaaroja: he eivät hyökänneet kaupunkeihin öiseen aikaan, eivät leireihin, eivätkä toimineet kunnolla talvisaikaan.

Sun Tzu kirjoitti taktiikasta, jota ainakaan Putin ei noudata: ”Sodankäynti perustuu harhaanjohtamisen taitoon. Kun olet voimissasi, hämää kyvyttömyydellä; kun olet valmistautunut, teeskentele valmistautumatonta; kun olet lähellä, anna vaikutelma, että olet kaukana; kun olet kaukana, anna vaikutelma, että olet lähellä.”

Putin ei selvästikään ole käynyt kirjastossa, sillä hänen taktiikkansa on täysin päinvastainen eli omien resurssien ylikehuminen.

Clausewitz kirjoitti paljon sotastrategiasta, mutta sanoi kuitenkin, että sota ei ole teoretisoitavissa, koska jokainen sota on erilainen, ja tähän liittyen on oleellista sotapäällikön nerous. Tätä neroutta Putin on nyt kahdeksan kuukautta etsinyt, kenraaleita ja komentajia on erotettu ja vaihdettu, mutta tulokset eivät ole parantuneet.

Marcus Aurelius: ”Ponnistele, että pysyisit sellaisena, jollaiseksi filosofia sinut halusi tehdä. Kunnioita jumalia, pelasta ihmisiä. Elämä on lyhyt. Ainoat maanpäällisen elämän hedelmät ovat pyhä mielenlaatu ja yhteisölliset teot.”

kari.naskinen@gmail.com

Urheilu on oleellinen osa politiikkaa

Yhden suvun hallitsema Qatarin öljyvaltio osti jalkapallon MM-kisojen järjestämisoikeuden. Ensi kuussa kisat alkavat. Miljoonat siirtotyöläiset ovat rakentaneet stadioneita, työpäivät ovat olleet pahimmillaan 16-tuntisia, palkanmaksu on ollut heikkoa ja tuhansia on kuollut huonojen turvallisuustoimien takia.

Kansainvälinen jalkapalloliitto sulkee kaikelta tältä silmänsä, koska politiikka ei kuulu urheiluun. Aina se on kuitenkin kuulunut. Qatarin tapauksessa jalkapalloväki hyväksyy ihmisoikeuksien murjomisen ja saa siitä satojen miljoonien korvauksen.

Jokaisissa olympiakisoissa vannotaan vala, jossa luvataan kaikkien kilpailijoiden noudattavan sääntöjä todellisen urheiluhengen mukaisesti. Näihin KOK:n sääntöihin kuuluu myös poliittisen, uskonnollisen tai rodullisen propagandan kieltäminen kisojen suorituspaikoilla tai muilla alueilla. Kisat kokonaisuudessaan ovat kuitenkin olleet usein isoja politiikan näyttämöitä, ainakin vuoden 1936 Hitlerin kisoista alkaen. Unkarin kansannousun ja Suezin kriisin takia monet maat boikotoivat Melbournen kisoja 1956, Etelä-Afrikan rotusorron takia boikotoitiin Montrealin kisoja 1976, Neuvostoliiton Afganistanin-sodan takia 47 maata boikotoi Moskovan kisoja 1980 ja vastaboikottina 14 maata jäi pois Los Angelesin kisoista 1984.

Kansainvälinen olympiakomitea itsekin syyllistyi suoraan vastaavanlaiseen politiikkaan, kun se piti Kiinan kansantasavallan kokonaan pois olympialiikkeestä Taiwania koskevan kiistan takia vuoteen 1984 asti. Poliittinen kannanotto nyt oli sekin, että KOK:n talvikisat 2022 pidettiin Pekingissä, vaikka oli kiistaton tieto uiguuriväestöön kohdistuvasta sorrosta ja muista ihmisoikeusloukkauksista.

Tällaisten isojen poliittisten kannanottojen rinnalla on pientä piiperrystä se, mitä joskus tapahtuu yksittäisten urheilijoiden toimesta palkintokorokkeella. Viimeksi Tokiossa 2021 naisten kuulantyönnön hopeamitalisti Raven Saunders risti käsivartensa päänsä yläpuolelle tuenosoitukseksi kaikille syrjityille ihmisille. Tästä KOK käynnisti oikein tutkimuksen, että oliko KOK:n hienoja sääntöjä rikottu.

Tällä hetkellä osa urheilun kansainvälisistä lajiliitoista ei hyväksy venäläisiä urheilijoita kilpailuihinsa, osa hyväksyy. Daniil Medvedev pelaa tennistä täyttä hönkää, Daniil Kvyat ajaa USA:n suurimmassa autourheilusarjassa NASCARissa, Rauman Lukon maalivahti on Artjom Zagidulin jne.

Venäjä ei kuitenkaan ole ainoa roistovaltio, mutta muita ei rangaista. Saudi-Arabiassa ajetaan vuosittain jo F1:n MM-osakilpailu ja ensi vuonna myös Kalle Rovanperä ajaa Saudi-Arabiassa rallin MM-osakilpailussa. Saudi-Arabia on jo vuosia sotinut Jemenissä Iranin tukemia huthikapinallisia vastaan ja syyllistynyt samanlaisiin siviilikohteiden pommittamisiin kuin Venäjä Ukrainassa.

Valtiotieteen tohtori, apulaisprofessori Markku Jokisipilä Turun yliopistosta sanoi viime viikolla ilmestyneessä Maailman kuvalehdessä 5/2022, että Ukrainan sota voi kuitenkin muodostua vedenjakajaksi urheilumaailman suhteessa autoritaarisiin valtioihin: ”On valitettavaa, että piti syttyä sota Euroopassa, ennen kuin tämä oivallettiin. Tästä ei ole paluuta enää vanhaan, eivätkä KOK ja Kansainvälinen jalkapalloliitto Fifa voi hypätä sänkyyn diktaattorien ja autoritääristen valtioiden johtajien kanssa, kuten oli normaalia vähän aikaa sitten.” (Jokisipilä oli soudun MM-kisoissa 1995 kahdestoista pariaironelosessa.)

Lehdessä puututaan myös siihen, että oligarkit ja öljymiljardöörit ovat päässeet omistajiksi esimerkiksi isoihin jalkapalloseuroihin, ja tämä voi mahdollistaa ”urheilupesun” lisäksi myös oikeaa rahanpesua.

Kilpaurheilu on monista näkökulmista niin iso asia, että se ei mitenkään pysty olemaan ulkopuolella politiikasta. Suomessa jos missä tämä on tuttu asia kansallisellakin tasolla. Suomen olympiakomitea ja SVUL pitivät työväenliikkeen omaa urheilujärjestöä TUL:ää boikotissa sotavuosiin asti, mutta boikotti otettiin uudelleen käyttöön, kun valittiin Suomen edustajia Rooman olympiakisoihin 1960. Hylätyiksi tulivat mm. Kokkolan Jymyn nyrkkeilijä Olli Mäki, Tampereen Kisa-Tovereiden keihäänheittäjä Olavi Kauhanen ja Tampereen Kilpa-Veljien voimistelija Kalevi Suoniemi.

Enää ei ole SVUL:ää ja TUL on keskusjärjestönä poistanut huippu-urheilun ohjelmastaan. Viime kesänä Münchenin EM-kisoissa Salon Vilppaan (TUL) Wilma Murto voitti joka tapauksessa kultaa, samoin porvariseura HKV:n Topi Raitanen.

kari.naskinen@gmail.com

Erinomainen dramatisoitu dokumentti Ensimmäisestä tasavallasta

Itsenäisen valkoisen Suomen tasavallan ensimmäinen presidentti oli Carl Johan Ståhlberg, tutummin Kaarlo Juho eli K.J. Ståhlberg, joka vaalien toisella kierroksella eduskunnassa voitti valtionhoitaja C.G.E. Mannerheimin 143 - 50. Ståhlbergiä äänestivät kaikki Ståhlbergin oman Edistyspuolueen edustajat (26), Maalaisliiton 39 edustajaa, 76 sosiaalidemokraattien 79 edustajasta, yksi Ruotsalaisen kansanpuolueen edustaja ja toinen Kristillisen työväenpuolueen kahdesta edustajasta. Kansallisteatterin näytelmä Ensimmäinen tasavalta on hieno läpileikkaus Ståhlbergin ajasta laillisuuden puolestapuhujana, kun demokratialla oli tuolloin vahvat vastavoimat. Työväenliikkeen kapina 1918 oli ohi, mutta äärioikeisto teki vaihteeksi kaikkensa diktatuurin saamiseksi Suomeen.

Esa Leskisen kirjoittama ja ohjaama näytelmä on kuin dramatisoitu dokumentti nuoren tasavallan kahdesta ensimmäisestä ja vaikeasta vuosikymmenestä. Kansallista Edistyspuoluetta edustanut Ståhlberg oli avainasemassa tasapainottamassa yhteiskunnallista tilannetta. Hänen johdollaan laadittiin myös Suomen perustuslaki, jota noudatettiin lähes muuttumattomana Mauno Koiviston presidenttikauteen asti. Ståhlberg oli perustuslakikomitean ja perustuslakivaliokunnan puheenjohtaja.

Näytelmä etenee varsinkin ennen väliaikaa niin riuskaan tahtiin, että näyttämön takaseinälle pitää heijastaa paljon selittäviä tekstejä. Hyvä näin, koska muuten tapahtumat olisivat jääneet hatariksi pelkkien näyttämökohtausten avulla. Toisaalta tällainen ratkaisu vähentää draamallista jännitettä. Yhdessä vaiheessa ajattelin jo, että nouseekohan katsomossa eilen ollut poliittisen historian professori Vesa Vares ylös ja osallistuu dokumenttinäytelmään kommentillaan, että ”oikeistolle Ståhlberg oli se harmittava tasavaltalainen, joka jääräpäisesti vastusti monarkiaa ja joka vielä nappasi presidentin tehtävän siltä henkilöltä, jolle se olisi kuulunut”.

Näytelmän käsiohjelmassa on pitkä luettelo Leskisen käyttämistä lähteistä, ja yli 70 kirjan joukossa on myös viisi Vareksen teosta. Lisäksi lähteisiin on kuulunut runsaasti arkisto- ja lehdistöaineistoa. Käsiohjelmassa on myös historiantutkija Oula Silvennoisen kuusisivuinen kirjoitus siitä tasavallan tiestä, jolla Ståhlberg kohtasi monenlaisia vastoinkäymisiä, mutta piti pintansa. Presidentin asema oli sata vuotta sitten kovin toisenlainen kuin nykyisin, ja Ståhlbergilla oli valtaa kunnolla. Ståhlberg toteutti presidenttikautensa aikana kansakuntaa eheyttänyttä sovintopolitiikkaa, johon liittyi myös punavankeja koskenut armahduslaki. Osa oikeistosta ei tällaista ”puolipunaista” presidenttiä hyväksynyt.

Valkoinen radikalismi pyrki 1920-30-luvuilla jatkamaan taistelua Suomen siveellistä tapainturmelusta vastaan. Ståhlbergia pidettiin kavalana petturina, eikä tämä viha loppunut, vaikka hän ei enää presidentti ollutkaan. Vuonna 1930 Ståhlberg oli oikeusministeriön lainvalmistelukunnan vanhempana jäsenenä ja oli kansanedustajana, kun lapuanliike muilutti Ståhlbergin pariskunnan autokyyditykseen Helsingin Kulosaaresta Joensuuhun. Operaation suunnittelusta vastanneen yleisesikunnan päällikön, kenraalimajuri Kurt Walleniuksen ajatus oli kuskata Ståhlbergit Suomen ja Neuvostoliiton väliselle rajavyöhykkeelle, mutta sitten meni pupu pöksyyn ja Ståhlbergit jätettiin Joensuuhun. Muilutukset saivat nimensä lapualaisista Jaakko ja Jussi Muilusta, jotka 1929-32 olivat aktiivisimpina kyyditsemässä kommunisteja ja sellaisiksi oletettuja. Muilutusten kohteiksi joutuivat Ståhlbergin pariskunnan lisäksi mm. Sosialistisen työväen ja pienviljelijöiden vaalijärjestön kansanedustajat Eino Pekkala, Jalmari Rötkö ja Asser Salo sekä eduskunnan varapuhemies Väinö Hakkila.

Ensimmäinen tasavalta on iso näytelmä, vaikka se ei kestäkään kuin kaksi tuntia ja 40 minuuttia. Näyttelijöitä on kolmetoista, joilla on esitettävänään yhteensä 70 roolia. Ihmeen hyvin katsoja pystyy kuitenkin hallitsemaan näkemänsä, missä auttaa muutamassa kohtaa esityksen alkuvaiheissa nimien heijastaminen seinälle; ja onhan sitä sakkia, Kullervo Mannerista Heikki Ritavuoreen, Santeri Alkiosta Yrjö Sirolaan jne.

Yhden roolin näyttelijöitä ovat vain presidenttipariskuntaa esittävät Vesa Vierikko ja Kristiina Halttu. Molemmat tekevät niin hienot luonnekuvat henkilöistään, että siinä ne nyt ainakin minulla ovat loppuiäkseni ensimmäisen tasavallan pääpari. Ainoa huono roolityö on Jukka Puotilalla, joka Svinhufvudia ja Paasikiveä esittäessään menee enemmän imitaattorin kuin näyttelijän työn puolelle. Kun Puotila hakee näistä presidenteistä nimenomaan puhetyylin tunnistettavuutta, se ilmeisesti onnistuu hyvin, mutta puheen epäselvyys tekee tekstistä suttua. Sen sijaan Mannerheim onnistuu Puotilalta mainiosti.

Vaikka olen tässä korostanut näytelmän dokumentaarisuutta, niin kyllä puhtaasti draamallisetkin kohtaukset toimivat nautittavasti. Mukana on myös hieman komediallista otetta, kuten vaikkapa Ståhlbergin kömpelössä kosintakohtauksessa ja Ståhlbergin pannessa paroni Mannerheimin ruotuun tämän himoitessa Suomen lähtöä hyökkäyssotaan Pietariin lyömään bolshevikit.

Videoitakin käytetään ja kerrankin oikein hyvin. Kun joissakin kokouksissa tai muissa tapaamisissa henkilöt käyvät vilkasta sananvaihtoa, videokuvaaja on aivan siinä lähellä ja suuntaa kameran aina puhujaan, jonka kuva tulee suoraan näyttämön takaseinälle. On aivan toinen asia katsoa puhujaa isosta kuvasta kuin seurata tilannetta sellaisena kokonaisryhmänä näyttämöllä; istuin penkkirivillä 10 ja seurasin näitä kohtauksia ilman muuta videokuvista – oli teatterin ja elokuvan yhdistelmä.

kari.naskinen@gmail.com