torstai 13. joulukuuta 2018

Terveydenhoidon (tietotekniikka)järjestelmä on perseestä

Nyt on ruma sana sanottava niin kuin se on. Kokemus asiasta tällä viikolla oli karmea.

Joudun vuosittain käymään laboratoriokokeissa kroonisen sairauden takia. Nyt tuli taas sen vuoro. Viimeksi lääkäri oli sanonut, että systeemi on muuttunut, eivätkä potilaat enää saa lähetettä eikä kutsua laboratorioon, vaan asia on hoidettava itse. Tästä se sitten alkoi.

Koska oikeita puhelinluetteloita ei enää ole, piti ensin internetistä etsiä kaupunginsairaalan laboratorion numero. Löytyi monen mutkan jälkeen. Soitto sinne ja vastaus nauhalta: ”Jonossa on 54 asiakasta. Voitte myös jättää puhelinnumeronne, niin soitamme viimeistään seuraavana päivänä.”

Noin kuuden tunnin kuluttua soitto tuli. Kun esitin asiani, sieltä sanottiin, että ei tämä nyt oikein onnistu, kun tietokoneohjelmaa ei juuri nyt saada auki. Antoi kuitenkin toisen puhelinnumeron, johon soittaa. Sama juttu: jonossa kymmeniä muita.

Siinä odotellessani aloin kokeilla, onnistuisiko sähköinen ajanvaraus, kun sellaista mahdollisuutta netissä tarjottiin. Pankkitunnuksilla pääsinkin sisään, mutta siihen se loppui. Laboratoriokokeita varten ei ollut klikattavaa kohtaa, mutta sen sijaan olisin voinut varata ajan mm. ehkäisyneuvonnasta ja synnytysvalmennuksesta. Lisäksi oli yksi kohta, jossa teksti: ”Kaikille avoimet jonot” – se kiinnosti, mutta yritin edelleen varata aikaa laboratoriosta.

Tuloksettoman sähköisen varausyrityksen jälkeen soitti sairaalasta toinen ihminen. Hänkin valitti tietokoneohjelmien hankaluutta, mutta lopulta homma onnistui, kun osasin vuodentakaisesta paperistani luetella ne verikokeet, jotka pitäisi ottaa. Jos tätä vanhaa paperia ei olisi ollut, tilanne olisi mennyt täysin jumiin.

Asia ei kuitenkaan vielä tällä ollut selvä. Tämä viimeinen rouva oli nyt tehnyt minulle lähetteen laboratorioon, mutta ei pystynyt varaamaan aikaa. Piti taas soittaa tai mennä nettiin. Tällä kertaa kokeilin nettiä ja nyt onnistui, huraa, klikkasin ajan ensi viikolle. Lisäksi klikkasin siitä kohtaa, missä kysyttiin, haluanko sähköpostiini varmistuksen, että olen onnistunut varaamaan ajan.

Varmistusta sähköpostiin ei ole tullut. Sen sijaan parin tunnin kuluttua sairaalasta taas soitti nainen, jolle kerroin, että asia on jo kunnossa. Seuraavana päivänä soitti seuraava. Hänelle kerroin taas, että monta soittoa on nyt tullut ja asiani on selvä. Hän sanoi, että tämmöstä tämä vähän on, kun heillä ei oikein ole tietoa näistä soitoista. Hyvää joulua.

Ensi viikolla menen varaamassani ajassa laboratorioon. Saa nähdä, huudetaanko sisään vai onko jokin kuitenkin mennyt pieleen tämänviikkoisessa touhussani.

kari.naskinen@gmail.com

keskiviikko 12. joulukuuta 2018

Perustulo, aikuisten lapsilisä


Jos vihreä puolue saisi päättää, kaikille suomalaisille alettaisiin lapsilisän loputtua maksaa ns. perustuloa. Parhaillaan käynnissä olevan kokeilujakson aikana summa on 560 euroa kuukaudessa. Kokeilussa on mukana 2000 ihmistä. Vihreiden kanta tuli selvästi esille eilen, kun galluppien neljän kärkipuolueen puheenjohtajat olivat Keskuskauppakamarin järjestämässä keskustelussa.

Lapsilisienkin jakaminen kaikille perheille on erikoista. Olkoot perheen kuukausitulot vaikka sata tonnia, niin lapsilisät kilahtavat tilille. Sama idea on nyt vihreillä, joiden mielestä joka jannun pitäisi saada täysin vastikkeetonta perustuloa. Keskustan Juha Sipilä ei paikalla olleiden lehtimiesten mukaan täysin ymmärtänyt perustuloasiaa, mutta Kokoomuksen Petteri Orpo ja SDP:n Antti Rinne sanoivat selvästi, että ei olisi mitään järkeä maksaa perustuloa koko kansalle.

Täydellinen perustulojärjestelmä vastikkeettoman rahan jakamisesta tulisi tolkuttoman kalliiksi. Joitakin arvioita summasta on esitetty, ne ovat 10-20 miljardin euron luokkaa.

Sekä Orpo että Rinne sanoivat, että täytyisi olla jokin syy, miksi perustuloa maksettaisiin, siis tarveharkintaa. Mutta voisiko esimerkiksi laiskuus olla harkitsemisen arvoinen syy? Orpo sanoikin, että perustulo ja korkea työllisyys eivät ole mahdollisia samanaikaisesti.

Hyvinvointivaltio on hyvä järjestelmä, mutta ei se saa tarkoittaa vetelystenhoitovaltiota. Kaikille maksettava perustulo joka tapauksessa vähentäisi työn arvoa, koska perustulon ansiosta olisi helpompi lusmuilla ulos työkierteestä. Sitä paitsi ei hyvinvointivaltion perusperiaate voi olla myöskään, että se olisi ensisijaisesti köyhäinhoitovaltio. Heikoimmassa asemassa olevista on yhteiskunnan aina pidettävä huolta, mutta jos siinä asiassa mennään leväperäiseksi, tehdään samalla ”markkinointityötä” huono-osaisuuden puolesta: ei mitään väliä, kyllä valtio huolen pitää.

Lahden kaupunginhallituksen jäsen, eduskuntavaaliehdokas Sirkku Hildén (SDP) kirjoitti jokin aika sitten Etelä-Suomen Sanomissa tapauksesta, kun oli tavannut työttömän, joka on mukana Kelan perustulokokoilussa: ”Työtön kertoi, miten paljon helpotti tietää, että sai tietyn summan kuukaudessa ilman minkään lappujen täyttelemistä. Ilman todistamista kenellekään, että kyllä, olen oikeasti edelleen työtön ja joudun tulemaan vähällä toimeen. Sai tehdä vapaaehtoistyötä ja vaikka yhden päivän töitä siellä täällä ilman, että se vähensi tuota säännöllistä tuloa.”

Tässä siis hyvä esimerkki perustulon järkevyydestä ja toimivuudesta. Sirkku Hildén ei kirjoituksensa mukaan ole kaikille maksettavan perustulon kannalla. Hänen tapaamansa työtön oli joka tapauksessa selvästi vastuullinen kansalainen, mutta kaikki eivät sitä ole. Sekin koko tässä asiassa on vielä täysin auki, mikä se perustulon kuukausisumma olisi, 560 euroa, 800 euroa vai tonni.

kari.naskinen@gmail.com

tiistai 11. joulukuuta 2018

Suur-Suomea tavoiteltiin ”humanistisista syistä”

Suomesta tehtiin ensimmäisen kerran vapauttamisretkiä Itä-Karjalaan 1918-22. Silloin se ei ollut virallista ja valtiollista toimintaa, mutta valkoisen armeijan ylipäällikkö C.G.E. Mannerheim vannoi jo 23.2.1918, että ”me luomme nyt mahtavan suuren Suomen”. Monenlaista touhua olikin, mutta sitten meni vähän aikaa rauhallisemmin, kunnes jatkosodan sytyttyä Suomen hyökkäysvoimat lähtivät valloittamaan Itä-Karjalaa.

Välirauhan aikana asiaa oli jo valmisteltu. Tasavallan presidentin Risto Rytin johdolla pantiin pari kuukautta ennen jatkosodan alkamista vireille hanke, jossa otettiin selvästi esille humanistiset tavoitteet. Valloitussodan avulla ne oli tarkoitus saavuttaa. Tätä humaania puolta korostaakseen Ryti määräsi tutkimustyöhön maantieteen professorin Väinö Auerin ja historiantutkija Eino Jutikkalan.

Erityisesti korostettiin sitä, että kysymyksessä on Suomen asia, joten valloitettavat alueet kuuluvat sitten ilman mutinoita Suomelle, eikä Saksa saa niistä aariakaan, vaikka saksalaisia tarvitaankin itse sotimiseen. Natsi-Saksalta Auer ja Jutikkala lainasivat nimen kirjalle, jota levitettiin saksalaisiin piireihin: Finnlands Lebensraum.

Paljon Karjalan historiaa tutkinut fil. tri Hannu Takala on todennut, että humanistisen tutkimuksen suunnitelmat ja sitä tehneen toimikunnan motiivit olivat kyseenalaisia. Enemmän tuntuu taustalla olleen sittenkin Suur-Suomen luominen kuin humanismi. Tämä ilmeni myös tutkimussuunnitelman loppulauseesta, jossa viitattiin selvästi Suur-Suomen nousuun.

Takala on Lahden museoiden tutkimuspäällikkö ja Turun yliopiston arkeologian dosentti. Hän kirjoittaa Itä-Karjalan Suur-Suomi-vaiheista kirjassa, joka varsinaisesti käsittelee Puna-armeijan Suomesta saamaa sotasaalista 1939-41 (SKS, 2017).

Takala kertoo, että heti kesällä 1942 lähti Suomesta 48 tutkijastipendiaattia Itä-Karjalaan ja myöhemmin kansatieteellisiä tutkijoita lähti sinne enemmänkin. Kun Takala käy kirjassa läpi neuvostoarmeijan keräämää saalista, niin samaa tekivät suomalaiset tahollaan:

”Sodan aikana suomalaiset keräsivät Äänislinnan museoon noin 950 esinettä, joista 500 tuotiin Suomeen sodan loppuvaiheessa.”

Tämän virallisen puolen rinnalla oli tavallista sotarosvousta. Pian Petroskoin valloituksen jälkeen suomalaiset varastivat museosta esineitä, minkä takia museo piti hetkellisesti sulkea ja panna aseistettu vartija ovelle, kuten kuva Takalan kirjassa osoittaa.

Syksyllä 1941 sotilasvirkailija Eino Nikkilä kyseli kadonneiden esineiden perään, jolloin hän sai vastauksen: ”Kenraali on valloittanut kaupungin ja hänellä on valta käyttää kaupungissa olevia esineitä mielensä mukaisesti.”

Petroskoin museossa oli myös laaja kirjasto, jonka kokoelmasta osa oli kaikesta päätellen peräisin Viipurin kaupunginkirjastosta ja siirretty Petroskoihin 1940-41. Eli suomalaiset pääsivät vain ottamaan omansa takaisin – iltalukemista rintamalle.

Humanistinen sotaretki Vienan Karjalaan jäi kuitenkin pahasti kesken eikä Mannerheim saanut miekkaansa tuppeen. Näin jäi myös tekemättä suunniteltu Karjalan museo Uhtualle. Näiden humanististen hankkeiden johtajana oli AKS:n mies Kustaa Vilkuna, joka toimi Sotasensuurin ja tiedotuskeskuksen johtajana, missä tehtävässä hän pystyi myös organisoimaan tieteellistä tutkimusta heimoveljien luona.

kari.naskinen@gmail.com

maanantai 10. joulukuuta 2018

Ydinasesopimuksia ollaan purkamassa



INF = Intermediate Nuclear Forces Treaty = USA:n ja Venäjän sopimus, joka kieltää niiltä maasta laukaistavat keskimatkan ydinaseohjukset. Sopimuksen allekirjoittivat 1987 Ronald Reagan ja Mihail Gorbatshov.

Helsingin Sanomat ennusti eilisessä pääkirjoituksessaan, että sopimus on raukeamassa. USA:n mukaan Venäjä rikkoo koko ajan sopimusta, koska Venäjän SSC 8 -ohjuksen kantama on yli INF:n salliman rajan. Venäjä taas on kiinnittänyt huomiota siihen, että muut maat voivat kehittää sellaisia ohjuksia, jotka INF kieltää vain Venäjältä ja Yhdysvalloilta. Sopimuksen purkaminen olisikin ehkä helpotus molemmille.

Nato-maiden ulkoministerikokouksessa Brysselissä viime viikolla USA:n ulkoministeri Mike Pompeo antoi Venäjälle 60 vuorokautta aikaa ilmoittaa, että se luopuu SSC 8:sta. Lisäksi USA vaatii Venäjän tuhoavan Iskander-rakettijärjestelmän, mutta tämä lienee turha toivo.

Iskander-järjestelmän Venäjä rakensi sen jälkeen, kun Nato/USA oli ryhtynyt luomaan ohjustorjuntajärjestelmää Puolaan ja Romaniaan. USA ilmoitti, että se ohjuskilpi tarkoitettiin lähinnä Iranin uhkaa vastaan, mutta tottahan se suuntautui nimenomaan Venäjää vastaan. Tämän takia on turha luulla, että Venäjä luopuisi Iskander-ohjusjärjestelmästään.

Ulkopolitiikkaan erikoistuneen ajatuspaja CEIP:n tutkijan James Actonin mielestä Naton pitäisi nyt tulla apuun ja vaikuttaa sopimuksen jatkumiseen – voisiko Nato olla sovittelijana USA:n ja Venäjän välillä? Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrov puolestaan sanoi viime viikolla, että Saksan pitäisi vaikuttaa Yhdysvaltoihin tässä asiassa.


Pompeo sen sijaan puhui jo uudesta sopimuksesta, joka korvaisi INF:n ja sitoisi mukaan ainakin myös Intian, Iranin, Pakistanin ja Kiinan. Näin laajaa sopimusta eivät asiantuntijat pidä realistisena, ei varsinkaan Kiinaa koskien. Vaikeata olisi Iraninkin kanssa.

Euroopan kannalta on hankalaa. EU-maat eivät Neuvostoliiton loppumisen jälkeen lähteneet kehittämään kunnollisia suhteita Venäjään, vaan menivät mukaan USA:n Venäjän-vastaiseen politiikkaan, jonka tavoitteena oli Naton laajentaminen Itä-Euroopan entisten sosialististen maiden alueille. Nyt tilanne on se, että EU-Eurooppa varustautuu Naton nimissä sotaan Venäjää vastaan. Tätä sotaa Suomikin toistuvasti harjoittelee Naton sotaharjoituksissa. Kun näissä olosuhteissa ohjussopimuksia perutaan, vaara Euroopassa lisääntyy.

Tätä samaa huonoa kehitystä voi lisätä sekin, että USA ja Venäjä eivät pidennä parin vuoden päästä umpeutuvaa START 2 -sopimusta (1993), joka kieltää maasta laukaistavat monikärkiset ydinohjukset. Pahimmassa tapauksessa koko kansainvälinen ydinasevarustelun kontrollijärjestelmä loppuu.

HS:n pääkirjoituksessa murehditaan USA:n sitä hankalaa asemaa, ettei Trumpilla ole yhtä paljon samanlaisia lyhyen kantaman ydinaseita kuin Venäjällä, joka on simuloinut niitä omissa sotaharjoituksissaan.

Hesaria lohduttanee kuitenkin se, että USA aikoo seuraavien 30 vuoden aikana uudistaa ydinasevarastojaan 1,7 biljoonalla dollarilla. Noista määrärahoista varmaan riittää jotakin myös lyhyen kantaman ydinpommeihin.  Eurooppakin saa tästä lisävarustelusta osansa, varsinkin Puola ja Baltian maat.

kari.naskinen@gmail.com

sunnuntai 9. joulukuuta 2018

1918 meetoo

Sata vuotta sitten Suomessa käytiin sota. Osa työväenluokkaa nousi aseelliseen kapinaan porvarivaltaan vastaan. Ruumiita tuli, miehiä ja naisia, nuoria ja vanhoja. Kun kaikkia ei saatu hengiltä taisteluissa, piti hoitaa myös sotavangeiksi saatujen teloituksia. Myös naisia pantiin riviin kuopan reunalle. Nappi ohtaan ja joukkohautaan.

Nyt on yhtä kapinaryhmän perinnepuoluetta Vasemmistoliittoa edustava kunnallispoliitikko Elisa Lientola Lahdessa hikeentynyt, kun itsenäisyyspäivänä poliitikkokollega läppäsi häntä takapuoleen. Jos Lahdessa 1918 teloitetut naiset seuraisivat nykymenoa pilvenreunalta, niin olisi heillä ihmettelemistä. Että pienet on murheet noilla nykyajan likoilla.

Tämän päivän Etelä-Suomen Sanomissa (Lahti) on tästä meetoo-asiasta niin iso uutinen, että sata vuotta sitten ei yhdellekään kansalaissotatapahtumalle annettu lehdessä yhtä paljon palstatilaa.

Joulukuussa 1918 saatiin sota-asia muodollisesti loppuun, kun valtionhoitaja P.E. Svinhufvud allekirjoitti asetuksen, jolla valkoisen puolen sotilaille annettiin syytesuoja kaikista sodan aikana tapahtuneista laittomuuksista. Näin helppoa ei ole näissä nykyajan meetoo-peleissä. Ensi keväänä Elisa Lientola ja Kokoomuksen Francis McCarron kohtaavat vaalikentän lisäksi myös oikeussalissa.

Älyttömyyksiin tämä touhu on mennyt. Metoo-kampanja olisi aivan asiallista, jos sillä kiinnitettäisiin huomiota sukupuolesta johtuvaan vallankäyttöön ja alistamiseen. On menty kuitenkin siihen, että tämän muoti-ilmiön turvin puututaan hyttysenpistoon verrattaviin pikkujuttuihin.


Kun on seurannut metoo-naisten vouhkaamista, on näyttänyt siltä, että asialla ovat varsinkin lespot ja muut kummajaiset. Kun tällaiset ”naiset” eivät yleensäkään pidä miehistä, niin hipaisu pyllyyn on tietenkin teloitukseen rinnastettava kauhutilanne.

Vasemmistoliiton äänestäjien joukossa on vielä niitäkin, joiden äidit tai isoäidit olivat keväällä 1918 keskitysleirillä tai joutuivat peräti teloitetuiksi. Heistä tämä punaisesta vasemmistoväristäkin jo luopuneen feministipuolueen nykymuodin mukainen meetoo-tohina saattaa näyttää kummalliselta
.

kari.naskinen@gmail.com

lauantai 8. joulukuuta 2018

Bunkkereiden rakentajat heittävät pommeja


On hienoa, että televisiosta tulee juuri nyt, tänä iltana, Wim Wendersin elokuva Berliinin taivaan alla (1987). Kun Babylon Berlin -sarjaelokuvassa parhaillaan seurataan muutosta kohti tuhoa, niin Wenders näyttää, mikä oli lopputulos. Kirjastossa nuori mies lukee kirjaa, jossa sanotaan, että maa oli autio ja tyhjä ja pimeys oli syvyyden päällä. Uutta luomiskertomusta haettiin, ja niin hyvä ennustaja Wenders olikin, että kaksi ja puoli vuotta elokuvan ensiesityksen jälkeen Berliinin muuri murtui.

Berliinin taivaan alla kertoo kahdesta enkelistä, jotka Berliinissä seuraavat elämänmenoa ja yrittävät omin rajallisin keinoin helpottaa ihmisten selviytymistä. Enkelit ovat tulleet kaupunkiin, joka on idän ja lännen, menneisyyden ja nykyisyyden välissä. Enkelit näkevät ihmisten onnettomuuden, johon syynä on ollut rakkauden ja toivon ja unelmien konkurssi. Yhdessä kohtauksessa näkyy taustalla graffiti, jossa on teksti ”Wer bunker baut wirft bomben” (Bunkkerin rakentaja heittää pommeja).

Tällaisia viittauksia ja vertauskuvia löytyy paljon. Heti alussa Bruno Ganz seisoo Keisari Wilhelmin muistokirkon päällä Kurfürstendammin alkupäässä. Kirkko tuhoutui ilmapommituksessa 1943, mutta sen rikkinäinen torni on jätetty pystyyn. Se näkyi hyvin kesällä 2018 tv-lähetyksissä, kun tornin vieressä olevassa puistossa pidettiin yleisurheilun EM-kisojen kuulantyöntö.

Bruno Gantz (kuvassa vas.) esittää Damiel-enkeliä ja Otto Sander Cassiel-enkeliä. Vaikka asiat eivät ihmisillä ole hyvin, käy Damielille kuitenkin niin, että hän rakastuu Alekanin sirkuksen kauniiseen trapetsitaiteilijaan ja haluaa muuttua ihmiseksi – tuli mitä tuli, rakkautta suurempaa ei ole. Toivoa siis on aina, haluaa Wenders sanoa filosofisessa elokuvassaan.

Sirkuksen nimi on kunnianosoitus elokuvan ranskalaiselle kuvaajalle Henri Alekanille (1909 - 2001), joka oli aloittanut uransa jo 1930-luvulle suurten ranskalaisten mestareiden elokuvissa. Alekanin kuvaus on taitavaa. Pehmeää kuvaa kovasta, rikkinäisestä maailmasta.

Toiset kunnianosoitukset ovat elokuvan lopputeksteissä: ”Omistettu kaikille entisille enkeleille, mutta erityisesti Yasujirolle, Francoiselle ja Andreille”, tarkoittavat Ozua, Truffautia ja Tarkovskia.

Wendersille tämä elokuva merkitsi kotiinpaluuta Yhdysvalloista. Wenders on syntynyt Düsseldorfissa, mutta Berliini oli se kaupunki, jossa tällaisen elokuvan saattoi tehdä: ”Vain Berliinissä voi tajuta, mitä merkitsee olla saksalainen, sillä historia on Berliinissä sekä fyysisesti että tunnetasolla läsnä. Mikään muu kaupunki ei yllä samanlaiseen kysymykseen eloonjäämisestä.”

Tämä Berliinin poikkeuksellinen asema historiassa on saanut aikaan paljon elokuvia. Tunnetuimpia berliiniläisiä ohjaajia ovat olleet Ernst Lubitsch, natseille dokumenttielokuvia tehnyt Leni Riefenstahl ja elossa olevista Margarethe von Trotta. Itävaltalainen Samuel ”Billy” Wilder muutti jo nuorena Berliiniin, mutta sitten tuli 30-luvulla lähtö Amerikkaan.

Aivan helppoa ei elokuvan toteuttaminen Berliinissä ollut, koska elokuvaa varten ei annettu lupaa kuvata Berliinin muuria. Muurinpätkät piti rakentaa itse. Ensimmäinen lavastusmuuri meni pilalle sateessa, kun urakoitsija oli tehnyt sen jotenkin kevytrakenteisesti puusta.

Wendersin paluuta Hollywoodista Saksaan symboloi Peter ”Columbo” Falkin (kuvassa oik.) näyttelemä entinen enkeli, joka myös oli halunnut ihmiseksi, vaikka se merkitsikin kuolemattomuuden menettämistä (kuoli 2011). Falk on tässä cameo-roolissa ohjaaja, joka on tullut Berliiniin kuvaamaan sota-aiheista elokuvaa. Eräänlaisesta paluusta on tässäkin kysymys, sillä Peter Falkin vanhemmat olivat New Yorkiin emigroituneita puolan- ja venäjänjuutalaisia, Damielille Falk selittää maallisia iloja: ”Tupakka, kahvi. Jos ne jakaa jonkun kanssa, se on fantastista.”

Syksyllä 2017 Wendersin sadusta valmistui restauroitu restauroitu versio, jonka ensiesitys oli tietenkin Berliinissä. En tiedä, mikä versio tulee tänään Yle Teemalta.

Hollywoodissa ohjasi Brad Silberling 1998 omana näkemyksenään Enkelten kaupungin, tapahtumapaikkana länsirannikko ja pääosissa Meg Ryan ja Nicolas Cage; en ole nähnyt. Silberling näyttää henkilötietojen mukaan olevan lähinnä tv-sarjamies.

kari.naskinen@gmail.com

perjantai 7. joulukuuta 2018

Natsit Puolassa farssina


Saksasta Yhdysvaltoihin paennut Ernst Lubitsch aloitti natsien Puolan miehitystä käsittelevän elokuvansa varsovalaisten kauppojen kylteillä, joissa on kauppiaiden nimiä: Kubinski, Lominski, Lubinski, Poznanski, Rozanski… Elokuva on farssi Ollako vai eikö olla (1942). Heti nämä alun kuvat panevat katsojan ymmärtämään, mistä on kohta kysymys. Ollaan elokuussa 1939, ja aamuyöllä syyskuun 1. päivänä Saksa käynnistää offensiivin Puolassa. Koska kysymyksessä on vain natseja pilkkaava farssi, ei keskitysleireillä käydä, mutta vakavaksi lopuksi ollaan pommituksessa tuhoutuneella hautausmaalla, jossa yhdessä kivessä on nimi Benjamin Kubelsky. Tämä oli elokuvan miespääosan esittäneen Jack Bennyn alkuperäinen nimi, sillä hänen isänsä oli Puolasta Chicagoon muuttanut juutalainen.

Sen verran keskitysleireihinkin viitataan, että esittäessään saksalaista valekomendanttia Benny sanoo oikealla natsisotilaalle terävästi: ”Me keskitämme ja puolalaiset hoitavat leirityksen.”

Elokuvan nimi tulee siitä, että varsovalaisessa teatterissa esitetään parhaillaan natsisatiiria, johon on sekoitettu myös Shakespearen Hamletia. Ollako vai eikö olla? Vieläkö meillä on Puola vai eikö ole? Lisäksi kevyempänä juonenlankana kulkee kolmiodraama, jossa ovat osallisina näyttelijäpariskunta ja kauniiseen rouvaan rakastunut puolalainen lentäjä. Lentäjää esittää Robert Stack, joka parhaiten tunnetaan Lahjomattomien Eliot Nessinä (1959-63).

Lubitschin elokuva on hulvatonta menoa alusta loppuun. On oikeastaan yllättävää, että se on niinkin hauska. Lubitsch on nimittäin malttanut pysyä aisoissa, eikä ole tehnyt natseistakaan pelleääliöitä muuta kuin sen verran, mitä farssin käänteet edellyttävät.

Lubitsch itse oli venäjänjuutalaisten maahanmuuttajien lapsi, joka oli syntynyt Berliinissä 1892. Ensimmäisen lyhytelokuvansa hän teki 1914 ja pitkiin elokuviin hän sai pääosiin puolalaisen maahanmuuttajan Pola Negrin, josta tulikin mykkäfilmien suuri tähti. Hollywoodiin päästyään Pola Negri vehtasi ainakin Charles Chaplinin ja Rudolph Valentinon kanssa. Äänielokuviin Pola Negri ei enää saanut otetta ja hän palasi Saksaan, jossa hän joidenkin tietojen mukaan oli muhinoissa myös Adolf Hitlerin kanssa. Televisiosta tuli vastikään sarja Euroopan uudet tuulet 1918-39, jossa mukana olivat myös Pola Negri ja Ernst Lubitsch.

Ollako vai eikö olla -vastarintaelokuvassa Lubitsch ei varsinaisesti ole ottanut hampaisiinsa Hitleriä henkilönä, vaikka Hitler oli vienyt myös Lubitschilta Saksan kansalaisuuden. Farssihauskuutta ylläpidetään Varsovaan tulleiden miehittäjien kustannuksella, ja sehän Lubitschilta on onnistunut. Yhdessä kohtauksessa Hitler menee teatteriin esitystä katsomaan, kuva selkäpuolelta. Mutta miksi Lubitsch ei piikitellyt suoraan Hitleriä? Joka tapauksessa Ollako vai eikö olla on yksi kaikkien aikojen parhaita elokuvafarsseja.

Lubitsch itse sanoi, että vaikka elokuva on farssi, se esittää todemman kuvan natsismista kuin useimmat samaa aihetta käsittelevistä romaaneista ja elokuvista. Lisäksi elokuva on yksi parhaita esimerkkejä siitä, miten taide, tässä tapauksessa teatteri, pystyy jäljittelemään todellisuutta, joka taas on enemmän teatteria. Minkä näyttelijä lavalla teki Shakespearelle, sen Saksa teki Puolalle. Entä mitä natsi-Saksa teki taiteelle, se onkin jo laajempi ja karmeampi juttu?

kari.naskinen@gmail.com

torstai 6. joulukuuta 2018

Kun nuukuus ei riitä, tarvitaan strategiaa





Vientiyrityksillä oli vaikeuksia 1990-luvulla. Kun idänkauppa vaimeni, oli edessä uudenlainen tilanne. Itä-Suomen yliopistosta eläkkeelle siirtynyt vanhempi tutkija, sosiologi Jukka Oksa (kuvassa) kirjoittaa lamasta selviytyneiden sukuyritysten muodonmuutoksesta Päijät-Hämeen tutkimusseuran vuosikirjassa 2018. Lahden seutu on tunnettu sukuyrityksistä, jotka ponnistelivat finanssikriisissä ja romahtaneen idänkaupan aiheuttamassa lamassa. Teollisuuden tilauskirjat olivat tyhjentyneet ja Lahden työttömyysaste nousi 27 prosenttiin.

Muutamat yritykset selviytyivät 1990-luvun laman läpi ja toimivat nyt menestyksellisesti kansainvälisillä markkinoilla. Vaikka tarinat ovat erilaisia, löytää Oksa niistä yhden yhteisen piirteen: uudet taidot.

”Jatkuvasti ymmärretään yhä laajempia toimintaympäristöjä ja opitaan toimimaan niissä. Opitaan uutta ajattelua laajentamalla. Mikä sopisikaan paremmin onnistuneen kansainvälistymisen reseptiksi”, toteaa Oksa.





Tästä on monta esimerkkiä kirjoituksessa, johon hän on haastatellut sukuyritysten johtajia. Peikko Groupin rakentanut Jalo Paananen päätteli kauppakoulun jälkeen, että ”pitää parantaa tuo ruotsi ja minä lähdin sitten vuodeksi Ruotsiin”. Kemppi Oy:n Jouko Kemppi puolestaan lähti Englantiin opiskelemaan kieltä, jota ei ollut paljon lukenut kouluaikana. Hitsauksen syvemmät aakkoset Jouko Kemppi kertoo oppineensa Malmössa Skandinavia Origo Svetsin tekniseltä johtajalta.

Lahden Polttimon edesmennyt Harald Relander sanoi Oksan haastattelussa, että hänellä oli eräänlainen ”koulutusohjelma, johon kuului meneminen jonnekin ulkomaille opiskelemaan panimomestariksi”.

Sukuyritysten nuoren puolen lähettäminen ulkomaille kertoo Oksan mukaan siitä, että kotoutuminen kansainväliseen ympäristöön nähtiin tulevaisuuden itsestään selvänä osana. Hyvinä esimerkkeinä tästä ovat myös Asko, Isku ja Luhta.

Monet sukuyritykset kasvoivat isoiksi. Kun törmättiin vaikeuksiin, niihin voitiin aluksi reagoida karsimalla kuluja ja tehostamalla tuotantoa. Mutta sitten kun nuukuuskaan ei riittänyt, tarvittiin asiantuntemusta, jonka avulla voi puuttua yritystoiminnan rakenteisiin. Strategisten kykyjen vaatimukset kasvoivat dramaattisesti, kun lama vei kysynnän. Isku Oy:n Hannu Roine:

”Meillä meni hyvin muistaakseni vielä 1988, mutta se lama alkoi 1989. Sen laman luonne oli toisen tyyppinen. Pelkkä nuukuus ei riittänyt. Oli ruvettava tekemään rakenteellisiakin ratkaisuja. Strategiaan liittyi tuotekehityksen ja -sortimentin uudelleen arviointia. Siinä käytiin läpi koko homma.”

ASKOSTA EI
TULLUT IKEAA

Asko Oy:n Jarmo Rytilahti sanoo, että yhtiö oli strategisten valintojen pakkoraossa jo 1980-luvun alussa. Kun konserni oli konkurssikypsä, tehtiin koko valtavan yritysryppään uudelleenjärjestelyjä:

”Tammivuori reissasi maailmalla ja oivalsi, että muovi tulee syrjäyttämään kuparit ja valuraudat. Tehtiin päätös, että keskitytään muoviputkiin ja tehdään siitä iso bisnes. Myydään kaikki muut pois. Myin huonekalut, valimot, kodinkoneet, myymäläkalusteet, Karhun, Finaysonin ja kaikki. Rinnan sen kanssa me kasvatettiin Uponoria. Vuoden 2000 tienoilla muutettiin pörssiyhtiön nimikin Askosta Uponoriksi.”

Olisiko voinut käydä jotenkin toisin? Rytilahti sanoo, että Asko oli suomalaisista huonekalubisneksistä ainoa, jolla oli vahva kansainvälinen asema. Mutta ei siitä Ikeaa tullut:

"Vähän vahvemmalla pääomapohjalla ja paremmalla ajatuksella Asko voisi olla tänä päivänä tosi iso. Olisi pitänyt pystyä investoimaan isoihin yksiköihin kaupunkien ulkopuolelle… Sitä rahaa ei ollut 1970-luvun puolivälissä, eikä ollut myöskään mitään konseptia siihen.”

Jalo Paananen sanoo, että ”olisipa meillä ollut Henkka Mauritzin tai Kamradin tyylisiä ihmisiä, jotka olisivat nähneet sen asiakaspinnan. Lahdessa oli alan teollisuutta, mutta ei meillä ollut prosessin ymmärtäjää, Luhta on ainoa. Se ei ole enää vain teollisuuslaitos, se on muotitalo.”

”HOMMAA ITSEÄSI
VIISAAMPIA IHMISIÄ”

Tyypillinen yritysjärjestelyjen valintatilanne on päätös siirtää jokin tuotantovaihe alihankintayrityksen tehtäväksi. Jouko Kemppi: ”Pitäisi ostaa kone, mikä maksaa kaksi tai neljä miljoonaa. Kone hakkaisi meillä kolme tuntia vuorokaudessa. Ei siinä ole järkeä. Olin nähnyt, että Ruotsissa se hakkaa 24 tuntia. Ei me sillä olla kilpailukykyisiä.”

Jouko Kempin isä Martti Kemppi oli aina hommannut ympärilleen itseään viisaampia ihmisiä. Näin on Kempillä tehty myöhemminkin, kuten Jokke kertoo yhdestä avainosaajasta:

”Puhuu viittä kieltä, on kuuden ällän ylioppilas ja oli huippulentäjä armeijassa. Se on niin sosiaalinen ja fiksu, että sen pitäisi olla diplomaatti. Sitten se osaa tämän hisauksenkin yhtä hyvin kuin diplomi-insinööri tai paremmin.”

Kemppi on menestynyt edistyneellä teknologialla. Kempin läpimurto oli aikoinaan uuden invertteritekniikan soveltaminen sähköhitsaukseen:

”Tätä hommaa on helpottanut koko ajan se, että Kempin ovat huippulaatuisia ja että teknologiassa ollaan edelläkävijä. Kun sinun pitää hurmata ihmisiä, se on yksi niitä suurimpia haasteita”, sanoo Jouko Kemppi.

TORIKAUPPIAIDEN
PERILLISIÄ

Monet teollisuusyritykset ovat lähteneet hyvin pienestä. Alussa on ollut kauppiaita ja kauppaa itse käyviä käsityöläisiä. Heidän osaamiseensa on sitten matkan varrella liitetty teollista insinööritaitoa ja muotoilua.

Pekka Luhtanen sanoo, että kun hän tuli, ”lähes kaikki tehtaanjohtajat olivat olleet torikauppiaita, isääni myöten. Ainakin suurimmat lahtelaiset tekstiiliteollisuuden yritykset olivat kauppiaiden perustamia. Kyllä tämä varmasti on luonut henkeä, joka on sitten ollut markkinoinnissa tärkeä asia.”

Luhta hakeutui jo 1960-luvulla vapaa-ajanvaatteiden ja nuorisomuodin tuottajaksi ja sitten myös myyjäksi, kun ostettiin Vaatehuone- ja Aleksi 13 -ketjut.

”Pysyäksemme ajan tasalla meillä pitää olla suorat kuluttajakontaktit”, sanoo Pekka Luhtanen.

Suomalainen vaatetuotanto kriisiytyi 1980-luvulla, mutta Luhta jatkoi strategiansa mukaisesti. Se osti tuulipukutehdas Rukan, Aaltosen nahkatehtaan, Storyn, Torstain ja Jap-farkkutehtaan. Luhta oli myös tiiviisti mukana teollisuuden käytäntöjä lähellä olevan muotoilukoulutuksen tuomisessa Lahteen.

Kirjoituksensa lopussa Jukka Oksa toteaa, että Lahden seudun sukuyritysten selviytyminen lamasta on perustunut palveluosaamisen jatkumiseen ja laajentumiseen: ”Torikauppiaiden jälkeläisten kauppapaikka on laajentunut globaaliksi, mutta asiakkaita hurmataan edelleen tuotteiden ja palvelun laadulla sekä asiakkaiden ongelmien tuntemuksella ja ratkaisemisella."

kari.naskinen@gmail.com



keskiviikko 5. joulukuuta 2018

Lahtarien ritarikunnan merkit rintaan


Taas eilen oli lehdissä nimiluettelo niistä, jotka itsenäisyyspäivänä saavat vapaudenristin kunniamerkit. Niiden takana on varsinaisesti valkoisten lahtareiden perustama ritarikunta, joka jakaa merkkejään itsenäisyyspäivänä ja puolustusvoimien lippujuhlapäivänä kesällä. Ritarikunta perustettiin maaliskuussa 1918, kun kansalaissota oli käynnissä. Valkoisten sotapäällikkö Gustaf Mannerheim nostatti joukkojensa taistelutahtoa ottamalla itse vastaan ensimmäisen vapauden suurristin. Todellisuudessa kysymys oli tuossa vaiheessa ns. vapaussodan ansiomerkistä. Kun sisällissota oli ohi ja punaisia teloitettu tarpeeksi, sai vapausristin myös kenraalimajuri Rüdiger von der Goltz, jonka johtamien saksalaisjoukkojen avulla valkoiset olivat saavuttaneet voittonsa.

Näiden lahtarimerkkien jakaminen lopetettiin kuitenkin seuraavana vuonna 28.1.1919, kun kansalaissodan alkamisesta oli kulunut vuosi. Valkoiset tietenkin pitivät juhlansa, mutta liian nololta olisi tuntunut ritarimerkkien paneminen rintaan. Vasta joulukuussa 1939 otettiin merkit uudelleen käyttöön, kun talvisota vaati kaiken mahdollisen.

Sotien jälkeen lahtarimerkkejä suostuivat ottamaan vastaan myös vasemmistolaiset. Seuraava vaihe oli, että Urho Kekkonen sai tarpeekseen koko touhusta ja keskeytti merkkien jakamisen 1960. Vanha sotajermu Mauno Koivisto päätti vaihteeksi 1989 kumota Kekkosen päätöksen. Näin tämä toimii, koska ritarikunnan suurmestari on tasavallan presidentti.

Oman suhtautumistapansa osoitti Tarja Halonen, joka 2002 myönsi valkoisen armeijan merkin sivaripasifistille, professori Raimo Väyryselle.

kari.naskinen@gmail.com

tiistai 4. joulukuuta 2018

Henkilöautoihin iskeminen ei pelasta maailmaa


Ei tarvitse mennä ostamaan keltaisia liivejä, kun Sipilän hallitus tuli pian järkiinsä ja päätti alentaa autoveroa. Ensin näytti siltä, että verotus kiristyy, koska maailmalla oli muutettu pakokaasupäästöjen mittausjärjestelmä sellaiseksi, että tulokset osoittivat aikaisempaa suurempia hiilidioksidipäästöjä. Entinen järjestelmä oli NEDC (New European Driving Cycle) ja tänä vuonna otettiin käyttöön WTLP (Worldwide harmonized Light vehicle Test Procedure). Nyt siis Suomessa otetaan viisaasti takapakkia ja madalletaan sen verran autoveroa, että päästään lähelle aikaisempaa tilannetta.

Ilmastonmuutoksesta tietenkin on kysymys. Suomessa henkilöautot aiheuttavat 9,1 prosenttia koko hiilidioksidipäästöistä. Maallikoiden, vihreiden ja joidenkin punikkien mielestä henkilöautot ovat kuitenkin se pahin tekijä, koska autot ovat aina silmissä kadulla kulkiessa. Todellisuudessa suurimmat syylliset ovat kuitenkin aivan muita: energiateollisuus 26,7 %, maankäyttö ja sen muutokset 15 %. Myös teollisuus ja rakentaminen aiheuttavat näitä päästöjä enemmän kuin henkilöautot.

Vaikka henkilöautoilu kiellettäisiin kokonaan, se ei ilmastonmuutostaistelua ratkaisisi, ei Suomessa eikä maailmassa. Sen sijaan autoiluun iskeminen nykyistä ankarammin aiheuttaisi uudenlaisia ongelmia. Millä järjestelmällä korvattaisiin se aukko, mikä syntyisi, jos henkilöautojen hankintaa vaikeutettaisiin?

Kaikki tietävät, että maaseudulla henkilöautot ovat välttämättömiä, sekä meillä että muualla. Mutta kyllä ne ovat tarpeen myös kaupungeissa. Liikenneviraston tutkimuksen mukaan henkilöauto on Suomessa myös kaupunkiseuduilla tärkein kulkuväline 79 prosentille ihmisistä.

DIESELVERON KOROTUS
ALOITTI KUOHUNNAN RANSKASSA

Ranskassa dieselveron korotus aloitti mielenosoitusten vyöryn, johon on nyttemmin liittynyt myös muuta yhteiskunnallista protestointia. Ilmastonmuutoksen torjuminen autoilun kustannuksia lisäämällä ei ole ymmärrettävissä siellä, missä omia autoja tarvitaan aivan välttämättä päivittäisissä, usein pitkissä työ- ja ostosmatkoissa. Tyypillisimmin on käytössä vanha dieselauto, mikä johtuu siitä, että aikaisemmin valtio tuki Ranskan autoteollisuutta antamalla suoria ostotukia kotimaisten dieselautojen hankintaan.

Kimppakyydit ja kaikkinainen työmatkakulujen minimointi on keskeinen osa tämän väestönosan arkea. Kun presidentti Emmanuel Macron on nyt päättänyt dieselveron korotuksen tulevaksi voimaan tammikuussa 2019, tekee se välittömästi merkittävän loven miljoonien perheiden kotitalouteen. Enää tämä asia ei Ranskassa olekaan ympäristökysymys, vaan yhteiskuntapoliittinen ja sosiaalinen.

Vasemmistofoorumin keskusteluryhmässä Kai Luotonen on käsitellyt asiaa perehdyttyään Ranskan tilanteeseen mm. Liberation- ja Le Monde -lehdissä julkaistuihin pidempiin puheenvuoroihin (sosiologeilta, taloustieteilijöiltä, historioitsijoilta). Niissä tulee selvästi esille se, miten taitamaton, välittömän huolen toimeentulosta synnyttänyt poliittinen päätös nostatti vihan suurissa syrjäseutujen kansanosissa ja myös heidän kaupungeissa asuvissa läheisissään.

”Heidän huolensa ymmärtää myös laajempi keskiluokka kuin myös valistunut eliitti, joten myötätuntoa riittää. Rouva Macronin provosoiva toimiminen maan varakkaimman oligarkin Bernard Arnaultin luksusimperiumin (Louis Vuitton) mediamannekiinina ja presidenttiparin korostetun läheiset ja suhteet Ranskan taloudelliseen eliittiin ovat myös laajasti lisänneet Macronin vastustusta”, siteeraa Luotonen jukista keskustelua Ranskassa.


Päätös dieselveron korottamisesta oli suuren, yhteiskunnallisessa keskustelussa hiljaisen ja laiskasti poliittisesti osallistuvan väestönosan päivittäisiin rahavirtoihin merkittävästi tuntuva ”viimeinen niitti”, joka sai heidät laajalti liikkeelle. Näiden kotitalouksien toimeentulon tasapainottamisen keskeisenä elementtinä ovat syrjäisempien seutujen halvat asumiskustannukset. Työpaikat kuitenkin ovat kaukana, samoin automarketit isojen kaupunkien kehäteillä.

Maaseudulla asuvan ruokakunnan vanhemmat ovat tavallisimmin sellaisissa töissä, joissa ansiot ovat lähellä minimipalkkatasoa (esim. sairaanhoitaja, mekaanikko, hallintovirkailija, toimistotyöntekijä, ravintolatyöntekijä, myyjä). On myös kovassa kustannus- ja kilpailupaineessa jatkuvasti työskenteleviä pienyrittäjä kuten parturikampaaja, katukeittiön- tai kioskinpitäjä, pikkukauppias, hallikauppias jne. Kotona asuu usein satunnaisia minimipalkkatuloja ansaitsevia nuoria ja moniin ruokakuntiin kuuluvat myös eläkettä nauttivat mummo ja pappa.

”Kaikki rahapalkkasuhteet ja muut rahatulot kuin myös merkittävimmät ostokset edellyttävät henkilöautoa kulkuvälineenä. Näin taloudessa saattaa olla pari kolmekin henkilöautoa ja moottoripyörä tai skootteri. Koska päivittäiset polttoainekulut ovat tunnetusti olleet tämän maaseudun alemman keskituloisen ja sitä köyhemmän väestönosan ruokakuntien keskeisimpiä kulueriä, on polttoaineverotuksessa säännönmukaisesti sovellettu mekanismeja, jotka ovat joustaneet nopeasti alaspäin raakaöljyn hinnankorotusten aiheuttamien kustannuspaineiden keventämiseksi. Nyt on menetelty toisin. Macronin  korkeimpien tuloluokkien  ja varallisuuksien verotusta koskevat veronalennukset leimasivat hänet jo virkakauden ensimmäisenä vuotena ´rikkaiden presidentiksi´; tämä laajasti kansan tietoisuuteen levinnyt epiteetti on saanut suuren osan Macronin valoisien tulevaisuudenlupausten perusteella häntä äänestäneistä tukijoista pettyneiksi, jopa vihaisiksi”, kirjoittaa Luotonen.


Luotonen toteaa myös, että kun pelättyyn ympäristökatastrofiin pureudutaan poliittisin toimin, on toimenpiteiden välittöminä maksajina oltava ensisijaisesti ja niiden, jotka elintavoillaan ympäristöä eniten kuormittavat eli yhteiskunnan hyväosainen luokka. Jo ennestään toimeentulominimissä elävien hiljaisten massojen kutsuminen maksumiehiksi on taitamatonta ja yhteiskuntarauhaa vaarantavaa politiikkaa. Champs Elyseen ympäristön kaduille parkkeeratut loistoautot ja luksustavaraliikkeet ovat luonnollinen kohde tällaisen taitamattoman ympäristöpolitiikan nostattamalle vihalle.

kari.naskinen@gmail.com
 

maanantai 3. joulukuuta 2018

Babylon Berlin, synnin ja politiikan pesä

Ison tv-sarjaelokuvan Babylon Berlinin nimessä on paljon symboliikkaa. Raamatusta se lähtee: ”Voi sinua, suuri kaupunki, voi sinua Babylon, mahtava kaupunki, hetkessä tuli sinun tuomiosi.” Baabel oli saastainen synnin pesä, ja kun tähän raamatulliseen kertomukseen lisätään 1920-30-lukujen vaihteen politiikka Weimarin tasavallassa Saksassa, ollaan sellaisessa lähihistorian Baabelissa, josta mitään paheita ei puutu. Vertauskuvallisuutta lisää vielä se, että sarja on tehty 1912 perustetuilla Babelsbergin studioilla, joilla aikoinaan tehtiin mm. Fritz Langin ja Josef von Sternbergin elokuvia.

Babylon Berlinin keskeinen tekijä on uuden saksalaisen elokuvan merkittävimpiin nimiin kuuluva Tom Tykwer, joka meillä tunnetaan ainakin elokuvista Juokse Lola! (1998), Parfyymi (2006), Pilvikartasto (2012) ja Kuninkaan hologrammi (2016). Käsikirjoitus pohjautuu Volker Kutscherin romaaniin Der nasse Fisch (2008), ja tähän sarjaelokuvaan musiikinkin säveltänyt Tykwer.

Babylon-Berliinissä eletään kuin viimeistä päivää. Nyt kuitenkin tiedetään, että tuon ajan Berliinissä elettiin varsinaisesti aivan uutta päivää, ja viimeiset päivät koittivat sitten kymmenkunta vuotta myöhemmin. Seksiä, huumeita, vallankumouksellisuutta. Paljon tapahtuu esimerkiksi kaupungin suosituimmassa yökerhoporttolassa, 1926 avatussa Moka Eftissä Leipziger Strassen ja Friedrichstrassen kulmassa. Siellä esiintyy Svetlana Sorokina (kuvassa), joka päivän tullessa siirtyy juonittelemaan kommunistien kanssa.

Kaduilla liehuvat punaiset liput mielenosoituksissa. Kommunistinen puolue KPD on perustettu 1918 ja se on kymmenen vuotta myöhemmin vahvimmillaan. KPD:n päämaja on Karl-Liebknech-Hausessa, jossa nykyisin on Die Linken puoluetoimisto. Saksan työläisten kansallissosialistinen puoluekin on jo toiminnassa ja jäsen nro 55:n Adolf Hitlerin Mein Kampf on ilmestynyt, mutta tämä puoli politiikasta on ainakin tv-sarjan alkuvaiheissa melko pimennossa.

Toistaiseksi Hitlerin nimi on mainittu vain kerran sivumennen kahden nuoren miehen keskustelussa Wannseen uimarannalla. Kun Fritz sanoo, että vallankumous sallii joukkoteloitukset, kysyy Otto, että "kuka niin sanoo, Hitlerkö”; Fritz vastaa, että ei kun Stalin. Berliinissä Hitler onkin vielä tuolloin jokseenkin tuntematon, sillä hänen natsipuolueensa on näkyvämmässä asemassa vasta Münchenissä.

Pahempana nimenä on esillä Stalin. Toinen hyväkäs Trotski piileskelee maailmanvallankumouksesta haaveilleen Istanbulissa. Siellä Trotski odottaa ratapihalle Berliiniin jumiin jäänyttä kultalastia, joka on saatu keploteltua Neuvostoliiton puolelta rajan yli Saksaan.

Pelkkää politiikkaa Babylon Berlin ei kuitenkaan ole. Miespääosassa on komisario Gereon Rath, joka on siirretty Kölnistä Berliiniin. Tarkkaa syytä siirtoon en ole saanut selville, mutta yksi tärkeä tehtävä on ainakin päästä selville Kölnin ylipormestariin ja Preussin valtioneuvoston presidenttiin Konrad Adenaueriin kohdistuneesta kiristyksestä. Kiristyksenä käytetään valokuvaa, jossa Adenauer pelehtii kahden huoran kanssa, ja Rath etsii alkuperäistä valokuvanegatiivia.

Berliinissä Rath on sijoitettu siveyspoliisiin, jossa hänen esimiehenään on Bruno Wolter, joka itsekin käy sikailemassa Moka Eftissä. Rathilla on henkilökohtaisena ongelmana sotatrauma, joka aina välillä puhkeaa vaikeisiin kohtauksiin. Niistä selviää morfiinilla, jota helposti saakin. Rath pääsee mukaan myös poliisin murharyhmän tutkimuksiin, kun Spreejoesta löytyy kidutettu ruumis. Sitä kautta Rath ujuttautuu myös emigranttivenäläisten piireihin. vallankumouksen ja salakuljetusten maailmaan.

Babylon Berliniä voidaan katsoa eräällä tavalla ruotsalaisten Agneta Pleijelin ja Ronny Ambjörssonin näytelmän Berliini järjestyksen kourissa (1970) jatkona. Se kertoo siitä järjestyksestä, jonka kourissa KPD:n perustaneet Rosa Luxemburg ja Karl Liebknecht 1919 vangittiin ja muutaman tunnin kuulustelujen jälkeen teloitettiin. Näytelmä esitettiin heti tuoreeltaan Helsingin kaupunginteatterissa (Rosa = Liisi Tandefelt, Liebknecht = Paavo Pentikäinen).

Babylon Berlinissä ei järjestyksen kourissa tarvitse olla. Kaikki on vapaata. Vaan ei kestä monta vuotta, kun meininki muuttuu…

Babylon Berlin on komeasti tehtyä elokuvaa. Ulkokohtauksia varten on Babelsbergin studioille rakennettu valtavat määrät katuja ja rakennuksia. Joidenkin tietojen mukaan kysymyksessä on kallein Euroopassa tehty sarjaelokuva, 40 miljoonaa euroa. Näyttelijät ovat erinomaisia ja käsikirjoitus sisältää niin paljon yksityiskohtia ja terävää vuoropuhelua, että tyhjäkäyntiä ei ole. Suomessa katsotaan nyt ensimmäistä tuotantokautta (8 jaksoa), toinen kausi tulee perään (8 jaksoa) ja kolmannen kauden kuvaukset alkanevat kohta. Sarjan ovat tuottaneet Saksan paikallisten yleisradioyhtiöiden yhteistyöyhtiö ARD ja englantilainen maksutelevisioyhtiö Sky.

Tämä on hienoin saksalainen sarjaelokuva sen jälkeen, mitä on tehty Edgar Reitzin Kotiseudun (1984, 1993, 2004) jälkeen.

kari.naskinen@gmail.com

lauantai 1. joulukuuta 2018

Pieninä palasina on leipä maailmalla

Aavehallin lavalla Vierumäellä ensi tiistaina laulaa solistina Mikko Järvinen, joka samana päivänä täyttää 75 vuotta. Mikko Järvinen on niitä pitkän linjan laulajia, jotka eivät koskaan ole saaneet levyjään listojen kärkipaikoille, mutta jotka lavoilla kävijöille ja vanhan tanssimusiikin ystäville ovat tuttuja. Pitkää päivää on vain tehtävä, sillä hänenkin uraansa liittyy Tapio Rautavaaran Juokse sinä humman sanoituksen säe: ”voi kuinka pieninä palasina onkaan mun leipäni maailmalla”. Tosin en tunne Järvistä paremmin, ja hän on tehnyt pitkän päivätyön muissakin ammateissa, joten ehkä keikkailemiseen on syynä puhtaasti vain rakkaus laulamiseen.

Ei Mikko Järvinen tänäkään vuonna tee kuin yksitoista lavakeikkaa, joista tämä tiistain 4.12. reissu Heinolaan on pisin. Tällaisille esiintyville taiteilijoille oikea esitystilanne on aina se paras. Tämän vuoden kohokohta oli ”Kultsan tanssien” 60-vuotisjuhlarevyy maaliskuussa Helsingin Kulttuuritalossa, jossa muina esiintyjinä olivat mm. Vieno Kekkonen ja Eino Grön.

Järvisen pitkä ura kuvaa hyvin sitä, miten muusikoiden leipä monesti tosiaankin on pätkätöiden pieninä palasina maailmalla. Tästä tämä juttuni nyt.

Olen tutustunut Järvisen esityksiin Salix-yhtiön levyjen avulla. Salix on yli 15 vuoden ajan julkaissut sellaisia vanhoja iskelmiä, joita aiemmin ei ole cd-levyille tehty, ja olen saanut näitä levyä Salixin toiminnassa mukana olleelta vanhan tanssimusiikin tietopankilta Hannu Saariselta. Neljällä Järvisen levyllä on hänen laulujaan vuosilta 1973-89. (Vuonna 2017 Salix muuttui Ajorytmi-myyntiyhtiöksi, mutta levymerkki FINO jatkuu.)

Jo aikaisemminkin Mikko Järvinen ehti levyttää, sillä 1964 hän pääsi Dallapén solistiksi edellisvuonna kuolleen A. Aimon tilalle ja levyjäkin syntyi. Orkesterin johdossa olleet Martti Jäppilä ja Eero Lauresalo olivat varmaan noteeranneet Järvisen, kun tämä oli talvella 1964 voittanut Veikko Ahvenaisen järjestämät iskelmälaulukilpailut Karhulan kuuluisalla tanssipaikalla Sammolla. Niiltä nurkilta Järvinen on kotoisinkin, Kymin Popinniemestä; myöhemmin sekä Karhula että Kymi liitettiin Kotkan kaupunkiin.

Kun yhteistyö Dallapén kanssa päättyi 1967, perusti Järvinen oman yhtyeen Olavi Palosen ja Toivo Nuoran kanssa. Seuraavaksi oli vuorossa Jorma Juseliuksen yhtye, jossa hän ensin tuurasi Henry Theeliä ja pääsi vakiosolistiksi 1976-77. Jo ennen näitä valtakunnallisesti tunnettuja tanssiorkestereita Järvinen oli keikkaillut paikallisten bändien kanssa, mm. Kari Salon ja Teemu Huusarin yhtyeissä. Varsinaiseksi elannonlähteeksi Järvinen kuitenkin hoiti itselleen konepajakoulussa sorvarin ammatin, mutta kiinnitys Dallapéhen pani ne hommat sivuun.

Jäppilän suosituksesta Järvinen ryhtyi myös opiskelemaan laulua ja sai opettajakseen tunnetun oopperabasson Pentti Tuomisen, lähes 2000 esityksen laulajan Kansallisoopperasta 1950-89. Äänenmuodostukseen, soinnitukseen ja hengitystekniikkaan tuli arvokasta oppia, ja ura oli hyvällä mallilla. Sitä suurta hittisingleä ei kuitenkaan tullut, vaikka Järvinen teki 60-luvun jälkipuoliskolla yhdeksän levyä ja useita radionauhoituksia Helsingissä ja Lahdessa Dallapén ja Olavi Palosen orkesterin kanssa sekä Kotkassa Pertti Metsärinteen ja Kalevi Ukkolan orkesterien säestäminä. Televisioesiintymisiäkin oli – suuren katsojamäärän saaneissa Lauantaitansseissakin – mutta suuren listasuosion saavuttaminen on monesti pienestä kiinni, eikä Järvinen tässä osunut oikeisiin saumoihin.

Omia yhtyeitäkin Mikko Järvisellä oli, mutta välillä piti tehdä myös ”porvarillisia” töitä. Kotkan teknillisestä oppilaitoksesta hän valmistui konemestariksi ja pääsi työnjohtajaksi Vaasan Höyrymyllyllä Kotkassa olleeseen koeleipomon ja sen jälkeen Kotkan höyryvoimalaitokselle valvomoesimieheksi. Kolmivuorotyön ja keikkojen yhteensovittaminen oli kuitenkin työlästä, ja 1979-97 olikin tässä suhteessa helpompaa, kun hän toimi opettajana Kotkan merenkulkuoppilaitoksessa. Tänä aikana Järvinen suoritti Hämeenlinnassa opettajaopinnot sekä Ammattikasvatushallituksen järjestämät tietotekniikkaopinnot Helsingin ja Jyväskylän yliopistoissa. Keikkamuusikon ura jatkui myös opettaja-aikana.

Nyt olen taas kuunnellut Mikko Järvisen Salix-levyjä, joilla hän esittää yhteensä yli 80 kappaletta. Jo mainittujen yhtyeiden lisäksi levyillä esiintyvät Pauli Granfeltin, Jörgen Petersenin, Seppo Plaamin ja Seppo Rannikon yhtyeet. Lp-levyjä Järvinen teki kuusi. Toivottavasti Aavehallilla kuullaan tiistain iltapäivätansseissa ainakin Hurmio, Häämuistojen valssi, Punaiset lehdet, Punatukkaiselle tytölleni, Sä et kyyneltä nää ja Täysikuu.

kari.naskinen@gmail.com

perjantai 30. marraskuuta 2018

Onnellisuus

YK:n mielipidekyselygalluppitilastoraportin mukaan suomalaiset ovat maailman onnellisin kansa. Vaikea uskoa, kun ympärilleen katsoo. Toisaalta maailmanmeno on viimeisten sadan vuoden aikana ollut niin kurjaa, että jospa YK sittenkin on oikeassa.

Edes Balin paratiisisaarella ei enää olla onnellisia, kuten kävi ilmi televisiosta tulleesta ohjelmasta, jossa kerrottiin Charles Chaplinin käynnistä siellä. Balin pilasi Hollanti, joka valtasi sen siirtomaakseen 1900-luvun alussa. Nykyisin Balilla saa koko ajan varoa terroristien pommi-iskuja.

Onnellisuus tuli esille myös, kun luin yöpöydällä nyt olevaa Maria-Liisa Nevalan omaelämäkertakirjaa Mieleni talot (WSOY, 2012). Maria-Liisa Nevala oli Kansallisteatterin johtajana 1992 - 2010. Työ oli rankkaa, kun se esimerkiksi talouden säästöpaineiden lisäksi oli altis kovalle julkiselle arvostelulle. Helpompaa oli ennen teatterinjohtajuutta, kun hän toimi kotimaisen kirjallisuuden professorina Helsingin yliopistossa. Yksi hänen kirjoittamansa kappale on niin onnellisen valoisa, että se sietää ottaa esille:

”Lontoossa istun usein matkoillani Covent Gardenissa Crusting Pipe -ravintolassa niin monet kerrat yhteisen elämämme ensimmäisenä vuotena. Ajattelen, että olen erittäin onnellinen ihminen, sillä minulla on aviomies, jota rakastan. Osaan useita kieliä, joilla voin kommunikoida. Olen saanut asua monessa massa, joten minulla on monta kotimaata. Minulla on ammatti, josta pidän, ja tehtävä, jossa on hyviäkin puolia. Olen taloudellisesti riippumaton, niin että voin matkustaa. Kaksi viikkoa sitten istuin Prahassa vinárnassa, ensi viikolla olen Pariisissa ja kolmen viikon kuluttua Tukholmassa. Tosin nämä ovat työmatkoja, mutta etuoikeutettu se, jonka työmatkat ovat tällaisia.”

Teatterissa ei elämä aina ole yhtä etuoikeutettua. Kun Jouko Turkka oli kerran ohjannut näytelmän Kansallisteatterissa, kommentoi näyttelijä Esa Saario kokemustaan: ”Kaikes täs on oltu, sano akka kun jouluyön katiskassa oli.”

Onnellisuudesta vielä se, että "pelkästään onnea tavoittelemalla ei voi tulla onnelliseksi", sanoo filosofian professori Antti Kauppinen, "tarvitaan myös muita päämääriä ja haasteita, joissa onnistuminen tuo elämään mielekkyyttä." (Helsingin yliopiston nettisivu 20.11.2018)

kari.naskinen@gmail.com


keskiviikko 28. marraskuuta 2018

Karamazovin veljekset karnevaalitorilla

Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä tänään ensi-iltaan tuleva Karamazovin veljekset on hienoa puheteatteria alusta loppuun. Se noudattaa uskollisesti Fjodor Dostojevskin tuhatsivuista romaania, vaikka siitä ei tietenkään alle kolmen tunnin näytelmässä saa raavittua kuin osan. Martti Anhavan suomennos (2014) sekä kärköläläisen Samuli Reunasen dramatisoima ja ohjaama esitys ovat joka tapauksessa niin syvälle ytimiin meneviä, että taas kerran on pää pyörällä. Kansallisteatterin nettisivulla lainataan venäläistä kirjallisuudentutkijaa Mihail Bahtinia, joka sanoi, että Dostojevskin henkilöhahmot kohtaavat kuin olisivat karnevaalitorilla, vapaina valta-asemista ja vapaina puhumaan juuri niin kuin tahtovat. Tämä pitää erinomaisesti paikkansa tähän esitykseen, jonka eilen näin kenraaliharjoituksessa.

Karnevaalitori ei tässä tapauksessa merkitse sekavaa riekkumista eikä säntäilyä. Näitäkin on, mutta perusta on kuitenkin vankka. Sitä määrittää vain teksti. Lavastuskin tuo mieleen ns. lukudraaman, jollaisessa tekstiä vain luetaan, sillä näyttämöllä on 6-7 pöytää, niillä lukuvalot ja mikrofonit. Joitakin vuorosanoja näyttelijät esittävätkin pöytiensä takaa, mutta varsinaisesti esitys on joka tapauksessa normaalia esitysteatteria.

Pelkin perinteisin keinoin ei tätäkään näytelmää silti viedä läpi. Videoseinä pitää nykyohjaajien näytelmissä olla, vaikka tässäkään tapauksessa sille ei varsinaisesti ole mitään tarvetta. Urheilustadioneilla järjestettävissä konserteissa isot videotaulut ovat tarpeen, koska halvimmilla paikoilla olevat katsojat ovat kaukana esiintymislavasta. Karamazovin veljeksissä videoidaan näyttelijöiden kasvoja heidän puhuessaan – täysin turhaan, koska pienessä teatterissa katsojat näkevät näyttelijät muutenkin oikein hyvin. Ison videoseinän tekeminen tosin helpottaa lavastajan työtä.

Mielenkiintoista paluuta vähän vanhempaan teatteriaikaan olen nyt viikon sisällä nähnyt Kansallisteatterin kahdessa uutuusesityksessä, ensi Kolmessa sisaressa punnerrettiin lihakset pinkeinä ja nyt sama taas. Lisäksi Ivan Fjodorovitsh veti turkkalaisittain leukoja ja teki vielä spagaatinkin. Fyysistä sankaruutta ja aikaamme kuuluvaa hedonismia.

Reunasen näytelmässä on kaksi poikkeavuutta Dostojevskin romaaniin nähden. Pavel Smerdjakov on veljesten isän äpäräpoika, mutta Kansallisteatterissa roolin esittää naamaansa kalkilla suttaava Maruska Verona. On nainen, eikä rooliluettelossakaan ole muuta kuin sukunimi Smerdjakov. Mielenkiintoinen ratkaisu, koska näin isän murhaaja on nainen. Zosiman roolin puolestaan näyttelee Seela Sella, mutta hän ei ole romaanin mukaisesti munkki-isä, vaan muuten vain vanha ja viisas nainen.

Musiikkiakin on, koska nykykatsojien ei uskota selviävän kolmesta tunnista pelkän puheen voimalla. Beethoven, Glinka, Rahmaninov, Rimski-Korsakov, Tshaikovski, Ollila. Yksi turha alastonkohtauskin on, jotta voidaan puhua modernista teatteri-ilmaisusta.

MIHIN SINÄ USKOT?

Teoksen pääteemat ovat rikos, sen syyt ja seuraukset sekä usko Jumalaan tai johonkin muuhun. Kun veljesten isä Fjodor Pavlovitsh kohtaa itsensä Vihtahousun, tämä kysyy Fjodorin uskosta. Kun Fjodor ei sano uskovansa, Vihtahousu maanittelee, että kai nyt voisit uskoa edes 0,1-prosenttisesti, silleen homeopaattisesti.

Dostojevski itse uskoi. Kansallisteatterin näyttämön takaosassa on fläppitaulu, johon joku käy tussilla kirjoittamassa tekstin ”Mihin sinä uskot?”. Ivan jakaa muutamille katsojille paperilaput ja kynät ja pyytää kirjoittamaan, mihin he uskovat. En saanut lappua, mutta ajattelin jo valmiiksi, että kirjoittaisin siihen Tapparan tai SDP:n. Vieressäni istunut teologian tohtori Jaakko Ripattikaan ei päässyt vastaamaan.

Ennen Vihtahousun tapaamista on Fjodor Pavlovitshin kuuluisa monologi, jossa hän kännissä pohtii poikansa Aleksein lähtemistä munkiksi ja omaakin kohtaloaan: ”Voit sitten rukoilla meidän syntistenkin puolesta, paljon sitä on tullut syntiä tehdyksikin. - - - Ajattelen, että olisihan mahdotonta, elleivät pirut kiskoisi minua koukuilla luokseen, kun olen kuollut. Mutta sitten mietin, että mistä ne koukut sieppaisivat. Mistä ne on tehty? Raudastako? Tehdasko niillä on siellä? Mutta jos ei koukkuja ole? Mikä on totuus tässä maailmassa? Il faudrait les inventer, ne pitäisi keksiä, ne koukut minua varten, yksistään minua varten…”

Tuolla ranskankieliselle lauseelle Dostojevski viittasi sata vuotta aikaisemmin eläneen Voltairen tunnettuun sanontaan, että ”jos Jumalaa ei ole, hänet pitäisi keksiä,… faudrait inventer”. Myöhemmin Dostojevski jossain kirjoituksessaan kysyi, olisiko modernin ihmisen helpompi uskoa, jos uskosta poistettaisiin myyttinen aines. Dostojevski itse oli sitä mieltä, että tuollaisessa tapauksessa ei jäljelle jäisi mitään. Näytelmässä Ivan sanoo, että jos Jumalaa ei ole, kaikki on sallittua. Lisäksi Ivanilla on sellainen teoria, että jos Jumala loi ihmisen, niin ihminen ainakin loi Paholaisen.

Veljekset ovat uutta voimaa, Miro Lopperi, Heikki Pitkänen, Juho Uusitalo. Isä on tietenkin vanhaa voimaa eli Hannu-Pekka Björkman; tämä Fjodor Karamazov -hahmo on varmaan Dostojevskin tärkein ihminen, esiintyy tavalla tai toisella hänen monessa muussakin romaanissaan. Maksim Gorkin sanoin: ”Hän on venäläinen sielu, muodoton ja kirjava, pelkuri ja röyhkimys.”

Vihtahousuna ja kolmena muunakin roolihenkilönä on Petri Manninen. Kaunis Grushenka on Ghanasta pikkutyttönä Suomeen tullut Diana Tenkorang, joka puhuu täydellisen hyvää suomea, mutta on näyttelijöistä ainoa, jonka puheesta ei kaikin paikoin saa selvää.

kari.naskinen@gmail.com

tiistai 27. marraskuuta 2018

Suomen ulkopolitiikan pitkä linja


Paasikiviseuran 60-vuotisjuhlassa piti juhlapuheen ulkoministeriön valtiosihteeri Matti Anttonen. Aiheena oli Suomen ulkopolitiikan pitkä linja, joka sisältää alueellisen integraation ja monenkeskisen järjestelmän puolustaminen. Koska tällaisia perusteellisia katsauksia ei lehdissä juurikaan julkaista, panen Anttosen puheen nyt tähän, koska tilaa on loputtomiin (väliotsikot minun):
”Meidän pitää hahmottaa, mihin olemme menossa ja mitkä ovat ratkaisuja vaativia kysymyksiä. Tarvitsemme keskustelua siitä, mitä me Suomena ja EU:n sekä maailmanyhteisön jäsenenä voimme tehdä. Laaja kansalaiskeskustelu ja sen pohjalta syntyvä ymmärrys tilanteesta ja ratkaisuvaihtoehdoista auttavat päätöksentekijöitämme. Kansalaiskeskustelu tekee päätöksiämme ymmärrettävimmäksi myös maamme rajojen ulkopuolella.  

METSÄ
Suomen rooli kansainvälisessä taloudessa on rakentunut vahvasti metsän ja metsätuotteiden varaan. Pohjanlahden rannikkokaupungit vaurastuivat aikoinaan tervakaupalla. Sittemmin maahamme syntyi mittava saha- ja paperiteollisuus. Markkinat näille tuotteille löytyivät pääosin läntisestä Euroopasta.  
Metsäteollisuuden osuus viennistämme oli 60 vuotta sitten yli 80 %. Suurin osa muusta teollisesta toiminnasta mielsi itsensä joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta kotimarkkinateollisuudeksi. Maa- ja metsätaloudessa työskenteli kolmannes työvoimasta.
Tärkein vientimaamme Iso-Britannia jäi Euroopan talousyhteisön ulkopuolelle. Sen ympärille syntyi vain teollisuustuotteiden vapaakauppaa tavoitteleva joukko maita. Suomen kannalta olennaista oli, että tärkeimmät kilpailijamaamme metsäteollisuustuotteiden alalla Ruotsi ja Norja olivat mukana tässä Euroopan vapaakauppa-alueen muodostaneessa (EFTA) joukossa. 
Suomen oli löydettävä ratkaisu, joka toisaalta varmistaisi metsäteollisuutemme kilpailuasemat Britannian markkinoilla, antaisi riittävää suojaa muulle teollisuudellemme ja maataloudellemme, ja samalla ei haittaisi idänkauppaamme tai suhteitamme Neuvostoliittoon. 
Ratkaisuksi löytyi EFTA:n liitännäisjäsenyys, jonka puitteissa sitouduimme samaan tullien alentamiseen kuin EFTA:n muutkin jäsenmaat. Neuvostoliitto sai samassa yhteydessä tullivapaan pääsyn Suomen markkinoille.  EFTA-maiden markkinoiden avautuminen antoi sysäyksen ulkomaankauppaamme monipuolistumiselle. Ruotsin merkitys kauppakumppaninamme alkoi kasvaa. 

RUOTSI
Suomalaisyritykset aloittivat laajentumisensa maamme rajojen ulkopuolelle. Samaan aikaan varsinkin ruotsalainen teollisuus alkoi investoida Suomeen. Esimerkkeinä näistä ovat Kone oy:n tekemä Asean pohjoismaisen hissiliiketoiminnan osto ja Saab-Valmetin autotehtaan perustaminen Uuteenkaupunkiin. Molemmat 1968.  
Ruotsalaisyritysten investointejakin suurempi vaikutus naapurillamme oli mittavan muuttoliikkeen ansiosta. Enimmillään muuttajia oli 1968-69, jolloin noin 40 000 suomalaista muutti Pohjanlahden taakse leveämmän leivän perässä. Muuttoa helpotti se, että muuttaja ei tarvinnut sen enempää passia kuin työlupaakaan. 
Nyt vastaavassa tilanteessa ovat monet itäisen ja kaakkoisen Euroopan maat samalla kun Suomi on muuttunut maastamuuttomaasta maahanmuuttomaaksi.   

YK ja EEC

Myös muutoin kansakuntamme alkoi katsoa omaa lähialuettamme kauemmaksi. 1960-luvulla YK:n rooli ulkopolitiikassamme ja kansalaiskeskustelussa oli varmaan näkyvämpi kuin milloinkaan. Kiinnostusta evästi varmasti vähentäneet spekulaatiot suomalaisen diplomaatin mahdollisuuksista nousta YK:n pääsihteeriksi. 
Suomalainen kehitysyhteistyö alkoi 1960-luvun puolivälissä, kun vielä vähän aikaa sitten itse ulkomaista apua saanut maa perusti Ulkoministeriöönsä kehitysyhteistyötoimiston. 
Ranskan presidentti Charles de Gaulle oli 1963 torpannut Ison-Britannian EEC-jäsenyyshaaveet. Ranskan presidentinvaihdoksen jälkeen tilanne muuttui, ja Ison-Britannian lisäksi EFTA-maista myös Tanska ja Norja ottivat tavoitteekseen Talousyhteisön jäsenyyden. Muille EFTA-maille riitti EEC:n kanssa solmittava vapaakauppasopimus taloudellisten etujen varmistamiseksi.  
Suomella oli käsillä sama tilanne kuin kymmenen vuotta aiemmin: miten varmistamme kilpailuasetelmamme ja toisaalta sen, että ratkaisusta ei aiheudu ongelmia idänsuhteillemme? 
Itse neuvottelut sujuivat varsin hyvin. Suurin pettymys Suomen kannalta oli Brysselin halu suojata omaa paperiteollisuuttaan, mikä johti pitkiin siirtymäkausiin paperituotteiden tullien alentamisessa. Jopa Britannia ja Tanska joutuivat ottamaan uudelleen tullit käyttöön paperituotteillemme. 
Sopimuksen sisäinen hyväksymisprosessi oli mutkikkaampi ja keskustelu kärjekkäämpää. Kansalaisten ja poliitikkojen suuri enemmistö kuitenkin katsoi, että isänmaan etua edistettiin parhaiten avaamalla entistä laajemman Talousyhteisön markkinat suomalaiselle teollisuudelle. Toki samalla huolehtien herkkien alojemme suojaamisesta. 

NEUVOSTOLIITTO
Neuvostoliitossa hanketta katseltiin epäluulolla. Neuvostoliiton osuus ulkomaankaupastamme oli 1960-luvulla pienentynyt verrattuna edelliseen vuosikymmeneen. Kauppavaihdon kasvun esteenä oli se, että Neuvostoliitosta ei helposti löytynyt vientikelpoisia tuotteita. Lisäksi tuontienergian hinta oli ennen öljykriisiä varsin matala. 
Tälläkin kertaa kauppapoliittinen ratkaisu löytyi idänkauppaa helpottavasta ratkaisusta. Suomi ja Neuvostoliiton ympärilleen rakentama taloudellisen avun neuvosto (SEV) neuvottelivat yhteistyösopimuksen, minkä lisäksi Suomi neuvotteli vapaakauppasopimukset (KEVSOS-sopimukset)  useimpien ns. pienten sosialistimaiden kanssa. 
Paradoksaalisesti neuvostoliittolaisten huolet kaupan kehityksestä ratkesivat liki samaan aikaan Lähi-idässä alkaneen sodan ansiosta. Sodan seurauksena öljyn hinta moninkertaistui. Samalla energiakysymykset nousivat kansainvälisen politiikan keskiöön. Suomi ja muut kuluttajamaat pyrkivät vähentämään riippuvuutta öljystä siirtymällä käyttämään muita polttoaineita. Öljyntuottajamaissa kasvaneita tuloja käytettiin niin sisä- kuin ulkopolitiikankin välineinä. 
Suomen ja Venäjän kaupalle öljyn korkeampi hinta merkitsi mahdollisuuksia vientimme kasvattamiseen. 1970-luvun puolivälistä alkanut vuosikymmen oli idänkaupan "kultainen" vuosikymmen, jolloin Neuvostoliiton osuus nousi korkeimmillaan yli neljännekseen ulkomaankaupastamme. 1980-luvulla tultiin sitten jälleen alas öljyn hinnan mukana. 
Kauppavaihtomme riippuvuus öljyn hinnasta on jatkunut myöhemminkin. Itse olen päässyt omina työvuosinani todistamaan neljää öljyn hinnasta johtuvaa kauppamme romahdusta. Viideskin tulee, mutten tiedä milloin. 

YMPÄRISTÖPOLITIIKKA
Nykyinen kansainvälinen ympäristöpolitiikka syntyi 1980-luvulla. 1987 hyväksyttiin Montrealin pöytäkirja, joka on ollut menestyksekkäimpiä kansainvälisiä ympäristösopimuksia. Sen avulla on merkittävästi vähennetty otsonikerrosta vahingoittavien aineiden käyttöä ja saatu otsonikerros toipumaan. Eurooppalaisessa keskustelussa keskeinen ympäristöongelma olivat hiilenpolton aiheuttamat happosateet. Nämäkin ongelmat on sittemmin varsinkin EU-alueella saatu hallintaan vähentämällä hiilen käyttöä ja puhdistusteknologiaa parantamalla. 
Myös ilmastopolitiikassa otettiin ensimmäisiä askeleita, kun 1988 perustettiin tänäkin syksynä raportillaan näkyvyyttä saanut IPCC. Kesti kuitenkin vielä kymmenen vuotta, ennen kuin Kioton sopimuksessa ilmastomuutos nousi suurten globaalien kysymysten joukkoon ja valtiot oikeasti sitoutuivat aloittamaan päästöjen vähentämisen. 

INTEGRAATION SYVENTÄMINEN
Euroopan yhteisössä ryhdyttiin 1980-luvun alussa suunnittelemaan integraation syventämistä. Pelkkä tavaroiden vapaakauppa tai yhteinen maatalouspolitiikka eivät enää riittäneet, kun siirryttiin kohti palveluyhteiskuntaa. Syntyi sisämarkkinaohjelma, jonka tavoitteena oli poistaa kaikki fyysiset, tekniset ja verotukselliset esteet vapaalta liikkuvuudelta vuoteen 1992 mennessä. Yhteisön toimivaltaa laajennettiin mm. sosiaali- ja ympäristöpolitiikan alalla.
Suomen, samoin kuin muidenkin EFTA-maiden oli löydettävä ratkaisu, joka varmistaisi kilpailukykymme. Aika uudenlaisen ratkaisun etsimiselle oli otollinen. EY:n puolella haluttiin keskittyä sisämarkkinaohjelmaan ja välttää samanaikaisesti uusia jäsenyysneuvotteluita. Neuvostoliitossa oli alkanut uudistusprosessi ja myös se haki yhteistyösuhdetta EY:n kanssa. Niiden välinen yhteistyösopimus allekirjoitettiin 1989. 
Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton välinen liennytyskausi paransi yleistä poliittista ilmapiiriä. Suomen osalta Neuvostoliiton uudistukset helpottivat poliittista yhteistyötä. Talouden alalla yksityiset investoinnit yhteisyritysten muodossa tulivat mahdollisiksi. Matkailu alkoi kasvaa. Neuvostoliitossa oli myös pyrkimyksiä clearing-kaupasta luopumiseen, mutta näin radikaalit muutokset tyrmättiin Suomen puolelta. 

EU
EU:n kanssa etenemistavaksi löydettiin malli, jossa EFTA-maat pääsivät osallistumaan EU:n sisämarkkinoille ilman, että ne saattoivat suoraan osallistua sisämarkkinasäännöistä päättämiseen. Yhteinen maatalouspolitiikka jätettiin yhteistyön ulkopuolelle. 
Neuvotteluprosessi ei ollut helppo. Vaikeuskerrointa loi loppumetreillä se, että Sveitsi hylkäsi sopimuksen kansanäänestyksessä, minkä vuoksi sopimus tuli voimaan vasta 1994 alussa, vaiheessa, jolloin Suomen EU-jäsenyysneuvottelut olivat jo pitkällä. ETA-vaihe oli kannaltamme hyödyllinen siksikin, että sovelsimme suurta osaa EU:n lainsäädännöstä jo ennen jäsenyyttämme.
Ymmärsimme myös, että on parempi päästä vaikuttamaan unionin lainsäädäntöön ja sitä sitten noudattaa, kuin noudattaa lainsäädäntöä ilman, että siitä oikeasti pääsee päättämään. EU, sen instituutiot ja päätöksenteko alkoivat tulla tutuksi ainakin poliittiselle johdolle ja virkamiehille. 
Suomen kannalta tapahtui 1980-90-lukujen vaihteessa muutakin mielenkiintoista kuin em. uusi vaihe integraatiohistoriassamme. Ensin purkaantui Neuvostoliiton ympärille rakentunut liittojärjestelmä eli Varsovan liitto ja SEV. Tuossa vaiheessa pääsimme hetken aikaa oikeasti hyötymään noista 1970-luvulla neuvotelluista KEVSOS-sopimuksista tilanteessa, jossa EU ja EFTA-mailla ei vielä vastaavia sopimuksia entisten SEV-maiden kanssa ollut. 
Baltian maiden palauttaessa itsenäisyytensä syksyllä 1991 jatkoi Suomi niiden kohdalla Neuvostoliiton kanssa käytössä ollutta tullitonta kauppaa. EU-jäsenyysneuvotteluissa asetimme tavoitteeksi vapaakaupan jatkumisen Baltian maiden kanssa. 
Tullitonta kauppaa ehdittiin jatkaa vähän aikaa myös Neuvostoliiton jälkeen itäiseksi naapuriksemme tulleen Venäjän federaation kanssa. Venäjä kuitenkin halusi jo syksyllä 1992 irtisanoa sopimuksen ja tulliton kauppa maidemme välillä päättyi 1993 alkupuolella. 

ARKTINEN
Rautaesiripun katoaminen mahdollisti myös uudet alueelliset yhteistyökuviot. Rovaniemellä 1991 pidetyssä ensimmäisessä arktisten maiden ympäristöministerikokouksessa luotiin joukko työryhmiä, joiden muodostaman rungon pohjalta viisi vuotta myöhemmin perustettiin Arktinen neuvosto. Sen puheenjohtajana Suomi parhaillaan toimii. Neuvoston käsittelemien asioiden aihepiiri on laajentunut. Esimerkiksi meneillään olevalla puheenjohtajakaudella mukaan on tullut meteorologinen yhteistyö. Taloudellisen toiminnan edellytyksiä tarkastelemaan on syntynyt Arktinen talousneuvosto. 
Tavoitteenamme on myös ensimmäisen Arktisen huippukokouksen järjestäminen vielä ennen puheenjohtajuutemme loppua. Sen avulla neuvoston kahdeksan jäsenmaata voisivat alleviivata haluaan ja kykyään huolehtia arktisesta alueesta.    
Vuonna 1992 perustettiin Saksan ja Tanskan ulkoministerien aloitteesta Itämeren valtioiden neuvosto edistämään alueen demokraattista ja taloudellista kehitystä. 
Seuraavana vuonna Kirkkoniemessä perustettiin Barentsin Euro-arktinen neuvosto, jonka rinnalla toimii Suomen, Ruotsin, Norjan ja Venäjän pohjoisten alueiden edustajista koostuva Barentsin alueneuvosto. 
Suomen EU-jäsenyyden ensimmäisinä vuosina tuli selväksi, että unionilla oli varsin ohuet suhteet Venäjään, josta oli tullut myös unionin itänaapuri jäsenyytemme myötä. Ennen 1997 sopimuspohjana oli vain tuo 1989 solmittu yhteistyösopimus. Mielestämme tarvittiin rakenne, jonka avulla voitiin ratkaista rajoja ylittäviä kysymyksiä, jotka koskivat esimerkiksi ympäristöä, terveydenhoitoa ja liikennettä. Tästä ajattelusta syntyi EU:n pohjoisen ulottuvuuden politiikka. 
Vuoden 1995 alusta alkanut EU-jäsenyys merkitsi Suomelle paljon enemmän kuin edelliset askeleet Finn-EFTA, EEC-vapaakauppasopimus tai ETA. Suomelle EU on myös turvallisuusyhteisö. Haluamme vahvistaa unionin yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa. 
Suomi on tukenut unionin laajentumista. Kokemuksemme eteläisten naapureidemme Viron, Latvian ja Liettuan jäsenyyden vaikutuksista ovat olleet myönteiset. Samalla kun ne ovat kasvaneet ja kehittyneet, niistä on tullut meille tärkeitä poliittisia ja talouskumppaneita. Esimerkiksi Suomen vientimarkkinana Baltian maat ovat liki yhtä suuri kuin Venäjä, joka on bkt:ltaan yli kymmenen kertaa suurempi. Sisämarkkinoilla eli tavaroiden, palveluiden, pääoman ja työvoiman vapaalla liikkuvuudella on merkitystä.
EU-jäsenyytemme mukanaan tuoma kaupan ja muun taloudellisen kanssakäymisen vapauttaminen ei rajoitu unionin sisämarkkinoihin ja niiden kehitykseen. Unioni on tällä hetkellä globaalisti se toimija, joka on yrittänyt tehdä töitä Maailman kauppajärjestön WTO:n puitteissa monenvälisen kaupan vapauttamisen eteen. 
Tulokset ovat järjestön jäsenistön passiivisuuden vuoksi jääneet viime vuosina laihoiksi. Tämän vuoksi unioni on panostanut kahdenvälisten vapaakauppasopimusten neuvottelemiseen keskeisten kumppaneiden kanssa. 

UUSIA KAUPPANEUVOTTELUJA
Sopimus Etelä-Korean kanssa on lisännyt merkittävästi kauppavaihtoamme. Sopimusta Kanadan kanssa sovelletaan unionin kompetenssia koskevilta osiltaan. Sopimukset Japanin, Vietnamin ja Singaporen kanssa odottavat voimaantuloaan. 
Neuvottelut ovat kesken mm. Intian, Mercosurin, Chilen, Australian, Uuden Seelannin, Indonesian ja monien Afrikan maiden kanssa. Suomen kannalta unionin linja on luontevaa jatkoa viimeiset 60 vuotta harjoittamallemme kauppapolitiikalle.
EU on keskeinen toimija kansainvälisessä myös ilmasto- ja kehityspolitiikassa. Ilmastokysymykset eivät ole vain ympäristökysymys, vaan sillä on ennusteiden mukaan myös vaikutusta turvallisuuteemme.
Unioni jäsenmaineen on maailman suurin kehitysavun antaja. Apu yhdessä edellä mainitun kaupan ja investointivirtojen vapauttamiseen tähtäävän työn kanssa on vahva instrumentti, jonka avulla voidaan tukea esimerkiksi Euroopalle tärkeän eteläisen naapurimme Afrikan taloudellista ja yhteiskunnallista kehitystä.
Unionin reilut kymmenen vuotta sitten tekemät ns. 2020-päätökset kasvihuonekaasupäästöjen vähentämisestä ja uusiutuvan energian käytön lisäämisestä ovat tuottaneet tulosta. Esimerkiksi Suomelle asetettu tavoite nostaa uusiutuvan energian osuus 38 prosenttiin energiankulutuksestamme on jo toteutunut. Emmekä ole yksin, sillä jo yli kymmenen jäsenmaata oli saavuttanut tavoitteensa samoin reilusti etuajassa. 
Suomi kuuluu energia- ja ilmastoasioissa unionin etujoukkoon. On täysin realistista, että voimme Ruotsin kanssa tulla hiilineutraaleiksi (= hiilipäästöt pienempiä kuin sidonta) jo 2030-luvulla.

TURVALLISUUS
Edellä oli puhetta unionista turvallisuusyhteisönä. Jäsenyytemme aikana EU:n yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka on ottanut isoja askeleita. Lissabonin sopimus loi unionille oman ulkoasiainhallinnon, jonka toiminta alkoi 2011 alussa. Brysselin päämajan ohella ulkoasiainhallinnolla on kattava edustustoverkko eri puolilla maailmaa. Ulkoasiainhallinnon ja jäsenmaiden ulkoministeriöiden välistä yhteistyötä pyritään vahvistamaan palkkaamalla jäsenmaiden diplomaatteja määräajaksi. Tällä hetkellä mm. kolmen unionin edustuston päällikkö on suomalainen. 
Edellä on puhuttu rauhanturvasta osana YK-politiikkaamme. Jäsenyytensä alusta alkaen Suomi on pyrkinyt vahvistamaan unionin roolia kriisinhallinnassa. Tässä olemme myös onnistuneet. Aktiivisuudestamme käytännön tasolla kertoo sekin, että väkilukuumme suhteutettuna lähetämme eniten henkilöstöä EU:n siviilikriisinhallintaoperaatioihin.
Yhteistyötä unionin piirissä tarvitaan myös terrorismintorjunnassa. Poliisityön lisäksi tarvitsemme parempaa käytännön yhteistyötä rajavalvonnankin alalla.  
Suomi on ollut eturintamassa myös unionin puolustusyhteistyön kehittämisessä. Olemme tyytyväisiä siihen, että käytännön hankkeet rakenteellisen yhteistyön puitteissa alkavat. Lisäksi uskomme, että viime vuonna perustetusta Euroopan puolustusrahastosta ajan myötä muodostuu merkittävä rahoituslähde eurooppalaisille puolustusalan teknologiahankkeille. 
Vaikka EU:n suhteellinen painoarvo globaalilla tasolla on vähentynyt ja vähenee, unioni on monessa keskeisessä kysymyksessä – kauppa, ilmasto, kehitys – edelleen merkittävä tekijä. Näitä asioita me myös unionin jäsenenä haluamme edistää. 
Monella muulla sektorilla – ulkopolitiikka, puolustus, maahanmuutto – unionin sisäinen työ on vielä pahasti kesken. Teemme jatkuvasti työtä, jotta politiikka liikkuisi näissäkin asioissa haluamaamme suuntaan.
Integraatiossa olemme päässeet pidemmälle kuin kukaan 60 vuotta sitten odotti. Globaalit haasteet ovat muuttuneet entistä monimutkaisemmiksi, eivätkä niitä isotkaan valtiot kuten Yhdysvallat, Kiina tai Intia tai unionin kaltaisetkaan toimijat yksin ratkaise. Monenkeskistä politiikkaa tarvitaan siis enemmän kuin koskaan. "