keskiviikko 20. maaliskuuta 2019

Luoti sydämeen, jossa jo oli Sibeliuksen tytär

Suomella oli sata vuotta sitten käynnissä heimosota Venäjän puolella Itä-Karjalassa. Itärajan yli oli marssinut epävirallinen sotajoukko, jota Suomen valkoinen valtio yhtä epävirallisesti rahoitti. Parin vuoden ajan suomalaiset pitivät Aunuksen seutua miehityksessään, kunnes Tarton rauhassa 1921 nämä alueet palautettiin taas virallisestikin Venäjän osaksi.

Yksi episodi tässä miehitysseikkailussa oli se, kun Aunuksen alueeseen kuuluneen Repolan pitäjän nimismies Hans Håkon ”Bobi” Sivén teki itsemurhan tammikuussa 1921. Sivén teki itsestään marttyyrin ampumalla luodin sydämeensä protestiksi Tarton rauhansopimuksen päätöksestä.

Bobi Sivén oli kuollessaan 21-vuotias. Seuraavana vuonna perustettiin Akateeminen Karjala-seura, jonka perustavoitteena oli Itä-Karjalan liittäminen Suomeen. Seuran lippuun kiinnitettiin Sivénin sydämen lävistänyt luoti, ja lipun äärellään vannottiin, että uskollisia aatteelle ollaan Sivénin tavoin kuolemaan asti.

Sivénin henkilöhistoria liittyy myös Jean Sibeliuksen perheeseen. Maaliskuussa 1918 Sibeliuksen 15-vuotias tytär Katariina oli kaupungilla tyttökaverinsa kanssa ja kohtasivat kaksi tuttua poikaa, Ainolan naapurin Lepolan kartanon pojan Otto Hjeltin ja edellisvuonna oppikoulujen tanssiaisissa tapaamansa Bobi Sivénin. Neljästään he menivät Ekbergin kahvilaan, ja heti sen päivän kohdalle päiväkirjaansa Katariina kirjoitti muistiin muutaman repliikin Bobin kanssa käymästään juttelusta.

Bobin isä oli jääkäriliikkeen perustajiin kuulunut lääkäri Valter Osvald Sivén ja isoveli oli jääkäriliikkeen aktiivi Paavo Sivén, joka myöhemmin muutti nimensä suomalaisisänmaalliseksi Paavo Susitaipaleeksi. Susitaival oli fasisti ja antisemitisti, Lapuanliikkeen ja IKL:n hurmahenkisiä johtomiehiä.

Ekbergillä kahvia juodessaan Bobi oli punaisten etsintäkuuluttama. Hän oli perustanut koulukavereidensa kanssa maanalaisen suojeluskuntaosaston. Hän työskenteli Yrjönkatu 25 B:ssä Metsätoimistossa, joka oli peitenimi jääkäri- ja suojeluskuntaliikkeen keskusjohdolle.

Myös Bobi kirjoitti kahvilakäynnin jälkeen päiväkirjaansa tapaamisestaan Katariina Sibeliuksen kanssa:

Näky (K.S.)

Yli kukkivan kanervakankahan
Hän hämyssä illan kulkee.
Minä nään hänen muotonsa ihanan
Ja kyynel silmänsä sulkee.


Seuraavan kerran Katariina ja Bobi tapasivat huhtikuun alussa, jolloin he kävelivät Kaivopuistossa. Myöhemmin Katariinan ja Bobin ystävyys syveni rakkaudeksi, jota kesti Bobin kuolemaan saakka.

Itä-Karjaan Bobi Sivén lähti elokuussa 1918. Siellä määränpääksi tuli lopulta Repola, jonka vt. nimismieheksi Bobi Sivénin valitsi Itä-Karjalan toimituskunta syksyllä 1919. Hakijoita virkaan oli monta pätevämpääkin, mutta toimikunta halusi tehtävään heimoaatteeseen vannoutuneen Sivénin. Toimikunnan päällikkö oli Maalaisliiton ministeri Mikko Luopajärvi, jonka kuoleman jälkeen tammikuussa 1920 ministeriksi tuli Edistyspuolueen Rudolf Holsti.

Kun Sivén löydettiin kuolleena kunnantalolta, oli pöydällä seitsemän kirjettä, yksi niistä ylioppilas, neiti Katharina Sibeliukselle. Tämä kirje on kuitenkin sittemmin kadonnut.

Sivénin hautajaiset pidettiin Hietaniemessä 21.1.1921. Paikalle saapui myös kenraali C.G.E. Mannerheim.

kari.naskinen@gmail.com

maanantai 18. maaliskuuta 2019

Ilmastonmuutoksen torjunta ei haittaa varakkaita

Kaikki ilmastonmuutoksen torjumiseksi tehtävät ratkaisut ovat sellaisia, että ne koskevat pääasiassa vähävaraisia. Koska keinot lisäävät kustannuksia, ne vaikuttavat eniten niihin, joilla rahaa ei paljon ole.

Seuraava hallitus todennäköisesti nostaa arvonlisäveroa sellaisille ruokatuotteille, joiden tuotanto eniten aiheuttaa pahoja päästöjä. Ruoka siis kallistuu, mutta ei se rikkaampia haittaa.

Lentomatkustamisen verotusta korotetaan, mutta varakkaille on aivan sama, maksaako esimerkiksi lomamatka ulkomaille tonnin vai puolitoista. Sama koskee laivamatkailua. Köyhät tyytykööt television matkailuohjelmiin.

Maantieliikenteessä isketään yksityisautoiluun. Sähköautot ovat reippaasti kalliimpia kuin tavalliset autot, mutta sellaisen hankintaan saa valtiolta jo nyt hankintatukea 2000 euroa ja liikenneministeriön työryhmän ehdotuksen mukaan tuki voisi suurimmillaan olla 6000 euroa. Tuetaan siis niitä, joiden rahavarat yleensäkin mahdollistavat sähköauton ostamisen.

Todennäköistä on myös, että nestemäisten polttoaineiden valmisteveroa nostetaan, ja tälläkin on taas suhteellisesti ottaen suurin vaikutus pienituloisille.

Eri tekniikoilla toteutettavia tietullejakin suunnitellaan, koska liikenteen verotuksessa pyritään siirtämään verotuksen painopistettä auton hankinnasta sen käyttöön.

Kaikki ilmastonmuutoksen takia tehtävät maksuratkaisut ovat tasaverotusta. Kaikki maksavat euromääräisten korotusten mukaan, jolloin ei ole mitään eroa sillä, ovatko henkilön kuukausitulot 1000 euroa vai 10 000 euroa. Näitä systeemeitä on kai mahdoton muodostaa progressiivisen verotuksen mukaan, joten kärsijöinä ovat ensisijaisesti pienituloiset.

kari.naskinen@gmail.com

lauantai 16. maaliskuuta 2019

Musiikinkuuntelijoita on kahdeksaa eri lajia



Olin tilaisuudessa, jossa musiikin maisteri Jonas Rannila pani meidät kuulijat kovanpaikan eteen: hän pyysi meitä arvioimaan, millaisia musiikinkuuntelijoita kukin olemme. Rannila on Opera Boxin, Helsingin filharmonisen kuoron ja mieskuoro Manifestumin taiteellinen johtaja sekä Kuninkaantien muusikoiden kapellimestari. Lähtökohdaksi hän otti saksalaisen filosofin ja musiikkitieteilijän Theodor Adornon (1903 - 1969) musiikkisosiologisen mallin, jossa musiikinkuuntelijat on jaettu kahdeksaan eri lajiin. Näin ne menevät:

1) Asiantuntija (Experte) pystyy rakenteelliseen kuuntelemiseen, hän kykenee erottamaan kaikki musiikin yhtäaikaiset ja peräkkäiset rakennepiirteet.

2) Hyvä kuuntelija (guter Zuhörer) pystyy myös muodostamaan kokonaisuuksia kuulemansa musiikin yksityiskohdista ja arvioimaan musiikkia perustellusti. Erotuksena asiantuntijasta hän ei kuitenkaan ole täysin tietoinen musiikin teknisistä ja rakenteellisista piirteistä.

3) Sivistyksen kuluttaja (Bildungskonsument) suhtautuu musiikkiin kulttuurituotteena, jonka tunteminen on välttämätöntä sosiaalisen hyväksynnän saavuttamiseksi. Hän kuuntelee vain yleisesti arvossapidettyjä teoksia. Hänen suhteensa musiikkiin on elitistinen ja siitä puuttuvat välittömyys ja rakkaus musiikkiin. Nämä kuuntelijat korostavat musiikkiesityksen teknisiä puolia taiteellisten kustannuksella eli arvokkaisiin instrumentteihin, laulajan "ääneen". Virtuositeettiin keskittyminen estää sivistyksen kuluttajia kuulemasta sitä, mikä musiikissa on olennaista, ja täyttävät näin musiikin viihdyttävää, harhaanjohtavaa funktiota.

4) Emotionaalinen kuulija (emotionaler Hörer) vastustaa rakenteellista kuuntelemista, koska hän kuvittelee, että siihen liittyy tunteen kylmyys. Hänelle musiikki edustaa tunteiden vapautumista rationaalisuuden kahleista.

5) Konservatiivinen vanhan musiikin kuuntelija (Ressentiment-Hörer) on ennakkoluuloinen, hän on taipuvainen liialliseen ankaruuteen, omien tunteidensa mekaaniseen tukahduttamiseen. Hän suosii barokin ja sitä varhaisempien aikakausien musiikkia ja painottaa oletetusti autenttisten esityskäytäntöjen noudattamisen tärkeyttä.

6) Jazz-kuulija (Jazz-Hörer) on konservatiivisen kuuntelijan tyypin alalaji. Jazz-kuulija pitää itseään rohkeana ja radikaalina. Jazz-kuulijat ovat nuorisokulttuuriteollisuuden kasvattamia. He muodostavat keskenään epäyhtenäisiä ryhmiä, joista jotkin pyrkivät "puhtaaseen", ei-kaupalliseen musiikkiin. Jazz on kuitenkin aina kaupallista jo siksikin, että sen materiaalin pääasiallinen lähde on iskelmä.

7) Viihdekuuntelijoita (Unterhaltungshörer) on eniten ja he ovat siksi välttämättömiä kulttuuriteollisuudelle. Viihdekuuntelijalta puuttuu suhde sisäisen maailmansa täyttäjään, musiikkiin, hänen valtakuntansa jää tyhjäksi, abstraktiksi ja epämääräiseksi. Viihdekuuntelijoita yhdistää sekava ja hajanainen kuuntelutyyli.

8) antimusikaalinen (Antimusikalischer) ihminen on musiikin suhteen välinpitämätön tai hän on täysin epämusikaalinen. tai antimusikaalisuus. Adornon mukaan ei olisi yllättävää, jos tutkimuksissa paljastuisi, että tämä tyyppi kehittyy ryhmissä, jotka koulutuksen puutteensa ja taloudellisen asemansa heikkouden vuoksi on suljettu porvarillisen kulttuurin ulkopuolelle.

Adorno esitteli tämän jaottelunsa kirjassa Einleitung in die Musiksoziologi (1962). Kuultuamme tämän jaottelun piti sanoa, mihin ryhmään itse kuuluu. Kaikki kuuluimme ryhmiin 1-5, minä valitsin kuitenkin sekä nelosen että vitosen sekä myös seiskan iskelmäkiinnostukseni takia.

Kaksi asiantuntijakuulijaakin oli porukassa. Adorno kirjoitti kuitenkin, että asiantuntijoiden ja hyvän kuuntelijan tyypit ovat katoamassa (jos ei oteta huomioon musiikin ammattilaisia). Adornon mielestä ihmisiltä on kadonnut hyvän kuuntelemisen perusta mm. siksi, ettei vapaa-aikaa enää käytetä esimerkiksi kamarimusiikin harrastamiseen; kunnianhimoiset pyrkimykset esteettiseen laatuun ja hyvään yksilösuoritukseen ovat saaneet väistyä "iloisen yhdessäolon" tieltä.

kari.naskinen@gmail.com

perjantai 15. maaliskuuta 2019

Viipurin vanha keskusta säilynyt hyvin jääkaapissa

Fingerporin yhdessä sarjakuvassa nuori suomalainen arkkitehti harmittelee, ettei pääse suunnittelemaan Viipuria. Mielikuvakuplassaan hän näkee uuden komean Viipurin, jonka keskusta olisi täynnä isoja laatikkomaisia rakennuksia. Piirroksen heijasti seinälle Viipurin perintö -seminaarissa Lahdessa tekniikan tohtori, arkkitehti Petri Neuvonen, joka muutama vuosi sitten väitteli tohtoriksi Viipurin vanhankaupungin rakennuksista, puistoista ja kuvapatsaista.

Neuvonen sanoi, että jos Suomi ei olisi menettänyt Viipuria, sen ulkoasu olisi nyt kovin toisenlainen kuin se on nyt. Laatikoita olisi.

”Viipurin vanha keskusta on säilynyt venäläisessä jääkaapissa hyvin”, sanoi Neuvonen.

Jo 1800-luvun lopulla alkoivat Viipurissa puheet mm. Pyöreän tornin purkamisesta, kun venäläisen sotaväen hallussa ollut Pyöreä torni luovutettiin Viipurin kaupungin omistukseen. Kaupunginhallinnon ensireaktio oli, että rakennus pitää purkaa sen ylläpitokustannuksista eroon pääsemiseksi ja kauppatorin laajentamiseksi.

Muinaisaikaisten muistomerkkien purkamiseen tarvittiin kuitenkin lupa, ja ensimmäiseksi kaupunki tiedusteli asiaa Suomen muinaismuistoyhdistykseltä. Sieltä saatiin 1884 vastaukseksi yksimielinen toivomus, että purkamiseen ei lähdettäisi. Vaatimukset tornin purkamisesta eivät kuitenkaan loppuneet. Esimerkiksi sanomalehti Wiborgsbladetin pääkirjoituksessa 1897 todettiin, että Pyöreän tornin purkaminen muuttaisi kauppatoria edukseen.

Wiipurin Sanomien päätoimittaja
J.A. Lyly
löi löylyä lisää ja ehdotti, että tornin rakennuskiviä voisi käyttää uuden raatihuoneen kivijalaksi tai Salakkalahden täytteeksi. Sen sijaan sanomalehti Wiipurin pakinoitsija Poskeinen oli vahvasti tornin säilyttämisen kannalla.

Kun tornin taakse valmistui Pohjoismaiden osakepankin jyhkeä talo, oltiin joillakin tahoilla sitä mieltä, että Pyöreä torni ja sen silloiset rähjäiset sivurakennukset rumensivat ympäristöään. Vuonna 1900 tornin restaurointi vihdoin uskottiin arkkitehti
Jac. Ahrenbergin
tehtäväksi ja lopullinen päätös tornin suojelemiseksi tehtiin kaupunginvaltuustossa 1908.

Jos vanhakaupunki ei sotien jälkeen olisi jäänyt ”jääkaappiin”, siellä olisi todennäköisesti toteutunut se sama, mitä on tapahtunut suomalaisissa kaupungeissa viime vuosikymmeninä. Neuvonen mainitsi yhtenä esimerkkinä Turun, jossa asekaava-arkkitehtina 1948-60 toimineen
Olavi Laisaaren
aikana purettiin ronskisti vanhaa rakennuskantaa. Laisaari oli toiminut Viipurin asemakaava-arkkitehtina 1937-44, joten kuinkahan olisi Viipurin käynyt, jos Viipuria ei olisi menetetty ja jos Laisaari olisi pysynyt siellä tehtävässään.

Nykyisin vanhakaupunki on huomattavasti paremmassa kunnossa kuin Neuvostoliiton aikana. Vanhoja rakennuksia on kunnostettu ja uusiakin taloja on rakennettu. Jäljellä on kuitenkin vielä kymmenkunta pahaa sotarauniota. Tuorein ilonaihe on, että vanhimman tuomiokirkon kellotornin muutamia vuosia kestänyt remontti on valmistunut, muutama päivä sitten on tornin ympärillä olleet pressut riisuttu pois.

Lahdessa tänään perjantaina järjestetty seminaari oli arkkitehti
Juha Lankisen muistoseminaari. Lankinen suunnitteli Viipurin pienoismallin, joka on Etelä-Karjalan museossa Lappeenrannassa. Hänen isänsä oli viipurilainen arkkitehti Jalmari Lankinen
.

Seminaarin järjestivät Lahden historiallinen museo ja Lahden kartanon ystävät ry.

kari.naskinen@gmail.com

torstai 14. maaliskuuta 2019

Julianne Moore ja Gloria Bell


Chileläisen Sebástian Lelion uusintaversio kotimaassaan tekemästä Gloria-elokuvasta (2013) on Hollywood-tuotantona nimeltään Gloria Bell. Sisältö on sama lähes yksi yhteen, mutta on siirrytty Santiagosta Los Angelesiin ja näyttelijät ovat nyt amerikkalaisia. Gloriaa esittää Julianne Moore ja heti kärkeen sanon, että tämä on yksi hänen parhaita roolitöitään. Muutenkin pidän uutta versiota parempana, ehkä se osaksi johtuu omasta länsimaisesta suuntautumisestani, mutta myös siitä, että Lelio tarkastelee nyt myös amerikkalaista elämänmenoa kriittisellä otteella, joskin vain ohimenevin huomioin.

Gloria Bell on eronnut 12 vuotta sitten, työskentelee vakuutusvirkailijana ja viettää vapaailtojaan lähinnä tanssidiskossa, jossa soitetaan vanhaa tanssimusiikkia. Vihdoin yhtenä iltana osuu sitten kohdalle Arnold (John Turturro), jonka kanssa alkaa heti synkata. Siitä romanssi alkaa.

Tarina on kaikesta alkuromanttisuudestaan huolimatta arkinen kertomus niistä vaikeuksista, joita tällaiset aikuisten ihmisten suhteet sisältävät. Kuvataan hienosti niitä rakastumisen huumaavia alkuhetkiä, jolloin muu maailma katoaa ympäriltä – kunnes maailma taas romahtaa.

Gloria on valmis heittäytymään millaiseen uuteen kuvioon tahansa, mutta Arnold on ollut erossa vasta vuoden ja selvästi vielä kiinni entisessä perheessään. Helppoa ei ole, vaikka rakastumisen psykoosissa luetaan ääneen lapsellisia rakkausrunoja ja peuhataan sängyssä niin ettei koskaan ennen ole samalta tuntunut.

Eikä lapsellinen vöyhöttäminen liity vain rakastuneiden tilanteeseen. Käy ilmi, että Glorian pojan tyttöystävä on lähtenyt ”aavikolle etsimään itseään”, tyttären poikaystävä tienaa elantonsa surffilaudalla leikkimällä ja Gloria itse kehittää henkistä tasoaan naurujoogaterapiassa. Tämä on sitä amerikkalaista tyhjäpäisyyttä, mitä Lelio näkee.

Lisäksi hän ottaa esille amerikkalaisen älyttömän asekulttuurin ja huonon eläkejärjestelmän. Elokuvahistoriallisesti on jännittävää, että Glorian työkaveri pannaan ennenaikaiselle eläkkeelle surkealla kuukausieläkkeelle, ja tätä työkaveria esittää saksalainen Barbara Sukowa. Laukkaako mielikuvitukseni, mutta onko tämä Rainer Werner Fassbinderin ja Margarethe von Trottan luottonäyttelijä tässä siksi, että Yhdysvalloissa olisi tilaa vasemmistolaiselle politiikalle – Barbara Sukowan yksi suurista rooleista on ollut Rosa Luxemburg (von Trotta, 1986).

Tällaisista elokuva-asioista tulee väistämättä myös mieleen, että nämä Lelion Gloria-elokuvat saattavat olla tietoisia kunnianosoituksia hienoja independent-elokuvia tehneelle John Cassavetesille ja tämän puolisolle Gena Rowlandsille. Heidän yksi yhteinen elokuvansa oli Gloria (1980).

Gloria Bellin auton cd-soittimessa ja diskossa soi mukava musiikki, minäkin yllättäen tunnistin ne, ja kun tuttuja olivat, etsin ja löysin elokuvan tiedoista, että laulajat ovat Paul McCartney, Olivia Newton-John, Gilbert O´Sullivan, Bonnie Tyler ja Laura Branigan, jonka esittämä Gloria sopii hyvin myös Gloria Bellille ja jää soimaan lopputekstien ajaksi:

Gloria, you're always on the run now.
Running after somebody, you gotta get him somehow.I think you've got to slow down, before you start to blow it.
I think you're headed for a breakdown, so be careful not to show it

You really don't remember, was it something that he said?
Are the voices in your head calling, Gloria?
Gloria, don't you think you're fallin'?
If everybody wants you, why isn't anybody callin'?
You don't have to answer
Leave them hangin' on the line, oh-oh-oh, calling Gloria
Gloria, I think they got your number Gloria.

kari.naskinen@gmail.com

keskiviikko 13. maaliskuuta 2019

Ovatko kaikki maalarit hulluja? Vain suuret.

Uusi elokuva Ikuisuuden porteilla Vincent van Goghista ei ole elämäkertaelokuva, vaan näkökulma taiteilijan ajatusmaailmaan ja mielenkiintoisesti myös itse maalaamiseen. Ohjaaja Julian Schnabel oli itsekin kuvataiteilija ennen siirtymistään elokuva-alalle ja tämä varmaan on tuonut elokuvaan läheistä kosketusta taiteilijan työskentelyyn. Kyllähän se kuuluisa korvanleikkaaminenkin käydään sanallisesti läpi, mutta fokus on kuitenkin van Goghin ajatusmaailmassa.

Mieluiten ulkona maalannut van Gogh tekee omanlaisiaan kuvia pelloista, puista ja keltaisista auringonkukista. Katsoessaan luontoa hän sanoo: ”Minä näytän ihmisille, jotka eivät tätä näe. Annan heille toivoa ja lohdutusta.” Samalla hän kokee olevansa ikuisuuden porteilla ja miettii, että kyllä olemassaololle on jokin syy.

Vincent van Gogh asui ja maalasi viimeiset vuotensa Etelä-Ranskassa Arlesissa ja Auvers-sur-Oisessa, ja elokuva on kuvattu näillä seuduilla. Noilla pienillä paikkakunnilla taiteilijaa pidettiin hulluna tai jos vähän lievemmin sanotaan, niin kylähulluna. Hän itsekin tiesi tilanteen. Kun pappi kysyy häneltä, ovatko kaikki maalarit hulluja, van Gogh vastaa, että vain suuret ovat.

Elokuva on paljolti van Goghin sisäistä monologia. Käsikirjoituksen on tehnyt yksi suuri, Jean-Claude Carriére (s. 1931), jonka filmografiaan kuuluvat mm. dialogit Luis Bunuelin Kamarineidon päiväkirjaan (1964), Päiväperhoon (1967) ja Porvariston hillittyyn charmiin (1972) sekä käsikirjoitus Volker Schlöndorffin Peltirumpuun (1979).

Schnabelista ja Carrièresta huolimatta elokuvan tekee lopulta erinomaiseksi van Goghia esittävä Willem Dafoe. Hänen menemisensä van Goghin nahkoihin vaikuttaa niin syvältä, että tätä paremmin on tätä roolityötä vaikea kuvitella. Dafoesta tekee mieli sanoa kuin Paul Gauguin van Goghin taiteesta: ”Maalattu todellisuus on omaa todellisuuttaa.” Myös Dafoe on niin ”todellinen” van Gogh, että ulkonäköä myöten Dafoe on kuin valkokankaalle herätetty van Gogh. Eikä haittaa, vaikka Dafoe oli elokuvaa tehtäessä 62-vuotias (van Gogh oli kuollessaan 37).

Dafoe on tehnyt pitkän uran. Hauska yhteensattuma elokuvien nimissä on, että hänen ensimmäinen sivusivuroolinsa oli Michael Ciminon elokuvassa Portti ikuisuuteen (engl. Heaven´s Gate, 1980). Van Gogh -elokuvan englanninkielinen nimi on At Eternity´s Gate.

Dafoe on kasvoiltaan kuin ”kivestä veistetty” ja siksikin hän on aina sopinut hurjiin rooleihin. Jeesuskin hän on Martin Scorsesen Kristuksen viimeisessä kiusauksessa (1988). Nyt papin kanssa keskustellessaan van Gogh vertaa itseään hieman Jeesukseenkin, ja aihe on tuttu van Goghille, sillä hän oli syntynyt pappisperheeseen ja nuorempana saarnasikin metodistikappelissa.

”Jumala on luonto ja luonto on kauneus”, sanoi vanGogh.

Elokuvassa van Gogh miettii, että haluaa löytää maalauksissaan sellaisen uuden valon, jota ei vielä ole nähty. Elämä on tarkoitettu kylvämiseen, mutta sadon saavat korjata myöhemmin tulevat. Tarkoitti siis, että oli aikaansa edellä. Elokuvassakin on yritetty löytää jonkinlaista uutta valoa käyttämällä nykymuodin mukaisesti tahallaan heiluteltua käsivarakameraa. Tuntuu tekotaiteelliselta pelleilyltä, mutta onneksi tämä ei kata koko elokuvaa.

Sekin on ihmeellistä, että silloin kun valkokankaan kuva on ikään kuin van Goghin silmin nähtyä, se on alareunastaan sumea. Onko olemassa sellaista tietoa, että van Goghin silmissä oli tällainen vika, joka aiheutti häiriön näkökenttään? Välillä onkin rauhoittavaa, että heiluvan tai sumean kuvan sijasta valkokangas onkin vain musta, mutta van Goghin monologit kuuluvat.

kari.naskinen@gmail.com

tiistai 12. maaliskuuta 2019

Suunnittelija syyttää ihmisiä haitanteosta


Lahden kaupungin suunnitteluinsinööri Tanja Tolvanen-Valkeapää sanoi, että liikennettä ohjataan lisää Karjalankadulle ja Saimaankadulle, koska Kannaksenkatu pannaan poikki ja muillakin Paavolan alueen kaduilla autoliikennettä vaikeutetaan.

Näitä suunnitelmia koskeneessa asukasillassa ihmeteltiin, että eivätkös näillä järjestelyillä liikennehaitat Karjalankadulla ja Saimaankadulla lisäänny. Tähän näsäviisas suunnitteluinsinööri vastasi, että ”se on jokaisen oma valinta, millä liikkuu ja kuinka paljon haittaa haluaa muille aiheuttaa”.

Tällaiset piiperöinsinöörit lähtevät siis siitä, että pannaan ensin liikenne sumppuun ja kun liikenne tämän takia pakkautuu tietyille kaduille, niin syytetään autoilijoita, jotka näihin sumppuihin ajavat.

Tämä on nyt ajan henki. Koska Suomen osuus maapallon hiilidioksidipäästöistä on noussut 0,14 prosenttiin ja koska autojen osuus Suomen hiilidioksidipäästöistä on 9 prosenttia, pitää nimenomaan yksityisautoliikennettä vaikeuttaa – millään muilla toimenpiteillä ei tunnu olevan väliä.

Kaupunki- ja liikennesuunnittelusta vastaavat nykyisin eriväriset fillarivirkamiehet, jotka vihaavat autoja ja lihansyöntiä. Tätä porukkaa eivät näköjään saa aisoihin edes autoilun merkityksen ymmärtävän Kokoomuksen kunnallispoliitikot. Mutta autot kuuluvat meille.

kari.naskinen@gmail.com

maanantai 11. maaliskuuta 2019

Kissa pormestariksi


Kokemukset pormestarimalliin siirtyneissä kunnissa ovat pääosin hyviä, mutta kunnallispolitiikan dosentti Ari-Veikko Anttiroiko Tampereen yliopiston johtamiskorkeakoulusta näkee järjestelmässä mahdollisuuksia huonoihinkin puoliin. Hänen mielestään pormestarimalli pahimmillaan elitisoi päätöksentekoa ja kansanvaltainen demokratia heikentyy. Riskinä mallissa ovat jopa korruptio ja hyväveliverkostot. ”On oltava tarkkana sidosryhmäsuhteiden vaikutuksista päätöksentekoon, ja pormestarijärjestelmällä on myös varjopuolensa demokraattisen kontrollin kannalta”, sanoi Anttiroiko Ylen nettisivuilla 12.3.2018.

Pormestarit joka tapauksessa yleistyvät. Tällä hetkellä toimivat virkamieskaupunginjohtajien sijasta luottamusmiespormestarit Tampereella, Helsingissä, Tuusulassa, Pirkkalassa, Kärkölässä ja Puolangalla. Ainakin Lahdessa on jo päätetty tähän uuteen systeemiin siirtymisestä.

Lahdessa asia tuli ensimmäisen kerran esille 2000-luvun alkuvuosina, kun Kari Salmen määräaikainen kaupunginjohtajan virka oli päättymässä 2003. Tuolloin esimerkiksi sosiaalidemokraatit heittivät esille omina pormestarimahdollisuuksinaan Arpo Heinosen, Pauli Ihamäen, Arvo Ilmavirran ja Tapio Luttisen. Päädyttiin kuitenkin vanhaan järjestelmään ja kaupunginvaltuusto valitsi kaupunginjohtajaksi Tarmo Pipatin (SDP), hänen jälkeensä Jyrki Myllyvirran (Kok) ja vielä viime vuonna väliaikaiseksi kaupunginjohtajaksi Pekka Timosen (sit.).

Muuallakin maailmassa on pormestareita ylimpinä pomoina. Erikoisin tapaus on 300 asukkaan Omena-niminen kunta Michiganissa, jossa pormestariksi valittiin ehdolle asetettujen eläinten joukosta kissa Sweet Tart McKee (kuvassa) ja apulaispormestariksi toiseksi eniten ääniä saanut koira Piablo Shapiro. Tämä järjestely on mahdollista senkin takia, että Omenan hallintosääntöjen mukaan pormestarin allekirjoitukseksi käy myös tassun jälki.

POLIITTINEN VAALI
VAI HENKILÖVAALI?

Lahdessa pormestarin valitsee keväällä 2021 uusi kaupunginvaltuusto keskuudestaan. Kuntalain mukaan olisi mahdollista, että pormestari voisi tulla myös valtuuston ulkopuolelta.

Lahdessa puolueiden ei tarvitse ennen kunnallisvaaleja ilmoittaa, ketkä ovat niiden ehdokkaat pormestariksi. Helsingissä meneteltiin toisin ja kunnallisvaaleista tuli ensisijaisesti henkilövaalit, joissa voiton sai Jan Vapaavuori (Kok).

Lahdessa päätetty tapa on parempi. Jos vaaleissa äänestettäisiin tietyistä henkilöistä, kävisi kuin Helsingissä, jossa kaupungin politiikka alistettiin eräänlaiselle julkkisvaalille.

Pormestari ei korkeasta asemastaan huolimatta päätä kaupungin asioista. Hän on näkyvä keulakuva, mutta poliittiset päätökset tehdään kuitenkin valtuustossa ja muissa luottamushenkilöelimissä.

Oikeistossa ollaan aina politiikan hämärtämisen kannalla, vaikka esimerkiksi Kokoomus on aivan samanlainen poliittinen poppoo kuin demaritkin. Tässä hämärtämisessä politiikan mahdollisimman suuri henkilöittäminen ajaa asiaa.

Porvaripuolella on sellaista ajattelua, että oikeisto ei ole yhtä poliittinen ideologia kuin vasemmisto. Vasemmisto on nimittäin pelottava - jos se saa liikaa valtaa, meiltä otetaan asunnot ja autotkin valtion tai kuntien haltuun.

Aikoinaan porvarit pitivät tätä ajattelua tyypillisesti esillä urheilutoiminnassa: SVUL edusti ikään kuin puolueeton toimintaa, kun taas TUL oli vasemmiston poliittinen työkalu – Lahden Ahkera ja LHS olivat oikeita urheiluseuroja, mutta Kaleva ja Taimi vasemmistolaisia kätyrijoukkioita.

Jos jossakin vaiheessa kuitenkin halutaan muuttaa Lahdessa nyt hyväksyttyä järjestelmää, on pormestarivaali järjestettävä erillisenä henkilövaalina irti kunnallisvaaleista, jolloin se ei sekoita yleistä kunnallispoliittista järjestelmää.

Toisaalta ei Lahden tuleva tilannekaan mikään sokkoleikki ole. Pormestariksi tulee SDP:n tai Kokoomuksen joku valtuutetuista, ja kyllä me hyvin tiedämme ne muutamat nimet, joiden joukosta pormestari nimetään.

kari.naskinen@gmail.com

tiistai 5. maaliskuuta 2019

Jos tämä katu voisi puhua


Se tavallinen tarina: musta nuorukainen vangitaan raiskauksesta, kun poliisi ja raiskattu nainen todistavat väärin. Tutkintaa ei jatketa, asia selvä. Elokuva If Beale Street Could Talk perustuu James Baldwinin samannimiseen romaaniin (1974), joka heti suomennettiinkin nimellä Jos tämä katu voisi puhua, kun Baldwin oli noussut näkyväksi tekijäksi sen ajan ihmisoikeustaisteluissa. Elokuva on rauhallinen kertomus epäoikeudenmukaisuudesta, turhista ponnisteluista sitä vastaan ja suuresta rakkaudesta.

Tapahtumat sijoittuvat Baldwinin omillekin kotinurkille Harlemiin. Fonny (Stephan James) on 22-vuotias, kun valkoinen kyttä käräyttää hänet pärstäkertoimen perusteella. Raiskattu puertoricolainen nainen ei pimeässä ole raiskaajan naamaa nähnyt, mutta osoittaa tunnistusrivissä Fonnya.

Fonnyn tyttöystävä on 19-vuotias Tish (KiKi Layne), joka elokuvan alussa vierailee vankilassa ja kertoo Fonnylle olevansa raskaana. He ovat olleet kavereita pikkulapsista alkaen ja nyt niin rakastuneita, ettei paremmasta väliä. Tilanne on kuitenkin toivoton, raiskattu nainen on palannut Puerto Ricoon, eikä Fonnyn asialle ole paljon tehtävissä.

Elokuvan ohjaaja on Barry Jenkins, jonka edellinen elokuva Moonlight (2016) palkittiin kolmella Oscarilla. Vakuuttavaa työtä on tämä uusikin. Se ei ole korostetusti kuvaus muutamien vuosikymmenien takaisesta rotusorrosta, mutta kaikki tärkeä tulee esille, pääasiassa hillitysti, ilman meuhkaamista. Edes Fonnyn silmistä ei paista viha, koska hän tietää, että pakko on vain alistua.

Ainoa hurjempi kohtaus on, kun Tishin vanhemmat kutsuvat Fonnyn vanhemmat ja sisarukset kylään saatuaan Tishiltä tiedon uuden vauvan tulosta sukuun viiden kuukauden kuluttua. Isät ovat innoissaan ja lähtevät siltä istumalta baariin ryyppäämään, mutta Fonnyn syvästi uskovainen äiti haukkuu Tishin huoraksi ja koko Tishin perheen jumalattomaksi sakiksi. Yksi turpaanvetokin tapahtuu. Näin railakasta perhevierailukohtausta en ollut vuosikausiin nähnyt.

Fonnyn vapauttamiseksi vääristä syytöksistä ennen oikeudenkäyntiä saadaan apuun nuori valkoinen lakimies. Varmaan on uskottava Baldwinia, että lakimies mustan raiskaajan puolustajana ei klubeilla saanut taputuksia olkapäälleen.

Fonny on huonekalupuuseppä, joka tekee puusta myös veistoksia. Yhdessä takautumassa hänellä on puupölkky odottamassa työstämistä, mutta ei synny mitään. Fonny katsoo pölkkyä kuin omaa elämäänsä, siinä se on, mutta ei lähde muotoutumaan.

Tish puolestaan on mustana kiintiömyyjänä tavaratalon hajuvesiosastolla. Kauppa ei käy, mutta mulkoilijoita riittää.

Elokuva kestää melkein kaksi tuntia. Vaikka Moonlightista tutun kuvaajan James Laxtonin kameranjälki on taas täyttä laatua, on elokuvan eteneminen paikoin niin hidassoutuista, että ainakin varttitunnin olisi joutanut leikata pois.

kari.naskinen@gmail.com

maanantai 4. maaliskuuta 2019

Jörn Donner, rahvaanomainen intelligentti

Katsoin nauhalta Yle Fem -kanavalta viime perjantaina tulleen uuden henkilöpotrettielokuvan Jörn Donnerista, sitten lähdin keilahalliin ja autoradiosta tuli Donnerin haastattelu, jossa hän muisteli 1950-luvun jaettua Berliiniä. Jörn Donner (s. 1933) on aina ajankohtainen.

Donner on älykkö, joka varsinkin vanhemmiten on kuitenkin halunnut leimata itseään rahvaanomaisuudella. Tämä tuli mieleeni siitäkin, kun elokuvassa Donnerin auto näytti olevan pakettiautomainen Skoda Yeti. Itse hän tosin määrittelee olevansa pedantti porvari, kirjanpitäjä ja pyrkyri. Nämä luonnehdinnat – kaikkien muiden paheiden, esimerkiksi vasemmistolaisuuden ja kulttuuriradikalismin, lisäksi – ovat siis Donnerin omia isossa Mammutti-kirjassaan (Otava, 2013). Kirjan nimi on hyvä, ei tällaisia ihmisiä enää tule, ovat kuolemaisillaan sukupuuttoon

Tuossa kaunokirjallisessa elämäkertateoksessaan Donner luettelee tarkemminkin omat ammattinsa ja tehtävänsä:

Kirjailija
toimittaja
lyhytelokuvien tekijä
lehdenkustantaja
ulkomaankirjeenvaihtaja
kustantaja
kokoillan elokuvin tekijä
kunnallispoliitikko
elokuvatuottaja
näyttelijä
teatteriohjaaja
pöytätennis- ja tennispelaaja
squashinpelaaja
sulkapalloilija
jääpallomaalivahti
jalkapalloilija (kehno)
postimerkkeilijä
kansanedustaja
ulkoasianneuvos
pääkonsuli
europarlamentaarikko
tv-juontaja
kalastaja.

Toinen kalastaja Pentti Linkola on nähnyt yhdenlaisen Donnerin: ”Etsiessään suomalaista todellisuutta Donner joko käyttää lentolinjaa tai ajaa autollaan levein penkerein muusta maapallosta eristettyä valtatietä ja leiriytyy Valtionhotelliin, Kaupunginhotelliin. Kun hän tulee Rovaniemelle, hän asettuu hotelli Polariin ja solmii kontakteja haastattelemalla kaupunginjohtajaa ja puoluejärjestön piirisihteeriä. Kun hän tutustuu Saimaan kanavaan, hän veljeilee pääurakoitsijan kanssa.” (Parnasso 4/1968)

Tällaiset havainnot Linkola oli tehnyt luettuaan Donnerin Uuden Maammekirjan (WSOY, 1967). Sen perusteella Linkola kirjoitti myös, että ”Donner on täysverinen henkilönpalvoja”, paitsi ettei pidä Jean Sibeliuksesta, koska Sibeliuksesta on tehty kansallinen symboli. Donneria kuvottavat Sibeliuksen henkinen tausta, Runeberg, suomalainen maisema ja Kalevala, mutta ei Wienin tai Pariisin kulttuuripiirien vastaava tausta.

Presidentti Tarja Halonenkin ärsyttää Donneria: ”Tarja Halonen näyttäytyi Kauppatorilla, kun Lordin euroviisuvoittoa juhlistettiin 30 000 henkilön läsnä ollessa. Hän nautti olla siellä. Kuinka syvälle presidentti voi vajota latteuden suohon?”

Donnerissa itsessään Donneria ottaa päähän se, että häntä ei Ruotsissa tunneta ns. suuren yleisön keskuudessa kirjoistaan ja elokuvistaan, vaan lähinnä tv-esiintymisistään. Pitkään Ruotsissa työskennellyt Donner värikkäine lausuntoineen oli aikoinaan haluttu vieras milloin mihinkin tv-ohjelmaan. Tilanne on Suomessa ollut aika samankaltainen; Donner kirjoitti 60 kirjaa ja teki 25 elokuvaa, mutta parhaiten hänet mielletään vain ”Donneriksi”, joka liikkuu politiikassa ja kaikessa muussakin jonkinlaisena yleismies Jantusena.

Kulttuuripiireissä Ruotsissakin Donner on ollut kuitenkin kova nimi. Ruotsissa taidettiin joskus jopa kadehtia sitä, että meillä Suomessa on ikioma Donner, melkein oikea kommunisti.

BJÖRN BORGIN
KANSSA TENNISTÄ

Kuten Donnerin itse laatimasta tehtävälistasta näkyy, urheilu on ollut merkittävällä sijalla hänen harrastuksissaan. Joskus nuorena hän kuvitteli voivansa kehittyä hyväksi juoksijaksikin, samalla kun oli öisin valvova, juopotteleva, tupakoiva, kirjoittava nuori mies.

Ainoan mitalinsa Jörn Donner sai 15-vuotiaiden, pronssia ikäistensä pingiksen SM-kilpailuissa. Mitalin ojensi sosiaaliministeri K-A. Fagerholm.

Kerran Donner oli Södertäljessä tenniskentällä kahden asianajajan kanssa. Piti saada yksi pelaaja lisää, jotta voitaisiin aloittaa nelinpeli. Donner huuteli kentän ympärillä oleville nuorille, joista yksi tuli ja asettui Donnerin pariksi. Donner ja poika pesivät asianajajat ylivoimaisesti. Kysyttäessä nuorimies sanoi nimekseen Björn Borg. Hänen isänsä oli kentänhoitaja.

Kuuluisuuksien nimiä kyllä riittää. Hänen tapaamiensa ihmisten joukko on laaja, kuten Mammutista havaitsee: Edward Albee, Simone de Beauvoir, Willy Brandt, Bertolt Brecht, Joseph Brodsky, Rene Clair, Marlene Dietrich, Ilja Ehrenburg, Hans Eisler, Nazim Hikmet, Haldor Kiljan Laxnes, V.S. Naipaul, Pablo Neruda, Jean-Paul Sartre, Josef von Stenberg, Francois Truffaut, Luchino Visconti jne.

”MUUTAMIA ELO-
KUVIANI HÄPEÄN”

Jörn Donnerin keittiönhyllyllä on Oscar-palkinto Ingmar Bergmanin ohjaamasta Fannysta ja Alexanderista (1982). Elokuva sai näitä palkintoja neljä, joista tuottajan palkinto on Donnerilla.

Itse ohjaamistaan elokuvista hän sanoo häpeävänsä niistä muutamia. ”Ne valmistuivat enimmäkseen konkurssiuhan alla painostavassa tilanteessa. Kolmasosa tekemistäni elokuvista, eivät vain ne joissa Harriet Andersson on mukana, ovat kestäviä. Mutta kukaan ei katso niitä nykyään.”

Tuntemattoman sotilaan uudelleenfilmatisointiin Donner hankki oikeudet, mutta hanke kaatui, kun rahoitusta ei löytynyt. Joseph Loseyn hän oli saada ohjaamaan Herra Puntilan ja hänen renkinsä Matin, mutta Bertolt Brechtin poika Stephan kielsi sen. Donnerin tavoitteena oli tehdä elokuvasta englanninkielinen ja panna maailmanlaajuiseen levitykseen. Liv Ullmannin piti esittää talon tytärtä. Ralf Långbacka ohjasi elokuvan sitten vain pohjoismaiseen levitykseen (1979), mihin Hella Wuolijoen perikunnalla oli oikeudet.

Mutta koskaan ei Jörn Donner hellitä. – ”Rauhaa minä en etsi, lehmät ovat rauhallisia.”

Kun Donnerilta kysyy, aina saa vastauksia, joskus asiallisia, joskus pelkkiä töksäytyksiä. Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlavuoden uudenvuodenlupauksista hän sanoi, että sivistystä ja humanismia pitäisi korostaa. Hän sanoi pelkäävänsä, että suomalaiset menettävät kykynsä ymmärtää mennyttä, koska kouluissa luetaan yhä vähemmän vanhaa kirjallisuutta. (Kaleva 29.12.2016)
”Lisäisin tähän myös, että suuri osa poliitikoista ja opettajista kokee englannin kielen olevan ainoan vieraan kielen, jota kannattaa oppia. Se on surullista.”

kari.naskinen@gmail.com


sunnuntai 3. maaliskuuta 2019

Suomalainen SS:n ytimessä

Huijari Felix Krull on Thomas Mannin viimeisen romaanin (1954) nimihenkilö. Mutta mikä mies oli suomalainen Felix Kersten (1898 - 1960), joka toimi Gestapon ja SS:n päällikön Heinrich Himmlerin hierojana ja henkilääkärinä? Televisiosta on nähty dokumenttielokuva Kerstenistä ja nyt elokuvan ohjannut Arto Koskinen on tehnyt Kerstenistä 12-osaisen radiodokumentin (3 tuntia 20 minuuttia) Yle Areenaan. Sen perusteella vaikuttaa, että huijari oli myös Kersten. Vai oliko hän vakooja tai kaksoisvakooja?

Elokuva valmistui 1998, mutta sen jälkeen Koskinen on tutkinut Kerstenin tapausta lisää. Radiodokumentin toisena käsikirjoittajana on ollut yhdysvaltalainen John Bernstein. Edelleen Kersten jää kuitenkin suureksi mysteeriksi. Häntä on pidetty samanlaisena juutalaisten pelastajana kuin Oscar Schindleriä ja Raoul Wallenbergiä, mutta pitäviä todisteista näistä uroteoista ei Koskinen ole löytänyt. Todennäköisesti Kersten kuitenkin keväällä 1945 oli osaltaan vaikuttamassa siihen, että juutalaisten tuhoaminen loppui jo hieman ennen sodan loppumista.

Kerstenin muistokirjoituksessa Helsingin Sanomissa 21.4.1960 sanottiin, että Kersten sai Himmlerin ja Gestapon perumaan 60 000 juutalaisen kuolemantuomiot (lähde: Hollannin sotahistoriallinen tutkimuslaitos). Lisäksi Kersten vaikutti siihen, että juutalaisia siirrettiin keväällä 1945 Ruotsiin ja Sveitsiin.

On kuitenkin toisenlaistakin tietoa. Koskinen on saanut selville, että Ruotsin Punaisen Ristin johtaja, kreivi Folke Berdandotte kirjoitti keväällä 1945 Himmlerille kirjeen, jossa vastusti juutalaisten siirtoa Ruotsiin. Mutta eihän näin voi olla? Ei niin, sillä siltä näyttää, että kirje olikin ehkä väärennös ja Kerstenin kirjoituskoneella kirjoitettu.

Tuohon aikaan Kersten oli siirtynyt Berliinistä asumaan Tukholmaan, vaikka kävi edelleen hoitamassa Himmleriä. Tammikuussa 1945 Kersten oli anonut Ruotsin kansalaisuutta ja sai sen pikaisesti jo seuraavana vuonna. Miksi SS:n palveluksessa ollut Kersten sai kansalaisuuden? Kiristikö hän Ruotsia sillä, että kirje Himmlerille oli sittenkin aito ja että hän pystyisi todistamaan sen? Ruotsin kansallisarkistoon Koskista ei päästetty tutkimaan asioita.

Felix Kerstenin suomalaisuuskin on hämärä juttu. Hän syntyi Tartossa, josta muutti Saksaan 1914, sai Saksan kansalaisuuden ja eteni armeijan vääpeliksi. Sieltä Kerstenin seikkailut jatkuivat Viron kautta Suomeen 1918 ja armeijan palvelukseen, mutta 1922 vänrikki Kersten erotettiin asiakirjaväärennösten ja muidenkin epäselvyyksien takia. Suomen kansalaisuuden hän oli tietenkin saanut, mutta taas oli lähdettävä häntä koipien välissä, ja takaisin Berliiniin, jossa sujahti elokuva-alalle.

Kersten oli kouliintunut myös jonkinlaiseksi kansanparantajaksi, ja kun Kersten sai tällä sektorilla mainetta, hän sai 1928 kutsun Hollantiin peräti kuningasperheen jäsenten ja muiden ruhtinaiden vaivoja hoitamaan. Sitten tuli täysosuma: Himmler tarvitsi näitä samoja palveluksia, kun piti saada apua vatsahermovikojen takia. SS:n jäseneksi hänet otettiin 1941,

LIIAN USKOMATONTA
OLLAKSEEN TOTTA


Kersten on kirjoittanut muistelmansa, jotka on julkaistu monella kielellä. Eri versiot poikkeavat tietyiltä osiltaan toisistaan, mutta huimia ovat jutut. Radiodokumentin ensimmäinen osa onkin nimeltään ”Tarina – liian uskomaton ollakseen totta”. Arto Koskinen on haastatellut Kerstenistä jotakin tietäviä historioitsijoita Saksassa, Suomessa, Ruotsissa, Hollannissa ja Israelissa. Myös Kerstenin poika ja vaimo ovat kertoneet tietojaan.

Eivätkä yllätykset näiden tiedonhankintojen perusteella loppuneet. Erikoisin tieto ja olettamus on, että Felix Kersten ei ollutkaan Felix Kersten, vaan että saksalainen lääkintävääpeli Felix Huberti oli varastanut kuolleen miehen identiteetin Virossa. Huberti oli paennut Viroon 1919 syyllistyttyään Saksassa murhaan. Tämä selvittäisi sitäkin, miten Kersten oli ”lääkintäoppinut”.

Mutta hyvin toimi, sillä Suomessa Kersten sai lääkintöneuvoksen arvon, aseveli Saksan aloitteesta. Vuonna 1942 Kersten kuului myös siihen Himmlerin seurueeseen, joka vieraili Suomessa.

GUT HARZWALDE

Berliinissä Kersten asui keskellä kaupunkia hienossa lukaalissa, joka oli takavarikoitu varakkaalta juutalaisperheeltä. Erikoisinta kuitenkin oli, että hänellä oli lisäksi Gut Harzwalden kartano 60 kilometrin päässä Berliinistä. Sen oli aikaisemmin omistanut hampurilainen lakimies Walter Siemers, joka tuli kuuluisaksi siitä, että hän toimi natsirikollisten puolustusasianajajana Nürnbergin oikeudenkäynnissä.

Oliko kartano Kerstenin vai SS:n omistuksessa? Himmlerkin siellä vieraili, samoin Kerstenin huippututtavuuksiin kuulunut SS:n vastavakoilun päällikkö Walter Schellenberg.

Ruotsin Punaisen Ristin valkoisten autojen operaatiokin liittyy Gut Harzwalden historiaan. Sen autoja nimittäin kävi kartanolla 25.4.1945 hakemassa turvaan kartanonväkeä lähestyvien puna-armeijan joukkojen alta. Mukaan ei kuitenkaan otettu kartanossa työskennelleitä keskitysleirivankeja, joiden joukossa oli mm. Jehovan todistajia.

Gut Harzwalde ei ollut mikä tahansa kartano tai maatila. Sen lähettyville oli nimittäin rakennettu kymmeniä bunkkereita, joilla oli oma energiantuotantokin. Ennen neuvostojoukkojen tuloa SS räjäytti bunkkereista 25.

Outo tyyppi tämä Kersten joka tapauksessa oli. Eikä ihme, että Kerstenin viimeiset sanat vaimolleen olivat: ”Tulee menemään vuosia, ennen kuin totuus minusta tulee julki.”

kari.naskinen@gmail.com

lauantai 2. maaliskuuta 2019

Postimerkkikin on tasaveroa

On rikas tai köyhä, joutuu huhtikuusta alkaen ostamaan kirjeeseen ylimääräisen postimerkin (1,50 euroa), jos haluaa kirjeensä menevän perille nopeasti. Tämä on osa valtion nykyistä periaatetta, jonka mukaan kaikkien on maksettava valtiolle yhtä paljon riippumatta ihmisen varallisuudesta.

Postimerkin ostaminen ei liity verotukseen, mutta idea on sama varsinaisessa verotusjärjestelmässä. Vaikka Suomessa ei muodollisesti ole tasaverosysteemiä, se on käytännössä melkein sitä. Progressiivisella ansiotuloverolla nimittäin kerätään valtion kantamista varoista vain kymmenkunta prosenttia.

Kunnallisverokin on tasavero, kaikki maksavat sitä saman veroprosentin perusteella. Näin on myös, kun ostetaan olutta, tupakkaa, bensaa, ei niidenkään verotuksessa oteta huomioon ostajan maksukykyä. Sama koskee energiaveroa, autoveroa, kiinteistöveroa, arvonlisäveroa jne.

Postin perustelu uudelle pikapostimaksulle on, että valtio haluaa Postilta kovat osingot. Koska Postin tulot kuitenkin pienenevät sähköistyneen tiedonvälityksen olosuhteissa, on keksittävä uusia keinoja.

Vastaavanlaisessa tilanteessa ovat kuntien omistamat sähköyhtiöt. Sähkö maksaisi asukkaille paljon vähemmän, jos kunnat eivät asettaisi sähköyhtiöille isoja tuottovaatimuksia.

Valtio ja kunnat tietenkin käyttävät keräämänsä verot, muut maksutulot ja osinkotulot hyviin tarkoituksiin, mutta tämä kokonaisuus tarkoittaa joka tapauksessa sitä, että kansalaisilta perittävät maksut perustuvat 90-prosenttisesti tasaveroon. Ei ole asia ollut esillä eduskuntavaaliehdokkaiden kampanjoissa.

kari.naskinen@gmail.com



perjantai 1. maaliskuuta 2019

Lahteen siirtyneen Viipurin diakonissalaitoksen perustamisesta 150 vuotta

Maaliskuun 2. päivänä 1869 pidettiin Viipurin diakonissalaitoksen perustava kokous kauppaneuvos Johan Hackmanin talossa. Jo seuraavana syksynä vihittiin laitos, jota varten oli ostettu Saunalahden kaupunginosasta kolme tonttia ja niillä sijainneet rakennukset laitoksen käyttöön. Talvisota lopetti toiminnan, mutta se jatkui Lahdessa, josta saatiin ostetuksi Rudolf Veltheimin omistama kaksikerroksinen kivitalo Tapionkatu 6:sta (nyk. Sibeliuksenkatu).

Lahden diakoniasäätiö on julkaissut juhlalehden laitoksen historiasta. Siitä selviää, että Viipurin diakonissalaitoksen perustamiseen oli vaikuttanut ratkaisevalla tavalla Hackmanin suvun kiinnostus asiaan, ja varsinkin Johan Hackmanin veljen Karl Hackmanin vaimon Olga Hackmanin paneutuminen laupeudentyöhön. Olga Hackman kuoli nuorena keuhkotautiin 1866, mutta hän oli testamentannut omaisuutensa Dresdenissä toimineelle diakonissalaitokselle, mutta kun rahoja ei silloisen lain mukaan voitu lähettää Saksaan, ne käytettiin Viipurin diakonissalaitoksen perustamiseen.

Lisäksi rahaa lahjoittivat hänen äitinsä Marie Hackman ja Olgan sisar perillisineen. Perustamisrahastoon saatiin vielä lisää Viipurin saksalaisen seurakunnan pastorin Julius Stegerin nälkävuosina orpolasten hoitoon keräämiä varoja. Katovuodet 1866-68 aiheuttivat nälkää ja kurjuutta. Kuolleisuus oli niin suurta, että yhdenkin päivän aikana pappi siunasi Viipurissa 142 vainajaa. Hätä herätti myötätunnon ja Viipurissa oli ihmisiä, jotka halusivat antaa panoksensa sen torjuntaan. Kun yhteiskunnan voimavarat eivät riittäneet turvaamaan ihmisten hyvinvointia ja kirkon piirissäkin sosiaalisen vastuun kantaminen oli jäänyt taka-alalle papiston työssä, nousi viipurilaisten kauppahuoneiden rooli auttajina merkittäväksi.

Diakonissalaitoksen ensimmäiseksi johtajaksi valittiin alan asiantuntijana sisar Amalie Frölich Dresdenistä. Hän toimi tehtävässä vuoteen 1883.

PORIN SIJASTA LAHTEEN

Ennen talvisotaa Viipurin diakonissalaitokselle oli 1931 valmistunut arkkitehti Uno Ullbergin suunnittelema sairaala (kuvassa). Talvisodan pommituksissa se vaurioitui pahoin ja sodan jälkeen etsittiin uutta sijaintipaikkaa. Porin kaupunki tarjosi diakonissalaitoksen käyttöön entistä lääninsairaalan tilaa ilman vuokraa ja vuoden määräajaksi. Perustamiseen ja käyttökustannuksiinkin luvattiin apua, jos laitos jäisi pysyvästi kaupunkiin.

Silloisen johtajan Elias Pentin laitoksen sisarille lähettämän kirjeen perusteella Poriin sijoittuminen näyttikin jo varmalta, mutta johtokunta päätti kuitenkin, ettei laitoksen väliaikainen sairaala tule Poriin, koska sen kaupunginhallitus oli asettanut ehdoksi pysyvän asettumisen kaupunkiin - ajatuksissa oli varmaan paluu Viipuriin. Laitoksen lääkärit olivat käyneet katsomassa uutta paikkaa myös Lahdesta, jonne sitten päädyttiinkin, koska Lahti ei asettanut mitään pysyväisyysehtoa.

Lahden kaupunki oli valmis ottamaan vastaan muiden evakkojen muassa myös diakonissalaitoksen. Useilta kotimaisilta ja ulkomaisilta tahoilta saatujen avustusten turvin toiminta käynnistyi Lahdessa nopeasti. Tilanne oli kuitenkin epäselvä, sillä laitos sijaitsi periaatteessa sekä Viipurissa että Lahdessa ja toive päästä takaisin Viipuriin eli henkilökunnan keskuudessa. Laitoksen silmälääkärillä Signe Löfgrenillä kerrotaan olleen pakattuna koko ajan kaksi matkalaukkua siltä varalta, että muutto Viipuriin olisi tullut vielä mahdolliseksi.

Kun jatkosota syttyi kesäkuussa 1941, diakonissalaitoksen sairaala Lahdessa muutettiin sotasairaalaksi ja henkilökunta joutui sodan vaatimiin tehtäviin. Laitoksen tilanteen selkiyttämiseksi Lääkintöhallituksessa 1942 pidetyssä neuvottelussa päätettiin, että Viipurin laitos siirtyy valtion hoitoon vuoden 1943 loppuun asti. Samalla päätettiin, että Lahden laitos toimii valtionavun turvin ja Viipurin diakonissakoulutus tulee jatkumaan Lahdessa. Kesä 1944 ja sodan päättymisen rauhanehdot ratkaisivat lopullisesti myös Viipurin diakonissalaitoksen kohtalon.

Sodanjälkeiset vuodet eivät olleet helppoja. Sisaret kaipasivat entistä laitosta ja sopeutuminen Lahteen oli vaikeaa. Puutetta oli monesta asiasta ja työtä tehtiin ahtaissa olosuhteissa. Myös laitoksen taloudellinen tilanne oli vaikea ja varoja puuttui mm. tarvittavia investointeja varten. Uuden sairaalan rakentaminen mahdollistui kuitenkin 1950 valtion ja Lahden kaupungin avustuksella. Talous tasapainottui 1960-luvulle tultaessa, kun elettiin puolestaan korkeasuhdanteen aikaa. Diakonialaitoksen uusi vuosisata piti sisällään sairaalatoiminnan lisäksi myös diakoniaopiston, vanhainkodit ja kehitysvammaisten päivähuoltolat.


Nykyisin Lahden diakonialaitoksessa työskentelee yli 300 ihmistä, toimii satoja vapaaehtoisia, asuu satakunta ikäihmistä ja opiskelijoita on 400 (Lahden diakonian instituutti on osa osakeyhtiömuotoista Suomen diakoniaopistoa. Se on ammattioppilaitos, jonka perustajina 2016 olivat Lahden lisäksi Helsingin ja Oulun diakoniaopistot.)

LÄÄKÄREITÄ VIIPURISSA

Lääketieteen historioitsija Arno Forsius on blogissaan luetellut Viipurin diakonissalaitoksen sairaalan pitkäaikaisia lääkäreitä:

Yleissairaalaosastolla sotilassairaalan lääkäri, lääket. tri Alexander Frankenhaeuser vuosina 1873-84, kaupunginlääkäri, lääket. lis. Theodor Thesleff 1887-99, Arthur Carl Heiseler 1900-17 ja sotilassairaalan sisätautien osastonlääkäri N. R. Roschier 1920-40. Silmätautien osaston pitkäaikaisia lääkäreitä olivat Algot Fredrik von Fieandt 1905-23, John G. Lindberg 1917 ja 1923-28 sekä Signe Löfgren 1929-67.

kari.naskinen@gmail.com

keskiviikko 27. helmikuuta 2019

Murha, itsemurha vai onnettomuus?


Ryhmäteatterin Harriet on erikoinen näytelmä jääkärimajuri Olof Laguksen kuolemasta 20.4.1918. Ei tiedetä, oliko se murha, itsemurha vai onnettomuus, ja näytelmässä käydään puolentoista tunnin ajan läpi erilaisia vaihtoehtoja. Ainoa jokseenkin selväksi tuleva asia on, että syy tapahtumaan oli Laguksen jääkäripataljoonan sairaanhoitaja Harriet Thesleff, johon Lagus oli rakastunut, mutta asetelma muuttui kolmiodraamaksi, kun Harriet rakastuikin toiseen jääkärimajuriin Nils Ero Gadoliniin.

Kohtalokkaana iltana nämä kolme olivat istuskelleet kahvia ja konjakkia nauttien Viipurin itäpuolella Heinjoella ja lähteneet illansuussa hevosajelulle. Harriet istui rattailla yhdessä Laguksen kanssa ja Gadolin ratsasti erikseen omalla hevosellaan. Ehkä näin. Sitten tapahtui jokin kärhämä ja Lagus sai luodin oikeaan ohimoonsa. Harriet Thesleffin tyttärentytär Milja Sarkola on tehnyt tapahtumasta näytelmän, jossa esitetään 15 erilaista kuvaelmaa siitä, mitä ehkä oli tapahtunut. Hän on myös näytelmän ohjaaja.

Laguksen kuolemaa ei aikoinaan tutkittu mitenkään. Taas ehkä: osallisina oli niin nimekkäitä valkokaartin henkilöitä, että annettiin ikävän asian olla, kun Vapaussodan komea voittokin oli jo tulollaan. Eikä Harrietkaan ollut kuka tahansa sairaanhoitaja, vaan hänen puolisonsa oli everstiluutnantti Wilhelm Thesleff, josta kuukausi Heinjoen tragedian jälkeen tuli Suomen ensimmäinen sotaministeri.

Näytelmä ei tietenkään anna vastausta kysymykseen, miten Lagus sai surmansa. Milja Sarkolan kuvailemat tapahtumat perustuvat moniin epävirallisiin tulkintoihin tapahtumasta, mutta koska Harriet Thesleff ja Gadolin pysyivät asiasta vaiti kuolemiinsa asti, totuutta ei saada esille.

Näytelmä on kuin jonkinlainen teatterikoe: miten tällainen toimii? Kyllä se osittain toimiikin, mutta kun osa Milja Sarkolan kirjoittamista tapahtumaversioista poikkeaa toisistaan vain hyvin vähän, tuntuu niiden katsominen välillä puisevalta. Dramaturgisesti paras kuvaelma on se, joka perustuu Martti Backmanin romaaniin Harriet ja Olof – Rakkaus ja kuolema Viipurissa 1918 (Gummerus, 2016). Mielenkiintoisemman näytelmän olisikin saanut, jos olisi tehnyt näytelmän pelkästään siitä.

Harrietin roolin näyttelee pirteästi Teatterikorkeakoulun opinnäytetyönään Roosa Söderholm (kuvassa vas.), vakavamielinen Lagus on Pyry Nikkilä (oik.), Gadolin on Robin Svartström ja kertojana on Minna Suuronen. Lisäksi hieman komediaa tuo esitykseen Santtu Karvonen neljässä pienemmässä roolissa. Virkeyttä näytelmään tuo musiikki, lähinnä Jääkärimarssi.

Mielenkiintoinen tieto käsiohjemassa on, että Ryhmäteatterin ensi kesän näytelmä Suomenlinnassa on Agatha Christien Idän pikajunan arvoitus.

HARRIET THESLEFF

Näytelmän käsiohjelma on erinomainen, siinä esitellään henkilöt perusteellisesti.

Viipurissa syntyneen Harrietin (1891 - 1965) isä oli arkkitehti Eduard Dippel, äiti Dagmar oli vapaaherra Georg von Alfthanin tytär. Harrietin pääasialliset kiinnostuksenkohteet olivat musiikki ja maalaaminen. Näytelmässä kuullaan hänen tekemänsä laulu Der Wanderer.

Wilhelm Thesleffin kanssa hän avioitui 1911 kanssa Nizzassa. Pariskunnan ainoa tytär syntyi 1912 Viipurissa, mutta kunnon äidiksi ei Harriet ryhtynyt, kuten Milja Sarkola sanoi Helsingin Sanomissa 10.2.2019. Myöhemmin Harriet hylkäsi lapsensa. Hän alkoi käyttää viinaa ja morfiinia, ja näytelmässä hänestä heitetään mm. luonnehdinnat nymfomaani ja saatanan huora.

Sairaanhoitajaksi Harriet kouluttautui Viipurin lääninsairaalassa. Miestään Wilhelmiä hän seurasi paikasta toiseen. Kun Wilhelm jäi Riiassa saksalaisten sotavangiksi 1917 ja vietiin Berliiniin, matkusti myös Harriet sinne. Wilhelm sai tehtäväkseen hoitaa suomalaiseen jääkäripataljoonaan liittyviä asioita ja 14.2.1918 Jääkäripataljoona 27 matkasi Wilhelmin johdolla Suomeen höyrylaiva Arcturuksella. Harriet tuli myös.

Harriet ja Wilhelm erosivat 1919. Uudelleen Harriet meni naimisiin itävaltalaisen paroni von Guttenbergin kanssa ja sen jälkeen Viipurissa musiikinopettaja-taiteilija Nikolai Schmakoffin kanssa, mutta muutti pian Pariisiin opiskelemaan kuvataidetta. Ensimmäisen oman näyttelynsä Harriet piti 1927 Viipurissa. Kun talvisota syttyi, asui Harriet Viipurissa taas Schamakoffin kanssa. Pariskunta pakeni Tukholmaan, josta he sodan päätyttyä asettuivat Espooseen Kilossa sijaitsevaan pieneen mökkiin.

OLOF LAGUS

Olof syntyi Padasjoella 1893. Isä oli metsänhoitaja ja filosofian maisteri Alexander Gabriel Lagus ja äiti Emma Matilda Bellman. Olof kirjoitti ylioppilaaksi Helsingin ruotsalaisesta normaalilyseosta 1911 ja jatkoi opintojaan Helsingin yliopiston filosofisen tiedekunnan historiallis-kielitieteellisellä osastolla ja lainopillisessa tiedekunnassa.

Olof Lagus kuuli Saksan armeijan harjoituspaikasta Lockstedtin leiristä opiskelukavereiltaan ja lähti sinne 1915. Suomeen hän saapui jääkäreiden pääjoukon mukana kapteeniksi ylennettynä 25.2.1918. Alkuun Lagus toimi komppaniapäällikkönä 1. jääkärirykmentin 2. jääkäripataljoonan konekiväärikomppaniassa ja 22.3.1918 tuli nimitys pataljoonan komentajaksi. Tampereen valtauksen jälkeen pataljoona siirrettiin Heinjoen naapurikuntaan Antreaan, missä pataljoona tulisi osallistumaan Viipurin valtaukseen. Majuriksi hänet ylennettiin kaksi päivää ennen kuolemaansa Heinjoen Ristseppälässä.

kari.naskinen@gmail.com

tiistai 26. helmikuuta 2019

Tieliikenteen sotkeminen ei onnistunut, miten käy raideliikenteen?


Harmi, ettei Anne Berner siirtynyt pankkihommiin jo neljä vuotta sitten, niin ei taksitoiminta olisi mennyt sekaisin. Autokaupallekin Berner aiheutti sotkun, mutta koko tieliikenteen katastrofin Kokoomus ja Perussuomalaiset sentään onnistuivat estämään. Sen sijaan raideliikenteen thatcherilainen Berner ehti panna uuteen malliin ja seuraavien hallitusten päätöksistä riippuu, myykö valtio uudet raideliikenneyhtiöt yksityisille.

Uusi raideyhtiö on Oy Suomen Rata Ab, jonka alle perustetaan hankeyhtiöt Suomi-rata, Turun tunnin juna, kalustoyhtiö, kiinteistöyhtiö ja Rail Baltica -yhtiö. Tämän kokonaisuuden rahoitus ja toiminta perustuvat sille, että kaikki kilpailutetaan.

Ensimmäinen rahoittaja on kuitenkin yllättäen Valtion asuntorahasto (VAR), jonka varallisuudesta siirretään 73 miljoonaa euroa Suomen Rata -yhtiölle. VAR on tarkoitettu kohtuuhintaisten vuokra-asuntojen rakennuttamiseen, mutta nyt siltä otetaan 73 miljoonaa ratayhtiön talouden kohentamiseen, jotta se olisi jossakin vaiheessa paremmassa myyntikunnossa.

Tämä on vastoin eduskunnan tahtoa. Eduskunta hyväksyi viime syksynä tarkastusvaliokunnan mietinnön, jossa sanotaan, että ”hallituksen tulee säilyttää VAR:n asema itsenäisenä ja riippumattomana” ja että ”rahaston varallisuuden käyttö on suunnattava asumiseen”.

Ensimmäisten raidehankkeiden arvo on 7,5 miljardia euroa (Helsinki - Turku ja Helsinki - Tampere). Kun miljardeja tarvitaan myös Tallinnan-tunnelin ja uuden itäradan rakentamiseen, pitää rahoitusta haalia myös yksityisiltä sijoittajilta. Näin ollaan valtion ja yksityinen omaisuus panemassa yhteen, mutta ilman sen kummempaa julkista keskustelua, koska Berner on näin päättänyt.

Vaikka Juha Sipilän hallitus on koko tämän suhmuroinnin hyväksynyt, niin on tämä taas konkreettinen osoitus siitä kuinka suuri valta yksittäiselläkin ministerillä on. Eikä esimerkiksi sekään ole vähämerkityksistä, onko joku ministeri pääkaupunkiseudulta tai jostain maakunnista.

Julkisen ja yksityisen sekoittaminen on tässäkin tapauksessa erikoinen systeemi. Valtio antaa yksityisille pelimiehille mahdollisuuden tehdä isot tilit veronmaksajien rahoilla perustetun infrastruktuurin kustannuksella. Kyllä valtio kykenisi raideinvestoinnit ominkin voimin hoitamaan, mutta kysymys onkin pohjimmiltaan siitä, että Suomea halutaan myydä ja yksityistää, ja tähän apuun tarvitaan myös vuokra-asuntotuotantoon tarkoitettuja miljoonia.

kari.naskinen@gmail.com


lauantai 23. helmikuuta 2019

Uno Ullberg oli Viipurin arkkitehtimestari

Viipurin modernin arkkitehtuurin huomattavin rakennus on tunnetusti Alvar Aallon suunnittelema kirjasto (1935). Se on funktionaalisen tyylisuunnan rakennus, joka vuonna 2013 valmistuneen entisöinnin jälkeen on nykyisin hienossa kunnossa. Tämän funkistyylin viipurilaisittain laaja-alainen mestari oli kuitenkin arkkitehti Uno Ullberg (1879 - 1944), josta on parhaillaan näyttely hänen niin ikään suunnittelemassaan Viipurin maakunta-arkistossa (1933). Kaikkiaan voidaan sanoa, että Ullberg oli Viipurin huomattavin arkkitehti.
Näyttelyssä on esillä Ullbergin piirustuksia ja asiakirjoja, esimerkiksi poliisilaitoksen antama esteettömyystodistus ulkomaanmatkaa varten 1928 (kuvassa) ja Ullbergin hakemus Viipurin kaupunginarkkitehdiksi 1932. Kaupunginarkkitehdiksi Ullberg myös valittiin ja tässä virassa hän oli vuoteen 1936. Viipurista Ullberg muutti Helsinkiin Lääkintöhallituksen arkkitehdiksi suunnitellen useita sairaaloita ja parantoloita ympäri Suomea. Ullberg on haudattuna Hietaniemen hautausmaalle Alvar Aallon suunnitteleman hautakiven alle.

Suurimman osan suunnittelutöistään Ullberg teki yksityisenä arkkitehtina ennen kaupunginarkkitehdiksi siirtymistään, mutta tuossa virassaan hän suunnitteli vielä mm. keskusurheilukentän katsomoineen, linja-autoaseman laajennuksen, naistensairaalan, kaupungintalon ja Seurahuoneen uudistukset sekä ulkoilmateatterin.

Tämän jutun otsikkokuvassa on Wiipurin Panttilainaamo Oy:n talo Luostarinkatu 4:ssä, joka 1931 valmistuessaan oli kaupungin ensimmäinen funkisrakennus. Edellisvuonna oli valmistunut komea taidemuseo, joka ei asiantuntijoiden mukaan kuitenkaan edusta puhdasta funkista. Taidemuseokin on täydellisesti saneerattu, ja se toimii nykyisin Eremitaashin museona. Yksi Ullbergin päätöistä on myös Pyöreän Tornin muuttaminen historialliseksi ravintolaksi 1923.

Taidemuseon vihkiäiset lokakuussa 1930 oli iso tapahtuma. Juhlavieraiden joukossa olivat tasavallan presidentti Lauri Kristian Relander, maaherra Arvo Manner, hovioikeuden presidentti J.F. Selin, taiteilija Akseli Gallen-Kallela ja hiippakunnan piispa Erkki Kaila. Seuraavan päivän lehdissä Ullbergin työtä kehuttiin mestarilliseksi.

Valkoisia, virtaviivaisia funkistaloja tuli sitten lisää, ja nyt muidenkin kuin Ullbergin piirtäminä: SOK:n mylly 1932-35, OTK:n varasto 1937, Hankkijan varasto 1937 ja Starckjohannin varastot 1939 taidemuseon itäpuolelle sekä tasakattoinen nelikerroksinen talo Karjaportinkatu 3:een 1938.

Funktionalismi (”funkis”) tulee latinan sanasta functio, toiminto, tehtävä. Idea on, että tässä tyylissä rakennus palvelee vain tiettyä tarkoitusta ilman koristeluja ja muita kommervenkkejä. Tyylisuunnasta puhutaan myös uusasiallisena.

Ullbergin mieltymys moderniin funkikseen ei kuitenkaan estänyt häntä täydentämään asianmukaisella tyylillä Viipurin vanhaa keskustaa. Hän joutui muuttamaan ja täydentämään vanhaa rakennuskantaa sekä suunnittelemaan aivan uutta vanhaan miljööseen eli sopeuttamaan rakennuksensa vanhoihin katunäkymiin. Kun tunnettu ruotsalainen arkkitehti Ragnar Östberg kävi Viipurissa 1926, hän kommentoi vanhaan rakennuskantaan upotettuja rakennuksia: ”Siellä ei vaeltaja voinut niinkään erottaa, mitkä rakennukset olivat kaupungin kera syntyneet ja mitkä olivat Ullbergin siihen istuttamia.” Östberg oli mm. Tukholman kaupungintalon suunnittelija.

Viipurin lisäksi Ullberg ja hänen toimistonsa suunnittelivat lukuisia rakennuksia muuallekin, esimerkiksi Ensoon, Johannekseen, Käkisalmeen, Sortavalaan, Kanneljärvelle, Outokumpuun, Värtsilään, Imatralle, Myllykoskelle, Ouluun ja Kemiin. Näiden paikkakuntien nimet paljastavat, että Ullberg suunnitteli monia tehdaslaitoksia ja niiden työntekijöiden asuntoja. Simpeleelle hän piirsi asemakaavankin.

Helsinkiin Ullberg suunnitteli yliopistollisen lastensairaalan, sairaanhoito-opiston ja Bensowin liiketalon Eteläesplanadille.

kari.naskinen@gmail.com

perjantai 22. helmikuuta 2019

Miljonäärikiekkoilija itsemurhan partaalla

Jarkko Rautala on NHL:ssä pelaaja huippukiekkoilija, joka on huonosti menneen kauden jälkeen itsemurhan partaalla. Kansallisteatterin Sammakkokuningas-näytelmän alussa hän kertoo kesämökillä isälleen, että on juuri yrittänyt itsemurhaa isoisän vanhalla Parabellumilla, mutta se ei ollut lauennut. Pasi Lampelan näytelmä kuvaa pelaajaa, joka on ajautunut pahaan masennukseen. Nyt ovat panoksina elämä ja kuolema.

Jarkko on saanut menneellä kaudella palkkaa 6,5 miljoonaa dollaria eli on aivan suomalaispelaajien kovinta kärkeä. Hänen maalimääränsä jäi kuitenkin vain 30:een, eikä hänen joukkueensa Bruins yllättäen selvinnyt pudotuspeleihin. Ainakin kymmenen maalia liian vähän ja Jarkko syyllistää itsensä. Bruinskin tuntuu syyllistävän, koska sopimusta seuraavaksi kaudeksi ei ole tullut.

Isän kanssa Saimaan rannalla isä ja poika pitävät jonkinlaista terapiaistuntoa, johon osallistuu myös Jarkon sisko. Isä on autokauppias, jolla ei samanlaisia paineita ole, vaikka autokauppakaan ei koskaan ole pelkkää menestystä.

Jarkon tilanne on kuitenkin vaikeampi, koska kaikki hänen tekemisensä on aina julkista. Jokainen maali tai huono ottelu raportoidaan Suomessakin heti seuraavana aamuna televisiossa. Kaiken tähtäimenä on jääkiekkoilijoiden suurin palkinto, NHL:n voitto ja Stanley Cup -pokaali:

”Mä näen sen mun silmissäni joka ilta nukkumaan mennessä. Musta alusta, ylöspäin kapenevat kerrokset, malja. Mä näin miten me nostettais se ilmaan järjettömien taisteluiden jälkeen viimesillä voimilla. Sit se vaan katos jonnekin pimeeseen.”

Isä ja poika ovat todellisuudessakin isä ja poika, Heikki Nousiainen ja Mikko Nousiainen. Heidän kohtaamisensa on vaikea. Varsinkaan Jarkko ei osaa asettua mihinkään muuhun kuin omaan itseensä. Isäkin on ”vain” autokauppias – ”mä en kestä kattoo kun sä tuhlaat elämäs”.

Ammattiurheilu on kuitenkin raakaa peliä. Isä sanoo, että Jarkko on tehnyt parhaansa ja sen täytyy riittää. Näin asia ei kuitenkaan ole. Tämän varmasti tietävät myös oikeat NHL-pelaajat. Käsiohjelmassa Lampela ihmettelee samaa: ”On karmivaa, että on sisäistetty yhteiskunnallis-taloudelliset vaatimukset niin täydellisesti, ettei omalla elämällä ole mitään merkitystä, ellei niitä tavoita.” Tätä tosiasiaa alleviivaa kaiken toiminnan suuri julkisuus, ja se on varmaan hurjaa, vaikka pelaajat eivät siitä täysin avoimesti puhu, eivät ainakaan pelivuosiensa aikana. Kovat jätkät eivät valita.

Eikä palloilulajien ammattilaissarjoissa nimenomaan riitä se, mistä urheilijat Suomessa usein sanovat: teen parhaani ja katsotaan, mihin se riittää. On tehtävä paremmin.

Näytelmän asetelma Willensaunan pienellä näyttämöllä on tuttu penkkiurheilijoille ja ehkä se jonkin verran selviää muunkinlaisille katsomossa istuville. Kokonaisuus jää kuitenkin kovin staattiseksi. Lampelan itse ohjaamassa näytelmässä staattisuutta yritetään murtaa tanssitaiteilija Mikko Orpanan hyppelehtimisillä dialogien välissä, mutta tämä jää ulkopuoliseksi teelmäksi. Jonkinlainen muoti-ilmiökin tämä tuntuu nyt olevan, sillä juuri äsken näin samantapaisen koreografiavirityksen Lahden kaupunginteatterin Ikitiessä, jossa päähenkilön mielenmaisemaa yritetään kuvata erikoisella Kalevalan Kullervo-roolihenkilöllä.

Nousiaiset muodostavat hyvän parin. Sen vahvempi osapuoli sekä roolin että näyttelemisen puolesta on Heikki Nousiainen. Tämä jako syntyy jo tekstistä, sillä isä ymmärtää elämää paremmin kuin pelkkää jääkiekkoa ymmärtävä Jarkko. Toisaalta onhan isän elämä sikäli helpompaa, ettei aamutelevisiossa heti kerrota, jos eilen ei mennyt kaupaksi yhtään autoa.

kari.naskinen@gmail.com

maanantai 18. helmikuuta 2019

Kaiken pahan alku oli Suomen sota 1808-09

Viime vuosi meni kansalaissotavuoden tapahtumia kerratessa ja myöhemmin tänä vuonna alkaa talvisodan muistelu, kun sen alkamisesta tulee kuluneeksi 80 vuotta. On jo alkanutkin sen vatkaaminen, olisiko sota voitu välttää. Tietenkin olisi, mutta toisin kuitenkin kävi.

Historia antaa mahdollisuuden monenlaisiin jossitteluihin. Yksi ratkaiseva asia oli jo Ruotsin ja Venäjän välillä käyty sota 1808-09, ja koska sen kohteena oli nimenomaan Ruotsin itäinen osa Suomi, on sen nimeksikin tullut Suomen sota.
Venäjällä ei ennen noita vuosia ollut aikomusta liittää Suomea osaksi keisarikuntaansa, mutta niin siinä lopulta kuitenkin kävi, että nämä Ruotsin itäiset läänit liitettiin sen osaksi, Suomen suuriruhtinaskunnaksi. Jos tätä myllerrystä ei olisi tapahtunut, olisiko Mainilan laukauksia ammuttukaan.

Suomen valtiota ei ehkä olisi ollenkaan syntynytkään. Sitten jos Venäjä 1939 olisi ehdottanut Ruotsille joitakin pieniä aluevaihdoksia, olisi vaihtokauppaan suostuttu, koska Ruotsi oli virheistään oppinut ja sen politiikka oli jo 1900-luvulla rauhanomaisempaa ja viisaampaa kuin Suomen Eikä talvisotaa siis olisi tarvittu.

Suomen sota 1808-09 kuitenkin syttyi, koska Ruotsin kuningas Kustaa IV Adolf oli voimansa tunnossa. Venäjä alkoi vuoden 1807 lopulla valmistautua sotaan ja hyökkäys alkoi 21.2.1808. Kuninkaalla oli vielä mahdollisuus pysäyttää hyökkäys suostumalla ns. mannermaansulkemukseen, mutta eipä halunnut. Tämä ”sulkemus” oli Venäjän ja Ranskan kesällä 1807 tekemä sopimus, jolla ne pyrkivät pakottamaan Britannian kauppasaartoon. Mukaan vängättiin myös Tanska ja Portugali, joiden piti sulkea kaikki satamansa englantilaisilta. Ruotsin painostus annettiin Venäjän tehtäväksi, kun taas Ranskan tehtäväksi määriteltiin Tanskan ja Portugalin painostaminen.

Venäjä sai valtuudet pakottaa Ruotsi kauppasaartoon myös voimakeinoin. Tässä yhteydessä Napoleon Bonaparte ehdotti tsaari Aleksanteri I:lle myös mahdollisuutta valloittaa Suomen alue Venäjälle.

Kustaa IV Adolf suhtautui kaikkiin Napoleonin ehdotuksiin kielteisesti, eikä halunnut mitenkään edesauttaa tämän valloituspyrkimyksiä. Kaiken lisäksi myönnytykset Napoleonille olisivat saattaneet Ruotsin vaaralle alttiiksi Englannin vastatoimille.

Näin siis Suomen hallinta siirtyi Ruotsilta Venäjälle. Entä olisiko Suomi itsenäistynyt ilman tätä vaihdosta? Olisivatko suomenmielisten fennomaanien tarvinnut alkaa puuhata omaa valtiota?

Tällaisia spekulaatioita voi tietenkin viedä vieläkin kauemmas historiaan. Jos Pähkinäsaaren rauhan rajat 1323 olisivat jääneet pysyviksi, niin taas olisi ollut toisenlaista.  Rauhansopimuksen mukaan Karjala jaettiin kahteen osaan niin, että merkittävämmät Itä-Kannaksen ja Laatokan Karjalan asutusalueet jäivät Novgorodille.

Seuraava rajojen muutos tapahtui Täyssinän rauhassa 1595, jolloin Ruotsin alueeksi tulivat myös Viron pohjoiset osat.

Jos näiden kaltaisia rajalinjoja olisi ollut vielä 1800-luvun alussa, eikä Suomen sotaa olisi tullut, seuraukset olisivat olleet luultavasti hyvinkin toisenlaisia. Kun nationalismi joka tapauksessa ajoi kohti pienempiä itsenäisiä valtioita, olisiko esimerkiksi Karjalasta muodostunut oma valtionsa, Nevalta Jäämerelle, pääkaupunkina Viipuri?

Tai jos Hitler olisi voittanut ja Suur-Suomi olisi toteutunut. Mitähän porukkaa me nyt olisimme?

Mutta hyvä näin, Petteri Orpoa muunnellen siteeraten: ”Suomi kuuluu meille!”

Tään kansan taistelut ken voi
ne kertoella, ken?
Kun sota laaksoissamme soi,
ja halla näläntuskan toi,
ken mittasi sen hurmehen
ja kärsimykset sen?


kari.naskinen@gmail.com

torstai 14. helmikuuta 2019

Fennit, Finna land

Suomalaisilla historiapäivillä Sibeliustalossa tekee aina myös kirjalöytöjä, tällä kertaa tuli mukaan uusi painos Publius Cornelius Tacituksen kirjasta Germania (Gaudeamus, 2018), jonka tekstit Tacitus kirjoitti vuonna 98 jaa. Tacitus oli roomalainen senaattori ja historioitsija, joka tässä kirjassa kuvaa Tonavan pohjoispuolella asuvia kansoja. Tähän eurooppalaiseen populaatioon kuuluvat myös alkukantaiset fennit, joilla ilmiselvästi tarkoitetaan suomalaisten ja saamelaisten esivanhempia.

Aivan ensimmäisen kerran eivät suomalaiset, lappalaiset ja svealaiset kuitenkaan esiinny Tacituksen tekstissä, vaan tämän pohjoisen kolkan asujamistosta oli merkintöjä jo 300-luvulla eaa. Tacituksen tiedotkin Pohjois-Euroopasta perustuivat kirjallisiin lähteisiin, sillä itse hän ei käynyt näin pohjoisessa.

Germania-kirjaan selitykset laatinut Tuomo Pekkanen joka tapauksessa kirjoittaa, että kuvaus fenneistä vastaa hyvin sitä käsitystä, joka on saatu lappalaisista myöhempien lähteiden perusteella. Pekkanen on Jyväskylän yliopiston entinen professori, joka mm. on kääntänyt Kalevalan latinaksi ja toimittaa latinankielisiä uutisia Yleisradiolle.

Näin Tacitus esi-isiämme kuvaa: ”Fennit ovat ihmeen villejä, viheliäisen köyhiä. Ei heillä ole aseita, ei hevosia, ei asuntoja. Ravintona ovat kasvit, vaatteina nahat, makuusijana maa. Ainoa varallisuus on nuolissa, joita he raudan puutteessa terästävät luilla. Metsästys elättää yhtäläisesti sekä miehiä että naisia. Naiset seuraavat miehiä kaikkialle ja pyytävät osan saaliista. Lapsillakaan ei ole muuta suojaa villieläimiltä ja rajuilmoilta kuin jonkinlainen oksista punottu katos. Sinne palaavat nuoret, se on vanhojen turvapaikka. Mutta tämä on heistä onnellisempaa elämää kuin pelloilla huokaileminen, vaivalloinen talojen rakentaminen sekä milloin toiveikas, milloin pelokas huolenpito omasta ja vieraasta omaisuudesta. Rauhassa jumalilta ja rauhassa ihmisiltä he ovat saavuttaneet sen vaikeimman päämäärän, ettei heidän tarvitse edes mitään toivoa.”

TURJANMAA

Lähempänä näitä pohjoisia alueita syntyi muinaisenglantilainen Beowulf-eepos, jonka syntyajaksi arvioidaan viimeistään vuosi 725. Siinä mainitaan ensimmäisen kerran Englannin kirjallisuudessa Finna land (eepoksen säkeessä 580). Finna land merkitsee tässä yhteydessä kaukaista, myyttistä maata merten äärillä. Finneillä lienee tarkoitettu saamelaisia, joka oli etäisin eepoksen yleisölle tuttu pohjoinen valtakunta.

Osmo Pekosen ja Clive Tolleyn suomennoksessa (WSOY, 1999) Finna landista käytetään käännöstä Turjanmaa: ”Viimein merivirtojen mahtavat mainingit viskasivat minut Turjanmaan rantaan.”

Beowulf on eeppinen sankariruno, joka sisältää 3182 riviä. Sillä ei ole alkuperäistä nimeä, mutta se on tunnettu 1800-luvun alkupuolelta lähtien päähenkilönsä mukaan nimellä Beowulf.

GERMANIAN KANSAT
OVAT PUHDASTA ROTUA

Takaisin Germaniaan ja Tacituksen luonnehdintaan germaaneista: ”…mitkään aviosuhteet vierasheimoisten kanssa eivät ole tahranneet Germanian kansoja, vaan ne ovat omalaatuista, puhdasta ja vain itsensä kaltaista rotua. Siksi ulkonäkökin on kaikilla samanlainen, sikäli kuin se on mahdollista niin suuressa joukossa: tuikeat siniset silmät, punertavat hiukset ja kookas ruumis, jossa kuitenkin on voimaa vain rajuun hyökkäykseen.”

Ei ihme, että Tacituksen teksti on toistuvasti ylläpitänyt ja lisännyt saksalaisten kansallistietoisuutta, kuten Pekkanen kirjoittaa: ”Ensimmäisessä maailmansodassa saksalaiset sotilaat kuljettivat Germaniaa repuissaan ja viime maailmansodan aikana siitä otettiin Wehrmachtin käyttöön tarkoitettu erikoispainos.”

Tacitus otti kantaa myös maahanmuuttoon: ”Kukapa lähtisi Aasiasta, Afrikasta tai Italiasta ja pyrkisi Germaniaan, missä maisemat ovat rumat, ilmasto karu sekä asumat ja näkymät ankeat, paitsi jos se on hänen isänmaansa?” Nyt 2000 vuotta myöhemmin tilanne on toisenlainen.

Metoo-henki oli voimissaan jo muinaisessa Germaniassa, jossa naisissa katsottiin olevan jotakin pyhää ja profeetallista:

”Naiset elävät suojatussa siveydessä. Eivät mitkään näytäntöjen houkutukset eivätkä mitkään vieraspitojen viettelykset ole heitä turmelleet. Salaisia rakkauskirjeitä eivät enempää miehet kuin naisetkaan tunne. Suureen väkilukuun nähden aviorikokset ovat erittäin harvinaisia. Niistä rangaistaan välittömästi; mies karkottaa sukulaisten läsnä ollessa kotoaan alastomaksi riisutun avionrikkojan, jolta on leikattu hiukset, ja ajaa hänet ruoskalla läpi koko kylän.”

Germania kokonaisuudessaan muistuttaa maantiedon oppikirjaa, jossa selitetään olosuhteita ja ihmisten elämää Roomasta katsottuna kaukaisilla alueilla, Reinin ja Tonavan takana. Kauimpana pohjoisessa asuvat myös fennit, naapureinaan oksit ja hellusit.

kari.naskinen@gmail.com