Raamatun mukaan taivas oli Elian
ajalla suljettuna kolme vuotta ja kuusi kuukautta. Tuona aikana ei satanut ollenkaan ja seurauksena oli ”suuri nälkä
kaikessa maakunnassa”. Nyt ei ole yhtä paha tilanne, ikkunasta
näen, että parhaillaan lunta sataa ja varmaan sataa Uudellamaallakin.
Meille nykyihmisille tilanne on joka tapauksessa paha. Ruokaa ja juomaa on, mutta niin myös tylsyyttä. Meidän perheessä tilannetta kuvaa se, että pääsiäistipu on ollut karanteenissa tuolin alla viisi päivää. Ostin nimittäin kiirastorstaina öljyvärituubeja ja maalasin Oiva Toikan lasilinnun nätiksi pääsiäistä varten. On kuitenkin käynyt niin, että maali ei ole kuivunut. Googlesta löysin tiedon, että öljyvärin kuivuminen vie kahdesta vuorokaudesta kahteen viikkoon, joten lintu saa olla edelleen karanteenissa, ettei sotke.
Emme Ullan kanssa ole täydellisessä karanteenissa, kuten alakerran rouva, joka viikko sitten tuli Espanjasta, mutta onhan tässä olemista. Ensimmäisen kerran eläkevuosien aikana olen nyt ajatellut, että olisi kiva olla taas töissä.
Sen tässä hiljaiselossa olen huomannut, että pahinta on edessä olevien tapahtuminen puuttuminen. Ei ole mitään, mitä odottaa. Normaalisti kun olen sunnuntaina-iltana kääntänyt allakasta esiin seuraavan viikon aukeaman, niin siellä on yleensä ollut yksi tai useampi merkintä jostakin tulevasta mukavasta menosta. Nyt on allakassa pelkkiä valkoisia päiviä.
Meillä peruuntui koronatilanteen takia mielenkintoinen matka, eikä tiedossa ole nyt mitään jännää ja hauskaa. Viimeisten kolmen viikon aikana ainoa ”kohokohta” minulla on ollut paksusuolentähystys
Parasta on aina odotus. Joulussakin paras aika on jouluaatto, kun lahjoja ei ole vielä avattu. Oluenjuonnissa taas paras vaihe on ensimmäisen pullon korkkaaminen. Entä ensitreffien odottaminen, kyllä kihelmöi. Nyt ei ole mitään odotettavissa. Minulla kuuluu normaaliin viikkorytmiin, siis ilman tätä koronaa, kolme tai neljä liikuntahallikäyntiä, yksi tai kaksi elokuvateatterikäyntiä, ainakin kerran bensa-aseman baarissa ja tietenkin normaalit kauppareissut ynnä kirjastossa pari kertaa kuussa. Lisäksi 15-20 kertaa vuodessa ajan Helsinkiin johonkin tapahtumaan tai muuten vain. Jos tämän kaiken puuttuminen ei tee pöpiksi, niin mikä sitten.
Ei elämänsisällöksi riitä se, että antaa päivien mennä sitä jännittäen, jatkuuko elämä huomenna ja ensi viikolla ja ehkä vielä syksylläkin. Elämän tarkoitus ei voi olla vain elämä, vaan täytyyhän siitä jotain irtikin saada.
Antropologisella nettisivustolla todettiin eilen, että pahimmillaan eristäminen voi tuntua rangaistukselta. Siitä on päätetty meidän terveytemme suojelemiseksi, mutta toisaalta nämä kovat rajoitukset määrittävät ihmisen vain biologiseksi olennoksi, jonka terveyteen vaikuttavat vain bakteerit ja virukset. Suositukset sivuuttavat ne moninaiset myönteiset asiat, joilla ihmiset ovat toisistaan riippuvaisia.
Näinkö sen pitää olla? ”Onko sillä merkitystä, jos mummo haluaa mieluummin viettää äitienpäivän suvun ympäröimänä kuin yksin – tartuntariskistä huolimatta?” (Antroblogi 13.4.2020)
Mutta uusia keinojakin kyllä keksitään. Meitä lapsenlapset kävivät palmusunnuntaina virpomassa niin, että lurittivat ensin sen värssyn alhaalla pihassa ja minä vedin narulla virvontarisut korilla ylös parvekkeelle ja laskin korissa palkkiot alas. Vanhan perinteen mukaan virpojien pitäisi kylläkin hakea palkkionsa vasta pääsiäisenä, mutta näin tämä homma on nykyisin rationalisoitu yhteen ja samaan käyntikertaan.
Mutta mitä seuraavaksi? Tänään ja huomenna klo 16 tulee televisiosta Reinikainen. Lisäksi odotan pääsiäistipun kuivumista.
kari.naskinen@gmail.com
Meille nykyihmisille tilanne on joka tapauksessa paha. Ruokaa ja juomaa on, mutta niin myös tylsyyttä. Meidän perheessä tilannetta kuvaa se, että pääsiäistipu on ollut karanteenissa tuolin alla viisi päivää. Ostin nimittäin kiirastorstaina öljyvärituubeja ja maalasin Oiva Toikan lasilinnun nätiksi pääsiäistä varten. On kuitenkin käynyt niin, että maali ei ole kuivunut. Googlesta löysin tiedon, että öljyvärin kuivuminen vie kahdesta vuorokaudesta kahteen viikkoon, joten lintu saa olla edelleen karanteenissa, ettei sotke.
Emme Ullan kanssa ole täydellisessä karanteenissa, kuten alakerran rouva, joka viikko sitten tuli Espanjasta, mutta onhan tässä olemista. Ensimmäisen kerran eläkevuosien aikana olen nyt ajatellut, että olisi kiva olla taas töissä.
Sen tässä hiljaiselossa olen huomannut, että pahinta on edessä olevien tapahtuminen puuttuminen. Ei ole mitään, mitä odottaa. Normaalisti kun olen sunnuntaina-iltana kääntänyt allakasta esiin seuraavan viikon aukeaman, niin siellä on yleensä ollut yksi tai useampi merkintä jostakin tulevasta mukavasta menosta. Nyt on allakassa pelkkiä valkoisia päiviä.
Meillä peruuntui koronatilanteen takia mielenkintoinen matka, eikä tiedossa ole nyt mitään jännää ja hauskaa. Viimeisten kolmen viikon aikana ainoa ”kohokohta” minulla on ollut paksusuolentähystys
Parasta on aina odotus. Joulussakin paras aika on jouluaatto, kun lahjoja ei ole vielä avattu. Oluenjuonnissa taas paras vaihe on ensimmäisen pullon korkkaaminen. Entä ensitreffien odottaminen, kyllä kihelmöi. Nyt ei ole mitään odotettavissa. Minulla kuuluu normaaliin viikkorytmiin, siis ilman tätä koronaa, kolme tai neljä liikuntahallikäyntiä, yksi tai kaksi elokuvateatterikäyntiä, ainakin kerran bensa-aseman baarissa ja tietenkin normaalit kauppareissut ynnä kirjastossa pari kertaa kuussa. Lisäksi 15-20 kertaa vuodessa ajan Helsinkiin johonkin tapahtumaan tai muuten vain. Jos tämän kaiken puuttuminen ei tee pöpiksi, niin mikä sitten.
Ei elämänsisällöksi riitä se, että antaa päivien mennä sitä jännittäen, jatkuuko elämä huomenna ja ensi viikolla ja ehkä vielä syksylläkin. Elämän tarkoitus ei voi olla vain elämä, vaan täytyyhän siitä jotain irtikin saada.
Antropologisella nettisivustolla todettiin eilen, että pahimmillaan eristäminen voi tuntua rangaistukselta. Siitä on päätetty meidän terveytemme suojelemiseksi, mutta toisaalta nämä kovat rajoitukset määrittävät ihmisen vain biologiseksi olennoksi, jonka terveyteen vaikuttavat vain bakteerit ja virukset. Suositukset sivuuttavat ne moninaiset myönteiset asiat, joilla ihmiset ovat toisistaan riippuvaisia.
Näinkö sen pitää olla? ”Onko sillä merkitystä, jos mummo haluaa mieluummin viettää äitienpäivän suvun ympäröimänä kuin yksin – tartuntariskistä huolimatta?” (Antroblogi 13.4.2020)
Mutta uusia keinojakin kyllä keksitään. Meitä lapsenlapset kävivät palmusunnuntaina virpomassa niin, että lurittivat ensin sen värssyn alhaalla pihassa ja minä vedin narulla virvontarisut korilla ylös parvekkeelle ja laskin korissa palkkiot alas. Vanhan perinteen mukaan virpojien pitäisi kylläkin hakea palkkionsa vasta pääsiäisenä, mutta näin tämä homma on nykyisin rationalisoitu yhteen ja samaan käyntikertaan.
Mutta mitä seuraavaksi? Tänään ja huomenna klo 16 tulee televisiosta Reinikainen. Lisäksi odotan pääsiäistipun kuivumista.
kari.naskinen@gmail.com
