torstai 17. lokakuuta 2019

Talvisodan alkaessa Kekkonen koki olevansa käpykaartilainen

Taas on ilmestynyt kirja Urho Kekkosesta, ja kun talvisodan alkamisesta tulee kohta kuluneeksi tasakymmenvuosia, niin tähän aiheeseen kirjassakin mennään. Valt. tri Seppo Keränen kertaa niitä tilanteita, kun pääministeri Risto Ryti ei kelpuuttanut edellisen hallituksen sisäministeriä Urho Kekkosta uuteen talvisotahallitukseen.

En ole vielä kirjaa lukenut, mutta sen esittelyssä tämän päivän Iltalehdessä on jo paljon
puhuva otsikko: ”Sitä paskaa ei tähän hallitukseen oteta”, oli Ryti sanonut tuoreelle oikeusministerille J.O. Söderhjelmille, joka oli Kekkosta hallitukseen ehdottanut joulukuun alussa 1939. Rytin tiuskaisu kuvaa sitä, että Kekkonen oli merkitty mies jo aloittelevana poliitikkona. Myrskyjä Kekkosen ympärillä nostattivat kansalaissota, toiminta Etsivässä keskuspoliisissa, kielitaistelu, urheilupolitiikka, Lapuanliikkeen aika, AKS:n riidat ja yritys sisäministerinä lakkauttaa IKL talvisodan alla.

Aikaansaavalla Kekkosella oli verraton taipumus hankkia vastustajia ja vihamiehiä. Jotkut käänsivät selkänsä, jotkut takkinsa. Osa pysyi Kekkosen-vastaisessa oppositiossa loppuun saakka. Heitä oli puolueissa, talouselämässä, järjestöissä, virkakunnassa, yliopistoissa, armeijassa, kirkossa, kulttuuripiireissä ja lehdistössä. Keräsen kirjassa käydään läpi näitä ihmisiä, mitä he tekivät ja miksi he riitaantuivat Kekkosen kanssa.

Talvisodan alettua Kekkonen oli tosiaan niin lyöty, että häntä pidettiin yleisesti jo poliittiselta kentältä poistettuna. Kun eduskunta 5.12.1939 saapui Kauhajoelle evakuoituna, Kekkonen oli enää rivikansanedustaja, joka koki olevansa Pohjanmaalla turhan panttina ja tunsi häpeää ”käpykaartilaisuudestaan”. Aktiivisesti hän virittelikin pyrkimyksiä päästä rintamalle Jussi-veljensä, ammattiupseerin, varoituksista huolimatta.

Samaan aikaan hän etsi mahdollisuuksia tehdä siviilinä jotakin, mikä konkreettisesti hyödyttäisi sotaponnistuksia. Uusi mahdollisuus avautui, kun Kekkonen melkoisen kädenväännön jälkeen määrättiin 11.12.1939 hallituksen edustajaksi ja yhdysmieheksi Päämajan propagandaosastolle. Mikkeliin saavuttuaan Kekkonen jopa pääsi tapaamaan Mannerheimia. Kekkostutkija Juhani Suomen mukaan keskustelu horjutti vakavasti Kekkosen luottamusta sotamarsalkkaan, koska tämä suhtautui sodan lopputulokseen hyvin pessimistisesti. Kontrasti optimistiseen päämajoitusmestariin A.F. Airoon oli iso.

Näihin keskusteluihin Kekkosen rooli Mikkelissä supistuikin. Mannerheim halusi pitää hänet mahdollisimman syrjässä kaikesta, ja niin tuore yhdysmies huomasi olevansa taas tyhjän panttina. Pian tämä homma olikin ohi, sillä heti vuodenvaihteen jälkeen Kekkoselle osoitettiin uusi tehtävä siirtoväen huollon keskuksen (SHK) johtajana.

KEKKONEN OLI VALMIS TAIPUMAAN
JOIHINKIN ALUEVAIHTOIHIN

Vanhan hallituksen aikana Kekkonen kuului loka-marraskuun Moskovan-neuvottelujen aikana niihin ministereihin, joille kerrottiin vain välttämätön Neuvostoliiton esittämistä vaatimuksista. Tuolloin Kekkosen kanta oli, että joihinkin alueellisiin vaateisiin itäisen Suomenlahden saarilla voitaisiin suostua ja pitäisi neuvotella myös Kalastajasaarennon luovuttamisesta. Kannaksella hänen kantansa sen sijaan oli ehdottoman torjuva: jo Kuokkalan mutkan oikaisu edustaisi maksimimyönnytystä.

Tinkimättömyyden motiivit Kannaksen suhteen olivat selvät, sillä Kannaksen väestö oli jyrkästi vähäisimpiäkin kotiseutunsa alueluovutuksia vastaan. Viipurin läänistä valittuna Kekkonen ei voinut olla ottamatta tätä huomioon.

Kekkonen itse oli ostanut Kannakselta Vahvialasta kaksi tilaa, joiden yhteinen pinta-ala oli lähes 90 hehtaaria. Kekkosen vakaana tarkoituksenaan oli ryhtyä viljelemään maata ja kesään 1939 mennessä uutta peltoakin oli jo raivattu. Näin Kekkonen kävi kesän vaaleihin ”karjalaisena maanviljelijänä”.

Juhani Suomi sanoi UKK-seurassa 20.11.2014 pitämässään esitelmässä Kekkosen ehdottomuuteen vaikuttaneen myös se, ettei hän uskonut Neuvostoliiton turvautuvan aseisiin, vaikka Moskovassa ei sopimukseen päästäisikään. Silti Kekkonen varoitti vakavasti katkaisemasta neuvotteluyhteyttä Moskovaan. Hallituksen enemmistö kuitenkin päätti keskeyttää neuvottelut, kun niissä ei päästy eteenpäin. Viimeisessä neuvottelussa 9.11.1939 Kremlissä olivat Stalin, Molotov, Paasikivi, Tanner, Paasonen ja Nykopp.

Mainilan laukaukset ammuttiin 26.11.1939 ja tilanteen vakavuus sai Kekkosen asettumaan sille kannalle, että Suomen oli lähdettävä yksipuolisten myönnytysten tielle. Ystävänsä Aaro Pakaslahden kanssa Kekkonen ehdotti, että suomalaiset joukot vedettäisiin välittömästi 50 km:n etäisyydelle Leningradista ja että asiasta ilmoitettaisiin saman tien nootilla Moskovaan. Pakaslahti oli ulkoministeriön poliittisen osaston päällikkö.

”Tämä viimeinen yritys myöhästyi hallituksen vitkastelun takia, ja niin Neuvostoliitto ehti irtisanoa diplomaattisuhteet”,
sanoi Juhani Suomi. Muutamia tunteja myöhemmin Neuvostoliitto aloitti sotatoimet Suomea vastaan.

IKL:n VASTUSTAMINEN
LÖI KOVAN LEIMAN


Talvisodan syttyminen johti Suomessa pikaise
sti uuden hallituksen muodostamiseen. Kekkosen syrjäyttämisen sanelivat lähinnä Mannerheim ja Ryti, joiden kantaan vaikutti olennaisesti Kekkosen aiempi aktiivinen toiminta IKL:ää vastaan.

Kekkonen oli jo marraskuussa 1938 käynnistänyt toimet IKL:n toiminnan lakkauttamiseksi sillä perusteella, että puolue uhkasi demokratiaa ja ennen muuta hänen tärkeänä pitämäänsä kansakunnan eheyttämistä. Lakkautusyritys oli vienyt
Kekkosen avoimeen ristiriitaan lähes kaikkien porvarillisten eduskuntaryhmien ja jopa oman puolueen enemmistön kanssa. Hänen eduskuntavaalikampanjansa hengen katsottiin vain vahvistavan hänestä syntynyttä epäilyttävää kuvaa. Sen jälkeen hänen syrjään siirtämisensä oli enää ajan kysymys.

Vaikka Kekkonen oli ministerinä jo toista kertaa peräkkäin, hän edusti poliitikkona yhä nuorisosarjaa. Nuoruus yhdessä hänen kantamansa sisäministerin salkun kanssa selitti paljolti sitä, miksi hänet oli pidetty tietämättömänä keskusteluista, joita hallituksen johto oli keväästä 1938 lähtien käynyt Neuvostoliiton lähetystösihteerin Boris Jartsevin kanssa. Vasta joulun alla hän sai tietää Neuvostoliiton pyytäneen takeita siitä, ettei Suomi tulisi sallimaan aluettaan käytettävän Neuvostoliittoa vastaan suuntautuviin toimiin.

Kekkosen reaktio Jartsevin esittämään, kuten myös tämän tehtävää keväällä 1939 jatkamaan saapuneen lähettiläs
Boris Steinin vaihtoehtona esittämiin alueellisiin ehdotuksiin, oli tiukan puolueettomuusasenteen korostaminen: ”Me olemme niin syrjässä, ettemme ole minkään suurvallan tiellä. Me olemme suurvaltojen välisessä sodassa puolueettomia.”

kari.naskinen@gmail.com

maanantai 14. lokakuuta 2019

Ott Tänak, Malcolm Wilson ja Sebastien Ogier

Rallin maailmanmestaruuspisteissä nyt kärjessä oleva Ott Tänak sai vuoden 2012 jälkeen potkut Malcolm Wilsonin rallitallista, kun Tänak oli tehnyt liikaa pahoja virheitä. Tänakin ralliuran uskottiin loppuvan siihen. Toisin kuitenkin kävi, kun Tänak sai M-Sportin entisen huippuajajan Markko Märtinin opastajakseen. Märtin sai Wilsonin palkkaamaan Tänakin takaisin loppuvuodesta 2014, ja nyt kaikki rallia seuraavat tietävät, että Tänak on nopein. Vuodeksi 2018 Tänak siirtyi uuteen Toyota-talliin ja olisi voittanut mestaruuden, mutta viime vuonna puolestaan Toyotan useat tekniset ongelmat estivät sen. Tänakin urasta on nyt tehty elokuva Ott Tänak: The Movie.

Virolaisen Tarvo Möllerin ohjaamassa elokuvassa käydään läpi Tänakin uran vaiheita ja annetaan kuvaa myös Tänakista ihmisenä. Mielenkiintoista on nähdä se, että Tänakin läheisimmät ihmiset rallin piirissä ovat edelleen Malcolm Wilson ja tallikaverina M-Sportilla ajanut Sebastien Ogier. Jos Wilson ei ole paikanpäällä seuraamassa jotakin kilpailua, lähettää Tänak pikaisesti sen päätyttyä tekstiviestin Wilsonille Englantiin ja kertoo kommentit ”pomolle”.

Ogier puolestaan on se, joka ensimmäisenä kiirehtii Tänakin luo, jos tämä on jonkin katastrofiin päättyneen pikataipaleen tai kilpailun jälkeen yksinäisyydessä murehtimassa – tai joskus itkemässä.

”Jos minä en voita, toivon aina, että Ott voittaisi”, sanoo Ogier. Elokuvassa on paljon muitakin haastateltavia, Wilsonin, Märtinin ja kovimpien kilpakumppaneiden lisäksi mm.
Tommi Mäkinen, Kaj Lindström, MM-sarjan nettilähetysten juontajat Colin Clark ja Molly Petit sekä vaimo Janika, jonka kanssa Ottilla on kaksi lasta. Kuvassa Ott ja Janika ovat palaamassa vuoden 2018 palkintojuhlista Monacossa.

Saarenmaalla käydään myös mummolassa, jossa isoäiti seuraa yöllä netistä wrc.comin lähetystä Argentiinasta ja analysoi ajajien rengasvalintoja. Siellä Saarenmaalla Ott kilpa-ajoharrastuksensa aloittikin. Isä
Ivar Tänak ajoi rallia 1990 - 2003 Ladoilla ja Volkswageneille, ja kun Ott oli 13-vuotias, hän osallistui ensimmäisen kerran rallisprintkilpailuun VW Scirocolla ja seuraavana vuonna ralliin Golfilla.

Eikä Ott muusta piitannutkaan. Koulunkäynti ei kiinnostanut, vaan Ott sanoi opettajalle, että kilpa-ajaja hänestä kuitenkin tulee.

”Olin itsepäinen, ja olen ollut rallitouhussakin s
ellainen – siitä on ollut sekä hyötyä että haittaa”, sanoo Tänak.

Vuodet ovat kuitenkin hioneet särmiä, mutta ajajia paljon pikataipaleiden maalissa haastatteleva Molly Petit sanoo, että kuskeista Tänak on näsäviisain. Jos pätkä on mennyt hyvin, pikainen haastattelu sujuu hyvin, mutta jos kaikki ei ole kohdallaan ja on kiire renkaanvaihtoon, Tänak vetää vaikka oven kiinni haastattelijan nokan edestä.

Kun Tänak sai tallipaikan M-Sporti
lta, ei Tänak osannut pätkääkään englantia. Sinne hän kuitenkin yksin lähti ja kaikki alkoi sujua aluksi viittomakielellä. Nyt Tänak on suuri tähti, mutta tässä lajissa tähteys ei ole samanlaista kuin vaikkapa Formula 1:ssä. Ralliajajat nauttivat illallista kilpailevienkin tallien ajajien kanssa, mutta suurmiljonäärit Hamilton, Horner ja Vettel eivät aika-ajojen jälkeen rupattele yhdessä hotellin ravintolassa.

Jotakin suurellista silti rallipuolellakin.
Tänak on nyt tyytyväinen esimerkiksi siihen, että Toyotan budjetin puitteissa on mahdollista reissata maailmalla yksityislentokoneella, mikä säästää aikaa.

Elokuva on hyvä kuvaus kaikesta tästä. Voittoja ja pettymyksiä käydään läpi välillä tunteellisestikin, mikä paljastaa noiden hurjapäiden herkimmätkin tunteet. Kaksi tuntia
ja vartin kestävän elokuvan on tuottanut tallinnalainen Sterotek Film. Se on nähtävissä suomenkielisellä tekstityksellä netissä sivustolla netikino.ee (5,90 euroa).

kari.naskinen@gmail.com

sunnuntai 13. lokakuuta 2019

Kun muisti pettää, jää vain kapea minä tässä

Lahden kaupunginteatterissa menevän Isä-näytelmän kirjoittaja, ranskalainen Florian Zeller on sanonut, että se on traaginen farssi. Pahasti muistisairaan ihmisen jutuissa on tietenkin sivusta seuraten joskus farssimaisia aineksia, mutta kysymyksessä on silti pelkkä tragedia. Näytelmässä tämä korostuu mahdollisimman epämiellyttävällä tavalla.

Andr
é on eläkkeellä oleva insinööri, joka asuu hienossa huoneistossaan Pariisissa. Kaikki ei kuitenkaan ole enää kohdallaan. Kellokin häviää välillä ihmeellisesti. Onko kodinhoitaja Isabelle sen varastanut? Eikä tytär Annekaan ole niin kuin ennen, näyttää joskus aivan toiselta. Entä Annen mies, onko Paul vävy vai sittenkin joku muu? Kotikin vaikuttaa muuttuneelta.

Näytelmässä on harvinaislaatuinen rakenne. Katsojat eivät joka hetki seuraa todellista tilannetta, vaan melkein kaikki perustuu siihen, miten André näkee ja mieltää asiat. Tilanteet ovat absurdeja, kun André kokee ne eri tavalla kuin ne ovat todellisuudessa.

Näytelmän ohjannut
Sini Pesonen kertoo käsiohjelmassa isoäitinsä tapauksesta ja pohtii tilannetta: ”Kuinka vaikeaa on, kun tuttu ja turvallinen muuttuu ja katoaa ympäriltä? Millaisia tunteita tämä herättää toisaalta muistisairaassa itsessään ja toisaalta omaisissa ja hoitajissa? Miten avuttomaksi ihminen tuntee itsensä tämän muutoksen edessä?”

Näytelmää hassusti kuvaten ohjaajan nimi on tekijäluettelossa Sini Pesonen, mutta käsiohjelman henkilöesittelysivulla Sini Moila (o.s. Pesonen).

Aki Raiskio tekee Andrén roolista hurjan ja vaikuttavan. Asiat päässä ovat ikään kuin selviä, mutta ne ovat ristiriidassa oikeiden tapahtumien kanssa. Mihin oma kirjahylly on hävinnyt ja mistä tuohonkin on tuollainen uusi stereosoitin ilmestynyt? Kaaos on kauhea, voi kuvitella. Oma persoonallisuuskin häviää. Sitten hetkittäin kuitenkin ymmärrys on kunnossa ja André raivostuu, kun huomaa, että hänelle leperrellään kuin pienelle lapselle.

Anne tietää, että isä on suutuspäissään ilmeisesti lyönytkin kodinhoitajaa. Tällaista varmaan sattuu, mutta paljon myös pahempaa oikeassa elämässä.

Aki Raiskio tekee roolin taitavasti. Dementikon rooli on näyttelijän kannalta erittäin vaativa, koska ei saa lipsahtaa ainakaan liikaa komiikan puolelle. Raiskio onnistuu hyvin, vaikka parissa kohtaa Zeller on vienyt tekstin juuri niille rajoille.

Lohdutonta on sekin, että paluuta parempaan ei ole. Näytelmänä Isä on jopa trilleri, kun ei tiedä, mitä tuleman pitää. Maailma Andrén ympärillä kaventuu koko ajan ja hän käpristyy omaan itsensä samalla kun Minna Välimäen lavastus kaventaa näyttämön pieneksi.

Suomessa on arviolta noin 200 000 muistisairasta ihmistä.

Annen roolissa on Raisa Vattulainen, tai oletan hänen olevan Anne. Kaupunginteatterin henkilöesittelyssä hän sanoo unelmansa olevan, että pääsisi elokuvantekoon Lars von Trierin kanssa, joten Isä on ainakin hyvää treenaamista vielä ankarampiin rooleihin.

Florian Zellerin käsikirjoituksesta on Ranskassa tehty elokuva
Matkalla Floridaan (2015). Siinä asetelma ei ole yhtä rankka kuin tässä näytelmässä. Seuraavaksi tulee elokuva, jonka Zeller ohjaa itse Englannissa, ja siinä pääosissa ovat Anthony Hopkins ja Olivia Coleman.

kari.naskinen@gmail.com

lauantai 12. lokakuuta 2019

Lapin kesä Sirkan baarissa

Jos Mika Kaurismäen elokuva Mestari Cheng olisi televisio-ohjelma, sen sisältö koostuisi kokki-tv:stä, luontomatkailu-tv:stä ja onnellisuus-tv:stä – ja lopuksi vietettäisiin häät tyyliin vierasmaalaiselle morsian.

Kiinalaista kokkia esittävästä
Chu Pak-hongista huolimatta elokuva on niin supisuomalainen kuin voi. Kaikki kliseet Suomen Lapista maailman parhaana paikkana käydään läpi. Kokki todistaa: Lappi on maanpäällinen taivas verrattuna mielessä vielä vilahteleviin kuviin kotikaupunki Shanghain älyttömistä ruuhkista, melusta ja epärehellisyydestä.

Elokuva tapahtuu Kittilässä kuvitteellisessa Pohjanjoen kylässä, jossa etelästä tullut
Anna-Maija Tuokko pitää Sirkan baaria. Ollaan kuin sadussa. Kaikkialla rauha vallitsee, kenelläkään ei kiirettä, luonto on puhdas, eri kulttuurit kohtaavat kuin maailmassa ei minkäänlaisia ristiriitoja olisikaan ja ihmiset ovat sympaattisuuden vertauskuvia, edes poliisit eivät välitä selvittää kokin työlupa-asioita, vaikka tietävät, etteivät ne kunnossa ole.

Sitten ovat vielä porot, ja koko tämän paratiisillisuuden kruunaa, kun baarin kanta-asiakkaat
Vesa-Matti Loiri ja Kari Väänänen vievät kokin saunaan ja ottavat rantalaiturilla kossua, ja Sirkka opettaa kokin tanssimaan tangoa, koska missään muualla maailmassa ei ole niin mukavaa asiaa kuin tanssilavat. Kaiken kruunaa Loirin tutulla venytyksellä laulama Lapin kesä, joka saa kiinalaisen kyyneliin.

Mutta on kokillakin jotain. Kun hän alkaa valmistaa Sirkan baarissa ruokaa kiinalaisilla resepteillä, koko kylän väki saa siitä kuulla ja kaikkien vatsa- ja muut vaivat paranevat. Lopussa ei enää Väänäsen piereskelykään vessasta kuulu.

Tässä tämä elokuvan juoni kokonaisuudessaan. Seuraavaksi siitä päästään nauttimaan Kiinassa, jossa elokuvan levitys alkaa, sillä tuotannossa on ollut mukana sikäläinen filmiyhtiö. Sopimukset on tehty myös muihin Pohjoismaihin, Australiaan, Japaniin, Israeliin, Sveitsiin, Unkarin ja Viroon.

Kokkia esittävä Chu Pak-hong on yksi ehdokas parhaaksi miesnäyttelijäksi, kun Hongkongin elokuvajuhlilla 23.11. valitaan parhaita elokuvantekijöitä. Ehdokkuus tuli Yee-Lam Wongin elokuvasta My Prince Edward, jonka ensi-ilta on 17.11.

kari.naskinen@gmail.com

perjantai 11. lokakuuta 2019

Keimolan henki asuu nyt entisessä valvontatornissa

Keimolan entisen moottoriradan alueella Vantaan Keimolanmäessä asuu tällä hetkellä noin 1200 ihmistä ja kun uusi asuinalue on kokonaan rakennettu, siellä tulee olemaan noin 3000 asukasta. Ensi tiistaina 22.10. siellä on juhlatilaisuus, kun moottoriradan vanhasta valvontatornista tehty Ombra-torni avataan. Kysymyksessä on interaktiivinen taideteos, joka kokoaa yhteisen varjon alle arkkitehtuuria, kuvanveistoa ja musiikkia, samoin esille tulee alueen tapahtumia ja historiaakin.

Sanakirjasta selvitin, että ombra on italiaa ja tarkoittaa varjoa, haamua, kummitusta ja sielua. Avajaisissa ilmeisesti kuullaan myös musiikkia, joka muodostuu Keimolan radan sielusta: avajaiskutsussa nimittäin sanotaan, että ”tornia voi soittaa
Leo Kinnusen rata-auton äänistä muodostetulla sävelasteikolla, jossa sävelet syntyvät tornia ympäröivästä liikkeestä. Kaupunkilaiset itse siis saavat teoksen ja tilan elämään ja soimaan.”

Varsinainen Keimolan radan henki kuuluu kuitenkin sen perustajalle
Curt Lincolnille, ja Ombra-torni onkin alueen kohtaamispaikalla Lincolninaukiolla.

Ombran ovat suunnitelleet taiteilijat Marjukka Korhonen ja Markus Raivio. Avajaisiltana kuullaan ja nähdään elektronisen musiikin pioneerin Esa Kotilaisen tekemä Ombran kantasävellys paikallisten asukkaiden esittämänä, kuten kutsussa luvataan. Tilaisuuden avaa kaupunginjohtaja Ritva Viljanen, juhlapuheen pitää Vantaan kaupungin taidemuseo Artsin päällikkö Anna Hjorth-Röntynen ja tilaisuuden juontaa kilpa-ajaja Emma Kimiläinen. Lisäksi pääsee ihastelemaan aukiolle tuotavia vanhoja kilpa-autoja.

Keimolan moottoriradan avajaiskilpailut pidettiin kesäkuussa 1966
ja kilpailutoiminta loppui 1978. Oman moottoriradan saaminen suomalaiselle moottoriurheilulle oli silloin iso asia, jopa suurempi juttu kuin nyt Kymi Ringin odottaminen, vaikka Keimolassa ei MM-kilpailuja järjestettykään. Merkittävää tuossa avajaiskilpailussa oli sekin, että Formula V -luokan ensimmäiset suomalaiset Veemax-autot oli saatu valmiiksi.

Veemaxin suunnitellut Max Johansson ei vielä tähän kilpailuun osallistunut, kun oli joutunut juuri pahimmoilleen sairaalaan umpiusuolentulehduksen takia, mutta näillä autoilla ajoivat Keijo Hollming ja Seppo Pitkänen. Kilpailun voitti ruotsalainen Sven-Olof Gunnarsson (Dolling), toinen oli Leif Hansen (Beachcar), kolmas Leo Kinnunen (Apal) ja neljäs Antti Aarnio-Wihuri (Autodynamics).

Myöhemmin myös Keke Rosberg ajoi Veemaxilla (kuvassa) ja sijoittui ensimmäisellä kaudellaan 1972 SM-pisteissä kolmanneksi edellään Mikko Kozarowitzky (Veemax) ja Hans Koch (Austro Vau).
Formua 3 -luokan voitti Keimolan avajaiskilpailuissa John Fenning sekä henkilöautoluokat Harald Kronegård, Juhani Liedes ja Timo Mäkinen. Maksaneita katsojia oli noin 20 000.

Sitten vielä paluu arkeen ja nykypäivään: Lincolninaukion läheisyyteen valmistuu näinä aikoina Pikku-Keimolanpuisto, jossa on mm. aidattu lasten leikkipaikka ja ulkoliikuntavälineitä. Alueelle istutetaan lehti- ja havupuita, havukasveja, perennoja ja sipulikukkia sekä 60 kirsikkapuuta. Puistosta pääsee sillan kautta Pikku-Keimolan raitille, Keimolanmäenpuistoon ja Isosuon luonnonsuojelualueelle, jonne rakennetaan myöhemmin pitkospuut. Keimolanmäen päiväkoti
aloittaa toimintansa marraskuun alussa ja alakoulu tammikuussa kevätlukukauden alkaessa.


kari.naskinen@gmail.com

torstai 10. lokakuuta 2019

Puolet kaupungin budjetista: talousarviokirjassa yksi rivi

Lahden kaupungin sosiaali- ja terveyspalvelut tuottaa Päijät-Hämeen hyvinvointiyhtymä. Siinä on mukana Lahden lisäksi yksitoista muuta kuntaa. Nämä kunnat ostavat siltä perusterveyden- ja sosiaalihuollon, erikoissairaalahoidon ja ensihoidon palvelut. Lahden kaupungin menoista nämä nämä ostot ovat noin 400 miljoonaa euroa eli melkein puolet kaupungin koko budjetista.

Näistä menoista naristaan jatkuvasti siksi, että ne kasvavat jatkuvasti.
Jotain pitäisi tehdä, mitä? Kaupungin tuoreessa talousarviokirjassa, joka koskee ensi vuotta, asia kuitataan yhdellä rivillä. Tai on rivejä kolme, mutta kun menoihin ynnätään toiseksi riviksi tulot 0 euroa, niin kolmas rivi on sama kuin ensimmäinen.

Tämä on se informaatio, joka kaupunginvaltuutetuille jaetaan.

Talousarviokirjassa on kaupunginjohtaja
Pekka Timosen nimi. Hän ei suurta painoa vaaleilla valituille valtuutetuille annakaan. Tämän päivän Etelä-Suomen Sanomissa Timonen kirjoittaa, että kaupungin virkamiehet eivät ole poliittisten päättäjien alaisia. Joihinkin lakipykäliin vedoten Timonen sanoo, että ”poliittisten päättäjien ja viranhaltijoiden välillä ei ole esimies-alaissuhdetta”. Näin se kai juridisesti on, mutta tosiasia on kuitenkin, että virkamiehet vain selvittävät ja tutkivat asioita, tekevät niistä omat ehdotuksensa, mutta vain poliitikot päättävät. Ylimpänä ovat siis poliitikot. Näin tässä kävi Timosen kohdallakin, kun yritti muka omilla valtuuksillaan valita ympäristökaupunkihankkeen johtajan. Ei onnistunut.

Hyvinvointiyhtymässä ylintä valtaa pitää poliitikoista valitut yhtymäkokous ja hallitus. On silti erikoista, että suurimman maksajan omassa, kaupunginjohtaja Timosen laatimassa talousarvio
esityksessä koko homma kuitetaan yhdellä rivillä. Me kuntalaiset olemme äänestäneet kaupunginvaltuustoon omat edustajamme ja kyllä heidän pitäisi saada jo budjettikirjasta enemmän tietoa kuin mitä nyt tapahtuu.

Kirjoituksessaan Timonen puhuu hyvästä hallinnosta. Budjettikirja ei sellaista edusta. Toivottavasti tuleva pormestari uudessa hallintosysteemissä tajuaa näitä asioita paremmin.

kari.naskinen@gmail.com

keskiviikko 9. lokakuuta 2019

Leni Riefensthalin takana oli Arnold Fanck

Televisiosta tuli dokumenttielokuva Leni Riefenstahlista ja Arnold Fanckista, jotka tekivät elokuvia natsi-Saksassa. Leni Riefenstahl on suuresti tunnettu varsinkin kahdesta elokuvastaan, jotka hän teki Saksan kansallissosialistisen puolueen puoluekokouksesta Nürnbergissä 1934 ja Berliinin olympiakisoista 1936. Leni oli ujuttautunut Adolf Hitlerin suosioon ja menestyi, mutta Fanck jäi pahasti sivuun, kun ei suostunut liittymään NSDAP:hen - ”en ole urheiluseurankaan jäsen, niin en liity puolueeseenkaan”, vastasi Fanck Joseph Goebbelsille.

Tv-dokumentin
on tehnyt saksalainen Annette Baumeister, joka on haastatellut mm. Fanckin pojanpoikaa Matthias Fanckia. Tuli ilmi esimerkiksi sellainen yksityiskohta, että vaikka Arnold Fanckin nimeä ei esiinny Riefenstahlin ensimmäisen oman elokuvan Sinisen valon (1932) tekijöiden joukossa, niin Riefenstahl oli pyytänyt lopulta Fanckia leikkaamaan sen, kun omat taidot eivät olleet riittäneet.

Riefenstahl oli sitä ennen ollut päänäyttelijänä Fanckin vuoristoelokuvissa, joita nähtiin Suomessakin:
Alppien salaisuus (1926), Valkoinen helvetti (1929) ja S.O.S. Eisberg (1933). Fanck harrasti alppihiihtoa ja oli perustanut kolmen muun miehen kanssa elokuvayhtiön Berg- und Sportfilm GmbH Freiburgin, joka teki useita seikkailuelokuvia Alpeilla.

Konflikti natsien kanssa kuitenkin syntyi viimeistään 1934, jolloin hän teki elokuvan Ikuinen unelma, mutta erehtyi ottamaan sen tuottajaksi juutalaisen Gregor Rabinovitchin. Tämä pani rahahanat kiinni Saksassa, mutta Fanck selvisi eteenpäin saamalla sopimuksen Japanin kulttuuriministeriön kanssa. Niin syntyi Samurain tytär (1937), mutta vihdoin 1940 Fanck alistui liittymään natsipuolueeseen. Kaksi dokumenttielokuvaa hän vielä teki, mutta niihin elokuvaura käytännöllisesti katsoen loppui, vaikka hän vielä myöhemmin pääsi tekemään käsikirjoitukset pariin elokuvaan. Fanck hankki elantonsa viimeksi metsurina ja hän kuoli 85-vuotiaana 1974.

Fanckin tapaus ei ole aivan tyypillinen. Iso osa saksalaisista elokuvantekijöistä lähti maanpakoon 1930-luvulla, mutta Fanck luovutti ja liittyi puolueeseen. Parhaina vuosinaan hänellä oli rakkaussuhde Leni Riefensthalin kanssa, mutta sekään ei riittänyt hänelle puolueeseen liittymiseksi, ennen kuin se oli jo myöhäistä. Leni Riefenstahl kuoli Fanckin alppielokuvissa karaistuneena vasta 101-vuotiaana 2003.

Leni Riefensthalista on ilmestynyt suomeksi elämäkertakirja (Otava, 2008).

kari.naskinen@gmail.com

tiistai 8. lokakuuta 2019

Rikas saa 10 pistettä, kaikkein köyhin 0.

Eduskunnan ainoa kommunisti Anna Kontula on ehdottanut, että ihmisten omaisuudelle pitäisi määrätä kattoraja. Toisenlaisesta poliittisesta teoriastaan tunnettu italialainen Vilfredo Pareto näki asian päinvastoin, hän piti rikkautta pelkästään hyvänä asiana. Kirjassaan Mind and Society (1935) Pareto esitteli eliittiteoriaansa, jossa hän leikki ajatuksella jokaisen ihmisen mittaamisesta asteikolla 0 - 10, ja yksi tekijä oli omaisuuden arvo: ”Henkilölle, joka on hankkinut miljoonia joko rehelisesti tai epärehellisesti, annetaan arvosana 10, kun taas tuhansia hankkineelle annetaan 6 pistettä ja köyhäintaloon joutunut saa 0 pistettä.”

Raha pelkästään ei kuitenkaan ratkaise. Pareto antoi hyville runoilijoille 8 - 10 pistettä, mutta ihmisiä pilkkaava kynäilijä saisi korkeintaan yhden pisteen. Nokkeluuskin sai Paretolta suuren arvon: ”Älykäs konna, joka osaa huiputtaa ihmisiä joutumatta vankilaan, saa 8 - 10 pistettä
sen mukaan, paljonko on onnistunut rahaa näin keräämään. Pelkkä taskuvaras saa yhden pisteen.”

Taloudellinen, sosiaalinen ja poliittinen lahjakkuus kasautuu Pareton mukaan harvojen käsiin, ja tästä joukosta syntyy aina valtaa pitävä eliitti. Loput ovat hallittavaa massaa. Eikä epäilystäkään, etteivätkö eliitit ole vaikuttaneet historiankulkuun enemmän kuin massat. Poikkeu
kset tietenkin vahvistavat säännön, kuten tapahtumat Venäjällä ja Kiinassa aikoinaan todistivat.

Eliiteillä on kuitenkin sellainen ongelma, että ne tulevat usein itsekylläisiksi, jolloin ne menettävät valta-asemansa uudelle kyvykkäälle ainekselle, josta tulee uusi eliitti.

Pareto kirjoitti eliitistä ”leijonina” ja sen syrjäyttäjistä ”viekkaina kettuina”
tuttu jako jo Machiavellin Ruhtinaasta (1523). Esimerkkinä onnistuneesti uudistuneesta eliitistä Pareto piti antiikin Ateenaa, joka kettujen ansiosta menestyi taloudessa, kulttuurissa ja politiikassa. Päinvastainen esimerkki oli leijonien hallitsema Sparta, josta ei noussut filosofeja eikä suuria taiteilijoita. (Jyväskylää sanotaan Suomen Ateenaksi, ja olisikohan Kouvola Suomen Sparta, kun tuossa pienessä kaupungissa on palloilusarjojen ylimmällä tasolla peräti kolme joukkuetta.)

Leijonat ovat varovaisia, säilyttäviä ja varmuutta etsiviä. Ketut taas luottavat älykkyyteensä, viekkauteensa ja aina tarvittaessa petokseenkin.
Ruhtinaassa on kuitenkin oltava sekä leijonaa että kettua, kuten Niccolo Machiavelli neuvoi valtaansa laajentamaan pyrkivälle hallitsijalle:

1. Sotaa ei voi välttää, sitä voi vain lykätä, mutta siitä hyötyy vain vihollinen.
2. On turvallisempaa olla pelätty kuin rakastettu.
3. Kanna aina asetta mukanasi.
4. Viisas ruhtinas ei pidä sanaansa, jos siitä voi koitua hänelle itselleen vahinkoa.
5. Jos auttaa toista nousemaan valtaan, tuhoaa itsensä.
6. Ihmiset pitää joko voittaa puolelleen tai raivata tieltään.
7. Jos vahingoittaa jotakuta, on se tehtävä niin hyvin, ettei tarvitse pelätä kostoa.
8. Paras tapa arvioida vihollista on tarkastella miehiä hänen ympärillään.
9. Ruhtinaan on oltava kettu, joka huomaa ansan, ja leijona, joka säikyttää sudet.

Nykyisin on myös sellaisia ruhtinaita, jotka ovat muokanneet itseään ikään kuin poliittisen eliitin ukopuolelta tuleviksi. Donald Trump nousi presidentiksi elinkeinoelämästä, Emmanuel Macron valittiin perinteisen oikeisto-vasemmistojaon ulkopuolelta ja Macronin sitoutumattomuusvakuuttelujen ansiosta, Volodymyr Zelenskyi keksittiin presidentiksi televison hupiohjelmista, eikä Sauli Niinistökään lähtenyt vaaleihin Kokoomuksen ehdokkaana. Juha Spilä löydettiin kepun johtoon yrityselämästä ja Harry Harkimo sanoo nyt olevansa pettynyt politiikkaan, koska siinä on liikaa ideologioita. Taitavat olla kettuja koko porukka.


kari.naskinen@gmail.com

sunnuntai 6. lokakuuta 2019

Mäkihyppykausi nyt tavallista pitempi

Koska mäkihyppykausi alkoi lauantaina Klingenthalissa ja Dohan MM-yleisurheilu on saatu hoidetuksi, on syytä siirtyä asiaan. Alkanut mäkihyppykausi on tavallista pitempi, sillä se loppuu vasta ensi kesäkuussa, jolloin Ainopuiston teatterissa Lahdessa esitetään näytelmää Viki ja punapaidat.

Aiheen tähän juttuun sain varsinaisesti jo viime keväänä, kun löysin kirpputorilta Enzio Sevonin kirjan 33 tähteä urheilijoina ja ihmisinä vuodelta 1947, ja yhtenä esiteltävänä on edellisen vuosikymmenen kovista nimistä Lauri Valonen. Hän saavutti parhaat menestyksensä yhdistetyssä, mutta oli tietenkin myös erinomainen mäkimies voittaen Salpausselälläkin kolme kertaa.

Mäessä Lauri Valonen (1909 - 1982) saavutti kaksi SM-hopeaa ja yhdistetyssä kolme SM-kultaa. Isoissa arvokisoissa hän oli mukana kolme kertaa:

1934 MM-kisoissa Sollefteåssa mäessä neljäs, yhdistetyssä viides.
1935 MM-kisoissa Vysoke Tatryssa yhdistetyssä hopeaa.
1936 olympiakisoissa Garmischissa yhdistetyssä neljäs, mäessä kuudes.

Lauri Valonen oli LHS:n punapaitoja, joka oli vanhempiensa ja pikkuveljensä Oivan kanssa muuttanut Helsingistä Lahteen 5-vuotiaana. Enzio Sevon kuvailee:

”Jo aivan pikkuisena Lauri touhusi lujasti Lahden maastossa harjoitellen poikien tapaan mäenlaskua jokaisesta pienestä kukkulasta. Hän ei ollut 13 vuotta vanhempi osallistuessaan ensi kerran kilpailuihin. Se tapahtui piirinmestaruuskilpailuissa ja Lauri sijoittui neljänneksi junioriluokassa.”

Oiva oli tietenkin hyvä kaveri hyppyharrastuksissa, ja Oivakin voitti suomenmestaruudet sekä mäkihypyssä että yhdistetyssä.

Ennen toista maailmansotaa olivat punapaitojen suuret nimet Lauri Valosen ohella Paavo Nuotio ja Leo Laakso. Vielä sotien jälkeenkin 1945 Laakso ja Valonen ottivat Salpausselällä kaksoisvoiton ja kymmenen parhaan joukossa oli viisi lahtelaista, SM-kisoissa Jyväskylän Taulumäellä kuusi, samoin Puijolla.

Seuraava vuosikymmen oli jo valtavaa ylivoimaa: Juhani Kärkinen voitti maailmanmestaruuden 1958 ja Salpausselällä 1959 LHS otti kuutoisvoiton, vaikka Kalevi Kärkinen oli samaan aikaan Squaw Valleyn esikisoissa.

HEINO JA SALMENRANTA
LÖYSIVÄT PUNAPAIDAN

Valonen ja Nuotio tekivät 1933 kirjan Mäenlaskun opas. Molemmat pelasivat myös pesäpalloa, jossa Valonen voitti LMV:n joukkueessa kaksi SM-kultaa ja Nuotio yhden.

Lahtelaisen mäkihypyn historiasta ovat puolestaan Antti Karisto ja Pekka Laaksonen tehneet ison kirjan Punapaidat (2011), jossa kerrotaan myös punaisen hyppypaidan synnystä:

”Kylmästä värisevin jäsenin ei hyppääjä koskaan voi tehdä parastaan”, sanoivat Valonen ja Nuotio Mäenlaskun oppaassaan. Villapaidan piti siis olla tiivis ja tuulta pitävä. Tällainen oli punapaita, jossa oli tikattu 10-12 silmää sentille, kun tavallisesti kutomakoneet tikkasivat 6-8 silmää sentille. Punapaidassa oli myös kauluri, mutta kun sen käänsi alas, paitaa pystyi käyttämään juhlapaitanakin, koska valkoinen paita ja kravatti näkyivät kaula-aukosta. Pentti Heino ja Veikko Salmenranta löysivät mallin Oslosta Karl Johans Gatelta 1951 Holmenkollenin esikisoissa. Urheiluliikkeen ikkunassa oli mallinukella Ruudin veljesten seuran Kongsberg IF:n punavalkoiset villapaidat ja pipot. Ostivat pois. Rinnassa ollut K-kirjain korvattiin Lahdessa L-kirjaimella. Väri oli jokseenkin sama.

Rahaa oli jäänyt hyvän sattuman ansiosta. Kadulla olivat Penttiä ja Veikkoa tulleet vastaan Esko Järvinen ja Reino ”Palle” Hirviseppä, joilla oli yhden hengen huoneet hienossa hotellissa. Toisen huoneen he antoivat pojille ja menivät itse toiseen. Huoneet oli maksettu.

Lahdessa LHS:n punapaidat valmistivat
Selma Toivosen kutomo ja Taito Toivosen Taitoneule.

KARPALOSSA
KESÄLLÄ 1956


Lahden lähihistoriaan viime vuosien kesänäytelmissään tarttunut
Timo Taulo kirjoittaa siis parhaillaan näytelmää punapaidoista. Esitykset ovat 5.-14.6. Panen tähän Taulon ennakkoesittelyn näytelmästä:

Punapaidat on mäkimiesyhteisö, ainutlaatuinen nuorukaisten muodostama joukko, jolla on yhteiset tavoitteet ja valtava yhteishenki. Se oli 1950-luvulla lahtelainen ilmiö. Näytelmässä kerrotaan myös Lahden ensimmäisen naismäkihyppääjän Sylvi Salmisen tarina. Rohkeaa ja rämäpäistä hyppääjää pidettiin ”ilmestyksenomaisena tapahtumana”.

Näytelmä seuraa Veikko Kankkosen uraa 1950-luvun alusta Sotkamosta Lahteen muuton jälkeen aina Innsbruckin olympiakultaan 1964. Tie huipulle oli nuorelle pojalle vaikea ja kuoppainen. Menestys ei tullut ilmaiseksi. Kankkosen hyppytyyli oli rohkea ja tavoitteli aina uusia metrejä, kaatumisen uhallakin. Vikin kaatumiset koituivat kuitenkin vahvuuksiksi – rohkeus kannatti pitkälle.
Kankkosen uran huippuhetket koettiin Innsbruckin olympiakisoissa, joissa hän voitti normaalimäen kultaa ja suurmäen hopeaa. Samana vuonna hän voitti myös Keski-Euroopan mäkiviikon – ja hyppäsi ensimmäisen kerran suomenmestariksikin.

Punapaidoissa hyppäsi lukuisia menestyviä hyppääjiä Kankkosen lisäksi;
Juhani ja Kalevi Kärkinen, Eino Kirjonen, Ossi Laaksonen, Niilo Halonen, Antero Immonen… ja he veivät Lahden Hiihtoseuran mäkimainetta uusiin sukupolviin Janne Ahoseen, Jari Puikkoseen, Pentti Kokkoseen ja Toni Niemiseen saakka.

Viki ja punapaidat esitetään Karpalon hyppyrimäkien maastossa. LHS:n mäkijuniorit ovat mukana hyppäämässä seuraikoniensa väreissä. Näytelmässä kisataan Karpalonsuon mäkikisassa kesällä 1956. Karpalon mäki toimi 1950-luvulla punapaitojen kesäharjoittelupaikkana. Modernin muovialustan tilalla oli vain olkia ja lattiavahaa – ja aika paljon hyppyruhjeita.

kari.naskinen@gmail.com