keskiviikko 27. toukokuuta 2020

Qui sotto la Stella polare

Koska Väinö Linnan syntymästä tulee tänä vuonna kuluneeksi sata vuotta, osallistun siihen jo nyt ottamalla esille Bernardo Bertoluccin vuonna 1976 valmistuneen elokuvan 1900. Se on kuin Täällä Pohjantähden alla italialaisittain. Se on pitkään ollut oman elokuvalistani kärjessä, ja kun sen taas katsoin, siellä pysyi. Filmihullu-lehti kysyi 2011 (päätoimittajana Peter von Bagh) 1175 tunnetulta suomalaiselta heidän mielielokuviaan, mutta kukaan ei maininnut tätä Bertoluccin elokuvaa. Historiantutkija Heikki Ylikangas sen sijaan ainoana nosti ykköseksi Täällä Pohjantähden alla.

Linnan Pohjantähdessäkin on yksi kohta, jossa Italia mainitaan. Kansalaissota oli käyty, mutta rovasti Lauri Salpakarin poika Ilmari ei ollut tyytyväinen. Valkoiset olivat voittaneet, mutta punaisten teloituksiinkin komendanttina osallistunut Ilmari Salpakari oli tyytymätön, koska maa oli nyt kuitenkin hunningolla ja demokratia oli hyvää vauhtia tuhoamassa kaiken sen pyhän, jonka puolesta jääkärit ja valkoinen armeija olivat taistelleet. Yhtenä iltana Ilmari istuskelee pappilan puutarhassa isänsä ja äitinsä kanssa. Ilmari:

”Tilanne on oikeastaan täsmälleen sama kuin se oli Italiassa… Mutta maa ja kansa ei ole sama. Italialaiset selvittivät tilanteensa hyvin nopeasti. Me emme näytä siihen kykenevän.”

Rovasti oli raukea ja haluton keskustelemaan, ja hän sanoi laiskasti: ”Italia on Italia ja Suomi on Suomi… Ei käy kaikkialla samoin… Eivätpä saksalaisetkaan saa asioitaan järjestykseen, vaikka ovat kuuluisia järjestelmällisyydestään.”

Italiassa tosiaan oli ”homma hanskassa”, kun Mussolini oli 1920-luvun alussa julistanut itsensä diktaattoriksi. Bertoluccin elokuvassa lähdetään liikkeelle parikymmentä vuotta aiemmin, kun Berlinghierin isoilla tiluksilla työskentelevään Dalcojen sukuun syntyy äpäräpoika Olmo. Samana päivänä vähän myöhemmin syntyy myös Alfredo Berlinghieri – väärässä järjestyksessä siis.

Sen verran historiallisissa tosiasioissa vedetään mutkat suoriksi, että syntymäpäivän sanotaan olevan sama, jolloin säveltäjä
Giuseppe Verdi kuoli eli 27.1.1901. Olmon ja Alfredon syntyessä oli kuitenkin kesä ja elokuvan nimen mukaisesti 1900. Bertolucci on sanonut, että hän ei tee pilkuntarkkaa lukua historiallisista faktoista, mutta tekee historiallisia elokuvia käyttäen hyväkseen historiaa.


Elokuvan alkuperäisessä julisteessa on kuva
Giuseppe Pellizza da Volpedon yli viisi metriä leveästä maalauksesta Neljäs valtio (1901), joka nykyisin on Novecento-museossa Milanossa. Siitä on tullut Italian työväestön ja sen poliittisen taistelun symboli, ja tästä on kysymys elokuvassakin.

Se on väkevä kuvaus niistä ajoista, jolloin Italiaakin myllersivät uudet aatteet ja intohimot. Ensin mentiin toiseen suuntaan, sitten toiseen. Olmo ja Alf
redo (Gerard Depardieu ja Robert De Niro) edustavat omia viiteryhmiään, mutta kumpikaan heistä ei ole äärimmäisyysmies, vaan hakevat sovintoa, vaikka se mahdottomalta tuntuukin. Olmo ymmärtää hyvin kuinka varsinkin Alfredon isoisä maanomistajana (Burt Lancaster) teki kaikkensa työväkensä asioiden hoitamiseksi ainakin kohtuullisesti ja samaan pyrkii Alfredo. Kuvaavaa on, että lopun värikkäissä tapahtumissa keväällä 1945 Alfredo yhdessä kohtauksessa jopa huutaa ”eläköön Stalin”.

Olmo on kommunisti. Hän kokee fasistien nousun rajuna, kun sitä vielä symboloi Berlinghierin sadistinen mustapaita Attila (
Donald Sutherland). Vaikeaa on Olmon ja Alfredon ystävyyden kanssakin, kun tilan isännäksi, padroneksi, noussut Alfredo ei löperyyttään uskalla irtisanoa Attilaa, vaikka pääseekin perille tämän hirmuisuudesta.

Elokuvan alkuperäinen versio oli pituudeltaan 5 tuntia 17 minuuttia.
Teatterilevitykseen sitä piti lyhentää, vaikka se yleensä kahdessa osassa esitettiinkin. Nyt katsoin sen dvd:ltä, joka on vain 15 minuuttia lyhyempi kuin originaali. Täyspitkä versio esitettiin ensimmäisen kerran vasta keväällä 2007 Belgradissa, kun Serbia oli jo edellisvuonna itsenäistynyt.

Bertolucci teki elokuvaa heinäkuusta 1974 syyskuuhun 1975. Budjetiksi oli alunperin laskettu 6 miljoonaa dollaria, ja se oli italialaiselle elokuvalle niin iso, että apuun tulivat United Artis
t, Paramount Pictures ja 20th Century Fox, kukin 2 miljoonalla. Talousarvio kuitenkin ylittyi 3 miljoonalla dollarilla, ja kun nyt katsoo luetteloa elokuvaa kustantamassa olleista tahoista, niitä on useampia niin Amerikasta kuin Euroopasta. Elokuva tehtiin italiankielisenä ja dubattiin myös englanniksi ja saksaksi. Dvd:llä voi kielen valita.

Pääkuvaajana on ollut
Vittorio Storaro (s. 1940) Vieläkin muistan, miten elokuva teki tältäkin osin valtavan vaikutuksen Rautatienkadun alussa olleessa Kinemassa. Vaikka sanonta on naismaisen lapsellinen, niin vaikutelma oli lumoava. Dvd:n kuva tv-ruudussa ei tietenkään yllä samaan. Mutta ei ihme, että oman elokuvalistani kakkosenkin on kuvannut Storaro: Francis Ford Coppolan Ilmestyskirja. Nyt (1979).

Storaron isä oli elokuvateatterin koneenkäyttäjänä Roomassa. Kerran hän toi kotiin käytöstä poistetun projektorin ja heijasti olohuoneen seinälle Chaplinin Kaupungin valot (1931). Se on Vittorio Storaron varhaisin ja merkittävin elokuvamuisto. Storaro kuuluu niihin vanhanpolven kuvaajiin, jotka ovat sujuvasti omaksuneet uuden digitaalikuvauksen, sai jopa jääräpää Woody Allenin hyväksymään Café Societyn (2016) kuvaamisen digitekniikalla. Storaro käyttää nykyisin Sonyn 4K-kameratekniikkaa (4K tarkoittaa, että kuvassa on neljä kertaa enemmän pikseleitä kuin full hd -kuvassa).

Bertolucci sanoi Novecenton sisällön kuvaavan neljää vuodenaikaa. Poikien lapsuus on kesä, Olmon ja Alfredon nuoruus on syksy, fasistien valtaannousu on kylmä talvi ja toisen maailmansodan loppu on parempaan uuteen aikaan johtava kevät.

Suomalaisen Pohjantähden kolmannessa osassa on siellä pappilan puutarhassa myös rovastinna, joka pitää tärkeimpänä asiana laatua, laadullista ylivoimaa. Attila oli samaa mieltä.

kari.naskinen@gmail.com

tiistai 26. toukokuuta 2020

Intohimo pahuuteen

SF-kanalen esittää myös Ingmar Bergmanin elokuvia, joista nyt osui kohdalle Bergmanin ja Sven Nykvistin ensimmäinen varsinainen värielokuva Intohimo (1969). Värimaailma on hienosti hillityn bergmanilainen, mutta Bergman itse ei ollut tyytyväinen. Hän sanoi myöhemmin tavoitteena olleen ”mustavalkoinen värielokuva”, jossa värit eivät nousisi korostettuun asemaan, mutta kuvausryhmä ei vielä tuolloin osannut tehdä valaistusta värifilmin edellyttämällä tavalla, eikä Bergman siis ollut lopputulokseen tyytyväinen.

Elokuva sinänsä on tuttua bergmania: erilaisia rakkauksia, valheita ja totuuksia, elämää ja kuolemaa. Näyttelijätkin ovat niin kuin pitää:
Bibi Andersson, Liv Ullmann, Erland Josephson ja Max von Sydow. Erikoisuus on se, että välillä näyttelijät pohtivat ja arvuuttelevat esittämiensä roolihenkilöiden mielenliikkeitä. Heitä haastattelee ääni, joka on Bergmanin. Vaikuttaa tarpeettomalta; ehkä Bergman on lainannut idean Jean-Luc Godardin Kiinattaresta (1967).

Elokuva on synkkä, eikä intohimossa ole
juuri ollenkaan kysymys rakkaudesta, vaan epämiellyttävämmästä asiasta, ihmisen intohimosta pahuuteen. Fårön saari on nyt kuin helvetin esikartano, jossa hirressä roikkuvat sekä ihmiset että koirat. Yhden hevosen joku hullu on sytyttänyt bensalla palamaan ja maatilan eläimiä tapetaan muuten vaan. Näitä ei konkreettisesti paljon kuvata, mutta tunnelma on painostava – totta vai unta?

Elokuvan ensi-illan jälleen Expressen-lehden arvostelija oli pettynyt odotettuun värielokuvaan: taas
viedään maailmalle elokuva itsemurhakandidaattien maasta, jossa mökin ulkopuolella on jäätyneitä kuolleita, mutta sisällä sängyssä on lämpimämpää. Tältä se kieltämättä vaikuttaa, mutta hienostuneeseen tyyliinsä Bergman ei kuitenkaan tehnyt mitään väkivaltaelokuvaa.

Kaikki on varsinaisesti pinnan alla. Ihmisten välillä on näkymätön muuri, ihmisiä kalvaa nöyryytys ja itsekunnioituksen puute. Eikä nöyryytyksestä parane, sitä ei pääse pakoon, eikä siihen kuole. Sen voittaa kuitenkin voimakkaammalla aseella, myrkyllisellä ja selittämättömällä pahuudella.
Eläimiä ja ihmisiä Bergman näyttää kuin vertaillen – maailman otuksista vain ihminen tappaa pahuuttaan.

Tuttu teema Bergmanille jo lapsuudesta alkaen. Kesällä 1964 hän kirjoitti päiväkirjaansa: ”Näytelmä alkaa siitä, että näyttelijä menee katsomoon ja kuristaa arvostelijan ja lukee pienestä mustasta kirjasta ääneen kaikki muistiin merkitsemänsä nöyryytykset. Sitten hän oksentaa yleisön päälle, minkä jälkeen hän menee ulos ja ampuu kuulan kalloonsa.”

Jo elokuvassaan
Häpeä (1968) Bergman oli kiinni näissä aiheissa: kun ulkoinen, sodan väkivalta päättyi, alkoi sisäinen. Intohimossa tämä kaikki on ihmisten mielissä peiteltynä, mutta kuitenkin koko ajan aistittavissa. Peittelyyn auttaa valheessa eläminen, joka onkin ainoa tapa elää, koska totuudenpuhujalle ei yösijaa ole.

Yhdessä kohtauksessa Bibi Andersson kysyy valokuvataiteilijaa esittävältä Erland Josephsonilta: ”Mitä kulttuurikeskus tarkoittaa, mitä todella?” Josephson vastaa: ”Se on täydellisen turhuuden hautamuistomerkki, jota ilman ihminen ei voi elää.”

Viime yönä tuli AB Svensk Industrin elokuvia esittävältä kanavalta Bergmanin Hiljaisuus (1963), josta kirjoitin 18.11.2018 https://naskinen.blogspot.com/2018/11/jumala-ei-vastaa-mutta-ei-mitaan.html

kari.naskinen@gmail.com

maanantai 25. toukokuuta 2020

Suomen yleisurheilun taso laskee jatkuvasti

Yleisurheilun kotimainen kilpailukausi alkaa ensi viikolla. Heti maanantaina järjestetään Jyväskylän Harjulla kutsukilpailu keihäänheittäjille. Kilpailukaudesta tulee näissä olosuhteissa tynkä, mutta huono on tilanne muutenkin. Suomalaisen yleisurheilun kärki on ennätyksellisen kapea ja taso laajemmin ottaen matalammalla kuin vuosikymmeniin. Tästä tasosta sain viime vuoden lopulla mielenkiintoisen tilaston SVUL:n Lahden piirin viimeiseltä toiminnanjohtajalta Arto Pasaselta, joka oli saanut sen SUL:n entiseltä päävalmentajalta ja toimitusjohtajalta Jarmo Mäkelältä, joka oli saanut sen tilaston tehneeltä SUL:n entiseltä varapuheenjohtajalta ja kilpailuvaliokunnan puheenjohtajalta Matti Laurilalta. Laurilan tilasto koskee kunkin miesten lajin sadanneksi parhaiden tuloksia vuosittain. Eikä hyvältä näytä.

Tällä vuosituhannella ei tilastoissa ole sijalla 100 yhtään ykköstulosta. Vain 100 metrin juoksussa sentään päästiin
1990-luvulla män 100-tilastossa kärkeen ajalla 11,20. Vanhin näiden tilastojen tulos on vuodelta 1963, jolloin sadanneksi paras moukarimies heitti 45,95. Viime vuonna ei Suomessa edes sataa moukarinheittäjää ollut (oli vain 91). Tätäkin kuivettuneempia lajeja olivat 110 metrin aidat (45), 400 metrin aidat (49), 3000 metrin esteet (56) ja 10-ottelu (17).

Isoissa ongelmissa ovat myös kestävyysjuoksut ja heitot, jotka perinteisesti ovat olleet maaseutuseurojen vahvoja lajeja. Huonolta näyttävät lisäksi korkeus- ja seiväshypyt.

Matti Laurila kirjoittaa, että Suomessa yleisurheilun koulutus-, valmennus- ja kilpailujärjestelmät kattavat hyvin kaikki lajit. Tämä antaa lähtökohdat ja mahdollisuudet lahjakkuuksille nousta kansainväliselle huipputasolle. Toisaalta Laurila muistuttaa, että maailmassa on paljon urheilijoita, jotka ovat saavuttaneet kansainvälisen huipun ilman merkittävää oman maansa lajikulttuurista tukea. Hän ottaa esimerkiksi norjalaisen moukarimiehen
Eivind Henriksenin (29), joka oli Dohan MM-kisoissa kuudes, vaikka Norja ei mikään moukarinheittomaa olekaan. Henriksenin paras tulos viime vuonna oli 78,25.

Laurilan tilaston 100:nneksi parhaat tulokset Suomessa viime vuonna ja vieressä kaikkien aikojen 100:nneksi parhaat tulokset:

100 m: 11,30 – 11,20 (1994)
200 m: 23,05 – 22,75 (1987)
400 m: 52,23 – 50,44 (1984)
800 m: 2.02,76 – 1.55,06 (1984)
1500 m: 4.18,27 – 3.56,24 (1987)
3000 m: 9.56,79 – 8.30,8 (1973)
5000 m: 17.41,83 – 14.47,2 (1977)
10000 m: 40.14,04 – 31.28,0 (1975)
Maraton: 2.57,49 – 2.33,03 (1982)
Korkeus: 170 – 195 (1983)
Seiväs: 321 – 410 (1982)
Pituus: 613 – 684 (1965)
3-loikka: 11,47 – 13,87 (1965)
Kuula: 10,70 – 14,35 (1971)
Kiekko: 34,83 – 43,80 (1971)
Keihäs: 49,65 – 64,04 (1988)

Karmealta näyttää, eikä kaikkia lajeja tähän vertailuun edes saatu, koska niistä ei viime vuonna löytynyt sataa tilastotulosta.

Viime vuonna oli vain 200 metrin juoksu sellainen, jossa sadannen tulos oli parempi kuin edellisvuonna.

kari.naskinen@gmail.com

sunnuntai 24. toukokuuta 2020

Pullon henki on päässyt ulos

Euroopan unionin yhteisvastuu tarkoittaa sitä, että huonompia autetaan. Nyt apua tarvitsevat varsinkin Italia ja Espanja. Tarvitaan satoja miljardeja elpymis- ja muuta rahaa. Suomen vastuut näistä tulevat olemaan noin 10 miljardia euroa. Mutta ei hätää. Jos Suomi, Hollanti, Ruotsi, Tanska ja muut täällä pohjoisemmassa joskus joutuvat pulaan, sitten tulevat etelän valtiot apuun…

Nämä EU:n ja EKP:n rahapelit ovat monimutkaisia ja meille tavan talliaisille melko vaikeita ymmärtää. Kansankielellä näitä kuvioita yritti kääntää professori Pami Aalto, joka on Tampereen yliopistossa erikoistunut Euroopan integraatioon ja alueelliseen yhteistyöhön. ”Pullon henki on päässyt ulos”, sanoi Aalto. (HS 21.5.2020)

Pullon henki on tuttu saduista. Se täyttää toiveita. Nyt taloutensa huonosti hoitaneet maat toivovat pullon hengeltä pelastusta. Pami Aalto ei kuitenkaan pysähtynyt pullon henkeen, vaan jatkoi, että avautua voi myös matopurkki, ja sen kaikki tietävät,
että se pahempi juttu, siitä ei hyvää seuraisi. Tasavallan presidentti Sauli Niinistökin sanoi perjantaina, että nyt pitäisi palata siihen euroalueen sopimukseen, jossa mainitaan no bailout -säännöt. Ne tarkoittavat EU:n
talous- ja rahaliiton alkuperäisiä sääntöjä, joiden mukaan toiset jäsenvaltiot eivät saa auttaa julkisyhteisöjen rahoitusasemansa kanssa vaikeuksiin joutuvaa jäsenvaltiota, eli jokaisen eurorahavaltion on huolehdittava talousvastuistaan itse ilman toisten jäsenvaltioiden apua.

Jos näin meneteltäisiin, ”samalla korostuisi kunkin jäsenmaan talousryhti”, sanoi Niinistö.

Helsingin Sanomissa oli lauantaina viiden puolueen kannat suunniteltuun 500 miljardin elvytyspakettiin, joka näyttäisi olevan pysyvä apu, ei laina.

SDP: varovaisen myönteinen.
Kepu: ei sellaisia avustuksia, jotka eivät ole lainoja.
Kokoomus: ei sellaisia avustuksia, jotka eivät ole lainoja.
Perussuomalaiset: ei.
Kristilliset: yhteisvastuulliset lainat ovat vastoin EU:n perussopimuksia.


KOHTI LIITTOVALTIOTA

Aalto sanoi, että matopurkin avaaminen voisi johtaa siihenkin, että EU-maat alkaisivat purkaa integraatiosopimuksiaan. Kalevi Sorsa -säätiön sivuilla SAK:n ekonomisti Anni Marttinen on jo purkinavaajaa ottamassa:

Euroalue tarvitsee selviytyäkseen yhteisen budjetin, suunnan liittovaltioon tai se hajoaa. Yhteinen budjetti ja askeleet kohti liittovaltiota ovat poliittisesti vaikeita, mikä aiheuttaa euroalueen hajoamisen uhan vähintään kerran kymmenessä vuodessa.”

Anni Marttinen toivoo, että EU:n vakaus- ja kasvusopimuksen velka- ja alijäämärajoitukset uudistetaan koronakriisin jälkeen. Mutta riittääkö se?

Jos nykyvelka kuitataan, jäsenmaat elvyttävät velalla, maksavat sitä vuosia pois ja kymmenen vuoden päästä iskee uusi kriisi, niin miten se hoidetaan? Kuitataanko velka uudestaan, onko meillä silloin kokonaan uusi rahajärjestelmä, jossa vain valtio ja keskuspankki kontrolloivat rahaa, onko euroa enää vai onko meillä liittovaltio”, kysyy SAK:n ekonomisti.

BKT ON VAJAVAINEN MITTARI

Anni Marttinen pohtii Kalevi Sorsa -säätiön blogissa sitäkin voitaisiinko talouden onnistumista mitata bkt:n sijasta hyvinvoinnilla ja eriarvoisuuden vähentämisellä.

Talouspolitiikan mittariston keskiössä on bruttokansantuote (bkt). Se laskee yhteen kaikki taloudessa tapahtuvat rahalliset toimet, mutta mukana ei ole sellainen hyvinvointia lisäävä toiminta, josta ei makseta. Eli työ, josta ei saa vastineeksi rahaa, on käytännössä arvotonta tässä ajattelussa, esimerkiksi vapaaehtoistyö.

”Bkt mittarina keskittyy materialismiin ja kasvun määrään laadun sijaan. Talousteorian mukaan talouskasvu siis lisää hyvinvointia. Talouskasvu on lisännyt yritysten tuottoja, nostanut palkkoja ja lisännyt työpaikkojen määrää. Tämä on lisännyt puolestaan ostovoimaa ja valtion verotuloja, ja näin olemme pystyneet ylläpitämään hyvinvointivaltiota. Talouden kasvua ylläpitää lisääntynyt kulutus ja kysynnän kasvu, jolla yritykset lisäävät tuotantoaan ja investoivat. Näin talouden rattaat pyörivät”, kirjoittaa Anni Marttinen.

”Mittarina bkt palvelee erityisesti sijoittajia eli osakkeenomistajia. He arvioivat varallisuutensa arvoa talouden mittareiden perusteella. Rahoitusmarkkinoilla osakkeiden, valuutan ja valtionlainojen kysyntä muuttuu jopa yhden valtion bkt:n ilmoitetusta muutoksesta tai yrityksen tuotto-odotuksista tai tulosilmoituksista.”

Koronakriisin aikana erityisesti Ruotsi on valinnut puhtaasti bkt-linjan.

BKT 1934

Bruttokansantuotteen kehitti Simon Kuznets 1934 mittaamaan talouden toimintaa. Mittaria käytettiin silloin ensimmäisen kerran USA:n kongressin raportissa, jossa Kuznets itse mainitsi, että tätä mittaria ei pitäisi käyttää hyvinvoinnin mittarina sen selvien puutteiden takia. Kuitenkin siitä tuli politiikan päämäärä. Yhdellä luvulla pystyttiin helposti viestimään taloudesta ja vertailemaan valtioiden menestystä.

Anni Marttinen kirjoittaa, että loogisesti ajatellen talouskasvun pitäisi olla vain välietappi, joka kasvattaa hyvinvointia sekä ottaa huomioon jokaisen kansalaisen elämän perusedellytykset kodin, ruuan, puhtaan veden, terveyden, toimeentulon ja koulutuksen.

kari.naskinen@gmail.com

lauantai 23. toukokuuta 2020

Ruotsi ihmislaboratoriona

Tällä viikolla Ruotsi nousi maailman pahimmaksi: viikon aikana eniten koronakuolemia väkilukuun suhteutettuna. Nyt ehkä uskaltaakin sanoa, että Ruotsi on epäonnistunut. Viruksen puhjettua Ruotsi päätti ryhtyä suojelemaan taloutta, kun taas Suomessa ja enimmäkseen muuallakin pidettiin tärkeämpänä ihmisten suojelemista.

Ruotsissa ajateltiin, että kun ihmisille riittävästi kerrotaan tilanteen vaarallisuudesta, niin kyllä he valistunei
na kansalaisina osaavat huolehtia terveydestään ilman sen kummempaa holhousta. Ruotsalaisen kansankodin unelmayhteiskuntaan kuuluu, että yhteiskunta vastaa olosuhteiden järjestämisestä, mutta yksilöille jätetään vastuuta omien asioittensa hoitamisesta enemmän kuin Suomessa.

Onhan tämä sikäli erikoista, että systeemi perustuu sosiaalidemokraattiseen järjestelmään, jonka äkkipäätään voisi kuvitella olla enemmän kollektiivisiin pyrkimyksiin tähtäävää, mutta Ruotsissa se perustuu enemmän yksilön oikeuksien puolustamiseen.

Tähän liittyy sekin, että Ruotsin perustuslaki ei mahdollista poikkeustilan julistamista muuten kuin jos on sota tai sen uhka.
Jos Ruotsi jotain sodista tietäisi, siellä ei perustuslakia näin löperö olisi.

Rauhanajan valmiuslakeihin suhtaudutaan Ruotsissa epäilevästi väärinkäytösten pelossa. Poikkeusjärjestelyihin meneminen vaarantaisi yksilönvapauden, joten baareissakin on koko kevään saanut hillua niin kuin ennenkin. Koulut
taas on pidetty koko ajan toiminnassa, ettei lapsille hellanlettas tule mielenterveydellisiä ongelmia.

Ruotsi on muutenkin eräänlainen ihmisoikeuksien laboratorio, jossa testataan, miten pitkälle voidaan paapomisessa mennä. Suojeluun pääsevät kaikki maailman ihmiset, jos vain haluavat Ruotsiin muuttaa.

On Ruotsin strategiassa silti hyvätkin puolensa. Ruumiita tulee, mutta talouselämä rullaa ja pitää kansantalouden kunnossa. Meillä kuolemia on haluttu torjua hinnalla millä hyvänsä, ja tämä tulee näkymään yhteiskunnassa vuosia. THL:n
Mika Salminen on sanonut, että jos talouselämä pidetään tiukoissa pihdeissä kovin pitkään, niin sitten meillä ei yhtäkkiä ole rahaa ostaa sitä rokotetta, kun se joskus tulee. Tämä on tietenkin karrikoitua, sillä rahaa tulee aina olemaan, kun nyt sitä saa jopa miinuskorolla.

Ruotsissa näin ajatellaan. ”Ruotsalaiset punnitsevat tekojaan suhteessa virusriskiin ilman, että kuolemanpelko sotkee heidän järjenjuoksuaan”, selittää terveysjournalismista tohtoriksi väitellyt Vienna Pynnönen. ”He kieltäytyvät ottamasta osaa koronahäpeäämme ja näyttävät meille [suomalaisille] siten oman tilamme. Mitä muuta kuin kateutta ja raivoa se voi aiheuttaa.”

LIIKA SOSIAALISUUS
ON VAARALLISTA


Mielenkiintoiseen tulokseen päädyttiin Tampereen, Helsingin ja Turun yliopistojen koronatutkimuksessa, jota johti sosiaalipsykologian professori Atte Oksanen. Sen mukaan kuolleisuus Covid-19-tautiin on ollut suurempi niissä Euroopan maissa, joissa on korkea sosiaalisuuden aste ja jotka käynnistivät hitaasti taudin leviämisen rajoitukset. Tutkimuksen tausta-analyysit perustuvat Euroopan Social Survey -aineistoon, joka kattaa 25 Euroopan maata.

Sosiaalisuus on siis levittänyt koronaa. Tuo nyt on selvä asia ilman yliopistotutkimuksiakin. Pussailu- ja halailukulttuuri lisäävät tartuntoja. Kuolleisuus koronavirukseen on suurempaa niissä maissa, joissa ihmisillä on paljon päivittäiskontakteja toistensa kanssa. Kun tähän lisätään suuri väestöntiheys, niin siinä sitä riskiä on. Tutkimuksessa todetaankin, että esim. italialaisilla ja espanjalaisilla on pienempi sosiaalinen, henkilökohtainen ja intiimi etäisyys verrattuna moniin muihin Euroopan kansoihin. Näillä mailla on myös vahvat sukupolvien väliset siteet, mikä selittää sitä, miksi niin monet vanhemmat ihmiset sairastuivat koronavirukseen.

IHMINEN KYLVÄNYT
SIEMENET

Viime viikolla ilmestyi Risto Isomäen e- ja äänikirja Mitä koronaepidemian jälkeen. En ehtinyt sitä vielä yhtään lukemaan, mutta Into-kustantamon esitteessä sanotaan Isomäen maalaavaan taas kerran synkkiä näkymiä – uuden ajan Linkola. Esimerkiksi Isomäki ottaa antibiooteille vastustuskykyiset bakteerit, jotka uhkaavat tehdä syöpähoidoista ja leikkauksista mahdottomia. YK:n pääsihteerin raportin mukaan myös suuri osa alle 5-vuotiaista lapsista voi pian kuolla bakteerien aiheuttamiin sairauksiin. Koronaviruksen opetukset ja uudet menettelytavat voisivat kuitenkin yhdessä auttaa tilanteeseen, jossa antibioottien teho ei enää laske, vaan alkaa jälleen kasvaa.

Isomäki pohtii myös mahdollisuutta muovata koronaviruksia miedompaan ja vähemmän vaaralliseen suuntaan. Ihminen muokkasi suurta influenssapandemiaa
1918-20 tappavammaksi ymmärtämättä sitä itse. Sikainfluenssan aikana 2009 toimittiin päinvastaisella tavalla, ja siitä jalostui ehkä kaikkien aikojen miedoin influenssapandemia.

Koronanjälkeinen elvytys voi Isomäen hahmotelmissa saada valtiot ottamaan käyttöön kansalaispalkan ja EKP:n toimimaan niin kuin se olisi oikea keskuspankki.
Jonkinlaisena yhteenvetona Isomäen kirjasta voi ilmeisesti lukea sen, että koronaviruksen siemenet ihminen on kylvänyt globalisaatiota kiihdyttämällä. Samoin on elintason jatkuva kasvu kiihdyttänyt matkustamista, joka edesauttaa tarttuvien tautien leviämistä. Voisiko tämä olla nyt se hetki, jolloin vauhtia hillittäisiin, kysyy Isomäki.

kari.naskinen@gmail.com


perjantai 22. toukokuuta 2020

Fakta homma: Eija Vilpas on demari, Juha Kankkunen kokoomuslainen

Löysin kirjahyllystä lisää tv-esiintyjistä ja muista julkkiksista tehtyjä pieniä muotokuvakirjoja, Seiskalehden kustantamat kirjaset vuosilta 1993 ja 1996. Toisessa niistä kysytään kunkin poliittista näkemystä. Suurin osa vastaa ympäripyöreitä tai ei mitään. Millaisia tuloksiahan puoluegallupeissa saataisiin, jos vastaajat joutuisivat antamaan niissä myös omat nimensä? Luultavasti ainakin Kokoomuksen kannatus nousisi suuremmaksi, koska julkisesti on hienompaa tunnustaa olevansa varakkaiden puolueen kuin duunaripuolueiden äänestäjä.

Entä äänestykset ilman vaalisalaisuutta? Äänestysprosentti romahtaisi 20:een, Kokoomus voittaisi aina ylivoimaisesti ja persut putoaisivat kuvasta.

Näissä tv-kirjoissa ilmoittavat oman puoluekantansa selvästi vain Juha Kankkunen Kokoomus, Hannele Lauri Kokoomus, Laila Snellman Kokoomus ja Eija Vilpas SDP. Lisäksi Paula Koivuniemi sanoo olevansa ”nuorsuomalainen”; kirjan ilmestymisaikaan oli hengissä Risto E.J. Penttilän ja Jukka Tarkan Nuorsuomalaiset, jotka vaalikauden aikana saivat ryhmäänsä lisäksi demariloikkari Risto Kuisman.

Kike Elomaa vastasi vielä 1993, että poliittinen näkemys on haussa, mutta 2000-luvulla hän vihdoin löysi perussuomalaiset. Muita väljiä vastauksia:

Seppo Hovi: ”Maaseutuhenkinen, liberaali porvaridemokraatti.”
Arvi Lind: ”PuPo, puolueeton porvari.”
Hannele Schlizewski: ”Äärikonservatiivi.”
Arto Paasilinna: ”Vasemmistolainen.”
Jorma Pulkkinen: ”Oikeistolainen.”
Pertsa Reponen: ”Anarkistinen.”
Aino Seppo: ”Synkkä.”
Jukka-Pekka Palo: ”Sydämeni sykkii vasemmalle puolelle ja vereni on punainen, mutta anarkistina tunnen syvää epäluuloa valtaa kohtaan kaikissa sen muodoissa, sillä valta turmelee ja ehdoton valta turmelee ehdottomasti.”

Vuonna 1996 ilmestynyt pieni kirja olikin jo sellainen, että siinä oli koko joukko kummia tv-suosikkeja, joista en ole kuullutkaan tai ainakaan enää muista:
Sami Aaltonen, Mika Ala-panula, Saija Hakola, Sara Hirvelä, Markku Huttunen, Jani Juntunen, Katja Makaroff, Mary-Ann Manner, Heli Nevakare, Minna Ottavainen, Antti Pekkarinen.

Jos Seiskalehdeltä tänä vuonna ilmestyy vastaava kirja, siinä on luultavasti enemmänkin aivan uppo-outoja nimiä. Tänään päivällä tulee kyllä ykköseltä elokuva Naiset jotka minulle annoit, jossa ovat Rauha Rentola, Stig Fransman, Elina Salo, Toivo Mäkelä ja Lahden kaupunginteatterin entinen johtaja Kalervo Nissilä. Mutta ilta päättyy ohjelmaan, jossa esiintyvät Ronja Salmi ja Kari Kanala – tunteeko joku? Nyt kun vilkaisin eilisiäkin ohjelmia, niin Ava-kanavalta meni näköjään ohi lahtelaisen Radio Voiman päätoimittajasta kertova ohjelma ”Killing Eve”.

Huomenna täytyy varmaan palata vakavampiin aiheisiin. Vaiko ei, kun huomenna telkkarista tulevat Batman, Tarzan ja Wallander?

kari.naskinen@gmail.com

torstai 21. toukokuuta 2020

Michael Landon ja muita tuttuja

Nyt kun joka iltapäivä tulee televisiosta Pieni talo preerialla ja Bonanzaa odotellaan, selasin yhtä tv-kirjaa puolen vuosisadan takaa. Urpo Virkkusen kirjassa Kuka on kuka TV:ssä (1970) kerrotaan, keitä yhteisiä tuttuja meillä silloin oli. Michael Landon oli suurimpia tähtiä, ensin pikku-Joena Bonanzassa ja sen jälkeen uudisasukasperheen isänä Minnesotassa. Landon sopi hyvin suomalaisten suosikiksi, sillä ennen tv-uraansa hän oli aloittanut urheilu-uran ja heittänyt keihästä yli 65 metriä. Tietenkin kirjassa esitellään myös Bonanzan Dan ”Hoss” Blocker ja Lorne Greene. Se oli sitä aikaa, kun Suomessa oli vain kaksi tv-kanavaa. MTV toimi jo, mutta se sai näyttää ohjelmiaan vain Yleisradion kanavilla.

Urpo Virkkunen oli Radiokuuntelija- ja Antenni-lehtien päätoimittaja. Kirjan kansikuvassa ovat suosittujen liikenneohjelmien tekijä Veikko Pajunen, Sopotin laulukilpailuvoittaja Marion Rung sekä ulkomaanelävien edustajina Mia Farrow ja Tom Jones. Viikosta ja vuodesta toiseen samat naamat pyörivät televisiossa, eikä kukaan kyllästynyt. Tätä samaahan se on nytkin, mutta kanavia on kymmeniä ja maksulliset päälle, joten aina voi hypätä johonkin muualle, kun käytössä on viimeisten vuosikymmenten paras keksintö kaukosäädin (toiseksi paras on takalasinlämmitin).





Matti Heinivaho
Sen ajan tv-kasvot palaavat joskus vieläkin kuvaruutuun, kuten tänä iltana
uutistenlukija Pertti Salolainen Itse asiassa kuultuna -ohjelmassa. Tämän ohjelman tekijälle Juho-Pekka Rantalalle löytyisi Virkkusen kirjasta iso joukko mielenkiintoisia muistelijoita, sillä kirjassa esitellään 300 henkilöä, ja kun elossa oleviakin on, annan tässä vinkeiksi Lenita Airiston, Matti Heinivahon, Seppo Kannaksen, Hannu Karpon, Vieno Kekkosen, Viktor Klimenkon, Anssi Kukkosen, Yrjö Länsipuron, Timo Putkosen, Pasi Rutasen, Markku Veijalaisen ja Tauno Äijälän.


Seppo Kannas
Kirjassa on mielenkiintoisia tietoja kunkin henkilön kohdalla. Esimerkiksi
Jörn Donner kertoo, ettei ole viiteen vuoteen nähnyt yhtään tv-ohjelmaa, joitakin urheilujuttuja lukuun ottamatta, koska ei omista televisiota.

Ennen oli tuotemerkkien puffaaminen ankarasti kielletty television ohjelmissa. Nuorten tanssihetken juontaja Antti Einiö muistelee kuitenkin yhden juontonsa ennen pianisti Rune Öfvermanin esiintymistä: ”Hän soittaa kappaleen Old Spice – sehän on myös hyvää partavettä, kuten tiedätte.”

Naapurivisa-tietokilpailuista tuttu Hardi Tiitus tunsi Suomen televisio-ohjelmat. Kerran hän tuli MTV:n vieraaksi ja istuttuaan isäntien pöytään otti olutpullon ja kysyi, eikä teillä olekaan Upo-jääkaappia. Sitten tarttui pöytäliinaan ja arveli, lieneekö se edes Sunolla pesty. Ville Salmista kätellessään Tiitus kysyi, onko teillä Asko-kodintili.


Hannu Karpo




Juhan af Grann veti Suomi eilen -ohjelmaa, jonka tunnuksena aina alussa oli oikea kukko. Ennen yhden ohjelman alkua af Grann juotti kukolle votkaa, jotta se elehtisi vähän pirteämmin. Hyvin se menikin, mutta myöhemmin kukko kuoli krapulaan.

Kuulentoja ja muita avaruusjuttuja katsojille selittänyt lentokapteeni
Börje Hjelm oli aatteen mies, joka toivoi tv-ohjelmiin ”sinivalkoista asiallisuutta ja viihdettä. Vastustan tv:n yrityksiä sosialisoida mielipiteitä ja asenteita.”

Yhtä aatteellinen oli ainakin 50 vuotta sitten
Kristiina Halkola, joka ei missään tapauksessa suostunut näyttelemään omia vasemmistolaisia mielipiteitään vastaan.


Tuula Rosenqvist
Tv 2:n pääkuuluttaja Tuula Rosenqvist (ent. Ignatius) sanoi pysyvänsä Teija Sopasen kanssa talossa niin kauan kuin pojat laittavat heille niin hyvät valot, ettei heidän ikänsä näy. Vuonna 1974 valoteho loppui, koska silloin Tuula jäi pois töistä.

Politiikantoimittaja
Niilo Ihamäki kertoo Rafael Paasion aina haastatteluissa naputelleen jalallaan lattiaa ja se kuului: ”Aluksi yritin asettaa jalkani Paasion jalan päälle, mutta lopulta ostimme pienen nukkamaton, joka vaiensi naputteluäänen.”

Ajankohtaisjuttuja tehnyt Leo Matis törmäsi kerran kapellimestari Paavo Berglundiin. Näyttää jotenkin tutulta, mutta ei tule mieleen. Sitten Berglund sanoo sukunimensä, mutta vieläkään Matis ei muista muuta kuin että on kai musiikkimiehiä. Mitähän soitatte, kysyy Matis, viuluako? Kyllä, murahtaa Berglund, josta ilahtuneena Matis jatkaa keskustelua: ”Meilläkin on uutistoimituksessa yksi Börje Holmlund, joka soittaa viulua.”

Ylen kepulainen ohjelmajohtaja
Pekka Silvola olisi tällä hetkellä erittäin tyytyväinen Yleisradion ohjelmapolitiikkaan: ”Ihanteeni on monivärinen televisio, sellainen jossa kaikki sateenkaaren värit ovat edustettuina.”

kari.naskinen@gmail.com