maanantai 15. lokakuuta 2018

Lyseo

Lahti-seuran jäsenlehden Hollolan Lahden uusimmassa numerossa on Veli-Pekka Leppäsen mukava juttu Lahden 60-luvusta. Kirjoittaja on Helsingin Sanomien toimittaja, joka 1975 pääsi Lahden Lyseosta ylioppilaaksi. Nyt lehdessä julkaistun kirjoituksen Leppänen piti esitelmänä Lyseon senioreiden kokouksessa pari vuotta sitten. Lyseolaisuuden Leppänen sanoi olleen tasa-arvoistava tekijä, vaikka koulussa ilmenikin luokka-, lahjakkuus- ja muitakin eroja – ”ainakin talon sisällä olimme samoja nutipäitä ja kaalikorvia”. Sittemmin tasa-arvoisuus on mennyt äärimmäisyyteen, kun poikalyseoihin ovat tytötkin tulleet, eivätkä kaikki ole enää nutipäitä.

Koska oma kouluni on kuitenkin Jyväskylän Lyseo ja sen 160-vuotisjuhlallisuuksia on tänä syksynä vietetty, niin muutama juttu siitä. Kun tämä vanhin suomenkielinen oppikoulu täytti 100 vuotta, olin juuri aloittamassa toista luokkaa. Vaikka meitä alaluokkalaisia ei pääjuhlaan mahtunut, niin myöhemmin olen saanut selville, että juhlapuheen piti koulusta 1916 ylioppilaaksi kirjoittanut Alvar Aalto ja kunniavieraana eturivissä istui Urho Kekkonen.

Juhlan jälkeen Kekkonen tuli voimistelusaliin, johon ainakin me pienimmät oppilaat olimme kokoontuneet. Lauloimme presidentille Keski-Suomen kotiseutulaulun, vaikka tuollaisesta laulamisesta ei ollut etukäteen mitään puhuttu. Kekkonen sanoi, että kaunis kotiseutulaulu, mutta olisi se voinut vähän paremminkin mennä.

Parhaiten noista juhlista jäi kuitenkin mieleen se, että seuraavan päivän Helsingin Sanomissa olin uutiskuvassa: seisoin koulun edessä jalkakäytävällä seuraamassa juhlakulkuetta.

Tänä syksynä en juhlissa ollut, mutta kun viimeksi olin, piti juhlapuheen Pasi Rutanen. Nyt kun selasin Lyseon 100-vuotismatrikkelia, niin löytyihän sieltä iso määrä tuttuja, kovia nimiä, Otto Wille Kuusinen, Edvard Gylling, Aleksi Aaltonen, Yrjö Sirola, Tahko Pihkala, P.J. Hannikainen, Taavetti Laatikainen, Lauri Sutela, Heikki Värtsi, Kalevi Sorsa, Reijo Paananen, Raimo Summanen, Pertti ja Erkki Arvaja jne. Samana syksynä kanssani aloittivat Lyseon mm. Tapani Erling, Hannu Kahakorpi, Kari Kihlström, Timo Kuparinen ja Jouko Lumme; samoin Risto Ryti oli meidän luokalla, mutta ei hänkään päässyt 100-vuotispääjuhlaan, vaikka hänen isoisänsä olikin presidentti Risto Ryti.

Minulle luokkatovereita siunaantui poikkeuksellisen paljon, koska jäin kaksi kertaa luokalleni. Kerran tällaista takaiskua yritimme luokkakaverini Jorma Männistön kanssa torjua koevarkaudella. Illalla pääsimme kouluun jotenkin sisään ja menimme huoneeseen, jossa tiesimme seuraavan päivän koetehtäviä aina monistettavan. Niin hyvä tuuri kävikin, että saksankokeen vahaoriginaali oli monistuskoneessa. Pihistimme sen ja lähdimme kääntämään tekstiä saksaksi. Riittävän hyvin ei homma onnistunut, sillä saimme kokeista vain 4+ (tavallisesti 1-3). Opettaja Kyllikki Niskala ei kuitenkaan hoksanut mitään siitä, että meillä oli Jorman kanssa täsmälleen samat virheet.

Yhden hauskan jutun kertoi riemuylioppilas Risto Volanen Lyseon lakkiaisissa 2013. Uskonnonopettaja Viljo Pitkänen menestyi eduskuntavaaleissa oikein huonosti saaden vain 565 ääntä. Seuraavana aamuna Vili kysyi, mikä virsi lauletaan, johon Volasen luokkakaveri Jyrki Hyytiäinen vastasi, että 565. Kun seuraavalla tunnilla toisessa luokassa joku ehdotti taas 565:n laulamista, Pitkänen osoitti ovea: ”Ulos”.

Enää ei noissa luokissa käydä koulua, koska kaupunginvaltuusto päätti, ettei tarvittavia saneerauksia tehdä. Valtuusto ei osoittanut sellaista ”humanisoivaa kulttuuritahtoa”, jota Alvar Aalto juhlapuheessaan 1958 oli sanonut Lyseon edustavan. Lyseo jätettiin tyhjäksi ja siirrettiin toiminta Keski-Suomen keskusammattikoulun vanhaan rakennukseen Nisulankadun ja Sepänkadun kulmaukseen, josta Jyväskylän Suurajojen Harjun pikataipaleen reitti kurvaa. Suurajojen entinen johtaja, kelloseppä ja maaherra Matti Jaatinen kirjoitti ylioppilaaksi 1948.

Lyseon vanhassa rakennuksessa Yliopistonkadun varrella on nykyisin Lyseon museo, josta tämän jutun kuvakin on.

Jyväskylässä on muuten aina hyvä sää. Tämä johtuu siitä, että Lyseon poikia ovat myös Matti Huutonen ja Lea Saukkonen.

kari.naskinen@gmail.com

sunnuntai 14. lokakuuta 2018

Sata vuotta yhtä soittoa


Uusi Lahti -kamariorkesteri soitti lauantaina 13.10.2018 Pehr Henrik Nordgrenin sarjan Pelimannimuotokuvia, jonka yhden osan nimi on ”Vanhan miehen menuetti”. Lahden konserttitalossa oltiin juhlimassa yhtä vanhaa miestä, tänä syksynä sata vuotta täyttänyttä Lahden konservatoriota. Opetusministeri Sanni Grahn-Laasonen esitti valtiovallan tervehdyksen ja konservatorion rehtori Eero Pulkkinen piti juhlapuheen.

Aivan pelkästä Lahden konservatoriosta ei tässä tapauksessa ole kysymys. Alussa nimittäin oli Viipurin musiikkiopisto, joka talvisodan jaloista siirtyi Lahteen. Vuonna 1963 nimi muutettiin Lahden musiikkiopistoksi, 1977 Päijät-Hämeen konservatorioksi ja 2003 Lahden konservatorioksi.

Pulkkinen kertoi, että Viipurin musiikkiopiston siirtymisessä nimenomaan Lahteen vaikutti se, että Lahteen tuli siirtolaisina iso määrä viipurilaisia, sekä asukkaita että yrityksiä. Tästä syytä Lahden katsottiin soveltuvan paremmin opiston evakkokaupungiksi kuin muut esillä olleet vaihtoehdot Tampere, Turku, Kotka ja Kouvola.

Lahteen musiikkiopiston tulon järjesti Felix Krohn, koska sitä vuoteen 1939 asti johtanut Boris Sirpo jäi reissuilleen Yhdysvaltoihin. Krohnista tuli Lahdessa myös opiston johtaja. Hänen kuoltuaan valittiin rehtoriksi niin ikään Viipurissa syntynyt Aarre Hemming 1965 ja hänen jälkeensä Eero Pulkkinen 1991.

Viipurissa ehti musiikkiopistoa käydä noin 2000 opiskelijaa, Lahdessa heitä on ollut noin 13 000. Suurin osa oppilaista on ollut ja tulee olemaan musiikin harrastajia ja rakastajia, mutta ammattiinkin heitä on valmistunut ehkä tuhat. Juhlakonsertissa jaettiin vieraille juhlajulkaisu, jossa esiteltiin ammattilaisiksi edenneitä:

Reija Silvonen-Gölles, pianotaiteilija, joka opiskeli pianonsoittoa Sally Westerdahlin johdolla 1944-55.

Jukka-Pekka Saraste, kapellimestari, joka Lahdessa opiskeli viulunsoittoa Heimo Haiton, Sakari Sunnan ja Naum Levinin johdolla sekä pianonsoittoa Lea Terno-Kivilän oppilaana 1962-76.

Tapio Tuomela, säveltäjä, diplomipianisti, kapellimestari, joka opiskeli pianonsoittoa Matti Rauhalan oppilaana 1969-77.

Timo Kiiskinen, Sibelius-akatemian kirkkomusiikin professori, opiskeli Lahdessa 1968-79 pianonsoittoa Tuulikki Rajakankaan, Sally Westerdahlin ja Leena Rintamarttilan oppilaana sekä sellonsoittoa Pekka Saarnisalon oppilaana.

Tomi Mäkelä, Halle-Wittenbergin yliopiston musiikkitieteen professori, opiskeli pianonsoittoa Sohvi Korhosen, Jorma Aallon, Liisa Norrin ja Rauno Jussilan oppilaana 1972-82.

Lilli Paasikivi, Kansallisoopperan taiteellinen johtaja, Lahden konservatoriossa 1973-86 viulunsoittoa Ilse Harpfin ja Seppo Reinikaisen oppilaana sekä laulua Liisa Norrin ja Tauno Kaivolan oppilaana.

Elina Vähälä, viulutaitelija, Karlsruhen musiikkikorkeakoulun professori, opiskeli Seppo Reinikaisen ja Pertti Sutisen oppilaana 1979-93.

Maaria Leino, Lahden kaupunginorkesterin konserttimestari, opiskeli viulunsoittoa Pertti Sutisen ja Leonid Mordkovitsin oppilaana 1981-94.

Jyrki Koskinen, Puolustusvoimien ylikapellimestari, opiskeli trumpetinsoittoa Kari Karjalaisen johdolla.

Santtu-Matias Rouvali, Tampereen kaupunginorkesterin ylikapellimestari, opiskeli 1993 - 2003 pääaineenaan lyömäsoittimet opettajinaan Markku Krohn, Jorma Alanne, Olli-Pekka Martikainen, Teemu Hölttä, Tuomo Lassila ja Sami Tervonen.

Diandra Flores, poplaulaja, muusikko, opiskeli viulunsoittoa Pertti Sutisen oppilaana 2010-12.

JUHLAVUODEN
KONSERTTISARJA


Konservatorion juhlavuoden konserttisarja alkoi kuluneella viikolla ja jatkuu toukokuun lopulle asti, esimerkiksi:

16.10. opettajien Risto Saarmanin ja Ilkka Sivosen konsertti
17.10. puhallinorkesterien konsertti
1.11. Lahden kaupunginorkesterin juhlakonsertti
17.11. Concis Pop
21.11. konservatorion omien säveltäjien konsertti
24.11. Sally Westerdahl -pianokilpailu
28.11. kamarimusiikkiyhtyeiden konsertti
12.12. joulukonsertti
23.1. opettaja Tarmo Järvilehdon Beethoven-konsertti
30.1. opettajien Peter Lönnqvistin ja Kyoko Matsukawan konsertti
1.2. Musiikkisatu Miranda (Uusi Lahti -kamariorkesteri)
13.2. viipurilainen prima vista -ilta.
16.2. konservatorion 100-vuotisgaalakonsertti.

Kun marraskuussa on oppilaitoksen omien säveltäjien konsertti, niin yksi teos sai jo nyt 100-vuotisjuhlakonsertissa kantaesityksensä, kun kuultiin teoria-aineiden opettajalta Inkeri Jaakkolalta tilattu Juhlafanfaari 100-vuotiaalle konservatoriolle.

kari.naskinen@gmail.com

lauantai 13. lokakuuta 2018

Jaakko Ryhänen palasi oopperalavalle

Oopperabasso Jaakko Ryhäselle tehtiin 2012 sydämen ohitusleikkaus ja silloin hän ilmoitti lopettavansa varsinaiset oopperaesiintymisensä. Yksittäisiä konsertteja Ryhänen on kuitenkin viime vuosina pitänyt, mutta perjantaina 12.10.2018 hän palasi myös oopperalavalle Verdin Don Carloksessa, jonka ensi-ilta oli vanhassa oopperatalossa Bulevardilla. Roolina ei kuitenkaan ole kuningas Filip, vaan Ryhänen on suurinkvisiittori. Esityksiä on kaikkiaan viisi.

Filip II on ollut Ryhäselle yksi tärkeimmistä rooleista. Jo Lahden konservatorion oppilasnäytteissä 1971 hän lauloi Filipin monologin. Tuohon aikaan Ryhänen valmistui myös kansakoulunopettajaksi Heinolan seminaarista, ja samaan aikaan niiden opiskelujen kanssa hän kävi Lahdessa Tauno Kaivolan laulutunneilla. Opettajaksi Ryhänen pääsi Ylöjärvelle, mutta se homma ei pitkään kestänyt, kun kapellimestari Jussi Jalas sieltä Bulevardilta soitti 1972 Ylöjärvelle, että tänne vain laulamaan Wagnerin Reininkultaan.

Jussi Jalas oli saanut tiedon nuoresta lupaavasta bassosta käydessään johtamassa Lahden kaupunginorkesteria tammikuussa 1971. Niin alkoi Ryhäsen menestyksekäs ura, joka on vienyt hänet kaikkiin kovimpiin oopperataloihin Bayreuthista Metropolitaniin. Lahden konserttitaloon Ryhänen palasi maaliskuussa 1979, jolloin hän kapellimestari Jouko Saaren johtamassa konsertissa lauloi Sarastron aarian Taikahuilusta, Dalandin aarian Lentävästä hollantilaisesta ja tietenkin taas Filipin aarian.

Don Carlos on Jaakko Ryhäselle niin tärkeä, että hänen kotonaan Tampereen Onkiniemessä on seinällä flyygelin takana Olli Joen maalaus Filipistä, ja lenkkeilykaverina on kultainen noutaja Carlo.

Nyt suurinkvisiittorin roolissa Ryhänen (kuvassa) on taas, ehkä ei majesteettinen, mutta kuitenkin mahtavasti näyttämöä 3. näytöksessä hallitseva hahmo. Myös Filip pelkää suurinkvisiittoria, vaikka itse lopulta tekeekin päätöksen poikansa telkeämisestä Escorialin vankityrmään.

Kun ensimmäisen kerran näin Don Carloksen Savonlinnassa 1980, oli Ryhänen pienessä munkin roolissa. Filip oli kreikkalainen Georges Pappas ja kun muissa päärooleissa olivat Marianne Häggander, Peter Lindroos ja Walton Grönroos, en tällaisena pintapuolisena lajin harrastajana Ryhästä juurikaan noteerannut. Nyt täytyy jättää eilisillan käsiohjelma talteen perikuntaa varten, niin lastenlapset voivat 40 vuoden kuluttua tarkastella, millainen kuuluisuus on papan 2018 Bulevardilla näkemästä munkista Niklas Spångbergistä tullut.

Filipin roolin nyt laulava Timo Riihonen on tutumpi, vaikka hänet näinkin ”livenä” nyt vasta ensimmäisen kerran. Lappeenrannan laulukilpailussa 2008 miesten sarjan korkeimman palkinnon voitettuaan Riihonen on tehnyt uraa pääasiassa saksankielisellä alueella ja kuulunut viimeiset kolme kesää myös Bayreuthin solistikuntaan Lohengrinissä, Nürnbergin mestarilaulajissa ja Parsifalissa. Riihonen on Filipinä erinomainen jatkaja Ryhäselle. Eilen hän joutui laulamaan hieman flunssaisena, mutta ääni oli vakuuttava. Ryhäsen kanssa Riihonen on tehnyt kahden basson kirkkokiertueita. Ensi talvena hän laulaa Tampereen oopperan La Bohemessa.

Aleksanterin teatterin Don Carloksen orkesteri on Helsinki Sinfonietta, jota johtaa Jonas Rannila, kuorona on Helsingin filharmoninen kuoro, solisteja ovat myös Marjukka Tepponen, Heikki Halinen ja erittäin vakuuttavan Rodrigon roolin tekevä Heikki Kilpeläinen. Esityksen on ohjannut Ville Saukkonen.

kari.naskinen@gmail.com

perjantai 12. lokakuuta 2018

Rahatalouden sosialisointi helpottaisi elämää ja valtiontaloutta

Helsingin yliopistossa pidetään lauantaina 20.10. tohtorinväitöstilaisuus, jossa tarkastellaan sitä, mitä tapahtuisi, jos pankkien rahanluontioikeus siirrettäisiin julkisen vallan tehtäväksi. Rahaa ”luodaan” aina rahaa lainattaessa. Jos tämä toiminta sosialisoitaisiin Suomen Pankille, joka perisi lainakorkoa vain inflaation verran, se olisi iso helpotus kansalaisille, esimerkiksi asuntolainojen kokonaisrasitus jäisi selvästi nykyistä pienemmäksi.

Mukava sanaleikki on, että väitöskirjan tekijä on Patrizio Lainà. Hän on tutkimuksessaan ottanut esille tällaisen pankkijärjestelmän kokeilun jo 1800-luvulla Yhdysvalloissa ja Englannissa. Tilastojen mukaan nämä kokeilut toimivat hyvin, suurin osa makrotalouden indikaattoreista osoitti ylöspäin.

”Rahan luominen tällaisessa järjestelmässä johtaa nettomääräisen valtionvelan pienenemiseen. Laskelmieni mukaan se tuottaisi valtiolle merkittävää seigniorage-tuloa, Suomessa keskimäärin 6 miljardia euroa vuosittain”, kirjoittaa Lainà. (Seigniorage tarkoittaa keskuspankeille seteleistä kertyvää tuloa.)

Tähän on hyvä ottaa Suomen Pankin selitys siitä, miten lisää rahaa siis muodostuu:
”Rahaa syntyy etenkin silloin, kun joku ottaa lainan. Suurin osa rahasta on pankkien velkoja yleisölle. Kun pankki myöntää lainaa, sekä sen velat että saamiset kasvavat. Lainaa myöntävä pankki ottaa asiakkaalta allekirjoituksen velkakirjaan ja merkitsee varoihinsa tämän saamisen. Mutta laina on nostettu vasta, kun sitä vastaava talletus on kirjattu asiakkaan tilille, joten myös pankin velat kasvavat.”

”Näiden velkojen lisääntyminen on rahan määrän lisääntymistä. Asiakas havaitsee pankkitilinsä saldon kasvaneen ja hänellä on enemmän rahaa kuin hetkeä aikaisemmin. Kun asiakas maksaa lainansa pois, hänen on järjestettävä jostain tililleen tarvittava summa. Takaisinmaksuhetkellä sekä velat että saamiset pyyhitään pois pankin kirjanpidosta. Käytännössä asiakkaan talletustililtä kirjataan pois hiukan enemmän pankin velkoja kuin alkuperäisen lainasumman edestä, sillä pankki perii myöntämistään lainoista korkoa ja usein joitain palkkioitakin. Lainan tullessa kuoletetuksi rahaa lakkasi olemasta, ja perittyjen korkojen vuoksi vieläpä hiukan enemmän kuin mitä lainaa myönnettäessä muodostui.”

EUROOPAN INTEGRAATIO
MUUTTI JÄRJESTELMÄÄ

Aikaisemmin Suomessa oli järjestelmä, jossa Suomen Pankki lainoitti valtiota suoraan. SP puolestaan tilitti voittonsa (ml. korkotuottonsa) takaisin valtion kassaan noin vuoden viiveellä. Valtion velkaantumisaste pysyikin maltillisena läpi 1960-70-lukujen aina 80-luvun alkupuolelle.  Sitten tuli muutos: Suomen liityttyä EEC-vapaakauppajärjestelmään 1974 sovittiin tältä osin sopeutumisajasta, joka umpeutui 1985. EEC:n myötä tämä keskuspankin suora valtiorahoitus piti lopettaa ja valtiolainat oli haettav vapailta markkinoilta.

Siitä lähtien ovat valtion rahoituksen hoitaneet finanssilaitokset eli käytännössä suurimmat kansainväliset yksityiset liikepankit. Heti tuon uuden rahoitusvallan ensimmäisten viiden vuoden aikana koettiin pankkien korkoaseen käyttö, kun korot nousivat hetkittäin jopa 16-18 prosenttiin!

Suomen valtionvelka on nyt reippaasti yli 100 miljardia euroa. Pankeille on valtio joutunut vuoden 1985 jälkeen joutunut maksamaan korkoja noin 80 miljardia euroa. Jos velkasysteemi olisi edelleen sama kuin ennen vuotta 1985, olisi valtionvelkamme siis nyt vain noin 25 miljardia euroa, koska SP:lle maksetut korot olisivat palautuneet valtion kassaan.

Islannissakin näitä asioita on jouduttu perusteellisesti pohtimaan. Siellä tilattiin KPMG-tilintarkastusyhtiöltä selvitys pankkijärjestelmän uudistamismahdollisuudesta. Sen mukaan yksityisten pankkien ei pitäisi luoda uutta rahaa, vaan tämä toiminta siirrettäisiin kansalliselle keskuspankille. KPMG viittasi 2016 antamassaan raportissa mm. Englannin keskuspankin julkaisemaan tietoon, jonka mukaan tällainen systeemi voisi johtaa pysyvästi suurempaan bruttokansantuotteeseen, koska se laskisi reaalikorkoja, pienentäisi verotaakkaa ja leikkaisi rahansiirtokuluja.

Patrizio Lainá kuitenkin toteaa, että tällaisen järjestelmän toteuttaminen näyttää lähitulevaisuudessa epätodennäköiseltä, vaikka useimpien kyselytutkimusten mukaan enemmistä ihmisistä kannattaakin ajatusta. Suomen Pankin ei siis tarvinne uudelleen perustaa paikalliskonttoreita eri puolille maata. Enkä saanut väitöskirjan lyhyestä referaatista selkoa siitä, sallisiko edes EKP tällaista rahatalouden osittaista sosialisointia.


kari.naskinen@gmail.com

 

torstai 11. lokakuuta 2018

Viina, laulu ja naiset…

Eilen tapasin keilahallissa vanhan urheiluseuramiehen, joka oli 1950-60-luvuilla vastannut seuransa huvitoiminnasta eli mm. tanssien järjestämisestä. Kerran hän oli taas soittanut ”Tappi” Suomisen ohjelmatoimistoon etsiessään esiintyjää lavalle. Suominen sanoi, että Olavi Virta on kysyttyyn lauantai-iltaan vapaana, joten asiasta sovittiin. Sitten Suominen vielä muistutti urheiluseuramiestä, että kun Virta tulee paikalle, hänelle on heti annettava pullo Jaloviinaa. Näin myös tapahtui.

Keilahallissa asia tuli puheeksi, kun kerroin meneväni illalla katsomaan uutta elokuvaa Olavi Virrasta. Tuota viina-asiaa elokuvassakin korostetaan, ja tässä omassa otsikossani on yhden kirjaimen muutoksella laulun nimi Sam Sihvon Jääkärin morsiamesta (1921) – Olavi Virta ei kuitenkaan juonut viininlitkuja, vaan viinaa sen olla piti.

Elokuvan ovat elokuvataidekriitikot jo mananneet alimpaan kategoriaan. He ovat tietyllä tavalla oikeassa, mutta myös väärässä. Ohjaaja Timo Koivusalo on korkeakulttuuripiireissä pantu samaan kastiin Spede Pasasen ja Kummeleiden kanssa, eikä siinä auta edes se, että Koivusalon Täällä Pohjantähden alla -elokuvat (2009, 2010) ovat parempia kuin Edvin Laineen versiot vuosilta 1968 ja 1970. Olen samaa mieltä elokuva- ja tv-elokuvatutkimuksen dosentin Jari Sedergrenin kanssa, joka ennen Virta-elokuvan tuloa kirjoitti: ”Koivusalo tekee mainettaan parempia elokuvia. Kun julmimmat, hampaansa teroittaneet kriitikot tuomitsevat, sanon itse mieluummin, että ihan hyvä. Tällöin olen vilkaissut elokuvan budjettiakin. Ei mopolla pääse mahdottomiin.” (Demokraatti 16.8.2018)

Koivusalo on tätä ennen tehnyt vastaavanlaiset näköiselokuvat Irwin Goodmanista, Reino Helismaasta, Tapio Rautavaarasta ja Jean Sibeliuksesta. Ne eivät ole lehtien kulttuurisivuilla saaneet suurta huomiota, mutta katsojamäärät ovat olleet hyviä. Nytkin Olavi Virta -elokuvan näki heti ensi-iltaviikonvaihteessa 34 000 katsojaa, kun taas kaksi viikkoa jo pyörinyt kotimainen taide-elokuva Tyhjiö on tähän mennessä saanut vain 7000 katsojaa.

Elokuva Olavi Virrasta on pirstaleinen. Jos se pantaisiin kansainväliseen levitykseen, eivät Olavi Virtaa tuntemattomat katsojat tajuaisi ollenkaan jutun juonta. Meille suomalaisille tarina on niin tuttu, että se toimii myös tällaisena. Laulajan uraa käydään läpi nopeasti kelaten ja kuunnellaan välillä tämän kaikkien aikojen ylivoimaisesti parhaan iskelmälaulajamme esityksiä. Näin tämä toimii, mutta syvyyttä jää puuttumaan, sillä monet kohtaukset ovat kovin irrallisia ilman selviä syitä ja seurauksia.

Elokuvan keskeinen viesti on Olavi Virran turmion tie ryyppäämisen takia. Perhe-elämä menee risaiseksi myös Virran naisseikkailujen takia. Parasta ovat kuitenkin laulut, jotka tulevat elokuvateatterin hyvällä äänentoistolla aivan toisella tavalla kuin kotona tai autossa levysoittimen kaiuttimista. Mitä hienompi laulu, sitä surullisempi olo katsomossa, koska tiedossa tietenkin on koko ajan Olavi Virran surkea kohtalo.

Elokuva on myös henkilökavalkadi suomalaisen iskelmämusiikin historian hienoimmasta vaiheesta, eri tilanteissa ovat kuvissa mukana mm. Ossi Elstelä, Toivo Kärki, Bruno Laakko, Niilo Saarikko, Jaakko Salo, Toivo Särkkä, Matti Viljanen, Kipparikvartetti Auvo Nuotio, Teijo Joutsela, Kauko Käyhkö (neljäs oli Virta) ja Repe Helismaa, joka Martti Suosalon jälleen esittämänä tuo elokuvaan myös huumoria.

Olavi Virtaa esittää komea Lauri Tilkanen (kuvassa), joka on tällä vuosikymmenellä noussut suomalaisten filmitähtien kärkipäähän. Rooli ei anna paljon liikkumavaraa, koska teemana on vain alkoholismi, mutta kuitenkin niin, että varsinaista rappiota ei esitetä. Laulukohtaukset sujuvat hyvin playbackina. Viimeisten vuosien Olavi Virta on mukana lyhyesti, roolissa Raimo Grönberg.

…JA AUTOT

Koivusalo on aina hallinnut hyvin lavastuksen ja katunäkymien epookin. Kuvaaja on ollut kokenut Pertti Mutanen, joka teki erinomaista jälkeä myös Pohjantähdissä. Tähän kokonaisuuteen kuuluvat elokuvan autot. Koska Olavi Virran intohimoihin kuuluivat myös autot, ne ovat tarkoin harkittuina mukana elokuvassa.
Kaikkiaan hänellä oli viisi autoa: Ford Customline 4 Sedan (vm. -52), Ford Fairlane (-56), Ford Fairlane Victoria (-56), Chevrolet Bel-Air Sedan 4D Sedan (-58) ja Chevrolet Bel-Air Hardtop (-58). Menestyksen piti näkyä myös Virran autoissa ja siksi niiden piti olla amerikkalaisia.

Elokuvaan on saatu kaksi autoa, mutta ainakaan rekisteritunnusten perusteella ne eivät ole aitoja Olavi Virran autoja.

Jo 1951 Olavi Virta orkesterinsa kanssa teki peräti Euroopan-kiertueen hanurinsoittaja Toivo Wahlstenin englantilaisella farmaripakettiautolla Fordsonilla. Kävivät Madridissa asti, mutta tuosta reissusta ei elokuvassa ole mainintaa.

Olavi Virta kuoli 57-vuotiaana. Juha ”Watt” Vainio kuoli jo 52-vuotiaana, ja siinä yksi mahdollinen elokuvanaihe Koivusalolle. Onhan näitä värikkäitä tapauksia suomalaisen viihteen historiassa paljonkin, joten materiaalia Koivusalolle kyllä riittää, siellä on Henry Theeliä, Unto Monosta, Laila Kinnusta, Veikko Lavia
ym.

kari.naskinen@gmail.com

keskiviikko 10. lokakuuta 2018

Kurosawa iski juorulehtiin

Ennen nykyisenkaltaisia intimiteettilakeja oli sensaatiolehdillä yllättävän vapaat kädet tehdä juorujuttuja. Akira Kurosawa puuttui asiaan elokuvallaan Skandaali (1950), jossa hän arvosteli sitä, että lisääntynyt lehdistönvapaus oli antanut ns. tabloidlehdille mahdollisuuden tehdä bisnestä yksityisten ihmisten asioiden sensaatiomaisella levittelyllä. Elokuva ei kuulu Kurosawan tuotannon parhaimmistoon alkuunkaan, mutta kuvaa havainnollisesti sellaista tapahtumasarjaa, jollaisen osapuolena hän itsekin ainakin kerran oli.

Elokuvassa taiteilija Aoye on tekemässä maalausta Tokion länsipuolella olevasta Kumotorin vuoresta. Hänen työskentelyään on seuraamassa kolme lähitienoon miestä, ja sitten paikalle tulee matkalaukkua kantaen tunnettu laulajatar Saijo. Kun Aoye ja Saijo ovat menossa yöksi samaan hotelliin muutamien kilometrien päähän, tarjoaa Aoye kyydin moottoripyörällään Saijolle, kunhan on saanut maalauksen valmiiksi. Näin tehdään, mutta hotellin ulkopuolella väijyvä paparazzi saa myöhemmin valokuvan taiteilijoista. Siitä alkaa sensaatiojutun kehittely.

Akira Kurosawalla oli joskus ollut löysähkö suhde nuorempaan näyttelijättäreen Hideko Takamineen ja tästä oli jokin lehti revitellyt juorujutun. Kokemuksista on varmaankin siirtynyt jotakin tähän elokuvaan. Myös Kurosawa opiskeli aikoinaan maalausta ja elokuvassa taidemaalaria esittää nimenomaan Kurosawan luottonäyttelijä Toshiro Mifune.

Tällainen epäjournalismi oli varsinkin sotien jälkeen tuttu ilmiö Suomessakin, jossa 1950-luvulla ilmestyi useita sensaatiolehtiä. Tunnetuimpia skandaaleita oli Totuuden torvi -lehden paljastus apulaiskaupunginjohtaja Erik von Frenckellin ja 40 vuotta nuoremman seurapiirisutturan Tabe Slioorin rakkausseikkailusta. Urho Kekkosesta puolestaan mustattiin ennen presidentinvaaleja esimerkiksi kertomalla hänen käynnistään ilotalossa. Urpo Lahtisen Hymy-lehti alkoi ilmestyä 1959.

Kurosawan elokuvassa kritisoidaan keltaisen lehdistön täydellistä huuhaajournalismia. Hotellissa paparazzi saa taiteilijoista yhden kuva, mutta minkäänlaista muuta kontaktia kuvaaja ei taitelijoihin ota. Koska kuva tarvitsee oheensa myös tekstiä, tehdään Amour-lehden toimituksessa tarina taiteilijoiden romanttisesta suhteesta ja salaisesta tapaamisesta.

Sensaatiohan siitä saadaan ja lehden painosmäärää pitää lisätä. Aoye kuitenkin vie asian oikeuteen, mutta valitsee asianajajaksi täyden tumpelon Hirutan. Tämä henkilöhahmo siirtää elokuvan painopistettä komedian puolelle. Lisäksi mukaan tulee Hirutan epärehellisyys, ja nämä Hirutaan liittyvät asiat nousevat jopa liikaa varsinaisen teeman ohi.

Skandaali on tietenkin ajankohtainen elokuva edelleen, vaikka yksityisyydensuoja on nyt aivan toista luokkaa kuin yli puoli vuosisataa sitten. Kurosawan tuotannossa Skandaali jäi sen verran vaatimattomaksi jutuksi, että Suomeenkaan sitä ei teatterilevitykseen tuotu edes sen jälkeen, kun hänen hienot samuraielokuvansa olivat Kurosawasta tehneet kovan nimen.

Japanin 50-luvun modernin elokuvan nousuun Skandaalikin silti liittyy. Se oli sitä aikaa, kun meilläkin Japani alettiin tuntea elokuvamaana. Kurosawan imussa tuli nähtäville myös Masaki Kobayashin, Kenji Mizoguchin ja Jasujiro Ozun hienoja elokuvia. Luku sinänsä oli Toshiro Mifune, josta Kurosawa teki Japanin suurimman näyttelijän: Rashomon (1950), Idiootti (1951), Seitsemän samuraita (1954), Kätketty linnake (1958) jne. Tälle kaikelle myös Skandaali antaa taustaa.

kari.naskinen@gmail.com

tiistai 9. lokakuuta 2018

Tapio Rautavaaran viimeinen keikka: harjannostajaispöytää yli kilometri

Kuva on Kostamuksesta, jossa on Kekkosen ja Kosyginin patsas. Se paljastettiin 2013 ja tietenkin sen takia, että Urho Kekkonen ja Aleksei Kosygin saivat aikaan Kostamuksen ison vuoriteollisuuskombinaatin rakentamisen 1977-85. Nykyisin sen omistaa isoon Severstal-konserniin kuuluva OAK Karelski okatysh, joka työllistää Kostamuksessa 6500 ihmistä.

Tämän jutun aihe liittyy tuon ison hankkeen niihin vaiheisiin, kun Kostamuksessa juhlittiin hienoja saavutuksia. Asia tuli nyt esille Työväen muistitietotoimikunnan muistelmakeruun tuloksista juuri julkaistussa kirjassa Osuusliikkeen matkassa (Työväen arkisto, 2018). Kainuun osuusliikkeen toimitusjohtaja Jorma Tuukkanen muistelee Kostamuksen ensimmäisen vaiheen peruskiven muurausjuhlia 1978 ja harjannostajaisia seuraavana vuonna. Tuukkanen oli mukana, sillä hänen Kainuun osuusliike hoiti Kostamuksen isoilla työmailla muonituksen.

Isot olivat aina juhlatkin. Esimerkiksi Kostamuksen ensimmäisen vaiheen harjannostajaisiin 13.9.1979 osallistui 3500 ihmistä. Ne pidettiin teollisuusalueelle rakennetussa elintarvikkeiden keskusvarastossa, jonne oli pitänyt tehdä hernekeittopöytiä yli kilometri. Nämä olivat ne työntekijöiden kemut, joihin ei kaikkein isoimpia herroja ollut kutsuttu.

Tuli kuitenkin Tapio Rautavaara. Finn-Stroi Oy:n johtajat olisivat halunneet tilaisuuden tärkeyttä korostamaan jonkun oopperalaulajan, mutta työntekijät saivat tahtonsa läpi ja Tapsa tuli. Kun reissumies nosti lierihattuaan ja sanoi, että ”terveisiä maantieltä”, niin aplodit olivat arvatenkin valtavat. Se jäikin Rautavaaran viimeiseksi esiintymiseksi, sillä hän kuoli vajaat kaksi viikkoa myöhemmin 25.9.1979.

Tarjottavaa piti olla paljon, 2000 kiloa hernerokkaa, 250 ruisvuokaleipää, paria pulloa olutta mieheen, 650 litraa kahvia ja 3600 kahvileipää. Tarjoilijoita oli 90.

Vuotta aiemmin 14.9.1978 oli muurattu peruskivi. Päämuurareina toimivat Kekkonen ja Kosygin. Sitten mentiin juhlalounaalle Kostamus-kievariin, jonne tuli 250 kutsuvierasta. Lounaan isäntänä toimi pääministeri Kosygin, joka oli etukäteen tuottanut tarjoiltaviksi helmikaviaaria, lohta ja piparjuurikinkkua. Paljon muitakin herkkuja oli, ainakin muikkukalakeittoa, lampaansatulaa ja asianmukaisia jälkiruokia ja -juomia.

Päävieraiden pöytään ei tavallisilla tarjoilijoilla ollut asiaa, vaan sen homman hoitivat hienoihin asuihin pukeutuneet miestarjoilijat, jotka ennen tarjoilua maistattivat ruuat Kosyginilla. Taisivat olla turvamiehiä.

Tilaisuudessa puhuivat Kosygin, Kekkonen ja Finn-Stroin hallituksen puheenjohtaja Kauko Rastas. Pari päivää myöhemmin sai Jorma Tuukkanen vuolaan kiitoskirjeen kauppa- ja teollisuusministeri Eero Rantalalta, joka kirjeen lopuksi totesi: ”Näin tekee osuuskauppaväki…”

Nämä Kostamus-jutut ovat pieni osa 270-sivuista kirjaa, joka käy muistelmien kautta läpi edistysmielisen osuustoimintaliikkeen historiaa vuodesta 1917 alkaen. Jo aikaisemmin on kahteen otteeseen kerätty ja julkaistu tällaista muistitietoutta, ja nyt julkaistussa kirjassa pääpaino on vuosissa 1960 - 2000. Muistelijoita on 45.


kari.naskinen@gmail.com

Bergmanin Satamakaupunki Rossellinin hengessä

Vaikka teatterimies Ingmar Bergman (kuvassa oik.) kertoi 1940-luvulla vasta opiskelleensa kameran objektiiveja ja muuta elokuvatekniikkaa, olivat hänen elokuvansa jo silloin laadultaan täysin kelvollisia. Tärkeänä vaikuttajana tähän oli varsinkin Svensk Filmindustrin kuvaajana 1935-70 toiminut Gunnar Fischer (vas.), jonka ensimmäinen 12:sta Bergmanille kuvaamasta elokuvasta oli Satamakaupunki (1948). Siihen Bergman oli hakenut mallia Italian elokuvan neorealismin kaudelta, ja Bergman sanoikin, että ”Satamakaupunki tehtiin täysin Rossellinin hengessä”.

Malleina toimivat varmaankin Rooma – avoin kaupunki (1945) ja Paisa (1946). Ideana oli viedä tapahtumia pois studiosta ja tämä Satamakaupungissa selvästi näkyy. Heti alussa ollaan Göteborgin satamassa, jossa Berit hyppää mereen yrittäessään itsemurhaa, sitten Fischer on kuvannut hiilen ja suolan lastausta ja muuta sataman toimintaa. Myöhemmin kamera käy Beritin työpaikalla metallituotetehtaassa, on myös kaupunkikuvia Södertäljestä, ja elokuva päättyy Beritin ja Göstan uuden elämänvaiheen alkamiseen sataman tienoille. Suurin osa elokuvasta on kuitenkin tehty studioissa.

Elokuvan alussa Gösta palaa meriltä kahdeksan vuoden jälkeen kotimaisemiin. Satamamiesten kämpässä Gösta lukee kuusi vuotta merimiehenä olleen Harry Martinssonin ensimmäistä romaania Matkoja ilman päämäärää (1932). Berit kotonaan lukee aikakauslehdestä novellia Tie onneen. Tuttuja, vaikeita Bergmanin teemoja myöhemminkin. Eikä helppoa ole nytkään.

Berit on ollut muutaman vuoden tyttöjen kasvatuslaitoksessa, joutunut vääränlaiseen seuraan, mutta asuu nyt kuitenkin kotona huonosta miehestä eronneen äitinsä luona. Göstan rakastuessa tyttöön nämä taustat alkavat vähitellen paljastua ja Gösta tietenkin kokee suurta pettymystä.

Myös yhteiskunnalliset asiat nousevat esille. Beritin kaveri Gertrud joutuu turvautumaan abortintekijäpuoskarin apuun ja kun viranomaiset yrittävät saada Beritiltä tietoa laittomasta abortintekijästä, Berit lataa jotenkin tähän tapaan: ”Kyllä rikkaiden lasten ja niiden kavereiden abortit hoidetaan rahalla ja parhaalla mahdollisella hoidolla, mutta meikäläiset joutuvat kääntymään toisenlaisten palvelujen puoleen.”

Gunnar Fischer kuvaa kaikkea tyylikkäästi, tunnelmia taitavasti myötäillen ja luoden. Musta ja valkoinen, valot ja varjot eivät vielä ole niin jyrkkäsävyisiä kuin Bergmanin elokuvissa kymmenen vuotta myöhemmin, mutta Fischerin osuus Bergmanin elokuvien ilmeessä on selvä. Fischerin viimeinen Bergman-elokuva oli Paholaisen silmä (1960), minkä jälkeen Bergmanin kuvaajaksi tuli huippumaineen saanut Sven Nykvist. Hän jatkoi sujuvasti siitä, mihin Fischer oli Bergmanin kuvallisen näkemyksen toteuttamisen jättänyt.

Satamakaupungin Gösta on monista muista rooleista tuttu Bengt Eklund, mutta Beritin roolin esittävä Nine-Christine Jönsson on ainakin Suomessa jäänyt melko tuntemattomaksi näyttelijäksi. Bergman ohjasi häntä myös Göteborgin ja Malmön teattereissa, minkä jälkeen hän lopetti ja ryhtyi 1950-luvun lopulla romaanikirjailijaksi, mutta hänen kirjojaan ei ilmeisesti ole suomennettu.

kari.naskinen@gmail.com

sunnuntai 7. lokakuuta 2018

Melvillen uskontokriittinen elokuva kysyy vaikeita


Rikoselokuvista Jean-Pierre Melville parhaiten tunnetaan, mutta sisällöllisesti hänen vahvin elokuvansa on Kiusaus (1961). Melville oli ateisti ja tässä elokuvassa hän on perusteellisesti lähestynyt uskonnon ja kirkon olemusta tilanteessa, jossa niiden merkitys korostui, natsimiehityksen aikana Ranskassa. Yhdeksi kysymykseksi Melville ottaa sen, kuinka helposti tai kuinka rehellisesti ihminen voi muuttaa itseään perustavanlaatuisissa asioissa. Kommunistikin Melville oli, ja yksi nainen sanoo elokuvassa, että kyllä hän nyt voi uskoa Jumalaankin, koska on sota.

Elokuva perustuu Ranskan tunnetuimman kirjallisuuspalkinnon saaneen Beatrix Beckin romaaniin Léon Morin, pretre (1952). Yksinhuoltajaleskirouva Barny on muuttanut työpaikkansa mukana Pariisista pieneen alppikylään, kun miehitys on alkanut. Uudessa asuinpaikassa on miehittäjäsotilaita sekä Italiasta että Saksasta, ja lopulta sinne tulevat myös amerikkalaiset. Yksi amerikkalaissotilas yrittää vongata Barnylta rakkautta epämiellyttävällä tavalla, ja kun Barnyn alakouluikäinen tytär on tässä tapahtumassa vieressä, hän kysyy äidiltä: ”Ovatko nämä toisia saksalaisia?”

Kylän pappiin Léon Moriniin ottaa Barny yhteyttä keskustellakseen uskonasioista, joista Barnylla on samat ajatukset kuin Melvillellä. Pappi ottaa keskusteluhaasteen vastaan ja sitten tulevat esille pohdinnat käännynnäisistä. Miehitysvaihe johti ”takinkääntämisiin” oman edun vuoksi, ja Barnykin vei lapsensa kastettavaksi, jotta peittyisi lapsen kuolleen isän juutalaisuus.

Valekääntymisiä tietenkin tapahtui noissa olosuhteissa, mutta pappi arvosteli myös omia seurakuntalaisiaan siitä, että he ovat vain kirkossa käyviä sunnuntaikristittyjä – ovatko he yhtään parempia kuin nämä vasta hädissään kääntyvät? Lisäksi pappi esittää kritiikkiä kirkon kalliin omaisuuden haalimisesta ja siitä, että kun joku rikas kyläläinen kuolee, pitää hautausjuhlallisuuksiin osallistua kolmen papin. Köyhemmille riittää yksi.

Valekääntymisiä Melville korostaa silläkin, että hän valitsi papin rooliin nimenomaan Jean-Paul Belmondon, joka edellisvuonna valmistuneessa Viimeisessä hengenvedossa esitti pikkurikollista humanteria. Melville itsekin oli pienessä roolissa tässä Jean-Luc Godardin elokuvassa. Barny on Emmanuelle Riva, joka juuri oli tehnyt huippuroolin Alain Resnaisin elokuvassa Hiroshima, rakastettuni (1959). Eikä Hiroshimaa saa unohtaa, eikä Auschwitzia, kuten Emmanuelle Rivan esittämä Elle tietää – nyt sitten natsit ja miehitys tässä elokuvassa. Molemmat ovat rooleissaan, tekee mieli sanoa täydellisiä. Katsoja tuntee heidän kipunsa.

Yhdenlainen käännynnäinen Melville itsekin oli. Hänen oikea nimensä oli Jean-Pierre Grumbach, mutta toimiessaan Ranskan vastarintaliikkeessä hän otti peitenimekseen Melville kunnioituksesta kirjailija Herman Melvilleä kohtaan ja piti tätä nimeä elämänsä loppuun asti.

Léon Morin on joka tapauksessa syvästi uskova pappi, joka kuitenkaan ei ota vastaan kaikkea kritiikittömästi. Hän on myös avarasydäminen ja suhtautuu ymmärtävästi vakaumuksellisen kommunistinaisen lähestymiseen, vaikka ymmärtääkin tilanteen epänormaaliuden. Synninpäästönkin Morin antaa Barnylle, joka ateismistaan huolimatta tulee kirkkoon ripittäytymään.

Taas vaikeita kysymyksiä rivien välistä: voisiko miehittäjänatseille antaa synninpäästön? Entä vastarintaliikkeen porukalle, joka myös syyllistyi kymmenen käskyn rikkomiseen?

Mielenkiintoisia ovat heidän keskustelunsa sen jälkeen, kun pappi on antanut Barnylle kirjoja luettaviksi. Yksi niistä on saksalaisen teologin Karl Adamin Jeesus-kirja; Adam leimattiin sotien jälkeen natsimyönteiseksi. Yhtä kirjaa Barnylle esitellessään hän puhuu empiriokritisismistä, joka on puhdasta kokemusta painottava tieto-opillinen käsitys. Me katsojat emme näe kirjaa, mutta hyvin luultavaa on, että se on Leninin Materialismi ja empiriokritisismi (1909), joka on suomeksikin ilmestynyt.

Lenin kirjoitti, että ”eilen tietojemme rajana oli atomi, tänään elektroni ja huomenna tämäkin raja katoaa”. Näiden maailmantietouden rajojen sisälle ei Jumala mahtunut, eikä mahdu rajojen kadotessakaan. Materialismin empiriokritisismillä Lenin selkiytti työväenluokan ja materialismin paikan maailmassa sekä antoi suunnan yhteiskunnan kehitykselle.

Melvillen assistenttina elokuvanteossa oli Volker Schlöndorff, joka esiintyy pienessä roolissakin saksalaisena sotilaana. Dvd:n lisämateriaalissa Schlöndorff ihmettelee, miksi Melville tämän elokuvan teki. Samoin ihmettelee, miksi Melville palkkasi hänet apulaisekseen, vaikka Melvillellä oli edelleen varsin kriittinen suhtautuminen saksalaisiin.

Elokuvalle annettiin Suomessa kaupallisesti vetävämpi nimi Kiusaus. Jonkin verran seksuaalista vetoa Morin tunteekin Barnya kohtaan, mutta elokuvan nimeksi tuo asia ei oikein riittävä ole, antaa vain väärän kuvan elokuvan sisällöstä. Kun elokuvan lopussa Barnyn ja papin tiet eroavat, pappi sanoo: ”Näemme toisiamme taas, ei tässä maailmassa, vaan toisessa”. Ehkä siellä sitten…

kari.naskinen@gmail.com

perjantai 5. lokakuuta 2018

Hiljaista musiikkia hiljaiselle katsomolle

Lahden kaupunginteatterin pienessä Eero-salissa oli tänään perjantaina vain 27 katsojaa. Näytelmänä oli ruotsalaisen Lars Norénin Hiljaista musiikkia, ja veikkaan, että seuraavissa näytöksissä yleisöä on vielä vähemmän, kun tieto näytelmän olemuksesta leviää. Tämä näytelmä ei ole sopusoinnussa oman aikamme kanssa, se on hidas, se on hiljainen, siinä on tylsä juoni, sitä katsoessa joutuu ajattelemaan – joku voisi sanoa, että vittu mitä säätöö.

Kysymys on kahden lapsen kuolemasta ja niiden seurauksena myös avioeroista. Mitenkään ei selviä, miten lapset ovat kuolleet, mutta tilanteet ovat tietenkin katastrofaalisia. Siinä vanhempien elämä pysähtyy. Ei oikein ole sanoja, millä puhua, kun ei riitä ymmärrys siihen, miksi juuri meille näin kävi. Koska asia itsessään on mahdottoman vaikea ja suru mittaamattoman suuri, puhuminen siitä ei onnistu. Puhutaan mieluummin olohuoneen verhoista, kesän säästä, perheen ensimmäisestä autosta Renault 5 L:stä tai muusta mitäänsanomattomista.

Kuten ohjaaja Jarno Kuosa käsiohjelmassa kirjoittaa, ”henkilöiden välille virittyvät valtavat lataukset. Tapahtumien ja henkilöiden todistaminen tuntuu lumoavan maagiselta; kuin seisoisi keskellä hiljaisuutta, jossa sanaparit muodostavat runollisen kudelman.”

Aivan näin runollisena en minä hiljaista vuoropuhelua kokenut. Sen sijaan odotin koko ajan jotakin, mutta mitään ei tullut. Ei tullut huomennakaan, vaikka Norén onkin maininnut yhdeksi esikuvakseen Samuel Beckettin. Pinnan alla sen sijaan tapahtuu koko ajan, mutta tapahtuminen jää hiljaiseksi sanattomuudeksi.

Se hiljainen musiikki näytelmässä on J.S. Bachia ja Gustav Mahleria, joista jälkimmäisen elämä meni täysin raiteiltaan perheen esikoistyttären kuoltua tulirokkoon tai lavantautiin. Karmealta tuntui sekin, että Mahler oli muutamaa vuotta aiemmin säveltänyt sarjan Lauluja lasten kuolemasta. Jean Sibeliukselle kävi samalla tavalla: kun kaksivuotias Kirsti-tyttö kuoli lavantautiin, soitti Janne-isä hautajaisten jälkeen kotona Sydämeni laulua, jonka hän oli säveltänyt kaksi vuotta aikaisemmin (”Tuonen lehto, öinen lehto. Siel on hieno hietakehto, sinnepä lapseni saatan).

Näytelmässä musiikki soi minimalistisesti ja niin etenee myös henkilöiden vuoropuhelu. Tämä on erikoisen taitavaa Norénilta: mitä vähemmän näyttämöllä puhutaan, sitä enemmän katsojan päässä liikkuu. Mutta kukaan ei itke, se ei kuulu tähän vaikeaan kommunikointiin. Eikä syyllistäkään etsitä yhtä lausetta pitempään, koska sillä ei ole enää merkitystä.

Näytelmän rooleissa ovat vaikeimpien kriisien kanssa taisteleva Saana Hyvärinen, uutta starttia elämälleen yrittävä Mikko Pörhölä, läheltä kaiken näkevä ja myös kokeva Teemu Palosaari sekä ainoana yön pahimmasta lehdosta selviytyvä Liisa Vuori.

kari.naskinen@gmail.com

torstai 4. lokakuuta 2018

Suomenkieliset vastustivat Viipurin perustajan patsasta

Tänään on kulunut 110 vuotta siitä, kun Viipurin linnan perustajan Torkkeli Knuutinpojan patsas ensimmäisen kerran paljastettiin Viipurin vanhalla raatihuoneentorilla 4.10.1908. Sotien jälkeen pahoin vaurioitunut patsas siirrettiin pois, mutta paljastettiin uudelleen korjattuna kesällä 1993, kun vietettiin Viipurin perustamisen 700-vuotisjuhlia.

Aivan helppoa ei ruotsalaisen valtaneuvoksen Tyrgils Knutsson patsaan saaminen Viipuriin ollut. Suomen alue kuului noihin aikoihin Venäjän keisarikuntaan, mutta se sinänsä ei ollut ongelmana, vaan se, että suomenmieliset ja -kieliset eivät hyväksyneet viikinkien patsashanketta. Fennomaanit olivat jyrkkinä. Uusi Suometar hyökkäsi Viipurista kotoisin olevan päätoimittajan Viktor Löfgrenin johdolla ankarin sanoin hanketta vastaan. Koska näin oli, päätyi myös kenraalikuvernööri Fjodor von Heiden kieltämään patsaan pystyttämisen. Tämä tapahtui jo 1887, mutta silti kuvanveistäjä Ville Vallgrenin tekemä kipsivalos tuotiin kaupunkiin seuraavana vuonna.

Kipsiluonnos saatiin aluksi puutavarakauppaa harjoittaneen konsuli Carl Boreniuksen kotiin, josta se siirrettiin raatihuoneelle. Viipurin vanhankaupungin historiasta tohtoriksi väitellyt Petri Neuvonen kirjoittaa, että vuoden 1905 suurlakko muutti poliittista tilannetta Suomessa ja venäläiset antoivat vihdoin luvan patsaan pystyttämiseenkin. Vuonna 1906 kaupunginhallinnon viralliseksi kieleksi muutettiin suomi.

”Kaupunki antoi Vallgrenille tehtäväksi huolehtia teoksen valattamisesta pronssiin Pariisissa. Täysin yksimielisesti ei valtuusto asiaa päättänyt. Vähemmistössä olleiden suomenkielisten joukossa hanketta vastustettiin edelleen tehtailija Matti Pietisen johdolla", kirjoittaa Neuvonen.

Tilanne pysyi siis avoimen poliittisena. Jako kuitenkin muuttui sellaiseksi, että enää ei kysymys ollut varsinaisesti Suomesta ja Ruotsista, vaan kuten sosiaalidemokraattien sanomalehti Työ kirjoitti marraskuussa 1906, että Torkkeli Knuutinpoika oli ollut Karjalan kansan sortaja ja raaka verinen valloittaja. Ihmeteltiin, että ”rahaporvaristo” halusi tällaista suomalaisten alistajaa ihannoida.

Patsas joka tapauksessa saatiin valmiiksi ja pystytettiin. Mielipideilmastoa tasoitti se, että suomen kielen isä Mikael Agricola oli juuri saanut komean muistomerkkiveistoksen tuomiokirkon eteen, joten nyt oli ruotsinkielisen Viipurin esi-isän vuoro.

Patsaan paljastustilaisuus aloitettiin Wiipurin torvisoittokunnan esittämällä Sibeliuksen Finlandialla, jonka jälkeen juhlapuheen piti suomeksi tunnettu teollisuusmies Eugen Wolff. Kauppaneuvos Borenius oli myös runoniekka, joka esitti ruotsinkielisen runonsa. Kaupunginvaltuuston puheenjohtaja, hovioikeudenneuvos G.W. Homén puhui ruotsiksi ja lopuksi kuultiin Maamme-laulu. Kukkatervehdykset patsaan juurelle olivat ruotsalaishenkisiä: Svenska folkpartiet, Handelsgillet, Svenska lyceum i Viborg och Arbetets Wänner.

Sos.dem. lehden kuvaus tapahtumasta ei tuonut helpotusta hurri- ja herravihaan: ”Koskaan ennen ei Wiipurissa ollut nähty niin paljo parempia ihmisiä yhdessä läjässä.”

Nykyisin ”nuutinpojan passas” on hyvässä kunnossa. Samoin Jussi Mäntysen Hirvi ja Yrjö Liipolan Metsän poika Torkkelinpuistossa. Emil Wikströmin tekemästä Agricola-veistoksesta sen sijaan ei ole enää jäljellä muuta kuin uusintavalos osasta patsasta luterilaisen Pietari-Paavalin kirkon vieressä; alkuperäinen hävisi jonnekin, kun suomalaiset olivat lähteneet viemään sitä pois talvisodan jaloista.

kari.naskinen@gmail.com

tiistai 2. lokakuuta 2018

Tohtori Linz ja natsitervehdys


Natsi-Saksan miehitysvallan aikana 1940-44 olivat amerikkalaiset elokuvat kiellettyjä Ranskassa. Eivätkä ranskalaiset itsekään saaneet vapaasti tehdä elokuvia. Saksalaiset ottivat elokuva-alan haltuunsa mm. perustamalla Joseph Goebbelsin propagandatarkoituksiin tuotantoyhtiön Continental Filmsin. Se oli ranskalainen yritys, mutta tarkassa saksalaisessa kontrollissa.

Televisiosta tuli juuri näytteeksi yhtiön 1942 tuottama elokuva Murhaaja asuu numerossa 21. Henri-Georges Clouzotin ohjaama elokuva on tyypillinen sen ajan komedia, jossa on vähän hassuttelua ja hauskaa, väärinkäsityksistä aiheutuvaa sekaannusta ja vähän jännitystä. Ei kummoinen esitys, eikä vedä alkuunkaan vertoja Clouzotin parhaille elokuville, kuten Korppi (1943), Pelon palkka (1953) ja Pirulliset (1955).

Elokuvassa on kuitenkin yksi kohta, joka kiinnitti huomiota jo sen tullessa teattereihin: poliisin pidättäessä tohtori Linzin tämä nostaa molemmat kätensä ylös, ja kun poliisi ei heti ole aivan tiukkana, laskee Linz vasemman kätensä alas, jolloin oikea jää natsitervehdysasentoon. Tohtorin nimi taas vie saksalaiseen Linzin kaupunkiin, jossa Adolf Hitler alakouluikäisenä asui perheensä kanssa.

Elokuvassa murhaajia on kaikkiaan kolme, jotka kollektiivisesti ovat tappaneet ihmisiä, varsinkin huonoiksi kansalaisiksi katsomiaan. En löytänyt tietoa siitä, miten saksalaiset elokuvan ilmestyessä suhtautuivat tähän verhottuun kritiikkiin.

Vastaavanlaista symboliikkaa on Korpissa, mutta siinä piikki kohdistuu myös ranskalaisiin, jotka syyllistyivät ilmiantoihin natseille. Kun Ranska vapautui, Korppi joutuikin joksikin aikaa esityskieltoon ja Clouzot työkieltoon. Tämänkin elokuvan tuotti Continental Films, joka olemassaolonsa aikana ehti tuottaa miehitetyssä Ranskassa 30 elokuvaa. Myös vanhat ranskalaiset tuotantoyhtiöt saivat tehdä elokuvia, mutta nekin olivat saksalaisten kovassa ennakkosensuurissa.

Valtaosaltaan Vichyn Ranskan elokuvat olivat joka tapauksessa sellaisia, että Goebbels merkitsi tyytyväisenä päiväkirjaansa: ”Ranskalaiset tarvitsevat pikkurohkeita elokuvia, tyhjiä ja jopa vähän typeriä. On meidän asiamme pitää huolta, että he saavat niitä.”

kari.naskinen@gmail.com

maanantai 1. lokakuuta 2018

Tyhjiö, taiteilijaelokuva kuin suoraan todellisuudesta

Ennen elokuvan alkamista tuli valkokankaalle Suomen elokuvasäätiön mainos, jossa oli teksti: ”Elokuvasäätiö tukee kotimaista elokuvaa Veikkauksen tuotoilla.” Sitten olivat alkukuvat kahdesta ulkomaisesta elokuvasta ja niiden jälkeen alkoi Aleksi Salmenperän ohjaama elokuva Tyhjiö. Säätiöltä ei tuotantotukea Salmenperän elokuvaan kuitenkaan tullut, kun ei sitä anottukaan. Anomattomuus johtui siitä, että Salmenperä oli saanut säätiöltä kielteisen päätöksen, kun oli hakenut tukea elokuvahankkeelleen, jossa tarkoituksena oli tehdä elokuva Juha Jokelan näytelmästä Fundamentalisti. Tästä sisuuntuneena valmiina ollut ydinjoukko ryhtyi tekemään ilman säätiön apua toisenlaista elokuvaa ja syntyi Tyhjiö.

Elokuvaa tehtiin neljä vuotta kunkin mukana olleen muiden töiden ohella. Tämä huomioon ottaen kokonaisuus vaikuttaa hämmästyttävän ehjältä. Elokuva on vakava komedia taiteilijapariskunnan elämästä, joka ei suju niin kuin pitäisi. Eero on viisi vuotta tekstinsä kanssa jumissa ollut kirjailija, mutta elokuvanäyttelijä Pihlalla menee paremmin. Kunnianhimoisen Pihlan ongelma on kuitenkin se, että työt eivät riipu vain ammatin osaamisesta, vaan olisi otettava huomioon myös julkisuuden vaatimukset - pinnalla pitää pysyä, jotta rooleja tässä viihdemaailman vinhassa myllyssä saa edelleen.

Sisäänlämpiävää satiiria elokuvassa on paljon. Hyvää kaupallista julkisuutta Pihla saa esimerkiksi osallistumalla television pieruaiheiseen viihdeohjelmaan. Sitten myös kysytään, onko se eteenpäinmenoa uralla, jos lähtee ulkomaille elokuvaan, jossa roolina on olla ruumispakettina auton takakontissa.

Totta ja tarua. Tämä on näköjään elokuvan tarkoituskin, koska pienissä rooleissa vilahtelee myös muita taiteilijoita, jotka esittävät nimenomaan itseään: Jörn Donner, Kari Hotakainen, Sofi Oksanen ym. Eikä Laura Birnin roolinimikään ole sattumalta Pihla Sucksdorff, sillä yhdessä kohtauksessa rooli-Pihlan kanssa keskustelee Pihla Viitala, joka on kertonut, että Hollywoodissa hänelle ehdotettiin abortintekoa. Hollywoodissa Pihla Viitala teki ns. rohkean elokuvan Hannu ja Kerttu: Noitajahti (2013). Myös Laura Birn on käynyt ulkomailla elokuvanteossa. Todentuntua saadaan myös sijoittamalla Pihla ja Eero television Efter nio -ohjelmaan ja  viemällä Eero Helsingin kirjamessuille.

Eero on jo tunnustusta saanut kirjailija, mutta nyt hän on Pihlan sanonnan mukaan kuin ”lamaantunut näätä”. Sopimus uudesta romaanista on kustantajan kanssa tehty, ennakkopalkkiokin saatu, mutta mitään ei synny. Itsetunto on nollassa. Samoin perhe-elämä, koska miehen tuskaa ei yhtään helpota se, että vaimolla sentään menee ainakin taloudellisesti hyvin.

Voi kuvitella, että tilanne on raastava. Kun arkisempaa työtä tekevä duunari joutuu työttömäksi, sekin on viheliäistä, mutta sitä työttömyyttä ei seuraa koko kansa iltapäivälehtien tai netin kautta. Duunarin työttömyyden syynä on ehkä rakennetyöttömyys tai suhdannelasku, mutta taiteilijan nollatilaan on yleensä syynä vain hän itse. Eikä Eeroa tietenkään helpota se, että samanikäinen korpikirjailija Kuutsa Lapista on jo saanut Finlandia-palkinnon ja on miesten tavatessa menossa ottamaan vastaan Eino Leino -palkintoa. Kuutsalla on lappilaiskirjailijan stereotypiaan osuva tiukka periaate: ”En koskaan ota tippaakaan alkoholia heräämisen jälkeen kahteen tuntiin.”

Eero ja Kuutsa (Tommi Korpela ja Hannu-Pekka Björkman, kuvassa) tekevät tässä itseironisessa komediassa erinomaista työtä. He ovat juuri sellaisia kuin heidän tilanteissaan pitääkin. Eero surkimuksena tyhjää paistavan näyttöpäätteen edessä ja Kuutsa lattialle sammuneena vahvistavat sitä kirjailijakuvaa, joka ei kuitenkaan yleistäen oikea ole. Varsinaisen komediaroolin tekee Kari Heiskanen Pihlan isänä, joka tietää kaikesta kaiken ja on valmis analysoimaan mitä tahansa milloin tahansa, on kulttuurihenkilö omassa tyhjiössään (nykyisin puhutaan myös kuplista).

Elokuvan pitkän valmistumisprosessin aikana Laura Birn oli tekemässä myös Auli Haapasalon elokuvaa Syysprinssi (2016) ja siinäkin hänen äitiään esittää Kaija Pakarinen. Tässä Anja Kaurasen omaelämäkerralliseen romaaniin perustuvassa elokuvassa on samoja teemoja kuin Tyhjiössä: luomisen tuska, vahva nainen ja heikko mies.

Syysprinssin yhdessä repliikissä sanotaan: "Fiksuja emme ole, ässiksi emme tule, olkaamme siis ulalla." Tyhjiössä Pihla lähestyy ässävaihetta, mutta Eero on ihan ulalla.

kari.naskinen@gmail.com

sunnuntai 30. syyskuuta 2018

Älkää koskeko ryöstösaaliiseen

Tässä kuvassa on paljon. Se on yhdestä kaikkien aikojen parhaasta rikoselokuvasta, Jacques Beckerin Älkää koskeko (Touchez pas au grisbi, 1953). Kuvan keskellä on ranskalaisen elokuvan suurin näyttelijä Jean Gabin, vasemmalla on ensimmäisessä elokuvaroolissaan Lino Ventura ja mukana on myös nuori Jeanne Moreau, joka tässä pienessä roolissaan nähtiin Suomessa ehkä ensimmäisen kerran.

Elokuva kertoo rikollisista, jotka selvittelevät välejään. Ne eivät ole kunnossa, koska 96 kilon kultaryöstösaalis on vielä jakamatta. Enemmän elokuvan sisältöä ovat kuitenkin ystävyys ja solidaarisuus, joita aletaan arvostaa, kun ikää karttuu. Jean Gabin oli elokuvan valmistuessa 49-vuotias ja esittää suunnilleen samanikäistä Maxia, ja Jacques Becker oli 48-vuotias. Myös petos kuuluu elokuvan teemoihin.

Elokuva on hieno tutkielma vanhenemisesta. ”Haluan jäädä eläkkeelle. Näetkö pussit silmiemme alla”, sanoo Max ystävälleen Ritonilta, kun Max on tullut siihen vaiheeseen, että haluaisi jo eroon gangsterinurastaan. Rankkojen viimeisten vaiheiden jälkeen Max onnistuukin tavoitteessaan ja istuessaan baarissa lukemaan sanomalehteä hän ottaa rintataskustaan lukulasit, ensimmäisen kerran.

Becker kuvaa rauhallisen kauniisti Maxin elämänvaihetta, jota kultalasti painaa. Enemmän painaa kuitenkin asiat ihmisyydessä. Max menettää koko saaliin pelkästään siksi, että ystävyys Ritonin kanssa pilaa koko homman, kun saaliinjakotapaaminen toisten gangsterien kanssa epäonnistuu pahoin.

Elokuvan tunnusmelodia on Jean Wienerin säveltämä Kun yö saapuu Pariisiin. Maxillekin yö saapui, sillä paras kaveri kuoli, joskin oma henki sentään säilyi. (Suomeksi laulun esitti Olavi Virta.)

Becker ei kohdista elokuvansa rikokseen, vaan ihmisiin. Kamera katsoo elokuvan henkilöitä koko ajan silmien tasolta, kuin kaltaisiamme. Yksi hienoimmista kohtauksista on Maxin ja Ritonin vetäytyminen Maxin salaiseen kakkosasuntoon, jossa kuvataan miesten tavallista olemista. Max ja Riton ovat kuin ketkä tavalliset ihmiset tahansa, voitelevat korppujen päälle maksapasteijaa, harjaavat hampaansa, pukeutuvat yöpukuihin ja menevät nukkumaan Max sänkyynsä ja Riton sohvalle. Muutenkin Beckerin elokuvissa nähdään paljon pieniä yksityiskohtia, joissa ei ehkä viivytä pitkään, mutta ne luovat kokonaiskuvaa ajasta ja paikasta.

Älkää koskeko on muutenkin kuin hetki menneisyydestä. Max valitsee baarin Wurlitzer-jukeboxista Wienerin sävellyksen, baarissa poltetaan tupakkaa, kauniisti pukeutuneilla naisilla on kapea uuma (siitä voi vähän ottaa kiinnikin) ja korkokengät, toisiaan teititellään, jos ei ole tehty sinunkauppoja. Tämä on se sodanjälkeisten vuosien Ranska, jota Becker hienosti kuvasi monessa muussakin elokuvassaan.

Pitkä jana: Becker toimi aikaisemmin Jean Renoirin apulaisohjaajana ja tämän elokuvan leikkasi rouva Marquerite Renoir. Janaan tuli pieni taitos - tai jatkumotaitos - maaliskuussa 1960, kun Ranskan elokuvan uusi aalto oli jo ensimmäisiä kertoja lainehtinut. Samana viikonvaihteena 16.-18.3.1960 saivat ensi-iltansa Beckerin viimeiseksi jäänyt elokuva Tunneli ja Jean-Luc Godardin ensimmäinen pitkä elokuva
Viimeiseen hengenvetoon.
Becker oli kova automies siitä päätellen, että hänen elokuvissaan ajettiin paljon ja monenlaisilla autoilla. Tässäkin elokuvassa on oikein ranskalaisten autojen kavalkadi, mm.  Peugeot 203, Renault 4 CV, Simca Aronde, Ford Vedette, Delahaye ja Hotchkiss. Muunmaalaisista autoista ovat esillä Chevrolet Imperial, Chrysler Imperial, Ford Mercury ja Ford Taunus.

Elokuvan nimen kanssa minulla oli vaikeuksia, kun en huonolla kielipäälläni osannut kääntää grisbi-sanaa. Ilmeisesti samasta syystä on elokuvan suomenkielinen nimi jätetty aikoinaan vajaaksi. Nyt kansainvälisenä kääntäjien päivänä 30.9. kuitenkin luulen monen mutkan kautta selvittäneeni, että grisbi tarkoittaa jotenkin ryöstösaalista, eli
Älkää koskeko ryöstösaaliiseen.

kari.naskinen@gmail.com


lauantai 29. syyskuuta 2018

Puntilan isännän revyy


On paljon keskustelu siitä, onko Puntilan isäntä ja hänen renkinsä Matti enemmän Bertolt Brechtin vai Hella Wuolijoen näytelmä. Nyt Helsingin kaupunginteatterissa menevä esitys on kuitenkin kaikkein eniten ohjaajansa Kari Heiskasen näytelmä. Heiskanen on tehnyt tästä 70 vuotta vanhasta yhteiskunnallisesta komediasta värikkään revyyn, jossa Puntilan juoppo isäntä pitää sellaista metakkaa, ettei pahemmasta väliä.

Alkuperäisen näytelmän teemat kyllä tulevat esille, mutta suureksi osaksi ne kuitenkin peittyvät siihen farssimaiseen karnevaaliin, jota musiikki ja riemunkirjava puvustus tukevat. Pertti Sveholm on kaiken keskipiste. Hän on tyyppinä aivan mahtava tällaiseen hullutteluun, jossa näyttelijästä otetaan irti kaikki repäisevä osaaminen. Sveholm isomahaisena ja kovapuheisena talonisäntänä on kuin malliesimerkki entisajan ”pelkojohtajasta”. Tänä päivänä Johannes Puntila ilmaisisi voimakkaasti kantansa Sipilän hallituksen suunnittelemien irtisanomissäädösten puolesta. Puntilakin antaa Surkkalalle potkut, koska mies on maineeltaan punikki.

Puntila on työpaikkakiusaaja pahimmasta päästä, sietämätön. Pärstäkerroin ratkaisee ja orastavalle ay-liikkeelle haistatetaan pitkät. Kapinointiakin esiintyy, mutta kiusaajan tahtoon on silti alistuttava, koska leivästä on kysymys. Kuten Brecht on sanonut, ”ihmiset eivät hallitse kartanoa, vaan kartano hallitsee ihmisiä. Maatila määrää perheasiat ja tuhoaa kaikki yksilölliset suhteet.”

Toinen puoli Puntilasta on se ryyppymies, joka muutaman konjakin saatuaan muuttuu kaikkien kaveriksi. Kännissä Puntila on kansaa, metsää, peltoja, lehmiä ja Hämeen maakuntaa kyynelsilmin rakastava idealisti. Kun autokuski Matti on vienyt Puntilan Lammilta Aulangolle, jossa vierähtää kolme vuorokautta, niin se on menoa eikä nokitusta. Aulangolla ei näytelmä ole enää edes revyytä, vaan rumarillimareitä.

Puntila on siis alkoholisti, mutta ehkä Bercht ja Wuolijoki haluavat ilmaista tällä myös sitä, että Puntila on oman yhteiskuntaluokkansa vanki, ja välillä on päästävä vapaalle. Oman luokkansa vanki on myös Matti, mutta hän ottaa vapautensa toisella tavalla ja lähtee lopussa pois Puntilan tilalta. Nämä asetelmat ovat näytelmän niitä elementtejä, joita Brecht ja Wuolijoki korostivat – kapitalismikritiikki ja luokkaristiriidat, mutta Heiskasen versiossa ne jäävät sivuseikoiksi.

MYÖS TÄTÄ PÄIVÄÄ

Näytelmä ei olisi nykyteatteria, jos tällaista vanhaa näytelmää ei sidottaisi jotenkin omaan aikaamme. Tässä tapauksessa tämän ei tarvitse olla edes väkinäistä, koska yhteiskunnallisissa ja muissakin esille tulevissa asioissa on paljon samaa kuin oli silloin sotien jälkeen. Pienin viittein yhteys rakennetaan: yhdellä Puntilan työmiehellä on NHL-jääkiekkosarjan t-paita ja Puntilan tehdessä raittiuslupauksensa Sveholm matkii Johannes Virolaista. Puntilan auto sentään on vanha Buick, joskin näyttämöllä pyörivä auto on Chevrolet.

Nykyisin teatterissa on jonkinlaista muotia sellainen, että näyttelijät haluavat kesken esitysten kertoa olevansa vain näyttelijöitä. Tämä oli toinen näkemäni näytelmä peräkkäin, jossa tapahtui tämä näytelmän irrottaminen itse tarinan kehyksistä. Sveholm puhuu välillä teatterin näyttämömiehistä ja esittelee kesken kaiken katsomon eturivillä istuvan kuiskaajan.

Sveholmin lisäksi näytelmän laajasta henkilöjoukosta nousevat näkyvimmin esille tietenkin Matti ja Puntilan tytär Eeva. Matin roolin vetää Antti Peltola mainiosti. Matti on ollut vasta viisi viikkoa Puntilan palkkalistoilla, eikä hän luokkatietoisena työläisenä pitkään viitsi Puntilaa katsoakaan. Matti tuntee rajansa.

Eeva on Anna-Riikka Rajanen. Railakas likka, ja kun teatterin esitteestä luin, että hän oli viime vuonna ollut Peppi Pitkätossuna, niin samaa energiaa on nyt Eevassa. Isä haluaisi tyttärensä ”piireihin” naittamalla tämän lähetystösihteeri Eino Silakan kanssa, mutta humalassa Puntila taas tajuaa asiat rehellisemmin ja antaisi Eevan ottaa Matin.

Siis että mitä tästä kabareesta kokonnaisuutena sanoo? Ensimmäinen puoliaika pelkkää Sveholmin showta, väliajan jälkeen esitys jämäköityy, mutta Brechtin - Wuolijoen teksti kaikkiaan ei ole omiaan tähän tyylilajiin.

kari.naskinen@gmail.com

perjantai 28. syyskuuta 2018

Eriarvoisuus ei poistu edes rahalla


Kansainvälisesti tunnetuin venäläinen elokuvaohjaaja Andrei Zvjagintsev (54) vieraili elokuvateatteri Orionissa, jossa hän esitteli elokuvansa Jelena (2011) ja vastasi elokuvan jälkeen myös kysymyksiin. Jelenan nimihenkilöä esittää Nadezhda Markina (kuvassa), meillä hänet muistetaan myös erinomaisesta tv-sarjasta Suojasää (2013), joka kertoo elokuvanteosta Mosfilmin studioilla 1960-luvun alussa. Jelena asuu Moskovassa ja on mennyt uudelleen naimisiin niin ikään eronneen, varakkaan Vladimirin kanssa. Molemmilla on vaikeuksia aikuisiksi kasvaneiden lastensa kanssa. Kun Jelena ei ole varakas, vaan elää itseään hieman vanhemman Vladimirin rahoilla, syntyy vastakkainasettelu.

Oikeudenmukaisuus yhteiskunnassa ei toteudu laillisella tavalla, tulo- ja elintasoerojen kuilu syvenee syvenemistään. Rikkaat rikastuvat ja kurjat kurjistuvat. Valtiollisilla tai kunnallisilla päätöksillä tilanne ei korjaannu, joten asiaan on puututtava jotenkin toisin. Jelena-rouva ratkaisee asian omalla tavallaan. Koska vallankumouksestakaan ei tähän hätään ole avuksi, ainoaksi ratkaisuksi jää yksityinen ”suora toiminta”.

Elokuvassa nämä yhteiskunnalliset erot ovat konkreettisesti näkyvissä. Miehellä on rahaa sekä pankissa että kotona kassakaapissa, mutta Jelena ei niistä juurikaan hyödy. Toinen ääripää on Jelenan aikuisen pojan perhe jossakin kaukana surkeassa lähiössä. Siellä tarvittaisiin taloudellista apua, mutta ainakaan Jelenan mieheltä sitä ei irtoa.

Zvjagintsev tekee asetelmasta katsojan kannalta vaikean. Jelenan mies on vastenmielisen itsekäs kitupiikki, mutta toisaalta Jelenan poikakin on vastenmielinen tyyppi kaljaa kittaavana turhakkeena, ja tämän sotaväki-ikään ehtinyt poika on samaa lajia. Katsoja ei voi mielessään jakaa sympatiaa kumpaankaan suuntaan. Tämä on varmaan tarkoituskin: on kiinnitettävä huomio itse asiaan, ei henkilöihin.

Yksilöt joutuvat taistelemaan oikeuksistaan sosiaalisten turvaverkkojen puuttuessa, ja yllättävän muutoksen edessä ainoa ratkaisu on epätoivoinen.
Elokuvan loppu on surullinen. Tilanne on osittain korjaantunut, mutta kaikki on kuitenkin päin persettä. Turhakkeen poika katsoo parvekkeelta pihalla jalkapalloa pelaavia poikia, jotka ovat lähtöisin toisenlaisesta yhteiskunnallisesta asemasta – pelatkoot, parvekkeella syljeskelevä poika ei pysty kuulumaan samaan joukkoon. Eriarvoisuus ei korjaannu edes rahalla, kun järjestelmä kuitenkin on huono.

Zvjagintsev tarkastelee ihmisiä ja tapahtumia kuin viileänä ulkopuolisena. Asioita ei korosteta, vaan kaikki esitetään hillityn tyylikkäästi. Bachin ja Glassin hienostunut musiikki säestää, mutta pinnan alla kiehhuu.

Andrei Zvjagintsev nousi suuren yleisön tietoisuuteen elokuvallaan Leviathan (2014). Sekin on voimakkaasti yhteiskuntakriittinen kuvaten sosiaalista epäoikeudenmukaisuutta yhteiskunnassa, jossa korruptio rehottaa ja todellisuutta hallitsee näköalattomuus. Teema on tuttu venäläisestä taiteesta: vastakkainasettelu pienen ihmisen ja musertavien valtahierarkioiden välillä. Tällaisessa maailmassa ei ihmisillä ei ole varaa välittää
toisistaan. Toisaalta teoksissa pilkahtaa silloin tällöin myös usko ihmisen hyvyyteen – kun siihen vain tarjoutuu mahdollisuus. Zvjagintsevin elokuvat eivät viihdytä, mutta tuntuvat.

Zvjagintseviä on erityisesti Leviathanin jälkeen kritisoitu oman maansa maineen likaamisesta, mutta hänen elokuviaan on esitetty laajalti Venäjän elokuvateattereissa. Ohjaaja itse on kiistänyt vankasti olevansa poliittinen taiteilija. Elokuvien viesti onkin yleispätevän inhimillinen. Vaikka viimeisimmät teokset esittävät kriittisessä valossa venäläisen yhteiskunnan pimeitä puolia, niiden kuvaamat sosiaaliset ongelmat ja ihmiselämän eksistentiaaliset kysymykset ovat tuttuja kaikkialla maailmassa.

Zvjagintsevin kaksi ensimmäistä elokuvaa olivat synkkiä perhetragedioita Isän paluu (2003) ja Karkotus (2007). Näiden eeppisten maaseutu-Venäjän kuvauksien jälkeen Zvjagintsev siirtyi kuvaamaan niitä ikävyyksiä, joita tapahtuu moskovalaisissa kodeissa, ja Leviathanissa maisemat muuttuvat Kuolan niemimaan ankeuteen.

kari.naskinen@gmail.com

keskiviikko 26. syyskuuta 2018

Miehiinmenevä Astrid

Jos Peppi Pitkätossu ja Vaahteramäen Eemeli olisivat kymmenen vuotta kasvettuaan tehneet lapsen, se ei olisi ollut sensaatio eikä katastrofi kummallekaan. Elokuva Astrid Lindgrenin ja paikallislehden päätoimittajan Reinhold Blombergin rakastumisesta ja vauvan syntymisestä sen sijaan oli tätä kaikkea, koska Astrid, silloiselta nimeltään Ericsson, oli vasta 18-vuotias ja Blomberg 48-vuotias. Elokuva Nuori Astrid kertoo tämän tarinan, joka sinänsä ei ole aiheena kovinkaan erikoinen. Jos Astridin ja Reinholdin tilalla olisivat jotkut meille katsojille täysin tuntemattomat ihmiset, elokuva ei suurta huomiota saisi.

Kyllä kööpenhaminalaisen Pernille Fischer Christensenin ohjaama elokuva hyvä on. Siinä korostuu se yhteiskunnallinen tilanne, mikä sata vuotta sitten vallitsi. Pienessä Wimmerbyn kylässä Smoolannissa ei asetelma ollut helppo, kun kaikkien tuntema päätoimittaja sekaantui yhtä tunnetun kirkkoväärtin tyttäreen, jonka päätoimittaja oli palkannut harjoittelijaksi Wimmerby Tidningiin. Blombergilla oli kuusi lasta ensimmäisestä avioliitostaan ja toinen liitto oli juuri hajoamassa.

Eletään 1920-lukua ja kiellettyä romanssia lähestytään heti elokuvan alussa sunnuntain jumalanpalveluksessa, jossa pappi saarnaa Sodomasta ja Gomorrasta. Eikä kauaa mene, kun edetään tilanteeseen, jossa aloitteentekijänä synnilliseen seikkailuun on Astrid. Mies ottaa aloitteen vastaan ja siitä koko souvi lähtee liikkeelle. Mies saa lopulta 1000 kruunun sakon haureudesta, mutta on edelleen valmis vaikka menemään naimisiin Astridin kanssa. Tämä ei kuitenkaan lopulta sovi Astridin suunnitelmiin.

Astrid pakenee jo raskautensa alkuvaiheissa Tukholmaan ja käy synnyttämänsä poikavauvan Kööpenhaminassa. Tukholmassa Astrid käy sihteeriopiston ja pääsee töihin osatessaan sekä kone- että pikakirjoitusta. Toinen työpaikka on konttoristina Kuninkaallisessa automobiiliklubissa (vastaa Autoliittoa Suomessa), jossa Astrid tapaa tulevan puolisonsa, osastopäällikkö Sture Lindgrenin. Vaikka Sture on selvästi kiinnostunut Astridista, niin elokuvassa Astrid on ensimmäisen pusun antaja tässäkin tapauksessa. Sture ei sentään ole kuin yhdeksän vuotta Astridia vanhempi.

Elokuva varmaan noudattaa jokseenkin hyvin todellisia tapahtumia, joskin alkuteksteissä sanotaan, että ”Astrid Lindgrenin elämä on toiminut vain inspiraationa elokuvalle”. Joka tapauksessa kertomus on kova, ja voisi helposti kuvitella, että tuollaisen nuoruudenkokemuksen jälkeen Astrid Lindgren olisi tehnyt ennemminkin hurjia tragedioita kuin mukavia lastenkirjoja.

Astridin roolissa näyttelee Alba August (kuvassa) vastaansanomattoman syvästi ja niin, että läpi tulee koko ajan myös se päättäväisyys, mitä Astrid Lindgren epäilemättä on elämänsä rajuimmassa vaiheessa, omien vanhempiensakin ahdistamana osoittanut. Koskettavimpia kohtauksia ovat ne, joissa Astrid käy Kööpenhaminassa tapaamassa sijaiskodissa ensimmäiset vuotensa kasvanutta Lars-poikaansa. Alba Augustin vanhemmat ovat elokuvaohjaaja Bille August ja näyttelijä-ohjaaja Pernilla August.

Henrik Rafaelsen on päätoimittaja (kuvassa), joka lehtensä, avioeropuuhansa ja lohduntarpeensa kanssa on juuri niin harkintakyvytön kuin tuollaisessa sekamelskatilanteessa ilmeisen usein ollaan. Astrid ei luultavasti tee aloitetta aivan täysillä ja tositarkoituksella, mutta kun mies siihen tarttuu, niin makealtahan se tuntuu, varsinkin kun kylän pojat ovat tansseissa jättäneet Astridin aina pelkäksi seinäruusuksi.

kari.naskinen@gmail.com

maanantai 24. syyskuuta 2018

Lutkan lumoissa


Suuri tragedia siirtyy elokuvasta oikeaan elämään, kun käy läpi Jean Renoirin toista äänielokuvaa Yöperhonen. Kassanhoitaja Maurice Legrand murhaa Lulun, jota näyttelee Janie Marèse. Kun Janie Marèse marraskuussa 1931 on matkalla elokuvan ensi-iltaan, hän kuolee auto-onnettomuudessa. Elokuva ei kuitenkaan ole pelkkä tragedia, vaan myös farssimainen kertomus tavallisen keski-ikäisen miehen hullaantumisesta nuoreen huoraan. Vaikka elokuva ei yllä Renoirin parhaiden teosten rinnalle, niin voi tähän silti todeta sen Francois Truffautin vankan mielipiteen, että Renoir on maailman suurin elokuvaohjaaja, ja Yöperhonen kyllä istuu hyvin Renoirin tuotannon kokonaiskuvaan.

Elokuvan ranskalainen nimi La Chienne suomentuu ehkä parhaiten lutkaksi tai nykykielestä tutummaksi nartuksi; on hieman kevyempi ilmaisu kuin huora. Suomessa elokuva esitettiin ensimmäisen kerran vasta 1967 televisiossa, joten nimi haluttiin sievistellä Yöperhoseksi. Rakastelukohtauksia ei elokuvassa ole, mutta muuten asia tulee suorasukaisesti esille.

Kassanhoitaja Legrand on tylsässä avioliitossa alati nalkuttavan muijan kanssa. Tämän takia Legrand ei silti ilotyttöjen seuraa etsi, mutta satunnainen tapahtuma öisellä kadulla vie Legrandin uuteen tilanteeseen. Niin kauhea pirttihirmu Legrandin vaimo on, että tämän entinen aviomies on maailmansodassa vaihtanut itselleen taistelussa kaatuneen sotilaan henkilöllisyyden, ja rouvalle on ilmoitettu, että hänen miehensä on kuollut.

Sotkua syntyy monenlaista. Lulu rakastaa sutenööriään, mutta Legrand ei tätä tiedä, vaan rakastuu suinpäin Luluun. Legrand harrastaa kotona maalaamista, ja siitä päästään seuraavaan sekamelskaan eli Lulun ja sutenöörin onnistuneeseen taidehuijaukseen. Sitten kuvioihin tulee myös ilmielävänä pirttihirmun puoliso, joten aineksia komedialle on riittävästi. Renoir kuljettaa tarinaa taitavasti ja asettaa lopulta Legrandin ja meidät katsojat moraalisen kysymyksen äärelle: onko sittenkin parempi, että kuolemantuomion saa sutenööri, joka on kaiken pahan alku ja muutenkin vastenmielinen roikale.

Sitä mieltähän Renoir saa meidät olemaan, että parempi on päästää Legrand kuin koira veräjästä. Tätä kantaa puoltaa sekin, että Legrandia esittää loistava Michel Simon, jonka näimme juuri televisiossa Jean Vigon L´Atalantessa (1934). Siinä hän esittää turhautunutta Jules-merimiestä, joka elämänsä iloksi harrastaa antiikkitavaroiden keräämistä. Jules on selvästi Legrandin hengenheimolainen. Kauniita antiikkiesineitä, maalaustaidetta.

Legrandin päästessä eroon vaimostaan hän huutaa ulkona kaatosateessa: ”Vapaus!” Mutta ei auta tämäkään, sillä Lulun kanssa oleminen maksaa, ja Legrand jääkin kiinni kavalluksesta. (Äskettäin elokuva tuli taas televisiosta ja suomenkielisessä tekstityksessä sanottiin, että kavallus oli 2500 euroa. Siis 1931.)

Legrand sai potkut firmasta, ja kun Legrand asioiden todellisen laidan hänelle selvittyä iskee suutuspäissään Lulun veitsellä kuoliaaksi, niin kertomuksen lopussa Legrand nähdään kerjäläisenä kadulla, kuitenkin hyvin iloisena, ja kaverina on pirttihirmun kuolleista herännyt mies, joka myös näyttää onnelliselta kulkurilta.

Truffaut kirjoitti, että ”Renoir ei koskaan ole kadottanut näkyvistä vajavaista ihmistä, jota pitää pystyssä yhteiskuntaelämän Suuri Illuusio”. Tällainen vajavainen ihminen on myös Maurice Legrand. Tämän toteamuksensa Truffaut kirjoitti 1975, kun Renoir vielä eli. Suuren illuusion, yhden elokuvan suurista monumenteista, Renoir ohjasi 1937.

Henkilöohjaus on Renoirin hallussa erinomaisesti. Henkilöt on tässäkin elokuvassa tyypitetly ja osin karrikoitu niin täydellisesti, että mikään ei jää epäselväksi. Elokuvan ylivoimainen hallitsija on Michel Simon, jonka jokainen katse, jokainen liike on osa isoa kokonaisuutta, kohti lopullista ratkaisua enteilevää kohtaloa. Kai nyt olen vähän ylirunollinen, mutta kun innoissani olen...  Itsekin Renoir tätä aina korosti ja sanoi, että elokuvienteossa annetaan tekniikalle liikaa arvoa. Tästä huolimatta tiedetään, että kuvauksenkaan osalta Renoirin elokuvat eivät koskaan jääneet jälkeen mistään. Yöperhosessakin kaikki on kohdallaan, esimerkiksi murhajakso on täydellistä elokuvakerrontaa.

Elokuva perustuu Georges de La Fouchardièren romaaniin, josta elokuvan teki myös Fritz Lang nimellä Scarlet Street (1945). Se esitettiin Suomessa elokuvateattereissa heti tuoreeltaan nimellä Punainen katu, pääosissa Edward G. Robinson ja Joan Bennett.

kari.naskinen@gmail.com