perjantai 22. helmikuuta 2019

Miljonäärikiekkoilija itsemurhan partaalla

Jarkko Rautala on NHL:ssä pelaaja huippukiekkoilija, joka on huonosti menneen kauden jälkeen itsemurhan partaalla. Kansallisteatterin Sammakkokuningas-näytelmän alussa hän kertoo kesämökillä isälleen, että on juuri yrittänyt itsemurhaa isoisän vanhalla Parabellumilla, mutta se ei ollut lauennut. Pasi Lampelan näytelmä kuvaa pelaajaa, joka on ajautunut pahaan masennukseen. Nyt ovat panoksina elämä ja kuolema.

Jarkko on saanut menneellä kaudella palkkaa 6,5 miljoonaa dollaria eli on aivan suomalaispelaajien kovinta kärkeä. Hänen maalimääränsä jäi kuitenkin vain 30:een, eikä hänen joukkueensa Bruins yllättäen selvinnyt pudotuspeleihin. Ainakin kymmenen maalia liian vähän ja Jarkko syyllistää itsensä. Bruinskin tuntuu syyllistävän, koska sopimusta seuraavaksi kaudeksi ei ole tullut.

Isän kanssa Saimaan rannalla isä ja poika pitävät jonkinlaista terapiaistuntoa, johon osallistuu myös Jarkon sisko. Isä on autokauppias, jolla ei samanlaisia paineita ole, vaikka autokauppakaan ei koskaan ole pelkkää menestystä.

Jarkon tilanne on kuitenkin vaikeampi, koska kaikki hänen tekemisensä on aina julkista. Jokainen maali tai huono ottelu raportoidaan Suomessakin heti seuraavana aamuna televisiossa. Kaiken tähtäimenä on jääkiekkoilijoiden suurin palkinto, NHL:n voitto ja Stanley Cup -pokaali:

”Mä näen sen mun silmissäni joka ilta nukkumaan mennessä. Musta alusta, ylöspäin kapenevat kerrokset, malja. Mä näin miten me nostettais se ilmaan järjettömien taisteluiden jälkeen viimesillä voimilla. Sit se vaan katos jonnekin pimeeseen.”

Isä ja poika ovat todellisuudessakin isä ja poika, Heikki Nousiainen ja Mikko Nousiainen. Heidän kohtaamisensa on vaikea. Varsinkaan Jarkko ei osaa asettua mihinkään muuhun kuin omaan itseensä. Isäkin on ”vain” autokauppias – ”mä en kestä kattoo kun sä tuhlaat elämäs”.

Ammattiurheilu on kuitenkin raakaa peliä. Isä sanoo, että Jarkko on tehnyt parhaansa ja sen täytyy riittää. Näin asia ei kuitenkaan ole. Tämän varmasti tietävät myös oikeat NHL-pelaajat. Käsiohjelmassa Lampela ihmettelee samaa: ”On karmivaa, että on sisäistetty yhteiskunnallis-taloudelliset vaatimukset niin täydellisesti, ettei omalla elämällä ole mitään merkitystä, ellei niitä tavoita.” Tätä tosiasiaa alleviivaa kaiken toiminnan suuri julkisuus, ja se on varmaan hurjaa, vaikka pelaajat eivät siitä täysin avoimesti puhu, eivät ainakaan pelivuosiensa aikana. Kovat jätkät eivät valita.

Näytelmän asetelma Willensaunan pienellä näyttämöllä on tuttu penkkiurheilijoille ja ehkä se jonkin verran selviää muunkinlaisille katsomossa istuville. Kokonaisuus jää kuitenkin kovin staattiseksi. Lampelan itse ohjaamassa näytelmässä staattisuutta yritetään murtaa tanssitaiteilija Mikko Orpanan hyppelehtimisillä dialogien välissä, mutta tämä jää ulkopuoliseksi teelmäksi. Jonkinlainen muoti-ilmiökin tämä tuntuu nyt olevan, sillä juuri äsken näin samantapaisen koreografiavirityksen Lahden kaupunginteatterin Ikitiessä, jossa päähenkilön mielenmaisemaa yritetään kuvata erikoisella Kalevalan Kullervo-roolihenkilöllä.

Nousiaiset muodostavat hyvän parin. Sen vahvempi osapuoli sekä roolin että näyttelemisen puolesta on Heikki Nousiainen. Tämä jako syntyy jo tekstistä, sillä isä ymmärtää elämää paremmin kuin pelkkää jääkiekkoa ymmärtävä Jarkko. Toisaalta onhan isän elämä sikäli helpompaa, ettei aamutelevisiossa heti kerrota, jos eilen ei mennyt kaupaksi yhtään autoa.

kari.naskinen@gmail.com

maanantai 18. helmikuuta 2019

Kaiken pahan alku oli Suomen sota 1808-09

Viime vuosi meni kansalaissotavuoden tapahtumia kerratessa ja myöhemmin tänä vuonna alkaa talvisodan muistelu, kun sen alkamisesta tulee kuluneeksi 80 vuotta. On jo alkanutkin sen vatkaaminen, olisiko sota voitu välttää. Tietenkin olisi, mutta toisin kuitenkin kävi.

Historia antaa mahdollisuuden monenlaisiin jossitteluihin. Yksi ratkaiseva asia oli jo Ruotsin ja Venäjän välillä käyty sota 1808-09, ja koska sen kohteena oli nimenomaan Ruotsin itäinen osa Suomi, on sen nimeksikin tullut Suomen sota.
Venäjällä ei ennen noita vuosia ollut aikomusta liittää Suomea osaksi keisarikuntaansa, mutta niin siinä lopulta kuitenkin kävi, että nämä Ruotsin itäiset läänit liitettiin sen osaksi, Suomen suuriruhtinaskunnaksi. Jos tätä myllerrystä ei olisi tapahtunut, olisiko Mainilan laukauksia ammuttukaan.

Suomen valtiota ei ehkä olisi ollenkaan syntynytkään. Sitten jos Venäjä 1939 olisi ehdottanut Ruotsille joitakin pieniä aluevaihdoksia, olisi vaihtokauppaan suostuttu, koska Ruotsi oli virheistään oppinut ja sen politiikka oli jo 1900-luvulla rauhanomaisempaa ja viisaampaa kuin Suomen Eikä talvisotaa siis olisi tarvittu.

Suomen sota 1808-09 kuitenkin syttyi, koska Ruotsin kuningas Kustaa IV Adolf oli voimansa tunnossa. Venäjä alkoi vuoden 1807 lopulla valmistautua sotaan ja hyökkäys alkoi 21.2.1808. Kuninkaalla oli vielä mahdollisuus pysäyttää hyökkäys suostumalla ns. mannermaansulkemukseen, mutta eipä halunnut. Tämä ”sulkemus” oli Venäjän ja Ranskan kesällä 1807 tekemä sopimus, jolla ne pyrkivät pakottamaan Britannian kauppasaartoon. Mukaan vängättiin myös Tanska ja Portugali, joiden piti sulkea kaikki satamansa englantilaisilta. Ruotsin painostus annettiin Venäjän tehtäväksi, kun taas Ranskan tehtäväksi määriteltiin Tanskan ja Portugalin painostaminen.

Venäjä sai valtuudet pakottaa Ruotsi kauppasaartoon myös voimakeinoin. Tässä yhteydessä Napoleon Bonaparte ehdotti tsaari Aleksanteri I:lle myös mahdollisuutta valloittaa Suomen alue Venäjälle.

Kustaa IV Adolf suhtautui kaikkiin Napoleonin ehdotuksiin kielteisesti, eikä halunnut mitenkään edesauttaa tämän valloituspyrkimyksiä. Kaiken lisäksi myönnytykset Napoleonille olisivat saattaneet Ruotsin vaaralle alttiiksi Englannin vastatoimille.

Näin siis Suomen hallinta siirtyi Ruotsilta Venäjälle. Entä olisiko Suomi itsenäistynyt ilman tätä vaihdosta? Olisivatko suomenmielisten fennomaanien tarvinnut alkaa puuhata omaa valtiota?

Tällaisia spekulaatioita voi tietenkin viedä vieläkin kauemmas historiaan. Jos Pähkinäsaaren rauhan rajat 1323 olisivat jääneet pysyviksi, niin taas olisi ollut toisenlaista.  Rauhansopimuksen mukaan Karjala jaettiin kahteen osaan niin, että merkittävämmät Itä-Kannaksen ja Laatokan Karjalan asutusalueet jäivät Novgorodille.

Seuraava rajojen muutos tapahtui Täyssinän rauhassa 1595, jolloin Ruotsin alueeksi tulivat myös Viron pohjoiset osat.

Jos näiden kaltaisia rajalinjoja olisi ollut vielä 1800-luvun alussa, eikä Suomen sotaa olisi tullut, seuraukset olisivat olleet luultavasti hyvinkin toisenlaisia. Kun nationalismi joka tapauksessa ajoi kohti pienempiä itsenäisiä valtioita, olisiko esimerkiksi Karjalasta muodostunut oma valtionsa, Nevalta Jäämerelle, pääkaupunkina Viipuri?

Tai jos Hitler olisi voittanut ja Suur-Suomi olisi toteutunut. Mitähän porukkaa me nyt olisimme?

Mutta hyvä näin, Petteri Orpoa muunnellen siteeraten: ”Suomi kuuluu meille!”

Tään kansan taistelut ken voi
ne kertoella, ken?
Kun sota laaksoissamme soi,
ja halla näläntuskan toi,
ken mittasi sen hurmehen
ja kärsimykset sen?


kari.naskinen@gmail.com

torstai 14. helmikuuta 2019

Fennit, Finna land

Suomalaisilla historiapäivillä Sibeliustalossa tekee aina myös kirjalöytöjä, tällä kertaa tuli mukaan uusi painos Publius Cornelius Tacituksen kirjasta Germania (Gaudeamus, 2018), jonka tekstit Tacitus kirjoitti vuonna 98 jaa. Tacitus oli roomalainen senaattori ja historioitsija, joka tässä kirjassa kuvaa Tonavan pohjoispuolella asuvia kansoja. Tähän eurooppalaiseen populaatioon kuuluvat myös alkukantaiset fennit, joilla ilmiselvästi tarkoitetaan suomalaisten ja saamelaisten esivanhempia.

Aivan ensimmäisen kerran eivät suomalaiset, lappalaiset ja svealaiset kuitenkaan esiinny Tacituksen tekstissä, vaan tämän pohjoisen kolkan asujamistosta oli merkintöjä jo 300-luvulla eaa. Tacituksen tiedotkin Pohjois-Euroopasta perustuivat kirjallisiin lähteisiin, sillä itse hän ei käynyt näin pohjoisessa.

Germania-kirjaan selitykset laatinut Tuomo Pekkanen joka tapauksessa kirjoittaa, että kuvaus fenneistä vastaa hyvin sitä käsitystä, joka on saatu lappalaisista myöhempien lähteiden perusteella. Pekkanen on Jyväskylän yliopiston entinen professori, joka mm. on kääntänyt Kalevalan latinaksi ja toimittaa latinankielisiä uutisia Yleisradiolle.

Näin Tacitus esi-isiämme kuvaa: ”Fennit ovat ihmeen villejä, viheliäisen köyhiä. Ei heillä ole aseita, ei hevosia, ei asuntoja. Ravintona ovat kasvit, vaatteina nahat, makuusijana maa. Ainoa varallisuus on nuolissa, joita he raudan puutteessa terästävät luilla. Metsästys elättää yhtäläisesti sekä miehiä että naisia. Naiset seuraavat miehiä kaikkialle ja pyytävät osan saaliista. Lapsillakaan ei ole muuta suojaa villieläimiltä ja rajuilmoilta kuin jonkinlainen oksista punottu katos. Sinne palaavat nuoret, se on vanhojen turvapaikka. Mutta tämä on heistä onnellisempaa elämää kuin pelloilla huokaileminen, vaivalloinen talojen rakentaminen sekä milloin toiveikas, milloin pelokas huolenpito omasta ja vieraasta omaisuudesta. Rauhassa jumalilta ja rauhassa ihmisiltä he ovat saavuttaneet sen vaikeimman päämäärän, ettei heidän tarvitse edes mitään toivoa.”

TURJANMAA

Lähempänä näitä pohjoisia alueita syntyi muinaisenglantilainen Beowulf-eepos, jonka syntyajaksi arvioidaan viimeistään vuosi 725. Siinä mainitaan ensimmäisen kerran Englannin kirjallisuudessa Finna land (eepoksen säkeessä 580). Finna land merkitsee tässä yhteydessä kaukaista, myyttistä maata merten äärillä. Finneillä lienee tarkoitettu saamelaisia, joka oli etäisin eepoksen yleisölle tuttu pohjoinen valtakunta.

Osmo Pekosen ja Clive Tolleyn suomennoksessa (WSOY, 1999) Finna landista käytetään käännöstä Turjanmaa: ”Viimein merivirtojen mahtavat mainingit viskasivat minut Turjanmaan rantaan.”

Beowulf on eeppinen sankariruno, joka sisältää 3182 riviä. Sillä ei ole alkuperäistä nimeä, mutta se on tunnettu 1800-luvun alkupuolelta lähtien päähenkilönsä mukaan nimellä Beowulf.

GERMANIAN KANSAT
OVAT PUHDASTA ROTUA

Takaisin Germaniaan ja Tacituksen luonnehdintaan germaaneista: ”…mitkään aviosuhteet vierasheimoisten kanssa eivät ole tahranneet Germanian kansoja, vaan ne ovat omalaatuista, puhdasta ja vain itsensä kaltaista rotua. Siksi ulkonäkökin on kaikilla samanlainen, sikäli kuin se on mahdollista niin suuressa joukossa: tuikeat siniset silmät, punertavat hiukset ja kookas ruumis, jossa kuitenkin on voimaa vain rajuun hyökkäykseen.”

Ei ihme, että Tacituksen teksti on toistuvasti ylläpitänyt ja lisännyt saksalaisten kansallistietoisuutta, kuten Pekkanen kirjoittaa: ”Ensimmäisessä maailmansodassa saksalaiset sotilaat kuljettivat Germaniaa repuissaan ja viime maailmansodan aikana siitä otettiin Wehrmachtin käyttöön tarkoitettu erikoispainos.”

Tacitus otti kantaa myös maahanmuuttoon: ”Kukapa lähtisi Aasiasta, Afrikasta tai Italiasta ja pyrkisi Germaniaan, missä maisemat ovat rumat, ilmasto karu sekä asumat ja näkymät ankeat, paitsi jos se on hänen isänmaansa?” Nyt 2000 vuotta myöhemmin tilanne on toisenlainen.

Metoo-henki oli voimissaan jo muinaisessa Germaniassa, jossa naisissa katsottiin olevan jotakin pyhää ja profeetallista:

”Naiset elävät suojatussa siveydessä. Eivät mitkään näytäntöjen houkutukset eivätkä mitkään vieraspitojen viettelykset ole heitä turmelleet. Salaisia rakkauskirjeitä eivät enempää miehet kuin naisetkaan tunne. Suureen väkilukuun nähden aviorikokset ovat erittäin harvinaisia. Niistä rangaistaan välittömästi; mies karkottaa sukulaisten läsnä ollessa kotoaan alastomaksi riisutun avionrikkojan, jolta on leikattu hiukset, ja ajaa hänet ruoskalla läpi koko kylän.”

Germania kokonaisuudessaan muistuttaa maantiedon oppikirjaa, jossa selitetään olosuhteita ja ihmisten elämää Roomasta katsottuna kaukaisilla alueilla, Reinin ja Tonavan takana. Kauimpana pohjoisessa asuvat myös fennit, naapureinaan oksit ja hellusit.

kari.naskinen@gmail.com

keskiviikko 13. helmikuuta 2019

Juha Uusitalo ei ymmärrä laulukilpailuja

Bassobaritoni Juha Uusitalo (55) joutui jättämään menestyksekkään kansainvälisen oopperauransa, kun vakavat sairaudet iskivät – aivokasvain, sitten aivovaltimon pullistuma ja vielä aivoinfarktikin. Nämä kaikki 2008-11. Laulaminen kuitenkin sujuu taas kuten ennenkin, mutta isoja oopperarooleja hän ei enää pysty tekemään, sillä aivoinfarkti jätti jälkensä oikeaan jalkaan, minkä takia lavatyöskentely ei onnistuisi täysipainoisesti.

Eilen Juha Uusitalo vieraili Suomen Wagner-seuran kuukausikokouksessa. Lähes kaksituntisen tilaisuuden aikana Uusitalo kertoi tuoreimpia kuulumisiaan ja muisteli menneitä.

”Olihan se oopperaura raskasta ja valtavan stressaavaakin, kun suuria rooli oli koko ajan opiskeltava sen kaiken matkustamisen ja esiintymisten ohessa. Tämän tajusi kuitenkin vasta jälkeenpäin”, sanoi Uusitalo, joka nyt asuu Tampereella. Syntyisin hän on Vaasasta.

Laulamisen kanssa hän tietenkin on edelleen tekemisissä. Ensi viikolla hän pitää kolmipäiväisen mestarikurssin Tampereella ja omia esiintymisiä ovat viime aikoina olleet kirkkokonsertit urkuri Kalevi Kiviniemen kanssa ja muut konsertit pianisti Kristian Attilan kanssa.

Mestarikurssin järjestäjä on Siuntio laulaa ry:n perustama Lauluakatemia, jonka taiteellinen johtaja Uusitalo on. Huhtikuun 27. päivänä Lauluakatemia järjestää konsertin Mustion kartanossa ja kesäkuussa on ohjelmassa neljä konserttia Siuntion kirkossa ja Siuntion Lepopirtissä. Yhdessä konsertissa hollantilainen bassobaritoni Robert Holl laulaa Schubertin Winterreisen. Kun Uusitalolta kysyttiin, voisiko hänkin laulaa Winterreisen, hän vastasi ympäripyöreästi, että ”no jaa, niin no, jos sopiva paikka löytyy…”

Bernd Alois Zimmermannin vokaalisinfoniaversio Die Soldaten joka tapauksessa ilmestyy lähiaikoina RSO:n levynä. Se kuultiin syksyllä 2018 Musiikkitalossa. Juha Uusitalon lisäksi solisteina olivat ja ovat myös levyllä Anu Komsi, Jeni Packalen, Ville Rusanen, Hilary Summers ja Peter Tantsits.

OUTOJA OHJAUKSIA

Uusitalokin joutui maailman oopperataloja kiertäessään esiintymään niissä nykyajan oudoissa oopperatuotannoissa, joista ohjaajat ovat vääntäneet mitä kummallisimpia versioita.

”Ohjaajilla tuntuu nykyisin olevan suuri valta, he pääsevät vaikuttamaan jopa solistien valintaan. Ohjaukset ovat joskus täysin käsittämättömiä, mutta onneksi meillä laulajilla on se musiikki, jota ohjaaja ei pääse sorkkimaan”, naurahti Uusitalo.

Nyt hän odottaa kovasti Anna Kelon ohjausta Wagnerin ”Ringistä”, joka käynnistyy Kansallisoopperassa syksyllä 2019. Uusitalo itse on ollut mukana Ringissä sekä orkesterimuusikkona että laulajana. Ennen solistiuraansa hän nimittäin soitti Kansallisoopperan orkesterissa huilua ja näin tapahtui myös 1996, kun Götz Friedrichin ohjaama produktio ensimmäisen kerran esitettiin. Seuraavilla uusintakierroksilla 2001 ja 2004 Uusitalo oli sitten mukana solistina.

”Friedrichin ohjaamana Ring oli näyttämöllisesti uskomattoman hieno, enkä oikein tiedä, miksi nyt pitää tehdä kokonaan uusi produktio. Vai onko se niin, että jokaisen oopperanjohtajan on saatava oma Ringinsä? Ei tällaista kaikkialla ole, Wienissäkin esitetään Toscasta edelleen samaa 1950-luvun produktiota”, sanoi Uusitalo.

Myöskään laulukilpailujen järjestämistä hän ei ymmärrä: ”Ei kuulu taiteeseen. Eivätkä edes palkintojärjestykset aina mene oikein. Monessa tapauksessa tilanne onkin sellainen, että vaikka nuori laulaja ei haluaisi osallistua kilpailuihin, hänen on kuitenkin mentävä, koska hänen pitää kilpailussa edustaa opettajaansa.”

Uusitaloakin on pyydetty laulukilpailujen tuomaristoihin, mutta eipä ole lähtenyt.

RICHARD WAGNER

Wagner on Juha Uusitalolle tärkein säveltäjä. ”Wagner on minulle intohimo.” Vuonna 1999 hän pääsi Wagner-seuran stipendiaattina ensimmäisen kerran myös Bayreuthiin, jossa näki Tristanin ja Isolden, Lohengrinin ja Nürnbergin mestarilaulajat. Suosikkirooleikseen hän sanoi Ringin Wotanin ja Lentävän hollantilaisen merikapteenin, jota hän ehti laulaa 120 kertaa 16 eri produktiossa. Muiden säveltäjien teoksista hän mainitsi mieliroolikseen Scarpian Puccinin Toscasta.

”Oikeastaan se oli kuitenkin niin, että suosikkirooli oli aina se, mikä oli juuri silloin päällä.”

Uusitalon komea kansainvälinen ura myös loppui Wagneriin. Hän oli sairauksista toivuttuaan 2013 Münchenissä. Olivat meneillään Ringin harjoitukset:

”Olin Wotan. Yritin vielä. Sitten yhden kerran huomasin, että keihääni oli maassa. Se oli pudonnut kädestäni, mutta en ollut huomannut.”

Wagnerin oopperoista Uusitalo kertoi seuran tilaisuudessa paljon, välillä kyllä kuunneltiin hollantilaistakin. Siihenkin saatiin kysyttäessä vastaus, että parhaat Wagner-kapellimestarit ovat Daniel Barenboim, Zubin Mehta ja Suomessa Leif Segerstam.

kari.naskinen@gmail.com

maanantai 11. helmikuuta 2019

Olliver Hawk, Jeesus, Kekkonen, Vennamo


Dokumenttielokuvassa hypnotisoija Olliver Hawkista on dramaattinen filminpätkä hänen viimeisestä esiintymisestään Kemin työväentalossa 1988. Puoli tuntia Hawkin hypnotisointiesityksen alusta hän kaatui näyttämölle sydänkohtauksen saaneena. Meni jonkin aikaa, ennen kuin tajuttiin, että nyt ei ollutkaan kysymys showsta. Olliver Hawk oli nimennyt tämän Kemin-keikkansa jäähyväisesityksekseen ja sellaiseksi se myös jäi, kun Hawk siinä kuoli 58-vuotiaana.

Elokuvan alussa puolestaan on kohtauksia kaikkien aikojen parhaan tv-keskusteluviihdeohjelman Jatkoajan yhdestä lauantai-illan jaksosta 1967. Siinä Aarre Elon haastateltavana on Olliver Hawkin lisäksi muitakin kevyen viihteen silloisia kärkinimiä Pertti Ylermi Lindgren, Mauri Sariola ja Erkki-Mikael Salmi. Olliver Hawk, oikealta nimeltään Olavi Hakasalo, oli tuohon aikaan iso julkkis, ja Veikko Ennala löi löylyä lisää.

Hakasalo osasi myös synnyttää asemaansa kohentaneita kohuja. Jatkoajan jälkeenkin Hakasalo teki rikosilmoituksen, koska Yleisradio oli antanut hänelle vääriä tietoja ohjelman sisällöstä ja pyrkinyt haittaamaan hänen ammatinharjoittamistaan ja tuhoamaan hänen uransa. Vahingonkorvausvaatimus oli miljoona markkaa. Asia kuitenkin raukesi.

Sen sijaan hänet itsensä tuomittiin 1981 ehdolliseen vapausrangaistukseen luvattomasta lääkärintoimen harjoittamisesta ja sellaisesta petoksesta, että oli käyttänyt hoitoja koskeneessa mainonnassaan titteliä käyttäytymistieteiden professori.

Dokumenttielokuvassa on nauhoitettuja haastatteluja, joissa Hakasalo kertoo asioista moninaisesti. Joukkohypnotisointitilaisuuksien järjestäjänä hän kertoi saaneensa pilkkaa ja vihaa, mutta sanoi ymmärtävänsä tämän, koska saman kohtalon koki Jeesuskin. Olihan miehillä muutenkin yhteistä: Jeesus muutti veden viiniksi ja Hakasalo Koskenkorvaksi. Jeesus ei kuitenkaan haastanut ketään tappeluun, mutta Hakasalo lupasi nukuttaa Cassius Clayn kolmessa sekunnissa.

Paljon materiaalia reilun tunnin mittaisessa elokuvassa on Urho Kekkosesta, jonka Hakasalo laski myös eräänlaiseksi massahypnotisoinnin mestariksi, samoin Veikko Vennamon ja tietenkin Adolf Hitlerin. Erikoisin osa elokuvaa on se, jossa käydään läpi kekkoslaisen sisäpiirin hänelle 1970-luvun alussa antamaa tehtävää Vennamon SMP:n nousun pysäyttämiseksi.

SMP:n kannattajia ei voinut hypnotisoida, mutta jospa Hakasalolla olisi jotain muuta mielessä. Palkkioksi Kekkosen miehet lupasivat 200 000 markkaa, josta osa maksettiinkin. Sitten asiat menivät kuitenkin hakaukseen ja Hakasalo kertoi Kekkosen juonista Vennamolle. Elokuvassa näytetään asiasta yksi dokumenttikin, Kekkosen adjutantin Urpo Levon allekirjoittama kirje. Muuten asia jää elokuvassa silti aika hataraksi.

Elokuvan on tuottanut Arthur Franckin yhtiö, joka on tätä ennen tehnyt mm. tv-dokumenttielokuvat Hartwallista, Koneesta, Pauligista ja Wärtsilästä. En tunne entuudestaan Franckia, joka myös on ohjannut Hawk-elokuvan, mutta hänen töitään ovat näköjään myös tv-elokuvat Ikämieskiekkoilijat puhuvat rakkaudesta (2007) ja Soramonttuprinsessat (2012). Hakasalo taas on mukana Spede Pasasen elokuvassa Kahdeksas veljes (1971).

Hakasalo oli käynyt harjaannuttamassa taitojaan Australian aborginaalien keskuudessa 1950-luvulla ja Suomessa hän aloitti esiintymisensä samana vuonna kuin Kekkonen oli valittu presidentiksi 1956. Kaksi kertaa olin näiden tilaisuuksien katsomoissa ja olivathan ne jänniä juttuja, kun hypnotisoidut ihmiset lavalla luulivat muurahaisten hyökänneen kimppuunsa tai kuumuuden käyvän sietämättömäksi. Eikä aikaakaan, kun seuraavaksi Niilo Yli-Vainio alkoi kaataa ihmisiä.

kari.naskinen@gmail.com

sunnuntai 10. helmikuuta 2019

Suvivirsi ollut vaikeuksissa alusta alkaen


Suvivirsi on ainoa musiikkikappale, jota ovat käsitelleet eduskunnan oikeusasiamies ja perustuslakivaliokunta. Suomalaisilla historiapäivillä eilen esitelmöi edellinen arkkipiispa Kari Mäkinen Suvivirren historiasta, joka on ollut hankala alusta alkaen. Kun se 1694 oli ensimmäisen kerran Suomessa painettu Jesper Svedbergin toimittamaan virsikirjaan ruotsinkielisenä nimellä En sommarvisa, syntyi ensimmäinen hässäkkä. Virsikirjan 20 000 kappaleen painosta ei kirkko sallinut jaettavaksi, sillä virttä ei katsottu opillisesti oikeaoppiseksi.

Virsi on vanha, peräisin 1600-luvun lopulta. Tekijöitä ei tiedetä, mutta pohjana lienee ruotsalainen kansansävelmä ja sanat ehkä kirjoitti Gotlannin piispa Israel Kolmodin. Mäkinen kertoi, että Suomessa ”suvivirsisota” jatkui, kun Suvivirsi sijoitettiin myös uudelleen muokattuun virsikirjaan 1695. Tämä virsikirja päästettiin jakoon, mutta edelleen jatkui kriittinen keskustelu siitä, että Suvivirsi ei noudattanut runouden sääntöjä, minkä lisäksi se sekoitti hengellisen ja maallisen.

Suomeksi Suvivirsi tuli virsikirjaan 1701 (kuvassa). Tämä virsikirja oli laajemmin eräänlainen ”sieluntavara”, jossa oli myös rukouksia, kalenteri ja muutakin maallista tietoutta. Suvivirsi oli mukana ”hengähdystaukona virsikirjan vakavassa sisällössä”, kuten Mäkinen sanoi.

”Tämä virsikirja oli käytössä lähes 200 vuotta, mutta Suvivirren kanssa oltiin jatkuvasti vaikeuksissa. Papisto ja muu sivistyneistö katsoivat, että Suvivirsi oli liian rahvaanomainen. Vuonna 1886 ilmestyneeseen uuteen virsikirjaan se taas hyväksyttiin, mutta tekstiä muotoiltiin vastaamaan uutta aikaa. Sisältö pehmeni ja kieltä nykyaikaistettiin”, sanoi Mäkinen.

”Kansakouluissa Suvivirttä alettiin jonkin verran laulaa, mutta suurempaan suosioon se nousi vasta 1900-luvulla, jolloin siitä jo tuli keväisin ja alkukesästä yhteisöllinen vuodenkierron riitti. Vielä kerran tekstiä uudistettiin virsikirjakomitean toimesta 1938 ja sotien jälkeen Suvivirsi saikin jo rituaalisen aseman.”

Viimeisessä virsikirjauudistuksessa 1986 Suvivirteen ei enää koskettu. Ruotsissa kävi toisin, siellä poistettiin monikulttuurisen paineen alla viides säkeistö, jossa lauletaan Saaronin liljasta, Siionin kasteesta ja keväisestä kaunistuksesta Libanonissa.

Kari Mäkinen muistutti Suomen nykyisestä tilanteesta vielä sen, että eduskunnan elimetkin totesivat Suvivirren sopivan aivan hyvin esimerkiksi koulujen kevätjuhlaan, koska ei yksi virsi vielä tee tilaisuudesta uskonnollista.

”Eivätkä islamilaiset yhteisötkään ole hyökänneet sitä vastaan”, sanoi Mäkinen.

Professori Simo Heininen käsitteli vastaavalla tavalla Martti Lutherin virttä Jumala ompi linnamme, mutta palaan siihen, kun vanhasta vainoojasta lauletaan taas seuraavan kerran joulurauhan julistuksen yhteydessä Turussa.

kari.naskinen@gmail.com

lauantai 9. helmikuuta 2019

Ajankohtainen munkki ja nunna -ooppera 1800-luvulta


Paavi Franciscus myönsi tällä viikolla, että papit ja piispat ovat harrastaneet seksiä nunnien kanssa, pitäneet heitä jopa seksiorjinaan. Kansallisoopperassa menee parhaillaan Jules Massenet´n Thaïs, joka kertoo nunnaa himoitsevasta munkista. Ooppera on sävelletty 1890-luvulla.

Nuori munkki Athanael on onnistunut käännyttämään Aleksandriassa työskennelleen Thaïs-huoran nunnaksi. Thaïs pääsee abbedissa Albinen luostariin, jonne Athanael hänet saattaa. Matkalla vähän pussaillaan ja sivellään, mutta kiksauttamaan Athanael ei pääse. Sitten Athanael palaa kotikulmilleen Thebaan, mutta himoitsee mielessään kaunista nunnaa. Mitään sen kummempaa ei kuitenkaan ehdi tapahtua, sillä Thaïs sairastuu ja kuolee.

Synti on kuitenkin tapahtunut. Athanael on riettaasti ajatellut nunnaa: ”Turhaan olen ruoskinut lihaani, turhaan olen sitä kuolettanut. Demoni on ottanut minut valtaansa! Naisen kauneus vainoaa näkyjäni. Ainoa mitä näen on Thaïs, Thaïs.” Osat olivat vaihtuneet, syntisestä naisesta oli tullut pyhä, pyhästä miehestä syntinen.

Paavi sanoi tietävänsä, että syntisiä kirkonmiehiä on aina ollut ja on edelleen. Thaïs olikin aikoinaan hankala pala kirkolle. Se oli alun perin Nobel-kirjailija Anatole Francen romaani, ja katolinen kirkko pani koko Francen tuotannon 1920-luvulla kiellettyjen kirjojen listalle. Osasyy tähän oli se, että kirkon mielestä France levitti kirjoillaan sosialistista aatetta. Kiellettyjen kirjojen listalta France poistettiin vasta 1966.

Paha juttu oli kirkon kannalta sekin, että lopussa Athanael tajuaa totuuden ja sanoo: ”Jumala, taivas, kaikki se ei ole mitään. Todellista on vain elämä maan päällä ja olevainen rakkaus.”

Thaïs on vanha tuttu jo 600-luvulta, jolloin latinaksi julkaistu Vita Thaïs kuvasi tämän kurtisaanin kauneudellaan miehiä perikatoon saattaneeksi naiseksi. Todellisuudessa Thaïs-niminen hutsu tunnetaan ainakin Aleksanteri Suuren egyptiläisenä rakastajattarena.

Vatikaanin lähellä Teatro Costanzissa Roomassa Thaïs esitettiin ensimmäisen kerran 1907. Nimiroolin lauloi Lina Cavalieri, jota silloin pidettiin yhtenä maailman kauneimmista naisista. Hän oli naimisissa viisi kertaa ja muistetaan myös siitä, että hän jossakin julkisessa tilaisuudessa suuteli intohimoisesti Enrico Carusoa.

Kansallisoopperassa munkin roolissa on australialainen baritoni Warwick Fyfe ja nunna on kanadalainen sopraano Marianne Fiset. Muita solisteja ovat mm. Mika Pohjonen
ja Jyrki Korhonen. Musiikki on hienoa, tunnetuimpana melodianaan Meditaatio-välisoitto (viulusoolo Petteri Iivonen).


Yhdessä kohtaa eilen illalla tuli mieleen myös Arabi Ahab. Kun orkesteri soitti ennen Thaïsin ja Athanaelin lähtöä kaukana aavikolla olevaan luostariin arabialaiselta vingutukselta kuulostaneen melodian, se vaikutti Arabi Ahabilta, koska mielessä oli vielä muutama päivä sitten kuollut Ismo Kallio.


Saa nähdä, millaisia roikaleita nähdään syyskuussa, kun Lahden kaupunginteatteriin tulee musikaali Nunnia ja konnia.

kari.naskinen@gmail.com

perjantai 8. helmikuuta 2019

Vallan linnake 1700-luvulla


Englannin ja Skotlannin yhdistyttyä 1700-luvun alussa tuli kuningatar Annesta uuden Ison-Britannian ensimmäinen hallitsija. Hänestä ja hänen lähipiiristään kertoo elokuva The Favourite, jonka kaksi muuta päähenkilöä ovat neuvonantaja Lady Sarah ja palvelijatar Abigail Masham. Annella on kihti, säärihaavoja, huono näkö ja siltä näyttää, että muitakin vaivoja. Historiallinenkin tosiasia on, että Sarah hallitsi maata heikosti, joskaan tällaisissa elokuvissa historiallista tarkkuutta ei yleensä kovin perusteellisesti noudateta.

Elokuvan on ohjannut kreikkalainen Yorgos Lanthimos, joka tätä ennen on tunnettu aika kummallisista elokuvistaan. Viimeksi tuli televisiosta aivan outo Kulmahammas (2009). Favourite on tavanomaisempi kertomus vallankäytöstä, jonka naruja vetelee enimmiltään Sarah. Tilanne mutkistuu, kun hoviin ilmestyy hänen serkkunsa Abigail, joka keksii hoitaa Annen jalkoja peleatis-yrteillä – mitä lienevät. Tämä ei varsinaisesti liity poliittiseen valtapeliin, mutta asetelma horjahtaa, kun kuningatar ottaakin miellyttävän Abigailin uudeksi suosikikseen. Naisten tappeluhan siitä syntyy.

Koko ajan Iso-Britannia käy sotaa Ranskan kanssa, ja parlamentti on jakautunut voimakkaasti kahtia. Sodankäynnin jatkamiseen tarvitaan veronkorotuksia, mutta niitä tavalliset ihmiset vastustavat niin kuin aina. Tilanne on vaikea ja Annen päätä panee pyörälle kahden lähimmän ihmisen taistelu asemistaan.

Elokuva on erinomaista näyttelemistä alusta loppuun. Varsinkin Olivia Colman kuningattarena (kuvassa oik.) tekee komean roolin. Hän lihotti itseään sitä varten 16 kiloa, eikä Anne miltään kaunottarelta näytäkään. Sairauksien ja vaikeiden poliittisten tilanteiden takia olo on koko ajan raskasta, ja tämän Olivia Colman tuo erinomaisesti esille. Hän on suomalaisille hyvin tuttu näyttelijä BBC:n monista sarjaelokuvista, ja seuraavaksi hänet nähdään Elisabet II:n roolissa Netflixin The Crownin kahdella seuraavalla tuotantokaudella.

Yksi helpotus Annelle kuitenkin ovat lespoharrastukset Sarahin ja Abigailin kanssa. Tämä on kanssa ihme juttu: kun nämä lespohommat ovat nykyisin muotia, niitä työnnetään melkein kaikkiin naisista kertoviin elokuviin. Tällä hetkellä menee teatterissa kaksi uutta kuningatarelokuvaa, joissa molemmissa lespoillaan.

Sarahin roolissa on voimakas Rachel Weisz (kuvassa vas.) ja Abigail on herkempi mutta yhtä määrätietoinen Emma Stone. The Favourite on hieno puhenäytelmä, joka toimisi väkevästi myös elävässä teatterissa. Mutta miksi tämänkään elokuvan nimeä ei ole voitu suomentaa Suosikiksi?

Historiallisesti mielenkiintoinen tosiasia on, että Sarah oli naimisissa Marlboroughin herttuan, kenraali John Churchillin kanssa. He olivat Winston Churchillin varhaisia esivanhempia, ja samasta sukupuusta löytyy myös prinsessa Diana. Piiri pieni pyörii isossakin Britanniassa.

kari.naskinen@gmail.com

keskiviikko 6. helmikuuta 2019

Green Book: aja Essolle, älä Shellille


Postimies Victor Green alkoi 1936 julkaista mustaihoisille tarkoitettua automatkailuopasta, jossa neuvottiin, mitkä bensa-asemat, ravintolat ja majapaikat  ovat heille turvallisia. The Negro Motorist Green-Book ilmestyi vuoteen 1966 asti. Tästä on saanut nimensä elokuva Green Book, jossa opasvihkonen ei silti paljonkaan ole esillä. Elokuva kertoo huippupianistista, joka palkkaa kahden kuukauden kiertueelle etelävaltioihin valkoihoisen autonkuljettajan, jota hän arvelee tarvitsevansa matkalla.

Pianisti-säveltäjä on Floridassa syntynyt Don Shirley (1927 - 2013) ja autonkuljettajaksi ja avustajaksi valikoituu italiaano Tony ”Lip” Vallelonga, joka on juuri jäänyt parin kuukauden työttömyysjaksolle, kun hän joutuu jättämään portsarin tehtävänsä yökerhon lattiaremontin takia. Parivaljakko ei ole tietenkään samasta puusta veistetty, mutta kun miehet vähitellen tutustuvat toisiinsa, yhteisymmärrystäkin syntyy.

Tapahtumat ajoittuvat vuoteen 1962, jolloin etelävaltiot olivat avoimen rasistisia. Shirleyn trio lähtee kiertueelle kahdella vihreällä Cadillac Sedan DeVillellä, joista toisessa ovat Don ja Tony, toisessa kaksi muuta muusikkoa, valkoisia. Selkkauksia tietenkin syntyy, mutta komediallisen elokuvan ansio on, että ristiriitoihin ei tartuta otsa rypyssä. Tästä huolimatta tilanteet kuvataan hyvin konkreettisesti.

Olkoon pianisti millainen maailmankuukuisuus tahansa, ei musta mies pääse hienon juhlapaikan ravintolaan syömään, vaikka onkin sovittu, että trio esiintyy ravintolan vuotuisessa päätapahtumassa joulukonsertissa. Vastaavanlaisia törmäyksiä on useita. Tony pääsee hyvin sisälle näihin rotusorron muotoihin, ja kun hän kerran hermostuu Shirleyn huonosta kohtelusta liikenneratsiassa ja lyö turpiin poliisia, niin putkareissuhan siitä tulee. Sieltä miehet selviävät, kun Shirleyn annetaan soittaa yksi puhelu – vähän ajan päästä poliisilaitokselle soittaa oikeusministeri Robert Kennedy ja putkan ovet avautuvat.

Vaikea tietää kuinka todellisia tarkalleen tapahtumat ovat, mutta käsikirjoitusta on ollut tekemässä Donin poika Nick Vallelonga. Elokuva on joka tapauksessa erinomainen kuvaus siitä asetelmasta, joka tuolloin Yhdysvaltojen syvässä etelässä vallitsi.

Shirley oli musiikkitieteen tohtori, joka oli opiskellut klassista musiikkia mm. Leningradin konservatoriossa. Triossa selloa soitti virolainen Jüri Täht, mutta elokuvassa sellisti on  venäläistä syntyperää oleva Oleg. Klassinen musiikki ei kuitenkaan jäänyt Shirleyn päätyöksi, vaan levy-yhtiö ja konserttien järjestäjät vaativat häneltä jazzia, joka sitten alkoikin sujua hienosti. Elokuvan musiikkikohtaukset ovat hyviä, olisi saanut olla enemmänkin

Puolivillaisia elokuvia tätä ennen tehneen Peter Farrellyn ohjaama Green Book painottaa sitä, että maailma ei ole mustavalkoinen. Shirley asuu New Yorkin Carnegia Hall -konserttitalon yläkerrassa hulppeassa asunnossa. Tony Vallelonga taas asuu perheensä kanssa vaatimattomassa kerrostaloasunnossa, ja Tony sanookin, että ”minähän tässä enemmän olen neekeri kuin sinä”. Shirley ei ole omalla maaperällä edes mustien joukossa, jossa hänen varakkuutensa ja herraskaisuutensa vierastuttavat.

Sofistikoitunutta pianistia esittää muutaman vuoden takainen Oscar-voittaja Mahershala Ali ja autonkuljettaja on Viggo Mortensen. Heidän keskustelunsa ovat herkullisia. Alin rooliin kuuluu tietenkin hillitty, arvokas esiintyminen, mutta Mortensen antaa palaa täysillä. Vaikka Mortensen on aluksi aikamoinen ”nuija”, niin Alin kanssa pitkiä matkoja reissatessaan hänestä tulee toisenlainen mies. Mortensenissa on herkkyyttä, joka eniten vetoaa tässä lämminhenkisessä elokuvassa.

Ali voitti jo Golden Globe -sivuosapalkinnon ja molemmat ovat ehdolla Oscar-voittajiksi, Mortensen pääosastaan.

The Negro Motorist Green-Book on auton etuistuimella ja pari kertaa Tony siitä halpoja hotelleita etsiikin. Tankkaamassa käymistä ei näytetä, mutta sellainen tieto on, että oppaassa suositeltiin käytettävän Essoa, mutta vältettävän Shelliä. Vihkosessa oli myös kuvia afroamerikkalaisista Esso-diilereistä.

Oppaan tiedot olivat tarpeellisia, sillä mustat hankkivat auton itselleen heti kun se oli mahdollista, koska silloin ei tarvinnut mennä linja-autoihin valkoisten sylkemiksi.

Yhteenvedoksi sellainen, että viihdyin hyvin kaksituntisessa elokuvassa, mutta se tässä kokonaisuudessa jäi mietityttämään, miksi kaikki on tehty niin ennalta arvattaviksi. Koko ajan on selvää, että nämä eripariset löytävät toistensa ajatusmaailmat ja että lopussa kaikki on hyvin, Happy End.
Laskelmoitua Oscar-tuotantoa.

kari.naskinen@gmail.com

tiistai 5. helmikuuta 2019

Aarne Tarkaksella ei ollut synneistä vapauttavaa turvapaikkaa


Televisiosta tulee keskiviikkona iltapäivällä Aarne Tarkaksen (1923 - 1976) ohjaama elokuva Naiset jotka minulle annoit (1962). Se on yksi hänen harvoista vakavien aiheiden elokuvistaan, jonka käsikirjoituksen Tarkas teki nimenomaan Rauha Rentolaa varten. Roolissaan Rauha Rentola on ikääntyvä ja alkoholisoituva näyttelijä, jonka ongelmia lisää aviomiehensä menettäminen toiselle naiselle. Rauha Rentolan valintaan vaikutti sekin, että hän oli juuri saanut Jussi-palkinnon Toivo Särkän ohjaamasta elokuvasta Me (1961).

Tarkas ohjasi melko lyhyeksi jääneellä urallaan 33 elokuvaa, joista tällaisia vakavia oli seitsemän, kuten suomalaisen elokuvan paras historioitsija Kari Uusitalo Tarkaksen elämäkertakirjassaan laskee. Omimmalla alueellaan Tarkas oli tehdessään sotilasfarsseja ja muita hupielokuvia. Ainoan Jussi-patsaan hänen elokuvistaan sai Uljas Kandolin Kovanaaman (1954) miessivuosasta.

Aarne Tarkas ei tavoitellut suuria taiteellisia voittoja. Tärkeintä oli, että katsojia tuli ja että he viihtyivät. Kun Francois Truffaut 1960-luvulla kävi Suomessa, ei Tarkas tuosta ranskalaisen uuden aallon suurnimestä välittänyt. Truffautia haastateltiin televisiossa, jossa Tarkas oli tekemässä omaa viihdeohjelmaansa. Joku kysyi Tarkakselta, haluaisiko hän tavata kuuluisan kollegansa, Tarkas teki lähtöä ja vastasi: ”Ei, mun pitää mennä kotiin syömään. Mutta sano pojalle terveisiä minulta. Kyllä se on oikeilla jäljillä.”

Populaarikulttuurista tohtoriksi väitellyt Markku Koski kirjoitti Filmihullussa 1/1977, että ”liekö Tarkaksen harvoja kontaktejaan suomalaiseen kulttuurielämään ollut, kun hän tapasi Kalle Holmbergin sattumalta ravintola Kuopan vessassa sunnuntaiaamuna klo 8 vuonna 1974”.

Tarkaksen elokuvat joka tapauksessa vetivät yleisöä, joskin television ilmaantuminen teki sitten ison loven hänen kuin muidenkin elokuvien katsojatuloihin. Tarkas teki elokuvistaan hauskoja ja vauhdikkaita. Hänen lempinimensäkin ”Paukku-Arska” tuli siitä, että aina kun mahdollista oli, piti elokuviin ujuttaa tappeluita ja ampumistakin, jos suinkin juoni salli.

Aina oli kiinni rahasta. Elokuvia piti tehdä pienin tuotantokustannuksin, sillä pienessä maassa lipputulot jäivät pieniksi. Elokuvia oli myös tehtävä paljon, jotta tulovirtaakin oli koko ajan. T.J. Särkän Suomen Filmiteollisuus Oy:n Naiset jotka minulle annoit tuli teattereihin viidessä kaupungissa 17.8.1962. vain kaksi viikkoa aiemmin oli pantu ensi-iltaan Tarkaksen ohjaama Hän varasti elämän.

”Kysymys ei ole siitä mitä esitetään, vaan miten. Ei tulisi kalliimmaksi, vaikka tällaisen filmin valmistaisi hyvin”, sanoi Tarkas Muhoksen Mimmin (1952) valmistuttua.

Joskus piti budjettia kuitenkin venyttää, jotta saatiin tarvittava kohtaus filmatuksi ulkomailla. Kerran Tarkaksen pieni filmiryhmä oli Pariisissa, Tarkas kertoi: ”Me aloimme kävellä kohti hotellia kamerat olalla ja muutenkin kuin kuormatut kamelit. Matkalla ohitimme Metro-Goldwyn-Mayerin filmausryhmän, joka niin ikään kuvasi Pariisissa. Heillä oli hieman toisenlainen ryhmä kuin meillä, autoja oli viitisenkymmentä ja porukkaa pataljoonan verran.

Koska näyttelijöitäkin oli varaa palkata vain minimimäärä, oli Tarkas itsekin hyvin usein pienissä sivuosissa, niin myös tänään telkkarissa tulevassa elokuvassa. Tämän jutun kuva on Tarkaksen viimeisen elokuva Johan nyt on markkinat (1966) kuvaustauolta, vasemmalta Aarne Tarkas, Jarno Hiilloskorpi, kuvaussihteeri Heidi Aaltonen, Ismo Kallio ja kuvaaja Olavi Tuomi.

Koski kirjoitti, että Tarkaksesta oli hänen eläessään tapana puhua ja kirjoittaa sivulauseissa. Hänen vakavatkin elokuvansa teilattiin, koska eiväthän elokuvakriitikot voineet ymmärtää kevyiden viihdefilmien tekijää aidan väärälle puolelle.

Nyt nähtävästä elokuvastakin kriitikot kirjoittivat, että se on pinnallinen, puolivillainen, möhkälemäinen teelmä ja dialogiltaan kurjinta luokkaa.

”Tarkakselle oli raskauttavaa se, ettei hänellä koskaan ollut synneistä vapauttavaa turvapaikkaa - - - eikä voinut sateen sattuessa kirmaista suojaan Kansallisteatteriin”, kirjoitti Koski. Piti vain painaa pitkää päivää. Elokuvien jälkeen Tarkas siirtyi television puolelle, jossa hänet parhaat meriittinsä tulivat Mainos-tv:n viihdeohjelmien tekijänä (Kuukauden rapsodia, Ilmasilta, Kuten haluatte jne.)

kari.naskinen@gmail.com

maanantai 4. helmikuuta 2019

Luokkaerot korostuvat Kurosawan rikoselokuvassa


Kenkätehtaan osaomistaja Kingo Gondo saa tiedon, että hänen poikansa on kidnapattu ja lunnaiksi vaaditaan isoa summaa. Akira Kurosawan elokuvassa Taivas ja helvetti (1963) Gondo on heti valmis maksamaan, mutta sitten selviääkin, että kidnappaaja on ottanut vahingossa Gondon autonkuljettajan pojan. Alkaa moraalinen kamppailu siitä, kannattaako lunnaita maksaakaan, koska kysymyksessä ei olekaan oma lapsi.

Kun poliisit tulevat tapaamaan Gondoa, selviää sellainen erikoisuus, että Japanissa tällaisesta rikoksesta saa pienemmän tuomion, jos kidnapattu henkilö ei ole sukua sille, jolta lunnaita vaaditaan. Tämä ei varsinaisesti vaikuta juonen etenemiseen, mutta tuntuu kuitenkin erikoiselta lailta. Taustatiedoksi myös se, että Kurosawan omakin tytär oli jossain vaiheessa kidnapattu.

Kysymyksessä on näennäisesti hyvin tavanomainen rikoselokuva, mutta siinä on syvempänä merkityksenä luokkaristiriita. Gondon perhe asuu Yokohaman keskustan ulkopuolella kukkulalla, josta Gondon talo näkyy alas komeana yläluokan asuntona. Alhaalla vaatimattomissa taloissa asuu työväenluokka – taivas ja helvetti, kuten on elokuvan alkuperäinenkin nimi. Sieltä alhaalta on kidnappaajakin, jonka motiiveihin liittyy myös luokkaristiriita.

Tilannetta vaikeuttaa, että Gondolla on rahat lunnaiden maksamiseen, mutta jos hän maksaa, menee kaikki muu alta. Hän on kiinnittänyt talonsa pankkilainaan, jolla hän on juuri hankkimassa itselleen merkittävän lisäomistuksen kenkätehtaasta. Tehdas ei siis ole valtion omistama, ja tilanne yhtiössä on parhaillaan sellainen, että ilman omistusosuutensa kasvattamista Gondo menettää asemansa yhtiön johtoportaassa.

Tässä se tilanne: maksaako lupaamansa lunnaat, kuten hän on luvannut ennen uutta tietoa siitä, että kidnapattu onkin vain autokuskin lapsi? Juoni kulkee eteenpäin ja yhdessä kohtauksessa poliisit katsovat ulos ikkunasta ja näkevät Gondon työntävän ruohonleikkuria asunnon etupihalla – ilmeisesti rikkaruohot tunkevat ylös pintaan joistakin betonilaattojen saumoista.

Kurosawan tuotannossa olivat Taivasta ja helvettiä edeltäneet samuraielokuvat Yojimbo ja Samuraimiekka. Kaikissa näissä pääroolissa on Toshiro Mifune. Kolmas kidnappauselokuvaa edeltänyt oli Pahat nukkuvat hyvin. Taivaassa ja helvetissä Mifune joutuu ratkaisemaan, ollako paha vai hyvä.

Aivan elokuvan alussa on kenkätehtaan johtoryhmän kokous, jossa pohditaan lähiajan kenkämallistoa. Yksi osakkeenomistajista sanoo, että tuotannossa on liian kestäviä kenkiä. Pitäisi tehdä vähän huonompia, jotta kenkiä pitäisi ostaa useammin. Näin siis Kiinassakin jo puoli vuosisataa sitten.

Elokuva perustuu amerikkalaisen Evan Hunterin novelliin. Taivaan ja helvetin kanssa samana vuonna valmistui Alfred Hitchcockin Linnut, jonka käsikirjoituksen Hunter myös teki.

kari.naskinen@gmail.com

sunnuntai 3. helmikuuta 2019

Ohjussopimus raukeaa, eikä ydinasekoesopimustakaan tule

USA ilmoitti perjantaina, että se lopettaa keskimatkan ohjukset kieltävän INF-sopimuksen noudattamisen ja Venäjä antoi saman ilmoituksen lauantaina. Huonolta näyttää muutenkin. Kesällä 2017 YK:n jäsenmaista 122 hyväksyi ydinaseet kieltävän TPNW-sopimuksen, mutta sen on toistaiseksi allekirjoittanut vain parikymmentä maata. Sopimus ei astu voimaan, ennen kun ratifiointeja on kertynyt 50. Suomi ja Ruotsikaan eivät TPNW:tä ole allekirjoittaneet, koska kaikki Nato-maat vastustavat sopimusta.

Vuonna 2017 sai ydinaseiden totaalikieltoa tavoitteleva ICAN-kampanja Nobelin rauhanpalkinnon.  Reaalimaailma on kuitenkin toisenlainen. Kieltoa ei kannata allekirjoittaa, koska ydinasevaltiot itse eivät sitä hyväksy. Lisäksi sanotaan, mitä tekoa sellaisella sopimuksella olisi, koska siihen ei sisältyisi minkäänlaista valvontamekanismia.

Ruotsia Naton pääsihteeri Jens Stoltenberg onkin varoittanut, että Naton puolustusyhteistyö Ruotsin kanssa vaikeutuisi, jos se allekirjoittaa sopimuksen. Samanlaisen varoituksen antoi vuodenvaihteeseen asti USA:n puolustusministerinä toiminut James Mattis. Suomea ei tarvitse erikseen varoitella, koska täällä Nato-liekanaru on tiukempi. Ei marionettihiirien kannata hyppiä, sillä iso kissa on pöydällä.

Suomen ulkoministeriön asevalvonnan yksikön tuorein ajankohtaiskatsaus on marraskuulta 2018. Siinä todetaan, että kansainvälisen asevalvonnan toimintaympäristö on tällä hetkellä poikkeuksellisen vaikea. Suurvaltasuhteiden kriisi vaikeuttaa etenemistä etenkin ydinaseriisunnassa, mutta kasvavat jännitteet heijastuvat asevalvonnan koko kenttään. Vakiintunut sopimusjärjestelmä on ennennäkemättömän paineen alaisena: kemiallisten aseiden kieltosopimusta rikotaan räikeästi, Iranin ydinohjelmasopimus on vaakalaudalla Yhdysvaltojen vetäytymisen vuoksi ja Euroopan turvallisuudelle keskeinen INF-sopimus on raukeamassa.

”Ydinaseet ovat viimeksi kuluneen vuoden aikana nousseet yhä näkyvämmäksi osaksi suurvaltapolitiikkaa. Sekä Venäjä että Yhdysvallat korostavat ydinaseiden merkitystä omalle turvallisuudelleen, uudistavat ydinasearsenaaliaan ja ovat ilmoittaneet kehittävänsä myös uudentyyppisiä ydinaseita. Molemmat korostavat toimiensa olevan vastaus vastapuolen toimiin. Keskinäiset syytökset asevalvontasopimusten rikkomuksista jatkuvat.”

INF-sopimus solmittiin 1987 ja se on erityisen tärkeä Euroopan turvallisuudelle, ja sen raukeamisella voi olla kauaskantoisia seurauksia myös kansainvälisen asevalvonnan kannalta. Entä mitä seuraavaksi? Miten käy strategisia ydinaseita rajoittavan START II -sopimuksen kanssa, kun se päättyy vuoden 2021 jälkeen?

Sitten on vielä Kiina, kuten Helsingin Sanomissa tänään muistutetaan. INF ei sido sitä mitenkään. Niinpä Kiina ilmoittikin eilen, että se vastustaa INF-sopimuksesta luopumista. Uutistoimisto Reutersin mukaan Kiina ei kuitenkaan aio osallistua neuvotteluihin, jotka koskevat sen omia ydinaseita. Kiina toivoo muiden pitävän kiinni sopimuksistaan, mutta touhuaa itse vain itsensä kanssa.

INF = Intermediate Range Nuclear Forces Treaty
TPNW = Treaty on the Prohibition of Nuclear Weapons
START = Strategic Arms Reduction Treaty
ICAN = International Campaign to Abolish Nuxclear Weapons

kari.naskinen@gmail.com

lauantai 2. helmikuuta 2019

Ohukainen ja Paksukainen kavereita loppuun asti

Stan Laurel ja Oliver Hardy tekivät 30 vuoden aikana yli sata elokuvaa. Ohukainen ja Paksukainen olivat 1920-30-lukujen suurimpia filmisuosikkeja. Koska parhaat elokuvat muistaa parhaiten, niiden täytyy olla Muuttomiehet pulassa, Päivänpaisteisia pässinpäitä ja Rautahermoisia ruutiukkoja. Nyt on tehty elokuva heidän uransa loppuvaiheesta, kun Ohukaisen ja Paksukaisen vetovoima oli kääntynyt laskuun. Tilalle olivat tulleet uudet nimet, joihin Hollywoodin tuotantoyhtiöt satsasivat ja vanhat joutuivat keksimään muita juttuja

Viimeisen elokuvansa Laurel ja Hardy tekivät 1951, minkä jälkeen he päättivät lähteä teatterikiertueelle Englantiin, josta Laurel oli syntyisin. Englannissakin Ohukainen ja Paksukainen olivat olleet hyvin suosittuja, mutta aika oli muuttunut. Kun Laurel ja Hardy kävelevät hotelliltaan teatterille, he ohittavat seinässä olevan valtavan julisteen, jossa mainostetaan Abbotin ja Costellon uutta elokuvaa. Yhtä haluamaansa teatteria he eivät saaneet varatuksi, koska sen oli jo varannut uusi tähti Norman Wisdom (Nokkela Norman).

Alkuvaikeuksien jälkeen kiertue pääsi joka tapauksessa hyvään vauhtiin, kun Laurelin ja Hardyn managerina Englannissa toiminut Bernard Delfont pani heidät käyttämään uuden ajan markkinointikeinoja. Jon S. Bairdin ohjaama Stan & Ollie on intiimi, haikea kuvaus vanhenevien näyttelijöiden viimeisistä ponnistuksista, jotka lopulta päättyvät Hardyn sairastumiseen 1953. Kaverukset vaimoineen palasivat Hollywoodiin, jossa Hardy kuoli 1957.

Elokuvan lopputeksteissä kerrotaan, että Laurel ei enää yrittänytkään jatkaa uraansa, mutta vielä kaverinsa kuoleman jälkeenkin hän kirjoitti sketsejä Ohukaiselle ja Paksukaiselle. Laurel kuoli 1965.

Kaveruudesta huolimatta ristiriitojakin oli. Laurel palasi vielä Lontoossakin siihen, että Hardy oli jäänyt Hal Roachin studiolle 1939 tekemään elokuvan Harry Langdonin kanssa, kun hän itse oli saanut sieltä potkut liian korkean palkkavaatimuksensa takia. Jonkin verran asioita kiristi joskus sekin, että Laurelin vaimo Ida Kitaeva oli huonoissa väleissä Hardyn vaimon Lucille Jonesin kanssa. Ida nälvi toista pariskuntaa siitä, että kaikki oli Laurelin ansiota, koska tämä kirjoitti tekstit.

Englannin-kiertueen aikana Laurel kirjoitti käsikirjoitusta Robin Hood -aiheiseen elokuvaan. Sen tuottamisesta käytiin alustavia keskusteluja, mutta ne eivät johtaneet mihinkään. Kun Hardy sairastui, yritti Laurel tehdä teatterishown englantilaisen Nobby Cookin kanssa, mutta ei siitäkään mitään tullut, koska Ollieta ei kukaan voinut korvata.

Stan & Ollie kuvaa miesten kaveruutta ja yhteistyötä lämpimästi. Muutamat teatterikohtaukset ovat hauskoja, ja monessa kohtaa vaikuttaa siltä, että Stan ja Ollie vetivät Ohukaisen ja Paksukaisen roolejaan myös teatterien ulkopuolella. Kun kaverukset saapuvat Lontooseen ja näkevät junan ikkunasta Tower Bridgen, Laurel sanoo: ”Siinä se on, Eiffeltorni.”

Elokuvassa Ohukaista näyttelee Steve Coogan ja Paksukaista John C. Reilly. Ulkonäöiltään ja olemuksiltaan muutenkin he muistuttavat oikein hyvin esikuviaan. Varsinkin Reilly on ikään kuin koko ajan Paksukainen, kun taas Coogan on välillä muutakin kuin koomikko, koska hän hoitelee kaverusten arkisia asioita teattereiden ulkopuolella.

Viime vuonna Coogan ja Reilly esittivät toisiakin kaveruksia, sillä Ethan Coenin elokuvassa Holmes & Watson he ovat Sherlock Holmes ja tohtori Watson.

kari.naskinen@gmail.com

perjantai 1. helmikuuta 2019

Kalevalan Kullervokin kolhoosissa


Lahden kaupunginteatterin Ikitie-näytelmässä riekkuu päähenkilö Jussi Ketolan ympärillä kummallinen, naama valkoiseksi kalkittu nuorukainen. Reilun tunnin kohdalla hän sanoo nimekseen Kullervo ja väliajalla luen käsiohjelmasta, että kysymyksessä on todellakin Kalevalan traaginen mieshahmo Kullervo Kalervon poika. Antti Tuurin romaanissa tällaista hyypiötä ei ole, eikä se näytelmäänkään mitään lisäarvoa tuo. Tai no joo, kyllähän Kullervo veljessotaa symboloi, ja kansalaissodan myöhäisissä jälkimainingeissa Jussi Ketola on muilutettu Neuvostoliiton puolelle äärioikeistolaisen Lapuanliikkeen toimesta.

Näytelmä sinänsä on hyvä. Jo elokuva (2017) runsaine lehtijuttuineen teki Ikitiestä laajalti tunnetun, joten näytelmään on helppo mennä heti sisään. Lapuanliikkeen kyyditysoperaatioiden syitä ei näytelmässä juurikaan selitetä, vaan oletetaan kaikkien katsojien tuntevan ne. Suomen itärajan yli Ketola joutuu pakenemaan, sillä muuten kyydittäjät olisivat hänet ampuneet. Kaikkiaan Lapuanliike järjesti viiden kuukauden aikana 1930 yli 250 kyyditystä, joiden jälkeen vielä lokakuussa entinen presidentti K.J. Ståhlberg vaimoineen kyyditettiin Joensuuhun.

Antti Tuuri on kirjoittanut Ketolasta neljässä romaanissaan (1978 - 2011). Ketolan esikuva on kauhavalainen Nestori Saarimäki, jonka lapualaiset olivat kyydittäneet Itä-Karjalaan 1930. Saarimäki oli Neuvostoliiton turvallisuuspoliisin NKVD:n mukaan kuollut keuhkotautiin 1931. Jussi Ketolan tarina ei ole yksi yhteen Saarimäen kanssa, mutta todellisuuspohjaa joka tapauksessa on. Ketola näyttäisi olevan kolhoosissa 6-8 vuotta

Saarimäen tavoin Neuvostoliiton rajavartiosto ja muut viranomaiset vievät Ketolan ensin Petroskoihin ja sieltä kolhoosiin, jossa NKVD antaa hänelle uuden nimen. Saarimäen kanssa yhteistä on sekin, että Ketola oli palannut Kauhavalle Amerikasta, jossa oli ollut siirtolaisena parempaa elämää etsimässä.

Kolhoosin muiden asukkaiden joukossa on paljon Itä-Karjalaan saapuneita siirtolaisia Pohjois-Amerikasta. Heitä ei sinne ole muilutettu, vaan olivat puolestaan lähteneet uudesta Neuvostoliitosta hakemaan onnellisempaa elämää ja auttamaan Neuvostoliittoa uuden ihanneyhteiskunnan rakentamisessa. Kaikkiaan Amerikasta tuli arviolta 10 000 ihmistä, joista iso osa Karjalan tasavaltaan. Heidän kolhoosejaan oli ainakin Petroskoin lähellä, Aunuksessa ja Uhtuassa.

JORI HALTTUNEN
JA AKI RAISKIO


Kova näytelmä. Visuaalisesti hurjin kohtaus on se, kun kaikkien isojen teatterinäyttämöiden etureunassa oleva massiivinen paloturvallisuusseinämä eli teatterikielellä rautaesirippu nousee ylös.

Jussi Ketola on rautaesiripun takana. Kimpussa on koko ajan sotilastiedustelujärjestö GRU, jonka edustaja Petroskoissa on suomalaisperäinen Kallonen, kaksinaamainen mulkku.

Vaikka näytelmässä on noin 50 roolihenkilöä, ovat Ketolan (Jori Halttusen) ja Kallosen (Aki Raiskio) kohtaamiset joka kerta ainutlaatuisia (kuvassa). Ne luovat näytelmään sellaisen latauksen, että niistä ei pääse eroon esityksen jälkeenkään.

Halttunen on viime aikoina nähty monissa komediallisissa rooleissa ja hänet tunnetaan myös monien kesäteatterifarssien ohjaajana, mutta nyt on leikki kaukana. Teatterin nettisivuilla hän sanoo, että kokee olevansa pienten estradien mies, ”isolla näyttämöllä tuntuu vähän siltä kuin olisi marionetti nukketeatterissa”. Nyt hän on Ketolana pitkiä jaksoja ison näyttämön ainoa kohde katsojalle, Kallosen marionettina. ja katsoja tuntee sitä tuskaa mitä Ketolakin.

Aki Raiskio Stalinin ohjeistamana GRU:n miehenä yrittää sekä hyvällä että pahalla saada Ketola vaihtamaan leiriä. Kallosen mielestä Ketola on ujuttautunut Neuvostoliittoon vakoojana, joka nyt pitää käännyttää kaksoisvakoojaksi. Ketolan pitäisi ruveta raportoimaan GRU:lle siitä, mitä kolhoosin väki puhuu ja ajattelee. Ketola ei suostu, ei allekirjoita mitään proopuskoita, eikä alistu muutenkaan minkäänlaiseen yhteistyöhön, ei kuoleman uhallakaan. Raiskion roolisuoritus on täydellisen inhottava.

PAKOON HELVETISTÄ

Stalinilainen paratiisi osoittautuu helvetiksi. Stalinin puhdistusten alkaessa myös Ketolan kolhoosissa ihmisiä ammutaan, ja hätä vain kasvaa. Ainoan pienen lohdun Ketolalle tuo avioliitto Irinan kanssa, kun Suomesta tulee valheellinen tieto, että hänen perheensä Kauhavalla on kuollut. Sitten kun tulee sellainenkin tieto, että Lapuanliike on maaliskuussa 1932 lakkautettu ja Vihtori Kosola kuollut, voi alkaa suunnitella pakoa helvetistä takaisin Suomeen, tavalla tai toisella.

Jussi Ketola on pasifisti. Näytelmän Tuurin romaaneista sovittanut ja ohjannut Hanna Kirjavainen mainitseekin käsiohjelmassa sen aikakauden suuren suomalaisen pasifistin Yrjö Kallisen, joka puheissaan käsitteli usein ihmisenä olemisen peruskysymyksiä, kuten onnellisuutta ja henkistä kasvua. Ketola joutuu onnentavoittelun ja suurimman kärsimyksen väliseen ihmiskokeeseen. Tässä ihmiskokeessa ja koettelemuksessa on sitten se erikoinen roolihenkilö, klovnimainen Kullervo.

En käsiohjelmastakaan saa varsinaisesti irti sitä, miksi Kullervo näyttämöllä haahuilee. Hanna Kirjavainen perustelee, että Kullervon tarinan ydintematiikka liittyy kostoon, petokseen, katkeruuteen, vihaan ja kärsimykseen. Kyllä nämä asiat tulevat Ketolankin välityksellä riittävän selvästi esille.

kari.naskinen@gmail.com