keskiviikko 20. kesäkuuta 2018

Jos nainen oli ”kevytkenkäinen”, häntä voitiin epäillä myös vakoilijaksi

Koska Suomen yhtenäisyys oli kansalaissodan jälkeen hauraalla pohjalla, valtaapitävät halusivat estää uhaksi koetun poliittisen toiminnan määrittelemällä sen valtio- tai maanpetokselliseksi. Tässä määrittelyssä oli Etsivällä keskuspoliisilla (EK) oli merkittävä rooli. EK perustettiin kesällä 1919 sisäministeriön alaisuuteen, ja sen toimintaa oli pohjustanut valkoisen armeijan päämajaan edellisvuonna perustettu valtiollisen tiedustelutoiminnan osasto. EK:n seuraajaksi perustettiin joulukuussa 1937 Valtiollinen poliisi (Valpo), joka jatkosodan aikana oli yhteistyössä natsien pahamaineisen turvallisuuspoliisin Gestapon kanssa.

Tohtorikoulutettava Piia Vuorinen on aloittanut tutkimuksen EK-Valpon epäilemistä ja seuraamista punikkinaisista 1919-44, ja nyt hän kirjoittaa asiasta Turun yliopiston historian oppiaineen blogissa ”Lastuja Suomen historiasta”. Kysymys oli kansalaissodan jälkeen kommunismin synnyttämästä viholliskuvasta, joka koettiin niin todelliseksi, että toisinaan pieninkin epäilys tai naapurin ilmoitus ”hämäräperäisestä toiminnasta” riitti seurantatoimenpiteisiin, ja kynnys jutun lähettämiselle syyttäjälle oli hyvin matala.

Esimerkkinä EK-Valpon omistautumisesta kommunisminvastaiselle taistelulle kuvaa hyvin Piia Vuorisen mainitsema tapaus, jossa aviomies kertoi turvallisuuspoliisille epäilevänsä vaimonsa aktiivisen matkustelun liittyvän vakoiluun. EK tarttui vihjeeseen vakavasti ja naista seurattiin jonkin aikaa, ennen kuin varmistuttiin, ”että koko tämä tarina on suurin piirtein vain eräänlaista perheriitaa.”

Vastaavasti joitakin upseerien seurassa viihtyneitä ”kevytkenkäisiä” naisia epäiltiin helposti vakoilusta, mutta hyvin epävarmoin perustein. Kevytkenkäisyyden ja huonon moraalin yhdistäminen punaisiin naisiin periytyi jo kansalaissodan ajalta.

Piia Vuorisen tutkimien naisten seurantatiedoista ja turvallisuuspoliisin toiminnasta löytyy paikoitellen myös selvää tarkoitushakuisuutta: ”Tämä sinänsä ei ole varsinainen uutinen, kun muistaa toiminnan poliittisen luonteen, mutta kuvaa hyvin EK-Valpon kokemusta kommunisminvaarasta ja sen määrittelemästä turvallisuusuhasta. Lain venyttäminen ja sen rajoilla toimiminen ei ollut vierasta EK-Valpolle. Täysin ennenkuulumatonta ei aineistoni perusteella näytä olleen esimerkiksi jutun esittäminen hieman eri valossa, jotta saatiin omasta näkökulmasta suotuisa ratkaisu ja aiemmin tuomitsematta jäänyt tekijä tuomittua.”

Aina ei turvallisuuspoliisi myöskään malttanut pysyä puhtaasti poliisiviranomaisen roolissaan.  Muutamassa tapauksessa se pyrki aktiivisesti vaikuttamaan epäillyn työpaikalla, ja näin laajentamaan keinojaan turvallisuusuhan torjumiseksi ja samalla sulkemaan epäillyn entistä kapeampaan ruutuun yhteiskunnassa.

”Tiedustelulainsäädännöstä keskusteltaessa nousee toistuvasti esiin huoli kansalaisten yksityisyyden suojasta ja perusoikeuksista, oikeusvaltion pelisääntöjen toimivuudesta ja siitä, kuka valvoo valvojia. Historia antaa perspektiiviä myös tälle keskustelulle, kun 1920-1940-luvuilla yksilönvapaudet saivat väistyä yhteiskuntarauhan nimissä. Voidaan jopa sanoa, että oikeusvaltioperiaatteiden vastaisesti EK-Valpon valtio- ja maanpetoksellisesta toiminnasta epäilemät olivat usein syyllisiä, kunnes toisin todistettiin”, kirjoittaa Piia Vuorinen.

RUTH MUNCK SAI
MAANPETOSTUOMION

Toukokuussa 2018 väitteli Elina Virtanen tohtoriksi sairaanhoitajalotta Ruth Munckista, joka sotien jälkeen tuomittiin neljäksi vuodeksi kuritushuoneeseen maanpetoksesta. Hän oli siirtynyt Lapin sodan aikana Saksaan ja värvännyt suomalaisia naisia vakoilijoiksi.

Ruth Munck oli ison kartanon tytär, joka lähti joulukuussa 1915 jääkärien sairaanhoitajaksi Saksaan. Hän palasi Suomeen 1918 toimien valkoisen puolen sairaanhoitajana. 1920-luvun alussa Munck siirtyi Lotta Svärd -järjestön johtotehtäviin. Talvisodassa Ruth Munck toimi sairaanhoitajana ja jatkosodan aikana hän etsi lottapuku päällään haavoittuneita ja sairastuneita suomalaisia SS-miehiä Saksan sairaaloista.

Maanpetturiksi Ruth Munck ei itsestään pitänyt. Hän korosti niin kirjeissään kuin antamissaan haastatteluissa syyttömyyttään ja koki toimineensa vain isämaansa parhaaksi. Munckin maanpetosjutussa ilmenikin muistin ja muistamisen monimutkaisuus. Elina Virtanen kirjoittaa, että niin Munckin kuin todistajienkin kuulusteluista sekä oikeudenkäynnin materiaalista on luettavissa monimutkainen vyyhti muistamista, unohtamista, asioiden sekoittumista, oman edun tavoittelua ja tulkitsemista. Ruth Munckin maanpetosjutussa tulee esiin myös erilaiset näkemykset isänmaallisuudesta ja isänmaan parhaaksi toimimisesta. Huomionarvoista joka tapauksessa on, että hän sai korkeimmalta oikeudelta maanpetostuomion.

Sotavuosina vakoojista varoitettiin myös julisteilla ja toivottiin ilmiantoja. Vuonna 1944 annettiin Suomessa kaikkiaan 21 maanpetostuomiota. Toinen piikki tilastoissa on vuosilta 1954-55, jolloin näitä tuomioita annettiin 47. Ruth Munckin ohella toinen tunnettu maanpetturi oli Mannerheim-ristin ritari ja SS-mies Lauri Törni.

kari.naskinen@gmail.com

tiistai 19. kesäkuuta 2018

Kesäteatterit ovat enemmän kesää kuin teatteria

Pyynikin kesäteatterissa sai perjantaina ensi-iltansa eläkeläiskomedia Ehtoolehdon sankarit. En ollut katsomassa, mutta tuli mieleen Pyynikin teatterin vetäjänäkin 1990-luvulla toimineen Panu Rajalan toteamus, että Pyynikin näytelmät eivät ole varsinaisesti teatteria, ne ovat ”pyynikkiä” Tästä sovellus otsikkooni.

Vanhassa lehtileikkeessä Rajala sympatiseeraa sitä suomalaista kesäteatteriperinnettä, jossa tavoitetaan jotakin sellaista, mitä ei talvisissa taidehalleissa ole. Tätä perinnettä ovat joka kesä tukemassa yli miljoona katsojaa. ”Taidehalliteattereiden” katsojamäärä on 2-3 miljoonaa. Tänä kesänä ensi-iltoja on noin 300, mikä on selvästi vähemmän kuin viime kesänä. Ehkä viime kesän huono sää pelotti tai aiheutti tappioita.

Rajala ihmetteli, mikä saa suomalaiset kiusaamaan itseään ja tulemaan huopineen sateeseen ja kohmeeseen puupenkeille taas kerran katsomaan kuinka laulullinen loppukuvaelma sitoo yhteen ikitutut juonenlangat. Nyttemmin monien kesäteattereiden katsomot ovat saaneet ylleen katokset, mutta muuten asiat ovat niin kuin ennenkin. Kesäteatteriin ei mennä ensisijaisesti teatteritaidetta katsomaan, vaan kuten Panula sanoi, ”kesäteatteri on paremminkin maastoon sovitettu retkenomainen illanviettomuoto kuin sisältöä tiukkuva näytöskappale”.

Kesäteattereiden yksi etu on se, että niihin on helpompi mennä kuin talvella teatteritaloon. Ei tarvitse samalla tavalla huolehtia pukeutumisen tyylikkyydestä, koska on kesä ja tunnelmat lomamaisia. Lisäksi osa katsojista on niitä, jotka vasta kesäteatterista löytävät haluamaansa hupiteatteria, sellaista kuin Akkaralli, Avioliiton simulaattori, Kutupuuhia Kalajärvellä, Pekka Puupää kesälaitumilla ja Rollaattorikapina.

Valtaosa sadoista kesäteattereista toimii harrastelijavoimin. Se lisää tutunomaisuutta. Minäkin kävin aikoinaan esimerkiksi Heinäsuon kesäteatterissa Hollolan perukoilla siksi, että tuttu kaveri Heikki Mantere oli aina pääosissa. Kun oli väliajalla syöty ne retkeen kuuluvat makkarat ja vaihdettu kuulumiset tuttujen kanssa, ilta oli täyttänyt tarkoituksensa.

Toisenlaisista kesäteatteriesityksistä ensimmäisen näin Pyynikillä 1961, jolloin siellä meni Tuntematon sotilas. Kirjoitin siitä jo tässä blogissa 4.8.2016, joten nyt ei enempää. Viimeisten 20 vuoden aikana olen vakavaa kesäteatteria nähnyt oikeastaan vain Suomenlinnassa. Paras harrastelijoiden tekemä esitys on jäänyt mieleen Korpilahdelta 1997, jolloin siellä meni viime vuonna kuolleen unkarinjuutalaisen György Taborin satiiri Hitleristä:
Mein Kampf.

Oman mielenkiintoisen lajivalinnan on tehnyt Lahdessa Timo Taulo, jolta tänä kesänä tulee Lahden seudun kesäteattereihin viisi näytelmää. Ne kaikki käsittelevät oman alueemme historiaa, kuten viime kesänäkin. Kun näyttelijät vielä ovat paikallisia harrastajia ja monille tuttuja muista yhteyksistä, niin tiedossa on varmaan mukavia illanviettoja.

Taulon tekstitehtaasta varmaan irtoaisi materiaalia laajemmallekin katsojakunnalle. Tytär Emma Taulo on tämän tien valinnutkin: viime joulukuussa tuli televisiosta hänen kirjoittamansa sarja Seitsemäntoista vuoden 1917 tapahtumista Helsingissä.

Kun aikoinaan laadimme Taulon kanssa erilaisia tilastoja kaupunkilehti Uuteen Lahteen, niin tässä taas yksi oma tilastoni eli kymmenen parasta kesäteatteriesitystä aikajärjestyksessä:

Väinö Linna: Tuntematon sotilas, Pyynikki 1961
Aleksis Kivi: Nummisuutarit, Kariniemen kesäteatteri 1989
Artturi Järviluoma: Meijeri, Teatteri Eurooppa 4 Saarijärvellä 1994
György Tabori; Mein Kampf, Korpilahden kesäteatteri 1997
Anton Tshehov: Lokki, Ryhmäteatteri Suomenlinnassa 1998
Yrjö Juhani Renvall: Päivänsäde, minä ja menninkäinen, Jyväskylän työväen teatteri Ainolassa 2001
William Shakespeare: Myrsky, Ryhmäteatteri Suomenlinnassa 2002
Ylioppilasteatteri: Che-ooppera, Mustikkamaan kesäteatteri 2002
Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla, KOM-teatteri Suomenlinnassa 2006
Väinö Linna: Tuntematon sotilas, Ryhmäteatteri Suomenlinnassa 2007

kari.naskinen@gmail.com


maanantai 18. kesäkuuta 2018

Perustulon puolesta ja vastaan – ainakin tulisi kalliiksi

Suomi sai moitteita Euroopan sosiaalisten oikeuksien komitealta perusturvan liian alhaisesta tasosta. Miten olisi perustulouudistus?

Sekä Kokoomus että Keskusta ottivat puoluekokouksissaan myönteisen kannan perustulojärjestelmän aikaansaamiseen. SDP ja ay-liike vastustavat tai ainakin ne tarjoavat vaihtoehdoksi jotain toisenlaista systeemiä. Viikonvaihteen Kansan Uutisissa asiasta kirjoitti Jouko Kajanoja, joka Kelan entisenä tutkimusjohtajana on alan asiantuntija. Hän pitää perustulon yhtenä ongelmana sitä, että
jos sillä tulisi toimeen, se heikentäisi taloudellista kannustinta etsiä työtuloja. Jos taas perustulolla ei tulisi toimeen, se aiheuttaisi syrjäytymistä. Lisäksi se olisi kallis.

Kajanoja kirjoittaa, että suuruusluokasta antavat kuvaa Kelan menot, jotka ovat 15 miljardia euroa vuodessa (7 prosenttia bruttokansantuotteesta). Perustuloon tarvittaisiin tuntuvasti lisää rahaa.

”Jos uudistamiseen suuntaudutaan tosimielellä, pitää etukäteen laskea sen kustannukset ja lisärahoituksen tulee näkyä seuraavan hallituksen ohjelmassa”, sanoo Kajanoja ja asettaa sitten etenemisen mielestään hyvään järjestykseen:

”Aluksi painottaisin perustason nostamista. Se edellyttää syyperusteisen perusturvan (työmarkkinatuki ja työttömän peruspäiväraha, sairauden ja vanhemmuuden vähimmäispäivärahat sekä takuueläke), opintorahan ja toimeentulotuen perusosan korottamista sekä asumistuen parantamista. Sitoisin perusturvan ja siihen liittyvät tulorajat kattavasti elinkustannusindeksiin. Yksinkertaistamisessa voitaisiin edetä yhdenmukaistamalla syyperusteiset perusturvan muodot. Taloudellista kannustavuutta parantaisin korottamalla suojaosuuksia, laventamalla soviteltua työttömyyspäivärahaa ja etenemällä kohti perustuloa, jossa ensimmäinen askel voisi olla perustulon soveltaminen itsensä työllistäjiin ja muihin työelämän marginaaleihin.”

KOKOOMUS OTTAISI
MALLIA ENGLANNISTA

Kokoo­mus esittää ratkaisuna nykyisen so­si­aa­li­turvan ongelmiin vastik­keel­lista yleistukea. Se yhdistäisi nykyisiä tukia yhdeksi yleis­tueksi, joka laskisi tasai­sesti työtu­lojen noustessa. Yleistuki yhdis­täisi toimeen­tu­lotuen, työmark­ki­natuen, perus­päi­vä­rahan ja yleisen asumistuen.

Tämän järjestelmän
esikuva on Britan­niassa käytössä oleva Universal Credit -sosiaa­li­tur­va­malli. Kokoomus ei esitä sen suoraa kopiointia, vaan sen keskeisten ideoiden ja toimin­ta­pe­ri­aat­teiden sovit­ta­mista pohjois­maisen hyvin­voin­ti­valtion paikal­lisiin olosuh­teisiin.

Universal Credit yhdistää kuusi tarve­har­kin­taista työttö­myys­tur­vae­tuutta ja verovä­hen­nystä yhdeksi tarve­pe­rus­tei­seksi sosiaa­lie­tuu­deksi, joka sopeutuu automaat­ti­sesti tulojen muutoksiin. Järjes­telmään on yhdis­tetty lähes reaaliai­kaiset tulotiedot keräävä rekisteri. Tuen saamisen ehtona ovat hyvin tiukat velvoitteet aktii­viseen työnhakuun (aktiivimalli) ja työn vastaa­not­ta­miseen. Ehtojen laimin­lyön­neistä seuraa kovat sanktiot. Vain erityis­ryhmät on vapau­tettu velvoit­teesta. Tuki on kotita­lous­koh­tainen ja sen suuruuteen vaikut­tavat mm. asumis­menot ja lapsiluku. Tuensaa­jalle jää jokai­sesta tiena­tusta lisäpun­nasta reilu kolmannes itselle.

Myös OECD on maaraportissaan suositellut Suomelle vastik­keel­liseen yleis­tukeen siirty­mistä. OECD:n mukaan yleis­tu­ki­malli myös vähen­täisi perus­tuloa tehok­kaammin tuloeroja ja köyhyyttä. Saman­suun­taisen suosi­tuksen on tehnyt myös professori Juho Saaren työryhmä.

ON YRITETTY
ENNENKIN


Perustulo on sosiaaliturvan malli, jossa kaikille kansalaisille maksetaan säännöllisesti ja ilman ehtoja rahaa toimeentuloa varten. Perustulo korvaisi työttömän peruspäivärahan, työmarkkinatuen, toimeentulotuen perusosan, lapsilisän, keski- ja korkea-asteen opintorahan sekä taiteilija-apurahan. Sen sijaan esim. asumistuki pysyisi ennallaan. Tarkoitus on vähentää tukien hakemiseen liittyvää työtä ja vapauttaa aikaa muuhun toimintaan, kuten aktiiviseen työn hakemiseen.

Mielipidekyselyn mukaan yli puolet kansalaisista kannattaa perustuloa, neljännes vastustaa.

Perusturvan uudistamisesta on puhuttu seuraavan hallituksen merkittävimpänä tehtävänä. Juha Sipilän hallitus on jo asettanut uudistamista pohjustavan ”perusturvan ja toimeliaisuuden uudistushankkeen”. Tarkoituksena on lisätä kannustavuutta, yksinkertaistaa järjestelmää ja ennaltaehkäistä lisäkustannuksia.

Kajanoja muistuttaa, että yritetty on ennenkin.
Sata-komitean työ Matti Vanhasen 2. hallituksen aikaan oli viimeksi iso yritys sosiaaliturvan kokonaisuudistukseksi. Sen tuloksena oli kuitenkin aiempaa monimutkaisempi järjestelmä, eikä kannustavuus ainakaan merkittävästi parantunut, lisäksi kustannukset lisääntyivät. Myös aiemmat vastaavat yritykset olivat tuottaneet mahalaskun. Niissä ei ole uskallettu kohdata oikeita kysymyksiä.

Miten poistaa kannustinloukut, yksinkertaistaa ja turvata riittävä minimitaso siten, ettei siitä seuraa merkittäviä lisäkustannuksia? Ei mitenkään, tehtävä on mahdoton. Tähän ovat aiemmat yritykset kaatuneet, mutta sitä ei sanottu kuuluvasti.

Monet puhuvat perusturvan taloudellisen kannustavuuden ja yksinkertaistamisen tärkeydestä ja antavat ymmärtää, että puuttuu vain tahto toteuttaa niitä. Kajanoja kuitenkin sanoo nyt, että kannustavuuden lisääminen ja yksinkertaistaminen edellyttävät joko runsaasti lisää rahaa tai perusturvan tuntuvaa heikentämistä. Tätä vaatijat eivät yleensä kerro.

Paljonkohan perustulo sitten olisi? Kajanoja ei sitä mainitse, mutta Suomessa on julkisessa keskustelussa liikuttu haarukassa 550 - 1000 euroa/kk. Kelan nyt käynnissä olevassa kokeilussa (2017-18) on mukana 2000 ihmistä, joille maksetaan 560 euroa.

Entä mitä koko homma lopulta maksaisi valtiolle nykyjärjestelmän päälle? Laskelmia on tehty ja arviot ovat 8-12 miljardin tasossa.

Mutta miksi ihmeessä esim. Insinööriliitto, JHL, OAJ, Pro, Rakennusliitto, SuPer ja Teollisuusliitto vastustavat? Ei kai noiden miljardien takia? Lännen Median haastattelujen perusteella ay-johtajat pelkäävät perustulon passivoivaa vaikutusta ja sitä, että perustulosta muodostuisi ajan mittaan automaattinen palkkatuki matalasti tuottavilla aloilla. Tämä johtaisi osaltaan kokoaikaisten töiden vähenemiseen, koska puuttuva palkka tulisi sosiaalietuutena.

kari.naskinen@gmail.com

sunnuntai 17. kesäkuuta 2018

EU jyrää Suomen perustuslainkin yli

Kuvassa EU:n lippu peittää osan Suomen lipusta. Näin asiat ovat muutenkin kuin vertauskuvallisesti. Tuoreessa Mikko Puumalaisen tohtorinväitöskirjassa käsitellään sitä EU:n etusijaperiaatetta, jonka vakiintuneen sisällön mukaan EU:n oikeuden pitää ristiriitatilanteessa saada etusija mihin tahansa kansalliseen normiin eli myös perustuslakiin nähden.

Puolassa tähän asiaan ollaan nyt kiinnittämässä huomiota niin tosissaan, että presidentti Andrzej Duda esittää siitä kansanäänestystä. Dudan ajatus on, että maan perustuslain pitäisi aina ajaa EU-lakien ja muiden kansainvälisten sitoumusten ohi.

Turun yliopistossa keskiviikkona väitellyt Mikko Puumalainen osoittaa tutkimuksessaan, että Suomessakin tämä EU:n etusijaperiaate on hyväksytty yhdentymiskehityksen eri vaiheissa, ja EU-normia on sitouduttu soveltamaan Suomen lain sijasta sen ”säädöshierarkkisesta tasosta riippumatta” eli myös perustuslaki ja sen ydinarvot sivuuttaen.

Suomessa nämä ydinarvot on määritelty suppeasti ja pinnallisesti eikä niiden suhdetta EU:n oikeusjärjestykseen ole arvioitu. Puumalaisen tutkimuksen mukaan Suomen sitoutuminen etusijaperiaatteeseen näin laajasti ei vastaa eurooppalaista todellisuutta: ”Esimerkiksi Saksassa ja Espanjassa ei EU-oikeudelle ole tunnustettu etusijaa valtiosäännön ydinarvoihin nähden. Perustuslaillisia konflikteja on kuitenkin ollut esimerkiksi omaisuudensuojaan liittyen ja uudet konfliktit ovat täysin mahdollisia”, sanoi Puumalainen, joka työskentelee valtioneuvoston apulaisoikeuskanslerina.

Perustuslaillisten konfliktien mahdollisuus EU:n ja jäsenvaltioiden välillä luovat tarpeen käydä näiden oikeusjärjestysten välillä jatkuvaa dialogia. Valmiudet siihen ovat Suomen perustuslakivaliokuntaan nojaavassa järjestelmässä kuitenkin puutteelliset. Näin varsinkin siksi, että perustuslain ylimmästä tulkinnasta vastaava perustuslakivaliokunta ei voi tehdä ennakkoratkaisupyyntöjä EU:n tuomioistuimelle, koska valiokunta ei ole tuomioistuin.

Nyt pitäisi ottaa Puolasta mallia, mutta sitähän ei EU:n mallioppilas Suomi tee, peittyköön Suomen lippu vaikka kokonaan.

kari.naskinen@gmail.com

lauantai 16. kesäkuuta 2018

Yksilöurheilu häviämässä pois

Lehdessä oli eilen uutinen, että Suomen mäkihyppymaajoukkueessa ei ensi kaudella ole yhtään lahtelaista. Olisi mielenkiintoista tietää, montako mäkihyppääjää Lahdessa yleensäkään on. Veikkaan alle kymmentä aikuisikäistä.

Tämän arvion perustan siihen, että koko Lahden seudulla laajastikin ottaen ei aikuisia yleisurheilijoitakaan ole kuin noin 30. Yleisurheilu kuitenkin käsittää monta erilaista lajia, kun taas mäkihyppylajeja on vain yksi.

Tieto yleisurheilun matalasuhdanteesta on Heikki Helinin kirjoituksesta Etelä-Suomen Sanomissa 14.8.2017. Helin on kuntatalouden numeroiden erikoistuntija, mutta on myös kova urheilumies. Hän oli laskenut vuoden 2016 tilastoista kaikki Lahden seudun yleisurheilu ry:n jäsenseurojen urheilijat 22-vuotiaiden sarjoista ylöspäin ja oli löytänyt 22 miestä ja 10 naista. Tässä tapauksessa Lahden seutu käsittää Päijät-Hämettäkin laajemman alueen, yhteensä 17 kuntaa.

Piirinmestaruuskisat ovat nykyisin täysin mitättömiä. Mestaruusmitalit voisi joissakin lajeissa postittaa parhaille sillä perusteella, että heidän tiedetään olevan lajiensa ainoat harrastajat. Eivätkä kaikki mitalit menisi kaupaksi ehkä ollenkaan. Helinin tarkastelussa kävi näet ilmi, että vuonna 2016 ei piirin tilastoista löytynyt yhdenkään aikuisurheilijan nimeä moukarinheitosta eikä 400 metrin aidoista.

Eivät tällaiset tiedot mitenkään yllätyksiä ole. Palloilulajit houkuttelevat nuoria enemmän kuin yksilölajit, joiden harrastaminen on monesti yksinäisempää ja vaativampaa kuin kiekon tai pallon perässä kaveriporukassa touhuaminen. Eivätkä realistisena tähtäyspisteenä ole NHL:n kaltaiset miljoonapalkat.

Kotimainen yleisurheilu on penkkiurheilunakin tylsää. Pari päivää sitten en viitsinyt pitkää aikaa televisiosta seurata kilpailuja Espoosta, koska tapahtuma oli pitkäveteinen ja matalatasoinen. Ehkä tämänkaltaisia yksilölajeja ei sadan vuoden päästä enää harrasteta.

Yksi ratkaisu voisi olla, että yksilöurheiluakin vietäisiin enemmän joukkuekilpailujen suuntaan. Esimerkiksi USA:n yliopistoissa juoksulajeja kehitetään eteenpäin viestikilpailujen muodossa ja kenttälajeissakin kilpaillaan joukkueina. Koska yhteisöllisyys on muotia ja mukavaa, olisi myös herätettävä henkiin seuraottelut ja maaottelut muidenkin kuin Ruotsin kanssa.

Ei Jukolan viestiinkään tulisi 20 000:ta osallistujaa, jos kysymyksessä ei nimenomaan olisi viestikilpailu.

kari.naskinen@gmail.com

perjantai 15. kesäkuuta 2018

Uusi vasemmistopuolue voisi nousta Saksassa jopa 25 prosenttiin

Juuri ennen saksalaisen vasemmistopuolueen Die Linken puoluekokousta julkaisi Bild-Zeitung provosoivasti gallupkyselyn tuloksen, jonka mukaan "Lista Wagenknechtin" olisi mahdollista saada jopa 25 % äänistä. Kysymyksessä on Linken parlamenttiryhmän puheenjohtajan Sahra Wagenknechtin (kuvassa vas.) sekä SPD:n ja Linken entisen puheenjohtajan Oskar Lafontainen (oik.) ehdotus uuden vasemmistolaisen liikkeen perustamisesta. Tuollainen galluptulos oli uutta puoluetta haikaileville mairitteleva, sillä viime vuoden liittopäivävaaleissa Linken kannatus oli vain 9,2 %

Gallupin mukaan
32 % sosiaalidemokraattien, 30 % AfD:n, 23 % vihreiden ja 21 % liberaalien äänestäjistä voisi ajatella äänestävänsä Wagenknechtin listaa. Der Freitag -lehden päätoimittaja Thomas Augstein kommentoi mielipidekyselyn tulosta niin, että Wagenknechtin uusi liike mahdollistaisi ison osan AfD-kannattajien "hakeutumisen takaisin demokraattisen konsensuksen piiriin". Toisaalta Augstein sanoi, että ”vasemmistolaisella kokoavalla liikkeellä on tällä hetkellä kuitenkin sellainen iso ongelma, että edes kaikki vasemmistolaiset eivät ole valmiita osallistumaan liikkeeseen”.

Vasemmistolaisen Junge Welt -lehden sisäpolitiikan toimittaja Jana Frielingshaus otti tiukemman kannan Wagenknechtin aikomuksiin ja myös Bild-Zeitungin gallupiin. Hänen mukaansa Wagenknechtin ja kumppanien esittämä Fair Land -paperi on puhdasta Reinin sosiaalista kapitalismia, jonka palauttaminen 30 vuotta sosialismin romahtamisen jälkeen on täysin mahdotonta. Bild-Zeitungin gallupin julkaiseminen taas oli pelkkää propagandaa, jonka tavoitteena on vahingoittaa Linke-puoluetta.

Puoluekokouksessa asia oli tietenkin kovasti esillä.
Perusteluna uuden puolueen tarpeellisuudelle on mm. se, että politiikan käännöstä ei ole enää saavutettavissa demarien, vihreiden ja Linken mahdollisella hallituksella. Puoluekokouksessa
Wagenknechtin ja Lafontainen aloite erilaisia vasemmistovoimia kokoavasta liikkeestä jakoi puolueen jäsenten näkemyksiä jyrkästi.

Toinen iso asia puoluekokouksessa oli pakolaispolitiikka. Kokouksessa äänestettiin avoimien rajojen puolesta. Sahra Wagenknecht oli jonkinlaisten rajakontrollien kannalla, mutta hävisi.

Linken Leipzigissa pitämässä kokouksessa äänestettiin puolueen johtoon edelleen Katja Kippling, jota äänesti 64 % (2016 74 %). Toisena puheenjohtajana on jatkaa Bernd Riexinger, joka sai 74 % äänistä (2016 78,5 %).

Linkellä on 62 000 jäsentä, missä on hieman kasvua viime vuodesta, mutta pitkällä aikavälillä jäsenmäärä on kuitenkin pudonnut romahdusmaisesti. Monien mielestä Linke on DDR:n kommunistipuolueen SED:n ”perillinen”. Fil. tri Sara Wagenknecht syntyi Jenassa DDR:ssä 1969.

TURVAPAIKKAPOLITIIKKA
JAKAA OIKEISTOA


Helppoa ei tällä hetkellä ole oikeistossakaan, jossa CDU:n ja CSU:n erilaiset kannat pakolaisten käännyttämisestä uhkaavat hallituksen elämää. Angela Merkelin (CDU) ja sisäministeri Horst Seehoferin (CSU) kannat poikkeavat toisistaan niin paljon, että hallituskriisistäkin jo puhutaan.

Tilannetta kuvaa myös Baijerin vapaavaltion pääministerin Markus Söderin (CSU) jyrkkä kommentti, joka on ristiriidassa Merkelin pehmeän linjan kanssa: ”Meidän (saksalaisten) on varmistettava vihdoin rajamme toimivalla tavalla. Siihen kuuluvat luonnollisesti myös käännytykset. Turvapaikkaturismi on lopetettava. Saksa ei saa odottaa ikuisesti Eurooppaa, vaan sen on toimittava itsenäisesti.”

CSU:n liittopäiväryhmä on 100-prosenttisesti tiukan rajavalvonta- ja käännytysvaatimusten takana. CSU:n puoluehallitus kokoontuu asian puitteissa maanantaina.

kari.naskinen@gmail.com

torstai 14. kesäkuuta 2018

Valtionvelan suuruutta liioitellaan

Valtiovarainministerien toimenkuvaan on aina kuulunut kitupiikkimäisyys. Roope Ankalla ei koskaan ole ollut velkaa, ja vv-ministereiden mielestä pitäisi Suomen valtion pyrkiä samaan. Viimeksi Petteri Orpo (Kok) sanoi uutistoimisto Bloombergin haastattelussa, että Suomen on alettava maksaa valtionvelkaansa pois, ennen kuin mahdollisuus saada tilanne hallintaan menee ohi.

Yksi syy Orpon huoleen on uusien hävittäjien hankinta: ”Kun väestö 2020-luvulla vanhenee ja hankimme Hornetien tilalle uusia hävittäjiä, velan maksamisesta voi tulla mahdotonta ilman erittäin vahvaa kasvua ja korkeaa työllisyysastetta. Silloin Suomi voi itse asiassa olla uuden velan tarpeessa, kun ikääntymisen pahimmat kustannukset tulevat maksettaviksi.”

Suomen valtionvelka on lähes kaksinkertaistunut kymmenessä vuodessa. Tämä ei kuitenkaan ole se tärkein mittari. Valtionvelan rasittavuus nimittäin riippuu siitä, mikä on sen suhde kansantuotteeseen. Oheisesta kuvasta näkyy, että euromääräinen velka on kylläkin kasvanut, mutta sen osuus bkt:sta on viime vuosina pienentynyt. Korkeimmillaan se on ollut 67 prosenttia, mutta nyt vain 47 prosenttia. Emu-kriteerien rajana oli Suomen siihen liittyessä 60 prosenttia.

Valtionvelan suhde bkt:hen on vähän niin kuin inflaatio. Kun osuus alenee tai ei ainakaan nouse, tilanne kansantuotteen kannalta paranee automaattisesti.

Suomen valtionvelka on tässä prosenttivertailussa Euroopan pienimpiä. Euromaiden keskiarvo on noin 90 prosenttia. Vaikka sotalentokoneet turhia ovatkin, niiden ostamiselle ei valtiontalous velkoineen ole minkäänlaisena jarruna.

kari.naskinen@gmail.com

keskiviikko 13. kesäkuuta 2018

1918 - dramatisoitu dokumenttisarja radiossa

Lahden Radiossa on tehty 9-osainen sarja vuoden 1918 tapahtumista. Tapani Ripatin ja Heikki Kiseleffin toimittama 1918 Äänien kirja tulee Yle Areenassa kuultavaksi perjantaina 15.6. ja samana päivänä klo 14 kuullaan sarjan ensimmäinen osa Yle Puhe -kanavalla. Yhden jakson pituus on 25 minuuttia.

Kysymyksessä on dramatisoitu dokumentti, joka perustuu kansalaissodan tapahtumia kokeneiden ihmisten kirjoituksiin ja haastatteluihin, joita Ripatti teki vuonna 2008, kun hän edellisen kerran oli käsitellyt kevään 1918 asioita. Sarjan sisältö perustuu siis tosiasioihin, mutta dramatisoidun siitä tekee se, että tekstejä tulkitsevat lahtelaisen Ainopuiston teatterin harrastajanäyttelijät. Lisäksi mukana on niitä Ripatin kymmenen vuotta tekemiä haastatteluja.

Oleellinen osa on myös Kiseleffin luoma äänimaailma. Kun pääsin kuuntelemaan sarjaa varttitunnin verran, niin puheen ja äänien yhdistäminen sai aikaan hyvin aidontuntuisen tunnelman. Apuna Kiseleffillä on ollut Yleisradion ääniarkisto Maxim-konekiväärin papatuksineen kaikkineen.

Näytteet kuulin ohjelmasarjan tiedotustilaisuudessa Lahden Rautateollisuus Oy:n entisellä valimolla, jonka tiloja valkoiset olivat keväällä 1918 ottaneet naisvankilakäyttöön. Helatorstaina 1918 sieltä vietiin 158 naista, jotka ammuttiin Mustankallion hautausmaalla.

kari.naskinen@gmail.com

tiistai 12. kesäkuuta 2018

Sote syntyy tai ei, mutta yksityistäminen jatkuu

Viime vuosikymmenellä todettiin OECD:n raportista, että julkinen valta ei kestä väestön vanhenemista eikä tästä johtuvaa yhteiskunnan muutosta. Ehkä näin, ja tämä on johtanut siihen, että markkina-ajattelu on tuotu entistä voimakkaammin julkiseen hallintoon. Ensin jäykkää hallintoa purettiin vesi- ja kaasulaitoksista, sitten vapautettiin rakennustoimintaa ja nyt menevät hyvinvointipalvelut. Suomessa terveydenhoitoa yksityistetään sellaisella vauhdilla, että sotehanke ei mukana pysy. Eikä Juha Sipilän hallitus jätä tähän, vaan jos se pysyy pystyssä seuraaviin vaaleihin asti, on edessä myös työvoimapalveluiden yksityistämisyritys.

Tampereen yliopiston
sosiaalipolitiikan entinen professori Briitta Koskiaho-Cronström kirjoitti jo kymmenen vuotta sitten, että ”haavoittuvimmat ja suurimman sosiaalisen riskin piirissä olevat on luovutettu kaupankäynnin kohteeksi. (Hyvinvointipalvelujen tavaratalossa, Vastapaino 2008)

Hokema on, että y
ksityinen on aina tehokkaampaa ja halvempaa kuin julkinen. Tästä ei kuitenkaan ole mitään todellista todistetta. Åbo Akademin kansallistalouden entinen professori Johan Willner sanoo Teollisuusliiton Tekijä-lehdessä (11.6.2018), että jos väite tehokkuudesta olisi totta, silloinhan olisi yksityistetty kaikkein huonoimmin toimivat julkiset palvelut. On kuitenkin tehty toisin, kaikkein tehokkaimmin toimivat on yksityistetty ensimmäisiksi.

Willner tuntee taloustutkijana hyvin yksityistämisen ongelmat. Tällä hetkellä hän toimii Warwickin yliopiston vierailevana professorina Englannissa, jossa ensimmäisenä Euroopassa lähdettiin toteuttamaan laajamittaisia yksityistämisiä.

”Esimerkiksi British Telecom myytiin yksityisille sijoittajille niin halvalla, että ne saivat sijoituksestaan ensimmäisen toimintavuoden aikana jopa 84 prosentin tuoton. Hyviä valtionyhtiöitä myytiin vain valtion kassavajeen täyttämiseksi.”

Britannian rautatiejuttu on tuttu. Pääministeri Margaret Thatcher halusi aikoinaan ajaa British Railin ahdinkoon ideologisista syistä puolustaessaan autoteollisuuden etuja julkisen liikenteen kustannuksella. Britannian rautateiden yksityistäminen ei tuonut mitään luvattuja hyötyjä, ei myöskään Ruotsin vastaava operaatio. Britanniassa infrastruktuurin eli perusrakenteiden ylläpito jouduttiin ottamaan jopa takaisin valtionyhtiölle, kun raiteiden kunnossapito laiminlyötiin ja tapahtui useita suuronnettomuuksia. Yksityisiä junaliikennefirmoja tuetaan yhä tuntuvin verovaroin, mutta liput ovat edelleen kalliita, eikä jatkoyhteyksiä voida taata, jos sattuu myöhästymisiä.

Rautateillä on ylipäänsä vaikea saavuttaa kaupallisesti kannattavaa toimintaa. Willner kertoo, että brittiläiseltä suuryritykseltä Stagecoachilta kysyttiin kymmenisen vuotta sitten, miten rautatiet Suomessa pitäisi kilpailuttaa. Yritys vastasi: ”Meidän mielestämme paras tapa kilpailuttaa on antaa meille monopoli välille Helsinki - Tikkurila”. Sehän on Suomessa ainoa raidepätkä, josta voisi saada paljon voittoja.

Willner on taloustutkijana sitä mieltä, että kaupunkien joukkoliikenne pitäisi ottaa takaisin julkiseksi palveluksi. Postiautot taas voisivat ottaa maaseutuliikenteen hoitoonsa.

Isot julkiset investoinnit pitäisi hoitaa yksinomaan valtion toimintana, sillä valtio saa aina lainattua rahaa yksityisiä firmoja halvemmalla. Eikä valtio voi mennä konkurssiin, kuten teki iso brittifirma Carillion tammikuussa. Yritys rakensi kouluja ja sairaaloita sekä huolehti monien julkisten laitosten ruokahuollosta, siivouksesta ja vartioinnista. Työttömiksi jäi 19 000 ihmistä, 30 000 alihankkijayritystä odotti saataviaan ja rakennustyöt pysähtyivät.

OSINGOT ENNEN
KONKURSSIA


Julkisten ja hyvinvointialojen liiton erityisasiantuntija Jorma Peussa tuntee Carillionin tapauksen: ”Yritys oli maksanut ennen konkurssia hyviä osinkoja omistajilleen. Mutta bisnesriski kaatui veronmaksajille ja yritys jäi vielä velkaa eläkekassallekin. On hirveän iso riski antaa velvollisuudet julkisen sektorin ulkopuolelle, kun vastuun kantaa kuitenkin julkinen sektori aivan kuten Suomessakin”, sanoo Peussa Tekijä-lehdessä.

Peussa puuttuu myös yksityissektorin tehokkuusväitteisiin, joissa paljastuu ymmärtämättömyys julkisten palvelujen luonteesta:

”Esimerkiksi autojen valmistuksessa on tehty iso tuottavuusloikka viimeisten sadan vuoden aikana. Nyt sitten liike-elämä ihmettelee, miksei samanlaista tuottavuusloikkaa ole tehty julkisissa palveluissa. Mutta lasten hoitamisessa, vammaisten kuljettamisessa tai vanhusten hoivaamisessa ei saa olla kysymys tuotantomääristä. Miten lasta voisi hoitaa nopeammin? Jostain syystä tämä valtava laadullinen ero on jäänyt täysin huomaamatta. Ja julkinen sektori tuottaa palvelut aivan kaikille, kaikille lapsille pitää löytää koulupaikka ja kaikkia pitää voida hoitaa sairaalassa.”

Julkisia palveluja ei pitäisikään yksityistää. Ihmisiähän ei voida mitata terästonneina, kartonkirullina tai kemikaalilitroina, joiden tuotantokustannuksia saattaa olla järkevää vertailla. Julkiset palvelut ovat tyypillisesti koulutusta, sosiaali- ja terveydenhoitoa, sivistys- ja kulttuuritointa. Onko järkevää antaa tällaisia aloja liiketaloudellisin periaattein toimivien yritysten hoidettaviksi?

HAUSSA HELPOT VOITOT

”Yksityinen yritys miettii liikeideaa ja tuotteistaa palvelun, mutta karsii pois kaiken sen, missä voiton tekeminen on hankalaa. Esimerkiksi yksityinen terveysasema kyllä pärjää taloudellisesti, jos se saa hoitaa flunssat, poistaa tikut sormesta ja panna murtuneen käden kipsiin. Vanhustenhoidossa julkinen puoli kartoittaa palvelutarpeen, tilaa, valvoo ja maksaa. Yksityinen yritys tarjoaa vain yksittäisen suoritteen, jonka se voi hinnoitella”, sanoo Peussa.

”Minä pelkään aina vain lisääntyneitä koordinaation ja tiedonkulun ongelmia, jos niin monimutkainen asia kuin vanhustenhoito yksityistetään täysin”, sanoo Peussa ja muistuttaa, että jo nyt on vanhuksia löydetty kuolleina kotoaan tiedonkulun ongelmien takia.

Yksi ruumis sinne tai tänne ei kuitenkaan ole iso hinta ideologisen yksityistämisen hintana.

 

maanantai 11. kesäkuuta 2018

Kumileimasimet ”valitsivat” kaupunginjohtajan

Yli 20 vuotta sitten tehtiin Helsingin yliopiston Lahden-keskuksessa opiskelijatutkielma siitä, millaisiksi Lahden kaupunginvaltuutetut kokivat vaikuttamismahdollisuutensa. Silloisista valtuutetuista 2/3 oli sitä mieltä, että päätökset tehdään muualla kuin valtuustossa. Tutkielman nimi oli ”Valtuutettu – kumileimasinko?” Tänään maanantai-iltana kumileimasinporukka kaupungintalolla hyväksyi sille valmiiksi annetun päätöksen, että uudeksi kaupunginjohtajaksi tulee Pekka Timonen.

Kokoomuksen valtuustoryhmästä aiemmin tänä vuonna erotettu suorasuu Kristiina Joensuu kuvasi Etelä-Suomen Sanomissa 10.6. hyvin valtuuston kokousta edeltäneitä vaiheita. Kaupunginjohtajan valintaa valmistellut työryhmä ilmoitti yhtenä torstaina, että paras ehdokas on Timonen. Seuraavana maanantaina kaupunginhallitus päätyi samalle kannalle. Siitä kaksi päivää ja hoidettiin pois se muodollisuus, että virkaa hakeneet kutsuttiin valtuutettujenkin haastateltaviksi. Hakijoista Jorma Haapanen ei viitsinyt tuohon kumileimasinryhmän tilaisuuteen tulla, koska asia oli jo sitä ennen käytännössä hoidettu.

Tämä prosessi kertoo siitä, miten valtuuston valtaa muutenkin on murennettu. Päätöksiä tekee käytännössä pieni eliittiryhmä. Tähän klikkiin kuuluvat johtavien kunnallispoliitikkojen lisäksi muutamat virkamiehet. Kun kumileimasintutkielmassa kysyttiin myös Tampereen luottamus- ja virkamiesten mielipiteitä, niin vahvimmiksi henkilöiksi kaupungin organisaatiossa tulivat 1) rahoitusjohtaja, 2) kaupunginjohtajat, 3) kaupunginhallituksen puheenjohtaja.

Kotkan kaupungin entinen rahoitusjohtaja, Tampereen yliopiston dosentti Hannu Tuittu on tutkinut vallankäyttöä kunnalliselämässä ja tullut siihen tulokseen, että valtaa on luiskahtanut entistä enemmän kaupunginjohtajille, rahoitusjohtajille, isojen virastojen johtajille ja suurimpien puolueiden nokkamiehille.

”Valta ei näy organisaatiokaavioissa tau johtosäännöissä, eivätkä ne sitä tunnusta. Valta on sekoitus neuvotteluhyötyjä, taitoa ja halua käyttää neuvotteluhyötyjä. Se on myös lehmänkauppoja, poliittisen pelin tuote, jossa kaikki ovat voittajia eikä kukaan tunnusta hävinneensä”, sanoi Tuittu.

”Valtuutettujen valta on silmänlumetta. Johtavat virkamiehet ja muutama luottamuspomo päättävät, miten raha jaetaan.”

Viimeisten 10-15 vuoden aikana tätä muutosta on kiihdyttänyt kuntien toimintojen yhtiöittäminen. Kun kunnan omistama yhtiö pystyy toimimaan osakeyhtiölain nojalla, sen ei tarvitse kertoa asioistaan samalla tavalla kuin kuntien virastot tai liikelaitokset. Edes valtuutetut eivät pääse sisälle osakeyhtiöiden salaisuuksiin.

Kristiina Joensuu kävi tänään puhujapöntöstä sanomassa, että hakijoista selvästi pätevin oli Kimmo Jarva, kun taas Pekka Timosen taustalla näkyy vain sellaisia tehtäviä, joihin ei ole kuulunut taloudellista vastuuta. Timonen on kuitenkin ”innostava”, varmaan helppoa olla, kun on saanut ison kasan rahaa menemään pantavaksi.

Myös valtuutettu Juha Viitanen (Ps) kävi puhumassa Jarvan puolesta. Minulla ei ole mitään sanomista Timosesta eikä Jarvasta, mutta olisin antanut Jyrki Myllyvirran varamiehenä toimineen Mika Mäkisen hoitaa hommaa edelleen siihen saakka, kunnes pormestari saadaan töihin. Olisi ollut myös halvempi ratkaisu.

Pormestari on sitten se Kristiina Joensuun luonnehtima viihdehenkilö, joka antaa kaupungille kasvot käymällä kissojen ja muiden merkkihenkilöiden ristiäisissä. Siinä vaiheessa kaupungin johdossa on siis kaksi viihdyttäjää, sillä pormestarin astuessa tehtäväänsä Timosesta tulee kansliapäällikkö, kuten Kristiina Joensuu kirjoitti.

Timosen valinta isolla kumileimasimella kaupunginjohtajaksi toi mieleen toisenkin vanhan yliopistollisen asian, joka on yhä ajankohtainen. Sisäministeriö tilasi 2006 kunnallisoikeuden professorilta Aimo Ryynäseltä selvityksen kunnan luottamushenkilöiden asemasta. Tuossa se yli 200-sivuinen selvitys on pöydälläni, mutta lainaan tähän vain selvityksen julkistamisen yhteydessä pidetyn seminaarin otsikon: ”Kunnan luottamushenkilö – demokratian ritari vai hallintohistoriallinen jäänne?”

Kristiina Joensuu yritti tänään kaupunginvaltuustossa toimia ritarina, mutta äänin 51 - 8 hänet tuomittiin historialliseksi jäänteeksi.

kari.naskinen@gmail.com

perjantai 8. kesäkuuta 2018

Marx 200 – Suomessa vallankumouksellisen liikehdinnän aloitti eliitti

Kansan sivistystyön liitto järjestää vuosittain Ele Aleniuksen (93) syntymäpäivän tienoilla seminaarin, jonka teemana oli tänä vuonna ”Marx 200 ja työväenliike”. Väitöskirjatutkija Tanja Pekkarisen luentoaiheena oli työväenliikkeen ja marxismin tuleminen Suomeen. Nämä uudet aatteet virtasivat Suomeen Saksasta, Ruotsista ja Tanskasta, kun taas Venäjän vaikutus oli alussa melko pientä.

Tanja Pekkarinen sanoi, että kansainvälisyys näkyi vanhan työväenliikkeen toiminnassa vahvasti, mutta vallankumouksen vaatimus ja sosialistinen liikehdintä ei lähtenyt liikkeelle Suomessa työväestön tai köyhälistön omasta vaatimuksesta, vaan koulutetun eliitin aloitteesta. Työväestöllä ei 150 vuotta sitten ollut aikaa tällaisille harrastuksille.

Marxilaisen sosialismin tuli Suomessa yhteiskuntaan, jossa elettiin pitkälti maataloudesta. Vaikka oltiin vielä monin tavoin sääty-yhteiskunnassa, alettiin sitten talonpoikienkin keskuudessa hiljalleen päästä sosiaalisen ja taloudellisen nousun sekä sivistyksen makuun. Liberalististen aatteiden tulo Pohjoismaihin ja Keski-Eurooppaan oli luonut pohjaa myös sosialistiselle työväenliikkeelle.

Vuonna 1848 ilmestyneellä Kommunistisella manifestilla oli käänteentekevä merkitys työväenliikkeen ja sosialismin kietoutumisessa yhteen. Karl Marx ja Friedrich Engels esittivät tuossa julistuksessa sosialismin yhtenäisenä järjestelmänä ja liittivät aatteen osaksi historiallista tapahtumaketjua. Vaikkakin liikkeen sisällä oli tarkoitus hakea yhtenevää suuntaa, asettui marxilainen sosialismi vastakkain lähes kaikkien vallitsevien käsitysten kanssa. Oppijärjestelmä ei tukenut lainkaan feodaalisen sääty-yhteiskunnan rakenteita ja samalla se asettui poikkiteloin uskonnollisten näkemysten kanssa. Marxilaisuus oli ristiriidassa myös perinteisen kansallisuusaatteen ja liberalismin kanssa.


Ministeri Kalevi Kivistön aiheena seminaarissa oli ”Marx ja vasemmisto”. Hän pohti puheenvuorossaan mm. tämän päivän Marx-käsitystä suhteessa Marxin omiin ajatuksiin. Kivistö muistutti tapauksesta, jossa Marx oli sanonut marxilaiseksi itseään kutsuvan ryhmän ohjelmasta: ”Jos tuo on marxilaisuutta, niin minä en ole marxilainen”.

”Varmasti Marx olisi sanonut samaa hänen nimensä rinnastamisesta vain neuvostokommunismiin.”


Kivistö muistutti myös, että sosialismin ja kommunismin historia on paljon pidempi kuin ajanjakso Marxista nykypäivään.

Kriittisen korkeakoulun toiminnanjohtajan Eero Ojasen aiheena oli Marxin tulo yliopistolle: marxilaisuuden nousu tapahtui suomalaisessa yliopistomaailmassa 1960-luvulta alkaen yhteiskuntatieteitä ja muita ihmistieteitä sekä filosofiaa opiskelleiden keskuudessa.

Professori Teivo Teivainen Helsingin yliopistosta käsitteli mm. marxilaisuuden moninaisia tulkintoja: ”Maailmalla Marxin on nähty edustavan myös yksilön oikeuksia ja vapautta. Tässä tulkinnassa liberalismin ihanteet johtavat kapitalismin korvaamiseen demokraattisemmalla yhteiskunnalla.”

kari.naskinen@gmail.com


 

torstai 7. kesäkuuta 2018

Joukkomurha Viipurin lääninvankilassa 1918

Kuvassa on Viipurin tutkintovankilan nykyinen pääportti. Sata vuotta sitten se oli hieman toisenlainen, kun vankila toimi Viipurin lääninvankilana. Tuolloin 27.-28.4.1918 tässä Suomen suurimmassa lääninvankilassa tapahtui yksi kansalaissodan erikoisimpia veritöitä, kun punaiset toteuttivat siellä 30 ihmisen joukkomurhan. Nyt on ilmestynyt uusi kirja, jossa noita tapahtumia käydään läpi aikaisemmin tutkimattomien arkistotietojen perusteella. Kirjoittaja on itsekin Viipurissa syntynyt Seppo Marttinen, joka on siirtynyt eläkkeelle Hämeenlinnan vankiloiden johtajan tehtävistä. Marttinen on päässyt myös tutustumaan Viipurin vankilan tiloihin, mikä on mahdollistanut tarkemman käsityksen luomisen tapahtumien kulusta huhtikuussa 1918.

Vankilaan tunkeutunut punakaartilaisten joukko murhasi illan ja yön aikana 21 poliittista vankia, kaksi rikollisvankia, kuusi henkilökuntaan kuulunutta ja yhden pakolaisen. Tappamiseen käytettiin sekä pyssyjä että käsikranaatteja.

Tilanne oli Viipurissa kova ja sekava. Samana yönä vankilatapahtumien kanssa valkoiset valtasivat Viipurin kaakonpuoleiset kaupunginosat Kolikkoinmäen ja Patterinmäen, ja seuraavana päivä valtaus jatkui.

”Tilanne oli sekasortoinen, epätoivoinen ja hallitsematon”, kirjoittaa Marttinen. ”Punaisten puolustus oli luhistumassa. Osa punaisten johtajista oli paennut laivoilla Pietariin. Kuri joukoissa oli höllentynyt ja monet kaartilaisryhmät toimivat omin päin. Kaupunkiin oli viimeisinä päivinä tullut joukoittain muualta paenneita punakaartilaisia, jotka olivat osallistuneet taisteluihin ja väkivallantekoihin muualla ja joilla oli myös tiedossa valkoisten tekemät väkivallanteot. Julmuuksia oli tehty puolin ja toisin.”

Tähän ryhmään kuului myös joutsenolainen Hjalmar Kaipiainen, joka oli lääninvankilan murhenäytelmän keskeinen henkilö. Punaisten rintamakomentaja Viktor Ripatti oli nimennyt Kaipiaisen Taipalsaaren rintaman päälliköksi. Sodan loppuvaiheissa Kaipiainen pakeni ensin Lappeenrantaan sieltä junalla 24.4. Viipuriin, jossa hän joukkoineen majoittui Turistihotelli Suomeen (Lallukankatu 2). Siitä on lyhyt matka vankila-alueelle, joka on Papulassa heti rautatiesillan jälkeen oikealla Loikkasenkadun varrella.

Kaipiainen sai lisää vahvuutta, kun hänet 26.4. Viipurin linnassa pidetyssä kokouksessa nimitettiin Viipurin itäisen rintaman päälliköksi. Miksi Kaipiainen sitten lähti lääninvankilaan. Marttinen:

”Kaipiainen oli keskittynyt juopotteluun Suomi-hotellissa eikä omien sanojensa mukaan juurikaan osallistunut punaisten puolustuksen johtamiseen. Kuulustelupöytäkirjan mukaan hän oli lauantaina 27.4. kaupungilla ja nähnyt tulipalon vankilan suunnalla. Hän päätti lähteä tarkistamaan asiaa. Selitys ei kuitenkaan poista epäilyä siitä, että lääninvankilaan lähtöä oli suunniteltu. Mukaansa hän oli ottanut miehiä vankilan vieressä olleelta Papulan kasarmilta.”

Yksi syy oli ehkä sekin, että väite naisvankien lähettämästä kirjeestä Kaipiaiselle pitää paikkansa, kirjeessä naiset olivat pyytäneet Kaipiaista tulemaan vapauttamaan heidät. Marttinen myös kirjoittaa Kaipiaisen viinanhuuruisessa mielessä olleen tietoisuus siitä, että loppu oli lähellä. Sota oli hävitty ja oma hengenmenetys lähes varmaa, eikä enää ollut muuta tehtävissä kuin kostaa, sekä henkilökunnalle että poliittisille vangeille. Kaipiainen itse oli ollut useita kertoja pikkurötöksistä Viipurin lääninvankilassa ja pahamaineisessa Turun kuritushuoneessa.

MURHAT klo 18.30 – 06.30

Avukseen Kaipiainen sai punaisten kansanvaltuuskunnan määräyksellä vankilasta 8.3.1918 vapautetun Emil Ihalaisen, joka heti oli liittynyt punakaartiin. Hän asui Tiiliruukissa. Hän oli kaupungilla kysellyt lääninvankilan pastorin Juho Frimanin osoitetta. Kun joku oli kysynyt, mihin hän osoitetta tarvitsi, niin Ihalainen oli vastannut, että hän ”menee ja ampuu sen, ei ihmishenki nyt paljoa maksa”. Pastoria ei kuitenkaan löytynyt, mutta Kaipiainen löytyi.

Ihalainen myös aloitti ne tapahtumat, jotka sitten johtivat joukkomurhaan. Varhain lauantaiaamuna 27.4. hän meni lääninvankilan portille joukkonsa kanssa ja pääsi sisään. Vahtimestari Alfred Mannermaalle Ihalainen sanoi, että henkilökunnan pistoolit on pyydetty viemään esikunnan herroille, koska näiden on helpompi ratsastaessa pitää pistooleja kuin kiväärejä. Ihalainen sai viisi pistoolia.

Klo 16 vankilan alueella syttyy tulipalo puukasassa. Se ilmeisesti aiheutti jotain sekavuutta ja vankilan takaportti jäi/jätettiin auki, josta Kaipiainen joukkoineen pääsi sisään klo 18.

Klo 18.30 kaikki vangit määrättiin ensimmäisen kerroksen käytävälle ja yksi ”nikottelija” ammuttiin heti. Sen jälkeen poliittiset vangit siirrettiin yhteishuoneeseen. Kaipiainen sanoi, että heidät tapetaan 25 minuutin päästä.

Klo 19 vahtimestari Magnus Ahlgren löydettiin naisvankien neuvojen mukaan kellarikerroksesta, ammuttiin.

Klo 19.15. ammuttiin neljä miestä, joukossa Pietisen puusepäntehtaan omistaja Matti Pietinen, joka oli myös entinen porvaripuolueen kansanedustaja. Pietisen tehdas Karjalankatu 5:ssä muistetaan siitä, että siellä tapahtui kansalaissodan ensimmäinen kahakka 19.1. punaisten ja valkoisten kesken. Toinenkin kansanedustaja Leander Ikonen ammuttiin.

Klo 19.30 kännissä ollut Kaipiainen sai vankina olleen Taavi Siltasen ampumana osuman olkavarteen ja hänet kannettiin hoidettavaksi Suomi-hotelliin. Päällikkyyden Kaipiainen antoi Albin Piskoselle.

Näin tämä surmaaminen jatkui sunnuntaiaamuun asti. Viimeiset ammuttiin klo 6.30.

Klo 7.30 Ihalainen palasi lääninvankilaan. Ensin hän miehineen murtautui kassakaappiin ja veivät sieltä kaiken arvokkaan. Sitten keskustelujen ja selvitysten jälkeen haavoittuneet ja muut vietiin hoidettaviksi hotelli Andreaan Piispankadulle ja sieltä keskuskasarmille, josta heidät vapautettiin.

Seuraavana päivänä 29.4. valkoiset valtasivat Viipurin.

Surmansa saaneiden yhteinen siunaus- ja muistotilaisuus pidettiin 11.5. tuomiokirkossa.

Piskosen valkoiset ampuivat 15.5. Kaipiainen jäi valkoisten vangiksi Myllymäen koulussa toimineessa kenttäsairaalassa, jonka pihalla hänet teloitettiin 23.5. Ihalainen sai elinkautisen kuritushuonetuomion, josta hän vapautui 1920-luvulla.

PUNAISIA JA VALKOISIA
VANKILOITA


Marttisen kirjan nimi on Viipurin lääninvankila 1917 - 1918 ja siinä käsitellään vankilaa muutenkin. Se valmistui 1884 ja oli iso investointi valtiolta, 480 000 markkaa. Vertailuksi käy, että 1893 valmistunut tuomiokirkko maksoi 449 000 markkaa. Suurimmillaan vankilassa oli sellejä miesvangeille 161 ja naisvangeille 35.

Kansalaissodan sytyttyä jäi punaisten alueelle 8 vankilaa ja valkoisten alueelle 7. Hallinnollisesti tilanne oli punaisten puolella hankala, kun osa henkilökunnasta oli vallankumousta vastaan, osa puolesta. Viipurin lääninvankilassa suhtauduttiin tapahtumiin jonkinlaisella varauksella, mutta päätettiin joka tapauksessa noudattaa kansanvaltuuskunnan määräyksiä.

Seppo Marttinen kirjoittaa, että "kaikesta päätelleen Viipurin lääninvankila toimi lähes normaalisti koko sisällissodan ajan lukuun ottamatta sodan viimeisiä päiviä. Poliittiset vangit ovat antaneet vapautumisensa jälkeen myönteisiä lausuntoja kohtelustaan vankilassa."

Ennen joukkomurhaa oli ollut sellainenkin episodi, että Suojeluskunnan Papulan ryhmä oli saanut tehtäväksi vapauttaa vankilassa olleet valkoiset vangit yöllä 24.4. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Poliittisena vankina ollut tullivirkailija Karl Karila on muistemissaan todennut, että Papulan ryhmä ei käskyn epätarkkuuden ja siihen liittyen rohkeuden puutteen takia noudattaneet käskyä. Vangit olivat pettyneitä."

kari.naskinen@gmail.com

tiistai 5. kesäkuuta 2018

Kommunismi Euroopassa elää enää perinneyhdistyksissä

Kun Euroopan johtavat kommunistipuolueet kesällä 1976 kokoontuivat Berliinissä, ne hallitsivat puolta Eurooppaa. Kommunistit olivat vielä tuolloin yksi kolmesta suuresta poliittisesta voimasta Euroopassa. Eurooppalaisista 47 % asui silloin sosialistisissa maissa. Nyt tämä kaikki on historiaa. Ajatuspaja Vasemmistofoorumin Peruste-verkkolehdessä tilannetta kuvataan hyvin: vallan huipulta on siirrytty toimimaan perinneyhdistyksissä. Ainoat kunnollisesti viime vaaleissa menestyneet kommunistipuolueet ovat Kyproksella (26 %) ja Moldovassa (18 %).

Entinen viestinnänlehtori Cai Melakoski kirjoittaa nyt, että Eurooppa oli 40 vuotta sitten tosiaan kovin erilainen. Kolmannes Euroopan hallitusten päämiehistäkin oli kommunisteja, kolmannes sosiaalidemokraatteja ja kolmannes konservatiivipuolueiden jäseniä. Kommunististen puolueiden ääniosuus oli monen kapitalistisenkin maan parlamenttivaaleissa suuri: Kyproksella 43 %, Italiassa 34 %, Ranskassa 21 %, Portugalissa 19 % ja Suomessa kommunistijohtoisella SKDL:llä 19 %. (Peruste 1.6.2018)

”Berliinin kokoukseen osallistuneet puolueet joutuivat pohtimaan olemassaolonsa perimmäisiä kysymyksiä vuoden 1990 molemmin puolin, kun ne menettivät valtansa reaalisosialistisiksi kutsutuissa maissa”, kirjoittaa Melakoski.

Berliinin konferenssin osanottajista seitsemän kiellettiin tai lopetti toimintansa, seitsemän puoluetta muutti nimensä ja kirjoitti ohjelmansa sosiaalidemokraattiseksi. Osa kaikkien näiden puolueiden jäsenistä tosin perusti tilalle uusia kommunistisia puolueita, joiden korostettiin olevan vanhojen puolueiden ainoita oikeita seuraajia.

Neuvostoliiton kommunistinen puolue kiellettiin 1991. Neuvostotasavaltojen NKP:n kaikki jäsenpuolueet purettiin tai kiellettiin 1990-91. Vähintään kaksi uutta puoluetta korostaa nykyisin olevansa NKP:n ja kunkin neuvostotasavallan puolueiden ainoita oikeita toiminnan jatkajia.

”Uusista kommunistisista puolueista useimmat ovat lähinnä 50-lukulaisen linjan stalinistisia perinneyhdistyksiä, muutama on osallistunut vaaleihin ja vain harva saanut paikkoja parlamentissa”, kirjoittaa Melakoski.

Nyt Euroopassa on lähes sata kommunistista puoluetta. Niistä 16 on edustettuina maansa parlamentissa. Vain 20 kommunistista puoluetta saa omilla listoillaan yli yhden prosentin kannatuksen vaaleissa. Useimmat edes vähäistä joukkokannatusta nauttivat puolueetkin ovat kuitenkin hylänneet marxismi-leninismin.

Useimmat kommunistisen puolueen nimeä kantavat järjestöt ovat pikemminkin pieniä marxismi-leninismin perinneyhdistyksiä, eivätkä yhteiskunnalliseen kehitykseen vaikuttavia puolueita. Ne eivät haasta maidensa valtapuolueita, vaan kilpailevat politiikan alasarjoissa trotskilaisten ja maolaisten kerhojen kanssa.

Cai Melakoski sanoo solidaarisuudenkaipuun nostaneen kommunistisen liikkeen lentoon ensimmäisen maailmansodan raunioilla sata vuotta sitten. ”Solidaarisuusprojekti jatkuu yhä, mutta useimmat kommunistiset puolueet ovat jääneet kyydistä. Osa puolueista sen sijaan on huomannut, että se juttu olikin solidaarisuus eikä pyhitetyt kirjoitukset. Ne jatkavat kommunistien parhaita perinteitä uudessa, punavihreässä ja feministisessä vasemmistossa.”

OSA PUOLUEISTA VAIHTOI
SOSIAALIDEMOKRATIAAN

Osa vanhoista kommunistipuolueista on päättänyt ryhtyä sosiaalidemokraattisiksi puolueiksi. Länsi-Euroopan suurin kommunistinen puolue Italiassa purki itsensä 1991 ja siitä tuli muutaman nimenvaihdon, hajoamisen, yhteenliittymisen ja uudistuksen kautta Italiaa maaliskuun 2018 vaaleihin asti johtanut Demokraattinen puolue. Alkuperäisen kommunistipuolueen perintöä jatkaa Kommunismin jälleensyntymisen puolue (Partito della Rifondazione Comunista).


Unkarin ja Bulgarian kommunistipuolueista tuli isoja sosiaalidemokraattisia puolueita. Unkarin sosialistinen puolue sai vuonna 2006 äänistä 43,2 % ollen maan suurin puolue. Sittemmin se putosi kakkospuolueeksi ja vuoden 2018 vaaleissa kolmanneksi.

Jugoslavian kommunistien liitto jakaantui kuudeksi sosiaalidemokraattiseksi puolueeksi. Serbian sosialistinen puolue sai viime vaaleissa 20 edustajaa 250-paikkaiseen parlamenttiin, Kroatian sosiaalidemokraattinen puolue 37/151, Bosnian ja Herzegovinan sosiaalidemokraattinen puolue 12/98, Slovenian sosiaalidemokraatit 6/90, Makedonian sosiaalidemokraattinen liitto 49/120 ja Montenegron Sosialistien demokraattinen puolue 35/81.

Albanian työn puolue kääntyi sosiaalidemokraattiseksi puolueeksi ja sai vuoden 2017 vaaleissa ehdottoman enemmistön. Islannin Kansan liitto perusti yhdessä sosiaalidemokraattisen puolueen kanssa vuonna 2000 Sosialistisen allianssin.

kari.naskinen@gmail.com


 

lauantai 2. kesäkuuta 2018

Myös suomalaiset SS-miehet olivat natseja

Kansallisarkisto aloittaa laajan selvityksen siitä, osallistuivatko myös suomalaiset SS-miehet sotarikoksiin. Mielenkiintoista nähdä, saadaanko uusia sävyjä siihen käsitykseen, mikä Suomessa on SS-miesten toiminnasta. Siitähän on annettu sellaista kuvaa, että suomalaisten ainutlaatuisen kunniallinen luonne teki heistä jotenkin toisenlaisia kuin muista pahamaineisissa SS-joukoissa palvelleista miehistä. Vankkana pohjatietona tälle käsitykselle on ollut mm. professori Mauno Jokipiin historiateos suomalaisesta SS-pataljoonasta (Panttipataljoona, W+G 1968).

Esimerkiksi Jokipiin
mukaan vain 20 % suomalaisista SS-miehistä ”tunnusti jossakin muodossa ruskeaa väriä”. Tähän fasistijoukkoon Jokipii laski niin IKL:n kuin varsinaiset kansallissosialistiset ryhmät. Jokipii perusteli näin pientä ”natsipitoisuutta” sillä, että suomalaiset värvääjät karsivat tarkoituksella pois fasisteja SS-joukkoihin lähtijöiden keskuudesta. Näin jäätiin kauas saksalaisten asettamasta 60-70 prosentin tavoitteesta. Jokipiin tilastoja on pidetty tosiasioina kyseenalaistamatta niitä.

Parhaillaan tutkii
suomalaisten SS-miesten suhdetta politiikkaan ja uskontoon kirkkohistorian dosentti ja Suomen kirkkohistoriallisen seuran puheenjohtaja André Swanström. Viime syksynä pitämässään luennossa hän sanoi Jokipiin tilaston pohjautuvan SS-aseveljet ry:n jäsenkortistoon, vaikka Jokipiillä olisi ollut käytettävissään myös parempi lähdeaineisto eli SS-miesten palvelussitoumukset.  Tämän aineiston valossa tulos muuttuu ratkaisevasti.

Kansallisarkistosta löytyy 1169 SS-miehiksi hyväksytyn suomalaisen palvelussitoumukset. Tämä tarkoittaa, että lähes jokaisen kesällä 1941 SS-mieheksi lähteneen suomalaisen kohdalla löytyy dokumentti, josta ilmenee kunkin poliittinen kanta.

Palvelussitoumusten mukaan IKL:n kannattajiksi ilmoittautui 422 suomalaista SS-miestä (36 %). Erilaisten kansallissosialististen järjestöjen kannattajiksi ilmoittautui 112 SS-miestä, minkä lisäksi kaksi ilmoitti puoluekannakseen ”antisemitisti” ja yksi kertoi olevansa ”saksanmielinen”. Näin laskettuna selvästi fasistista poliittista kantaa edustavia suomalaisia SS-miehiä oli 537 (46 %). Tämä on yli kaksi kertaa enemmän kuin Jokipiin saama tulos.

Swanström kysyi, m
iksi Jokipii valitsi käyttää epämääräisemmällä muotoilulla ja puutteellisilla tiedoilla varustettua jäsenkortistoa selvästi puoluekannan ilmaisevien palvelussitoumusten sijaan. Näyttääkin pahasti siltä, että Jokipii halusi tarkoituksellisesti vähätellä suomalaisten SS-miesten poliittisuutta ja koko suomalaisen SS-hankkeen fasistista luonnetta.

Jokipiin väite kansallissosialistien ja fasistien karsinnasta ei tilastojen valossa näytä myöskään pitävän paikkaansa. Karsiutuneiden ja omaehtoisesti pois jättäytyneiden hakijoiden joukossa sekä IKL:n että kansallissosialistien osuus on pienempi kuin SS-joukkoihin palvelukseen astuneiden keskuudessa. Merkittävää fasistien karsintaa ei siis suoritettu, vaan IKL:n mies tai natsi saattoi karsiutua siinä missä muutkin hakijat esimerkiksi parin puuttuvan sentin tai liian nuoren iän vuoksi, ei poliittisen mielipiteensä perusteella. Fasistinen poliittinen kanta näyttää olleen lähinnä meriitti SS-joukkoihin pääsyn kannalta”, sanoi Swanström.

Tilastoilla voidaan valehdella, ja Mauno Jokipiin tapa kirjoittaa suomalaisen SS-liikkeen historiaa on räikeä esimerkki siitä. Jokipiin valinta käyttää SS-aseveljet ry:n jäsenkortistoa näyttäytyy tarkoitushakuisena yrityksenä peitellä vapaaehtoisjoukon fasistista luonnetta.

Palvelussitoumusten mukaan perinteiset puolueet olivat hyvin heikosti edustettuina SS-miesten keskuudessa. Ne keräsivät seuraavanlaisen kannatuksen:
Kokoomus 59 (5 %)
Maalaisliitto 11 (0,9 %)
Edistyspuolue 5 (0,4 %)
Ruotsalainen kansanpuolue 3 (0,3 %)
Sosiaalidemokraatit 2 (0,2 %).


kari.naskinen@gmail.com

perjantai 1. kesäkuuta 2018

Harry Dean Stanton 1926 - 2017

Yksinäinen kilpikonna liikkuu hiljaa aavikolla, luultavasti Texasissa, koska niin sen pitää mennä. Yksinäinen vanhapoika on myös Lucky, jota elokuvassa Lucky esittää syksyllä 2017 kuollut Harry Dean Stanton (kuvassa oik.). Elokuva on kuin Stantonin hautamuistomerkki. Se jäi hänen pitkällä filmiurallaan järjestyksessään vasta toiseksi pääroolielokuvaksi. Ensimmäinen oli Wim Wendersin mestariteos Paris, Texas (1984), jonka alku on kuin tässä Luckyssa – siinä päähenkilö aavikolla ei kuitenkaan ole kilpikonna, vaan Stantonin esittämä, muistinsa menettänyt Travis Henderson.

Kilpikonna on karannut Luckyn kapakkatuttavalta Howardilta, jota esittää David Lynch (kuvassa vas.). Roolivalinta on hieno, sillä Stanton oli mukana monessa Lynchin surrealistisessa elokuvassa, viimeksi Twin Peaksin uusissa jaksoissa. Näissä vuoden 2017 jaksoissa esiintyy myös Lynch itse FBI:n Gordon Colena, ja hauska yksityiskohta on, että nyt Luckyssa Lynch puhuu samaan tapaan huutamalla kuin huonokuuloisen Colen roolissa.

Kun Stantonin esittämä yhdeksänkymppinen Lucky aamujoogansa jälkeen lähtee kävelemään kohti baaria, hän ohittaa ränsistyneen rakennuksen, jossa kuluneen mainostekstin perusteella on joskus toiminut Stagecoach Saloon & Grill. Koska Stanton on tuttu lukemattomien lännenelokuvien sivurooleista, on saluunan nimi osuva viittaus tähän, joskin John Fordin ohjaama Stagecoah (Hyökkäys erämaassa) on Stantonin uraa vanhempi elokuva (1939).

Stagecoachin pääosassa on tietenkin John Wayne. Tämä otetaan nyt huomioon, kun Lucky käy pienessä puodissa ostamassa maitoa ja tupakkaa. Esillä on valokuva meksikolaisen maahanmuuttajakauppiaan pikkupojasta, joka on saanut nimekseen Juan Wayne.

Myöhemmin Lucky on paikalla, kun vietetään Juan Waynen syntymäpäiviä. Siellä Lucky esittää kolumbialaisen laulun Volver, Volver. Musiikki oli myös Stantonille tärkeää, hänellä oli oma bändi, jossa lauloi ja soitti kitaraa.

Elokuvan on ohjannut John Carroll Lynch (ei sukua David Lynchille). Hänkin on eräänlainen b-luokan tekijä, takana on jo pitkä ura sivuroolien näyttelijänä, ja Lucky on hänen ensimmäinen ohjauksensa. Elokuvassa on muutenkin koko joukkoa sellaisia kasvoiltaan hyvin tuttuja näyttelijöitä, joita en ainakaan minä nimeltä heti muistanut.

Harry Dean Stanton sen sijaan on ollut tuttu näyttelijä myös nimeltään Paris, Texasista alkaen. Rooliluettelo on pitkä, lähes 200 elokuvaa tai sarjaelokuvien jaksoa. Ensimmäisen kerran hän vilahti Alfredin Hitchcockin Väärässä miehessä (1956), mutta ne ovat niitä statistien roolia, joista ei saa nimeään edes lopputeksteihin. Roikkuminen studioiden liepeillä joka tapauksessa toi pieniä töitä. Monet meistä ovat Stantonin nähneet häntä kuitenkaan merkille panematta jo television alkuaikoina suosituissa sarjaelokuvissa Rin-Tin-Tin, Bat Masterson, Bonanza, Lahjomattomat ym.

Teatterielokuvissa Stanton oli omimmillaan laitapuolen kulkijana, renttuna ja roistona. Jo hänen karkea ulkonäkönsä teki sen, että suuriin sankarirooleihin häntä ei valittu. Nyt Luckyssa hän on kuin suoraan noista vanhoista rooleista otettuna, buutsit jalassa, lännenmiehen lierihattu päässä ja tupakka suussa.

Lucky on myös filosofi. Välillä apua pitää etsiä isosta tietosanakirjasta, joka on aina esillä sanaristikkojen ratkaisemista varten. Kilpikonnista ja ihmisistäkin Lucky selvittää Howardille, että eivät asiat aina ole huonosti, vaikka yksinäiseltä näyttää, koska yksin oleminen ja yksinäisyys eivät ole sama asia. Harry Dean Stanton oli omassa elämässään pari vuotta kahdestaan nuoren Rebecca De Mornayn kanssa, mutta ei siitä kummempaa syntynyt, ja Jack Nicholsonin kanssa Stanton asui jonkin aikaa samassa kämpässä, kun Nicholsonille oli tullut avioero.

Lucky on paitsi muistomerkki Stantonille, myös kaunis elokuva. Kuin muisto menneiltä ajoilta. Niiltä paremmilta. Ketään ei lyödä turpaan, pari kertaa sentään kiroillaan. Tällaisia rauhallisesti eteneviä, kiinteällä jalustalla olevalla kameralla kuvattuja, erinomaisesti näyteltyjä elokuvia ei nykyisin liikoja tehdä.

kari.naskinen@gmail.com

torstai 31. toukokuuta 2018

”Maassa maan tavalla?” – ei käy

Pakistanilaiseen maahanmuuttajaperheeseen Oslossa syntynyt Iram Haq (42) kuvaa elokuvassaan Mitä meistä puhutaan sitä hurjaa ristiriitaa, mikä henkilökohtaisellakin tasolla on, kun jyrkkä islamilaisuus törmää länsimaiseen elämänmenoon. Hänen omat vanhempansa kuuluivat siihen sakkiin, jolle oli aivan turha yrittää sanoa, että ”maassa maan tavalla”. Ristiriidat tulevat sitten perheiden sisällekin, kun lännessä syntyneet lapset haluaisivat sitä samaa elämää kuin heidän luokkakaverinsa. Tästä asetelmasta elokuva kertoo julman tarinan.

Elokuvassakin ollaan Oslossa, ja elokuvan nimi perustuu siihen, että kuvattavan mamuperheen äiti esittää tuon kysymyksen, kun 16-vuotias tytär on hairahtunut hieman liian länsimaisille tavoille. Kysymyksellä hän tarkoittaa muita lähistöllä asuvia pakistanilaisperheitä, joissa myös ollaan sitä mieltä, että uudessakin kotimaassa eletään vanhan kotimaan malliin.

Elokuva perustuu Iram Haqin (kuvassa oik.) omaan elämäntarinaan. Kun hän oli 14-vuotias, elämäntaparistiriidat vanhempien kanssa kärjistyivät niin ankariksi, että isä kidnappasi Iramin ja pakotti hänet lentokoneeseen, joka vei hänet Pakistaniin. Helsingin Sanomien haastattelussa Iram Haq sanoi, että oli joutunut elämään ikään kuin kaksoiselämää, kotona oltiin kuin Pakistanissa, mutta kodin seinien ulkopuolella hän yritti sopeutua norjalaiseen yhteiskuntaan.

”Sitten minut pakotettiin asumaan maahan, joka ei ollut kotimaani, sukulaisten kanssa joita en tuntenut. Se oli traumaattista.” (HS 5.5.2018)

Tässä norjalaisessa elokuvassa vastaavanlaisessa tilanteessa on Nisha, jota esittää Maria Mozhdah (kuvassa vas.). Myös hänet kuljetetaan väkisin Pakistaniin. Paluu Osloonkin tapahtuu, mutta sekin on kova koettelemus, sillä matkalla isä ottaa esille myös kunniamurhan, jonka avulla perheen ja koko suvun maine puhdistuisi. Pelkästään Pakistanissa kuolee vuosittain satoja naisia perheenjäsenten surmaamina.

Toinen suvun kannalta hyvä vaihtoehto olisi ollut pakkoavioliitto kunnon pakistanilaisen kanssa, ja näitähän tapahtuu jatkuvasti. Suomessakin muslimien pakkoavioliittoja solmitaan edelleen, ja usein alaikäisinä. Oikeusministeriön tilastojen mukaan Suomessa naitettiin vuonna 2015 yli 20 alaikäistä maahanmuuttajatyttöä.

Lastensuojeluviranomaiset saavat tietoonsa suojelua vaativia tapauksia, mutta niitä on lopulta vaikea lähteä hoitamaan, kun suojeluntarpeessa oleva lapsi ei sitten kuitenkaan uskalla kertoa totuutta.

Niin vaikea on aihe ollut tehdä elokuvaksi, että Iram Haq ei ole uskaltanut, päässyt tai halunnut kuvata sitä Pakistanissa, vaan ne filmaukset on toteutettu Intiassa. Lopputulos on surullisen hyvä. Kahden kulttuurin törmäys tulee esille niin konkreettisesti ja uskottavasti, että taas kerran joutuu ajattelemaan sitä maailman onnetonta tilannetta, jossa asioita ei pystytä ratkaisemaan ilman pakolaisvyöryn sallimista. Norjassakin pakolaispolitiikkaa on viime aikoina kiristetty, mutta törmäyksiltä ei silti voi välttyä.

kari.naskinen@gmail.com