tiistai 14. elokuuta 2018

Ingmar Bergman, Ruotsin suurin


Suomessakin on tänä vuonna luettu lehdistä ja internetistä monta juttua Ingmar Bergmanista, jonka syntymästä tuli heinäkuussa kuluneeksi sata vuotta. Viime vuoden lopulla nähtiin televisiossa myös Jane Magnussonin kuusiosainen dokumenttiohjelma Bergmanin videot (2012). Hän on tehnyt myös dokumenttielokuvan Trespassing Bergman (2013), jota en ole Suomessa havainnut esitetyn. Nyt elokuvateattereissa menee Jane Magnussonin elokuva Bergman – Yksi vuosi, yksi elämä, jossa monien haastattelujen avulla pyritään tekemään selkoa siitä, millainen ihminen Bergman oli. Elokuva on erinomainen katsaus Bergmanin vaiheisiin, joskin kaksi tuntia on kovin pieni aika selontekoon näin suuresta taiteilijasta ja hänen pitkästä urastaan.

Dramatenissa Bergmanin ohjauksessa ollut näyttelijä Thommy Berggren sanoo elokuvassa, että Bergmaniin kohdistunut palvonta meni suurimmillaan ”monumentaaliseksi perseennuolemiseksi”. Näin asia näyttääkin olleen, mutta ei ihmekään, sillä pienelle maalle näin suuri kansainvälinen tähti oli ylipursuavan kova juttu.

Suuria mestareita taiteen eri aloilla oli Ruotsissa ollut ennenkin, mutta Bergman edusti sellaista lajia, jossa näkyvyys oli kaikkein suurinta, ja televisiokin oli keksitty. Entä absoluuttisesti, oliko Ingmar Bergman suurempi kuin August Strindberg, Jussi Björling, Birgit Nilsson tai Carl Larsson? Ehkä.

Suuruudella oli myös kääntöpuolensa. Kun maanantaina tulin elokuvaa katsomasta, avasin heti television, josta tuli ohjelma Volvon suuruuden ajan toimitusjohtajasta Pehr G. Gyllenhammarista. Hän oli Ruotsin elinkeinoelämän puolella samanlainen jättiläinen kuin Bergman taiteessa. Molemmat kuitenkin näyttivät myös kiukkunsa Ruotsille, joka ei ymmärtänyt heitä. Bergman muutti veronkiertosyytteiden takia seitsemäksi vuodeksi Länsi-Saksaan ja Gyllenhammar potkut Volvolta saatuaan Englantiin.

Fannyn ja Alexanderinkin (1982) Bergman aikoi tehdä Saksassa, mutta elokuvan tuottaja Jörn Donner sai Bergmanin pään kääntymään ja elokuva tehtiin Ruotsissa. Tuloksena oli mestariteos, se palkittiin vieraskielisten elokuvien Oscar-palkinnolla, jonka Donner kävi vastaanottamassa. Oscarit tulivat myös kuvauksesta, lavastuksesta ja pukusuunnittelusta.

Yksi vuosi, yksi elämä sisältää haastattelujen lisäksi paljon harvinaisia filminpätkiä, joissa Bergman työskentelee elokuvien ja näytelmien parissa. Bergmanin persoonallisuutta käydään läpi monelta kantilta, ja se käsitys vahvistuu, että varsinkin 1960-luvulta alkaen hän oli despootti, jonka rinnalla Jouko Turkka ja Aku Louhimies näyttävät koulupojilta.

Mielenkiintoisin on Ingmar Bergmanin neljä vuotta vanhemman veljen Dagin haastattelu jostakin 30 vuoden takaa. Hän kertoo, että pikkuveljen elämä ei pappisperheessä ollut suinkaan niin kurjaa kuin Ingmar antoi elokuvissaan ja muutenkin ymmärtää. Päinvastoin Ingmar oli isän lellikki ja nimenomaan Dag oli se, joka kärsi. Aikoinaan Ingmar Bergman oli saanut tämän haastattelun hyllytetyksi, ja nyt se on ensimmäisen kerran julkisesti esillä. Dag Bergman teki pitkän diplomaattiuran.

Elokuvan runkona on vuosi 1957, josta kuitenkin hypitään ajassa eteen- ja taaksepäin, joten kokonaiskuva hahmottuu hyvin. Se oli hurja vuosi, silloin saivat ensi-iltansa kaksi Bergmanin tuotannon kivijalkaa Seitsemäs sinetti ja Mansikkapaikka, joiden lisäksi hän teki kaksi muuta elokuvaa, ohjasi Malmön teatteriin viisituntisen Peer Gyntin ja alkoi loppuvuodesta tehdä käsikirjoitusta elokuvaan Elämän kynnyksellä. Välillä piti olla sairaalassakin vuotavan vatsahaavan takia. Yksityiselämässäkin oli ruuhkaa, kun kotona oli vaimo Gun Gryt, rakastajattarena Bibi Andersson ja uusiksi läheisiksi naistuttavuuksiksi ilmestyivät Käbi Laretei ja Ingrid von Rosen, joiden kanssa Bergman myöhemmin meni naimisiinkin.

Vuosi 1957 teki Bergmanista sekä kuuluisuuden että suuren nimen elokuvataiteeseen. Jane Magnussonin dokumenttielokuvassa tehdään selkoa Bergmanista vaikeana ihmisenä, mutta vähemmälle jää hänen elokuviensa käsittely. Haastateltavien joukossa ei ole yhtään elokuvakriitikkoa tai -historioitsijaa analysoimassa varsinaisesti Bergmanin elokuvia. Se vain todetaan ylimalkaan, että monet elokuvat kertoivat paljon hänestä itsestään, vaikka ne ulkoisesti olivat ihan muuta,

Bergmanin ”natsihistoriakin” käydään läpi, vaikka se on jo tuttu juttu hänen muistelmakirjastaan Laterna Magica (1987). Hän oli vaihto-oppilaana Saksassa 1936 ja lumoutui Hitlerin karismasta, mutta kun asioiden laita selvisi Bergmanille sotien jälkeen, hän päätti, ettei koskaan enää sekaannu politiikkaa, ei elämässään eikä elokuvissaan.

kari.naskinen@gmail.com

sunnuntai 12. elokuuta 2018

Vasemmistosta siirrytään äärioikealle

Politiikassa on menossa hyvin kummallinen vaihe, kun aikaisemmin vasemmistoa äänestäneistä ihmisistä osa on siirtynyt kannattamaan äärioikeistoa. Tosin näitä äärioikeistolaisiksi leimattuja puolueita ei kaikissa tapauksissa pysty kovin tarkasti edes sijoittamaan perinteiselle oikeisto-vasemmistoakselille, mutta ainakaan ne eivät edusta vasemmistoa.

Suomessa kahden vasemmistopuolueen kannatus tuoreimmassa mielipidemittauksessa oli 29 prosenttia. Tilanne vaikuttaa hyvältä varsinkin siksi, että gallupin kärkipaikkaa pitää SDP. Tosiasia kuitenkin on, että pitkällä aikavälillä vasemmiston alamäki on ollut jyrkkä. Vielä 20 vuotta sitten vasemmiston kannatus eduskuntavaaleissa oli noin 40 prosenttia ja kun mennään punaiselle 60-luvulle, niin SDP:n, SKDL:n ja TPSL:n yhteinen kannatus silloin puoli vuosisataa sitten oli 51 prosenttia.

Yksi iso syy 2000-luvun alamäkeen on ollut pakolaispolitiikka. Varsinkin sosiaalidemokraattien suvaitsevaisuus maahanmuuttoon on vaikuttanut niin, että vanhempaa väkeä on siirtynyt äänestämään perussuomalaisia tai jättänyt äänestämättä kokonaan.

Nuoret taas eivät ajattele politiikasta olleenkaan samalla tavalla kuin vanhemmat sukupolvet. Paljon vasemmistopoliittista liikettä tutkinut tietokirjailija Tommi Uschanov kirjoitti Helsingin Sanomissa, että ”vasemmisto ei enää houkuttele nuoria, koska vasemmisto on osa työväenliikettä, eikä nuoriso koe olevansa työväkeä – koska se tekee nykyään enimmäkseen muuta kuin työtä”. (HS 10.5.2015).

Kun tilanne on tällainen, ei SDP:n ja Vasemmistoliiton kannatuksen laskulle ole mitään absoluuttista alarajaa. Uschanovin mukaan ne voivat vaikka kadota kokonaan eduskunnasta! Näin ei kylläkään tapahdu, mutta Uschanov muistutti jutussaan, että kuolihan nuorsuomalainen puoluekin parin välivaiheen jälkeen, vaikka sen piiristä oli aikoinaan tullut kaksi tasavallan presidenttiäkin, K.J. Ståhlberg ja Risto Ryti.

Niin sekava tilanne on Suomen sosialidemokraattisessa puolueessakin, että Lahden puoluekokouksessa 2017 ei päästy yksimielisyyteen uudesta periaateohjelmasta. Se kaatui Demokraatti-lehden päätoimittajan Mikko Salmen jutun ison otsikon mukaan ”periaateohjelma kaatui sosialismiin”. Edelleenkään ei osata yhteen ääneen sanoa, minkä sortin sosialisteja Suomen demarit haluavat olla.

Ruotsin demareilla on helpompaa, heidän puolueohjelmassaan määritellään selvästi, mitä puolue sosialismilla tarkoittaa: ”Sosiaalidemokratian tavoitteena on yhteiskunta, joka perustuu demokratian ihanteisiin ja kaikkien ihmisten tasa-arvoon ja oikeuteen. Demokraattisen sosialismin tavoitteena on vapaista ja tasa-arvoisista ihmisistä koostuva solidaarinen yhteiskunta.”

Lahdessa SDP päätyi lopulta siihen, että periaateohjelmaa ei tehty, vaan hyväksyttiin vuoteen 2020 tähtäävä asiakirja ”Tulevaisuus ja uudet haasteet”. Se on muodoltaan tavoite- ja toimenpideohjelma, mutta ainakin Kalevi Sorsa -säätiön toiminnanjohtaja Mikko Majander puhui pannukakusta:

”SDP jatkaa nyt kivireen vetämistä kohti seuraavaa puoluekokousta. Periaateohjelmasta käyty sekava keskustelu viittaa siihen, että sosiaalidemokraattinen identiteetti kaihtaa ajassamme kirjallista määrittelyä. Sanojen sijaan se ehkä tulisikin tehdä todeksi teoilla.” (Demokraatti 13.4.2017)

PETTYMYS KUMPUAA
TYÖELÄMÄN MUUTOKSESTA


Saksassa asuva vasemmistotutkija Hannu Eerikäinen sanoo eurooppalaisten sos.dem. puolueiden alamäen johtuvan osaksi siitä, että ne eivät vuosia jatkuneen poliittisen suuntauksensa tuloksena enää itse asiassa kuulu vasemmistoon: niiden ”kolmannen tien” politiikan ja uusliberalismille antamansa tuen myötä ne ovat liittoutuneet pääoman kanssa. Saksan sosiaalidemokraattinen puolue on tästä paljon puhuva esimerkki, ja siitä johtuu myös sen kannatuksen viimeaikainen romahtaminen, jolle ei näy loppua, samaan aikaan kun Saksan äärioikeistoa edustavan AfD:n kannatus kasvaa jatkuvasti.

”Vasemmiston kannatuksen heikkenemistä on syytä tarkastella työelämän muutoksen kannalta, sieltähän nousee se pettymys, turhautuneisuus, epätoivo, hätä ja raivo, joka sankoin joukoin ajaa saksalaisia AfD:n riveihin”, sanoo Eerikäinen.

Hän ottaa esimerkiksi Saksan postilaitoksen, joka on ulkoistanut toimintojaan logistiikkayritys DHL:lle ja DPD:lle. Postin henkilökuntaa on vähennetty ja vastineeksi ovat kansalaiset saaneet huonompia postipalveluja.

”Kysymys on kaikkialla maailmassa menossa olevasta työn massiivisesta devaluaatiosta eli työn ja työntekijöiden inhimillisen arvon alentamisesta, työhön ja työntekijöihin kohdistuvasta aliarvostuksesta ja ihmisarvon polkemisesta. Törkeimpiä muotoja tämä on saanut juuri logistiikka-alalla, jolla Amazon on mennyt kaikkein pisimmälle toimintojen ja työn rationalisoinnissa. Tv-haastattelussa Amazonin erottama työntekijä kertoi yksityiskohtaisesti Amazonin pakkotahtisesta, tietokoneohjatusta työstä, jossa jokainen sekunti on pantu tuottamaan ja työntekijästä tehty robotin tavoin toimiva mekaanisten toimintojen suorittaja. Työntekijöillä ei ole hetkeäkään aikaa hengähtää, he juoksevat pakettien perässä ja kädessään kantamansa ohjauslaitteen ohjaamana hyllyltä toiselle, tekevät ylitunteja ilman korvausta, ja työsuoritusta valvoo sekunnin tarkkuudella tietokone, joka ratkaisee milloin työntekijä on liian hidas, eikä siten vastaa suoritusnormeja ja joutuu siksi erotetuksi.”

Näin on, mutta koska SPD ja Die Linke eivät pysty vaikuttamaan asioihin, niin mitä sitä niitä äänestämäänkään. Samanlaisia asioita ja ajatuksia on tietenkin Suomessakin. Äänestysprosentit putoavat, koska vasemmistolaiset eivät enää usko omien puolueittensa vaikutusvaltaan.  Näin vasemmistolaiset antavat suosiolla valtaa oikeistolle.

kari.naskinen@gmail.com

perjantai 10. elokuuta 2018

Naisurheilu ja seksi


Naisten urheilu on muuttunut enemmän katsottavaksi, kun urheilijat ovat alkaneet laittaa tukkansa ja meikata kasvonsa niin kuin olisivat lähdössä oopperan ensi-iltaan. Ero on tietenkin siinä, että urheilusuorituksiin he menevät nykyisin bikineissä.

Naisten yleisurheilu on aina ollut sellainen laji, että useissa kilpailumuodoissa on mukava arvioida naisia sillä silmällä, että ”kenet ottaisi”. Kauneimmat naiset ovat kautta aikojen valikoituneet hyppylajeihin, jotka näköjään eivät vaadi harrastajiltaan kohtuuttoman kovaa rääkkiä. Kasvot pysyvät kauniina ja lajivaatimukset ovat sellaiset, että ne suosivat pitkäsäärisiä. Miinuksena on kuitenkin se, että kova harjoittelu pitää monilla tissit aivan lattanoina.

Kropaltaan toisenlaisia ovat heittolajien naiset. Sieltä löytyy näistä Berliinin EM-kisoistakin useita reheviä huipputyyppejä, ja makuasia on, kummasta vartalomallista enemmän tykkää.

Yleisurheilu on joka tapauksessa parhaita naisurheilulajeja, koska niihin voi osallistua kauniina, ja naisyleisurheilun seuraamiseen liittyykin meillä useimmilla miehillä myös seksinäkökulma. Toisenlainen näkökulma on vaikkapa hiihtoon pakkasessa, jossa kuola ja räkä jäätyy leukaan.

Sitten on niitä lajeja, joista naisten pitäisi kokonaan pysyä pois. Esimerkiksi nyrkkeily, paini ja painonnosto eivät sovi naisille. Eikä aseiden kanssa pelaaminenkaan ole kovin naisellista touhua.

PUOLA ON PARAS

Tämänhetkisen mitalitaulukon perusteella EM-kisojen paras maa on Puola, kolme kultaa, kaksi hopeaa. Nykyisin näitä mitalitilastoja sekoittaa se, että yleisurheiluunkin ovat tulleet ”ostomiehet”. Esimerkiksi Qatar ja Turkki ovat viime vuosina hankkineet edustajikseen afrikkalaisia juoksijoita, joille nopsaan on järjestetty uudet kansalaisuudet.

On hienoa, että Puola pärjää hyvin, koska se ei ole tällaista rodullista pelleilyä lähtenyt harjoittamaan. Puola menestyy puhtaasti puolalaisilla urheilijoilla.

kari.naskinen@gmail.com

keskiviikko 8. elokuuta 2018

Eurooppa on suuri kertomus


Kuva on torstaina televisiossa alkavasta kolmiosaisesta sarjaelokuvasta Vallan ja rakkauden välissä: Pyhän saksalais-roomalaisen valtakunnan keisari Maximilian I ja hänen puolisonsa Burgundin herttuatar Maria. Ollaan ajassa runsaat 500 vuotta sitten, jolloin Eurooppaa alustavasti valettiin muottiinsa. Se oli jo sitä aikaa, kun Eurooppa oli noussut maailmanlaajuisen valtapelin kärkeen ja kun moderni länsieurooppalainen valtiojärjestelmä oli alkanut hahmottua Saksassa, Ranskassa, Espanjassa ja Englannissa.

En osaa tuosta tv-sarjasta enempää sanoa, mutta kuin siihen valmistautuen luin australialaisen historioitsijan John Hirstin (1942 - 2016) kirjan Euroopan lyhin historia (S&S, 2017), joka perustuu Hirstin yliopistolliseen luentosarjaan. Se on kuvaus siitä, miten eurooppalainen sivilisaatio muutti koko maailmaa, kuten Hirst kirjoitti:

”Eurooppalainen sivilisaatio on ainutlaatuinen, koska se on ainoa sivilisaatio, joka on vaikuttanut muuhun maailmaan. Se oli seurausta valloittamisesta ja asuttamisesta, taloudellisesta mahdista, ideoiden voimasta ja siitä, että eurooppalaisilla oli sitä mitä kaikki muut halusivat. Nykyään kaikki maat hyödyntävät tieteen ja tekniikan keksintöjä, ja tiede oli eurooppalainen keksintö.”

Samankaltaisesti on Euroopan etävämmyydestä kirjoittanut Yuval Noah Harari kirjassaan Sapiens - Ihmisen lyhyt historia (Bazar, 2016). Eurooppalaisten valloitushalu ja kiinnostus teknisen kehityksen edistämiseen olivat asioita, jotka veivät eteenpäin. Kolonialismia on myöhemmin syytetty alamaiskansojen huonosta kohtelusta ja taloudellisesta riistosta, mutta Euroopan nousun apuna tuokin vaihe oli.

Saa nyt sitten nähdä, kauanko pätee Hirstin toteamus siitä, että vain eurooppalainen sivilisaatio on vaikuttanut muuhun maailmaan. Kuinka Eurooppa tällä kertaa onnistuu torjumaan islamilaisen invaasion?

Pelissä on paljon. Esimerkiksi ihmisten tasa-arvo on alunperin puhtaasti eurooppalainen idea, joka joutuu uhatuksi, jos vieraat opit saavat täällä liikaa asemia.

Tasa-arvon puolustajia olivat aikoinaan eurooppalaiset soturit, joista sitten alettiin puhua ritareina. Tosin puolustaminen ei aluksi koskenut aivan kaikkia, kuten Hirst kuvaa: ”Ritari suojeli heikkoja, erityisesti jalosyntyisiä naisia. Taistelemiseen siis kytkeytyi moraalisesti ylevä vire. Ritari taisteli hyvien asioiden puolesta. Kirkko rohkaisi häntä taistelemaan ei-kristittyjä vastaan.” Yhteen aikaan näitä ei-kristittyjä olivat nimenomaan muslimit, jotka olivat silloin ensimmäisen kerran onnistuneet pääsemään Eurooppaan.

Kun ritariaika oli ohi, muuttui ”ritarillisuus” ”herrasmiesmäisyydeksi”. Herrasmies osoitti naisille kunnioitusta esimerkiksi nousemalla seisomaan, kun naisia tuli huoneeseen. Tämänkaltaisia tapoja ei enää yleisesti ole, ainakaan ns. feministit eivät halua, että heitä kohdeltaisiin ritarillisesti.

Eurooppalainen ”keksintö” on myös loukkaamaton yksityisomaisuus. Edes kuninkaat ja muut hallitsijat eivät saaneet kahmia itselleen kaikkea. Eurooppalaiset vallanpitäjät eivät olleet samanlaisia hirmuhallitsijoita kuin olivat idän despootit. Euroopan monarkit kantoivat veroa säännöllisesti, mutta kuitenkin niin kohtuullisesti, etteivät tappaneet kultamunia munivaa kanaa.

Yksityisomaisuuden loukkaamattomuutta yritettiin äskettäin murtaa Euroopassakin, sen itälaidalla, mutta se jäi epäonnistuneeksi kokeiluksi.

KIINA JÄI JÄLKEEN,
NYT SE ON TAAS OHI


Ennen Eurooppaa piti kärkipaikkaa Kiina. Sieltä Eurooppa sai suoraan tai välillisesti monia asioita, joita edelleen jalostamalla Eurooppa sai yliotteen ja ohitti Kiinan. Tällaisia asioita olivat mm. kirjapainotaito, paperinvalmistustaito, kompassi, ruuti ja kanavien sulut. Niinpä tasainen talouskasvu ja teollinen vallankumous alkoi ensimmäisenä Euroopassa, ja Kiina jäi länsimaisittain katsoen takapajulaksi.

Kiinassa ei kansainvälisyyden hyötyjä tajuttu, vaan esimerkiksi 1480 Kiinan yksinvaltaisen Ming-dynastian keisari Chenghua kielsi ulkomaiden tutkimusmatkat ja ulkomaankaupan. Euroopassa sen sijaan kehitettiin edustuksellista hallintoa ja kansalaisoikeuksia. Lisäksi kun Euroopassa käytiin kovaa sisäistä kilpailua, se rohkaisi valtioita laajentumaan kaukomaille.

Vihdoin omana aikanamme Kiinassa on tapahtunut muutos ja kansantalouden mittareilla Kiina on jo ohittanut Euroopan. On kuitenkin paljon muitakin mittareita ja niillä mitaten Kiina on yhä pahasti jäljessä.

Maximilianin ja Marian tarina kaikkine alkukoukeroineen on mielenkiintoinen, mutta Eurooppa on ollut todellinen suuri kertomus. Monenlaisia kommervenkkejä siinä on viimeisten sadankin vuoden aikana ollut, kommunismista natsismiin, sosiaalidemokratiasta uusliberalismiin ja unionismista uusnationalismiin – ja kertomus jatkuu.

kari.naskinen@gmail.com


tiistai 7. elokuuta 2018

Viipuri sai saneerausruiskeen herrojen vierailun ansiosta

Viipurissa oli viime lauantaina enemmän mustia autoja kuin koskaan ennen. Herroja oli tullut juhlimaan Leningradin oblastin vuosipäivää, joka tällä kertaa oli annettu Viipurin järjestettäväksi. Tämän ansiosta Venäjän valtio oli myöntänyt kaupungille määrärahan rakennusten ja vähän muidenkin paikkojen kohentamiseksi. Viimeisen puolen vuoden aikana olikin keskustan vanhoja suomalaisen ajan rakennuksia pintakorjattu niin, että sen todella huomasi. Viipurilainen tuttavani kertoi, että näin isoa saneeraushanketta ei kaupungissa ollut toteutettu koskaan aikaisemmin.

Erikoista on, että tämän hallinnollisen alueen nimessä on säilytetty neuvostoliittolainen Leningrad-nimi, vaikka sen keskuspaikka on Pietari. Leningradin oblast käsittää 19 piiriä. Mustien Mersujen, Audien ja Bemarien rekisteritunnuksista näki, että paljon herroja oli tullut nimenomaan Pietarista (tunnus 178). Lisäksi panin merkille yhden mustan Aston Martinin, joka oli Viipurista (tunnus 47).

Juhlapäivä lauantaina 4.8. järjestettiin nyt 91. kerran. Päivä alkoi isolla paraatikulkueella, pitkin päivää oli ulkoilmakonsertteja, Torkkelinpuistossa ja Salakkalahdenpuistossa oli monenlaisia myyntipisteitä, illalla ilotulitus ja herroilla oli omat kekkerinsä Druzhba-hotellin länsipuolelle niemennokkaan tehdyssä telttarakennelmassa.

Pysyväksi merkiksi juhlista jäi 16 rakennuksen pintasaneeraus, joka näin maallikon silmin näytti siltä, että lohjenneita rappauksia oli paikattu, seinät maalattu, ikkunanpokia ja rännejä uusittu jne. Tosin tuttavani oli hieman skeptinen ja naureskeli sitä, mahtavatko maalit kestää talven pakkasten yli.

Nyt joka tapauksessa kaupunkikuva näyttää paremmalta kuin kertaakaan sotien jälkeen. Kuvissa ovat postitalo Tuomiokirkonkadun ja Linnankadun kulmassa sekä Viipurin Osuusliikkeentalo ja kauppias Moskvinin talo Vaasankadun ja Kannaksenkadun kulmassa. Myös linna ja Raatitorni on kunnostettu. Enää on rakennustöiden takia huputettuna vain vanhan tuomiokirkon kellotorni.

Viipurista on muutaman viime vuoden aikana tullut erittäin suosittu turistikaupunki venäläisten keskuudessa. Kun ruplan kurssi on heikentynyt ja ulkomaanmatkailu kallistunut, on löydetty uusia kohteita kotimaasta. Viime vuonnakin Viipurissa kävi noin miljoona matkailijaa.

Varsinkin viikonvaihteet ovat ruuhkaisia. Suosituimmat ravintolat ovat täynnä, ja uusia ravitsemusalan yrityksiä tulee koko ajan lisää. Kaikkiin uusiin paikkoihin ei kuitenkaan löydy riittävästi ammattitaitoista henkilökuntaa, joten palvelu ei aina pelaa toivotulla tavalla.

Viikon viivyin Viipurissa liiolii
Kauan suolakaupungissa liiolii.
Naitihin paremmat piiat
kirkkahimmat kihlattihin.
Viipurin linnan tornist näkkyy
Nuutinpojan passas.
Viipurlaine rakkaus assuu
syvämmes ja vassas.

kari.naskinen@gmail.com

maanantai 6. elokuuta 2018

Raitiovaunu palasi Viipuriin muistomerkkinä


Tampereella alkaa raitiovaunuliikenne parin vuoden päästä. Viipurissa raitiovaunu palasi katukuvaan viime viikolla, mutta vain muistomerkkinä. Linnankadun ja Torikadun risteyksessä olevaan pieneen viherkolmioalueeseen sijoitettiin keltainen vaunu, jonka ulkopuolella on kaksi pronssiveistosta. Vaunun sisällä toimii pieni kahvila.

Raitiovaunua ei ole kunnostettu vanhasta vaunusta, vaan on tehty kokonaan uusi vanhan mallin mukaan. Kuvassa selin on veistos rahastajasta ja vaunun takapuolella on veistot pikkupojasta. Tekijää en saanut selville, mutta on kuulemma Pietarista.

Viipurissa raitioliikenne alkoi 1912, jota ennen raitiovaunuilla oli ajettu jo Helsingissä ja Turussa, jossa liikenne loppui 1972, kun katsottiin tuon liikennemuodon jääneen vanhanaikaiseksi verrattuna kaikilla kaduilla liikennöimään pystyviin linja-autoihin.

Viipurin raitioliikenteen teknisestä toiminnasta vastasi aluksi saksalaisen AEG:n omistama yhtiö Elektricitätswerk und Strassenbahn Wiborg AG, sen jälkeen Viipurin Kaasu ja Sähkö Oy sekä lopulta Viipurin kaupungin sähkölaitos. Talvisota tuhosi raiteita ja kalustoa niin paljon, että Viipurin takaisinvaltauksen jälkeen ei liikennettä saatu heti 1941 jatkumaan, vaan raitiovaunut pääsivät reiteilleen vasta keväällä 1943.

Viipurin ensimmäiset raitiolinjat olivat:
Papula - Kauppatori - Raatihuoneentori - Rautatieasema (2,5 km).
Rautatieasema - Kolikkoinmäki (2,2 km)
Turunsilta - Pyhän Annan tori - Palotori (1,5 km)

Ensimmäiset vaunut olivat ruotsalaisen ASEA:n valmistamia, myöhemmin 1920-luvulla hankittiin saksalaisen MAN:n vaunuja ja 1930-luvun alussa Hannoversche Waggonfabrik AG:n vaunuja.

Talvisodan aikana kulki kaksi linjaa:
Rautatieasema - Kauppatori - Torkkeli Knuutinpojan tori - Linnansilta (3,1 km)
Rautatieasema - Kolikkoinmäki - Kelkkala - Ristimäki (7,1 km)

Raitiotie oli viipurilaisille mieluinen liikenneväline. Ylpeitäkin he siitä olivat, kun vastaavanlaista ei sentään ollut Suomessa muualla kuin Helsingissä ja Turussa. Laulaja ja näyttelijä Annikki Arni, joka nuorena asui Viipurissa 1905-14, kirjoitti pätkän raitiovaunusta kirjassaan Muistat sie viel? (Kirjayhtymä, 1979):

”Kerran jouduin niin täyteen raitiovaunuun, että jokunen matkustaja jopa riippui portailla. Mutta ei siellä murjotettu tai äkäilty, vaan laskettiin leikkiä kunnes muuan matkustaja sattui virittämään sen hetken muotisävelmän, johon kaikki yhtyivät.”

Huonomminkin kävi joskus. Suomen kaikkien aikojen pahin raitiovaunuonnettomuus on ollut se, kun viisi ihmistä kuoli ja kymmenkunta loukkaantui kahden vaunun suistuttua kiskoilta Katariinankadun ja Torikadun kulmassa syyskuussa 1920. Tuossa samassa kohdassa on nyt raitiovaunumuistomerkki. (Katariinankatu muutettiin myöhemmin Linnankaduksi.)

Sotien jälkeen Neuvostoliiton valtio jatkoi Viipurin raitiotieliikennettä vuoteen 1957 asti. Ensin ajettiin suomalaisten käyttämillä vaunuilla, mutta 1955-56 otettiin käyttöön DDR:ssä valmistettuja vaunuja.

kari.naskinen@gmail.com


torstai 2. elokuuta 2018

Demokratiaa ei ole


Finnairin lentokoneessa päätti vihreän puolueen lakiasiantuntija Aino Pennanen kokeilla, miten toimii alkuperäinen demokraattinen päätöksenteko niin kuin se toimi antiikin Kreikassa. Aino-neiti ehdotti, että ne jotka eivät hyväksy laittoman pakolaisen palautusta, nousevat seisomaan. Kukaan muu ei noussut. Demokratia toimi.

Muinaisessa Kreikassa demokratia oli suoraa. Ei ollut vaaleja, joilla kansa valitsi edustajansa päätöksiä tekemään, vaan kansa itse teki kaikki päätökset. Tosin kansaan ei äänestystilanteissa luettu naisia eikä orjia, mutta se on tässä nyt sivuseikka.

Antiikin ajan suurmies Ateenassa oli Perikles, joka lausui demokratian ihanteet julki Peloponnesolaissodassa kaatuneiden sotilaiden hautajaisissa 403 eaa.: ”Valtiomuotomme nimi on demokratia, koska valta ei ole vähemmistöllä, vaan koko kansalla. - - - Miestä joka ei kiinnostu politiikasta, ei sanota mieheksi joka hoitaa omat asiansa. Sanomme, että hänellä ei ole tänne mitään asiaa.”

Kaikki eivät kuitenkaan olleet yhtä mieltä järjestelmän hyvyydestä. Esimerkiksi filosofit Sokrates, Platon ja Aristoteles olivat sitä mieltä, että ihmiset olivat oikullisia ja tietämättömiä ja heihin oli helppo vaikuttaa. Kaikilla kansalaisilla ei heidän mielestään ollut tarpeeksi viisautta ja arvostelukykyä päätösten tekemiseen. Filosofit olisivat siis tyytyväisiä, jos näkisivät nykyisen edustuksellisen demokratian toiminnassa.

Sokrates, Platon ja Aristoteles eivät kuitenkaan käyttäisi nykyisestä järjestelmästämme nimitystä demokratia, koska päätöksenteossa ei olisi paikalla demos
(δημος = kansa). Loppuosa sanasta sen sijaan toimii: kratos (κρατος = komento, valta).

Sellainenkin termi on kuin kansandemokratia, siis suomeksi kansankansanvalta, jotta varmasti tulee selväksi.

Entä jos voimassa olisi edelleen aito ja alkuperäinen demokratia? Kyllä olisi ruuhkaa, kun koko kansa päättäisi kaikista asioista, ja nykyisin myös naiset olisivat mukana. Nytkin pitäisi äänestää Teuvo Hakkaraisen saunakorvauksista, Tuija Nurmen sopeutumiseläkkeestä, tietenkin koko pakolaishommasta ja siitä, saako yhden prosentin kannatuksella pitää viittä ministerin paikkaa. Lopputulokset olisivat aika selviä.

Sveitsissä tällaisia kansanäänestyksiä järjestetään jatkuvasti, mutta meillä ei, koska antiikin filosofien tavoin eduskunnan filosofit pitävät meitä tavan talliaisia arvostelukyvyttöminä.

Äänestää voisi myös siitä, saako olla kansalaistottelematon, jos ei huvita jotain lakia tai määräystä noudattaa. Ainakin vihreät ja vasemmistoliitto hyväksyvät tällaisen ryhmärikollisuuden (vrt. ryhmäkanne), mutta kyllä siitä voisi helposti internetissä äänestyksen järjestää.

Ei tällainen aito demokratia silti pelkkää politikointia ja äänestämistä olisi. Ei ollut Ateenassakaan, jossa Perikles hautajaispuheessaan sanoi: ”Kun työmme on tehty, meillä on mahdollisuus virkistää mieltämme monin eri tavoin. Vuoden mittaan on monenlaisia kilpailuja ja uhraamista, omassa kodissamme kohtaamme kauneutta ja hyvää makua, jotka ilahduttavat meitä päivästä toiseen ja karkottavat huolet.”

kari.naskinen@gmail.com

keskiviikko 1. elokuuta 2018

Mies kansankodin katolla

Sadepäivinä on mukava katsella elokuvia. Samoin kuumina päivinä, jolloin sisällä on viileämpää. Nyt löytyi katsottavaksi ensimmäinen Beck-elokuva vuodelta 1976. Se on monella tapaa erikoisen hyvä. Se edustaa sitä aikaa, jolloin elokuvia vielä tehtiin aidoilla paikoilla, ei siis lavastetuissa ympäristöissä. Hurjin tapahtuma on poliisihelikopterin putoaminen. Nykyisin tällainen kohtaus tehtäisiin digitaalisen kuvankäsittelyn ja muiden keinotekoisten juttujen avulla, mutta Tukholmassa ohjaaja Bo Widerberg halusi, että kaikki näyttää oikealta. Myös kohtaukset poliisilaitoksella on kuvattu oikealla poliisilaitoksella.

Elokuvan ruotsalainen nimi on Mannen på taket (Mies katolla). Voimakkaasti aseistettu mies on kerrostalon katolla Vasastadenin kaupunginosassa Odenplan-aukion reunalla. Kaksi helikopteriakin pannaan jahtaamaan miestä, joka on ehtinyt ampua jo kolme aukiolla ollutta poliisia. Sitten hän onnistuu ampumaan toista helikopteriakin niin, että se putoaa.

Kohtaus kuvattiin pitkänäperjantaina, jotta katujen sulkeminen ei olisi aiheuttanut liikenteelle aivan mahdotonta haittaa. Ihmisten tuloa paikalle ei kuitenkaan estetty, koska kyllähän tällainen tapahtuma aina katsojia kerää. Tilanne näyttääkin täysin todelliselta, ihmisiä on aukiolla muutama tuhat ja helikopteri putoaa rämähtää yleisövessan päälle lähelle metron portaita.

Dvd-elokuvan lisämateriaaleissa Widerbergiä haastatellaan. Hän sanoo, että jos helikopterihomma olisi jotenkin epäonnistunut, olisi yritetty uudestaan niin monta kertaa kuin olisi ollut tarpeen.

Widerberg oli vasemmistolainen ohjaaja, joka teki ankaria yhteiskuntakriittisiä elokuvia, kuten 1960-luvulla Korppikortteli, Elvira Madigan ja Ådalen 31. Myös Wahlöö oli vasemmistolainen, niitä kuuskytluvun radikaaleja. Heidän molempien teemojaan olivat hyvinvointiyhteiskunnan ongelmat ja poliisin valta. Dvd:llä Widerberg puhuu näistäkin aiheista.

HERTTAISEN KANSAN-
KODIN LOPUN ALKUA


Jälkikäteen voi nyt sanoa niinkin, että valtavan menestyksen saanut Beck-elokuva kuvasi sattumalta myös jonkinlaista käännettä ruotsalaisessa kansankodissa. Pahuus oli tullut kansan keskuuteen, eikä kukaan ollut turvassa. Tätä asetelmaa korostaa sekin, että Beckin roolissa on suosikkinäyttelijä, erityisesti koomisista rooleista tuttu, sympaattinen Carl-Gustaf Lindstedt. Häneenkin mies katolla osuu ja Beck loukkaantuu vaikeasti – eli kaikki ovat vaarassa, kolmipyöräisellä puistossa ajeleva pikkupoikakin.

Haastateltavana on myös Beck-romaanien toinen kirjoittaja Maj Sjöwall, joka kertoo hauskasti kirjan ja elokuvan nimistä. Romaani ilmestyi 1971 nimellä Den vedervärdige mannen från Säffle (Kaamea mies Säfflestä). Tällaista nimeä ei kuitenkaan voinut elokuvalle antaa, vaan nimeksi tuli Mannen på taket. Sjöwall sanoi, että elokuvien nimien pitää olla yksinkertaisempia, koska katsojatkin ovat keskimäärin yksinkertaisempia kuin kirjojen lukijat.

Kirjailijapariskunnan Maj Sjöwallin ja Per Wahlöön kymmenen Beck-kirjaa ovat yleisotsikoltaan Roman om ett brott (Romaani rikoksesta). Martin Beckin nimi tuli teosten nimeksi vasta siinä vaiheessa, kun Sjöwallin ja Wahlöön karakterisoimien henkilöiden varaan alettiin kirjoittaa uusia tekstejä sarjaelokuvia varten. Tämä tapahtui vasta 1997, jolloin Beckin rooliin tuli Peter Haber. Ennen häntä oli yksittäisissä Beck-elokuvissa Beckiä esittänyt kuusi muuta näyttelijää.

Suomessa Mannen på taket on nimellä Komisario Beck tähtäimessä. Katolla olevaa roikaletta näyttelee Ingvar Hirdwall, joka nykyisin on se Beckin naapuri, jolla on valkoinen tuki kaulansa ympärillä. Hirdwalille roiston rooli oli sikäli hankala, että hän kärsii huimauksesta varsinkin korkeilla paikoilla. Nykyisin hän kuitenkin pystyy leppoisasti juttelemaan Beckin kanssa omalla parvekkeellaan Beckin parvekkeen vieressä.

Beck-sarja jatkuu edelleen. Mehän tiedämme, että Beck on jo eläkkeellä, mutta tänä vuonna valmistuneissa jaksoissa hän toimii Säpon avustajana.

kari.naskinen@gmail.com

tiistai 31. heinäkuuta 2018

Epäpolitiikka on muotia


Pari päivää sitten kirjoitin talouden saamasta ylivallasta, lähes uskontoon verrattavana ilmiönä. Poliittiset ideologiat ovat jääneet toisarvoisiksi, kun maailmantalouden ratkaisuja tehdään. Puoluepolitiikka ei ole muodissa. Filosofi ja valtiomies Niccoló Machiavelli kirjoitti jo 500 vuotta sitten, ettei hallitsijoiden hyvyyttä tai huonoutta mitata moraalissa tai toden puhumisessa, vaan lopputulosten perusteella. Tässä mielessä ajankohtaisin ihminen on tietenkin Donald Trump, jolla ei ole pyrkimystäkään todenpuhumiseen, mutta meneillään olevana valtakautena toivotaan lopputulosten Yhdysvaltojen taloudessa olevan niin hyviä, että tulee vielä toinenkin neljän vuoden valtakausi.

Eduskuntavaalien alla 2015 Suomen Pankin silloinen pääjohtaja Erkki Liikanen toivoi, että ”talouden tosiasiat erotettaisiin politiikasta”. Tuntuu, että näin on käynyt ja peräti niin, että poliittisiin ideologioihin perustuva puoluepolitiikka on sysätty syrjään melkein kokonaan.

Trump kävi juuri Suomessa, ja seuraavaksi tulee Emmanuel Macron, joka käsitteli yliopistollisessa pro gradu -tutkielmassaan Machiavellia. Macron kuuluu nimenomaan niihin poliitikkoihin, jotka antavat ymmärtää, että he ovat irti perinteisistä puolueista ja niiden edustamasta oikeisto-vasemmisto-jaottelusta.

Politiikasta-verkkolehden korkeakouluharjoittelijana toimiva Marianne Sandelin kirjoittaa Macroniinkin liittyen, että ideologioiden vastaisuuden esitaistelijoiden ajatteluun kuuluu vahvasti taloustieteen lainalaisuuksien ja ehdottoman rationaalisuuden korostaminen. Presidentinvaaleissa Macron korosti sitoutumattomuuttaan. Hänet kuvataan yleensä uuden ja raikkaan politiikasta vapaana Ranskan toivona, joka mihinkään ideologiaan sitoutumattomana pelastaa talouden ja työpaikat. (politiikasta.fi 4.12.2017)

Macron perusti 2016 liberaalin Tasavalta liikkeelle! -ryhmittymän. Se on pyrkinyt esiintymään kansanliikkeenä, jonka jäsenistö muodostuu suurimmilta osin politiikan ulkopuolelta tulevista, riippumattomista asiantuntijoista ja muutosta toivovista aktiivisista kansalaisista.

Ei tällainen ole vierasta Suomessakaan. Keskustapuolue nosti puheenjohtajakseen Juha Sipilän politiikan ulkopuolelta ja Sauli Niinistö lähti uusiin presidentinvaaleihin poliittisesti sitoutumattomana ehdokkaana valitsijayhdistys takanaan.

”Viekkaimmat poliitikot ovat havainneet, kuinka kannattavaa on esiintyä politiikan ja poliittisen eliitin ulkopuolelta tulevana, perinteisten puoluerajojen ylittäjänä”, kirjoittaa Marianne Sandelin. Tästä hän mainitsee esimerkkinä myös Tšekin uuden pääministerin ja ANO-liikkeen perustajan Andrej Babišin, joka keväällä kävi Suomessa Sipilän vieraana.

Yksi ilmiö politiikanvastaisesta liikehdinnästä Suomessa ovat kunnallisvaltuustoihin nousseet epäpoliittiset paikallisryhmittymät. Ne ovat henkilökoostumukseltaan sekalaista seurakuntaa, eikä niitä tosiaankaan pysty asettamaan poliittisella värijanalla oikein mihinkään kohtaan. Joissakin tilanteissa ne vaikuttavat häiriköiltä, joissakin järjen ääneltä.

Heinolassa tällainen ryhmä on liittynyt Hjallis Harkimon ja Mikael Jungnerin uuteen Nyt-liikkeeseen, jonka tämä kaksikko perusti, kun olivat ”pettyneitä politiikkaan”. Harkimo sanoi, että politiikassa on ”liikaa politikointia ja liikaa ideologioita”. Kokoomuksen kansanedustaja Elina Lepomäki puolestaan kirjoitti Helsingin Sanomissa, että hän on klassinen liberaali, ei oikealla eikä vasemmalla. Näin sanoessaan poliitikko asettautuu ideologisen politiikan yläpuolelle, objektiiviseksi järjen ääneksi.

MONI KAKKU PÄÄLTÄ
KAUNIS, MACRONKIN


Macronin politiikan Marianne Sandelin kyseenalaistaa siinä mielessä, että siinä ei todellisuudessa ole paljon mitään uutta, raikasta tai sitoutumatonta. Vaaliohjelmaa selaamalla paljastuu varsin perinteinen Margaret Thatcherin ja Ronald Reaganin vaalima, uusliberalistikseksi kuvattu oikeistopolitiikka, jonka ydintavoitteiksi on ilmoitettu työelämän modernisoiminen. Tämän ehkä on tarkoitus tapahtua ay-liikkeen syrjäyttämisellä ja julkisen sektorin modernisoimisella = siirtämällä sen resurssit tehokkaammille yrityksille = yksityistämällä valtion tehtäviä. Sipilän saakin Macronista mieluisan keskustelukumppanin.

”Voidaankin sanoa, että Macronin hehkutettu, epäpoliittinen vaaliohjelma on oikeastaan ennestään tuttua oikeistopolitiikkaa populistisin iskulausein kuorrutettuna”, kirjoittaa Marianne Sandelin.

Machiavelli kuitenkin tiesi
: ”Ihmiset ovat yksinkertaisia ja siinä määrin kulloisenkin tilanteen orjia, että huijari löytää aina niitä, jotka antautuvat huijattaviksi”.

kari.naskinengmail.com

maanantai 30. heinäkuuta 2018

”Lobbaaminen on olennainen osa toimivaa demokratiaa.” (Euroopan komissio)

Tämän päivän Helsingin Sanomissa on juttu maailman suurimmasta verkkokaupasta Amazonista, joka on lisännyt lobbaamistoimintaansa Washingtonissa. Viime vuonna se käytti tähän poliitikkoihin ja virkamiehiin suuntaamaansa vaikutustoimintaan 11 miljoonaa dollaria. Sattumalta juuri viime viikolla katsoin elokuvan Casino Jack (2010), joka kertoo yhdestä kaikkein tunnetuimmasta lobbarista Jack Abramoffista, Elokuvassa joku sanoo, että lobbaaminen kuuluu demokraattiseen järjestelmään. Totta on, sillä Euroopan komissionkin mukaan ”lobbaaminen on olennainen osa toimivaa demokratiaa”.

Lobbaaminen on kumma sana. Se tulee englannin kielen sanasta lobby, joka tarkoittaa eteisaulaa. Meille monelle on lobbybaari tuttu paikka, hotellin ala-aulan baari. Aikoinaan näissä baareissa nimenomaan lobbarit ja poliitikot tapasivat ja suhmuroivat lahjusten kanssa. Enää näitä tapaamisia ei tarvitse piilotella, kun lobbaamisesta on tullut osa järjestelmää. Suomen kieleenkin se on saanut oman siistimmän terminsä, se on ”vaikuttajaviestintää”.

Elokuvassa Abramoffia näyttelee muistakin nilkin osista tuttu Kevin Spacey, mm. Frank Underwood sarjaelokuvassa House of Cards (2013-18). Tarina on ruma, Abramoff huijasi intiaaniheimoilta kymmeniä miljoonia luvatessaan lobata niiden kasinobisnesten puolesta Washingtonissa. Käry kuitenkin kävi ja 2006 Abramoff myönsi petoksensa sekä intiaaneja että verottajaa kohtaan. Monia muitakin petkutuskonkeloita oli jäänyt matkan varrelle, ja Abramoff sai viiden vuoden vankeustuomion huijauksista ja lahjonnasta.

Washingtonissa vaikuttaa arviolta 50 000 lobbaria ja Brysselissäkin ilmeisesti 20 000. Yhdysvalloissa tähän toimintaan on jo puututtu sillä tavalla, että lobbarit on rekisteröity ja heidän on kahdesti vuodessa raportoitava toiminnastaan. Euroopassa ei tällaisia sääntelyjä vielä ole. Suomessakin lobbaus on voimakkaasti lisääntynyt viime vuosina.

Television MOT-ohjelmaan viime vuoden lopulla oli pystytty laskemaan, ketkä ja mitkä tahot olivat eniten käyneet eduskunnassa. Kaikki nämä käynnit eivät liity lobbaamiseen, vaan usein ne ovat kutsuttuja käyntejä asiantuntijakuulemisiin. Eniten käyntejä vuonna 2017 oli seuraavilta: Sitra, Suomen kuljetus ja logistiikka ry, SAK, Finanssialan keskusliitto, Sadankomitea, Teknologiateollisuus, Naisjärjestöjen keskusliitto, Taksiliitto, Kepa, Kuntaliitto, Uber Finland.

Usein eduskunnassa kävi myös konsulttitoimisto Milttonin edustaja. Ei ole tietoa, keiden asialla Miltton kulloinkin oli, ja tämä on yksi uusi lobbaukseen liittyvä asia. Tällaiset konsultti- ja viestintätoimistot ovat palkanneet töihin ammatti-ihmisiä sekä politiikasta että tiedotusvälineistä, ja hyvillä kontakteillaan nämä toimistot hoitavat nyt lobbausta niin, etteivät niiden toimeksiantajien omat kädet likaannu.

Tähän ilmiöön liittyy myös ns. pyöröoviefekti. Sillä tarkoitetaan esimerkiksi valtion virkamiesten ja poliitikkojen siirtymistä yksityissektorille. Näin on tapahtunut paljon ainakin terveysalalla, ja MOT-ohjelmassa taisi olla sekin juttu, jossa esiteltiin armeijan kapiaisten loikkaamista hävittäjiä Suomelle tarjoavien yritysten konsulteiksi.

Vuonna 2016 tutkija Anu Kantola sai virkamiehille teettämänsä kyselyn perusteella sen tiedon, että pääsy lainvalmisteluun on helpointa ainakin tilastollisesti elinkeinoelämän järjestöillä, kuten EK:lla, sekä Kuntaliitolla ja MTK:lla. Toisessa kyselyssä Anu Kantola ja Lotta Lounasmeri haastattelivat ammattilobbareita, joista monet sanoivat, että heidän asiakkainaan ei juurikaan ole kansalaisjärjestöjä, koska niillä ei ole varaa maksaa heidän palveluistaan. Vaikutusvaltaa saa rahalla.

Amazonin käyttämät miljoonat todistavat tästä. Sen lobbarit edistävät yhtiön tavoitteita verotuksessa, postipalveluissa, liikenteessä, tekijänoikeuksissa ja elintarviketeollisuudessa. Suomeenkin Amazon on ilmeisesti lähiaikoina tulossa.

LIIKE-ELÄMÄLLÄ LUULTUA
SUUREMPI ROOLI


Aiemmin tänä vuonna väitteli Anders Blom tohtoriksi tutkimuksellaan suomalaisen liike-elämän poliittisesta edunvalvonnasta ja vaikuttamisesta. Tutkimus asettaa suomalaisen yhteiskunnan läpinäkyvyyden ja vähäisenä pidetyn korruptiivisuuden aikaisempaa kriittisempään valoon.

itöstutkimuksesta selviää, että liike-elämällä on oletettua suurempi rooli suomalaisessa poliittisessa päätöksenteossa. EU- ja EMU-ratkaisuissa liike-elämän vaikutus oli ratkaiseva. Se ajoi EMU-ratkaisua, joka aikaisemmista käsityksistä poiketen vahvisti korporaatioiden asemaa Suomen talous- ja sisäpolitiikassa, kun rahapolitiikka luovutettiin Euroopan keskuspankille.

Tutkimuksessa osoitetaan, että Suomessa käytetään lobbaukseen rahaa vuosittain yli 120 euroa henkilöä kohden, kun työnantaja- ja ammattiliittojen jäsenmaksut työttömyysturvalla vähennettynä lasketaan mukaan.

kari.naskinen@gmail.com

sunnuntai 29. heinäkuuta 2018

Marx tiesi jo 170 vuotta sitten: uusi mahti tulee olemaan maailmanmarkkinat


Tänä vuonna on paljon kirjoitettu ja puhuttu Karl Marxista, jonka syntymästä tuli keväällä kuluneeksi 200 vuotta. Marx oli hyvä ennustaja. Jo 1845-46 yhdessä Friedrich Engelsin kanssa kirjoitetussa teoksessa Saksalainen ideologia nähtiin hyvin tulevaisuuteen: ”Taloudellisen toiminnan laajetessa maailmanhistorialliseksi erilliset yksilöt joutuvat yhä enemmän heille vieraan mahdin orjuuteen … mahdin, joka paisumistaan paisuu ja osoittautuu viime kädessä maailmanmarkkinoiksi.”

Marxista puhuu myös taloushistorian professori Markku Kuisma tämän päivän Helsingin Sanomissa, jossa hän viittaa Marxin ja Engelsin osuvaan ennustamiseen Kommunistisen puolueen manifestissa (1848). Manifestin mukaan kapitalismi jauhaa lopulta tieltään kaiken, murtaa Kiinan muurit ja muokkaa tielleen osuvat kulttuurit keskenään samankaltaisiksi.

Neuvostoliiton ja kommunistisen blokin hajottua vallitsi sellainen tunne, että kaikki se on hyväksi, mitä vain kapitalistiset markkinat tekevät. Kuisma sanoo itsekin olleensa suunnilleen tätä mieltä, mutta nyt on nähty, että markkinoista ”on tullut itsetarkoitus, kuin uskonto, vähän kuin sosialismi oli aikaisemmin”. (HS 29.7.2018)

”Syntyi väärää kunnioitusta yritysvaltaa kohtaan. Ajateltiin, ettei markkinoita saa yhtään kritisoida tai ne loukkaantuvat.”

Kaikkialle työntyvästä markkinalogiikasta oli seurauksena sellainen ajattelu, että julkisen sektorin pitäisi olla mahdollisimman pieni. Sipilän hallituksessa ajatellaan juuri näin, vaikka Kuisma ei tätä näillä sanoilla ilmaise. Liiallinen usko markkinoihin joka tapauksessa näkyy Sipilän hallituksessa: tuottavat valtionyhtiöt halutaan myydä, vaikkei siinä valtion näkökulmasta ole järkeä, ja toinen esimerkki on sote.

Vielä Kuisma muistuttaa, että tuhansien vuosien historiasta ei löydy yhtään onnistunutta valtiota, joka olisi pyrkinyt olemaan julkiselta osaltaan mahdollisimman pieni, heikko ja talouselämään puuttumaton.

Marxin ennustamaan tilanteeseen maailmanmarkkinoiden kaiken alleen jättävästä voimasta on nyt tultu. Ideologiset tarinat ovat toissijaisia, kun kaiken ratkaisee talous. Kansainväliset, kahdenkeskiset sopimukset tehdään ensisijaisesti välittömien taloudellisten intressien pohjalta, joskin turvallisuuteen liittyviä uhkakuvia keppihevosina käyttäen.

Psykologian tohtori Matti-Vesa Volanen kirjoitti asiasta Kansan Uutisissa 18.7.2018: ”Näin tuotetaan uhka, jolla voidaan perustella verovarojen käyttämistä yhä laajemmin kansallisen sotilasteollisen tuotannon laajentamiseen, pelastamaan kansantaloutta ja työpaikkoja.”

Donald Trump otti demagogiansa kärjeksi sanonnan ”Amerikka ensin”. Yhdysvallat ei kuitenkaan ole enää yksin kukkona tunkiolla, vaan merten toisella puolen etenee Kiina samalla politiikalla – Kiina ensin. Lisäksi Venäjä yrittää päästä takaisin samaan sarjaan ja samalla politiikalla - Venäjä ensin.

Volasen näkemyksen mukaan Amerikka ensin -vaatimus paljastaa, että tämä USA-vetoinen rooli on nyt kiistetty. USA:n uusliberalistisen talouspolitiikan sanansaattajana ei enää onnistu.

Kuismakin puuttui Trumpin kohellukseen: ”Trumpin persoona on niin mieletön. Se on kuin brechtiläinen teatteriesitys, jonka tarkoitus ei ole paljastaa, mutta joka kuitenkin tulee paljastaneeksi rumia puolia Trumpista ja hänen äänestäjistään. - - - Läntinen arvoyhteisö lakkaa olemasta sillä hetkellä, kun Yhdysvallat tekee jonkin trumpismin, kuten vetäytyy Iranin ydinsulkusopimuksesta tai Pariisin ilmastosopimuksesta.”

Venäläiset totesivat jokin vuosi sitten, että ”joko pelin sääntöjen muutos tai peli ilman sääntöjä”. USA ei suostunut sääntöjen muutokseen, siis maailman monenkeskeiseen hallinnointiin. Venäjän peli omine sääntöineen ja Kiinan nouseminen uusien sääntöjen laatijaksi pani USA:n miettimään pelitaktiikkaa uudelleen, ja tämä on Trumpille paskamaisen vaikea asia.

Karl Marx: ”Historia ei ole mitään muuta kuin yhtämittainen jakso erillisiä sukupolvia, joista jokainen käyttää hyväkseen kaikkien edellisten sukupolvien sille jättämiä materiaaleja, pääomia ja tuotantovoimia, joten kukin sukupolvi toisaalta jatkaa perinnäistä toimintaa kerrassaan muuttuneissa olosuhteissa ja toisaalta muuttaa vanhoja olosuhteita kerrassaan muuttuneella toiminnallaan. Spekulatiivisesti takaperoistettuna tämä voidaan esittää siten, että myöhempi historia tulee edeltävän tarkoitukseksi, esimerkiksi että Amerikan löytämisen perustarkoituksena oli edistää Ranskan vallankumouksen puhkeamista.”


kari.naskinen@gmail.com

torstai 26. heinäkuuta 2018

Kaupunginvaltuuston päätäntävaltaa on delegoitu muualla






Varsinkin isojen kaupunkien organisoitumisessa ”ajan hengen” ja uudistumistarpeen mukaiseksi on käynyt niin, että vaaleilla valittujen kaupunginvaltuustojen valta on vähentynyt. Kun päätöksentekoon on haluttu muoti-ilmauksen mukaista ”ketteryyttä”, on ison valtuustokoneiston katsottu olevan siihen liian jähmeä. Samanaikaisesti on kunnallisia toimintoja yhtiöitetty, jolloin valtuutettujen rooli on edelleen pienentynyt. Valtuuston päätäntävaltaa on delegoitu muualle ja näin kavennettu demokratiaa.

Kuntapalveluja on siirretty demokraattisen päätöksenteon ja kontrollin tavoittamattomiin. Edes valtuutetut eivät saa kunnallisten osakeyhtiöiden toiminnasta tietoja, koska ne eivät osakeyhtiölain mukaan ole julkisia. Liikesalaisuuksien verhoamina toimivat esimerkiksi energia- ja vesiyhtiöt, konsertti- ja urheiluhallit, messubisnekset, parkkitalot, jätehuolto, joissakin kaupungeissa jo teatterit ja sinfoniaorkesteritkin.

Lahtelainen kaupunginvaltuutettu Seppo Korhonen (Vas) kirjoitti tämän viikon Uudessa Lahdessa erityisesti omistajaohjaukseen liittyvistä epäkohdista, mitkä johtuvat nimenomaan tästä demokratiaa heikentäneestä delegoinnista:

”Kunnan korkeimman päättävän elimen eli 59 valtuutetun sijaan Lahti-konsernin tytäryhtiöiden ja -yhteisöjen omistajaohjauksesta päättää nykyisellään viiden hengen ryhmä kaupunginhallituksen konserni- ja tilajaostossa.” (UL 25.7.2018)

Kuntaorganisaatioiden sisällä olevien pienryhmien nimet vaihtelevat kunnittain, mutta tilanteet ovat samanlaisia kaikkialla. Korhonen kirjoitti, että Lahdessa tämä on johtanut veronmaksajien kannalta riskialttiisiin ja kuntalaisten kannalta jopa vahingollisiin päätöksiin.

Kun Lahden kaupungintalolla aloittaa parin vuoden kuluttua työnsä pormestari Pekka Timonen, olisi tuossa yhteydessä sopiva sauma tehdä muutoksia mm. omistajaohjaukseen. Kaupungin hallintosääntö pitäisi panna sillä tavalla uusiksi, että demokratiaa vahvistettaisiin. Ei se riitä, että sanotaan pormestarin antavan poliittiselle päätöksenteolle kasvot, mutta mitään todellista muutosta ei tulekaan.

Pormestarimallin valmistelun yhteydessä myönnettiin yleisesti räikeäksi epäkohdaksi nimenomaan se, että valikoitujen luottamushenkilöiden pieni eliittijoukko käyttää konserni- ja tilajaostossa merkittävissä asioissa valtuustolle kuuluvaa omistajaohjausvaltaa konserniyhtiöiden ja -yhteisöjen suuntaan. Korhonen toimitti tuolloin kaikille valtuutetuille oman ehdotuksensa kansanvaltaa eli valtuuston päätösvaltaa lisääväksi hallintosäännöksi. Ehdotuksensa perusteluissa Korhonen kirjoitti, että jossakin vaiheessa tilannetta oltiin korjaamassa lakkauttamalla jaostot, mutta nyt puhutaan niiden työn uudelleen järjestelystä ja siirtämisestä toisen apulaispormestarin alaisuuteen.

Konserni- ja tilajaoston puheenjohtaja sekä pormestaritoimikunnan jäsen Aleksi Mäntylä (vihreä) vahvisti tämän sanomalla lehtijutussa, että ”ohjausta tehdään nyt ja tulevaisuudessa kaupunginhallituksesta ja jaostosta yhtiöiden suuntaan, eikä päinvastoin” (ESS 8.3.2018).

”Miten tämä lisäisi demokratiaa, kuten pormestarimallin on kerrottu tekevän”, kysyy Korhonen.


KAUPUNGINHALLITUKSESSA
PITÄISI OLLA KAIKKIEN EDUSTUS

Korhosen hahmottelema malli uudeksi hallintosäännöksi lähtee siitä, että valtuustosta tulisi taas ylin päättävä elin tärkeissäkin asioissa. Kaupunginhallituksen jäsenmäärän hän nostaisi 11:stä 12-13:een, jotta siihen saataisiin edustus kaikista valtuustoryhmistä. Kokonaan lakkautettaisiin konserni- ja tilajaosto, elinvoima- ja työllisyysjaosto sekä hyvinvoinnin jaosto. Niiden tehtävät siirrettäisiin kh:lle ja erikseen määrätyissä asioissa valtuustolle.

Omistajaohjauksessa pitäisi valtuuston vastata kaupungin yhtiöiden investoinneista ja niihin rinnastettavista toimista, kun kysymyksessä olisi yli viiden miljoonan euron asia. Valtuusto nimeäisi jäsenet yhtiöiden ja säätiöiden hallintoelimiin. Valtuusto myös päättäisi tällaisten yhteisöjen perustamisesta, lakkauttamisesta sekä niissä yhteyksissä esim. yhtiöjärjestyksen ja osakassopimusten hyväksymisestä.


Seppo Korhonen perustelee: ”Esittämäni muutokset edistävät demokratian ja kansanvallan lisäämistä. Kaupunginhallituksen kokoonpanoon esitetty muutos ei ole pelkkää matematiikkaa, vaan sillä turvataan kuntalaisten vaaleissa ilmaiseman tahdon toteutuminen päätöksentekoelimissä. Hallintosäännön toimivaltaan ja omistajaohjaukseen esitetyt muutokset palauttavat valtuustolle ja joiltakin osin kaupunginhallitukselle niille kuuluvaa valtaa. Hallintosäännön uudistamiseen voidaan jo nyt liittää esim. aluejohtokuntien perustaminen useisiin kaupunginosiin, vanhus- ja vammaisneuvostojen ja nuorisovaltuuston vaikutusmahdollisuuksien lisääminen.”

Korhonen ei ole tyytyväinen asukasdemokratian toimivuuteen myöskään Lahden Talot Oy:ssä: ”Kaupungin vuokrataloissa tulee myös ryhtyä toteuttamaan aitoa asukasdemokratiaa siten, että asukkaat voivat suoralla vaalilla valita edustajansa vuokra-asuntoyhtiön hallitukseen. Useat valtuutetut myöntävät demokratiavajeen kaupungin päätöksenteossa. Tämän myöntää esityksissään myös pormestaritoimikunta. Se on kuitenkin koplannut uudistukset pormestarimallin toteutumiseen, mikä merkitsisi vähintään kolme hukattua vuotta ja sitähän me vastuullisina päättäjinä emme voi hyväksyä?”

kari.naskinen@gmail.com

keskiviikko 25. heinäkuuta 2018

Viipurilais-lahtelainen kotiseutunäytelmä

Uusimmillakin sukupolvilla Lahdessa on jonkinlainen perimätieto siitä, että Lahteen tuli sodan jaloista noin 10 000 evakkoa, suurin osa Viipurista ja Viipurin maalaiskunnasta. Kun Ainopuiston kesäteatterin katsomossa kääntää katseen vasemmalle, näkyy viipurilaisen Vakuutusyhtiö Suojan 1947 rakennuttama kerrostalo Suojalinna ja Viipurin musiikkiopiston rakennus. Teatteriesitys Viipurin reippaat tapahtuu Lahden historiallisen museon edustalla Kartanon puistossa Emil Wikströmin Aino-suihkukaivon ympärillä.

Siirtolaisten tulo Lahteen oli iso asia. Vaikka Timo Taulon kirjoittama näytelmä on pääosin leppoisaa kotiseutuhenkistä muistelua, niin esille tulee myös niitä ristiriitoja, joita tuo ruljanssi aiheutti. Törmäyksiä syntyi, kun hämäläisten ja karjalaisten tavat ja tottumukset eivät aina olleet samanlaisia. Nykypäivän maahanmuuttotilanteen tavoin herätti arvostelua sekin, että uusien tulijoiden asioita järjestettiin kuntoon, lahjataloistakin puhuttiin.

Näytelmän nimi tulee siitä, että esityksen runkona toimii Viipurin Reippaan naisjaoston voimisteluryhmän touhuaminen uudessa kotikaupungissa. Erinomainen asia on, että Reippaan toiminnasta on vaihteeksi esillä juuri tämä puoli, eikä jalkapallo, josta Viipurin ja Lahden Reippaan yhteydessä aina voittopuolisesti puhutaan. Sitä paitsi toimiihan nimenomaan alkuperäinen Viipurin Reipas tällä nimellään edelleen Lahdessa voimisteluseurana, josta nytkin on viisi naisvoimistelijaa maajoukkuevalmennuksessa.

Paikallishistoriaa läpi käyvässä näytelmässä on mukana monta oikeilla nimillä esiintyvää henkilöhahmoa. Tunnetuimpana nousee esille kauppias Erkki Kääpä, joka 1940 toi herkku- ja sekatavarakauppansa Lahteen. Se oli aloittanut toimintansa jo 1840 Terijoen Kuokkalassa ja Ollilassa sekä naapuripitäjässä Kivennavalla. Kääpän myymäläketjuun kuului enimmillään 14 elintarvikekauppaa, kolme tavarataloa, kaksi kenkäkauppaa, kemikalio ja ravintolakin. Suomen ensimmäisessä Citymarketissa Paavolassa Kääpä aloitti 1971. Toimintansa Kääpä Oy lopetti 2008, mutta viidennen sukupolven kauppias, nuorempi Erkki Kääpä pitää Helsingissä edelleen K-supermarkettia.

Näytelmässä ei ole kovin jämptiä juonta, vaan se koostuu erilaisista kuvaelmista, jotka liittyvät aiheeseen. Kevyitä musiikkinumeroitakin on sopivasti. Lisäksi on iso videotaulu, jossa välillä käydään läpi sodan vaiheita filminpätkin ja presidenttien puhein. Täydennystä tarjoaa käsiohjelma, johon on kerätty hyvää tietoa viipurilaisten tulosta Lahteen. Ohjelmalehtisestä on tämän jutun kuvakin, jossa on Kääpän kotiinkuljetusautoja.

Viipurin Reippaastakin käsiohjelmassa on lisätietoa, ja myös näytelmässä luetellaan seuran Viipurissa ollut lajivalikoima: hiihto (1892), soutu (1892), luistelu (1894), paini (1898), yleisurheilu (1902), visapallonheitto (1902), pyöräily (1905), jalkapallo (1907), jääpallo (1907), hirrensyöksy (1907), curling (1909), jäähockey (1927). Lahdessa puolestaan pelattiin pesäpalloa viipurilaisten tänne tullessa.

Viereisen Lahdenkadun liikenteestä huolimatta näyttelijöiden repliikit kuuluvat hyvin mikrofonien ja kaiuttimien ansiosta. Koska näyttelijät ovat harrastelijoita, on Timo Taulo ottanut tämän huomioon ohjauksessaan. Karjalainen vilkkaus vain kärsii siitä, että kohtausten välillä on aina selviä taukoja, koska rytmitys ei ilmeisesti ole voinut olla liian tiukka amatöörien esityksessä. Kotiseutunäytelmän ”kotitekoiset” näyttelijät selviytyvät hommasta ihan hyvin, ja sääkin suosii nyt esityksiä. (Aamu ei kuitenkaan Viipurissa ollut "uamu", se on kyllä savolaisten viäntämistä.) 

kari.naskinen@gmail.com

tiistai 24. heinäkuuta 2018

Halvan työn kova hinta, Olkiluodossakin?

Televisiosta tuli sunnuntaina uusintana tanskalainen dokumenttiohjelma yrityksistä, jotka tienaavat omaisuuksia lähettämällä halpatyövoimaa idästä länteen: Bulgariasta, Puolasta ja Romaniasta Euroopan toiselle laidalle. Kun EU avasi itäeurooppalaisille tien kalliiseen länteen, syntyi työvoimaa liikuttamaan hämäriä yrityksiä, jotka eivät piittaa laeista, työoloista eivätkä turvallisuudesta. Alimitoitetut palkatkin jäävät usein maksamatta. Ohjelmassa oli esillä myös irlantilainen yhtiö Atlanco Rimec, joka on välittänyt itäeurooppalaisia työntekijöitä Olkiluodon kolmannen ydinvoimalan rakennustyömaalle.

EU:n laajeneminen on tuonut mukanaan ison määrän köyhiä työntekijöitä, jotka ovat valmiita matkustamaan työn perässä ja valmiita työskentelemään huonoissakin olosuhteissa. Tällaista työvoiman maahanmuuttoa järjestää Atlanco Rimecin lisäksi mm. puolalainen Budomex, joille veronkierto, laittomat työolot ja ihmisten hyväksikäyttö ovat arkipäivää. Tv-ohjelman tekijöiden selvitykset johtivat suurimpiin eurooppalaisiin yrityksiin kuten Skanska, Pihl & Søn, Bilfinger ja Züblin. Käyttävätkö nämäkin arvostetut yhtiöt hämäräyrityksiä alihankkijoinaan, kysyttiin ohjelmassa, joka on vielä nähtävissä Yle Areenassa.

Esimerkkinä mainittiin, että kun asiakas maksaa esim. jossakin Kööpenhaminan metrotunnelityömaalla urakoitsijalle 53 euroa/tunti, niin alihankintaketjun alimmainen "vuokratyöntekijä" saa siitä ehkä 3,5 euroa/tunti. Usein palkkoja jää jopa kokonaan tai osittain saamatta.

Olkiluoto 3:n rakentajista valtaosa on ulkomaalaisia. Olkiluodon osalta kertoi insinööri ja hitsausteknikko Tapio Kettunen kymmenen vuotta sitten, että työmaalla ei noudatettu hitsausohjeita ja ettei työnjohto ollut ammattitaitoista.

”Ei siihen kukaan täyspäinen suomalainen lähde. Jos olet siellä töissä ja sanot sanaakaan mihinkään, olet saman tien pihalla. Nytkin Säteilyturvakeskus on tyylikkäästi tyrmännyt melkein kaiken, mitä on sanottu”, kertoi Kettunen Yleisradion Ajankohtaisessa kakkosessa vuonna 2008 sen jälkeen, kun oli sanonut itsensä irti.


Kettusen työnantaja oli Bouygues-konserni, jonka välittäminä Olkiluodossa oli mm. portugalilaisia, puolalaisia ja ranskalaisia. Kettunen lähti, koska hän ei sanomansa mukaan ”halunnut joutua kantamaan vastuuta tilanteessa, jossa paperilla kaikki on hienosti, mutta todellisuudessa hitsaustyöt tehdään miten huvittaa”.

Pääsin mutkan kautta perille erään Olkiluodossa työskennelleen puolalaisen kertomuksesta, jonka mukaan työntekijöillä oli hänen aikanaan kaksinkertaiset työsopimukset, toinen viranomaisia varten, toinen todellinen. Kerran puolalaiset menivät lakkoonkin, mutta sen tuloksena vain aktivistit lähetettiin takaisin Puolaan. Yksi suomalainen viranomainen edistyi näissä työsuhdeselvityksissään niin paljon, että hänet siirrettiin toisiin tehtäviin. Yksi puolalainen kuoli Olkiluodossa tapaturmaisesti, mutta hänen omaisensa eivät saaneet minkäänlaisia korvauksia.

Nämä ovat niitä asioita, joiden takia
Olkiluodon työntekijöitä on estetty kertomasta havaitsemistaan turvallisuusongelmista, kuten Ajankohtaisessa kakkosessa kerrottiin. Silloin oli julkisuuteen kuitenkin tullut tieto mm. hitsausongelmista. Säteilyturvakeskus oli havainnut, että työntekijöille annetut hitsausohjeet olivat puutteelliset ja työn valvonta vajavaista. Se oli todennut myös, että Olkiluodon automaation suunnittelu ei täytä ydinvoimaturvallisuuden periaatteita. Lisäksi Säteilyturvakeskus uskoi, että työn laatuun voi vaikuttaa se, että osalla työntekijöistä oli teetetty minimipalkalla jopa 16 tunnin työpäiviä.

Ajankohtaisen kakkosen Olkiluoto-ohjelmia on katsottavissa Ylen Elävässä arkistossa.

kari.naskinen@gmail.com


maanantai 23. heinäkuuta 2018

Lahden Teollisuusseuran nimi voisi olla myös Lahden Liikenneseura

Lahden Teollisuusseuran perustavassa kokouksessa 1943 määriteltiin seuran tarkoitukseksi, että sen on oltava ”teollisuuden ja liike-elämän alalla toimivien yhteisöjen ja yksityisten henkilöiden keskeisenä yhdyssiteenä paikkakunnalla, jotta näillä aloilla toimivat voisivat perehtyä toistensa toimialoihin ja jotta vaalittaisiin terveitä liikeperiaatteita paikkakunnalla”. Kun nyt lukee Teollisuusseuran 75-vuotisjuhlakirjaa Vaikuttaja, mahdollistaja, tukija, käy ilmi, että yhdistyksen nimi voisi olla myös Lahden Liikenneseura. Kun nimittäin seuran toimintamalli viime vuosikymmeninä on muotoutunut jonkin verran uudelleen, niin keskeiseksi ajatukseksi on tullut, että seuran tehtävänä on panna liikkeelle ja tukea elinkeinoelämän toimintaedellytysten parantamiseen tähtääviä hankkeita, ja tällaisia ovat olleet erityisesti Lahden seudun isot liikennehankkeet.

Hyvin vetävät liikenneväylät ovat elinkeinoelämälle tärkeitä. Teollisuusseuran uuden toimintamallin ensimmäisenä ilmentymänä oli se, että ryhdyttiin puhumaan nelostien jatkamisesta moottoritienä Järvenpäästä Lahteen ja ohikin. Vuonna 1987 valtiosihteeri Teemu Hiltunen piti seuran tilaisuudessa alustuksen asiasta ja rohkaisi seuran muitakin jäseniä käyttämään omia vaikutusmahdollisuuksiaan asian edistämiseksi. Seuraavana vuonna Teollisuusseura tarttui Hiltusen aloitteeseen ja lähetti yhdessä Lahden kaupungin kanssa liikenneministeri Pekka Vennamolle kirjeen, jossa toivottiin moottoritiehankkeen nopeuttamista.

Vennamo myös kutsuttiin seuran kerhoiltaan, ja keväällä 1989 Hiltunen kertoi seuran hallituksen kokouksessa, että asia on saanut hyvin myötätuulta. Tien suunnittelu alkoi 1992, mutta siitä oli vielä pitkä matka toteutukseen. Teollisuusseuran valtuuskunta kävi lobbaamassa asiaa myös uuden liikenneministerin Ole Norrback luona.

Moottoritie valmistui vuoden etuajassa elokuussa 1999. Sen kokonaiskustannukset olivat 235 miljoonaa euroa.

Jo ennen moottoritien avaamista 1997 Teollisuusseuran hallitus kävi tervehdyskäynnillä taas liikenneministeriössä, jossa ministerinä oli tuolloin Tuula Linnainmaa. Hänkin oli omalta osaltaan vaikuttanut tien aikaansaamiseen, josta ministeriä tietenkin kiiteltiin, mutta samalla otettiin esille seuraava iso hanketavoite, Keravan - Lahden oikorata.

Tämän ratahankkeen tärkein yksittäinen henkilö Lahdessa oli kaupungin tekninen johtaja Timo Ahonen, jonka luona Teollisuusseuran edustajat kävivät lokakuussa 1997. Tämä hanke meni loputa läpi helpommin kuin moottoritie. Mäntsälässä pidetyssä oikorataseminaarissa edustivat Teollisuusseuraa puheenjohtaja Harald Relander, sihteeri Heikki Simola ja hallituksen jäsen Markku Ahtela, joka puheenvuorossaan käsitteli nimenomaan radan merkitystä elinkeinoelämälle.

Uuden itäradan linjaus ei kuitenkaan vielä tuolloin ollut selvä. Tutkittu oli myös oikorataa Helsingistä suoraan Kouvolaan ja uutta ratayhteyttä Kotkan kautta Luumäelle. Ahtela sanoi, että rakennetaan Keravan – Lahden rata, niin ”Lahden elinkeinoelämä lupaa itse huolehtia siitä, ettei Lahden seutu jää tuon valtimon varrella kuihtuvaksi reservaatiksi, vaan kasvaa kiihtyväksi ja tuottoisaksi osaksi eteläsuomalaistataloudellista toimintoa ja hyvinvointia”.

Oikoradan rakentaminen käynnistyi syksyllä 2002 ja avajaiset pidettiin syksyllä 2006. Kustannukset olivat 331 miljoonaa euroa.

TEOLLISUUSSEURA LAUNEEN
LINJAUKSEN KANNALLA


Lahden eteläistä ohitustietä rakennetaan parhaillaan. Se oli merkitty seutukaavaan jo 1984 ja Lahden yleiskaavaan 1988, mutta linjauksesta oltiin Lahden kaupungin päätöksenteossa niin jyrkästi kahta mieltä, että hanke viivästyi ja viivästyi. Vaihtoehtoina olivat nyt toteutuva Launeen linjaus ja kauempaa menevä Renkomäen linjaus.

Teollisuusseuran piirissä sai Launeen linjaus täyden tuen, sillä se nähtiin taloudellisesti ja liikenteellisesti paremmaksi ratkaisuksi. Jossakin vaiheessa Teollisuusseura tuskastui linjauskeskusteluun liittyneeseen poliittiseen peliin ja 1998 se lähetti Tielaitoksen Hämeen piirille kannanottonsa ja kiirehti asiaa.

Vasta syksyllä 2004 Teollisuusseura palasi asiaan ja kutsui kaupungin kunnallistekniikan johtajan Jorma Vaskelaisen selvittämään tilannetta seuran kokoukseen. Pari kuukautta siitä ja Seurahuoneelle kutsuttiin asiasta keskustelemaan kansanedustaja Jouko Skinnari, valtuuston varapuheenjohtaja Ilkka Viljanen ja kaupungin maankäytön johtaja Veli-Pekka Toivonen. Skinnari oli Renkomäen linjauksen kannalla, mutta Viljanen ja Toivonen pitivät Launeen linjausta parempana.

Kesällä 2005 Teollisuusseura pani lobbaukseensa niin paljon uutta vauhtia, että palkkasi imagokonsultti Arto Heinosen (Infor Consulting Oy) lisäämään ”yleistä ja oikeaa” tietoa Launeen vaihtoehto -keskusteluun. Tammikuussa 2006 kaupunginvaltuusto hyväksyi lopulta valtatie 12:n siirtämisen Lahden keskustan ohittavaksi moottoritieksi Launeen linjauksen mukaisesti. Sen jälkeen alkoi pitkä taistelu rahoituksesta. Teollisuusseuran puheenjohtaja Jukka Ottela painotti marraskuussa 2011, että kaikki edunvalvonta oli nyt kohdistettava eteläisen kehätien saamiseen valtion liikennepoliittisen selonteon kärkihankkeiden joukkoon.

Liikennevirasto hyväksyi hankkeen kesällä 2016 ja koko urakka on valmis vuoden 2021 loppupuolella. Kustannusarvio on 258 miljoonaa euroa, josta valtion osuus on 198 miljoonaa euroa.

Nyt kun nämä isot hankkeet ovat kunnossa, voisi Lahden Liikenneseura keskittyä vastustamaan Vesijärvenkadun tuhoamista.

NIMIÄ, NIMIÄ

Jutun otsikkoni on tietenkin huumoria, mutta kyllä Teollisuusseuran nimen muuttamisesta puhetta on ollutkin. Jäsenkyselyssä 2014 tiedusteltiin, vastasiko seuran nimi todellista tilannetta ja pitäisikö se muuttaa. Ei muutettu, mutta joitakin vaihtoehtoja jäsenistöltä tuli: Lahti Business Formun, Elinkeinoelämä Lahti ry, Lahden Kauppa & Teollisuus ry, Lahden Teollisuus- ja yritysklubi, Lahden Liike-elämä ry.

Seuran nimi on siis 75 vuotta vanha. Teollisuusseuran perustavassa kokouksessa 23.2.1943 olivat paikalla:

Aarne ja Pauli Mustakallio, Lahden Rautateollisuus Oy
Torsten Lindroos, Fennia Faneri Oy
Leo Valtari, Oululainen Oy
Mauno Rekola, Rakennustoimisto Vilho Rekola)
U.U. Järvinen, Lahti Oy
Abel Häyrinen, Kutomo ja neulomo Oy
Viljo Brunila, V. Brunila Oy
J. Mononen, Mono Oy
A. Asko-Avonius, Askon Tehtaat Oy
K.O. Kivekäs, Esan Kirjapaino Oy.
Varatuomari Allan Larvia toimi sihteerinä.

Taiteilija Pirkko Saarnion 1985 muotoileman Lahden Teollisuusseuran mitalin numero 1 sai Lahden kaupunki, jonka jälkeen mitalin ovat saaneet tässä järjestyksessä:

Väinö Immonen
Artturi Arjala
Ossi Kivekäs
Viljo Väinölä
S.O. Ruotsi
Heino Leskelä
Bernt Starckjohann
Åke Jankola
Heikki Mustakallio
Tauno Eskola
Erkki Tuominen
Jaakko Heikinheimo
Jaakko Ukkonen
Bert Renwall
Mauno Rekola
Olavi Jämsen
Heikki Simola
Pekka Luhtanen
Harald Relander
Jaakko Pohtio
Heikki Vehnämäki
Jarmo Rytilahti
Olavi Mikkola
Osmo Vänskä
Tuomas Kinberg
Antti Kivekäs
Jukka Ottela
Heikki Vilppunen
Hannu Katajamäki
Jouko Kemppi
Vesa Luhtanen
Antti Norrlin
Kari Salmi

Teollisuusseuran nykyinen puheenjohtaja on Pär-Gustaf Relander ja toiminnanjohtaja on Valtteri Simola.

Teollisuusseuran juhlakirjan kirjoitti fil. maist. Esa Hassinen.

kari.naskinen@gmail.com


lauantai 21. heinäkuuta 2018

Profilointi on rikos


Myymälävaras yritti viedä Teboilin bensa-asemalta Vantaalla kolmen ostoskorillisen verran ruokaa, juomaa ja taloustarvikkeita. Varas saatiin kiinni, mutta tapaus oli niin erikoinen, että huoltamoyrittäjä kirjoitti siitä sosiaaliseen mediaan. Siinä tapahtui kuitenkin virhe, sillä yrittäjä syyllistyi rikollisen profilointiin mainitsemalla, että myymälävaras oli piilottanut kaikki kähveltämänsä tavarat hameensa alle.

Tällainen profilointi on kiellettyä. Heti tuoreeltaan siitä tehtiinkin rikosilmoitus, jonka mukaan yrittäjä oli syyllistynyt kiihotukseen kansanryhmää vastaan.

Profilointi on rikos. Elokuvissa nähdään kuinka poliisit usein yrittävät profiloida toistaiseksi vapaana liikkuvaa rikollista, mutta ainakaan etnisiä profilointitietoja ei saa päästää julkisuuteen.

Kerran 60-luvulla tapahtui Keuruulla pankkiryöstö, jossa saalis jäi vähäiseksi, eikä henkilövahinkoja sattunut. Ryöstäjä pääsi karkuun. Seuraavan aamun Keskisuomalaisessa pyydettiin silminnäkijöiltä vihjeitä. Tuohon aikaan ei ”profilointia” vielä tunnettu, eikä se ainakaan ollut laitonta, mutta tulisikohan nyt rikosilmoitus, jos lehdessä olisi samanlainen teksti, jossa tapahtumaa kuvailtaisiin, että ”ryöstäjän seurueeseen kuului myös naisia ja lapsia”.

Vantaan Teboilin tapauksessa voi lopulta käydä niin, että huoltamonpitäjä saa suuremmat sakot kuin myymälävaras. Tämänkaltaiset tuomiothan ovat tuttuja sellaisista tapauksista, joissa esimerkiksi murtovaras on yllätetty ja saanut turpiinsa kovakouraisesti – murtovarasparkaa on kohdeltu väärin.

Saapa nähdä, miten tuomiot menevät Mäntyharjun kuolonkolarissa, jonka aiheutti poliisien takaa-ajama rattijuoppo. Voi käydä niin, että poliisit saavat isot rapsut, koska ilman heidän aloittamaansa kiinniottoyritystä onnettomuutta ei ehkä olisi tapahtunut.

kari.naskinen@gmail.com

torstai 19. heinäkuuta 2018

Suomi ensin


Seiska-lehden paparazzin nappaama valokuva Sauli Niinistöstä iltaoluella on levinnyt lehdistöön kautta maailman. Niinistö oli muutaman työkaverinsa kanssa mennyt Trumpin ja Putinin vierailun jälkeen läheiseen katukahvilaan ilmeisesti käymään läpi sitä, miten päivä oli järjestelyiltään ja muutenkin onnistunut.

Eivät pystyisi Trump tai Putin samaan. Täällä maailman auvoisimmassa paikassa kaikki on kuitenkin toisin. Tämän viikon tiistaina olin Lahden satamassa nauttimassa lounaaksi letun ja mansikkahilloa, kun siitä vierestä käveli kilpa-ajaja Valtteri Bottas koiransa kanssa. Samassa pöydässä istunut mies kysyi minulta, että "onkos tuo se ralliajaja", mutta kukaan ei Valtteria häirinnyt.

Sama se on kaupungin keskustassa. Kun Janne Ahonen tai Jari Litmanen liikkuu kaupungilla, saa liikkua ihan vapaasti. Samoin Tarja Halonen käy kaupassa Helsingin Kalliossa ilman turvamiehiä ja ilman ongelmia.

Suomessa annetaan tämän tason suuruuksillekin oma rauhansa silloin, kun he eivät ole töissä. Sitten on eri asia, kun esimerkiksi urheilija tai poliitikko esiintyy omassa työympäristössään, niin silloin mennään pyytämään nimikirjoituksia tai muuten vain juttusille.

Turussa se yksi terroristi hyökkäsi ihmisten kimppuun puukon kanssa, mutta yleisesti ottaen vanha sanonta lintukodosta pitää edelleen paikkansa. Täällä on hienoa olla ja elää. Nyt on tietenkin vähän liian kuuma ja talvella joskus liian kylmä, mutta ne ovat sivuseikkoja.

kari.naskinen@gmail.com