tiistai 31. heinäkuuta 2018

Epäpolitiikka on muotia


Pari päivää sitten kirjoitin talouden saamasta ylivallasta, lähes uskontoon verrattavana ilmiönä. Poliittiset ideologiat ovat jääneet toisarvoisiksi, kun maailmantalouden ratkaisuja tehdään. Puoluepolitiikka ei ole muodissa. Filosofi ja valtiomies Niccoló Machiavelli kirjoitti jo 500 vuotta sitten, ettei hallitsijoiden hyvyyttä tai huonoutta mitata moraalissa tai toden puhumisessa, vaan lopputulosten perusteella. Tässä mielessä ajankohtaisin ihminen on tietenkin Donald Trump, jolla ei ole pyrkimystäkään todenpuhumiseen, mutta meneillään olevana valtakautena toivotaan lopputulosten Yhdysvaltojen taloudessa olevan niin hyviä, että tulee vielä toinenkin neljän vuoden valtakausi.

Eduskuntavaalien alla 2015 Suomen Pankin silloinen pääjohtaja Erkki Liikanen toivoi, että ”talouden tosiasiat erotettaisiin politiikasta”. Tuntuu, että näin on käynyt ja peräti niin, että poliittisiin ideologioihin perustuva puoluepolitiikka on sysätty syrjään melkein kokonaan.

Trump kävi juuri Suomessa, ja seuraavaksi tulee Emmanuel Macron, joka käsitteli yliopistollisessa pro gradu -tutkielmassaan Machiavellia. Macron kuuluu nimenomaan niihin poliitikkoihin, jotka antavat ymmärtää, että he ovat irti perinteisistä puolueista ja niiden edustamasta oikeisto-vasemmisto-jaottelusta.

Politiikasta-verkkolehden korkeakouluharjoittelijana toimiva Marianne Sandelin kirjoittaa Macroniinkin liittyen, että ideologioiden vastaisuuden esitaistelijoiden ajatteluun kuuluu vahvasti taloustieteen lainalaisuuksien ja ehdottoman rationaalisuuden korostaminen. Presidentinvaaleissa Macron korosti sitoutumattomuuttaan. Hänet kuvataan yleensä uuden ja raikkaan politiikasta vapaana Ranskan toivona, joka mihinkään ideologiaan sitoutumattomana pelastaa talouden ja työpaikat. (politiikasta.fi 4.12.2017)

Macron perusti 2016 liberaalin Tasavalta liikkeelle! -ryhmittymän. Se on pyrkinyt esiintymään kansanliikkeenä, jonka jäsenistö muodostuu suurimmilta osin politiikan ulkopuolelta tulevista, riippumattomista asiantuntijoista ja muutosta toivovista aktiivisista kansalaisista.

Ei tällainen ole vierasta Suomessakaan. Keskustapuolue nosti puheenjohtajakseen Juha Sipilän politiikan ulkopuolelta ja Sauli Niinistö lähti uusiin presidentinvaaleihin poliittisesti sitoutumattomana ehdokkaana valitsijayhdistys takanaan.

”Viekkaimmat poliitikot ovat havainneet, kuinka kannattavaa on esiintyä politiikan ja poliittisen eliitin ulkopuolelta tulevana, perinteisten puoluerajojen ylittäjänä”, kirjoittaa Marianne Sandelin. Tästä hän mainitsee esimerkkinä myös Tšekin uuden pääministerin ja ANO-liikkeen perustajan Andrej Babišin, joka keväällä kävi Suomessa Sipilän vieraana.

Yksi ilmiö politiikanvastaisesta liikehdinnästä Suomessa ovat kunnallisvaltuustoihin nousseet epäpoliittiset paikallisryhmittymät. Ne ovat henkilökoostumukseltaan sekalaista seurakuntaa, eikä niitä tosiaankaan pysty asettamaan poliittisella värijanalla oikein mihinkään kohtaan. Joissakin tilanteissa ne vaikuttavat häiriköiltä, joissakin järjen ääneltä.

Heinolassa tällainen ryhmä on liittynyt Hjallis Harkimon ja Mikael Jungnerin uuteen Nyt-liikkeeseen, jonka tämä kaksikko perusti, kun olivat ”pettyneitä politiikkaan”. Harkimo sanoi, että politiikassa on ”liikaa politikointia ja liikaa ideologioita”. Kokoomuksen kansanedustaja Elina Lepomäki puolestaan kirjoitti Helsingin Sanomissa, että hän on klassinen liberaali, ei oikealla eikä vasemmalla. Näin sanoessaan poliitikko asettautuu ideologisen politiikan yläpuolelle, objektiiviseksi järjen ääneksi.

MONI KAKKU PÄÄLTÄ
KAUNIS, MACRONKIN


Macronin politiikan Marianne Sandelin kyseenalaistaa siinä mielessä, että siinä ei todellisuudessa ole paljon mitään uutta, raikasta tai sitoutumatonta. Vaaliohjelmaa selaamalla paljastuu varsin perinteinen Margaret Thatcherin ja Ronald Reaganin vaalima, uusliberalistikseksi kuvattu oikeistopolitiikka, jonka ydintavoitteiksi on ilmoitettu työelämän modernisoiminen. Tämän ehkä on tarkoitus tapahtua ay-liikkeen syrjäyttämisellä ja julkisen sektorin modernisoimisella = siirtämällä sen resurssit tehokkaammille yrityksille = yksityistämällä valtion tehtäviä. Sipilän saakin Macronista mieluisan keskustelukumppanin.

”Voidaankin sanoa, että Macronin hehkutettu, epäpoliittinen vaaliohjelma on oikeastaan ennestään tuttua oikeistopolitiikkaa populistisin iskulausein kuorrutettuna”, kirjoittaa Marianne Sandelin.

Machiavelli kuitenkin tiesi
: ”Ihmiset ovat yksinkertaisia ja siinä määrin kulloisenkin tilanteen orjia, että huijari löytää aina niitä, jotka antautuvat huijattaviksi”.

kari.naskinengmail.com

maanantai 30. heinäkuuta 2018

”Lobbaaminen on olennainen osa toimivaa demokratiaa.” (Euroopan komissio)

Tämän päivän Helsingin Sanomissa on juttu maailman suurimmasta verkkokaupasta Amazonista, joka on lisännyt lobbaamistoimintaansa Washingtonissa. Viime vuonna se käytti tähän poliitikkoihin ja virkamiehiin suuntaamaansa vaikutustoimintaan 11 miljoonaa dollaria. Sattumalta juuri viime viikolla katsoin elokuvan Casino Jack (2010), joka kertoo yhdestä kaikkein tunnetuimmasta lobbarista Jack Abramoffista, Elokuvassa joku sanoo, että lobbaaminen kuuluu demokraattiseen järjestelmään. Totta on, sillä Euroopan komissionkin mukaan ”lobbaaminen on olennainen osa toimivaa demokratiaa”.

Lobbaaminen on kumma sana. Se tulee englannin kielen sanasta lobby, joka tarkoittaa eteisaulaa. Meille monelle on lobbybaari tuttu paikka, hotellin ala-aulan baari. Aikoinaan näissä baareissa nimenomaan lobbarit ja poliitikot tapasivat ja suhmuroivat lahjusten kanssa. Enää näitä tapaamisia ei tarvitse piilotella, kun lobbaamisesta on tullut osa järjestelmää. Suomen kieleenkin se on saanut oman siistimmän terminsä, se on ”vaikuttajaviestintää”.

Elokuvassa Abramoffia näyttelee muistakin nilkin osista tuttu Kevin Spacey, mm. Frank Underwood sarjaelokuvassa House of Cards (2013-18). Tarina on ruma, Abramoff huijasi intiaaniheimoilta kymmeniä miljoonia luvatessaan lobata niiden kasinobisnesten puolesta Washingtonissa. Käry kuitenkin kävi ja 2006 Abramoff myönsi petoksensa sekä intiaaneja että verottajaa kohtaan. Monia muitakin petkutuskonkeloita oli jäänyt matkan varrelle, ja Abramoff sai viiden vuoden vankeustuomion huijauksista ja lahjonnasta.

Washingtonissa vaikuttaa arviolta 50 000 lobbaria ja Brysselissäkin ilmeisesti 20 000. Yhdysvalloissa tähän toimintaan on jo puututtu sillä tavalla, että lobbarit on rekisteröity ja heidän on kahdesti vuodessa raportoitava toiminnastaan. Euroopassa ei tällaisia sääntelyjä vielä ole. Suomessakin lobbaus on voimakkaasti lisääntynyt viime vuosina.

Television MOT-ohjelmaan viime vuoden lopulla oli pystytty laskemaan, ketkä ja mitkä tahot olivat eniten käyneet eduskunnassa. Kaikki nämä käynnit eivät liity lobbaamiseen, vaan usein ne ovat kutsuttuja käyntejä asiantuntijakuulemisiin. Eniten käyntejä vuonna 2017 oli seuraavilta: Sitra, Suomen kuljetus ja logistiikka ry, SAK, Finanssialan keskusliitto, Sadankomitea, Teknologiateollisuus, Naisjärjestöjen keskusliitto, Taksiliitto, Kepa, Kuntaliitto, Uber Finland.

Usein eduskunnassa kävi myös konsulttitoimisto Milttonin edustaja. Ei ole tietoa, keiden asialla Miltton kulloinkin oli, ja tämä on yksi uusi lobbaukseen liittyvä asia. Tällaiset konsultti- ja viestintätoimistot ovat palkanneet töihin ammatti-ihmisiä sekä politiikasta että tiedotusvälineistä, ja hyvillä kontakteillaan nämä toimistot hoitavat nyt lobbausta niin, etteivät niiden toimeksiantajien omat kädet likaannu.

Tähän ilmiöön liittyy myös ns. pyöröoviefekti. Sillä tarkoitetaan esimerkiksi valtion virkamiesten ja poliitikkojen siirtymistä yksityissektorille. Näin on tapahtunut paljon ainakin terveysalalla, ja MOT-ohjelmassa taisi olla sekin juttu, jossa esiteltiin armeijan kapiaisten loikkaamista hävittäjiä Suomelle tarjoavien yritysten konsulteiksi.

Vuonna 2016 tutkija Anu Kantola sai virkamiehille teettämänsä kyselyn perusteella sen tiedon, että pääsy lainvalmisteluun on helpointa ainakin tilastollisesti elinkeinoelämän järjestöillä, kuten EK:lla, sekä Kuntaliitolla ja MTK:lla. Toisessa kyselyssä Anu Kantola ja Lotta Lounasmeri haastattelivat ammattilobbareita, joista monet sanoivat, että heidän asiakkainaan ei juurikaan ole kansalaisjärjestöjä, koska niillä ei ole varaa maksaa heidän palveluistaan. Vaikutusvaltaa saa rahalla.

Amazonin käyttämät miljoonat todistavat tästä. Sen lobbarit edistävät yhtiön tavoitteita verotuksessa, postipalveluissa, liikenteessä, tekijänoikeuksissa ja elintarviketeollisuudessa. Suomeenkin Amazon on ilmeisesti lähiaikoina tulossa.

LIIKE-ELÄMÄLLÄ LUULTUA
SUUREMPI ROOLI


Aiemmin tänä vuonna väitteli Anders Blom tohtoriksi tutkimuksellaan suomalaisen liike-elämän poliittisesta edunvalvonnasta ja vaikuttamisesta. Tutkimus asettaa suomalaisen yhteiskunnan läpinäkyvyyden ja vähäisenä pidetyn korruptiivisuuden aikaisempaa kriittisempään valoon.

itöstutkimuksesta selviää, että liike-elämällä on oletettua suurempi rooli suomalaisessa poliittisessa päätöksenteossa. EU- ja EMU-ratkaisuissa liike-elämän vaikutus oli ratkaiseva. Se ajoi EMU-ratkaisua, joka aikaisemmista käsityksistä poiketen vahvisti korporaatioiden asemaa Suomen talous- ja sisäpolitiikassa, kun rahapolitiikka luovutettiin Euroopan keskuspankille.

Tutkimuksessa osoitetaan, että Suomessa käytetään lobbaukseen rahaa vuosittain yli 120 euroa henkilöä kohden, kun työnantaja- ja ammattiliittojen jäsenmaksut työttömyysturvalla vähennettynä lasketaan mukaan.

kari.naskinen@gmail.com

sunnuntai 29. heinäkuuta 2018

Marx tiesi jo 170 vuotta sitten: uusi mahti tulee olemaan maailmanmarkkinat


Tänä vuonna on paljon kirjoitettu ja puhuttu Karl Marxista, jonka syntymästä tuli keväällä kuluneeksi 200 vuotta. Marx oli hyvä ennustaja. Jo 1845-46 yhdessä Friedrich Engelsin kanssa kirjoitetussa teoksessa Saksalainen ideologia nähtiin hyvin tulevaisuuteen: ”Taloudellisen toiminnan laajetessa maailmanhistorialliseksi erilliset yksilöt joutuvat yhä enemmän heille vieraan mahdin orjuuteen … mahdin, joka paisumistaan paisuu ja osoittautuu viime kädessä maailmanmarkkinoiksi.”

Marxista puhuu myös taloushistorian professori Markku Kuisma tämän päivän Helsingin Sanomissa, jossa hän viittaa Marxin ja Engelsin osuvaan ennustamiseen Kommunistisen puolueen manifestissa (1848). Manifestin mukaan kapitalismi jauhaa lopulta tieltään kaiken, murtaa Kiinan muurit ja muokkaa tielleen osuvat kulttuurit keskenään samankaltaisiksi.

Neuvostoliiton ja kommunistisen blokin hajottua vallitsi sellainen tunne, että kaikki se on hyväksi, mitä vain kapitalistiset markkinat tekevät. Kuisma sanoo itsekin olleensa suunnilleen tätä mieltä, mutta nyt on nähty, että markkinoista ”on tullut itsetarkoitus, kuin uskonto, vähän kuin sosialismi oli aikaisemmin”. (HS 29.7.2018)

”Syntyi väärää kunnioitusta yritysvaltaa kohtaan. Ajateltiin, ettei markkinoita saa yhtään kritisoida tai ne loukkaantuvat.”

Kaikkialle työntyvästä markkinalogiikasta oli seurauksena sellainen ajattelu, että julkisen sektorin pitäisi olla mahdollisimman pieni. Sipilän hallituksessa ajatellaan juuri näin, vaikka Kuisma ei tätä näillä sanoilla ilmaise. Liiallinen usko markkinoihin joka tapauksessa näkyy Sipilän hallituksessa: tuottavat valtionyhtiöt halutaan myydä, vaikkei siinä valtion näkökulmasta ole järkeä, ja toinen esimerkki on sote.

Vielä Kuisma muistuttaa, että tuhansien vuosien historiasta ei löydy yhtään onnistunutta valtiota, joka olisi pyrkinyt olemaan julkiselta osaltaan mahdollisimman pieni, heikko ja talouselämään puuttumaton.

Marxin ennustamaan tilanteeseen maailmanmarkkinoiden kaiken alleen jättävästä voimasta on nyt tultu. Ideologiset tarinat ovat toissijaisia, kun kaiken ratkaisee talous. Kansainväliset, kahdenkeskiset sopimukset tehdään ensisijaisesti välittömien taloudellisten intressien pohjalta, joskin turvallisuuteen liittyviä uhkakuvia keppihevosina käyttäen.

Psykologian tohtori Matti-Vesa Volanen kirjoitti asiasta Kansan Uutisissa 18.7.2018: ”Näin tuotetaan uhka, jolla voidaan perustella verovarojen käyttämistä yhä laajemmin kansallisen sotilasteollisen tuotannon laajentamiseen, pelastamaan kansantaloutta ja työpaikkoja.”

Donald Trump otti demagogiansa kärjeksi sanonnan ”Amerikka ensin”. Yhdysvallat ei kuitenkaan ole enää yksin kukkona tunkiolla, vaan merten toisella puolen etenee Kiina samalla politiikalla – Kiina ensin. Lisäksi Venäjä yrittää päästä takaisin samaan sarjaan ja samalla politiikalla - Venäjä ensin.

Volasen näkemyksen mukaan Amerikka ensin -vaatimus paljastaa, että tämä USA-vetoinen rooli on nyt kiistetty. USA:n uusliberalistisen talouspolitiikan sanansaattajana ei enää onnistu.

Kuismakin puuttui Trumpin kohellukseen: ”Trumpin persoona on niin mieletön. Se on kuin brechtiläinen teatteriesitys, jonka tarkoitus ei ole paljastaa, mutta joka kuitenkin tulee paljastaneeksi rumia puolia Trumpista ja hänen äänestäjistään. - - - Läntinen arvoyhteisö lakkaa olemasta sillä hetkellä, kun Yhdysvallat tekee jonkin trumpismin, kuten vetäytyy Iranin ydinsulkusopimuksesta tai Pariisin ilmastosopimuksesta.”

Venäläiset totesivat jokin vuosi sitten, että ”joko pelin sääntöjen muutos tai peli ilman sääntöjä”. USA ei suostunut sääntöjen muutokseen, siis maailman monenkeskeiseen hallinnointiin. Venäjän peli omine sääntöineen ja Kiinan nouseminen uusien sääntöjen laatijaksi pani USA:n miettimään pelitaktiikkaa uudelleen, ja tämä on Trumpille paskamaisen vaikea asia.

Karl Marx: ”Historia ei ole mitään muuta kuin yhtämittainen jakso erillisiä sukupolvia, joista jokainen käyttää hyväkseen kaikkien edellisten sukupolvien sille jättämiä materiaaleja, pääomia ja tuotantovoimia, joten kukin sukupolvi toisaalta jatkaa perinnäistä toimintaa kerrassaan muuttuneissa olosuhteissa ja toisaalta muuttaa vanhoja olosuhteita kerrassaan muuttuneella toiminnallaan. Spekulatiivisesti takaperoistettuna tämä voidaan esittää siten, että myöhempi historia tulee edeltävän tarkoitukseksi, esimerkiksi että Amerikan löytämisen perustarkoituksena oli edistää Ranskan vallankumouksen puhkeamista.”


kari.naskinen@gmail.com

torstai 26. heinäkuuta 2018

Kaupunginvaltuuston päätäntävaltaa on delegoitu muualla






Varsinkin isojen kaupunkien organisoitumisessa ”ajan hengen” ja uudistumistarpeen mukaiseksi on käynyt niin, että vaaleilla valittujen kaupunginvaltuustojen valta on vähentynyt. Kun päätöksentekoon on haluttu muoti-ilmauksen mukaista ”ketteryyttä”, on ison valtuustokoneiston katsottu olevan siihen liian jähmeä. Samanaikaisesti on kunnallisia toimintoja yhtiöitetty, jolloin valtuutettujen rooli on edelleen pienentynyt. Valtuuston päätäntävaltaa on delegoitu muualle ja näin kavennettu demokratiaa.

Kuntapalveluja on siirretty demokraattisen päätöksenteon ja kontrollin tavoittamattomiin. Edes valtuutetut eivät saa kunnallisten osakeyhtiöiden toiminnasta tietoja, koska ne eivät osakeyhtiölain mukaan ole julkisia. Liikesalaisuuksien verhoamina toimivat esimerkiksi energia- ja vesiyhtiöt, konsertti- ja urheiluhallit, messubisnekset, parkkitalot, jätehuolto, joissakin kaupungeissa jo teatterit ja sinfoniaorkesteritkin.

Lahtelainen kaupunginvaltuutettu Seppo Korhonen (Vas) kirjoitti tämän viikon Uudessa Lahdessa erityisesti omistajaohjaukseen liittyvistä epäkohdista, mitkä johtuvat nimenomaan tästä demokratiaa heikentäneestä delegoinnista:

”Kunnan korkeimman päättävän elimen eli 59 valtuutetun sijaan Lahti-konsernin tytäryhtiöiden ja -yhteisöjen omistajaohjauksesta päättää nykyisellään viiden hengen ryhmä kaupunginhallituksen konserni- ja tilajaostossa.” (UL 25.7.2018)

Kuntaorganisaatioiden sisällä olevien pienryhmien nimet vaihtelevat kunnittain, mutta tilanteet ovat samanlaisia kaikkialla. Korhonen kirjoitti, että Lahdessa tämä on johtanut veronmaksajien kannalta riskialttiisiin ja kuntalaisten kannalta jopa vahingollisiin päätöksiin.

Kun Lahden kaupungintalolla aloittaa parin vuoden kuluttua työnsä pormestari Pekka Timonen, olisi tuossa yhteydessä sopiva sauma tehdä muutoksia mm. omistajaohjaukseen. Kaupungin hallintosääntö pitäisi panna sillä tavalla uusiksi, että demokratiaa vahvistettaisiin. Ei se riitä, että sanotaan pormestarin antavan poliittiselle päätöksenteolle kasvot, mutta mitään todellista muutosta ei tulekaan.

Pormestarimallin valmistelun yhteydessä myönnettiin yleisesti räikeäksi epäkohdaksi nimenomaan se, että valikoitujen luottamushenkilöiden pieni eliittijoukko käyttää konserni- ja tilajaostossa merkittävissä asioissa valtuustolle kuuluvaa omistajaohjausvaltaa konserniyhtiöiden ja -yhteisöjen suuntaan. Korhonen toimitti tuolloin kaikille valtuutetuille oman ehdotuksensa kansanvaltaa eli valtuuston päätösvaltaa lisääväksi hallintosäännöksi. Ehdotuksensa perusteluissa Korhonen kirjoitti, että jossakin vaiheessa tilannetta oltiin korjaamassa lakkauttamalla jaostot, mutta nyt puhutaan niiden työn uudelleen järjestelystä ja siirtämisestä toisen apulaispormestarin alaisuuteen.

Konserni- ja tilajaoston puheenjohtaja sekä pormestaritoimikunnan jäsen Aleksi Mäntylä (vihreä) vahvisti tämän sanomalla lehtijutussa, että ”ohjausta tehdään nyt ja tulevaisuudessa kaupunginhallituksesta ja jaostosta yhtiöiden suuntaan, eikä päinvastoin” (ESS 8.3.2018).

”Miten tämä lisäisi demokratiaa, kuten pormestarimallin on kerrottu tekevän”, kysyy Korhonen.


KAUPUNGINHALLITUKSESSA
PITÄISI OLLA KAIKKIEN EDUSTUS

Korhosen hahmottelema malli uudeksi hallintosäännöksi lähtee siitä, että valtuustosta tulisi taas ylin päättävä elin tärkeissäkin asioissa. Kaupunginhallituksen jäsenmäärän hän nostaisi 11:stä 12-13:een, jotta siihen saataisiin edustus kaikista valtuustoryhmistä. Kokonaan lakkautettaisiin konserni- ja tilajaosto, elinvoima- ja työllisyysjaosto sekä hyvinvoinnin jaosto. Niiden tehtävät siirrettäisiin kh:lle ja erikseen määrätyissä asioissa valtuustolle.

Omistajaohjauksessa pitäisi valtuuston vastata kaupungin yhtiöiden investoinneista ja niihin rinnastettavista toimista, kun kysymyksessä olisi yli viiden miljoonan euron asia. Valtuusto nimeäisi jäsenet yhtiöiden ja säätiöiden hallintoelimiin. Valtuusto myös päättäisi tällaisten yhteisöjen perustamisesta, lakkauttamisesta sekä niissä yhteyksissä esim. yhtiöjärjestyksen ja osakassopimusten hyväksymisestä.


Seppo Korhonen perustelee: ”Esittämäni muutokset edistävät demokratian ja kansanvallan lisäämistä. Kaupunginhallituksen kokoonpanoon esitetty muutos ei ole pelkkää matematiikkaa, vaan sillä turvataan kuntalaisten vaaleissa ilmaiseman tahdon toteutuminen päätöksentekoelimissä. Hallintosäännön toimivaltaan ja omistajaohjaukseen esitetyt muutokset palauttavat valtuustolle ja joiltakin osin kaupunginhallitukselle niille kuuluvaa valtaa. Hallintosäännön uudistamiseen voidaan jo nyt liittää esim. aluejohtokuntien perustaminen useisiin kaupunginosiin, vanhus- ja vammaisneuvostojen ja nuorisovaltuuston vaikutusmahdollisuuksien lisääminen.”

Korhonen ei ole tyytyväinen asukasdemokratian toimivuuteen myöskään Lahden Talot Oy:ssä: ”Kaupungin vuokrataloissa tulee myös ryhtyä toteuttamaan aitoa asukasdemokratiaa siten, että asukkaat voivat suoralla vaalilla valita edustajansa vuokra-asuntoyhtiön hallitukseen. Useat valtuutetut myöntävät demokratiavajeen kaupungin päätöksenteossa. Tämän myöntää esityksissään myös pormestaritoimikunta. Se on kuitenkin koplannut uudistukset pormestarimallin toteutumiseen, mikä merkitsisi vähintään kolme hukattua vuotta ja sitähän me vastuullisina päättäjinä emme voi hyväksyä?”

kari.naskinen@gmail.com

keskiviikko 25. heinäkuuta 2018

Viipurilais-lahtelainen kotiseutunäytelmä

Uusimmillakin sukupolvilla Lahdessa on jonkinlainen perimätieto siitä, että Lahteen tuli sodan jaloista noin 10 000 evakkoa, suurin osa Viipurista ja Viipurin maalaiskunnasta. Kun Ainopuiston kesäteatterin katsomossa kääntää katseen vasemmalle, näkyy viipurilaisen Vakuutusyhtiö Suojan 1947 rakennuttama kerrostalo Suojalinna ja Viipurin musiikkiopiston rakennus. Teatteriesitys Viipurin reippaat tapahtuu Lahden historiallisen museon edustalla Kartanon puistossa Emil Wikströmin Aino-suihkukaivon ympärillä.

Siirtolaisten tulo Lahteen oli iso asia. Vaikka Timo Taulon kirjoittama näytelmä on pääosin leppoisaa kotiseutuhenkistä muistelua, niin esille tulee myös niitä ristiriitoja, joita tuo ruljanssi aiheutti. Törmäyksiä syntyi, kun hämäläisten ja karjalaisten tavat ja tottumukset eivät aina olleet samanlaisia. Nykypäivän maahanmuuttotilanteen tavoin herätti arvostelua sekin, että uusien tulijoiden asioita järjestettiin kuntoon, lahjataloistakin puhuttiin.

Näytelmän nimi tulee siitä, että esityksen runkona toimii Viipurin Reippaan naisjaoston voimisteluryhmän touhuaminen uudessa kotikaupungissa. Erinomainen asia on, että Reippaan toiminnasta on vaihteeksi esillä juuri tämä puoli, eikä jalkapallo, josta Viipurin ja Lahden Reippaan yhteydessä aina voittopuolisesti puhutaan. Sitä paitsi toimiihan nimenomaan alkuperäinen Viipurin Reipas tällä nimellään edelleen Lahdessa voimisteluseurana, josta nytkin on viisi naisvoimistelijaa maajoukkuevalmennuksessa.

Paikallishistoriaa läpi käyvässä näytelmässä on mukana monta oikeilla nimillä esiintyvää henkilöhahmoa. Tunnetuimpana nousee esille kauppias Erkki Kääpä, joka 1940 toi herkku- ja sekatavarakauppansa Lahteen. Se oli aloittanut toimintansa jo 1840 Terijoen Kuokkalassa ja Ollilassa sekä naapuripitäjässä Kivennavalla. Kääpän myymäläketjuun kuului enimmillään 14 elintarvikekauppaa, kolme tavarataloa, kaksi kenkäkauppaa, kemikalio ja ravintolakin. Suomen ensimmäisessä Citymarketissa Paavolassa Kääpä aloitti 1971. Toimintansa Kääpä Oy lopetti 2008, mutta viidennen sukupolven kauppias, nuorempi Erkki Kääpä pitää Helsingissä edelleen K-supermarkettia.

Näytelmässä ei ole kovin jämptiä juonta, vaan se koostuu erilaisista kuvaelmista, jotka liittyvät aiheeseen. Kevyitä musiikkinumeroitakin on sopivasti. Lisäksi on iso videotaulu, jossa välillä käydään läpi sodan vaiheita filminpätkin ja presidenttien puhein. Täydennystä tarjoaa käsiohjelma, johon on kerätty hyvää tietoa viipurilaisten tulosta Lahteen. Ohjelmalehtisestä on tämän jutun kuvakin, jossa on Kääpän kotiinkuljetusautoja.

Viipurin Reippaastakin käsiohjelmassa on lisätietoa, ja myös näytelmässä luetellaan seuran Viipurissa ollut lajivalikoima: hiihto (1892), soutu (1892), luistelu (1894), paini (1898), yleisurheilu (1902), visapallonheitto (1902), pyöräily (1905), jalkapallo (1907), jääpallo (1907), hirrensyöksy (1907), curling (1909), jäähockey (1927). Lahdessa puolestaan pelattiin pesäpalloa viipurilaisten tänne tullessa.

Viereisen Lahdenkadun liikenteestä huolimatta näyttelijöiden repliikit kuuluvat hyvin mikrofonien ja kaiuttimien ansiosta. Koska näyttelijät ovat harrastelijoita, on Timo Taulo ottanut tämän huomioon ohjauksessaan. Karjalainen vilkkaus vain kärsii siitä, että kohtausten välillä on aina selviä taukoja, koska rytmitys ei ilmeisesti ole voinut olla liian tiukka amatöörien esityksessä. Kotiseutunäytelmän ”kotitekoiset” näyttelijät selviytyvät hommasta ihan hyvin, ja sääkin suosii nyt esityksiä. (Aamu ei kuitenkaan Viipurissa ollut "uamu", se on kyllä savolaisten viäntämistä.) 

kari.naskinen@gmail.com

tiistai 24. heinäkuuta 2018

Halvan työn kova hinta, Olkiluodossakin?

Televisiosta tuli sunnuntaina uusintana tanskalainen dokumenttiohjelma yrityksistä, jotka tienaavat omaisuuksia lähettämällä halpatyövoimaa idästä länteen: Bulgariasta, Puolasta ja Romaniasta Euroopan toiselle laidalle. Kun EU avasi itäeurooppalaisille tien kalliiseen länteen, syntyi työvoimaa liikuttamaan hämäriä yrityksiä, jotka eivät piittaa laeista, työoloista eivätkä turvallisuudesta. Alimitoitetut palkatkin jäävät usein maksamatta. Ohjelmassa oli esillä myös irlantilainen yhtiö Atlanco Rimec, joka on välittänyt itäeurooppalaisia työntekijöitä Olkiluodon kolmannen ydinvoimalan rakennustyömaalle.

EU:n laajeneminen on tuonut mukanaan ison määrän köyhiä työntekijöitä, jotka ovat valmiita matkustamaan työn perässä ja valmiita työskentelemään huonoissakin olosuhteissa. Tällaista työvoiman maahanmuuttoa järjestää Atlanco Rimecin lisäksi mm. puolalainen Budomex, joille veronkierto, laittomat työolot ja ihmisten hyväksikäyttö ovat arkipäivää. Tv-ohjelman tekijöiden selvitykset johtivat suurimpiin eurooppalaisiin yrityksiin kuten Skanska, Pihl & Søn, Bilfinger ja Züblin. Käyttävätkö nämäkin arvostetut yhtiöt hämäräyrityksiä alihankkijoinaan, kysyttiin ohjelmassa, joka on vielä nähtävissä Yle Areenassa.

Esimerkkinä mainittiin, että kun asiakas maksaa esim. jossakin Kööpenhaminan metrotunnelityömaalla urakoitsijalle 53 euroa/tunti, niin alihankintaketjun alimmainen "vuokratyöntekijä" saa siitä ehkä 3,5 euroa/tunti. Usein palkkoja jää jopa kokonaan tai osittain saamatta.

Olkiluoto 3:n rakentajista valtaosa on ulkomaalaisia. Olkiluodon osalta kertoi insinööri ja hitsausteknikko Tapio Kettunen kymmenen vuotta sitten, että työmaalla ei noudatettu hitsausohjeita ja ettei työnjohto ollut ammattitaitoista.

”Ei siihen kukaan täyspäinen suomalainen lähde. Jos olet siellä töissä ja sanot sanaakaan mihinkään, olet saman tien pihalla. Nytkin Säteilyturvakeskus on tyylikkäästi tyrmännyt melkein kaiken, mitä on sanottu”, kertoi Kettunen Yleisradion Ajankohtaisessa kakkosessa vuonna 2008 sen jälkeen, kun oli sanonut itsensä irti.


Kettusen työnantaja oli Bouygues-konserni, jonka välittäminä Olkiluodossa oli mm. portugalilaisia, puolalaisia ja ranskalaisia. Kettunen lähti, koska hän ei sanomansa mukaan ”halunnut joutua kantamaan vastuuta tilanteessa, jossa paperilla kaikki on hienosti, mutta todellisuudessa hitsaustyöt tehdään miten huvittaa”.

Pääsin mutkan kautta perille erään Olkiluodossa työskennelleen puolalaisen kertomuksesta, jonka mukaan työntekijöillä oli hänen aikanaan kaksinkertaiset työsopimukset, toinen viranomaisia varten, toinen todellinen. Kerran puolalaiset menivät lakkoonkin, mutta sen tuloksena vain aktivistit lähetettiin takaisin Puolaan. Yksi suomalainen viranomainen edistyi näissä työsuhdeselvityksissään niin paljon, että hänet siirrettiin toisiin tehtäviin. Yksi puolalainen kuoli Olkiluodossa tapaturmaisesti, mutta hänen omaisensa eivät saaneet minkäänlaisia korvauksia.

Nämä ovat niitä asioita, joiden takia
Olkiluodon työntekijöitä on estetty kertomasta havaitsemistaan turvallisuusongelmista, kuten Ajankohtaisessa kakkosessa kerrottiin. Silloin oli julkisuuteen kuitenkin tullut tieto mm. hitsausongelmista. Säteilyturvakeskus oli havainnut, että työntekijöille annetut hitsausohjeet olivat puutteelliset ja työn valvonta vajavaista. Se oli todennut myös, että Olkiluodon automaation suunnittelu ei täytä ydinvoimaturvallisuuden periaatteita. Lisäksi Säteilyturvakeskus uskoi, että työn laatuun voi vaikuttaa se, että osalla työntekijöistä oli teetetty minimipalkalla jopa 16 tunnin työpäiviä.

Ajankohtaisen kakkosen Olkiluoto-ohjelmia on katsottavissa Ylen Elävässä arkistossa.

kari.naskinen@gmail.com


maanantai 23. heinäkuuta 2018

Lahden Teollisuusseuran nimi voisi olla myös Lahden Liikenneseura

Lahden Teollisuusseuran perustavassa kokouksessa 1943 määriteltiin seuran tarkoitukseksi, että sen on oltava ”teollisuuden ja liike-elämän alalla toimivien yhteisöjen ja yksityisten henkilöiden keskeisenä yhdyssiteenä paikkakunnalla, jotta näillä aloilla toimivat voisivat perehtyä toistensa toimialoihin ja jotta vaalittaisiin terveitä liikeperiaatteita paikkakunnalla”. Kun nyt lukee Teollisuusseuran 75-vuotisjuhlakirjaa Vaikuttaja, mahdollistaja, tukija, käy ilmi, että yhdistyksen nimi voisi olla myös Lahden Liikenneseura. Kun nimittäin seuran toimintamalli viime vuosikymmeninä on muotoutunut jonkin verran uudelleen, niin keskeiseksi ajatukseksi on tullut, että seuran tehtävänä on panna liikkeelle ja tukea elinkeinoelämän toimintaedellytysten parantamiseen tähtääviä hankkeita, ja tällaisia ovat olleet erityisesti Lahden seudun isot liikennehankkeet.

Hyvin vetävät liikenneväylät ovat elinkeinoelämälle tärkeitä. Teollisuusseuran uuden toimintamallin ensimmäisenä ilmentymänä oli se, että ryhdyttiin puhumaan nelostien jatkamisesta moottoritienä Järvenpäästä Lahteen ja ohikin. Vuonna 1987 valtiosihteeri Teemu Hiltunen piti seuran tilaisuudessa alustuksen asiasta ja rohkaisi seuran muitakin jäseniä käyttämään omia vaikutusmahdollisuuksiaan asian edistämiseksi. Seuraavana vuonna Teollisuusseura tarttui Hiltusen aloitteeseen ja lähetti yhdessä Lahden kaupungin kanssa liikenneministeri Pekka Vennamolle kirjeen, jossa toivottiin moottoritiehankkeen nopeuttamista.

Vennamo myös kutsuttiin seuran kerhoiltaan, ja keväällä 1989 Hiltunen kertoi seuran hallituksen kokouksessa, että asia on saanut hyvin myötätuulta. Tien suunnittelu alkoi 1992, mutta siitä oli vielä pitkä matka toteutukseen. Teollisuusseuran valtuuskunta kävi lobbaamassa asiaa myös uuden liikenneministerin Ole Norrback luona.

Moottoritie valmistui vuoden etuajassa elokuussa 1999. Sen kokonaiskustannukset olivat 235 miljoonaa euroa.

Jo ennen moottoritien avaamista 1997 Teollisuusseuran hallitus kävi tervehdyskäynnillä taas liikenneministeriössä, jossa ministerinä oli tuolloin Tuula Linnainmaa. Hänkin oli omalta osaltaan vaikuttanut tien aikaansaamiseen, josta ministeriä tietenkin kiiteltiin, mutta samalla otettiin esille seuraava iso hanketavoite, Keravan - Lahden oikorata.

Tämän ratahankkeen tärkein yksittäinen henkilö Lahdessa oli kaupungin tekninen johtaja Timo Ahonen, jonka luona Teollisuusseuran edustajat kävivät lokakuussa 1997. Tämä hanke meni loputa läpi helpommin kuin moottoritie. Mäntsälässä pidetyssä oikorataseminaarissa edustivat Teollisuusseuraa puheenjohtaja Harald Relander, sihteeri Heikki Simola ja hallituksen jäsen Markku Ahtela, joka puheenvuorossaan käsitteli nimenomaan radan merkitystä elinkeinoelämälle.

Uuden itäradan linjaus ei kuitenkaan vielä tuolloin ollut selvä. Tutkittu oli myös oikorataa Helsingistä suoraan Kouvolaan ja uutta ratayhteyttä Kotkan kautta Luumäelle. Ahtela sanoi, että rakennetaan Keravan – Lahden rata, niin ”Lahden elinkeinoelämä lupaa itse huolehtia siitä, ettei Lahden seutu jää tuon valtimon varrella kuihtuvaksi reservaatiksi, vaan kasvaa kiihtyväksi ja tuottoisaksi osaksi eteläsuomalaistataloudellista toimintoa ja hyvinvointia”.

Oikoradan rakentaminen käynnistyi syksyllä 2002 ja avajaiset pidettiin syksyllä 2006. Kustannukset olivat 331 miljoonaa euroa.

TEOLLISUUSSEURA LAUNEEN
LINJAUKSEN KANNALLA


Lahden eteläistä ohitustietä rakennetaan parhaillaan. Se oli merkitty seutukaavaan jo 1984 ja Lahden yleiskaavaan 1988, mutta linjauksesta oltiin Lahden kaupungin päätöksenteossa niin jyrkästi kahta mieltä, että hanke viivästyi ja viivästyi. Vaihtoehtoina olivat nyt toteutuva Launeen linjaus ja kauempaa menevä Renkomäen linjaus.

Teollisuusseuran piirissä sai Launeen linjaus täyden tuen, sillä se nähtiin taloudellisesti ja liikenteellisesti paremmaksi ratkaisuksi. Jossakin vaiheessa Teollisuusseura tuskastui linjauskeskusteluun liittyneeseen poliittiseen peliin ja 1998 se lähetti Tielaitoksen Hämeen piirille kannanottonsa ja kiirehti asiaa.

Vasta syksyllä 2004 Teollisuusseura palasi asiaan ja kutsui kaupungin kunnallistekniikan johtajan Jorma Vaskelaisen selvittämään tilannetta seuran kokoukseen. Pari kuukautta siitä ja Seurahuoneelle kutsuttiin asiasta keskustelemaan kansanedustaja Jouko Skinnari, valtuuston varapuheenjohtaja Ilkka Viljanen ja kaupungin maankäytön johtaja Veli-Pekka Toivonen. Skinnari oli Renkomäen linjauksen kannalla, mutta Viljanen ja Toivonen pitivät Launeen linjausta parempana.

Kesällä 2005 Teollisuusseura pani lobbaukseensa niin paljon uutta vauhtia, että palkkasi imagokonsultti Arto Heinosen (Infor Consulting Oy) lisäämään ”yleistä ja oikeaa” tietoa Launeen vaihtoehto -keskusteluun. Tammikuussa 2006 kaupunginvaltuusto hyväksyi lopulta valtatie 12:n siirtämisen Lahden keskustan ohittavaksi moottoritieksi Launeen linjauksen mukaisesti. Sen jälkeen alkoi pitkä taistelu rahoituksesta. Teollisuusseuran puheenjohtaja Jukka Ottela painotti marraskuussa 2011, että kaikki edunvalvonta oli nyt kohdistettava eteläisen kehätien saamiseen valtion liikennepoliittisen selonteon kärkihankkeiden joukkoon.

Liikennevirasto hyväksyi hankkeen kesällä 2016 ja koko urakka on valmis vuoden 2021 loppupuolella. Kustannusarvio on 258 miljoonaa euroa, josta valtion osuus on 198 miljoonaa euroa.

Nyt kun nämä isot hankkeet ovat kunnossa, voisi Lahden Liikenneseura keskittyä vastustamaan Vesijärvenkadun tuhoamista.

NIMIÄ, NIMIÄ

Jutun otsikkoni on tietenkin huumoria, mutta kyllä Teollisuusseuran nimen muuttamisesta puhetta on ollutkin. Jäsenkyselyssä 2014 tiedusteltiin, vastasiko seuran nimi todellista tilannetta ja pitäisikö se muuttaa. Ei muutettu, mutta joitakin vaihtoehtoja jäsenistöltä tuli: Lahti Business Formun, Elinkeinoelämä Lahti ry, Lahden Kauppa & Teollisuus ry, Lahden Teollisuus- ja yritysklubi, Lahden Liike-elämä ry.

Seuran nimi on siis 75 vuotta vanha. Teollisuusseuran perustavassa kokouksessa 23.2.1943 olivat paikalla:

Aarne ja Pauli Mustakallio, Lahden Rautateollisuus Oy
Torsten Lindroos, Fennia Faneri Oy
Leo Valtari, Oululainen Oy
Mauno Rekola, Rakennustoimisto Vilho Rekola)
U.U. Järvinen, Lahti Oy
Abel Häyrinen, Kutomo ja neulomo Oy
Viljo Brunila, V. Brunila Oy
J. Mononen, Mono Oy
A. Asko-Avonius, Askon Tehtaat Oy
K.O. Kivekäs, Esan Kirjapaino Oy.
Varatuomari Allan Larvia toimi sihteerinä.

Taiteilija Pirkko Saarnion 1985 muotoileman Lahden Teollisuusseuran mitalin numero 1 sai Lahden kaupunki, jonka jälkeen mitalin ovat saaneet tässä järjestyksessä:

Väinö Immonen
Artturi Arjala
Ossi Kivekäs
Viljo Väinölä
S.O. Ruotsi
Heino Leskelä
Bernt Starckjohann
Åke Jankola
Heikki Mustakallio
Tauno Eskola
Erkki Tuominen
Jaakko Heikinheimo
Jaakko Ukkonen
Bert Renwall
Mauno Rekola
Olavi Jämsen
Heikki Simola
Pekka Luhtanen
Harald Relander
Jaakko Pohtio
Heikki Vehnämäki
Jarmo Rytilahti
Olavi Mikkola
Osmo Vänskä
Tuomas Kinberg
Antti Kivekäs
Jukka Ottela
Heikki Vilppunen
Hannu Katajamäki
Jouko Kemppi
Vesa Luhtanen
Antti Norrlin
Kari Salmi

Teollisuusseuran nykyinen puheenjohtaja on Pär-Gustaf Relander ja toiminnanjohtaja on Valtteri Simola.

Teollisuusseuran juhlakirjan kirjoitti fil. maist. Esa Hassinen.

kari.naskinen@gmail.com


lauantai 21. heinäkuuta 2018

Profilointi on rikos


Myymälävaras yritti viedä Teboilin bensa-asemalta Vantaalla kolmen ostoskorillisen verran ruokaa, juomaa ja taloustarvikkeita. Varas saatiin kiinni, mutta tapaus oli niin erikoinen, että huoltamoyrittäjä kirjoitti siitä sosiaaliseen mediaan. Siinä tapahtui kuitenkin virhe, sillä yrittäjä syyllistyi rikollisen profilointiin mainitsemalla, että myymälävaras oli piilottanut kaikki kähveltämänsä tavarat hameensa alle.

Tällainen profilointi on kiellettyä. Heti tuoreeltaan siitä tehtiinkin rikosilmoitus, jonka mukaan yrittäjä oli syyllistynyt kiihotukseen kansanryhmää vastaan.

Profilointi on rikos. Elokuvissa nähdään kuinka poliisit usein yrittävät profiloida toistaiseksi vapaana liikkuvaa rikollista, mutta ainakaan etnisiä profilointitietoja ei saa päästää julkisuuteen.

Kerran 60-luvulla tapahtui Keuruulla pankkiryöstö, jossa saalis jäi vähäiseksi, eikä henkilövahinkoja sattunut. Ryöstäjä pääsi karkuun. Seuraavan aamun Keskisuomalaisessa pyydettiin silminnäkijöiltä vihjeitä. Tuohon aikaan ei ”profilointia” vielä tunnettu, eikä se ainakaan ollut laitonta, mutta tulisikohan nyt rikosilmoitus, jos lehdessä olisi samanlainen teksti, jossa tapahtumaa kuvailtaisiin, että ”ryöstäjän seurueeseen kuului myös naisia ja lapsia”.

Vantaan Teboilin tapauksessa voi lopulta käydä niin, että huoltamonpitäjä saa suuremmat sakot kuin myymälävaras. Tämänkaltaiset tuomiothan ovat tuttuja sellaisista tapauksista, joissa esimerkiksi murtovaras on yllätetty ja saanut turpiinsa kovakouraisesti – murtovarasparkaa on kohdeltu väärin.

Saapa nähdä, miten tuomiot menevät Mäntyharjun kuolonkolarissa, jonka aiheutti poliisien takaa-ajama rattijuoppo. Voi käydä niin, että poliisit saavat isot rapsut, koska ilman heidän aloittamaansa kiinniottoyritystä onnettomuutta ei ehkä olisi tapahtunut.

kari.naskinen@gmail.com

torstai 19. heinäkuuta 2018

Suomi ensin


Seiska-lehden paparazzin nappaama valokuva Sauli Niinistöstä iltaoluella on levinnyt lehdistöön kautta maailman. Niinistö oli muutaman työkaverinsa kanssa mennyt Trumpin ja Putinin vierailun jälkeen läheiseen katukahvilaan ilmeisesti käymään läpi sitä, miten päivä oli järjestelyiltään ja muutenkin onnistunut.

Eivät pystyisi Trump tai Putin samaan. Täällä maailman auvoisimmassa paikassa kaikki on kuitenkin toisin. Tämän viikon tiistaina olin Lahden satamassa nauttimassa lounaaksi letun ja mansikkahilloa, kun siitä vierestä käveli kilpa-ajaja Valtteri Bottas koiransa kanssa. Samassa pöydässä istunut mies kysyi minulta, että "onkos tuo se ralliajaja", mutta kukaan ei Valtteria häirinnyt.

Sama se on kaupungin keskustassa. Kun Janne Ahonen tai Jari Litmanen liikkuu kaupungilla, saa liikkua ihan vapaasti. Samoin Tarja Halonen käy kaupassa Helsingin Kalliossa ilman turvamiehiä ja ilman ongelmia.

Suomessa annetaan tämän tason suuruuksillekin oma rauhansa silloin, kun he eivät ole töissä. Sitten on eri asia, kun esimerkiksi urheilija tai poliitikko esiintyy omassa työympäristössään, niin silloin mennään pyytämään nimikirjoituksia tai muuten vain juttusille.

Turussa se yksi terroristi hyökkäsi ihmisten kimppuun puukon kanssa, mutta yleisesti ottaen vanha sanonta lintukodosta pitää edelleen paikkansa. Täällä on hienoa olla ja elää. Nyt on tietenkin vähän liian kuuma ja talvella joskus liian kylmä, mutta ne ovat sivuseikkoja.

kari.naskinen@gmail.com

keskiviikko 18. heinäkuuta 2018

Alku liennytykselle?


Yhdysvaltalainen yhteiskuntakriitikko Noam Chomsky vetosi 11.7.2018 avoimessa kirjeessään, että epäilyt Venäjän sekaantumisesta USA:n vaaleihin eivät saisi olla esteenä kansainvälisten jännitteiden liennytyspyrkimyksille. Donald Trumpin ja Vladimir Putinin tapaaminen Helsingissä johti kuitenkin USA:ssa nimenomaan siihen, että tämä vaaliasia peitti jälkipolemiikissa alleen kaiken muun.

Trumpin ja Putinin lehdistötilaisuus Helsingissä antoi joka tapauksessa pientä viestiä siitä, että jonkinlaiseen alkuun päästiin liennytyskehityksessä, jota ei muutamaan vuoteen ole yhtään ollutkaan. Trump sanoi, että maidenväliset suhteet lähtivät paranemaan kertaheitolla ”neljä tuntia sitten”, kun presidentit pääsivät keskusteluihin. Putinin täsmennetymmässä puheenvuorossa tuli esille, että keskustelussa oli käsitelty ydinaseita vähentävän sopimuksen aikaansaamista, keskimatkan ydinohjuksia rajoittavaa sopimusta ja avaruuteen sijoitettavien aseiden kieltämistä. Lisäksi Putin sanoi, että Syyria voisi olla ensimmäinen paikka, jossa Venäjä ja USA ehkä pääsisivät yhteisvoimin rauhanomaisiin ratkaisuihin, ja Trump vieressä vähän nyökkäsi.

Trump sanoi myös, että molempien maiden turvallisuusasiantuntijat tulevat jatkamaan näiden aiheiden edistämistä. Voi siis kuvitella, että Helsingissä
otettiin askel oikeaan suuntaan. Kaikkia asioita ei tuossa julkisessa tilaisuudessa varmaankaan otettu esille, ja toivottavaa ainakin on, että Trump ja Putin sopivat jotain myös jatkosta.

Venäjän suhmurointi vuoden 2016 presidentinvaaleissa oli tietenkin karmea juttu, mutta se ei saisi häiritä maailmanrauhan kannalta paljon tärkeämpien asioiden edistämistä. (Hiroshima jää historiaan järkyttävänä asiana, mutta USA:n presidentinvaalit vain kärpäsenpaskan veroisena pilkkuna.)

Vaikka Helsingin Sanomat nimitti Trumpia siaksi, niin tosiasia on, että edeltäjiensä tavoin ei Trump ainakaan ole aloittanut uusia sotia (Bush ja Irak, Obama ja Syyria). Käykö niin, että Trumpin presidenttikausi jää tässä mielessä poikkeukselliseksi? Tätä voisi edesauttaa Trumpin ja Putinin vuoropuhelun jatkuminen Helsingin jälkeenkin. Tähän on nyt paremmat edellytyksetkin kuin Obaman aikana, sillä hänen kanssaan Putinilla ei ”synkannut” ollenkaan niin hyvin kuin nyt Trumpin kanssa.

Näin eurooppalaisittain jäätiin Helsingissä kaipaamaan Trumpin ja Putinin näkemyksiä Euroopan tilanteesta, joskin niitä saatiin Trumpin osalta muutama päivä aiemmin, eivätkä ne olleet hyviä EU:n kannalta.

Yht. tri Risto Volanen kirjoitti blogissaan, että Trumpin ratkaisu näyttää olevan eron saaminen Euroopan, Venäjän ja Kiinan väliin – samaan tapaan kuin Richard Nixon ja Henry Kissinger pyrkivät lyömään kiilaa Neuvostoliiton ja Kiinan väliin. Euroopan osalta tämä näyttäisi tapahtuvan kovin ottein. Sen toinen elementti on Trumpin USA:n uusi suhde Venäjään, joka antaisi sille liikkumavaraa Kiinaan ja tekisi siitä kumppanin ongelmiin ja kriiseihin, joiden selvittämiseen sitä tarvitaan.

Analyytikot myös USA:ssa ovat verranneet Trumpin ulkopoliittista strategiaa Kissingerin edustamaan voimapolitiikkaan, jossa USA:n haluttiin liittoutuvan Venäjän kanssa Kiinan eristämiseksi.

HISTORIA TOISTAA ITSEÄÄN?

”Kun historia toistaa itseään, seuraavaksi nähtäneen Venäjän ja Euroopan lähentymistä”, tulkitsi Volanen yllättäen. Pääministeri Matti Vanhasen hallituksen kansliapäällikkönä toimineen Volasen katse historiaan ulottuu 1800-luvulle: ”Vanhoihin aikoihin verrattuna pienillä mailla on onnekseen sovittuihin sääntöihin perustava YK, jonka asemaa ja periaatetta on aina puolustettava. Kahden suurvallan ydinaseidenpelkoon perustunut kylmä sota ja sitä seurannut vaihe ovat nyt kuitenkin saamassa jatkokseen globaalin maailman, jossa on piirteitä Euroopan 1800–luvusta. Se näyttää koskevan myös menettelytapoja. Trumpin Brysselissä ja Lontoossa toteuttama malli – ensin törmätä ja sitten neuvotella – on kuin Bismarckilta. Samaa voi sanoa myös vaatimuksesta omien liittolaisten suorista riveistä samalla kun itse etsii yhteyttä vastapuoleen.”

Kun Yhdysvaltojen, Euroopan ja Venäjän suhde liikkuu, se tuntuu myös Pohjois-Euroopassa. Suomi on toisen maailmansodan jälkeen hoitanut ulkopolitiikkaa viisaasti, vaikka se ei ole kaikkia miellyttänyt. Kirosana on tietenkin suomettuminen, mutta se oli sitä Kekkosen ajan reaalipolitiikkaa, jolla osaltaan turvattiin kansakunnan olemassaoloa.

Suomen geopoliittinen tilanne ei ole noista ajoista oleellisesti muuttunut. Edelleen Suomi on idän ja lännen välissä, vaikka Suomenlahden eteläpuolella Venäjä onkin vaihtunut Natoon. Porin Suomi-areenassa kalistellaan tällä viikolla näyttävästi läntisiä aseita, eivätkä kaikki ole sitä mieltä, että Suomen ulkopolitiikan pitää kohdentua omaa aluettamme koskevaan aktiiviseen vakauspolitiikkaan.

Sitten vielä Volasen selitys presidentti Trumpin erikoiselle ja runnovalle politiikalle: ”Hän ja hänen taustallaan oleva joukko etsivät ulospääsyä Yhdysvaltoja uhkaavasta geopoliittisesta umpikujasta – jäädä yksin, kun Kiinan johtama liittoutuma ottaa vallan Euraasian mantereella ja näin koko maapallolla.”

Umpi- tai pienempiä kujia on ollut ennenkin. Yhdysvallat on kolme kertaa liittoutunut Venäjän kanssa Euroopan hegemoniaa tavoitellutta Ranskaa tai Saksaa vastaan, ja kerran eli kylmän sodan aikana se liittoutui Euroopan kanssa hegemoniaa tavoitellutta Venäjää vastaan. Mikään ei ole pysyvää.

kari.naskinen@gmail.com

tiistai 17. heinäkuuta 2018

Sauli Niinistö: Suomi haluaa olla Venäjän vihollinen

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö oli silminnähden ärsyyntynyt, kun hän Trumpin ja Putinin lähdettyä piti oman tiedotustilaisuutensa. Syy oli se, että tiedotusvälineet maailmalla olivat leimanneet Suomen puolueettomaksi maaksi. Suomesta oli käytetty puolueettomuutta ja liittoutumattomuutta kuvaavia englanninkielisiä termejä neutral, unallied ja nonaligned. Niinistö torjui tällaiset väärinkäsitykset ilmoittamalla, että Suomi on EU:n jäsen ja Naton yhteistyökumppani.

Niinistön kanta on se sama, mikä on valtaosalla Suomen herroja: jos kolmas maailmansota syttyisi, pitäisi Suomen olla Naton puolella Venäjän vihollisena. Suomen kansalaisista ylivoimaisesti suurempi osa on kuitenkin Nato-jäsenyyttä vastaan kuin sen puolesta. Tämä johtuu siitä yksinkertaisesta syystä, että ei haluta lähinaapuria Venäjää myös lähiviholliseksi.

Suomen leimaamista puolueettomaksi valtioksi pahoitteli tänään myös Ilta-Sanomat. Sanoma-konsernin lehdistä se tuo julki aina ne kovimmat kannanotot, joita päälehti Helsingin Sanomat joskus sievistelee. Lisäksi ärtymystä herätti se, että eilen Helsingissä Putin näytti valtiomiehenä vievän selvän voiton Trumpista.

Niinistö ja Suomen muut militaristit unohtavat tietoisesti sen, että vaikka Suomella ja Venäjällä ei enää ole Yya-sopimusta, niin Suomen tasavalta ja Venäjän federaatio ovat sitoutuneet säilyttämään yhteisen rajan hyvän naapuruuden ja yhteistyön rajana Etykin päätösasiakirjan mukaisesti sen loukkaamattomuutta ja toistensa alueellista koskemattomuutta kunnioittaen.

Sopimuksen 4. artiklassa todetaan, että ”sopimuspuolet eivät käytä eivätkä salli aluettaan käytettävän aseelliseen hyökkäykseen toista sopimuspuolta vastaan”.

Suomella on siis tämä 27.7.1992 allekirjoitettu sopimus Venäjän kanssa ja vastapainoksi Suomella on isäntämaasopimus Naton kanssa. Tasapeli. Suomi on siis puolueeton.

kari.naskinen@gmail.com

maanantai 16. heinäkuuta 2018

Nikolai II: ”Mitä minä pelkäsin, se minulle tapahtui.”

Ensi yönä puoli kolmen maissa tulee sata vuotta siitä, kun viimeinen tsaari Nikolai II perheineen teloitettiin. Nikolain ampui Colt nro 71905:llä Jakov Jurovski Ipatjevin talossa Jekaterinburgissa heinäkuun 17. päivän vastaisena yönä 1918. Tsaariperhettä ja sen palvelusväkeä oli pidetty vankina Ipatjevin talossa, jonka komendantiksi oli kesäkuussa nimitetty Jekaterinburgin alueen lainopillinen aluekomissaari Jurovski. Hän oli myös Leninin perustaman salaisen poliisin Tsekan yksi johtajista Uralin alueella.

Vaikka Nikolai ajatteli ja toivoi viimeiseen asti asioiden kääntymiseen parempaan, hän oli myös kohtalonuskovainen. Jo kymmenen vuotta aiemmin Nikolai oli sanonut pääministeri Pjotr Stolypinille, että hänellä on ennakkoaavistus: ”Olen siitä täysin varma. Minut on tuomittu kauheisiin koettelemuksiin, mutta en saa palkintoani täällä maan päällä.”

Samalla hän oli siteerannut Raamatusta Jobin kirjaa: ”Sillä mitä minä kauhistuin, se minua kohtasi, ja mitä minä pelkäsin, se minulle tapahtui.” Kuin vahvistukseksi tälle Nikolai piti kohtalonomaisena sitä, että hänen syntymäpäiväänsä 6.5. vietettiin paljon kärsineen Jobin päivänä.

Kohtaloon liittyvät muutkin merkittävät numerot, niin hyvässä kuin pahassa. Nikolaille yksi tärkeä luku oli 17. Vuonna 1888 oli Aleksanteri III:n perhe joutunut lokakuun 17. päivänä junaonnettomuuteen Borkissa, mutta siitä oli selvitty kuin onnenkaupalla. Venäjän ensimmäisen perustuslain Nikolai allekirjoitti 17.10.1905 ja se merkitsi käytännössä tsaarin yksinvaltiuden loppua. Tsaariperheen ”lääkärinä” ja ”profeettana” ollut Rasputin murhattiin 17.12.1916.

Sitten tietenkin vuosi 1917, jolloin vallankumous lopetti Venäjän keisarikunnan. Marraskuun 17. päivänä Nikolai sai tietää boshevikkien kaapanneen vallan. Tuolloin tsaariperhe oli jo siirrettynä Tobolskiin, josta se seuraavana vuonna kuljetettiin junalla Jekaterinburgiin. Tuo kuljetuskin osui 17. päivään ja Nikolai kirjoitti päiväkirjaansa:

”17. huhtikuuta. Tiistai. Jälleen ihanan lämmin päivä. Kello 8.40 saavuimme Jekaterinburgiin. Seisoimme kolmisen tuntia eräällä asemalla. Täkäläisten ja meidän komissaariemme välillä oli voimakasta tunnekuohua.”

Sitten vielä se teloitusyö 17.7.1918. Siitä tehtyyn päätökseen oli saatu vahvistus kansankomissaarien neuvostolta ja toimeenpanevalta keskuskomitealta, toisin sanoen V.I. Leniniltä ja Jakov Sverdlovilta.

Jurovskin laukaisema Coltin luoti ei ollut ainoa tsaariin osunut. Paikalla oli kaikkiaan 12 vallankumouksellista ja kaikki halusivat kunnian nimenomaan tsaarin ampumisesta. Ammuttuja oli kymmenen, joiden lisäksi yksi hovineiti hakattiin kuoliaaksi kiväärinperällä. Tsaari makasi lattialla, mutta monet kävivät vielä kerran ampumassa ruumista.

Noiden 12 teloittajan joukkoon kuului Jurovskin lisäksi kuusi latvialaista Tsekasta, Imre Nagy (Unkarin kansannousun johtaja 1956), tsekalainen Grigori Nikulin komissaari Pjotr Jermakov, Ipatjevin talon vartioiston päällikkö Pavel Medvedev ja tsaarin entisen henkivartiokaartin sotilas Aleksei Kabanov.

”Koko juttu tarkastuksineen kesti parikymmentä minuuttia”, muisteli Jurovski.

Nikolai II oli historian tosiasioiden valossa heikko tsaari, mutta kyllä Ipatjevin talon kellarissa olisi nurin mennyt vahvempikin. Ranskan suurlähettiläänä Venäjällä 1914-17 toiminut Maurice Paléologue kirjoitti, että tsaareista ankarimmat ja samalla parhaat olivat Iivana Julma, Pietari Suuri ja Nikolai I.

”Venäjän kansa kaipaa rajatonta valtaa käyttävää käskijää. Se kulkee eteenpäin vain niin kauan kuin tuntee rautanyrkin tai ruoskan päänsä päällä”, kirjoitti Paléologue. Kuulostaa tutulta edelleen.

kari.naskinen@gmail.com

sunnuntai 15. heinäkuuta 2018

Alkoholinmyynnin sääntelyssä vieläkin löysättävää

Nykyisin saa ravintoloissa myydä viinaa umpijuovuksissa oleville asiakkaille aamuneljään asti ja ravintola-annokset on vapautettu kaikista senttilitrarajoituksista. Sen sijaan ruokakaupoista ei saa ostaa keskiolutpulloa ennen yhdeksää. Ei mitään järkeä, eikä myöskään logiikkaa.

Tällä aamumyynnin rajoittamisella pyritään kai siihen, että aamuvapinaansa ei voisi heti herättyään ostaa keppanaa. Tällainen hieno sosiaalipoliittinen ratkaisu. Eli kärsiköön edes yhdeksään asti.

Meillä on kerrostalossa lauantaisauna iltaviideltä. Nautin silloin aina yhden keskioluen. Eilen tämä ei kuitenkaan onnistunut, sillä olin päivän kauppareissulla heti aamulla varttia vaille yhdeksän, enkä siis saanut ostetuksi sitä yhtä pulloa. Koska en viitsinyt päivän aikana toista kauppareissua tehdä, ostin korvikkeeksi pullon kivennäisvettä.

Aivan älytöntä. Alkoholismia ei tällä aikarajoituksella vähennetä. Jos haluttaisiin, keinot olisivat kyllä aivan toisenlaisia. Vai ovatko kaikkein huonoimpia ihmisiä ne, jotka joskus aamukrapulaansa tarvitsevat pullon keppanaa tai lonkeroa, ja heitä pitää rangaista? Herrat saavat kyllä iskiaksesta parantuakseen ilman reseptiä ja ilmaiseksi vaikka mitä lääkejuomia ja miten paljon haluavat, mutta tavallisia meikäläisiä nöyryytetään.

kari.naskinen@gmail.com

perjantai 13. heinäkuuta 2018

Lahden matkakeskuksen ja toriparkin vetovoima tunnetaan jo Afrikassakin

Internetissä oli Yleisradion uutissivuilla 11.7. juttu siitä, miten Lahti on kehittynyt selvästi paremmin kuin Hämeenlinna. Tästä johtuen Lahden asukasmääräkin on noussut. Viime vuoden lopussa Lahden väkimäärä oli 119 613, missä oli kasvua edellisvuodesta 173. Hämeenlinnassa asiat eivät ole yhtä hyvin. Asukasluku pienenee jatkuvasti.

Ylen jutussa Lahden erinomaisuuteen on löydetty hyviä perusteita, esimerkiksi: ”Dynaaminen Lahti on rakentanut ja suunnittelee lisää. Kaupunkiin on saatu toriparkki ja matkakeskus.”

Näiden suurinvestointien hyöty näkyy nyt asukasmäärän ja sitä kautta verotulojen kasvuna. Tilastokeskuksen mukaan Lahden asukasmäärä on viime vuosina kasvanut yksinomaan maahanmuuttajien ansiosta. Hämeenlinnalla ei tätä etua ole, koska sillä ei ole samanlaisia vetovoimatekijöitä kuin Lahdella.

Lahden matkakeskus ja toriparkki vetää tulijoita puoleensa Afrikkaa ja Lähi-itää myöten. Hämeenlinnaa sen sijaan kavahdetaan Sunny Car Center -autokauppasotkun takia.

Ylen uutisjutussa mainitaan, että Lahti tunnetaan Suomen huumepääkaupunkina ja väkivaltaisena Suomen Chicagona. Imagotutkimuksissa Lahti häviääkin Hämeenlinnalle, mutta tämä tilanne on nyt muuttumassa toriparkin ja matkakeskuksen ansiosta.  

kari.naskinen@gmail.com


 

maanantai 9. heinäkuuta 2018

Tarpeetonta remonttia ja häiriötä

Lahden kaupunkia tehdään muodottomaksi jatkuvalla tuhoamisella, kaivamisella ja turhan infrastruktuurin rakentamisella, kirjoittaa perilahtelainen Tarmo Virtanen blogissaan 8.9. Seurauksina tästä ovat loputon konemelu, pöly ja keskeneräisyys. Kuvaavaa on uutinen tämän päivän Etelä-Suomen Sanomissa: uuden ohitustien rakentamisen takia kallioita räjäytellään ainakin vuosi tästä eteenpäin. Näin siksi, että eteläinen ohitustie päätettiin vetää huonoon kallioiseen kohtaan, vaikka parempi ja asutusta vähemmän häiritsevä Renkomäen linjaus olisi ollut etelämpänä.

Lahden keskustaa on viime vuosina kaivettu ja myllätty koko ajan. Nyt on alettu rakentaa uutta Ranta-Kartanon aluetta vanhan linja-autoaseman viereen, mutta se ei riitä, vaan samaan aikaan on ruvettu panemaan Paasikivenaukiota uusiksi. Tämäkin on täysin tarpeetonta. Paasikivenaukio toimi liikenteellisesti hyvin, joten ei sitä olisi tarvinnut panna uusiksi joistakin esteettisistä, kaupunkikuvallisista syistä. Pelkkää riesaa.

Tätä tämä nyt on ollut monta vuotta. Toriparkki piti väenväkisin saada, samoin matkakeskus, joka epäonnistui täydellisesti. Aleksanterinkatu muutettiin niin, että kaupungin ydinkeskustan liike-elämä voi aikaisempaa huonommin, samoin Rautatienkatu. Kolme vuotta kaupungin keskusta oli pelkkänä työmaana. Seuraava tuhoamissuunnitelma koskee Vesijärvenkatua. Tarmo Virtanen sanookin synnyinkaupunkinsa kasvojen muuttuneen muodottomiksi, pöhöttyneen rumiksi, tunnistamattomiksi.

"Lahden kaupunki tarvitsisi kaupunginarkkitehdin, jolla olisi näkemystä, kykyä ja niiden tuomaa arvovaltaa ymmärtää kaupungin ainutlaatuinen imago, sen kauniskasvoinen ydin ja sen lämmin sielu", kirjoittaa Virtanen.

Aikoinaan kaupungin liikesuunnittelupäällikkö Eino Koroke Kallinen sai aikaan sen, että pitkin katuja rakennettiin uusia korokkeita ja sijoitettiin betoniporsaita. Silloin perusteena oli liikenneturvallisuus. Osasta korokkeita oli enemmän haittaa kuin hyötyä. Nykyinen kaupunki- ja liikennesuunnittelu lähtee sellaisista perusteista, että pitää olla viihtyisää ja että kaupungilla on vetovoimaa.

Viihtyisyyttä on kuulemma saatu, mutta yrittäjät ovat todenneet, että vetovoima kuitenkin on heikentynyt, kun taas lainaan lehtijuttua, jossa oli haastateltu keskustan yrittäjiä. (ESS 8.7.)


Sitten aivan toisenlainen asia. Tämän päivän ESS kertoo Lahden ammattikorkeakoulun siirtymistä vuokralaiseksi Iskun tehtaaseen. Kun jatkan vielä Virtasen siivellä, niin samaa mieltä olen:
”Entisestä kaupunkiamme työllistäneestä Iskusta on muotoutumassa todellinen rahankiskurivuokraisäntä kaupungillemme. Kohta se syö viimeisetkin verorahamme huippuvuokrillaan vanhasta tehdaskiinteistöstään, jonka se on valtiorahoin sisustusrakentanut ammattikorkeakouluksi. Eikä se riitä. Sama perheyhtiö on tuhoamassa muutakin aitoa lahtelaisidylliä, mm. rauhaisaa lapsirikasta omakotialuetta rakennusbisneksin, muuttaakseen kymmenine pienasuntoineen, poikkeusluvin korotettuine kerrostalokorkeuksineen omakotialueen rauhattomaksi ja alueen lapsille vaaralliseksi.”

Ennen tätä ratkaisua tehtiin vertailulaskelma siitä, kumpi olisi parempi ratkaisu, vuokralaiseksi Iskulle vai omien tilojen rakentaminen. Siinä otettiin huomioon kaikki mahdollinen ja kun asteikko oli 0 - 10, niin Iskun kokonaisarvosana oli jotakin 8,02 ja omien tilojen rakentamisen 8,03. Myös kustannukset menivät tasoihin.

kari.naskinen@gmail.com


sunnuntai 8. heinäkuuta 2018

Ensimmäinen suomalainen väritelevisio oli nimeltään Upo

Yleisradio aloitti television värikoelähetykset 50 vuotta sitten. Mukana alan kehityksessä oli heti myös Salora Oy, joka oli aloittanut perehtymisen väritelevisiotekniikkaan jo pari vuotta aiemmin. Ensimmäiset prototyypit valmistuivat Salossa alkuvuodesta 1968 ja niiden julkinen ensiesittely tapahtui syksyllä Helsingin kansainvälisillä messuilla. Kodeissa väritelevisioaika alkoi uudenvuodenpäivänä 1969, kun Urho Kekkonen puhui.

Erikoinen tieto suomalaisesta tv-historiasta löytyy Tekniikan waiheita -lehden numerosta 4/2014, jossa julkaistu katsaus Saloran vaiheisiin perustuu ensimmäisen väritelevisioprojektin vetäjän, sittemmin televisiopuolen tuotekehitysjohtajaksi nimitetyn insinööri Åke Nyholmin haastatteluun. Katsauksesta paljastuu, että ensimmäinen suomalainen väritelevisio oli nimeltään Upo VT 01. Tämä johtui siitä, että Upo Oy:llä oli ollut jokin asiakaskilpailu, jonka pääpalkinnoksi oli luvattu väritelevisio. Saloralta Upo sellaisen sai, mutta koska Saloralla ei vielä ollut nimeä valmistamalleen vastaanottimelle, pantiin sen nimeksi Upo VT 01 (VT = väritelevisio). Sen jälkeen muiden nimeksi tehtaalla tuli Salora VT 01, mutta nimi muuttui television tullessa myyntiin komeammaksi Salora Finlandia Coloriksi.

Nyholm oli tullut Saloralle 1965 ja seuraavana vuonna hän sai väritelevisiotehtävän Saloran tuotekehitysjohtajalta Martti Juvalta. Melkein nollasta piti touhu aloittaa. Nyholmilla ei ollut aikaisempaa tietoa väritelevisiosta, eikä hän ollut nähnyt kuin opiskeluaikoinaan yhden värimonitorin Oy Aga Ab:lla muutama vuosi aikaisemmin. Hän aloitti uuden projektin tutustumalla Philipsin väritelevision applikaatioraporttiin, jonka pohjalta sitten ryhdyttiin kokoamaan väritelevision prototyyppiä. Philipsiltä saatiin Saloon myös väritelevision tekemiseen tarvittavat komponentit.

Ensimmäisessä protossa oli 26 tuuman kuvaputki. Sillä pystyttiin tehtaalla jo talvella 1968 katsomaan Eurovision lähetyksiä olympiakisoista, jotka pidettiin Grenoblessa, kun Lahti ei ollut kisoja saanut. Lopullisessa myyntimallissa kuvaputki oli 22 tuumaa. Nürnbergin keksintömessuilla 1969 Saloran televisio sai kultamitalin.

Kekkosen puhetta oli ylevää katsoa suomalaisen huipputuotteen välityksellä, vaikka erillisiä väritelevisiolupia ei vielä paljon ollut, vuoden 1969 lopussakin vasta vähän yli tuhat. Se oli sitä aikaa, kun olivat erilliset radio- ja televisioluvat, ja kun hankki väritelkkarin, piti postista käydä ostamassa lisäksi väritelevisiolupa.

Televisiossa kuuluttaja Riikka Sillanpää neuvoi katsojia: ”Pukuni pitäisi nyt näyttää värivastaanottimessa koboltinsiniseltä. Hatussani on violetti ja oranssi kukka”, ja jos näin oli, piti värilupa hankkia pikimmiten.

Vähitellen värilähetykset lisääntyivät ja vappupäivän iltana 1977 saatiin ensimmäiset väritelevisiouutisetkin. Niistä syntyi kuitenkin iso mekkala, kun ruudussa näkyi liian paljon punaista. Kari Toivosen raportti vapputapahtumista kesti 13 minuuttia ja kai se silloin porvareista tuntui hurjalta, että olohuoneen nurkassa punaliput liehuivat niin komeasti. Yleisradion hallintoneuvosto määräsikin ohjelmaneuvoston tutkimaan asiaa ja äänin 5-4 päätettiin todeta, että uutislähetys oli ollut huono. Seuraavana vappuna ei Tarmo Ropposen vastaavalle raportoinnille annettukaan aikaa kuin kolme minuuttia.

Eduskunnan suurimmat puolueet olivat tuolloin SDP ja SKDL, mutta koska eduskunnassa oli kuitenkin porvarienemmistö 106 - 94, sai uutislähetys tuomionsa. Muita tuttuja naamoja lähetyksessä olivat Esko Kitula, Kari Mänty ja Seppo Heikki Salonen. Väritelevisiolupia oli tuolloin jo 250 000.

kari.naskinen@gmail.com

perjantai 6. heinäkuuta 2018

Monet mieltävät sosiaalisen median välittämän tiedon kaikkein oikeimmaksi

Turussa kesällä 2017 tapahtuneiden terroristipuukotusten yhteydessä ihmisten tiedontarve oli suuri. Miten tietoa haettiin ja miten siihen suhtauduttiin, siitä on nyt valmistunut tutkimus, jonka tekivät Ari Haasio ja Elisa Kannisto Seinäjoen ammattikorkeakoulusta, Markku Mattila Siirtolaisinstituutista sekä Anu Ojaranta Åbo Akademista. Informaatiotutkimus-lehdessä 2/2018 julkaistussa tutkimuksessa todetaan se tuttu asia, että sosiaalisen median tapa viestiä on erilainen kuin journalistisen uutismedian tapa. Yleistä yhteiskunnallista keskustelua käydään erilailla lehdissä ja verkossa. Turun tapaus oli juuri sellainen, jossa some-polemiikki oli vilkasta ja kovaa.

Tutkimuksessa kävi selvästi ilmi, että somessa keskustelijat ruokkivat kommenteillaan ennakkokäsityksiä ja vahvistivat samanmielisten kantoja, jotka eivät kuitenkaan useinkaan perustuneet julkisuudessa vahvistettuihin faktoihin, vaan sosiaalisessa mediassa liikkuneisiin käsityksiin, luuloihin ja arvauksiin, joista muodostui ymmärrys tapahtuneesta. Tästä, eri kanavia ja lähteitä käyttäen muodostetusta, osin hyvin epävarmoihin tietoihin perustuvasta ymmärryksestä muodostui osalle keskustelijoista ”oikea totuus”. Se miellettiin tiedotusvälineiden julkisuudessa kertomaa oikeammaksi ja paikkaansa pitävämmäksi kuvaukseksi tapahtuneesta.

Yksi piirre havaituissa tiedontarpeissa oli se, että tiedontarvitsijat pyrkivät useissa tapauksissa vahvistamaan omia näkemyksiään. Tiedontarpeet kohdistuivat myös maailmankatsomuksellisiin kysymyksiin ja tiedotusvälineiden toimintaan kriisitilanteessa.

Kaksi murhaa ja kahdeksan sellaisen yritystä teki marokkolainen Abderrahman Bouananea. Murhaajaa koskevat tiedontarpeet olivat selvästi suuremmat kuin uhreja koskevat. Tutkijoiden mukaan tämä vahvistaa käsitystä siitä, että Suomessa käydään rasistissävytteistä, maahanmuuttovastaista keskustelua.

Tiedontarpeeen muotoutumiseen vaikutti merkittävästi tieto tekijän ulkomaalaisuudesta. Tämä aiheutti keskittymisen maahanmuuttopolitiikkaan, teon mahdolliseen terroristiseen luonteeseen ja poliitikkojen toimenpiteisiin tämänkaltaisten tilanteiden ennaltaehkäisemiseksi.

Tutkijat päätyivät siihen, että Sosiaalisen median lähteistä saatu informaatio oli some-keskusteluissa esiin tulleissa perusteluissa ja lähdeviittauksissa keskeisin tiedonlähde oli nimenomaan sosiaalinen media. Esimerkiksi Yleisradiota moitittiinkin voimakkaasti kehnosta tiedottamisesta ja jopa puolueellisuudesta. ”Oikeaa” viestintää syytettiin myös poliittisesti värittyneeksi ja salailuun pyrkiväksi.

Toisaalta tutkijat toteavat, että uutisointi ohjasi voimakkaasti keskustelua. Tämä osoittaa perinteisten tiedotusvälineiden vallan myös sosiaalisen median uusilla foorumeilla keskustelun ohjaajana ja tiedontarpeiden herättäjänä.

”Tutkimuksessa havaittiin myös tunteiden keskeinen merkitys tiedontarpeita laukaisevana tekijänä erityisesti väkivaltaiseen terroritekoon liittyvissä tilanteissa. Havainto käy yksiin tutkimuskirjallisuudessa jo ennen tehdyn havainnon kanssa siitä, että tunnepitoiset tekijät ovat yksi keskeinen tiedontarpeita virittävä tekijä”, kirjoittavat tutkijat.

Kun aikaa kului, tiedontarpeet muuttivat luonnettaan. Aluksi yksittäisiä tapahtumia ja niihin liittyvää uutisointia pidettiin tärkeimpänä, mutta yleisemmät yhteiskunnallisiin tekijöihin liittyvät tiedontarpeet tulivat sitä tärkeämmiksi mitä enemmän tapahtuneesta kului aikaa ja mitä enemmän siitä saatiin tietoa.

Tällaiset valtavaa huomiota herättävät katastrofaaliset tapaukset ovat varmaan juuri niitä, joiden yhteydessä nettiviestinnän nopeus vahvistaa kuvaa siitä, että perinteiset tiedotusvälineet ovat auttamattoman hitaita. Television ja radion uutiset tulevat ajallaan, sanomalehti seuraavana aamuyönä, mutta some rullaa taukoamatta. Tämä hitaus saa jotkut ajattelemaan niin, että oikeat tiedotusvälineet ovat jopa haluttomia kertomaan maailmasta sillä nopeudella, joka teknisesti olisi mahdollinen. Populismilla ja vanhalla kunnon herravihallakin on tässä tekemisensä.

Oikeilla tiedotusvälineillä tietenkin on omat nettijulkaisunsa, mutta nekään eivät riitä kiihkeimmille tiedontarvitsijoille.

Tämänkin tutkimuksen tekijät muistuttavat, että perinteisen journalismin ja sosiaalisen median toimintatavat ovat erilaiset: ”Faktantarkistus ja virallisiin lähteisiin tukeutuminen ovat yksi journalismin pääperiaatteista, kun taas sosiaalisessa mediassa ensisijaista on tilanneherkkyys ja nopeus – usein faktojen kustannuksella. Joukkotiedotusvälineiden sisällöstä vastaavat alan ammattilaiset, ja journalismin periaatteita sovelletaan myös sosiaalisen median niihin foorumeihin, joilla mediatalot toimivat. Ne eivät julkaise uutista myöskään sosiaalisessa mediassa varmistamatta sen todenperäisyyttä.”

Näiden asioiden kanssa tässä joka tapauksessa ollaan tekemisissä kiihtyvällä vauhdilla ja kasvavalla volyymilla.

kari.naskinen@gmail.com

torstai 5. heinäkuuta 2018

Sähköautolla on tulevaisuutensa

Viime vuonna maailmassa myydyistä henkilöautoista 1,3 prosenttia oli sähköautoja, Suomessa 0,3 prosenttia. Suomessa kaasuautojakin myydään enemmän. Tänään kävin ajelemassa Jaguarin uudella sähköautolla, jonka englantilainen Auto Express -lehti tällä viikolla valitsi Vuoden autoksi. Jos sähköautojen kehitys jatkuu samaan suuntaan kuin Jaguar I-Pace nyt antaa ymmärtää, joutuu tällainen vanha polttomoottorimieskin myöntämään, että sähköautolla on tulevaisuutensa. Ajamisessa ei eroa automaattivaihteiseen autoon juurikaan ole, mutta sitten on se lataushomma, jonka kanssa on vielä paljon tehtävää.

Jaguarin maahantuoja Inchape Motors Finland Oy on tuonut Suomeen muutaman prototyypin tästä uutuusautosta. Yksi niistä oli ajettavana Sports Car Centerin sivutoimipisteessä Hollolassa, joten sinne vaan.

Hyvän ajoasennon löysi helposti, sillä istuimen säätömahdollisuuteen joka suuntaan ovat laajat. Sitten vain jalka jarrulle ja painallus Start-nappulasta. Mitään ääntä ei kuulunut, mutta ratin takana mittaristosta näkyi, että auto on käynnissä. Vaihdekeppi on kuin automaattivaihteisessa autossa, mutta vaihtoehtoja on vain kolme: D, N, R. Ensimmäinen erikoinen havainto: kun pihasta lähtiessäni ja ennen kadulle ajamista nostin jalan kaasupolkimelta, niin moottorijarrutus oli niin voimakas, että auto melkein seisahtui. Tämä on se vaihe, kun sähkömoottorit latautuvat jarrutusenergialla. Vauhti siis hidastuu poikkeuksellisen voimakkaasti aina kun jalan nostaa kaasulta.

Seuraava erikoishavainto: kun lähdin liikennevaloista tahallisen rivakasti, auto hyökkäsi liikkeelle niin, että keula nousi – ei sentään ”keulinut”. Selitys tälle: kiihtyvyys nollasta sataan on 4,8 sekuntia. Huippunopeudeksi valmistaja ilmoittaa 124 mailia tunnissa eli 200 km/t.

Vieläkään ei mitään ääntä tietenkään kuulunut, mutta sekin ”ongelma” oli mahdollista saada pois kytkemällä päälle sellainen lapsellinen toiminto, joka antaa kaiuttimista kiihdytys- ja ajoääniä.

Ajotuntuma on ”tiukempi” kuin keskivertoautoissa. Ohjaus on tarkka ja jousitus vaikuttaa jämäkältä. Lieneekö säätöihin otettu kokemuksia Formula E -luokasta, jossa Panasonic Jaguar Racing on kilpaillut vuodesta 2016 alkaen? Tämän kauden sarjassa Mitch Evans ja Nelson Piquet Jr. ovat sijoittuneet joukkueena viidenneksi. Kärjessä ovat Renaultin moottoreita käyttävä kiinalainen Techeetah-talli ja toisena Audi.

Jaguar I-Pacen sähkömoottorit ovat etu- ja taka-akseleiden yhteydessä. Tehoa on yhteensä 400 hv. Akku on levitetty litteäksi kokonaisuudeksi lattian alle. Niin painava systeemi se on, että 4.7 metriä pitkä auto painaa 2200 kg. Nelivetoinen Jaguar I-Pace sijoittuu katumaastureiden SUV-luokkaan (Sports Utility Vehicle). Hinta perusvarustuksella 85 000 euroa.

Yhdellä täyslatauksella auton kulkumatkaksi ilmoitetaan 480 km. Jos matka kuitenkin on pitempi, tullaan niihin sähköautoilun kriittisimpiin kohtiin. Tunnin pikalatauksella 50 kW:n DC-laturilla saa kyllä lisää ajomatkaa 270 km, mutta silti… Kehitys kuitenkin etenee kovaa vauhtia, mistä yhtenä todisteena on, että ensi vuonna ei Formula E -kilpailuissa ajajien tarvitse kisan puolivälissä vaihtaa uuteen, ladattuna varikolla odottavaan autoon, kuten vielä nyt. Joka tapauksessa Jaguar I-Pacella, Nissan Leafilla ja Teslalla on vielä isoja kynnyksiä edessään. Niiden ylittämistä kuitenkin helpottavat teknologian kehittymisen ohella ilmastonmuutoksen torjumiseksi tehtävät pakotteet.

Asiantuntijaoppaana istui tutustumisajossani vieressä ralliautoilun naisten maailmanmestari Minna Sillankorva (1991, ajokkina Lancia Delta Integrale)

kari.naskinen@gmail.com