tiistai 21. toukokuuta 2019

Hotellissa on tunnelmaa

Me Naisissa Mira Ahjoniemi sanoo, että hotellihuoneessa yöpyminen on aina ihanaa. Onhan se toista kuin kotona, ei imuroimista, ei ikkunoidenpesua, ei roskienviemistä. Mira on niin innoissaan, että kertoo sisustavansa uuden kotinsakin kuin hotellihuoneeksi.

Hotellissa yöpymisessä on tietenkin etunsa, ja rituaalit ovat aina samat:

1. Kun mennään huoneeseen, vedetään verhot ikkunan edestä, että nähdään, millaiset maisemat ovat. Joskus näkyy Parthenon, joskus vastapäisen talon ikkunaton betoniseinä ja pihalla roskasäiliöt.

2. Televisio auki ja selataan läpi, mitä kanavia näkyy.

3. Minibaarit ovat vähentyneet, mutta jos sellainen löytyy, juomavalikoima käydään läpi.

4. Kylpyhuone pitää heti tarkistaa. Onko siisti, onko suihku vai amme?

5. Vaatteet matkalaukusta pannaan vaatekomeroon.

6. Sitten pitääkin jo lähteä käymään aulabaarissa, yksi drinkki on aina paikallaan.

7. Aulabaarista saa usein myös paikallisen sanomalehden, pääsee tunnelmaan.

8. Takaisin huoneeseen, ja jos edelleen on vapaa-aikaa, lähdetään käväisemään kaupungilla. Jokin pieni baari varmaan löytyy.

9. Myöhään illalla palataan hotellihuoneeseen, riisutaan vaatteet ja pannaan ne vaatekomeroon, eikä heitetä tuolinselustalle, kuten kotona.

10. Jos ollaan ulkomailla, valitaan telkkarista jokin outo kanava.

11. Yö on nukuttu ja aamulla mennään suihkuun, vaikka kotona ei joka aamu mennäkään.

12. Lähtöpäivänä otetaan pöydältä talteen mainoskynät, varsinkin jos on lyijytäytekyniä, koska kuulakärkikyniä on jo tarpeeksi, kun niitä saa ennen vaaleja. Pöydällä on ehkä myös pieni muistilehtiö, joka otetaan, jos se menee mukavasti taskuun.

Mira ei omaa hotelliohjelmaansa paljasta, mutta omaan kotiinsa hän ei ole hankkinut mikrouunia, kahvinkeitintä, imuria eikä telkkaria. Seinät hän on maalauttanut marjapuuronpunaisiksi, jotta fiilinki olisi kuin hotellissa.

kari.naskinen@gmail.com

maanantai 20. toukokuuta 2019

CIA ja Chile


Suomen asiainhoitajan Tapani Brotheruksen toiminnasta Chilen sotilasvallankaappauksen aikana kertovassa sarjaelokuvassa Invisible Heroes mainittiin CIA ensimmäisen kerran vasta viidennessä jaksossa, kun junttahallituksen ministeri sai kirjeen CIA:lta. Sen toiminta vallankumouksessa oli kuitenkin täysin ratkaiseva, joskaan se ei varsinaisesti vaikuttanut Brotheruksen ja varakonsuli Ilkka Jaamalan toimintaan chileläisten pelastamisoperaatiossa.

CIA oli aloittanut Salvador Allenden jahtaamisen jo 1962, kun edessä olivat presidentinvaaleissa kaksi vuotta myöhemmin. Tuolloin Yhdysvaltain presidenttinä oli John F. Kennedy; rahaa operaatioon pantiin kolme miljoonaa dollaria ja saatiinkin mieleiseksi presidentiksi kristillisdemokraatti Eduardo Frei. Myöhemmin ulkoministeri Dean Rusk sanoi presidentti Lyndon B. Johnsonille, että tämä voitto saavutettiin ”osittain CIA:n hyvän työn ansiosta”.

Seuraavissa vaaleissa 1970 kuitenkin voitti Allende, joten USA:n piti lisätä panoksia. CIA:n johtaja Richard Helms sai presidentti Richard Nixonilta käskyt, jotka hän oli kirjoittanut muistivihkoonsa 15.9.1970:

- Ehkä yksi mahdollisuus kymmenestä, mutta pelastakaa Chile.
- Käytössä 10 milj. dollaria.
- Parhaat miehet.
- Pankaa talous huutamaan.

Pari viikkoa myöhemmin ulkoministeri Henry Kissingeriltä tuli tarkemmat ohjeet, jotka Helms sai sähkeitse: ”Ottakaa yhteys Chilen armeijaan ja kertokaa heille, että USA:n hallitus haluaa sotilaallisen ratkaisun - - - luokaa ainakin jonkinlainen vallankaappauksen ilmapiiri.”

Kun vieläkään ei mitään tapahtunut, tuli täsmentävä ohje: ”Luja ja pysyvä tavoitteemme on, että Allende syrjäytetään vallankaappauksella.”

Lokakuun 22. päivänä 1970 Chilen kongressi vahvisti vaalien tuloksen äänin 153 - 35 ja Allendesta tuli presidentti. Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelun historiakirjan 2007 tehnyt Tim Weiner toteaa, että ”Valkoinen talo oli raivoissaan, kun CIA ei ollut kyennyt pysäyttämään Allendea”. Näin ei saanut jatkua, vaan maahan piti ruveta kylvämään poliittista ja taloudellista kaaosta.

Vasta 11.9.1973 USA pääsi tavoitteeseensa. Nopea sotilaallinen vallankaappaus ja peli oli selvä, vuodesta 1932 demokraattisena valtiona toiminut Chile oli kukistettu.

Kylmän sodan päätyttyä CIA tunnusti kongressille, että ”CIA:n yhteyshenkilöt olivat aktiivisesti mukana vakavissa ihmisoikeusrikkomuksissa ja peittelivät niitä”. Vielä 1976 CIA salamurhautti Orlando Letelierin, joka oli toiminut Chilen suurlähettiläänä Yhdysvalloissa, ja hänen amerikkalaisen avustajansa Ronni Moffittin.

Invisible Heroes -sarjassa näytettiin kuinka Brotherus ja Jaamala olivat Nobel-runoilija Pablo Nerudan hautajaisissa. Pari viikkoa Allenden kuoleman jälkeen Neruda kuoli eturauhassyöpään, kuten kuolintodistus väittää. Kuolinsyytä tutkinut kansainvälinen asiantuntijaryhmä sanoi kuitenkin olevansa täysin varma, ettei todistuksen tieto pidä paikkaansa. On yritetty selvittää, johtuiko kuolema ehkä bakteerista ja mistä bakteeri oli peräisin.

Nerudan autonkuljettaja piti varmana, että Neruda murhattiin. Kuljettajan mukaan Neruda oli kertonut kuolinpäivänään, että hänelle oli annettu jokin outo ruiske.

Allende puolestaan teki itsemurhan rynnäkkökiväärillä sotilasvallankaappausiltana, kun kenraali Augusto Pinochetin joukot jo hakkasivat presidentinlinnan ovea.

Mitähän seuraavaksi? Venezuela?

kari.naskinen@gmail.com

lauantai 18. toukokuuta 2019

Vuoden 2008 finanssikriisi meni Marxin teorian mukaisesti

Marxilaiseen talousteoriaan perehtynyt Peter Jones väitteli Australian kansallisessa yliopistossa tohtoriksi 2014 tutkimuksellaan, jossa hän testasi Karl Marxin Pääomassa esitettyä voiton suhdeluvun laskutendenssiä. Tänä kesänä väitöskirja ilmestyy kirjana. Helsingin yliopiston sosiologian dosentti, valt. tri Jukka Gronow on perehtynyt väitöskirjaan, jossa käydään läpi mm. vuosien 2007-09 lamaa. Jones kritisoi tämän kriisin niitä selityksiä, joiden mukaan se johtui pääasiassa siitä, että yritysten voittoja ei sijoitettu tuotantoon kasautumaan, vaan kasvaville finanssimarkkinoille. Jones on vakaasti sitä mieltä, että tämä selitys ei kelpaa, vaan tämänkin kriisin taustalla oli pääoman voittosuhteen lasku, aivan Marxin esittämän lain mukaisesti. Voiton suhdeluku on lisäarvon suhde sen tuottamiseen käytettyyn kokonaispääomaan. Lisäarvo syntyy duunarien työtä riistämällä, koska työläinen kykenee työskentelemään myös sen jälkeen, kun on tuottanut oman palkkansa. Tämän työläisestä riistetyn lisäarvon kapitalisti ottaa itselleen.

Voitot synnyttävät kriisejä, kun kaikki tuottajat eivät kykene vastaamaan kilpailuun. Kilpailukyvyttömät tuottajat menevät konkurssiin, mikä saa aikaan tuotannon laskua ja työttömyyttä. Voiton suhdeluvun lasku edelsi sekä 1930-luvun lamaa että kymmenen vuoden takaista finanssikriisiä. Tämä ilmiö perustuu marxilaiseen käsitykseen arvoteoriasta, jossa yhteiskunnallinen arvonlisäys perustuu työhön ja sen riistämiseen.

Gronow sanoo
Jonesin kuitenkin toteavan, että vaikka Marx teoreettisesti perustellusti oletti voiton suhdeluvun alenevan pitkällä tähtäimellä, niin tähän sisältyy kunnon tilastojen puutteessa siinä määrin ongelmia ja epämääräisyyttä, että tutkimuksen tulokseen on suhtauduttava varauksin. Pitkän aikavälin tilastollisissa tarkasteluissa kiinnostavinta on ehkä se, miten Jones testaa Marxin teesiä korkotason ja voiton suhdeluvun keskinäisistä vaihteluista; koron suuruudesta on paremmin historiallisia tilastoja.

Joka tapauksessa Gronow sanoo, että Jonesin väitöskirjan keskeinen anti on Marxin lain tulkitseminen ennen kaikkea kriisien teoriaksi. Jonesilla on kaavio, jonka avulla voidaan laskea voiton suhdeluvun kehitys, arvioida mitkä tekijät siihen missäkin määrin kulloinkin vaikuttavat, sekä sellaiset, joilla on taipumus sitä alentaa että kasvattaa.

”Jonesin mainion työn tärkein tulos on se, että voiton suhdeluku on todella alentunut reilusti juuri ennen - tai niiden alettua - kapitalismin kriisejä tai lamoja USA:ssa 1930-31, 1938-37, 1945-47, 1956-57, 1973-75 öljykriisi, 1978, 2000-01 ja lopulta 2004-09. Marxin kriisiteoria on siis osoitettu tältä osin paikkansapitäväksi”, kirjoittaa Jukka Gronow.

VOITOT SYNNYTTÄVÄT KRIISEJÄ

Historian pääaineopiskelija Oskari Jokinen käsitteli marxilaista ”lamateoriaa” Tampereen yliopiston Alusta!-julkaisussa 4.4.2017:

Marxilainen näkemys laman synnystä kietoutuu kapitalismin peruspilarin, voiton tavoittelun, ympärille. Tässä arvoteoriassa tuotantoon käytetystä pääomasta vain työ tuottaa lisäarvoa eli voittoa, koneet ja raaka-aineet vain siirtävät arvoa eteenpäin. Työtä voidaan riistää, koska työläinen kykenee työskentelemään myös sen jälkeen, kun on tuottanut oman palkkansa. Tämän työläisestä riistetyn lisäarvon kapitalisti ottaa itselleen. Voiton suhdeluku on lisäarvon suhde sen tuottamiseen käytettyyn kokonaispääomaan.”

Riisto on kova sana, lisäarvo siistimpi. Ilman sitä järjestelmä ei vain toimisi. Kapitalistinen toimintatapa perustuu kilpailuun, ja jos sitä tarvittavaa lisäarvoa ei synny, yritys ei pysty toimimaan markkinoilla. Toinen vaihtoehto olisi jokin toisenlainen järjestelmä, jota sellaistakin on testattu, mutta huonolla menestyksellä.


Marxin mukaan yrittäjän voitolla on tendenssi laskea, sillä kapitalisti joutuu kannattavuutensa säilyttämiseksi kamppailemaan kahdelle taistelukentälle: omia työläisiään ja muita kapitalisteja vastaan. Kamppailu työläisiä vastaan rajoittaa kapitalistin kykyä riistää lisäarvoa työstä, sillä työaikaa ei voi muitta mutkitta lisätä ja palkkaa alentaa. Toisaalta kamppailu toisia kapitalisteja vastaan ajaa heidät lisäämään työn tehokkuutta, jotta työstä saataisiin puristettua lisäarvoa kilpailijoita enemmän. Tämä dynamiikka suosii työn tehostamista koneiden avulla ja työntekijöiden kustannuksella, ja tämä nostaa tuotantovälineiden määrän suhdetta työhön kokonaispääomasta. Kun koneiden määrä nousee, on voiton suhteellisella määrällä tendenssi laskea, sillä lisäarvo ei yleensä kasva samassa suhteessa. Innovaatioiden levitessä työn tehostuminen jää tilapäiseksi, sillä kilpailuetu häviää muiden kapitalistien omaksuessa vastaavan tehokkuuden asteen.

Lopulta voitot synnyttävät kriisejä, kun kilpailukyvyttömät tuottajat menevät konkurssiin, mikä saa aikaan tuotannon laskua ja työttömyyttä. Tämä kapitalistien taistelu saa myös aikaan hintoja laskevan kilpailun. Hintojenlasku luo taas paineen alentaa palkkoja, millä on vaikutus ostovoimaan. Myös työttömyys aiheuttaa laskupainetta työn hinnalle, vapautunut pysyvä pääoma laskee tuotantohyödykkeiden hintaa ja konkurssit vähentävät kilpailua.

Mutta ei hätää, kuten Jokinen kirjoittaa: ”Näin syntyneet kriisit tuottavat korjausliikkeen, jossa suuremman voiton tuottamisen edellytykset kasvavat. Tällaisten kapitalismin korjausliikkeiden vuoksi voiton suhdeluvun laskua kutsutaankin tendenssiksi lain sijaan. Pitkällä tähtäimellä tarkasteltuna entisiin voiton suhteisiin ei kuitenkaan päästä, vaan keskimääräinen voiton suhde on Marxin teorian mukaisesti laskenut tasaisesti teollistumisesta lähtien.”


Suhteellisten voittojen laskulla on mahdollista se, että pääoman voitontavoittelu siirtyy reaalitaloudesta finanssimarkkinoille. Tämä tapahtuu siksi, että reaalitalouden voittoihin pettynyt pääoma lähtee hakemaan korjausta voitoilleen finanssimarkkinoilta, joilla spekulaation potentiaaliset voitto-odotukset voivat olla hyvinkin suuret. Hajaantuneet pääomat saattavat lisäksi ajautua finanssimarkkinoille, jos markkinoille pääsylle vaadittavan alkupääoman määrä nousee.

kari.naskinen@gmail.com

perjantai 17. toukokuuta 2019

India Song – porvariston hillitty rappio

Kokeelliset elokuvat joko onnistuvat tai jäävät mitättömyyksiksi. Marquerite Duras (1914 - 1996) kokeili sekä kirjoissaan että elokuvissaan. Yksi tällainen on India Song (1975), jonka käsikirjoitus julkaistiin myös kirjana. Se on hyvin erikoinen elokuva. Sen henkilöt eivät puhu yhtään vuorosanaa, mutta heidän repliikkinsä tulevat muiden lukemina kuin äänikirjasta. Eikä joka kerta tiedä, kenen on ääni, koska näitä ääniä on enemmän kuin elokuvassa näkyviä henkilöitä. Yhtenä äänenä on Marquerite Duras itse. Aina ei kuvassa näy henkilöitä ollenkaan, mutta puhe jatkuu.

Meillä Marquerite Duras tunnetaan elokuvan puolelta parhaiten käsikirjoituksestaan Alain Resnais´n elokuvaan Hiroshima, rakastettuni (1959). India Songissa on samaa henkeä, ja helppoa on löytää yhtymäkohtia myös Resnais´n elokuvaan Viime vuonna Marienbadissa (1961), jonka käsikirjoituksen teki Alain Robbe-Grillet. Elokuvakäsikirjoituksia Duras teki yli 70 ja omia ohjauksia 19.

India Song on niitä Ranskan uuden aallon elokuvia, joissa porvaristoa kritisoidaan ankarasti. Porvariston hillitty rappio tulee tässäkin karusti esille. Ollaan Kalkutassa Ranskan suurlähettilään komeassa kartanossa, jossa siirtomaavallan aikana 1930-luvulla eletään omaa elämää ”valkoisessa Intiassa”. Ympärillä on ulkomaailman täydellinen kurjuus, mutta Euroopasta tullut valkoinen porvaristo ei siihen koske tikullakaan. Ulkopuolella on spitaalisiakin, mutta kartanosta katsoen koko Intia on ”spitaalinen”, joten siihen ei pidä mitenkään puuttua.

Duras sanoi tarinan pohjautuvan osittain hänen omiin lapsuudenkokemuksiinsa Indokiinassa. Hän syntyi Saigonissa. Elokuvassa ei kuitenkaan nähdä pätkääkään Intian köyhyydestä ja kurjuudesta, kuten eivät halua nähdä myöskään kartanon asukkaat. Ääniraidalla me katsojat kuulemme kuitenkin kerjäläisnaisen valituksen, mutta valittakoon.

Kun elokuva esitettiin Cannesissa 1975 kilpailusarjan ulkopuolella, se herätti suuren keskustelun. Duras oli jo tunnettu nimi sekä käsikirjoittajana että ohjaajana, Filmihullujen Cahiers du Cinéma -lehdessä Duras oli jo nostettu jalustalle, mutta lipunmyynti hänen elokuviinsa oli jäänyt pieneksi.

Indian Songia on vaikea sijoittaa mihinkään lajityyppiin. Se on Marquerite Duras´n essee, ja niin henkilökohtainen ja itsensä paljastava, että hän ei sen valmiina nähtyään enää koskaan sen jälkeen pystynyt sitä liikutukseltaan katsomaan.

Elokuvan useita minuutteja kestävä alkukohtaus, auringonlasku, on yksi kaikkien aikojen hienoimpien elokuvien alkuja. Kuvaaja on Bruno Nuytten, joka nykyisin toimii professorina Ranskan kansallisessa elokuvakoulussa. Elokuvan pintajuoni on rakkaustarina. Anne-Marie Stetter (eteerisen kaunis Delphine Seyrig) on suurlähettilään puoliso, johon on rakastunut Ranskan Lahoren-varakonsuli. Marquerite Duras kirjoitti elokuvansa rakkausdraamasta: "Rakkaustarina on pysähtynyt liikkumattomaksi intohimon huipentumaan. Sen ympärillä on toinen, nälän ja spitaalin, monsuunin haisevaan kosteuteen sekoittuvan kauhun tarina, joka sekin on pysähtynyt jokapäiväiseen kiihkeyden hetkeensä."

Sitten liikkumattomuus loppuu. Suurlähetystön hienolla vastaanotolla varakonsuli saa raivarin ja huutaa julki rakkautensa. Valkoinen Intia seuraa kohtausta, ja elokuva päättyy hiljaiseen kuvaan kartanon puistossa, jossa on tyhjä penkki. Anne-Marie on hukuttautunut Gangesiin, rannalle on jäänyt kylpytakki.

Kuvauspaikkana oli Boulognen metsässä Pariisissa oleva Rotschildin suvun vanha rappeutunut huvila, jossa natsimiehityksen aikana asui mm. Joseph Goebbels. Sisällä on paljon isoja peilejä. Niitä on hyvä katsoa, koska niistä vain näkee itsensä, ”valkoisen intialaisen”.

kari.naskinen@gmail.com

torstai 16. toukokuuta 2019

Greta, todellinen kauhuelokuva

Kun elokuva on oikein kauhean huono, se on kauhuelokuva. Tällainen on yllättäen Neil Jordanin ohjaama Greta, niin surkea, etten muista, milloin edellisen kerran olisin yhtä kauhean elokuvan nähnyt.

Tunnin ja 45 minuuttia kestävän elokuvan koko juonenkulku selvää jo vartin kohdalla, kun Isabelle Huppert (kuvassa oik.) ja Chloë Grace Moretz kohtaavat. Alkaa sama tarina kuin niissä elokuvissa, joissa on ”vihollinen vuoteessa” tai ”vihollinen naapurissa” tms. Ei mitään järkeä. Psykopaatti vainoaa nuorta tyttöä ja siinä sitten vatkataan yhtä ja samaa loppuun asti. Ei yhtään yllätystä, ei mitään mielenkiintoista.

Neil Jordan tunnetaan monista hyvistä elokuvista, esimerkiksi 1990-luvulta The Crying Game, Veren vangit, Michael Collins ja Jutun loppu. Miten Jordan on nyt näin kurjaan käsikirjoitukseen tarttunut?

Sama koskee Isabelle Huppertia, joka on hyvä, ansioitunut näyttelijä, mutta nyt pelkkä ihmisen kuori. Viime vuosina hän kylläkin on muutenkin ollut tällaisissa hullujen akkojen rooleissa, mutta tämä on nyt pohjanoteeraus.

kari.naskinen@gmail.com

keskiviikko 15. toukokuuta 2019

Lainsäädännön ei pitäisi kuulua nykymuotoiselle eduskunnalle


Otsikko on lainattu varatuomari Matti Norrilta, joka kirjoitti Lakimiesuutisissa 12.4.2019, että eduskunta olisi jaettava kahteen kamariin. Olisi oltava erikseen lainsäädäntökamari ja politiikkakamari.

Norri kirjoittaa, että lakien säätäminen ei ole vallankäyttöä, vaan normien asettamista: ”Siinä tarvitaan toisia taitoja ja ennen kaikkea toisenlaista kokemusta kuin vallankäytössä. Nyt sekin on poliitikoista koostuvan eduskunnan ja poliitikkoministerien käsissä.”

Norrin järjestelmässä olisivat lakikamarin vaalissa äänivaltaisia ja vaalikelpoisia 50 vuotta täyttäneet, siis ne, joilla on kunnolla kokemusta. Vaalikelpoisia eivät kuitenkaan olisi politiikkaan eduskunnassa, kunnanvaltuustossa tai puolueissa osallistuneet. Toimikausi olisi 16 vuotta.

Sitten olisi politiikkakamarille, jolla olisi toimeenpanovalta. Se on vallankäyttöä, johon kuuluisi etuisuuksien, kuten sairauksien hoidon ilmainen tai alihintainen antaminen, kuten nytkin.

Norrin idea oli niin erikoinen, että hänen ajatuksiinsa piti perehtyä enemmänkin. Löytyihän niitä, Kanava-lehdessä 7/2007 Norri kirjoitti, että ”tasa-arvo on vahingollinen myytti demokratiassa”. Tasa-arvoon ei ole edes mahdollista päästä, koska yhteiskunta on hierarkkinen ja hierarkia tarkoittaa eriarvoisuutta. Miten kunnan sosiaalijohtaja ja kotiavustaja voisivat olla tasa-arvoisia, tai eversti ja luutnantti?

”Jos tahdotaan yhteiskunnallinen yhdenvertaisuus, on hyväksyttävä, ettei valituksi tulekaan viisain ja kunnollisin, vaan paras demagogi, ja että joskus valtaan nousee Hitler. Se on hinta, joka poliittisesta yhdenvertaisuudesta on maksettava. Weimarin tasavalta oli yhdenvertaisuuden varaan rakennettu”, kirjoitti Norri.

Seuraavaksi pitänee hankkia Matti Norrin kirja Omistan, olen (Terra Cognita, 2005).

Helsingin Sanomissa oli eilen iso juttu palkkaeroista miesten ja naisten välillä. Lapissa jossakin naisten mediaanipalkka on selvästi suurempi kuin miesten, mutta yleensä muualla menee päinvastoin. Tavoite kuitenkin on, että naisten euro olisi sama kuin miesten euro. Samoista töistä se näin saisi ollakin, mutta kun ne työt eivät ole samoja.

Nykyiset tasa-arvoaatteet ovat myös epäterveitä. Johonkin organisaatioon pitää valita viisi ihmistä. Neljä on valittu paremmuuden mukaan, Pekka, Matti, Väinö ja Liisa, mutta sitten huomataan, että tasa-arvon takia sen viidennen pitää olla nainen, joten valitaan vielä Seija, vaikka pitääkin sivuuttaa ansioiltaan ja osaamiseltaan parempi Jaakko.

kari.naskinen@gmail.com

tiistai 14. toukokuuta 2019

Ossi Runne ja Katri Helena

Eurovision laulukilpailut alkavat tänä iltana Israelissa, jos palestiinalaisten summamutikassa ampumat pommit eivät osu Tel Avivin Expo-kokouskeskukseen. Viime viikolla tuli televisiosta Suomen oma karsintakilpailu 40 vuoden takaa, sen voitti Katri Helena, joka lähti Suomen edustajaksi, silloinkin Israeliin. Katson sineen taivaan on yksi kaikkien aikojen parhaita Suomen euroviisuja, mutta Jerusalemissa 1979 sen taakse jäi 19 laulusta vain viisi.

Huonomminkin on mennyt monta kertaa. Viimeisiksi ovat tähän asti jääneet Laila Halme, Viktor Klimenko, Kristiina Hautala, Vesa-Matti Loiri, Kojo, Pave Maijanen, Jasmine sekä lauluyhtyeet Beat, Waldo´s People ja Pertti Kurikan Nimipäivät. Suomen tämän vuoden kilpailija on Darude, jonka laulua en ole kuullut, mutta parturini sanoi juuri äsken, että kappale on täysin mitätön.

Lordi oli tietenkin omaa luokkaansa. Hard Rock Hallelujah oli varsinkin ylöspanoltaan niin komea, että voitto oli selvä ilman muuta.

Kuvaan valitsin Ossi Runteen, joka toimi kapellimestarina Suomen esitysten aikana 22 kertaa. Ne olivat niitä aikoja, jolloin finaalissa soitti aina iso orkesteri. Tästä musiikillisesti hienosta järjestelystä luovuttiin 1999, minkä jälkeen kilpailussa onkin nähty ja kuultu myös monenlaista soopaa.

Sellainenkin muutos on tapahtunut, että euroviisufinaalista on nyttemmin tullut ihmeellinen homofestivaali. Mistä kummasta tämä homma on saanut alkunsa? Meille tavallisille ihmisille tämä lauantain finaali on aina mukava tv-ohjelma, mutta miksi homot, lespot ja muut sekalaiset ovat paikanpäällä omineet sen itselleen.

Television Euroviisat-ohjelmien raati arvioi nyt parhaiksi Islannin ja Ruotsin laulut. Kumpaakaan en ole kuullut, mutta tilastoinnin hallitsen, joten seuraavassa kaikkien aikojen mitalitaulukon kymmenen parasta:

K  H  P
7   4  1  Irlanti
6   1  6  Ruotsi
5 15  3  Englanti
5   4  7  Ranska
5   0  2  Luxemburg
4   2  1  Israel
4   1  1  Hollanti
3   1  3  Tanska
3   1  1  Norja
2   4  5  Saksa

Saksalaiset ovat ihmeellisiä, miksi ne eivät laula saksaksi. Kilpailu on järjestetty vuodesta 1956 lähtien ja englanninkielinen laulu on voittanut 32 kertaa. Mutta iso Saksa. Miten se nöyrtyy laulamaan englanniksi?

Tällainen alemmuuskompleksi tosin vaivaa saksalaisia muutenkin. Tästä on yhtenä esimerkkinä Saksan liittotasavallan kulttuuri-instituutti Goethe-Institut, joka sosiaalisessa mediassa käyttää englannin kieltä.

Euroviisuissa kieliasia nousi ensimmäisen kerran esille, kun Ruotsin Ingwar Wixell lauloi kappaleensa englanniksi 1965. Sen jälkeen määrättiin, että kaikkien pitää esiintyä omilla kielillään, mutta tämä kielisääntö poistettiin samaan aikaan ison orkesterin kanssa 1999.

Aina ihmetyttävä asia on sekin, miksi Israel on mukana. Nyt kilpailu pidetään siellä jo viidennen kerran. Tämä johtuu siitä, että Euroopan yleisradiounioni EBU on jostakin syystä kelpuuttanut Israelin radioyhtiön jäsenekseen. Sama juttu monien Euroopan urheiluliittojen kohdalla. Vaikka onhan euroviisuissa nykyisin Australiakin.

kari.naskinen@gmail.com

maanantai 13. toukokuuta 2019

Sähköautojen osuus Euroopan autokaupasta 2 %


Sähköautoilla on vielä pitkä matka edes jonkinlaiseksi vaihtoehdoksi liikenteessä. Viime vuonna niiden osuus uusien autojen myynnistä Euroopassa oli kaksi prosenttia. Kasvua oli sentään, koska edellisvuonna osuus oli 1,5 prosenttia.

Polttomoottoriautojen osuus oli 92,6 prosenttia. Muitakin ratkaisuja on, esimerkiksi kaasuautojen osuus oli 1,5 prosenttia. Kaikkiaan henkilöautojen ensirekisteröinti kasvoi edelleen Euroopassa, jo viidentenä vuonna peräkkäin. Suurimmat kasvuluvut olivat Espanjassa +7 % ja Ranskassa +3 %. Maailmassa kaikkiaan myytiin viime vuonna noin 86 miljoonaa autoa, eniten Kiinassa 28 miljoonaa.

Suomessa henkilöautojen myynti kasvoi viime vuonna 1,6 prosenttia. Meillä sähköautohuumaa pyritään pitämään yllä poliittisesti, koska sillä aiotaan pelastaa maapallo liialta ilmastonmuutokselta.

Tilanne vain on mahdoton. Suomessa liikenteessä olevien henkilöautojen keski-ikä on tällä hetkellä noin 12 vuotta. Ei siis ole mitenkään ihmeellistä, että liikennekäytössä olevien autojen keskihinta on alle 5000 euroa. Miten siis jotkut poliitikot voivat edes kuvitella, että me kaikki ajaisimme reilun kymmenen vuoden kuluttua sähköautoilla? Mistä rahat sähköautoihin, joiden pienimmätkin mallit maksavat noin 40 000 euroa?

Käytetyt sähköautot ovat tietenkin halvempia, mutta toistaiseksi niitä ei ole syytä ostaa, koska vielä ei ole riittävästi tietoa sähköautojen kalliiden akkujen ja muun sähkötekniikan kestävyydestä.

Tai jos ei saa irti sähköautoa, siirtykööt linja-autoihin ja juniin? Tästä aiheesta oli mielenkiintoinen tilastovertailu Helsingin Sanomissa, jossa diplomi-insinööri Simo Hassi kirjoitti havaintonsa Helsingin seudun liikenteen vuosikertomuksesta: ”Bussiliikenteen hiilidioksidipäästöt olivat hieman yli 60 grammaa matkustajakilometriä kohden. Pieni henkilöauto päästää noin kaksinkertaisesti, mutta jos auton kyydissä on toinenkin henkilö, päästöt henkilöä kohti ovat bussin tasolla.” (HS 20.4.2019)

Lisäksi henkilöauton etu on, että se liikkuu vain tarvittaessa ja vie matkustajansa suoraan päämäärään. Paitsi jos on sähköauto, sitä joutuu matkalla lataamaa, koska yhdellä latauksella ei pääse esimerkiksi Helsingistä Kuopioon.

Sain juuri ajoneuvoverolipun, jonka mukaan autoni hiilidioksidipäästöt ovat 144 grammaa. Vaikka ajan esimerkiksi keilahalliin parin kilometrin matkan yksin, se on parempi ekoteko kuin mennä sinne linja-autossa, jossa on 5-6 matkustajaa. Lisäksi kerrytän kiitettävästi valtion verotuloja monella eri tavalla (autovero, alv, ajoneuvovero, bensavero).

Viime vuonna valtion verotulot tieliikenteestä olivat 8,4 miljardia euroa. Se oli melkein yhtä paljon kuin ansio- ja pääomatuloverojen kertymä 9,3 miljardia euroa.

kari.naskinen@gmail.com

perjantai 10. toukokuuta 2019

Eduskuntavaaleista pääministerivaaleiksi

Eduskuntavaalien alla käydään nykyisin oleellista pohdintaa siitä, kenestä tulee seuraava pääministeri. Enää eduskuntavaalit eivät suoraan heijasta edes tulevan hallituksen kokoonpanoa, koska hallitukseen voi nousta suurimman tappionkin kärsinyt puolue. Sen sijaan pääministeriksi tulee yleensä suurimman puolueen puheenjohtaja.

Näin ei ollut ennen, kun vuonna 1917 hyväksytyssä valtiopäiväjärjestyksessä ei edes mainittu pääministeriä. Vaikka esimerkiksi 1919 sosiaalidemokraatit saivat 80 paikkaa, puolue eristettiin hallitustoiminnasta. Vielä 1930-luvulla Suomessa asunut englantilainen puutavara-alan liikemies J.H. Magill sanoi, että ”pääministerit eivät tuntuneet paljonkaan vaikuttavan asioihin; tärkeämpiä olivat vuorineuvokset ja muut talouselämän johtajat”.

Pääministerin roolista tohtoriksi väitellyt Eero Murto kirjoitti, että aikoinaan pääministeriehdokkaita ei asetettu selvästi esille, ja usein pääministeriksi valittiinkin henkilö, jonka valinnasta ei äänestäjillä ollut käsitystä. (Pääministeri, Hallintohistoriakomitea 1994)

Nykyisin on toisin. Ennen nyt pidettyjä vaaleja asetelma oli galluppienkin perusteella selvä: pääministeriksi tulisi Antti Rinne tai Petteri Orpo, vai olisiko mahdollista, että hallituksen muodostamista ainakin yrittäisi peräti Jussi Halla-aho.

Vielä 1950-luvulla oli tavallista, että tasavallan presidentti nimesi heti hallituksen muodostajan, ei siis tunnustelijan, vaan siis uuden pääministerin. Tämä sai tehtäväkseen hallituksen kasaamisen etukäteen enemmän tai vähemmän sovitulle pohjalle. Jos tässä ei onnistuttu, presidentti nimesi uuden henkilön tekemään hallituksen.

Suomessa pääministeriys ei olekaan ensisijaisesti saanut asemaansa eduskunnalta, vaan nimenomaan presidentiltä. Varsinkin Urho Kekkosen aikana peli oli selvä, mutta Mauno Koivisto siirtyi enemmän parlamentarismin periaatteisiin. Murto sanoi pääministereiden olleen Kekkosen aikana joskus enemmän presidentin ”pääsihteereitä” vailla itsenäistä roolia.

Murron mukaan 1966:n vaalit olivat ensimmäiset sellaiset, joissa pääministerin nimi ratkesi suoraan vaaleissa: Rafael Paasio. Ennen häntä olivat demaripääministereitä olleet jo Väinö Tanner ja Karl-August Fagerholm sekä Paasion jälkeen Mauno Koivisto, Kalevi Sorsa, Keijo Liinamaa ja Paavo Lipponen.

Vaikka eduskuntavaalit ovat nyt leimallisesti myös pääministerivaalit, ei tämä ole heikentänyt parlamentarismia. Järjestelmä toimii hyvin. Blokkipolitiikkaa ei harjoiteta, mihin merkittävästi vaikuttaa Keskustan sellainen politiikka, että se kykenee liittoutumaan sekä oikeiston että vasemmiston kanssa.

Hallitusten vakaisuuden suhteen Suomi on 1960-luvun puolivälistä lähtien ollut hyvässä asemassa. Pääministeriys on lujittunut sekä suhteessa eduskuntaan että presidenttiin. Pääministeriltä itseltään vaaditaan kuitenkin enemmän kuin joskus aikaisemmin, koska enemmistöhallitusten sisäinen toiminta vaatii häneltä entistä enemmän ristiriitojen välittäjän roolia. Ei helppoa tule olemaan Rinteelläkään.

Ainoan isomman ongelman saattaa tulevaisuudessa aiheuttaa kuitenkin se, jos valtapuolueet ”blokkaavat” Perussuomalaiset kaiken ulkopuolelle, mutta persut kuitenkin nousisi suurimmaksi puolueeksi.

kari.naskinen@gmail.com

tiistai 7. toukokuuta 2019

Tolkien-elokuva on kovin tavallinen tarina

Jos on J.R.R. Tolkienin kirjojen ystävä, on elokuva Tolkienin nuoruusvuosista varmaan oikein mielenkiintoinen. Koska näitä ystäviä on paljon, Tolkien-elokuva myös menestyy. Elokuvana sinänsä se on varsin tavallinen kasvukertomus nuorukaisesta, josta sitten tulee kirjailija – aloittaa elokuvan lopussa ensimmäisen romaaninsa kirjoittamisen.

Elokuva kuvattiin 45 päivässä Liverpoolissa ja Manchesterissa, ja lavastuksesta näkee, että se on laatutyötä. Kuvaajana oli Karukosken ennenkin käyttämä tanskalainen Lasse Frank. Hollywood-yhtiö Fox Searchlightin tuotantokustannukset olivat lähes 20 miljoonaa euroa.

Suomalaisille elokuva on tietenkin erityisen mielenkiintoinen siksi, että ohjaaja on Dome Karukoski. Hyvin hän on työstä selvinnyt, vaikka käsikirjoitus ei järin isoja koukkuja sisällä. Elokuva etenee rauhallisesti, ja päällimmäiseksi sisällöksi siitä jää tunteellinen kuvaus neljän opiskelukaveruksen hienosta toveruudesta.  Ilmeisesti kuivahko käsikirjoitus oli syy siihen, ettei se saanut ohjaajakseen tunnettua Hollywood-nimeä; esimerkiksi Danny Boyle oli käsikirjoituksen lukenut, mutta ei innostunut.

J.R.R. Tolkienin tapauksessa Suomi-yhteys on tuttu. Elokuvassa se tulee esille, kun Tolkien kännissä mekastaa Oxfordin yliopiston asuntolarakennusten sisäpihalla ja herättää kaikki. Yhdestä ikkunasta kuulee goottilaisen kirjallisuuden professori Tolkienin mölinän ja erottaa siitä joitakin suomalaisia sanoja.

Tämä johtuu siitä, että Tolkien oli kiinnostunut suomen kielestä luettuaan 19-vuotiaana Kalevalan englanninkielisen käännöksen The Land of Heroes ja alettuaan perehtyä myös sen alkuperäiseen versioon. Suomen kielestä tuli lopulta myös quenya eli suurhaltiakieli hänen kirjoihinsa. Tolkien sanoi kalevalaisten runojen tärkeydestä hänelle: ”Nämä mytologiset balladit ovat täynnä sitä hyvin alkukantaista aluskasvillisuutta, jota Euroopan eri kansojen kirjallisuudesta on jatkuvasti eri tavoin karsittu ja kuihdutettu vuosisatojen kuluessa. Toivoisin, että meillä olisi sitä enemmän jäljellä – jotakin samantapaista, joka kuuluisi englantilaisille.”

Näitä asioita ei elokuvassa käsitellä. Eikä sitäkään, että hänen ensimmäinen tekstinsä ennen romaaniensa aloittamista koski Kullervoa. Se jäi kuitenkin keskeneräiseksi, kun piti lähteä vänrikiksi 1. maailmansotaan Ranskanmaalle. Tolkienin kuoleman jälkeen The Story of Kullervo on julkaistu.

Oopperasäveltäjä Richard Wagnerkin otetaan usein esille Tolkienin yhteydessä. Niinpä tietysti: Wagnerilla Nibelungin sormus ja Tolkienilla Taru Sormusten herrasta, molempien alkuaineistona muinaiset skandinaaviset tarustot. Tolkien itse sanoi vain: ”Molemmat renkaat ovat pyöreitä ja siihen samankaltaisuus loppuu.”

Elokuvassa asia on sen verran esillä, että tulevan vaimonsa Edithin kanssa he kuuntelevat Reininkultaa teatterin lavaste- ja pukuvarastossa, kun halvat katsomopaikat oli loppuunmyyty, eikä rahaa ollut kalliimpiin pääsylippuihin. Varsinkin Edith on kiinnostunut Wagnerin oopperoista.

Tolkienin roolissa on Nicholas Hoult, Edith on Lily Colins ja aikuisten rooleissa on monta BBC:n tv-sarjoista tuttua näyttelijää.

Helsingin Sanomien elokuva-arvostelija Veli-Pekka Lehtonenkin varmaan pitää Karukosken elokuvasta siltä osin, että pienissä muistumissa Sommen taisteluista ammutaan, kuollaan, on tulta ja verilammikoita. Tämä vain siksi, että Lehtosen mielestä television Invisible Heroes -sarjaelokuva on kuiva – pitäisi olla ainakin ”ripaus ramboa” (HS 6.5.).

kari.naskinen@gmail.com

maanantai 6. toukokuuta 2019

Lahden ja Nastolan yhdistymissopimusta on loukattu


Nastolan kunta ja Lahden kaupunki yhdistyivät vuoden 2016 alussa. Kaikki ei kuitenkaan ole mennyt luvatulla tavalla. Lahden kaupungin tarkastuslautakunta toteaa tänään julkaisemassaan arviointikertomuksessa, että yhdistymissopimuksen henkeä on loukattu. Tämä näkyi viimeksi Nastopolin lukion lakkauttamispäätöksenä.

”Ihmisten arjessa yhdistymisen hyvät puolet eivät ainakaan vielä näy”, sanoo tarkastuslautakunta. ”Lahden ja Nastolan yhdistymisestä saadut kokemukset eivät ole omiaan edistämään alueen kuntien yhdistymisiä lähitulevaisuudessa.”

Eivätkä kaupunginvaltuutetutkaan tunnu olevan asiasta kiinnostuneita. Kun heitä pyydettiin viime vuonna vastaamaan asiaa koskevaan muutospuntarikyselyyn, 59 valtuutetusta vain 15 vaivautui vastaamaan.

Tarkastuslautakunta pitää Nastopolin lakkauttamista alueen vetovoimaa heikentävänä ratkaisuna. Senkin lautakunta toteaa, että Nastolaa on väärin rinnastaa Lahden varsinaisiin lähiökaupunginosiin ottaen huomioon laajentuneen kaupungin sisäiset etäisyydet. Tämän takia on huono perustelu se, että Lahden muistakin lähiöistä on lukioita lakkautettu.

Yhdistymiseen saatiin valtiolta rahaa 4 miljoonaa euroa. Näistä varoista tarkastuslautakunta huomaa käytetyn 120 000 euroa Euroopan vihreä pääkaupunki -kilpailun osallistumiskuluihin. Tällaisista kilpailuista yleensä lautakunta toteaa, että niistä saatavista hyödyistä pitää jatkossa olla nykyistä luotettavammat arviot.

Nastolasta edelleen: siellä asuvien kuntalaisten näkökulmasta pääasialliset tyytymättömyyden syyt ovat Nastopolin lakkauttamisen ohella seuraavat:

- terveyskeskuksen vuodeosastoa ei pystytty säilyttämään
- tavoiteltua väestönkasvua ei ole saavutettu
- kuntakeskus on hiljentynyt ja kaupallisia palveluja lähtenyt
- kuntatalouteen ei yhdistyminen ole tuonut merkittävää parannusta
- investoinnit ovat lykkääntyneet.

kari.naskinen@gmail.com

lauantai 4. toukokuuta 2019

Wagnerin oopperat ovat kuin parodioita Topeliuksen saduista

Taanilan apteekin hyllyltä tulee vastauksia enemmän kuin ehtii kysyä. Kun kulttuuritoimittaja Hannu Taanilalta kysyi Richard Wagnerin oopperoista, vastaukset olivat taas provosoivan hauskoja: ”Ne ovat kuin Päätalon kirjoja lukisi, ovat kuin Lapuanjoki, joka ei sano mitään.” Vastauksistaan huolimatta Taanila tuntee myös Wagnerin ja Wagnerin tuotannon erinomaisen hyvin. Vaikka hän edelleen vastasi, että Wagnerin oopperoiden libretot ovat kuin parodioita Topeliuksen saduista, niin perusteellisemmin ja vakavasti Wagneria analysoidessaan Taanila meni asioiden ytimiin varsin syvälle.

Wagner-luennossaan Taanila lähti Hegelistä, jonka mukaan olevaisuuden ja hengen tärkein ilmenemismuoto on filosofia, sen jälkeen tulevat uskonto ja taide.

”Wagnerin filosofiaan eivät kuuluneet järki ja ymmärrys. Filosofina hän oli samaa luokkaa Juha Sipilän, Petteri Orpon ja Jari Tervon kanssa. Eikä hän Hegelistä poiketen antanut minkäänlaista arvoa valtiolle. Tärkeintä oli saksalaisuus, saksuus, mutta se ei edellyttänyt valtiota”, sanoi Taanila.

Yhden esimerkin hän otti rnbergin mestarilaulajien lopusta, jossa Hans Sachs laulaa: ”…ei huolta lain, jos vaikka turmioon maa joutukoon, jää Saksan taide ain!”

”Sen sijaan Wagnerille tärkeä oli saksalainen kansa. Se oli häntä varten – ei kuitenkaan hän kansaa varten -, mutta puolueita ja parlamentteja Wagner ei kaivannut. Wagnerille kansa ei kuitenkaan muodostanut valtiota, mutta jos sen hallitusmuoto jonkinlainen olisi, sen päällikkönä olisi kuningas Baijerista – muistuttaisi järjestelmänä lähinnä Korvatunturia, jossa kuninkaana on Joulupukki”, veisteli Taanila.

Wagner oli ainakin jonkin aikaa mukana kirjallisessa Junges Deutschland -ryhmässä. Se kyllä oli saksalaisen tasavallan kannalla, mutta toisaalta Wagneria ilmeisesti miellytti se, että Junges Deutschland hyökkäsi voimakkaasti kristillistä uskoa vastaan.

Mutta se ”saksuus”, ennen kaikkea se; Wagner itse kirjoitti yhdessä kirjeessään, että hän on maailman saksalaisin ihminen. Vain saksalainen voi tajuta puhtaan universaalin ihmisyyden. Vastapuolella olivat pahimpina englantilaiset, ranskalaiset, juutalaiset ja italialaiset. Wagnerin suuri tavoite oli germaanisautuullinen olotila.

”Antiseministi ei Wagner silti ollut, hän ei vain hyväksynyt juutalaisuudessa sitä, että siinä järki oli nostettu tunteen edelle. Wagnerin monta parasta ystävääkin olivat juutalaisia, parhaana kapellimestarinakin hän piti juutalaista Hermann Leviä”, sanoi Taanila.

Kun Taanila puhuu, se on kuin konekivääritulitusta, ja kaikkea ammutaan, mikä liikkuu. Mukana ovat aina jostakin tarttumapinnan saaden esimerkiksi Luther, Marx, Goethe, Paavo Lipponen, Esko Aho, Olli Rehn, Anne Berner, sote- ja maakuntauudistus, ilmastonmuutos, ja senkin Taanila ehti ohimennen heittää, että Suomen seuraava presidentti on Alexander Stubb. Vain Bayreuthin juna-aikataulut jäivät käsittelemättä.

Eikä Taanila koskaan unohda Raamattua: ”Uusi testamentti on meille annettu ja sitä on joka sunnuntai kirkoissa selitettävä ja tulkittava. Se on sanataideteos, kirjallisuutta. Samanlailla on meille annettu Wagnerin libretot, ne ovat karseaa luettavaa ja niitäkin on aina vain selitettävä. Wagnerin oopperat ovat kuin ranskalaisia elokuvia, joissa on vähän toimintaa, mutta paljon puhetta.”

Luentonsa Taanila piti Suomen Wagner-seuran kuukausikokouksessa. Musiikista ei urkuri Taanila tällä kertaa paljon puhunut, mutta kysyttäessä vastasi, että Wagner sijoittuu jonnekin Bachin ja Schönbergin väliin.


kari.naskinen@gmail.com

perjantai 3. toukokuuta 2019

Päätalo vai Knausgård?

Kun norjalaisen Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-romaanisarjasta oli kirjakaupan hyllyyn tullut kolme ensimmäistä kirjaa, sivuja oli yhteensä 1600. Koska oli jo tietoa tyylilajista, en lähtenyt tuota urakkaa kahlaamaan, ja sitten tuli vielä kolme kirjaa lisää ja sivuja vielä rutkasti enemmän. Nyt tästä valtavasta materiaalista on tehty kuunnelma (Yle Radio 1 ja Yle Areena), joten oli aika tutustua siihen, selvisi vajaassa viidessä tunnissa. Mielenkiintoinen tapaus, kun tiedossa on sellaistakin, että Knausgårdia on Suomessa verrattu Kalle Päätaloon.

Vertaus osuu jotenkin kohdalleen vain sivumäärien osalta, joskin Päätalon Iijoki-sarja on vieläkin laajempi. Knausgård on Päätalon tavoin kirjoittanut omasta elämästään, mutta siinä missä Päätalo kuvasi pikkutarkasti työntekoa, Knausgård kuvaa yksityiskohtaisesti esimerkiksi omaa ”paskantamistaan” ja ”runkkaamistaan”.

Päätalon 26-osaisessa kirjasarjassa kirjailija sitoi oman elämänsä koko kansakunnan asioihin ja ilmiöihin 1920-luvulta 1950-luvun lopulle, mutta Knausgårdia kiinnostaa vain hänen oma elämänsä.

Knausgårdin romaanisarja luokitellaan ns. autofiktioksi. Sillä kai tarkoitetaan kaunokirjallista teosta, jossa kirjailija käsittelee omaa elämäänsä, mutta siihen fiktiivistä aineistoa lisäten. Mitään fiktiivistä ei kuitenkaan ole siinä, että Knausgård käyttää omasta perheestään, sukulaisistaan ja muistakin oikeita nimiä. Tästä nousi Norjassa iso äläkkä ja oikeusjuttujakin on ilmeisesti vireillä. Päätalokin kertoi läheisistään, mutta ei aivan oikeilla nimillä.

Oikea on myös Knausgårdin kirjojen nimi, kun se on sama kuin Adolf Hitlerin kaksiosaisella kirjalla (Mein Kampf, 1925-26). Oikea siksi, että Knausgård suorastaan vertaa itseään Hitleriin. Knausgård sanoo, että myös Hitlerin ongelmien syynä oli vaikea suhde väkivaltaiseen isään ja että Hitleriäkin nöyryytettiin nuorena ja hänen taiteilijanlahjojaan pilkattiin.

Natsismista Knausgård on sitä mieltä, että ei se varsinaisesti Hitlerin syytä ollut, vaan viha ja tuho alkoivat Hitlerin ulkopuolelta. Myös Anders Breivik saa Knausgårdilta synninpäästön: ”hän oli vain yksi meistä”.

Knausgård on täynnä itseään, millään muulla ei ole merkitystä. Kirjailijaksi pyrkiminen ja kirjailijaksi pääseminen ohittavat kaiken. Hänen ruotsalainen vaimonsa Linda Boström ja neljä lastaan ovat vain välttämättömiä pahoja. Myös Linda on kirjailija, hän ja Karl Ove erosivat 2016.

”Pidän lapsistani koko sydämestäni, heidän merkityksensä vain ei ole koko elämäni. Lapset eivät ole tärkeintä”, on Knausgård sanonut. ”En pidä itseäni hyvänä isänä, mutta olen sentään parempi kuin oma isäni.”

Kuunnelmasta saa tietenkin vain suppean katsauksen siihen, mitä Taisteluni kokonaisuudessaan on, mutta sen verran riittävästi, että ei tule mieleen kirjoihin tarttua. Kuunnelman on ohjannut enemmän oopperaohjauksistaan tunnettu Vilppu Kiljunen, ja tehoa kyllä on. Se on paljolti Knausgårdin monologia, jossa hän on välillä kertojana, välillä omana itsenään. Kirjailijaa esittävät Tommi Eronen, Veikko Järvi, Miro Lopperi, Myrsky Moila ja Samuli Niittymäki.

kari.naskinen@gmail.com

torstai 2. toukokuuta 2019

Monet ihmiset kansalaisuuden kuilussa

EU-vaaliehdokkaita oli vappuna toreilla puhumassa. Ennakkoäänestys alkaa vajaan kahden viikon kuluttua. Lahdessa ilmestyvä Etelä-Suomen Sanomatkin aloitti jo vaalikampanjansa vetämällä etusivun yli ison otsikon: ”Onko tälläkään kertaa syytä äänestää?”

Tällainen johdatteleva kysymys on porvarilehdessä aiheellinen, koska hyvä äänestysaktiivisuus hyödyttää aina vasemmistoa. Eduskuntavaalien tulokset ovat tästä hyvinä todisteina. Kun äänestysprosentit sotien jälkeen olivat suurimmillaan 1962 ja 1966, peräti 85 prosenttia, nousivat SDP:n, SKDL:n ja TPSL:n yhteinen kannatus ensin 46:een ja sitten 51 prosenttiin. Nyt kun äänestämässä kävi vain 72 prosenttia, oli vasemmiston kokonaiskannatus 26 prosenttia.

Tietenkin tähän kehitykseen on muitakin syitä, mutta tutkijoidenkin mukaan äänestysaktiivisuus joka tapauksessa heijastuu oikeiston ja vasemmiston väliseen kannatuseroon. Tämän vuoden eduskuntavaaleista ei vielä kaikkea analysointia ole saatu valmiiksi, mutta esimerkiksi vuoden 2015 vaaleissa alle 12 000 euroa vuodessa ansaitsevien äänestysprosentti oli 53 ja yli 52 000 euroa ansaitsevien 87.

Töissä olevista jäivät vuoden 2015 vaaleissa alhaisimpiin äänestysprosentteihin autojen- ja ikkunoidenpesijät, apulaisina rakennushommissa olevat ja tarjoilijat.

Helsingin yliopiston tuoreessa tutkimuksessa todetaan, että tällaisella asetelmalla on haitallinen vaikutus demokratian kannalta: ”On kestämätöntä, että tietyt kansalaisryhmät äänestävät säännöllisesti vähemmän kuin toiset ja ovat kansalaisuuden kuiluissa, joista heidän äänensä ei kuulu yhtä hyvin kuin muiden ryhmien.”

Kenen syy? Äänestämättä jättävien itsensä tietenkin. Osa ei ole koskaan viitsinyt, koska eivät välitä näistä asioista ollenkaan. Yksi osa on sitten niitä, jotka ovat lopettaneet äänestämisen, koska ”mitään ei kuitenkaan tapahdu”. Näitä pettyneitä on eniten vasemmistopuolueita joskus äänestäneissä. Juuri nyt on kuitenkin käynnissä muutos, joka on vienyt vasemmiston äänestäjiä perussuomalaisten kannattajiksi, sillä tämän uudehkon puolueen uskotaan olevan myös uusi mahdollisuus saada itsensä pois sieltä pettymysten kuilusta. Erikoista tässä vain on se, että näin menetellessään ennen vasemmistoa äänestäneet ovat nyt siirtyneet oikeistopuolueen äänestäjiksi. Että jos sieltä löytyisi pelastus?

EU-vaaleissa Etelä-Suomen Sanomien toive toteutuu. Eurovaalien äänestysprosentti on Suomessa pudonnut 20 vuodessa 60:stä 39 prosenttiin, ja sama on tapahtunut koko EU:n alueella, jossa viisi vuotta sitten jäätiin 43 prosenttiin. Kuilu syvenee.

kari.naskinen@gmail.com

tiistai 30. huhtikuuta 2019

Jalmari Lankinen, yksi Viipuria eniten rakentaneista arkkitehdeista


Kuvassa on asunto-osuuskunta Pantsarin rakennuttama talo Viipurissa. Se on arkkitehti Jalmari Lankisen (1894 - 1970) ensimmäinen Viipuriin suunnittelema kerrostalo. Kun arkkitehtuuri- ja kaupunkitutkija Riitta Niskanen kevättalvella heijasti kuvia rakennuksesta Viipurin perintö -seminaarissa, piti lähteä tutkimaan asiaa. Sieltähän se talo helposti löytyi Pontuksenkadun ja Pormestarinkadun (ent. Kaarlonkatu) kulmasta Pantsarlahden kaupunginosasta. Samalla reissulla kävin katsomassa Lankisen muitakin Viipuriin suunnittelemia rakennuksia.

Viipurin tunnetuin arkkitehti oli Uno Ullberg, mutta Lankinenkin oli niin merkittävä tekijä, että Viipurin asemakaava-arkkitehtina toiminut Otto-Iivari Meurman sanoi Lankisen olleen yksi Viipuria eniten rakentaneista arkkitehdeista. Ennen oman toimistonsa perustamista Lankinen oli työskennellyt apulaisena Ullbergin toimistossa ja kaupungin rakennustoimistossa. Evakkomatka toi Lankisen Lahteen, jossa hän jatkoi Viipurissa 1927 perustamaansa arkkitehtitoimistoa.

Pormestarinkatu 30:n talo valmistui 1924. Jalmari ja Elina Lankinen muuttivat siihen itsekin. Talossa oli 55 asuntoa sekä J.A. Koskisen sekatavarakauppa, Valion myymälä ja Vankeusyhdistyksen esitutkintatoimisto.

Talvisodan aikana talossa oli paha tulipalo, mutta kun Viipuri saatiin jatkosodan alussa takaisin, päästiin taloa korjaamaan. Siihen muutti sekä entisiä ja uusia asukkaita, ja samalla osuuskunta muutettiin Asunto Oy Pantsarlinnaksi vuonna 1943.

Lankiset eivät kuitenkaan enää talvisodan syttyessä asuneet tässä talossa, vaan olivat muuttaneet Punaisenlähteentorin pohjoisreunaan 1932 valmistuneeseen Viipurin maalaiskunnan taloon. Senkin oli Lankinen suunnitellut, ja se on edelleen yksi Viipurin komeimmista kerrostaloista siinä Leninin patsaan takana. Maalaiskunnan omistaman talon katutasossa olivat mm. Viipurin osuusliikkeen ravintola, Heikki Helkaman polkupyöräliike ja Torvisen veljesten kultasepänliike.

Isoja, hienoja Lankisen piirtämiä kerrostaloja ovat myös Viipurin Suomalaisen säästöpankin talo Repolankatu 13:ssa, Tuomiokirkkoseurakunnan talo Maununkatu 5:ssä ja asuinkerrostalo Suonionkatu 7:ssä. Havinkadulle hän suunnitteli Oy Starckjohann Ab:n varasto- ja toimistorakennuksen. Viipurin maistraatin arkistossa (nykyisin Mikkelissä) on Lankisen piirustuksia noin 30 tontille.

Viipurin ulkopuolelle Lankinen suunnitteli mm. Rauhan mielisairaalan, Ruokolahden kunnanviraston, Hiitolan säästöpankin talon, Tammisuon siunauskappelin, Enson kansakoulun, Hotelli Vuoksenhovin Käkisalmeen, Tiuranniemen keuhkotautiparantolan Joutsenoon sekä kansanopiston ja maamieskoulun Jaakkimaan.

SUOJALINNA JA SILTASEN
AUTOKORJAAMO


Viipurin jälkeen Lankiset olivat asuneet Kotkassa, Jyväskylässä ja Nastolassa. Ratkaisu Lahteen päätymisestä syntyi, kun viipurilainen Vakuutusyhtiö Suoja siirtyi Lahteen. Riitta Niskasen historiaselvitysten mukaan Suojan toimitusjohtaja Julius Klami ja Lankinen päätyivät yhteisellä saunaretkellään, että valitaan Lahti, josta Suoja sitten osti tontin ja palkkasi Lankisen suunnittelemaa ison kerrostalon Paasikivenaukion reunaan. Se valmistui 1947. Myös Jalmari Lankinen yhdessä toisen vaimonsa Siirin ja heidän poikansa Juhan kanssa muutti taloon.

Lahti-lehti kirjoitti: ”Syyskuinen Lahti kylpee kirkkaassa auringossa ja Vesijärvi heijastuu silmään Välimeren vihreänä. Lämmin kodikkuus valtaa katselijan, joka on päässyt ihailemaan näköaloja arkkitehti Lankisen suunnitteleman ´Suoja´ osakeyhtiön 9. kerroksen terassilta. Lahti nousee, Lahti yrittää ja tekee työtä.”

Suojalinnan lisäksi Lankinen suunnitteli Lahteen Diakonissalaitoksen sairaalan ja Paavo Siltasen autokorjaamon.

Lankisen toimistossa työskenteli myöhemmin hyvin tunnetuiksi tulleita arkkitehteja Erik Liljeblad ja Jorma Vuorelma. Viipurista oli mukaan tullut Juhani Antonoff, jonka puoliso Jenny Antonoff toimi laulunopettajana musiikkiopistossa.

Antonoff oli aloittanut Lankisen toimistossa Viipurissa 1933. Hän oli syntyisin Viipurista, mutta oli saavuttanut suurta huomiota Neuvostoliitossa, jossa toimi salaisen poliisin GPU:n suunnittelijaryhmän johtajana. Hänen päätyönsä oli GPU:n korkeille virkailijoille tarkoitettu asuin- ja vapaa-ajankompleksi hevosenkengän muotoisine torneineen Sverdlovskin pääkadun varrella. Se on nykyisin nimensä taas Jekaterinburgiksi muuttaneen kaupungin tunnus.

Stalinin vainojen alkaessa suomalaista Antonoffia alettiin epäillä vakoilijaksi, mutta Antonoff pääsi pakenemaan Viipuriin. Hänen ainoa suunnittelutyönsä Lahdessa on Ahtialan työväentalo. Ahtialaan hän rakensi myös kesämökkinsä maalaten sen GPU:n väreihin mustaan ja oranssiin. Voitonpäivänä 9.5. liehuvat Venäjällä taas oranssimustat viirit.

kari.naskinen@gmail.com

torstai 25. huhtikuuta 2019

Kalliita vaalilupauksia ja muita ”pakkotarpeita”


Uusiin hävittäjiin 10 miljardia euroa.

Miljardin euron veronkevennykset (Kokoomuksen vaalilupaus).

Miljardi euroa lisää koulutukseen (Vihreiden vaalilupaus).

Miljardi euroa lisää sosiaalietuuksiin (Vasemmistoliiton vaalilupaus).

800 miljoonaa euroa lisää perusväylänpitoon ja liikenteen kehittämishankkeisiin.

700 miljoonaa euroa ”vappusatasina” pieniä eläkkeitä saaville (SDP:n vaalilupaus).

600 miljoonan euron lovi valtion budjettiin, kun sähkövero puolitetaan (Perussuomalaisten vaalilupaus).

500 miljoonaa euroa/vuosi perustulon kustannuksiin (Vihreiden vaalilupaus).

250 miljoonaa euroa vanhustenhoidon ongelmien korjaamiseksi.

200 miljoonaa euroa hoitotakuun parantamiseen lääkäreitä ja hoitajia lisäämällä (SDP:n vaalilupaus).

80 miljoonaa euroa uusien poliisien palkkaamiseen.

Tällaisen listan julkaisi SDP:n Demokraatti-lehti tällä viikolla. Näistä kaikista koostuu 8 miljardin potti (esim. hornettimiljardeista vain osa tulee hetikohta maksettavaksi). Valtion tämän vuoden budjetin loppusumma on toistaiseksi 55,3 miljardia euroa.

kari.naskinen@gmail.com


keskiviikko 24. huhtikuuta 2019

Auton käyttökulut 47 senttiä/km

Ajoin autolla vuodessa 8801 kilometriä. Tasan vuoden ajan pidin tarkkaa kirjaa kaikista autoon liittyvistä menoista, ne olivat 4096,48 euroa. Jakolasku näistä ja tulokseksi tuli, että auton käyttökulut olivat 47 senttiä/km.

Ajomääräni oli pieni, sillä viime vuonna yksityiskäytössä olleiden henkilöautojen keskimääräinen ajosuorite oli 13 800 km.

Auto vei minulta viime vuonna rahaa seuraavasti:

bensa 952 euroa
vakuutukset 620 euroa
huolto 523 euroa
autotalli 472,80
peurakolari 322,70
parkkimaksut 244,50
ajoneuvovero 216,08
renkaat 199,90
ylinopeussakko 170
pesut 135
alkometri 69
katsastus 49
ampeerimittari 18
harja 4,50

Auton arvonalenema on sitten toinen asia, mutta sitä en osaa arvioida, joitakin tonneja, mutta olkoon. Autorahoitusyhtiö Santander Consumer Finance tutki näitä asioita viime vuonna ja päätyi siihen, että kun käyttökustannusten lisäksi ynnätään mukaan auton arvon aleneminen, ovat autoilun kustannukset vuositasolla 5400 – 7200 euroa riippuen autosta, polttoaineesta ja ajomäärästä.

Kilometrikustannukset tietenkin vähenevät, kun ajaa enemmän, koska kiinteät kulut pysyvät samoina. Nyt lähdenkin iltapäiväkahville parin kilometrin päässä olevalle suosikkihuoltoasemalleni.

kari.naskinen@gmail.com

tiistai 23. huhtikuuta 2019

Herjanheitto netissä ei sinänsä ole uusi asia

Ranskalaisessa elokuvassa Rivien välissä keskustellaan tunti ja kolme varttia kirjallisuuden tulevaisuudesta digitalisoituneessa maailmassa. Intelligentit istuskelevat baareissa ja toistensa kotisohvilla, ja puhuvat. Tuttu juttu 1960-70-lukujen ranskalaisista ”taide-elokuvista”. Vakavia ollaan nytkin, mutta ohjaaja Olivier Assayasin ote ei kuitenkin ole liian raskas, joten konsepti toimii kaikesta staattisuudestaan huolimatta, ja lopussa sentään ajetaan skootterilla päähenkilöiden kesämökille.

Kustannustoimittaja Alain on tiukassa paikassa. Kirjojenmyynti menee alamäkeä, pitäisi panostaa digitaaliseen julkaisemiseen, mutta luonto ei anna periksi. Kovakantisella kirjalla on kulttuurisestikin suurempi arvo kuin nykyajan e-kirjoilla ja äänikirjoilla, mutta huonolta näyttää. Kirjailijatkin kirjoittavat jo enemmän blogitekstejä kuin käsikirjoitusliuskoja.

Alain ei silti väheksy nettiä, jossa totuus ja valhe ja fantasia ovat yhtenä mylläkkänä. Lyhyistä Twitter-viesteistä hän sanoo, että ne ovat vain uudella tekniikalla harjoitettavaa herjanheittoa, joka vertautuu totuuden ja valheen sekamelskaan siinä vaiheessa, kun kuningasvalta alkoi murentua. Twitter-lohkaisut ovat nykyajan haikuja.

Keskusteluissa viitataan moniin vanhempiin elokuviin. Alain kokee olevansa kuin pastori Ingmar Bergmanin elokuvassa Talven valoa (1963), pastori saarnaa tyhjälle kirkolle ja omakin usko horjuu. Eikä ihme, maailmassa on jo 20 miljoonasta kirjasta tehty digitaalinen e-kirja. Kriitikoitakaan ei enää tarvita, koska heidän vaikutuksensa kuluttajiin on vähäisempi kuin ihmisten datatietojen kanssa operoivien algoritmien, jotka ”tietävät”, mikä kirja lukijan on seuraavaksi luettava.

Alainin vastapeluri on vaimo Selena, joka on tullut kaikkien tuntemaksi näyttelijäksi television suositussa poliisisarjassa. Selenaa esittää aina kaunis Juliette Binoche (kuvassa). Hauska yksityiskohta on, kun Alain kaikesta huolimatta suunnittelee yhden romaanin tekemistä myös äänikirjaksi: Alain sanoo Selenalle, että voisiko tämä kysyä lukijaksi Juliette Binochea, kun ovat saman alan ihmisiä.

Koska Ranskassa ollaan ja kulttuuripiirien intelligentit ovat kuvassa, on seksikin pelissä. Syrjähypyt on kuitenkin hoidettava niin kuin aina ennenkin, niistä ei selviä digitaalisesti.

Tämän päivän politiikkakin on sidoksissa uudenlaiseen maailmaan. Asiat voivat olla mitä vain, mutta imagon on oltava kunnossa. Yhden kirjailijan vaimo on poliitikon avustaja, ja hän tuntuu olevan kiireisin koko porukasta. Hän yrittää vielä puolustella tekojen ensisijaisuutta, mutta hyvät teotkaan eivät auta, jos pienikin lipsahdus aiheuttaa särön imagoon. Totta tai valetta, tärkeintä on julkisuus, joka on hallittava.

Kokonaisuudessaan sujuva, viihdyttävä elokuva. Assayasin aikaisemmin Suomessa nähdyistä elokuvista Rivien välissä poikkeaa siinä, että sen kuvallinen anti on köyhä. Koko elokuvan voisi oikeastaan toteuttaa yhdessä paikassa pitkänä keskusteluna. Tässä elokuvassa ei ole samaa kuvallista hohtoa kuin Kesähetkissä (2008), Sils Marian pilvissä (2014) ja Personal Shopperissa (2016), puhumattakaan kolmiosaisesta tv-elokuvasta Carlos, shakaali (2010). Toisaalta asiaa on niin paljon, että Rivien välissä ei olisi toteutunut tällaisena intelligentsijakuvauksena, jos niitä keskusteluja olisi vähennetty elokuvallisen ilmaisun kustannuksella. Kassamenestys ei Rivien välissä kuitenkaan ole.

kari.naskinen@gmail.com

maanantai 22. huhtikuuta 2019

Siihen aikaan kun isä singlen osti


Kuusikymmentä vuotta sitten keväällä 1959 nousi levynmyyntitilaston kärkipaikoille Juha Eirton laulama Venezuela. Se oli merkittävä tapaus noihin aikoihin, jolloin suosikkilistoja olivat hallinneet lähinnä Olavi Virta, Laila Kinnunen ja Metrotytöt sekä yksittäisenä huippuna Mauno Kuusiston Kertokaa se hänelle, joka nousi listaykköseksi syksyllä 1959.  

Silloin myytiin singlelevyjä, 45 kierrosta minuutissa. A-puolella oli myyntihitiksi ajateltu kappale, mutta välillä kävi niin, että B-puolen levystä tulikin suositumpi. Tulivat nämä mieleen, kun yhden Erkki Junkkarisen levyn esittelyteksteistä huomasin hänen syntymästään olevan tänään 90 vuotta (22.4.1929).

Junkkarinen oli yksi iskelmätilastojen suuruuksista. Ruusuja hopeamaljassa (1975) hän sai ensin kultalevyn, sitten platinalevyn 100 000 myydyn levyn jälkeen ja lopulta tuplaplatinankin, kun myynti oli ylittänyt 115 000:n rajan. Yhden julkisuushuipun Junkkarinen oli saavuttanut jo aiemmin, kun hän lauloi Akselin ja Elinan häävalssin Edvin Laineen toisessa Pohjantähti-elokuvassa 1970. Kultalevyjä Junkkarinen sai kaikkiaan yksitoista.

Syntyisin Erkki Junkkarinen oli Suonenjoelta Iisveden sahataajamasta. Naapurissa asui neljä vuotta vanhempi Lauri Jauhiainen, josta niin ikään tuli suomalaisen viihteen suuri nimi. Jauhiainen myös sanoitti Ruusuja hopeamaljassa ja kirjoitti Junkkarisen elämäkertakirjan 1977.

Suonenjoelta Junkkariset muuttivat isän töiden perässä Lauritsalaan, kun Erkki oli 11-vuotias. Isän kuoltua muutaman vuoden kuluttua piti Erkin alkaa hankkia elantoa perheelle. Jo pienenä poikana Suonenjoella hän oli kovasti lauleskellut ja soittanut mandoliinia, joten siitähän sitä elämänuraa tekemään, ja 14-vuotiaana hänellä olikin jo oma yhtye Lappeenrannassa. Helsinkiin Junkkarinen muutti 1957 saaden työpaikan jostakin tukkuliikkeestä.

"Kavereitten kanssa mentiin juniin ja laulettiin ja soitettiin sotilaille. Kun Henry Theeliltä tuli uusia kappaleita, opeteltiin ne heti ulkoa", muisteli Junkkarinen.

Erkki Junkkarisen oma lempikappale oli Nuoruusmuistoja. Muistiin Junkkarinen jäi hienojen laulujensa lisäksi taitavana viheltäjänä – Pakilan satakieli – ja paitatyylistään, jossa kaulukset olivat leveällä ja ilman solmiota. Kymmenen vuotta sitten Junkkarisen vanhoista äänitteistä tehdyn cd:n esittelytekstissä Salix-levy-yhtiössä silloin toiminut lahtelainen Hannu Saarinen kertoo tarkasti Junkkarisen urasta. Vauhtiin se pääsi, kun Junkkarinen voitti laulukilpailut ravintola Canjonissa Helsingissä 1948 (tuomaristossa mm. Olavi Virta ja Eero Väre) sekä Iskelmäkuninkuuskilpailut Helsingin työväentalossa 1950. Hänen ensimmäinen laulunopettajansa oli näyttelijä Rauha Rentolan äiti Suoma Rentola.

Kuninkuuskilpailun jälkeen Junkkarinen pääsi koelauluun Toivo Kärjen luokse Munkkiniemeen ja ensimmäinen levy Ysinäinen harmonikka tehtiin keväällä 1950. Junkkarisen vakiopaikaksi muodostui ravintola Mikado, jossa hän esiintyi Unto Saarisen yhtyeen solistina lähes joka ilta. Vasta 1960-lopulla hän jätti Mikadon lähtiessään keikkailemaan ympäri maan Matti Väkeväisen yhtyeen kanssa.

Erkki Junkkarinen levytti lähes 400 kappaletta. Yhdellä niistä hän muisti vanhaa kotikaupunkiaan: kun Heikki Hietamies oli pannut alulle Lappeenrannan humppafestivaalit, levytti Junkkarinen 1977 Reino Markkulan ja Juha Vainion vetävän humpan Lappeenrantaan.
Kovaan tangobuumiin Junkkarinen ei lähtenyt. Esimerkiksi hänen albumillaan 20 suosikkia (Fazer, 1996) on 9 valssia, 7 humppaa, 3 tangoa ja 1 jenkka.


Helsingin jälkeen Erkki Junkkarinen asui Riihimäellä ja sen jälkeen Hämeenlinnassa, jossa kuoli sairauskohtaukseen keväällä 2008.

Enää ei isä singlejä osta, mutta kun riittävän paljon kuuntelee kappaleita netistä, voivat tekijät edelleen saada kulta- ja platinalevypalkintoja. Näitä "striimauksia", latauksia tai imurointeja vai mitä ne termit ovat tarvitaan kultalevyyn kaksi miljoonaa ja platinalevyyn neljä miljoonaa. Minä panen kuitenkin soimaan kokoelmalevyn Unelma onnesta, jonka levytykset ovat vuosilta 1950-54.

kari.naskinen@gmail.com

perjantai 19. huhtikuuta 2019

Punikki-Joan halusi kauhun tasapainon


Vakoilu vieraan valtion hyväksi on aina kova juttu. Aiheesta tehdyt elokuvat ovat mielenkiintoisia, niin myös uusi englantilainen Red Joan, joka muutetuin nimin kertoo Melita Stedman Norwoodista (1912 - 2005), joka vuodesta 1937 alkaen vuoti 40 vuoden ajan valtiosalaisuuksia Englannista KGB:lle. Tämä elokuva ei kuitenkaan ole kovin vetävä, vaan jää tasapaksuksi tarinaksi ottaen huomioon vakoilutoimintaan aina liittyvät vaaramomentit ja muut erikoisuudet.

Elokuva alkaa, kun viimeksi kirjastonhoitajana toiminut 87-vuotias Joan tullaan pidättämään kotoaan. Käry on vihdoin käynyt. Punikki-Joania esittää Judi Dench, jonka maneerit ovat aina samat, olipa hän KGB:n vakooja tai kaksikerrosbussin rahastaja. Onneksi elokuva kuitenkin koostuu valtaosaltaan takaumista, joissa Joania esittää herttainen Sophie Cookson (kuvassa). Hänet joku ehkä muistaa Kingsman-elokuvista, joista viimeisessä on mukana pienessä roolissa myös hollolalainen Juha Pihanen.

Joan, siis Melita, opiskeli Cambridgessa fysiikkaa, pärjäsi hyvin ja pääsi sodan kestäessä töihin Englannin ydinaseprojektiin. Tämä osoitti MI5:ltä huonoa kontrollia, sillä Melita oli jo tuolloin Englannin kommunistipuolueen jäsen. Vakoilijaksi hän heräsi kuitenkin vasta Hiroshiman ja Nagasakin jälkeen.

Elokuvassa mutkia vedetään suoriksi, mutta loppukohtaus on erityisen mielenkiintoinen, kun Melita kertoo motiivinsa häntä piirittäville lehtimiehille. Hän sanoo halunneensa, että muillakin kuin Yhdysvalloilla oli atomipommi, koska tämä tasapainottaisi tilannetta ja estäisi atomipommien käyttämisen. Melita siis tarkoitti kylmän sodan ajalta tuttua ”kauhun tasapainoa”, vaikka ei tätä termiä ainakaan elokuvassa käytä.

Näin kävikin. USA oli saanut atomipomminsa valmiiksi 1945, Neuvostoliitto tuli perässä 1949 ja Englanti 1952. Melitalla oli merkittävä rooli siinä, että Neuvostoliitto pystyi rakentamaan oman ydinaseensa. Toinen tärkeä henkilö vakoilurenkaassa oli Ursula Kuczynski, joka elokuvassa esiintyy Sonja-nimellä.

Norwood was able to pass to her Soviet handlers a rich range of secrets from the files of the British atomic weapons project, known at the time by the relatively innocuous name of Tube Alloys , because her position as secretary to the project director meant that the files in question all passed across her desk.Britannian turvallisuuspalvelut tunnistivat Melitan turvallisuusriskiksi vasta 1965, mutta jostakin syystä jättivät asian siihen. Vasta 1999 Melitan tapaus otettiin varsinaisesti esille, mutta lopulta häntä ei kuitenkaan rangaistu hänen korkean ikänsä takia.

Elokuvassa Joanin/Melitan kommunistisuus vielä vanhanakin ilmaistaan lapsellisesti niin, että Joan juo teetä Che Guevara -mukista. Itse vakoilutoiminnasta elokuvassa on kovin vähän, yhdet kopioimansa paperit Joan antaa kirjekuoressa eteenpäin ja kerran hän ottaa asiakirjoista kuvia taskukamerallaan, siinä se.

Elokuvan on ohjannut Trevor Nunn. Pitkiä elokuvia hän ei ole paljon tehnyt, vaan tunnetaan paremmin teatteriohjaajana. Hänet on palkittu monesti mm. musikaaliohjauksistaan Lontoossa, ja kiitosta on tullut myös Shakespeare-ohjauksista.

kari.naskinen@gmail.com

torstai 18. huhtikuuta 2019

Jumalan vyöhyke vai vyöhyke ilman Jumalaa?

Näin pääsiäisviikolla oli taas hyvä katsoa Andrei Tarkovskin mestariteos Stalker (1979), jota hän itsekin piti parhaanaan ja joka antoi hänelle ohjaajana itsevarmuutta. Se on ikään kuin kolmen miehen seikkailuretki salaperäiselle Vyöhykkeelle, mutta yhtä hyvin sen voi nähdä moraalifilosofisena pohdiskeluna ilman minkäänlaista retkeä. Siihen osallistuvat opas Zhena Stalker sekä opastettavina kirjailija ja fysiikan professori.

Miehet tapaavat baarissa ja lähtevät matkaan. Paluuta ei näytetä, mutta elokuvan lopussa miehet ovat samassa baarissa olutta juoden. Stalkerin vaimo on motkottanut alussa, että mitä sinne taas pitää lähteä, ja lopussa hän tulee hakemaan miehensä baarista kotiin. Ovatko miehet vain keskustelleet elämän suurista kysymyksistä? Totta vai unta? Elokuva on muodoltaankin sellainen, että siinä on kahta todellisuutta: suurin osa on kuvattu värifilmillä, osa mustavalkoisella (tarkemmin sanoen ruskeavalkoisella).

Venäjän kielen sana stalker tarkoittaa ahdistelijaa. Stalker onkin ahdistelija. Hän ei hyväksy kirjailijan mielipidettä siitä, että taide on ainoa epäitsekäs asia maailmassa, vaan Stalker sanoo, että taiteen- ja tieteentekijät ovat ammateissaan vain itsekkäistä syistä. Kirjailijan roolissa puolestaan on näyttelijä Anatoli Solonitsyn (kuvassa), josta heti tulee mieleen Aleksandr Solzhenitsyn. Eli tarkoittaako Vyöhyke Neuvostoliiton vankileirijärjestelmää Gulagia, josta Solzhenitsyn käytti nimitystä ”vankileirien saaristo”?

Monenlaisiin tulkintoihin elokuva tarjoaa mahdollisuuden. Jotain erikoista Vyöhykkeellä joka tapauksessa on. Orjantappurakruunukin sieltä löytyy, ja keskeinen paikka Vyöhykkeellä on Huone, joka tarjoaa sinne astuvalle kaiken hyvän. Huoneessa ihmisen kaikki toiveet täyttyvät, mutta kukaan ei kuitenkaan uskalla Huoneeseen mennä. Anatoli Solonitsyn on selittänyt ideaa:

”Suurin osa ihmisistä haluaisi astua sellaiseen huoneeseen, mutta hyvin harvat siihen pystyvät. Jokainen, jolle tämä mahdollisuus avautuu, käsittää myös, että siellä täyttyvät todelliset toiveet, eivät näennäiset. Toivot itsellesi terveyttä, mutta Huoneeseen mennessäsi saisit läjän rahaa.”

Tämän Solonitsyn sanoi virolaisessa Sirp ja vasar -lehdessä 1980. Virossa elokuva oli näkyvästi esillä, sillä sen ulkokuvat oli suureksi osaksi kuvattu siellä. Tarkovski itse ei elokuviaan yleensä selitellyt, mutta hänen päiväkirjastaan löytyy vuodelta 1978 yksi kohta, jossa hän kirjoittaa hänelle uudenlaisesta, muodoltaan yksinkertaisesta elokuvasta. Hän halusi romuttaa perinteisen suhtautumisen elokuvan tehtäviin ja funktioihin:

”Haluan Stalkerissa räjäyttää rikki suhteen nykypäivään ja kääntyä menneisyyden puoleen, sillä menneisyydessä ihmiskunta on tehnyt ne lukuisat erehdykset, joiden vuoksi sen on tänään pakko kulkea kuin sumussa. Se on elokuva Jumalan olemassaolosta ihmisessä ja henkisyyden tuhoutumisesta väärän tiedon hallitsemisen vuoksi.”

Mutta missä Jumala on? Onko Vyöhyke Jumalan erityinen alue vai onko Jumala nimenomaan hylännyt sen – vain orjantappurakruunu on jäänyt? Bermudan kolmiostakin miehet ohimennen puhuvat, vai onko Vyöhyke musta aukko, kuten nykyaikana voitaisiin pohtia? Ainoa konkreettisempi tieto on olevinaan, että Vyöhyke on syntynyt, kun meteoriitti on sinne pudonnut 20 vuotta sitten.

Vyöhykkeen lähettyvillä näyttää olevan ydinvoimala. Vuonna 1957 tapahtui plutoniumintuotantolaitoksella lähellä Tsheljabinskiä iso onnettomuus, mutta siitä ei elokuvassa puhuta. Mutta löytyykö avain elokuvan fyysikosta? Hän edustaa niitä, jotka maailmaan ovat atomipommit ja muun saastan luoneet. Vyöhykkeellä fyysikkokin tämän hoksaa. Fyysikon kollegat ovat aikaisemmilla käynneillä tuoneet Vyöhykkeelle pommin, jolla koko alueen voisi räjäyttää. Fyysikko löytää sen, suunnittelee räjäyttämistä, mutta purkaa pommin ja heittää veteen. Katsooko hän, että maailma tuhoutuu ilmankin?

Viimeisessä Vyöhykkeeltä nähtävässä kuvassa kala ui vedessä. Sitten kuvan vasemmasta reunasta alkaa levitä mustaa mönjää, joka peittää alleen kalan. Onko tämä ilmastonmuutoselokuva vuodelta 1979?

Zhena Stalker on paljon hiljaa. Hän on vapautunut Gulagista. Hänen roolinsa oppaana ja ahdistelijana on edustaa sivistystä. Hänen kotonaan on valtavan paljon kirjoja, ja hän siteeraa runoja, jotka on kirjoittanut Andrei Tarkovskin isä Arseni Tarkovski. En ruvennut dvd:tä pysäyttämään runoja kopioidakseni, mutta internetistähän isän runoja löytyy:

Edessämme aukeni kangastus,
oli ihmeellisiä kaupunkeja,
jalkojemme alle kasvoi mintturuohoa
ja linnut seurasivat tiellämme,
ja kalat nousivat joesta,
ja taivas aukeni silmiemme edessä.
Kun sitten kohtalo lähti peräämme
mielipuolena veitsi kädessä.

Veitsi kädessä! Elokuvan lopussa yrittää Beethovenin 9. sinfonian neljäs osa Oodi ilolle tunkeutua esille, mutta ei oikein onnistu, ei katkea kuin veitsellä leikaten, mutta viruu kuitenkin kuulumattomiin.

Elokuva pohjautuu löyhästi Arkadi ja Boris Strugatskin tieteisromaaniin Stalker: huviretki tienpientareelle (1971).

kari.naskinen@gmail.com

keskiviikko 17. huhtikuuta 2019

Suuri Perämies

Venäjän merkittävin mielipidetutkimuslaitos Levada-keskus julkisti mittaustuloksen, jonka mukaan 70 prosenttia venäläisistä pitää Josif Stalinin roolia ”maan elämässä” myönteisenä (HS 16.4.2019). Sama jos meillä tällaiset kannatusprosentit saisi nyt Vihtori Kosola tai Otto Wille Kuusinen. Levadan kyselyn tulos tuli sopivasti juuri kun olin lukenut Daniel Rancour-Lafierrieren psykoanalyyttisen tutkimuskirjan Stalinin psyyke (1988).

Kirjoittaja oli professorina Kalifornian venäläisessä yliopistossa, ja tämän Stalin-kirjan on julkaissut Suomeksi Johan Beckman Institute 2004. Kirjassa on käytetty muutamaa sataa lähdeteosta, mutta en niitä tässä erittele, vaan käyn läpi joitakin asioita, jotka kirjassa valaisevat Stalinin sielunelämää.

Tässäkin tapauksessa lähdetään liikkeelle lapsuudesta, joka oli Josif Vissarionovitsh Dzugasvilillä vaikea. Äiti Jekaterina oli ahkera ja puritaaninen nainen, joka pieksi ainoata henkiin jäänyttä lastaan, vaikka palvoikin tätä hartaasti. Pahin oli kuitenkin juopotteleva suutari-isä Vissarion, joka antoi pienelle Soso-pojalleen ansaitsemattomia, kauheita selkäsaunoja. Isä itse kuoli känniläisten tappelussa puukoniskuun, kun Soso oli 11-vuotias.

Tämä teki Stalinin. Georgialaiset sanoivat, että lyöminen määräsi tietoisuuden. Kun Stalin sitten oli vallassa, hän löi sekä läheisiä että kaukaisia. Stalinin käyttämä väkivalta johtui ensisijaisesti nöyryytyksistä, joita hän oli joutunut kärsimään väkivaltaisen isänsä käsissä.

Lisäksi Stalin kompensoi puutteitaan väkivallalla. Jonkin lapsuuden sairauden tai tapaturman seurauksena hänen vasen kätensä oli lyhyempi ja sen kyynärnivel oli jäykkä, vasemman jalan toinen ja kolmas varvas olivat kiinni toisissaan, isorokko oli jättänyt arvet kasvoihin ja hän oli vain 162,5 cm pitkä. Ongelma oli myös puhe, joka ei sujunut ilman georgialaista aksenttia. Tämä erotti hänet monista sliipatuista bolshevikkitovereista, jotka olivat jo kosmopoliitteja intellektuelleja. Puhujana muutenkaan ei Stalin ollut hyvä, ja teoreetikkona häntä pidettiin keskinkertaisena.

Tämä kaikki teki Stalinista vaarallisen. Hän samastui aggressiiviseen isäänsä, tsaarin santarmeihin ja myös Adolf Hitleriin. Stalinille Hitler oli niin sokea piste, että hän tyri pahasti sen tilanteen, kun Hitlerin joukot 22.6.1941 hyökkäsivät Neuvostoliittoon. Stalin oli saanut tästä 84 erilaista varoitusta, mutta ei ollut uskonut suuren idolinsa petturuuteen.

Kun Winston Churchill antoi Stalinille luotettavaa tietoa Saksan lähestyvästä hyökkäyksestä, Stalin tulkitsi sen ovelaksi yritykseksi kylvää riitaa Neuvostoliiton ja Saksan välille. Vielä hyökkäystä edeltävänä iltana Stalin ilmoitti politbyroon jäsenille, että Hitler ei hyökkää ainakaan lähitulevaisuudessa.

Natsi-Saksan hyökkäys aiheuttikin Stalinille henkisen romahduksen. Hän vetäytyi datshalleen ja sulkeutui itseensä. Stalinista tuli rintamakarkuri kesken kovimman paineen. Stalin vaipui syvään masennukseen, suorastaan shokkitilaan ja alkoi ryypätä.

Hän sai koottua itsensä runsaan viikon kuluttua ja piti puheen 3.7.1941. Sitä ennen hän oli jo ehtinyt pelätä, että hänet pidätetään. Puhe oli huono, se eteni pätkittäin.

HUONO MENESTYS TALVI-
SODASSA STALININ SYYTÄ

Talvisota Suomea vastaan jäi Neuvostoliiton kannalta keskeneräiseksi, ja tähän olivat isona syynä Stalinin puhdistukset puna-armeijassa. Niissä Stalin määräsi tuhottaviksi 35 000 upseeriaan, joidenkin arvioiden mukaan 60 000.

Tällaiset puhdistukset olivat Stalinin Neuvostoliiton suuri romutusoperaatio. Maan työnjohdollisen eliitin eliminoiminen ei tietenkään millään tavoin auttanut neuvostoyhteiskuntaa sodan tulikokeeseen ei muuhunkaan. Armeijan hengelle ja taistelukunnolle se oli vahingollista.

Suuri Isänmaallinen Sota kääntyi kuitenkin lopulta Stalinin voitoksi ja nyt muistetaan vain tämä. Kirjassa on hauska luettelo Stalinin saamista lempinimistä:

Leninin työn jatkaja
Vallankumouksellisten päätösten suuri mestari
Kommunismin lipunkantaja
Suuri Internationalisti
Luonnon mullistaja
Suuri Perämies
Viisas Isä
Viiksekäs Isukki
Kansojen Isä
Isä, Johtaja, Ystävä ja Opettaja
Kunniapioneeri
Ihmiskunnan Nero
Tieteen johtava valo
Kaikkien aikojen ja kansojen suurin Nero
Lasten suuri ystävä (myös naisten, kolhoosiviljelijöiden, taiteilijoiden, näyttelijöiden, kaivosmiesten, syvänmerensukeltajien ja kestävyysjuoksijoiden suuri ystävä).

Aivan jumaluuteen asti ei Stalinia tietenkään nostettu, koska jumalia ei hänen aikanaan ollut. Tai ei tämäkään ihan näin mennyt. Joskus sotien jälkeen Georgian ortodoksisen kirkon arkkipiispan tavatessaan Stalin kysyi: ”Kumpaa pelkäät enemmän, minua vai Jumalaa?” Kirkonmies hämmentyi ja meni sanattomaksi, jolloin Stalin jatkoi: ”Tiedän, että pelkäät enemmän minua, muuten et olisi tullut luokseni maallikon vaatteissa.”

Churchill kysyi kerran Stalinilta, voisiko tämä antaa anteeksi sen osan, jota Churchill oli näytellyt länsiliittoutuneiden neuvostovastaisessa interventiossa 1918-20. Tbilisin pappisseminaarissa nuorena opiskellut Stalin vastasi: ”Se on mennyttä. Eikä se ole minun anteeksiannettavissa, vaan Jumalan.”

kari.naskinen@gmail.com