sunnuntai 31. maaliskuuta 2019

Eläköön Suomi ja uraa

Äskettäin kirjoitin isänmaan puolesta uhoavasta V.A. Koskenniemen ja Yrjö Kilpisen Lippulaulusta. Kun sen valmistumisesta oli kulunut riittävästi aikaa ja elettiin Yya-sopimuksen aikaa, tehtiin toisenlaisiakin lauluja. Yksi sellainen oli Vexi Salmen muuan renkutus Irwin Goodmanille, mutta levylle asti se ei päässyt, koska se katsottiin ulkopoliittiseksi pilkaksi.

Näistä molemmista lauluista kirjoittaa Helsingin yliopiston maailmanpolitiikan professori Teivo Teivainen kirjassaan Maailmanpoliittinen kansalliskävely (Into, 2017). Irwinin laulun nimi oli Eläköön ja uraa, joka pysähtyi kuitenkin nauhoitukseen, sillä levy-yhtiön pomo Toivo Kärki ei levytystä hyväksynyt. Elettiin 1960-lukua ja Salmi kertoi Teivaiselle Kärjen sanoneen, että ”saat kirjoittaa mistä tahansa, kun jätät Jumalan, Kekkosen ja Neuvostoliiton rauhaan”.

Nauhoitustakaan ei enää ole, mutta Salmi muisti vielä laulun alkusäkeistön:

Kaivettu on kaskesta viimeinenkin kanto
Ei lainkaan eripuraa
Vuorossa on ystävyys ja avunanto
Siis eläköön ja uraa.

Myöhemmin Vexi Sami palasi asiaan, kun oli syntynyt pienimuotoinen selkkaus Karjala-oluesta. Neuvostoliiton suurlähettiläs Andrei Kovaljev paheksui Paasikivi-seuran kokouksessa pullossa olevaa Karjalan vaakunaa, jossa on miekka pystyssä. Tämä lisäsi Karjala-oluen myyntiä, 1969 se nousi eniten myydyksi ja Karjalaa alettiin palauttaa ”vaikka pullo kerrallaan”.

Paljon myöhemmin, Kekkosen jo kuoltua, Yya-aikojen rauhoituttua ja Neuvostoliiton lähestyessä hajoamistaan Salmi kirjoitti aiheesta. Kirjassa Salmi kertoo istuneensa baaritiskillä merimieskapakka Salvessa ja parin ensimmäisen Karjala-oluen jälkeen oli tekstiä alkanut syntyä:

Pullon kyljestä katselin vaakunaa
sapeli miekkaa vastaan
Join kuudennen pullon kuohuvaa
Sen kunniaks ainoastaan
että Karjala takaisin.

Tekstin sävelsi lauluksi Kassu Halonen. Irwin Goodman kuoli tammikuussa 1991, Neuvostoliitto hajosi joulukuussa 1991 ja Toivo Kärki kuoli huhtikuussa 1992.

Värikkäitä aikoja, jolloin vaikeitakin asioita pantiin leikiksi. Jotenkin tuntuu, että nykyisin on vakavampaa. Ainakaan ulkopoliittisia lauluja en ole enää kuullut.

kari.naskinen@gmail.com

perjantai 29. maaliskuuta 2019

Ilman julkkiksia ja nettiä ei ole elämää


Kun ihmiset ovat lomareissulla ulkomailla tai vain oman kaupungin ravintolassa, monet ottavat kuvan ruoka-annoksesta tai viinipullosta pöydällä ja panevat kuvan nettiin. Muidenkin on nähtävä, mitä he ovat tekemässä. Ranskalaisen Puutarhajuhlat-elokuvan ranskankielinen nimi on Place publique (Julkinen paikka). Kysymyksessä ovat tv-tuottaja Nathalien tupaantuliaiset lähellä Pariisia, mutta pelkäksi yksityistilaisuudeksi ne eivät jää, koska kännykkäkameroilla juhlinta levitetään isoon julkisuuteen.

Juhlat ovat hyvät, koska siellä on julkkiksia. Esimerkiksi tarjoilijana toimiva Samantha on onnessaan, kun saa heistä selfiekuvia. Julkkikset muodostavat nykyajan eliitin. Taloudellisen asemansa perusteella eliittiin kuuluvat ihmiset mieluummin karttavat julkisuutta, mutta esimerkiksi viihdealan julkkiksille kaikki näkyvyys on pelkkää plussaa.

Kuvaava tilanne on, kun suositun tv-ohjelman juontaja Castro joutuu sanasotaan ja käsirysyyn nuoren Youtube-kuuluisuuden Biggistarin kanssa. Hetkeä aikaisemmin Nathalie on ilmoittanut 65-vuotiaalle Castrolle, että tämän tilalle ohjelmaan valitaan nuorempi juontaja. Käsirysy tallentuu kännykkävideolle ja kun se levitetään heti nettiin ja saa salamana miljoona katsojaa, Nathalie alkaa perua päätöstään.

Yksityisyyttä ei enää ole. Toisia se hyödyttää, toisia ottaa päähän. Sosiaalinen media on kuin valvontakamera, jonka kaikki tallennukset levitetään julkisuuteen.

Julkkisten rooli Nathalien kutsuvierasjuhlissa on mielenkiintoinen. Heille riittää, että ovat. Jokohan kukaan on keksinyt liikeideaa, jossa julkkiksia vuokrataan erilaisiin tilaisuuksiin? Paljonkohan maksaisi, jos seuraaville syntymäpäiväjuhlilleni tilaisin television säätytön ja jonkun iskelmälaulajan? Vain seisoskelisivat tai istuskelisivat. Ne olisivat kutsuvieraiden mielestä varmaan huippubileet.

Agnés Jaouin ohjaama railakas komedia on tätä lajia. Vieraita on kaikenlaisia, yksi kerää nimiä johonkin pakolaismyönteiseen adressiin ja kaikki tietenkin allekirjoittavat, eronneet avioparit kinaavat, yksi kysyy kaikilta, millaisilla autoilla he ajavat, ja illan päätteeksi on vuorossa aina yhtä typerä känniläisten karaoke.

Uuden teknologian kanssa osaa pelata myös Castro, joka pystyy älypuhelimestaan seuraamaan, missä kohtaa kartalla liikkuu hieman myöhästyneenä juhliin tuleva nuori tyttöystävä. Kun taksi sitten näyttää pysähtyvän puoleksi tunniksi kesken matkan, niin kahinahan siitä syntyy, koska tyttöystävä ei suostu kertomaan pysähdyksen syytä.

Nathalien puutarhajuhlintaa käy pari kertaa tarkastamassa lähistöllä asuva pariskunta, jonka pitää seuraavana aamuna herätä taas aikaisin maatalon töihin. Orkesteri soittaa kovaäänisten kautta ja ilotulitusraketit paukkuvat, mutta sopua metelin hiljentämisestä ei synny, joten seurauksena on lopulta isompi hässäkkä.

Hauska elokuva, joka kertoo myös digitaalisen ajan oudoista puolista ja niiden vaikuttamisesta ihmisten elämään. Vaikka minulla ei ole älypuhelinta, niin lastenlasten kanssa olemme Snapchatissa, jonka karttasovelluksesta pystyn iPadista koko ajan katsomaan, missä kukin luuhaa. Minä kyllä törötän sen mukaan aina kotona, koska iPad on aina siellä. Tällaista tämä nettielämä on.

kari.naskinen@gmail.com

torstai 28. maaliskuuta 2019

Theo Angelopoulos 2: Stalinin Siperiasta Brandenburgin portille

Euroopan lähihistoriasta on tehty monta sellaista elokuvaa, joita voidaan sekä niiden laajuuden että käsittelytavan perusteella sanoa eepoksiksi. Tutuimpia ovat tietenkin Edvin Laineen ja Timo Koivusalon Pohjantähti-elokuvat. Italian viime vuosisadasta kertova suurelokuva on Bernardo Bertoluccin 1900, ja suurimittaisin on Edgar Reitzin saksalainen kronikka Kotiseutu. Nyt kun olen juuri katsonut neljä Theo Angelopouloksen (1935 - 2012) elokuvaa, nousee tämä kreikkalainen historioitsija ja esteetikko aivan kärkeen näiden menneisyyden muistia parantavien teosten joukossa. Angelopoulos poikkeaa edellä mainituista siinä, että hän käsittelee elokuvissaan 1900-lukua sen loppuaiheisiin asti.

Angelopoulos kuvaa lähinnä Kreikkaa ja koko Balkania, mutta keskeneräiseksi jääneen trilogian toinen osa I skoni tou hronou (The Dust of Time) laajenee koko Euroopan myrskyisen vuosisadan kertomukseksi. Se valmistui 2008, mutta kun Angelopoulos kuoli tapaturmaisesti 2012, jäi trilogian viimeinen osa tekemättä.

Angelopoulos teki muitakin suurimittaisia elokuvia, joita kaikkia en ole nähnyt, mutta tämä on joka tapauksessa mestariteos. Trilogian ensimmäinen osa To livadi pou dakryzei (The Weeping Meadow) alkaa vuodesta 1919, kun Odessasta saapuu kreikanjuutalaisia Thessalonokiin. Kuva on tästä elokuvasta hautajaissaatosta Thermaikóslahdella. Vesi on Angelopoulokselle tärkeä elementti. Se on elämän alku, mutta myös loppu, kun tässä elokuvassa tulva pyyhkii alleen koko kylän. Milloin vesi jättää alleen kaiken muunkin?

Kakkososa alkaa vuodesta 1953, kun nykyisen Kazakstanin alueella olevan Temirtaun kaupungin asukkaita kokoontuu aukiolle kuulemaan tiedonantoa Stalinin kuolemasta. Siihen ei kuitenkaan Stalinin leirijärjestelmä Siperiassa lopu, vaan rakastavaiset Spyros ja Eleni otetaan kiinni ja viedään sinne jonnekin. Lopulta heidän historiansa päättyy uudenvuodenaattona 1999.

Myös Angelopoulos käy historian suuria mullistuksia läpi yhden perheen ja suvun näkökannalta. Kakkososan loppukuvissa Spyros juoksee löytämänsä tyttärentyttären kanssa Brandenburgin portin luona. Valkoista lunta hiljaa leijailee ja pientä toivoa taas on.

Eleni ei ole Angelopouloksen elokuvissa mikä tahansa nimi. Hänen elokuviensa säveltäjä on Eleni Karaindrou, jonka musiikki on aina kauniin surullista. Lauantain toivotuissakin hänen sävellyksiään on joskus kuultu.

Paljon ei iloista meininkiä Angelopouloksen elokuviin mahdu. Niissä ei Melina Mercouri pulahtele Egeanmereen, eikä rannalla tanssita Mikis Theodorakisin humppasävelten tahdissa. Angelopoulos oli syvästi vasemmistolainen taiteilija, joka käsitteli kreikkalaisten myyttien ja identiteetin sekavaa tilaa. Taustalla oli perheen omiakin tragedioita: Kreikan sotilasjuntan aikana 1960-luvulla Theon isä pidätettiin ja karkotettiin, ja 1970-luvulla Theon vaimo murhattiin.

Tuskin suurta iloa olisi tullut trilogian kolmanteenkaan elokuvaan, joka olisi käsitellyt Kreikan 2000-lukua. Minkähän näkemyksen Angelopoulos olisi ottanut Kreikan talouskriisiin? Todennäköisesti mikään ei olisi muuttunut, vaan Kreikka ja Balkan olisivat edelleen kulkeneet kohti tuntematonta pimeää.

Angelopoulos oli etsijä. Kahdessa elokuvassa päähenkilön nimikin on vain ”A”. Hän on selittänyt tätä aakkosilla, mutta kyllähän A:ssa selvästi on myös Angelopoulosta itseään. Etsijänä hän löysi ankaria näkökulmia varsinkin Balkanin kurjuuteen. Elokuvallisesti mielenkiintoinen löytö oli omaperäinen takaumatekniikka, joka ei perustunut leikkaukseen. Takaumiin ei siirrytä leikkaamalla vanhaan aikaan, vaan pysytään ikään kuin kuluvassa ajassa ja tapahtuminen siirtyy vanhaan henkilöiden kautta. Yhdellä ja samalla otoksella ollaankin yhtäkkiä menneessä ajassa.

Kun Angelopoulos 1998 otti Cannesissa vastaan parhaan elokuvan palkinnon Ikuisuudesta ja päivästä, hän sanoi: ”Minä kuulun siihen sukupolveen, joka hitaasti lähestyy uramme loppua.” Hänen omia ihanteitaan olivat F.M. Murnau, John Huston, Howard Hawks, Raoul Walsh, Orson Welles ja Michelangelo Antonioni. Elokuvaa hän opiskeli Pariisissa Jean Rouchin elokuvainstituutissa IDHEC:ssä.

Theodoros Angelopoulos oli myös ohjaaja, joka noudatti Robert Bressonin periaatetta: ”Hyvä elokuvaohjaaja käyttää kinematografian keinoja ja käyttävät kameraa luomiseen. Kinematografia on kirjoittamista liikkuvilla kuvilla ja äänillä.”

Angelopoulos käytti myös vanhan koulukunnan näyttelijöitä, kuten Marcello Mastroiannia, Serge Reggiania, Bruno Ganzia, Harvey Keitelia ja Michel Piccolia.

Elokuvat tämän jutun takana:

Odysseuksen katse (1995)
Ikuisuus ja päivä (1998)
To livadi pou dakryzei (2004)
I skoni tou hronou (2008)

kari.naskinen@gmail.com

maanantai 25. maaliskuuta 2019

Odysseuksen katse Balkaniin

Balkanin alueen vuosisatainen ja pitempikin suru näkyy Odysseuksen katseessa ja kokemuksissa Theo Angelopouloksen elokuvassa, jossa omaa Odysseuksen retkeään tekee kreikkalaissyntyinen elokuvaohjaaja ”A”. Odysseuksen katse (1995) on yksi 1900-luvun lopun hienoimpia elokuvia, jonka vihdoin löysin dvd:nä, kun olin sen toista näkemistä tavoitellut yli 20 vuotta. Se on myös Angelopouloksen retki sotien särkemällä Balkanilla, joka tuo pintaan muistot hänen omista kokemuksistaan Kreikan sotilasjuntan ajoista.

A on Harvey Keitel, joka palaa Yhdysvalloista etsimään Manakiasin veljesten kadonneita filmejä kaukaa historiasta. Keitelin roolinimeä ei elokuvassa mainita, mutta rooliluettelossa hän on A, mistä Angelopoulos sanoi: ”A on aakkosten ensimmäinen kirjain, alku. Jokainen elokuvantekijä muistaa sen ensimmäisen kerran, kun on katsonut kameran etsimen läpi. Se ei ole niinkään elokuvan löytämisen hetki, vaan maailman löytämisen. Mutta sitten tulee myös hetki, jolloin elokuvantekijä alkaa epäillä omaa kykyään nähdä asioita, koska ei tiedä, onko hänen katseensa oikea ja viaton.”

A aloittaa matkansa ottamalla taksin Kreikan puolella ja pääsee sillä Korcen kaupunkiin Albaniaan. Sieltä matka jatkuu eteenpäin ja taksikuski sanoo: ”Me olemme kuolevia ihmisiä. Olemme kulkeneet ympyrää, en tiedä montako tuhatta vuotta täällä murtuneiden kivien ja patsaiden keskellä – mutta me kuolemme, ja paras niin ja nopeasti, koska tuska tekee kipeää.”

Vavahduttava patsaskohtaus tapahtuu A:n matkalla Bulgariassa. Kun elokuvan tapahtumat sijoittuvat loppuvuoteen 1994, on yhden ikeen alta juuri päästy. Proomuun lastataan 35 metriä korkea Leninin patsas paloiteltuna ja kun proomu liikkuu, rannalla olevat ihmiset tekevät ristinmerkkejä. Uudet vaikeudet ovat kuitenkin alkaneet, sillä jonkin matkan päässä on jo Jugoslavian hajoamissota käynnissä.

A jatkaa matkaansa; Skopjen, Monastirin, Bukarestin ja Belgradin kautta hän päätyy elokuvan lopussa Sarajevoon. Siellä kadulle vapautuu mielisairaalan potilaita, kun hoitajat ovat lähteneet pommituksia pakoon. Ketkä niitä hulluja todellisuudessa ovat…? Kun Angelopoulos alkutekstien yhteydessä siteeraa Platonia, niin tähän kohtaan sopii hyvin se Platonin toteamus, että valtiota pitää hoitaa retoriikan ja suostuttelun sijasta järjellä ja viisaudella. Balkanilla suostuttelu on ollut pääasiassa pakottamista.

Toivo kuitenkin elää. Puistossa aidan takana soittaa orkesteri, tulee mielleyhtymä Auschwitzin leiriorkesteriin. Joissain raunioissa nuoret esittävät näytelmää, jossa meneillään on kaunis kosintakohtaus. Puistossa on myös lapsiperheitä. Sää joulukuun alussa on kylmä ja hyvin sumuinen. Sitten puistossa kuuluu kovia komentosanoja ja niiden jälkeen useita laukauksia.

Oma henkilökohtainen tragedia liittyi Odysseuksen katseen tekemiseenkin. Sarajevon kirjastonhoitajan roolin aloittanut Gian Maria Volonte kuoli 61-vuotiaana joulukuussa 1994. Hänen tilalleen saatiin Erland Josephson. Theodoros Angelopoulos puolestaan sai surmansa 2012 kännissä olleen moottoripyöräpoliisin yliajamana Pireuksessa 72-vuotiaana. Samana vuonna kuoli Josephson 88-vuotiaana.

Harvey Keitelillä itselläänkin on juuret niillä seutuvilla, sillä hänen äitinsä oli romanialainen. A eli Odysseus on elokuvantekijä, joka edelleen etsii vanhoja filmejä. Hän tietää, että valo- ja elokuvat ovat todellisuuden tallentajia ja paljastajia. Joitain pätkiä hän löytääkin.

Omaa pienimutoista odysseiaani minäkin olen Angelopouloksen elokuvien takia tehnyt. Nähtyäni aikoinaan Odysseuksen katseen lisäksi Mehiläishoitajan (1986), Usvaisen maiseman (1988) sekä Ikuisuuden ja päivän (1998) piti saada lisää. Turistimatkalla Ateenassa löysinkin kirpputoreilta tai vastaavilta monta sellaista vhs-elokuvaa, joita Suomessa ei ollut nähty. Ne olivat kuitenkin niin tuhanteen kertaan kelattuja, että niiden pätkivästä ja naarmuisesta kuvasta en paljon kostunut. Nyt sain uuden dvd-boksin mukana kolmen tutun elokuvan lisäksi The Weeping Meadowin (2004). Etsintä on kannattanut.

kari.naskinen@gmail.com

sunnuntai 24. maaliskuuta 2019

Kohta kaikki sähköautoja ostamaan

Yksi asia kerrallaan, ettei mene sekaisin. Metoo-kohkaamisen jälkeen on nyt käynnissä ilmastonmuutoksen torjumisesta intoileminen.

Pahimpia ilmanpilaajia ovat autoilijat, varsinkin ne, jotka ajavat vanhoilla, savuavilla kärryillä. Yksityisten henkilöautojen keski-ikä Suomessa on yli 12 vuotta, pahimmillaan Kainuussa 17 vuotta. Nämä bensa- ja dieselautot pitää vaihtaa sähköautoihin, niin maailma pelastuu.

Vaihdoin auton viime vuonna. Vanha autoni oli kymmenen vuotta vanha, kahden litran moottori, ajettu 155 000 kilometriä. Kun ostin tilalle vastaavanlaisen uudemman käytetyn auton, sain vaihdossa hyvitystä vanhasta autosta 2500 euroa. Itse myymällä olisin saanut ehkä 4000 euroa, mutta se on liian vaivalloinen homma.

Tällaisia ne meidän automme ovat. Mutta seuraavaksi olisi vaihdettava sähköautoon. Jos ei oteta huomioon aivan pienimpiä kirpunkokoisia autoja, maksavat edullisimmat sähköautot 35 000 euroa. Ero vastaavan kokoluokan polttomoottoriautoihin on iso.

Aikaa myöten tulee tietenkin tarjolle myös käytettyjä sähköautoja, mutta kokemukset niistä ovat toistaiseksi niin vähäisiä, että käytettyä sähköautoa ei varmaan osta Antti eikä Erkkikään.

Välimuoto on hybridiauto, jossa on sekä tavallinen että sähkömoottori. Ne eivät kuitenkaan tuhoutumassa olevaa ilmastoa pelasta, koska niiden toimintamatka sähkön avulla on liian pieni, joten pääosin ne liikkuvat bensaa tai dieselöljyä polttamalla.

Henkilöautoliikenteen osuus kasvihuonepäästöistä Suomessa on 9 prosenttia ja raskaan tieliikenteen osuus 7 prosenttia. Koska tavara- ja bussiliikennettä ei kuitenkaan aiota vähentää, on henkilöautoilijat pantava ruotuun. Yli kymmenen vuotta vanhat Escortit ja Corollat on saatava vaihtoon. Jos ei suostu, kärsii nahoissaan toisella tavalla, sillä päästöverotus tulee nousemaan.

Koko tämä yhtälö on mahdoton. Halpoja autoja tarvitaan, koska kalliimpiin ei ole varaa, ja liikuttava kuitenkin on, eikä kaikkia asioita voi hoitaa julkisen liikenteen avulla. Isolle osalle kotitalouksista oma auto on jokseenkin pakollinen vehje.

Yksityisautojen keskimääräinen ajomatka oli viime vuonna 14 200 kilometriä.

Kun vanhasta autosta saa vaihdossa muutaman tonnin, niin ottamalla säästöstä tai lainana 5000 euroa lisää, saa tilalle muutamaa vuotta tuoreemman auton. Näin se vain menee, koska ei oikein ole näkyvissä sellaista, että vähillä varoilla saisi hankituksi sähköauton.

Kun vaihtoautokaupan hintapeli on mikä on, se ei juurikaan alenna liikenteessä olevien autojen keski-ikää. Eivätkä päästöt siis merkittävästi vähene, koska autokanta pysyy iäkkäänä. Paras ratkaisu tähän ongelmaan olisi autoveron merkittävä alentaminen, jos todella haluttaisiin päästöjä vähentää. Jos autovero poistettaisiin asteittain vaikka viidessä vuodessa, tämä lisäisi autokannan kiertoa merkittävästi. Nyt verojen osuus uuden auton hinnasta on hiilidioksidipäästöistä (g/km) riippuen 27-49 prosenttia.

Tietenkin sähköautoilla on iso tulevaisuutensa ajan kanssa. Vielä nyt on kuitenkin parannettava bensa- ja dieselmoottoreiden hyötysuhdetta. Siinä on nykytietämyksen mukaan vielä paljon tehtävissä. Polttoaineen ja palamisen kemian optimointiin pitää edelleen satsata, ja näissä asioissa on varmaan Neste Oy:llä ja Aalto-yliopistollakin osaamista.

Sähköautojen tuotantosarjojen kasvaessa autojen hinnat halpenevat ja tekniikan kehittyessä sähköautolla saatetaan päästä yhdellä latauksella Helsingistä jopa Kuopioon asti, mutta toistaiseksi tämä sähköautoahdistuksen kanssa politiikan tekeminen on ihmisten kusettamista.

kari.naskinen@gmail.com

lauantai 23. maaliskuuta 2019

Vaikea paluu



Ben tulee huumevieroitushoidosta yllättäen jouluksi kotiin. On ollut kuivilla 77 päivää, mutta asiat eivät tietenkään vielä ole kunnossa. Amerikkalainen elokuva Paluu kuvaa hyvin vaikeata tilannetta New Yorkin pohjoispuolella olevassa pienessä Sloatsburgin kaupungissa, jossa Benin menneisyys lyö päälle. Näin siksi, että äiti lähtee Benin kanssa ostoksille kauppakeskukseen ja ottaa mukaansa joulukirkkoonkin, joten tieto Benin tulosta tulee heti ihmisten tietoon, eikä tästä hyvää seuraa.

Vakava aihe, vakava elokuva ja myös ajankohtainen. Presidentti Donald Trump on puhunut huumeongelmasta jo hätätilana, eikä aiheetta, sillä yleisin syy alle 50-vuotiaiden kuolemiin Yhdysvalloissa on huumeiden yliannostus. Tilanne siellä on vähän sama kuin aseiden kanssa: kaikki saavat, jos haluavat; huumeina nimittäin käytetään myös sellaisia vahvoja kipulääkkeitä (opiaatteja), jotka Euroopassa ovat reseptilääkkeitä.

Benille oli lääkäri määrännyt opiaatteja, kun Ben oli 14-vuotiaana loukkaantunut lumilautailussa, ja äiti on sitä mieltä, että nimenomaan siinä vaiheessa poika tuli niistä riippuvaiseksi. Yhdessä kohtauksessa äiti haukkuu farmaseutinkin  apteekissa, jossa opiaatteja myydään tuosta vain tiskiltä.

Benin paluu ei siis suju niin kuin pitäisi. Vanhat huumekaveritkin tulevat nopeasti mukaan kuvioihin ja siitä se mylläkkä alkaa.

Peter Hedgesin ohjaama elokuva etenee sujuvasti ja surullisesti. Yksi kuolema Benin lähipiirissä muistetaan ja Benin huumevelkojienkin kanssa tulee hankaluuksia. Beniä esittää ohjaajan poika Lucas Hedges, joka tätä ennen muistetaan parhaiten hienosta roolistaan Kenneth Lonerganin elokuvassa Manchester by the Sea (2016). Hyvin toimii tämä uusikin rooli, mutta se häiritsee, että Benin ulkonäkö on kovin siisti. Vuosikausien huumeidenkäyttö ei näy kasvoista mitenkään, vaan äidin poika tulee kotiin siistinä ja siloposkisena kuin partiolaisten kesäleiriltä.

Äiti on Julia Roberts, joka onneksi on alkanut päästä eroon niistä Pretty Woman -tyylisistä hömppärooleistaan, kun ikää sentään on jo yli 50 vuotta. Kauniiden kasvojen ”ongelmasta” ei kuitenkaan pääse irti, vaan nytkin niitä näytetään tiiviissä lähikuvissa turhan paljon. Hänen yksi parhaita roolejaan tämä joka tapauksessa on.

Peter Hedges tunnetaan ennestään mm. siitä, että elokuva Gilbert Grape (1993) tehtiin hänen romaanistaan (1992).

kari.naskinen@gmail.com

perjantai 22. maaliskuuta 2019

Sinun puolesta elää ja kuolla on halumme korkehin

Edellisessä jutussani kirjoitin Bobi Sivénistä, joka ampui itsensä, koska Suomi ei saanutkaan valloitettua Itä-Karjalaa. Hän oli samaa mieltä kuin V.A. Koskenniemi Lippulaulun sanoissa: ”Sinun puolesta elää ja kuolla on halumme korkehin.” Tässä samassa hengessä toimivat nykyisin itsemurhapommi-iskuja tekevät islamilaiset jihadistit. Vieläköhän maailman onnellisimman kansan keskuudessa on sinivalkoisia jihadisteja, jotka ovat valmiita jalosti uhrautumaan katkeran lopun edessä?

Tohtorinväitöskirjan aiheesta tehnyt Tuomas Tepora (s. 1978) pani merkille, että Lippulaulua vastaavissa lauluissa monissa muissa maissa ylistetään vihollisen kukistamista, mutta meillä korostetaan omakohtaista kuolemanhalua. Kansallisvaltiosta oli tuolloin sata vuotta sitten tullut ”uhriin perustuva kansalaisuskonto” ja kansan jatkuvuuden takasi sen jäsenten sopimus uhrata lapsensakin ryhmän puolesta.

En tiedä, iskostetaanko Lippulaulun sanomaa vieläkin kouluissa, mutta monissa isänmaallisissa tilaisuuksissa sitä yhä esitetään.

Lippulaulun säveltäjä Yrjö Kilpinen oli yhteiskunnallisesti aktiivinen äärioikeistolainen. Ennen sotia hän oli Jean Sibeliuksen tavoin erityisen suosittu natsi-Saksassa, ja siinä vaiheessa kun jatkosota alkoi näyttää menestykseltä, hänelle myönnettiin professorin arvonimi.

Jatkosodan aikana toimineessa Suomen Valtakunnan Liitossakin Kilpinen oli mukana. Se oli natsimielinen järjestö, eräänlainen IKL:n peitepoppoo, johon kuului muitakin tunnettuja henkilöitä, mm. kuvanveistäjä Wäinö Aaltonen, professori Rolf Nevanlinna ja puheenjohtajana professori Mauno Vannas. Liiton ajatuksena oli, että jos Saksa voittaisi sodan, perustettaisiin Suomeen kansallissosialistinen hallitus Norjan mallin mukaan. Tällaisessa uudessa Suomessa piti SVL:n mukaan myös ryhtyä tehokkaaseen rotu- ja perinnöllisyyshuoltoon.

Vaikka sodassa lopulta Suomi ja Saksa saivat turpiinsa, nimitettiin Kilpinen Suomen Akatemian jäseneksi 1948, samoin toinen fasistimielinen V.A. Koskenniemi. Oikeusministeri Urho Kekkonen vastusti varsinkin Kilpisen nimitystä, mutta saksalaishenki oli vielä kaikesta huolimatta niin pinnalla, että Kekkosen mielipide ei vaikuttanut.

Kekkonen oli varmaan lukenut Kilpisen haastattelun 1938 saksalaisesta lehdestä, jossa tämä oli kehunut Hitleriä ”korkeimpien inhimillisten ihanteiden” puolustajana ”korkeimmalla miehisellä kunnialla ja siveellisellä voimalla”.

KAIKKI LAULAA
SAA RAKKAUTTAAN

Koskenniemen ja Kilpisen sinivalkoinen jihadistilaulu on aina kuulunut Ylioppilaskunnan Laulajien vakio-ohjelmistoon. Kun Suomen itsenäisyyden juhlavuotta 2017 lähestyttiin, YL järjesti kilpailun uuden Lippulaulun saamiseksi. Helsingin yliopiston maailmanpolitiikan professori Teivo Teivainen kertoo kirjassaan Maailmanpoliittinen kansalliskävely (Into, 2017), että kilpailu sai voimakasta kritiikkiä. Kuoron taiteellinen johtaja Pasi Hyökki on kertonut Teivaiselle, että isänmaalliset tahot pahoittelivat kilpailua. Puolustusministeri Jussi Niinistö sanoi, että ”kaikennäköistä tarpeetonta sitä juhlavuoden merkeissä viitsitäänkin puuhata”.

Valkoisen Suomen arvojen puolustajana pidettyä kuoroa haukuttiin nyt ”saatanan bolsevikeiksi”. Kilpailu joka tapauksessa tuotti tuloksen, voittajaksi valittiin Tuomo Tiitisen ja Päivi Jalon laulu Sinivalkoisen lippumme alla. Eikä se mitenkään paha ole, veteraaneillekin lähetetään kiitokset tähtien taa, mutta siinä ei enää lauleta ilomielin isien ja omassa veressä kahlaamisesta.

Mitä suo meille saapuvat vuodet
Yksi muutu ei milloinkaan
Sinivalkoisen lippumme alla
Kaikki laulaa saa rakkauttaan.

kari.naskinen@gmail.com

keskiviikko 20. maaliskuuta 2019

Luoti sydämeen, jossa jo oli Sibeliuksen tytär

Suomella oli sata vuotta sitten käynnissä heimosota Venäjän puolella Itä-Karjalassa. Itärajan yli oli marssinut epävirallinen sotajoukko, jota Suomen valkoinen valtio yhtä epävirallisesti rahoitti. Parin vuoden ajan suomalaiset pitivät Aunuksen seutua miehityksessään, kunnes Tarton rauhassa 1921 nämä alueet palautettiin taas virallisestikin Venäjän osaksi.

Yksi episodi tässä miehitysseikkailussa oli se, kun Aunuksen alueeseen kuuluneen Repolan pitäjän nimismies Hans Håkon ”Bobi” Sivén teki itsemurhan tammikuussa 1921. Sivén teki itsestään marttyyrin ampumalla luodin sydämeensä protestiksi Tarton rauhansopimuksen päätöksestä.

Bobi Sivén oli kuollessaan 21-vuotias. Seuraavana vuonna perustettiin Akateeminen Karjala-seura, jonka perustavoitteena oli Itä-Karjalan liittäminen Suomeen. Seuran lippuun kiinnitettiin Sivénin sydämen lävistänyt luoti, ja lipun äärellään vannottiin, että uskollisia aatteelle ollaan Sivénin tavoin kuolemaan asti.

Sivénin henkilöhistoria liittyy myös Jean Sibeliuksen perheeseen. Maaliskuussa 1918 Sibeliuksen 15-vuotias tytär Katariina oli kaupungilla tyttökaverinsa kanssa ja kohtasivat kaksi tuttua poikaa, Ainolan naapurin Lepolan kartanon pojan Otto Hjeltin ja edellisvuonna oppikoulujen tanssiaisissa tapaamansa Bobi Sivénin. Neljästään he menivät Ekbergin kahvilaan, ja heti sen päivän kohdalle päiväkirjaansa Katariina kirjoitti muistiin muutaman repliikin Bobin kanssa käymästään juttelusta.

Bobin isä oli jääkäriliikkeen perustajiin kuulunut lääkäri Valter Osvald Sivén ja isoveli oli jääkäriliikkeen aktiivi Paavo Sivén, joka myöhemmin muutti nimensä suomalaisisänmaalliseksi Paavo Susitaipaleeksi. Susitaival oli fasisti ja antisemitisti, Lapuanliikkeen ja IKL:n hurmahenkisiä johtomiehiä.

Ekbergillä kahvia juodessaan Bobi oli punaisten etsintäkuuluttama. Hän oli perustanut koulukavereidensa kanssa maanalaisen suojeluskuntaosaston. Hän työskenteli Yrjönkatu 25 B:ssä Metsätoimistossa, joka oli peitenimi jääkäri- ja suojeluskuntaliikkeen keskusjohdolle.

Myös Bobi kirjoitti kahvilakäynnin jälkeen päiväkirjaansa tapaamisestaan Katariina Sibeliuksen kanssa:

Näky (K.S.)

Yli kukkivan kanervakankahan
Hän hämyssä illan kulkee.
Minä nään hänen muotonsa ihanan
Ja kyynel silmänsä sulkee.


Seuraavan kerran Katariina ja Bobi tapasivat huhtikuun alussa, jolloin he kävelivät Kaivopuistossa. Myöhemmin Katariinan ja Bobin ystävyys syveni rakkaudeksi, jota kesti Bobin kuolemaan saakka.

Itä-Karjaan Bobi Sivén lähti elokuussa 1918. Siellä määränpääksi tuli lopulta Repola, jonka vt. nimismieheksi Bobi Sivénin valitsi Itä-Karjalan toimituskunta syksyllä 1919. Hakijoita virkaan oli monta pätevämpääkin, mutta toimikunta halusi tehtävään heimoaatteeseen vannoutuneen Sivénin. Toimikunnan päällikkö oli Maalaisliiton ministeri Mikko Luopajärvi, jonka kuoleman jälkeen tammikuussa 1920 ministeriksi tuli Edistyspuolueen Rudolf Holsti.

Kun Sivén löydettiin kuolleena kunnantalolta, oli pöydällä seitsemän kirjettä, yksi niistä ylioppilas, neiti Katharina Sibeliukselle. Tämä kirje on kuitenkin sittemmin kadonnut.

Sivénin hautajaiset pidettiin Hietaniemessä 21.1.1921. Paikalle saapui myös kenraali C.G.E. Mannerheim.

kari.naskinen@gmail.com

maanantai 18. maaliskuuta 2019

Ilmastonmuutoksen torjunta ei haittaa varakkaita

Kaikki ilmastonmuutoksen torjumiseksi tehtävät ratkaisut ovat sellaisia, että ne koskevat pääasiassa vähävaraisia. Koska keinot lisäävät kustannuksia, ne vaikuttavat eniten niihin, joilla rahaa ei paljon ole.

Seuraava hallitus todennäköisesti nostaa arvonlisäveroa sellaisille ruokatuotteille, joiden tuotanto eniten aiheuttaa pahoja päästöjä. Ruoka siis kallistuu, mutta ei se rikkaampia haittaa.

Lentomatkustamisen verotusta korotetaan, mutta varakkaille on aivan sama, maksaako esimerkiksi lomamatka ulkomaille tonnin vai puolitoista. Sama koskee laivamatkailua. Köyhät tyytykööt television matkailuohjelmiin.

Maantieliikenteessä isketään yksityisautoiluun. Sähköautot ovat reippaasti kalliimpia kuin tavalliset autot, mutta sellaisen hankintaan saa valtiolta jo nyt hankintatukea 2000 euroa ja liikenneministeriön työryhmän ehdotuksen mukaan tuki voisi suurimmillaan olla 6000 euroa. Tuetaan siis niitä, joiden rahavarat yleensäkin mahdollistavat sähköauton ostamisen.

Todennäköistä on myös, että nestemäisten polttoaineiden valmisteveroa nostetaan, ja tälläkin on taas suhteellisesti ottaen suurin vaikutus pienituloisille.

Eri tekniikoilla toteutettavia tietullejakin suunnitellaan, koska liikenteen verotuksessa pyritään siirtämään verotuksen painopistettä auton hankinnasta sen käyttöön.

Kaikki ilmastonmuutoksen takia tehtävät maksuratkaisut ovat tasaverotusta. Kaikki maksavat euromääräisten korotusten mukaan, jolloin ei ole mitään eroa sillä, ovatko henkilön kuukausitulot 1000 euroa vai 10 000 euroa. Näitä systeemeitä on kai mahdoton muodostaa progressiivisen verotuksen mukaan, joten kärsijöinä ovat ensisijaisesti pienituloiset.

kari.naskinen@gmail.com

lauantai 16. maaliskuuta 2019

Musiikinkuuntelijoita on kahdeksaa eri lajia



Olin tilaisuudessa, jossa musiikin maisteri Jonas Rannila pani meidät kuulijat kovanpaikan eteen: hän pyysi meitä arvioimaan, millaisia musiikinkuuntelijoita kukin olemme. Rannila on Opera Boxin, Helsingin filharmonisen kuoron ja mieskuoro Manifestumin taiteellinen johtaja sekä Kuninkaantien muusikoiden kapellimestari. Lähtökohdaksi hän otti saksalaisen filosofin ja musiikkitieteilijän Theodor Adornon (1903 - 1969) musiikkisosiologisen mallin, jossa musiikinkuuntelijat on jaettu kahdeksaan eri lajiin. Näin ne menevät:

1) Asiantuntija (Experte) pystyy rakenteelliseen kuuntelemiseen, hän kykenee erottamaan kaikki musiikin yhtäaikaiset ja peräkkäiset rakennepiirteet.

2) Hyvä kuuntelija (guter Zuhörer) pystyy myös muodostamaan kokonaisuuksia kuulemansa musiikin yksityiskohdista ja arvioimaan musiikkia perustellusti. Erotuksena asiantuntijasta hän ei kuitenkaan ole täysin tietoinen musiikin teknisistä ja rakenteellisista piirteistä.

3) Sivistyksen kuluttaja (Bildungskonsument) suhtautuu musiikkiin kulttuurituotteena, jonka tunteminen on välttämätöntä sosiaalisen hyväksynnän saavuttamiseksi. Hän kuuntelee vain yleisesti arvossapidettyjä teoksia. Hänen suhteensa musiikkiin on elitistinen ja siitä puuttuvat välittömyys ja rakkaus musiikkiin. Nämä kuuntelijat korostavat musiikkiesityksen teknisiä puolia taiteellisten kustannuksella eli arvokkaisiin instrumentteihin, laulajan "ääneen". Virtuositeettiin keskittyminen estää sivistyksen kuluttajia kuulemasta sitä, mikä musiikissa on olennaista, ja täyttävät näin musiikin viihdyttävää, harhaanjohtavaa funktiota.

4) Emotionaalinen kuulija (emotionaler Hörer) vastustaa rakenteellista kuuntelemista, koska hän kuvittelee, että siihen liittyy tunteen kylmyys. Hänelle musiikki edustaa tunteiden vapautumista rationaalisuuden kahleista.

5) Konservatiivinen vanhan musiikin kuuntelija (Ressentiment-Hörer) on ennakkoluuloinen, hän on taipuvainen liialliseen ankaruuteen, omien tunteidensa mekaaniseen tukahduttamiseen. Hän suosii barokin ja sitä varhaisempien aikakausien musiikkia ja painottaa oletetusti autenttisten esityskäytäntöjen noudattamisen tärkeyttä.

6) Jazz-kuulija (Jazz-Hörer) on konservatiivisen kuuntelijan tyypin alalaji. Jazz-kuulija pitää itseään rohkeana ja radikaalina. Jazz-kuulijat ovat nuorisokulttuuriteollisuuden kasvattamia. He muodostavat keskenään epäyhtenäisiä ryhmiä, joista jotkin pyrkivät "puhtaaseen", ei-kaupalliseen musiikkiin. Jazz on kuitenkin aina kaupallista jo siksikin, että sen materiaalin pääasiallinen lähde on iskelmä.

7) Viihdekuuntelijoita (Unterhaltungshörer) on eniten ja he ovat siksi välttämättömiä kulttuuriteollisuudelle. Viihdekuuntelijalta puuttuu suhde sisäisen maailmansa täyttäjään, musiikkiin, hänen valtakuntansa jää tyhjäksi, abstraktiksi ja epämääräiseksi. Viihdekuuntelijoita yhdistää sekava ja hajanainen kuuntelutyyli.

8) antimusikaalinen (Antimusikalischer) ihminen on musiikin suhteen välinpitämätön tai hän on täysin epämusikaalinen. tai antimusikaalisuus. Adornon mukaan ei olisi yllättävää, jos tutkimuksissa paljastuisi, että tämä tyyppi kehittyy ryhmissä, jotka koulutuksen puutteensa ja taloudellisen asemansa heikkouden vuoksi on suljettu porvarillisen kulttuurin ulkopuolelle.

Adorno esitteli tämän jaottelunsa kirjassa Einleitung in die Musiksoziologi (1962). Kuultuamme tämän jaottelun piti sanoa, mihin ryhmään itse kuuluu. Kaikki kuuluimme ryhmiin 1-5, minä valitsin kuitenkin sekä nelosen että vitosen sekä myös seiskan iskelmäkiinnostukseni takia.

Kaksi asiantuntijakuulijaakin oli porukassa. Adorno kirjoitti kuitenkin, että asiantuntijoiden ja hyvän kuuntelijan tyypit ovat katoamassa (jos ei oteta huomioon musiikin ammattilaisia). Adornon mielestä ihmisiltä on kadonnut hyvän kuuntelemisen perusta mm. siksi, ettei vapaa-aikaa enää käytetä esimerkiksi kamarimusiikin harrastamiseen; kunnianhimoiset pyrkimykset esteettiseen laatuun ja hyvään yksilösuoritukseen ovat saaneet väistyä "iloisen yhdessäolon" tieltä.

kari.naskinen@gmail.com

perjantai 15. maaliskuuta 2019

Viipurin vanha keskusta säilynyt hyvin jääkaapissa

Fingerporin yhdessä sarjakuvassa nuori suomalainen arkkitehti harmittelee, ettei pääse suunnittelemaan Viipuria. Mielikuvakuplassaan hän näkee uuden komean Viipurin, jonka keskusta olisi täynnä isoja laatikkomaisia rakennuksia. Piirroksen heijasti seinälle Viipurin perintö -seminaarissa Lahdessa tekniikan tohtori, arkkitehti Petri Neuvonen, joka muutama vuosi sitten väitteli tohtoriksi Viipurin vanhankaupungin rakennuksista, puistoista ja kuvapatsaista.

Neuvonen sanoi, että jos Suomi ei olisi menettänyt Viipuria, sen ulkoasu olisi nyt kovin toisenlainen kuin se on nyt. Laatikoita olisi.

”Viipurin vanha keskusta on säilynyt venäläisessä jääkaapissa hyvin”, sanoi Neuvonen.

Jo 1800-luvun lopulla alkoivat Viipurissa puheet mm. Pyöreän tornin purkamisesta, kun venäläisen sotaväen hallussa ollut Pyöreä torni luovutettiin Viipurin kaupungin omistukseen. Kaupunginhallinnon ensireaktio oli, että rakennus pitää purkaa sen ylläpitokustannuksista eroon pääsemiseksi ja kauppatorin laajentamiseksi.

Muinaisaikaisten muistomerkkien purkamiseen tarvittiin kuitenkin lupa, ja ensimmäiseksi kaupunki tiedusteli asiaa Suomen muinaismuistoyhdistykseltä. Sieltä saatiin 1884 vastaukseksi yksimielinen toivomus, että purkamiseen ei lähdettäisi. Vaatimukset tornin purkamisesta eivät kuitenkaan loppuneet. Esimerkiksi sanomalehti Wiborgsbladetin pääkirjoituksessa 1897 todettiin, että Pyöreän tornin purkaminen muuttaisi kauppatoria edukseen.

Wiipurin Sanomien päätoimittaja
J.A. Lyly
löi löylyä lisää ja ehdotti, että tornin rakennuskiviä voisi käyttää uuden raatihuoneen kivijalaksi tai Salakkalahden täytteeksi. Sen sijaan sanomalehti Wiipurin pakinoitsija Poskeinen oli vahvasti tornin säilyttämisen kannalla.

Kun tornin taakse valmistui Pohjoismaiden osakepankin jyhkeä talo, oltiin joillakin tahoilla sitä mieltä, että Pyöreä torni ja sen silloiset rähjäiset sivurakennukset rumensivat ympäristöään. Vuonna 1900 tornin restaurointi vihdoin uskottiin arkkitehti
Jac. Ahrenbergin
tehtäväksi ja lopullinen päätös tornin suojelemiseksi tehtiin kaupunginvaltuustossa 1908.

Jos vanhakaupunki ei sotien jälkeen olisi jäänyt ”jääkaappiin”, siellä olisi todennäköisesti toteutunut se sama, mitä on tapahtunut suomalaisissa kaupungeissa viime vuosikymmeninä. Neuvonen mainitsi yhtenä esimerkkinä Turun, jossa asekaava-arkkitehtina 1948-60 toimineen
Olavi Laisaaren
aikana purettiin ronskisti vanhaa rakennuskantaa. Laisaari oli toiminut Viipurin asemakaava-arkkitehtina 1937-44, joten kuinkahan olisi Viipurin käynyt, jos Viipuria ei olisi menetetty ja jos Laisaari olisi pysynyt siellä tehtävässään.

Nykyisin vanhakaupunki on huomattavasti paremmassa kunnossa kuin Neuvostoliiton aikana. Vanhoja rakennuksia on kunnostettu ja uusiakin taloja on rakennettu. Jäljellä on kuitenkin vielä kymmenkunta pahaa sotarauniota. Tuorein ilonaihe on, että vanhimman tuomiokirkon kellotornin muutamia vuosia kestänyt remontti on valmistunut, muutama päivä sitten on tornin ympärillä olleet pressut riisuttu pois.

Lahdessa tänään perjantaina järjestetty seminaari oli arkkitehti
Juha Lankisen muistoseminaari. Lankinen suunnitteli Viipurin pienoismallin, joka on Etelä-Karjalan museossa Lappeenrannassa. Hänen isänsä oli viipurilainen arkkitehti Jalmari Lankinen
.

Seminaarin järjestivät Lahden historiallinen museo ja Lahden kartanon ystävät ry.

kari.naskinen@gmail.com

torstai 14. maaliskuuta 2019

Julianne Moore ja Gloria Bell


Chileläisen Sebástian Lelion uusintaversio kotimaassaan tekemästä Gloria-elokuvasta (2013) on Hollywood-tuotantona nimeltään Gloria Bell. Sisältö on sama lähes yksi yhteen, mutta on siirrytty Santiagosta Los Angelesiin ja näyttelijät ovat nyt amerikkalaisia. Gloriaa esittää Julianne Moore ja heti kärkeen sanon, että tämä on yksi hänen parhaita roolitöitään. Muutenkin pidän uutta versiota parempana, ehkä se osaksi johtuu omasta länsimaisesta suuntautumisestani, mutta myös siitä, että Lelio tarkastelee nyt myös amerikkalaista elämänmenoa kriittisellä otteella, joskin vain ohimenevin huomioin.

Gloria Bell on eronnut 12 vuotta sitten, työskentelee vakuutusvirkailijana ja viettää vapaailtojaan lähinnä tanssidiskossa, jossa soitetaan vanhaa tanssimusiikkia. Vihdoin yhtenä iltana osuu sitten kohdalle Arnold (John Turturro), jonka kanssa alkaa heti synkata. Siitä romanssi alkaa.

Tarina on kaikesta alkuromanttisuudestaan huolimatta arkinen kertomus niistä vaikeuksista, joita tällaiset aikuisten ihmisten suhteet sisältävät. Kuvataan hienosti niitä rakastumisen huumaavia alkuhetkiä, jolloin muu maailma katoaa ympäriltä – kunnes maailma taas romahtaa.

Gloria on valmis heittäytymään millaiseen uuteen kuvioon tahansa, mutta Arnold on ollut erossa vasta vuoden ja selvästi vielä kiinni entisessä perheessään. Helppoa ei ole, vaikka rakastumisen psykoosissa luetaan ääneen lapsellisia rakkausrunoja ja peuhataan sängyssä niin ettei koskaan ennen ole samalta tuntunut.

Eikä lapsellinen vöyhöttäminen liity vain rakastuneiden tilanteeseen. Käy ilmi, että Glorian pojan tyttöystävä on lähtenyt ”aavikolle etsimään itseään”, tyttären poikaystävä tienaa elantonsa surffilaudalla leikkimällä ja Gloria itse kehittää henkistä tasoaan naurujoogaterapiassa. Tämä on sitä amerikkalaista tyhjäpäisyyttä, mitä Lelio näkee.

Lisäksi hän ottaa esille amerikkalaisen älyttömän asekulttuurin ja huonon eläkejärjestelmän. Elokuvahistoriallisesti on jännittävää, että Glorian työkaveri pannaan ennenaikaiselle eläkkeelle surkealla kuukausieläkkeelle, ja tätä työkaveria esittää saksalainen Barbara Sukowa. Laukkaako mielikuvitukseni, mutta onko tämä Rainer Werner Fassbinderin ja Margarethe von Trottan luottonäyttelijä tässä siksi, että Yhdysvalloissa olisi tilaa vasemmistolaiselle politiikalle – Barbara Sukowan yksi suurista rooleista on ollut Rosa Luxemburg (von Trotta, 1986).

Tällaisista elokuva-asioista tulee väistämättä myös mieleen, että nämä Lelion Gloria-elokuvat saattavat olla tietoisia kunnianosoituksia hienoja independent-elokuvia tehneelle John Cassavetesille ja tämän puolisolle Gena Rowlandsille. Heidän yksi yhteinen elokuvansa oli Gloria (1980).

Gloria Bellin auton cd-soittimessa ja diskossa soi mukava musiikki, minäkin yllättäen tunnistin ne, ja kun tuttuja olivat, etsin ja löysin elokuvan tiedoista, että laulajat ovat Paul McCartney, Olivia Newton-John, Gilbert O´Sullivan, Bonnie Tyler ja Laura Branigan, jonka esittämä Gloria sopii hyvin myös Gloria Bellille ja jää soimaan lopputekstien ajaksi:

Gloria, you're always on the run now.
Running after somebody, you gotta get him somehow.I think you've got to slow down, before you start to blow it.
I think you're headed for a breakdown, so be careful not to show it

You really don't remember, was it something that he said?
Are the voices in your head calling, Gloria?
Gloria, don't you think you're fallin'?
If everybody wants you, why isn't anybody callin'?
You don't have to answer
Leave them hangin' on the line, oh-oh-oh, calling Gloria
Gloria, I think they got your number Gloria.

kari.naskinen@gmail.com

keskiviikko 13. maaliskuuta 2019

Ovatko kaikki maalarit hulluja? Vain suuret.

Uusi elokuva Ikuisuuden porteilla Vincent van Goghista ei ole elämäkertaelokuva, vaan näkökulma taiteilijan ajatusmaailmaan ja mielenkiintoisesti myös itse maalaamiseen. Ohjaaja Julian Schnabel oli itsekin kuvataiteilija ennen siirtymistään elokuva-alalle ja tämä varmaan on tuonut elokuvaan läheistä kosketusta taiteilijan työskentelyyn. Kyllähän se kuuluisa korvanleikkaaminenkin käydään sanallisesti läpi, mutta fokus on kuitenkin van Goghin ajatusmaailmassa.

Mieluiten ulkona maalannut van Gogh tekee omanlaisiaan kuvia pelloista, puista ja keltaisista auringonkukista. Katsoessaan luontoa hän sanoo: ”Minä näytän ihmisille, jotka eivät tätä näe. Annan heille toivoa ja lohdutusta.” Samalla hän kokee olevansa ikuisuuden porteilla ja miettii, että kyllä olemassaololle on jokin syy.

Vincent van Gogh asui ja maalasi viimeiset vuotensa Etelä-Ranskassa Arlesissa ja Auvers-sur-Oisessa, ja elokuva on kuvattu näillä seuduilla. Noilla pienillä paikkakunnilla taiteilijaa pidettiin hulluna tai jos vähän lievemmin sanotaan, niin kylähulluna. Hän itsekin tiesi tilanteen. Kun pappi kysyy häneltä, ovatko kaikki maalarit hulluja, van Gogh vastaa, että vain suuret ovat.

Elokuva on paljolti van Goghin sisäistä monologia. Käsikirjoituksen on tehnyt yksi suuri, Jean-Claude Carriére (s. 1931), jonka filmografiaan kuuluvat mm. dialogit Luis Bunuelin Kamarineidon päiväkirjaan (1964), Päiväperhoon (1967) ja Porvariston hillittyyn charmiin (1972) sekä käsikirjoitus Volker Schlöndorffin Peltirumpuun (1979).

Schnabelista ja Carrièresta huolimatta elokuvan tekee lopulta erinomaiseksi van Goghia esittävä Willem Dafoe. Hänen menemisensä van Goghin nahkoihin vaikuttaa niin syvältä, että tätä paremmin on tätä roolityötä vaikea kuvitella. Dafoesta tekee mieli sanoa kuin Paul Gauguin van Goghin taiteesta: ”Maalattu todellisuus on omaa todellisuuttaa.” Myös Dafoe on niin ”todellinen” van Gogh, että ulkonäköä myöten Dafoe on kuin valkokankaalle herätetty van Gogh. Eikä haittaa, vaikka Dafoe oli elokuvaa tehtäessä 62-vuotias (van Gogh oli kuollessaan 37).

Dafoe on tehnyt pitkän uran. Hauska yhteensattuma elokuvien nimissä on, että hänen ensimmäinen sivusivuroolinsa oli Michael Ciminon elokuvassa Portti ikuisuuteen (engl. Heaven´s Gate, 1980). Van Gogh -elokuvan englanninkielinen nimi on At Eternity´s Gate.

Dafoe on kasvoiltaan kuin ”kivestä veistetty” ja siksikin hän on aina sopinut hurjiin rooleihin. Jeesuskin hän on Martin Scorsesen Kristuksen viimeisessä kiusauksessa (1988). Nyt papin kanssa keskustellessaan van Gogh vertaa itseään hieman Jeesukseenkin, ja aihe on tuttu van Goghille, sillä hän oli syntynyt pappisperheeseen ja nuorempana saarnasikin metodistikappelissa.

”Jumala on luonto ja luonto on kauneus”, sanoi vanGogh.

Elokuvassa van Gogh miettii, että haluaa löytää maalauksissaan sellaisen uuden valon, jota ei vielä ole nähty. Elämä on tarkoitettu kylvämiseen, mutta sadon saavat korjata myöhemmin tulevat. Tarkoitti siis, että oli aikaansa edellä. Elokuvassakin on yritetty löytää jonkinlaista uutta valoa käyttämällä nykymuodin mukaisesti tahallaan heiluteltua käsivarakameraa. Tuntuu tekotaiteelliselta pelleilyltä, mutta onneksi tämä ei kata koko elokuvaa.

Sekin on ihmeellistä, että silloin kun valkokankaan kuva on ikään kuin van Goghin silmin nähtyä, se on alareunastaan sumea. Onko olemassa sellaista tietoa, että van Goghin silmissä oli tällainen vika, joka aiheutti häiriön näkökenttään? Välillä onkin rauhoittavaa, että heiluvan tai sumean kuvan sijasta valkokangas onkin vain musta, mutta van Goghin monologit kuuluvat.

kari.naskinen@gmail.com

tiistai 12. maaliskuuta 2019

Suunnittelija syyttää ihmisiä haitanteosta


Lahden kaupungin suunnitteluinsinööri Tanja Tolvanen-Valkeapää sanoi, että liikennettä ohjataan lisää Karjalankadulle ja Saimaankadulle, koska Kannaksenkatu pannaan poikki ja muillakin Paavolan alueen kaduilla autoliikennettä vaikeutetaan.

Näitä suunnitelmia koskeneessa asukasillassa ihmeteltiin, että eivätkös näillä järjestelyillä liikennehaitat Karjalankadulla ja Saimaankadulla lisäänny. Tähän näsäviisas suunnitteluinsinööri vastasi, että ”se on jokaisen oma valinta, millä liikkuu ja kuinka paljon haittaa haluaa muille aiheuttaa”.

Tällaiset piiperöinsinöörit lähtevät siis siitä, että pannaan ensin liikenne sumppuun ja kun liikenne tämän takia pakkautuu tietyille kaduille, niin syytetään autoilijoita, jotka näihin sumppuihin ajavat.

Tämä on nyt ajan henki. Koska Suomen osuus maapallon hiilidioksidipäästöistä on noussut 0,14 prosenttiin ja koska autojen osuus Suomen hiilidioksidipäästöistä on 9 prosenttia, pitää nimenomaan yksityisautoliikennettä vaikeuttaa – millään muilla toimenpiteillä ei tunnu olevan väliä.

Kaupunki- ja liikennesuunnittelusta vastaavat nykyisin eriväriset fillarivirkamiehet, jotka vihaavat autoja ja lihansyöntiä. Tätä porukkaa eivät näköjään saa aisoihin edes autoilun merkityksen ymmärtävän Kokoomuksen kunnallispoliitikot. Mutta autot kuuluvat meille.

kari.naskinen@gmail.com

maanantai 11. maaliskuuta 2019

Kissa pormestariksi


Kokemukset pormestarimalliin siirtyneissä kunnissa ovat pääosin hyviä, mutta kunnallispolitiikan dosentti Ari-Veikko Anttiroiko Tampereen yliopiston johtamiskorkeakoulusta näkee järjestelmässä mahdollisuuksia huonoihinkin puoliin. Hänen mielestään pormestarimalli pahimmillaan elitisoi päätöksentekoa ja kansanvaltainen demokratia heikentyy. Riskinä mallissa ovat jopa korruptio ja hyväveliverkostot. ”On oltava tarkkana sidosryhmäsuhteiden vaikutuksista päätöksentekoon, ja pormestarijärjestelmällä on myös varjopuolensa demokraattisen kontrollin kannalta”, sanoi Anttiroiko Ylen nettisivuilla 12.3.2018.

Pormestarit joka tapauksessa yleistyvät. Tällä hetkellä toimivat virkamieskaupunginjohtajien sijasta luottamusmiespormestarit Tampereella, Helsingissä, Tuusulassa, Pirkkalassa, Kärkölässä ja Puolangalla. Ainakin Lahdessa on jo päätetty tähän uuteen systeemiin siirtymisestä.

Lahdessa asia tuli ensimmäisen kerran esille 2000-luvun alkuvuosina, kun Kari Salmen määräaikainen kaupunginjohtajan virka oli päättymässä 2003. Tuolloin esimerkiksi sosiaalidemokraatit heittivät esille omina pormestarimahdollisuuksinaan Arpo Heinosen, Pauli Ihamäen, Arvo Ilmavirran ja Tapio Luttisen. Päädyttiin kuitenkin vanhaan järjestelmään ja kaupunginvaltuusto valitsi kaupunginjohtajaksi Tarmo Pipatin (SDP), hänen jälkeensä Jyrki Myllyvirran (Kok) ja vielä viime vuonna väliaikaiseksi kaupunginjohtajaksi Pekka Timosen (sit.).

Muuallakin maailmassa on pormestareita ylimpinä pomoina. Erikoisin tapaus on 300 asukkaan Omena-niminen kunta Michiganissa, jossa pormestariksi valittiin ehdolle asetettujen eläinten joukosta kissa Sweet Tart McKee (kuvassa) ja apulaispormestariksi toiseksi eniten ääniä saanut koira Piablo Shapiro. Tämä järjestely on mahdollista senkin takia, että Omenan hallintosääntöjen mukaan pormestarin allekirjoitukseksi käy myös tassun jälki.

POLIITTINEN VAALI
VAI HENKILÖVAALI?

Lahdessa pormestarin valitsee keväällä 2021 uusi kaupunginvaltuusto keskuudestaan. Kuntalain mukaan olisi mahdollista, että pormestari voisi tulla myös valtuuston ulkopuolelta.

Lahdessa puolueiden ei tarvitse ennen kunnallisvaaleja ilmoittaa, ketkä ovat niiden ehdokkaat pormestariksi. Helsingissä meneteltiin toisin ja kunnallisvaaleista tuli ensisijaisesti henkilövaalit, joissa voiton sai Jan Vapaavuori (Kok).

Lahdessa päätetty tapa on parempi. Jos vaaleissa äänestettäisiin tietyistä henkilöistä, kävisi kuin Helsingissä, jossa kaupungin politiikka alistettiin eräänlaiselle julkkisvaalille.

Pormestari ei korkeasta asemastaan huolimatta päätä kaupungin asioista. Hän on näkyvä keulakuva, mutta poliittiset päätökset tehdään kuitenkin valtuustossa ja muissa luottamushenkilöelimissä.

Oikeistossa ollaan aina politiikan hämärtämisen kannalla, vaikka esimerkiksi Kokoomus on aivan samanlainen poliittinen poppoo kuin demaritkin. Tässä hämärtämisessä politiikan mahdollisimman suuri henkilöittäminen ajaa asiaa.

Porvaripuolella on sellaista ajattelua, että oikeisto ei ole yhtä poliittinen ideologia kuin vasemmisto. Vasemmisto on nimittäin pelottava - jos se saa liikaa valtaa, meiltä otetaan asunnot ja autotkin valtion tai kuntien haltuun.

Aikoinaan porvarit pitivät tätä ajattelua tyypillisesti esillä urheilutoiminnassa: SVUL edusti ikään kuin puolueeton toimintaa, kun taas TUL oli vasemmiston poliittinen työkalu – Lahden Ahkera ja LHS olivat oikeita urheiluseuroja, mutta Kaleva ja Taimi vasemmistolaisia kätyrijoukkioita.

Jos jossakin vaiheessa kuitenkin halutaan muuttaa Lahdessa nyt hyväksyttyä järjestelmää, on pormestarivaali järjestettävä erillisenä henkilövaalina irti kunnallisvaaleista, jolloin se ei sekoita yleistä kunnallispoliittista järjestelmää.

Toisaalta ei Lahden tuleva tilannekaan mikään sokkoleikki ole. Pormestariksi tulee SDP:n tai Kokoomuksen joku valtuutetuista, ja kyllä me hyvin tiedämme ne muutamat nimet, joiden joukosta pormestari nimetään.

kari.naskinen@gmail.com

tiistai 5. maaliskuuta 2019

Jos tämä katu voisi puhua


Se tavallinen tarina: musta nuorukainen vangitaan raiskauksesta, kun poliisi ja raiskattu nainen todistavat väärin. Tutkintaa ei jatketa, asia selvä. Elokuva If Beale Street Could Talk perustuu James Baldwinin samannimiseen romaaniin (1974), joka heti suomennettiinkin nimellä Jos tämä katu voisi puhua, kun Baldwin oli noussut näkyväksi tekijäksi sen ajan ihmisoikeustaisteluissa. Elokuva on rauhallinen kertomus epäoikeudenmukaisuudesta, turhista ponnisteluista sitä vastaan ja suuresta rakkaudesta.

Tapahtumat sijoittuvat Baldwinin omillekin kotinurkille Harlemiin. Fonny (Stephan James) on 22-vuotias, kun valkoinen kyttä käräyttää hänet pärstäkertoimen perusteella. Raiskattu puertoricolainen nainen ei pimeässä ole raiskaajan naamaa nähnyt, mutta osoittaa tunnistusrivissä Fonnya.

Fonnyn tyttöystävä on 19-vuotias Tish (KiKi Layne), joka elokuvan alussa vierailee vankilassa ja kertoo Fonnylle olevansa raskaana. He ovat olleet kavereita pikkulapsista alkaen ja nyt niin rakastuneita, ettei paremmasta väliä. Tilanne on kuitenkin toivoton, raiskattu nainen on palannut Puerto Ricoon, eikä Fonnyn asialle ole paljon tehtävissä.

Elokuvan ohjaaja on Barry Jenkins, jonka edellinen elokuva Moonlight (2016) palkittiin kolmella Oscarilla. Vakuuttavaa työtä on tämä uusikin. Se ei ole korostetusti kuvaus muutamien vuosikymmenien takaisesta rotusorrosta, mutta kaikki tärkeä tulee esille, pääasiassa hillitysti, ilman meuhkaamista. Edes Fonnyn silmistä ei paista viha, koska hän tietää, että pakko on vain alistua.

Ainoa hurjempi kohtaus on, kun Tishin vanhemmat kutsuvat Fonnyn vanhemmat ja sisarukset kylään saatuaan Tishiltä tiedon uuden vauvan tulosta sukuun viiden kuukauden kuluttua. Isät ovat innoissaan ja lähtevät siltä istumalta baariin ryyppäämään, mutta Fonnyn syvästi uskovainen äiti haukkuu Tishin huoraksi ja koko Tishin perheen jumalattomaksi sakiksi. Yksi turpaanvetokin tapahtuu. Näin railakasta perhevierailukohtausta en ollut vuosikausiin nähnyt.

Fonnyn vapauttamiseksi vääristä syytöksistä ennen oikeudenkäyntiä saadaan apuun nuori valkoinen lakimies. Varmaan on uskottava Baldwinia, että lakimies mustan raiskaajan puolustajana ei klubeilla saanut taputuksia olkapäälleen.

Fonny on huonekalupuuseppä, joka tekee puusta myös veistoksia. Yhdessä takautumassa hänellä on puupölkky odottamassa työstämistä, mutta ei synny mitään. Fonny katsoo pölkkyä kuin omaa elämäänsä, siinä se on, mutta ei lähde muotoutumaan.

Tish puolestaan on mustana kiintiömyyjänä tavaratalon hajuvesiosastolla. Kauppa ei käy, mutta mulkoilijoita riittää.

Elokuva kestää melkein kaksi tuntia. Vaikka Moonlightista tutun kuvaajan James Laxtonin kameranjälki on taas täyttä laatua, on elokuvan eteneminen paikoin niin hidassoutuista, että ainakin varttitunnin olisi joutanut leikata pois.

kari.naskinen@gmail.com

maanantai 4. maaliskuuta 2019

Jörn Donner, rahvaanomainen intelligentti

Katsoin nauhalta Yle Fem -kanavalta viime perjantaina tulleen uuden henkilöpotrettielokuvan Jörn Donnerista, sitten lähdin keilahalliin ja autoradiosta tuli Donnerin haastattelu, jossa hän muisteli 1950-luvun jaettua Berliiniä. Jörn Donner (s. 1933) on aina ajankohtainen.

Donner on älykkö, joka varsinkin vanhemmiten on kuitenkin halunnut leimata itseään rahvaanomaisuudella. Tämä tuli mieleeni siitäkin, kun elokuvassa Donnerin auto näytti olevan pakettiautomainen Skoda Yeti. Itse hän tosin määrittelee olevansa pedantti porvari, kirjanpitäjä ja pyrkyri. Nämä luonnehdinnat – kaikkien muiden paheiden, esimerkiksi vasemmistolaisuuden ja kulttuuriradikalismin, lisäksi – ovat siis Donnerin omia isossa Mammutti-kirjassaan (Otava, 2013). Kirjan nimi on hyvä, ei tällaisia ihmisiä enää tule, ovat kuolemaisillaan sukupuuttoon

Tuossa kaunokirjallisessa elämäkertateoksessaan Donner luettelee tarkemminkin omat ammattinsa ja tehtävänsä:

Kirjailija
toimittaja
lyhytelokuvien tekijä
lehdenkustantaja
ulkomaankirjeenvaihtaja
kustantaja
kokoillan elokuvin tekijä
kunnallispoliitikko
elokuvatuottaja
näyttelijä
teatteriohjaaja
pöytätennis- ja tennispelaaja
squashinpelaaja
sulkapalloilija
jääpallomaalivahti
jalkapalloilija (kehno)
postimerkkeilijä
kansanedustaja
ulkoasianneuvos
pääkonsuli
europarlamentaarikko
tv-juontaja
kalastaja.

Toinen kalastaja Pentti Linkola on nähnyt yhdenlaisen Donnerin: ”Etsiessään suomalaista todellisuutta Donner joko käyttää lentolinjaa tai ajaa autollaan levein penkerein muusta maapallosta eristettyä valtatietä ja leiriytyy Valtionhotelliin, Kaupunginhotelliin. Kun hän tulee Rovaniemelle, hän asettuu hotelli Polariin ja solmii kontakteja haastattelemalla kaupunginjohtajaa ja puoluejärjestön piirisihteeriä. Kun hän tutustuu Saimaan kanavaan, hän veljeilee pääurakoitsijan kanssa.” (Parnasso 4/1968)

Tällaiset havainnot Linkola oli tehnyt luettuaan Donnerin Uuden Maammekirjan (WSOY, 1967). Sen perusteella Linkola kirjoitti myös, että ”Donner on täysverinen henkilönpalvoja”, paitsi ettei pidä Jean Sibeliuksesta, koska Sibeliuksesta on tehty kansallinen symboli. Donneria kuvottavat Sibeliuksen henkinen tausta, Runeberg, suomalainen maisema ja Kalevala, mutta ei Wienin tai Pariisin kulttuuripiirien vastaava tausta.

Presidentti Tarja Halonenkin ärsyttää Donneria: ”Tarja Halonen näyttäytyi Kauppatorilla, kun Lordin euroviisuvoittoa juhlistettiin 30 000 henkilön läsnä ollessa. Hän nautti olla siellä. Kuinka syvälle presidentti voi vajota latteuden suohon?”

Donnerissa itsessään Donneria ottaa päähän se, että häntä ei Ruotsissa tunneta ns. suuren yleisön keskuudessa kirjoistaan ja elokuvistaan, vaan lähinnä tv-esiintymisistään. Pitkään Ruotsissa työskennellyt Donner värikkäine lausuntoineen oli aikoinaan haluttu vieras milloin mihinkin tv-ohjelmaan. Tilanne on Suomessa ollut aika samankaltainen; Donner kirjoitti 60 kirjaa ja teki 25 elokuvaa, mutta parhaiten hänet mielletään vain ”Donneriksi”, joka liikkuu politiikassa ja kaikessa muussakin jonkinlaisena yleismies Jantusena.

Kulttuuripiireissä Ruotsissakin Donner on ollut kuitenkin kova nimi. Ruotsissa taidettiin joskus jopa kadehtia sitä, että meillä Suomessa on ikioma Donner, melkein oikea kommunisti.

BJÖRN BORGIN
KANSSA TENNISTÄ

Kuten Donnerin itse laatimasta tehtävälistasta näkyy, urheilu on ollut merkittävällä sijalla hänen harrastuksissaan. Joskus nuorena hän kuvitteli voivansa kehittyä hyväksi juoksijaksikin, samalla kun oli öisin valvova, juopotteleva, tupakoiva, kirjoittava nuori mies.

Ainoan mitalinsa Jörn Donner sai 15-vuotiaiden, pronssia ikäistensä pingiksen SM-kilpailuissa. Mitalin ojensi sosiaaliministeri K-A. Fagerholm.

Kerran Donner oli Södertäljessä tenniskentällä kahden asianajajan kanssa. Piti saada yksi pelaaja lisää, jotta voitaisiin aloittaa nelinpeli. Donner huuteli kentän ympärillä oleville nuorille, joista yksi tuli ja asettui Donnerin pariksi. Donner ja poika pesivät asianajajat ylivoimaisesti. Kysyttäessä nuorimies sanoi nimekseen Björn Borg. Hänen isänsä oli kentänhoitaja.

Kuuluisuuksien nimiä kyllä riittää. Hänen tapaamiensa ihmisten joukko on laaja, kuten Mammutista havaitsee: Edward Albee, Simone de Beauvoir, Willy Brandt, Bertolt Brecht, Joseph Brodsky, Rene Clair, Marlene Dietrich, Ilja Ehrenburg, Hans Eisler, Nazim Hikmet, Haldor Kiljan Laxnes, V.S. Naipaul, Pablo Neruda, Jean-Paul Sartre, Josef von Stenberg, Francois Truffaut, Luchino Visconti jne.

”MUUTAMIA ELO-
KUVIANI HÄPEÄN”

Jörn Donnerin keittiönhyllyllä on Oscar-palkinto Ingmar Bergmanin ohjaamasta Fannysta ja Alexanderista (1982). Elokuva sai näitä palkintoja neljä, joista tuottajan palkinto on Donnerilla.

Itse ohjaamistaan elokuvista hän sanoo häpeävänsä niistä muutamia. ”Ne valmistuivat enimmäkseen konkurssiuhan alla painostavassa tilanteessa. Kolmasosa tekemistäni elokuvista, eivät vain ne joissa Harriet Andersson on mukana, ovat kestäviä. Mutta kukaan ei katso niitä nykyään.”

Tuntemattoman sotilaan uudelleenfilmatisointiin Donner hankki oikeudet, mutta hanke kaatui, kun rahoitusta ei löytynyt. Joseph Loseyn hän oli saada ohjaamaan Herra Puntilan ja hänen renkinsä Matin, mutta Bertolt Brechtin poika Stephan kielsi sen. Donnerin tavoitteena oli tehdä elokuvasta englanninkielinen ja panna maailmanlaajuiseen levitykseen. Liv Ullmannin piti esittää talon tytärtä. Ralf Långbacka ohjasi elokuvan sitten vain pohjoismaiseen levitykseen (1979), mihin Hella Wuolijoen perikunnalla oli oikeudet.

Mutta koskaan ei Jörn Donner hellitä. – ”Rauhaa minä en etsi, lehmät ovat rauhallisia.”

Kun Donnerilta kysyy, aina saa vastauksia, joskus asiallisia, joskus pelkkiä töksäytyksiä. Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlavuoden uudenvuodenlupauksista hän sanoi, että sivistystä ja humanismia pitäisi korostaa. Hän sanoi pelkäävänsä, että suomalaiset menettävät kykynsä ymmärtää mennyttä, koska kouluissa luetaan yhä vähemmän vanhaa kirjallisuutta. (Kaleva 29.12.2016)
”Lisäisin tähän myös, että suuri osa poliitikoista ja opettajista kokee englannin kielen olevan ainoan vieraan kielen, jota kannattaa oppia. Se on surullista.”

kari.naskinen@gmail.com


sunnuntai 3. maaliskuuta 2019

Suomalainen SS:n ytimessä

Huijari Felix Krull on Thomas Mannin viimeisen romaanin (1954) nimihenkilö. Mutta mikä mies oli suomalainen Felix Kersten (1898 - 1960), joka toimi Gestapon ja SS:n päällikön Heinrich Himmlerin hierojana ja henkilääkärinä? Televisiosta on nähty dokumenttielokuva Kerstenistä ja nyt elokuvan ohjannut Arto Koskinen on tehnyt Kerstenistä 12-osaisen radiodokumentin (3 tuntia 20 minuuttia) Yle Areenaan. Sen perusteella vaikuttaa, että huijari oli myös Kersten. Vai oliko hän vakooja tai kaksoisvakooja?

Elokuva valmistui 1998, mutta sen jälkeen Koskinen on tutkinut Kerstenin tapausta lisää. Radiodokumentin toisena käsikirjoittajana on ollut yhdysvaltalainen John Bernstein. Edelleen Kersten jää kuitenkin suureksi mysteeriksi. Häntä on pidetty samanlaisena juutalaisten pelastajana kuin Oscar Schindleriä ja Raoul Wallenbergiä, mutta pitäviä todisteista näistä uroteoista ei Koskinen ole löytänyt. Todennäköisesti Kersten kuitenkin keväällä 1945 oli osaltaan vaikuttamassa siihen, että juutalaisten tuhoaminen loppui jo hieman ennen sodan loppumista.

Kerstenin muistokirjoituksessa Helsingin Sanomissa 21.4.1960 sanottiin, että Kersten sai Himmlerin ja Gestapon perumaan 60 000 juutalaisen kuolemantuomiot (lähde: Hollannin sotahistoriallinen tutkimuslaitos). Lisäksi Kersten vaikutti siihen, että juutalaisia siirrettiin keväällä 1945 Ruotsiin ja Sveitsiin.

On kuitenkin toisenlaistakin tietoa. Koskinen on saanut selville, että Ruotsin Punaisen Ristin johtaja, kreivi Folke Berdandotte kirjoitti keväällä 1945 Himmlerille kirjeen, jossa vastusti juutalaisten siirtoa Ruotsiin. Mutta eihän näin voi olla? Ei niin, sillä siltä näyttää, että kirje olikin ehkä väärennös ja Kerstenin kirjoituskoneella kirjoitettu.

Tuohon aikaan Kersten oli siirtynyt Berliinistä asumaan Tukholmaan, vaikka kävi edelleen hoitamassa Himmleriä. Tammikuussa 1945 Kersten oli anonut Ruotsin kansalaisuutta ja sai sen pikaisesti jo seuraavana vuonna. Miksi SS:n palveluksessa ollut Kersten sai kansalaisuuden? Kiristikö hän Ruotsia sillä, että kirje Himmlerille oli sittenkin aito ja että hän pystyisi todistamaan sen? Ruotsin kansallisarkistoon Koskista ei päästetty tutkimaan asioita.

Felix Kerstenin suomalaisuuskin on hämärä juttu. Hän syntyi Tartossa, josta muutti Saksaan 1914, sai Saksan kansalaisuuden ja eteni armeijan vääpeliksi. Sieltä Kerstenin seikkailut jatkuivat Viron kautta Suomeen 1918 ja armeijan palvelukseen, mutta 1922 vänrikki Kersten erotettiin asiakirjaväärennösten ja muidenkin epäselvyyksien takia. Suomen kansalaisuuden hän oli tietenkin saanut, mutta taas oli lähdettävä häntä koipien välissä, ja takaisin Berliiniin, jossa sujahti elokuva-alalle.

Kersten oli kouliintunut myös jonkinlaiseksi kansanparantajaksi, ja kun Kersten sai tällä sektorilla mainetta, hän sai 1928 kutsun Hollantiin peräti kuningasperheen jäsenten ja muiden ruhtinaiden vaivoja hoitamaan. Sitten tuli täysosuma: Himmler tarvitsi näitä samoja palveluksia, kun piti saada apua vatsahermovikojen takia. SS:n jäseneksi hänet otettiin 1941,

LIIAN USKOMATONTA
OLLAKSEEN TOTTA


Kersten on kirjoittanut muistelmansa, jotka on julkaistu monella kielellä. Eri versiot poikkeavat tietyiltä osiltaan toisistaan, mutta huimia ovat jutut. Radiodokumentin ensimmäinen osa onkin nimeltään ”Tarina – liian uskomaton ollakseen totta”. Arto Koskinen on haastatellut Kerstenistä jotakin tietäviä historioitsijoita Saksassa, Suomessa, Ruotsissa, Hollannissa ja Israelissa. Myös Kerstenin poika ja vaimo ovat kertoneet tietojaan.

Eivätkä yllätykset näiden tiedonhankintojen perusteella loppuneet. Erikoisin tieto ja olettamus on, että Felix Kersten ei ollutkaan Felix Kersten, vaan että saksalainen lääkintävääpeli Felix Huberti oli varastanut kuolleen miehen identiteetin Virossa. Huberti oli paennut Viroon 1919 syyllistyttyään Saksassa murhaan. Tämä selvittäisi sitäkin, miten Kersten oli ”lääkintäoppinut”.

Mutta hyvin toimi, sillä Suomessa Kersten sai lääkintöneuvoksen arvon, aseveli Saksan aloitteesta. Vuonna 1942 Kersten kuului myös siihen Himmlerin seurueeseen, joka vieraili Suomessa.

GUT HARZWALDE

Berliinissä Kersten asui keskellä kaupunkia hienossa lukaalissa, joka oli takavarikoitu varakkaalta juutalaisperheeltä. Erikoisinta kuitenkin oli, että hänellä oli lisäksi Gut Harzwalden kartano 60 kilometrin päässä Berliinistä. Sen oli aikaisemmin omistanut hampurilainen lakimies Walter Siemers, joka tuli kuuluisaksi siitä, että hän toimi natsirikollisten puolustusasianajajana Nürnbergin oikeudenkäynnissä.

Oliko kartano Kerstenin vai SS:n omistuksessa? Himmlerkin siellä vieraili, samoin Kerstenin huippututtavuuksiin kuulunut SS:n vastavakoilun päällikkö Walter Schellenberg.

Ruotsin Punaisen Ristin valkoisten autojen operaatiokin liittyy Gut Harzwalden historiaan. Sen autoja nimittäin kävi kartanolla 25.4.1945 hakemassa turvaan kartanonväkeä lähestyvien puna-armeijan joukkojen alta. Mukaan ei kuitenkaan otettu kartanossa työskennelleitä keskitysleirivankeja, joiden joukossa oli mm. Jehovan todistajia.

Gut Harzwalde ei ollut mikä tahansa kartano tai maatila. Sen lähettyville oli nimittäin rakennettu kymmeniä bunkkereita, joilla oli oma energiantuotantokin. Ennen neuvostojoukkojen tuloa SS räjäytti bunkkereista 25.

Outo tyyppi tämä Kersten joka tapauksessa oli. Eikä ihme, että Kerstenin viimeiset sanat vaimolleen olivat: ”Tulee menemään vuosia, ennen kuin totuus minusta tulee julki.”

kari.naskinen@gmail.com

lauantai 2. maaliskuuta 2019

Postimerkkikin on tasaveroa

On rikas tai köyhä, joutuu huhtikuusta alkaen ostamaan kirjeeseen ylimääräisen postimerkin (1,50 euroa), jos haluaa kirjeensä menevän perille nopeasti. Tämä on osa valtion nykyistä periaatetta, jonka mukaan kaikkien on maksettava valtiolle yhtä paljon riippumatta ihmisen varallisuudesta.

Postimerkin ostaminen ei liity verotukseen, mutta idea on sama varsinaisessa verotusjärjestelmässä. Vaikka Suomessa ei muodollisesti ole tasaverosysteemiä, se on käytännössä melkein sitä. Progressiivisella ansiotuloverolla nimittäin kerätään valtion kantamista varoista vain kymmenkunta prosenttia.

Kunnallisverokin on tasavero, kaikki maksavat sitä saman veroprosentin perusteella. Näin on myös, kun ostetaan olutta, tupakkaa, bensaa, ei niidenkään verotuksessa oteta huomioon ostajan maksukykyä. Sama koskee energiaveroa, autoveroa, kiinteistöveroa, arvonlisäveroa jne.

Postin perustelu uudelle pikapostimaksulle on, että valtio haluaa Postilta kovat osingot. Koska Postin tulot kuitenkin pienenevät sähköistyneen tiedonvälityksen olosuhteissa, on keksittävä uusia keinoja.

Vastaavanlaisessa tilanteessa ovat kuntien omistamat sähköyhtiöt. Sähkö maksaisi asukkaille paljon vähemmän, jos kunnat eivät asettaisi sähköyhtiöille isoja tuottovaatimuksia.

Valtio ja kunnat tietenkin käyttävät keräämänsä verot, muut maksutulot ja osinkotulot hyviin tarkoituksiin, mutta tämä kokonaisuus tarkoittaa joka tapauksessa sitä, että kansalaisilta perittävät maksut perustuvat 90-prosenttisesti tasaveroon. Ei ole asia ollut esillä eduskuntavaaliehdokkaiden kampanjoissa.

kari.naskinen@gmail.com



perjantai 1. maaliskuuta 2019

Lahteen siirtyneen Viipurin diakonissalaitoksen perustamisesta 150 vuotta

Maaliskuun 2. päivänä 1869 pidettiin Viipurin diakonissalaitoksen perustava kokous kauppaneuvos Johan Hackmanin talossa. Jo seuraavana syksynä vihittiin laitos, jota varten oli ostettu Saunalahden kaupunginosasta kolme tonttia ja niillä sijainneet rakennukset laitoksen käyttöön. Talvisota lopetti toiminnan, mutta se jatkui Lahdessa, josta saatiin ostetuksi Rudolf Veltheimin omistama kaksikerroksinen kivitalo Tapionkatu 6:sta (nyk. Sibeliuksenkatu).

Lahden diakoniasäätiö on julkaissut juhlalehden laitoksen historiasta. Siitä selviää, että Viipurin diakonissalaitoksen perustamiseen oli vaikuttanut ratkaisevalla tavalla Hackmanin suvun kiinnostus asiaan, ja varsinkin Johan Hackmanin veljen Karl Hackmanin vaimon Olga Hackmanin paneutuminen laupeudentyöhön. Olga Hackman kuoli nuorena keuhkotautiin 1866, mutta hän oli testamentannut omaisuutensa Dresdenissä toimineelle diakonissalaitokselle, mutta kun rahoja ei silloisen lain mukaan voitu lähettää Saksaan, ne käytettiin Viipurin diakonissalaitoksen perustamiseen.

Lisäksi rahaa lahjoittivat hänen äitinsä Marie Hackman ja Olgan sisar perillisineen. Perustamisrahastoon saatiin vielä lisää Viipurin saksalaisen seurakunnan pastorin Julius Stegerin nälkävuosina orpolasten hoitoon keräämiä varoja. Katovuodet 1866-68 aiheuttivat nälkää ja kurjuutta. Kuolleisuus oli niin suurta, että yhdenkin päivän aikana pappi siunasi Viipurissa 142 vainajaa. Hätä herätti myötätunnon ja Viipurissa oli ihmisiä, jotka halusivat antaa panoksensa sen torjuntaan. Kun yhteiskunnan voimavarat eivät riittäneet turvaamaan ihmisten hyvinvointia ja kirkon piirissäkin sosiaalisen vastuun kantaminen oli jäänyt taka-alalle papiston työssä, nousi viipurilaisten kauppahuoneiden rooli auttajina merkittäväksi.

Diakonissalaitoksen ensimmäiseksi johtajaksi valittiin alan asiantuntijana sisar Amalie Frölich Dresdenistä. Hän toimi tehtävässä vuoteen 1883.

PORIN SIJASTA LAHTEEN

Ennen talvisotaa Viipurin diakonissalaitokselle oli 1931 valmistunut arkkitehti Uno Ullbergin suunnittelema sairaala (kuvassa). Talvisodan pommituksissa se vaurioitui pahoin ja sodan jälkeen etsittiin uutta sijaintipaikkaa. Porin kaupunki tarjosi diakonissalaitoksen käyttöön entistä lääninsairaalan tilaa ilman vuokraa ja vuoden määräajaksi. Perustamiseen ja käyttökustannuksiinkin luvattiin apua, jos laitos jäisi pysyvästi kaupunkiin.

Silloisen johtajan Elias Pentin laitoksen sisarille lähettämän kirjeen perusteella Poriin sijoittuminen näyttikin jo varmalta, mutta johtokunta päätti kuitenkin, ettei laitoksen väliaikainen sairaala tule Poriin, koska sen kaupunginhallitus oli asettanut ehdoksi pysyvän asettumisen kaupunkiin - ajatuksissa oli varmaan paluu Viipuriin. Laitoksen lääkärit olivat käyneet katsomassa uutta paikkaa myös Lahdesta, jonne sitten päädyttiinkin, koska Lahti ei asettanut mitään pysyväisyysehtoa.

Lahden kaupunki oli valmis ottamaan vastaan muiden evakkojen muassa myös diakonissalaitoksen. Useilta kotimaisilta ja ulkomaisilta tahoilta saatujen avustusten turvin toiminta käynnistyi Lahdessa nopeasti. Tilanne oli kuitenkin epäselvä, sillä laitos sijaitsi periaatteessa sekä Viipurissa että Lahdessa ja toive päästä takaisin Viipuriin eli henkilökunnan keskuudessa. Laitoksen silmälääkärillä Signe Löfgrenillä kerrotaan olleen pakattuna koko ajan kaksi matkalaukkua siltä varalta, että muutto Viipuriin olisi tullut vielä mahdolliseksi.

Kun jatkosota syttyi kesäkuussa 1941, diakonissalaitoksen sairaala Lahdessa muutettiin sotasairaalaksi ja henkilökunta joutui sodan vaatimiin tehtäviin. Laitoksen tilanteen selkiyttämiseksi Lääkintöhallituksessa 1942 pidetyssä neuvottelussa päätettiin, että Viipurin laitos siirtyy valtion hoitoon vuoden 1943 loppuun asti. Samalla päätettiin, että Lahden laitos toimii valtionavun turvin ja Viipurin diakonissakoulutus tulee jatkumaan Lahdessa. Kesä 1944 ja sodan päättymisen rauhanehdot ratkaisivat lopullisesti myös Viipurin diakonissalaitoksen kohtalon.

Sodanjälkeiset vuodet eivät olleet helppoja. Sisaret kaipasivat entistä laitosta ja sopeutuminen Lahteen oli vaikeaa. Puutetta oli monesta asiasta ja työtä tehtiin ahtaissa olosuhteissa. Myös laitoksen taloudellinen tilanne oli vaikea ja varoja puuttui mm. tarvittavia investointeja varten. Uuden sairaalan rakentaminen mahdollistui kuitenkin 1950 valtion ja Lahden kaupungin avustuksella. Talous tasapainottui 1960-luvulle tultaessa, kun elettiin puolestaan korkeasuhdanteen aikaa. Diakonialaitoksen uusi vuosisata piti sisällään sairaalatoiminnan lisäksi myös diakoniaopiston, vanhainkodit ja kehitysvammaisten päivähuoltolat.


Nykyisin Lahden diakonialaitoksessa työskentelee yli 300 ihmistä, toimii satoja vapaaehtoisia, asuu satakunta ikäihmistä ja opiskelijoita on 400 (Lahden diakonian instituutti on osa osakeyhtiömuotoista Suomen diakoniaopistoa. Se on ammattioppilaitos, jonka perustajina 2016 olivat Lahden lisäksi Helsingin ja Oulun diakoniaopistot.)

LÄÄKÄREITÄ VIIPURISSA

Lääketieteen historioitsija Arno Forsius on blogissaan luetellut Viipurin diakonissalaitoksen sairaalan pitkäaikaisia lääkäreitä:

Yleissairaalaosastolla sotilassairaalan lääkäri, lääket. tri Alexander Frankenhaeuser vuosina 1873-84, kaupunginlääkäri, lääket. lis. Theodor Thesleff 1887-99, Arthur Carl Heiseler 1900-17 ja sotilassairaalan sisätautien osastonlääkäri N. R. Roschier 1920-40. Silmätautien osaston pitkäaikaisia lääkäreitä olivat Algot Fredrik von Fieandt 1905-23, John G. Lindberg 1917 ja 1923-28 sekä Signe Löfgren 1929-67.

kari.naskinen@gmail.com