tiistai 22. tammikuuta 2019

Susan Hayward kuin nainen tältä tähdeltä


Vuosikymmeniin ei enää ole tehty pitkiä elokuvia alkoholin vaaroista. Tällainen huomio tuli mieleen katsottuani Hollywood-elokuvan Virran viemä (1947). Alkoholinkulutus ja sen aiheuttamat ongelmat ovat lisääntyneet, mutta tähän aiheeseen liittyviä ”opetuselokuvia” ei enää tehdä. Lieneekö syynä, että nyt käsitellään enemmän huumeongelmia? Virran viemässä Susan Hayward esittää naista, joka ryyppää suruunsa, epävarmuuteensa ja aiheettomaan mustasukkaisuuteensa. Tuhon tiehän siitä tulee.

Niin rautalangasta väännettyjä nämä alkoholismista saarnanneet elokuvat aikoinaan olivat, että Virran viemänkin voisi vallan hyvin kuvitella vaikka AA-kerhon kustantamaksi. Tämänkin elokuvan lopussa käydään vielä varmuuden vuoksi takaumien avulla läpi alkoholistin elämän vaiheita ja sen jälkeen vielä kuullaan lääkärin moraalinen ja lääketieteellinen ripitys. Lisäksi kun viinanjuonnin vaaroja käsitellään, otetaan esille myös tupakointi kännissä, koska se voi aiheuttaa vaikka tulipalon.

Suomessa tällaisia opetuselokuvia tehtiin ennen lyhyiksi veronalennuselokuviksi, joita esitettiin varsinaisten teatterielokuvien alkukuvina. Pitkiäkin elokuvia aiheesta tehtiin, tunnetuimpina monella Jussilla palkitut Matti Kassilan Elokuu (1956) ja Jack Witikan Mies tältä tähdeltä (1958). Hollywood-tuotannoista paras lienee Billy Wilderin Tuhlattuja päiviä (1945), joka sai kolme Oscariakin.

Stuart Heislerin ohjaama Virran viemä ei nouse samalle tasolle, mutta Susan Haywardin rooli on sen ajan melodramaattiseen tyyliin hyvin osuva, ja Oscar-ehdokkuudenkin hän siitä sai. Se oli samalla Susan Haywardin läpimurtorooli suureen filmitähteyteen. Tätä ennen hän oli ollut jo lähes kymmenen vuotta pienemmissä rooleissa. Oscarinkin Susan Hayward sai lopulta Robert Wisen elokuvasta Antakaa minun elää! (1958), jossa hän esittää murhaajaksi lavastettua ja kuolemaan tuomittua prostituoitua.

Oman mielenkiintonsa Virran viemään tuo se, että Susan Haywardin rooli muistuttaa selvästi Bing Crosbyn ensimmäistä vaimoa Dixie Leetä, joka luopui omasta urastaan miehensä menestyksen tieltä ja jäi kotiin hoitamaan lapsia – ja alkoholisoitui. Elokuvan alussa Angie Evans on yökerholaulaja, joka rakastuu lauluntekijä Ken Conwayhyn ja väistyy syrjään omalta uraltaan, kun Ken nousee yhden hittilaulunsa ansiosta suureksi radiosuosikiksi. Elokuvassa mainitaankin ohimennen Bing Crosby.

Stuart Heisler ei nimenä heti tunnu tutulta, mutta hänen filmografiaansa selatessa löytyi kuitenkin tuttu elokuva Tulsa – seikkailujen kaupunki (1949), jossa myös Susan Hayward on pääosassa.

kari.naskinen@gmail.com

maanantai 21. tammikuuta 2019

Rakkauden kevyt oppitunti

Vaikka Ingmar Bergman oli suuri mestari, ei hän ollut sitä kaikessa. Komedioiden kanssa oli vähän niin ja näin. Itsekin Bergman sanoi, että hänen ohjaamansa komediat tehtiin vain tuottamaan rahaa. Bergmanin elokuvien laajassa dvd-kokoelmassa on jokaisen kiekon alussa muutaman minuutin haastattelupätkä, jotka on kuvattu 2003. Rakkauden oppitunti -dvd:n alussa Bergman kertoo, että yhtä farssikohtausta tehtäessä koko kohtaus tuntui huonolta, mutta sitten näyttelijät Gunnar Björnstrand ja Eva Dahlbeck ”ajoivat” hänet ulos studiosta ja lupasivat hioa kohtauksen kuntoon. Parin tunnin kuluttua Bergman palasi studioon ja kohtaus oli saanut muotonsa ja se oli valmis kuvattavaksi.

Niin Bergmanin ensimmäinen komedia valmistui, mutta kun sen ensi-ilta oli Röda Kvarn -teatterissa syksyllä 1954, ei Bergman rohjennut mennä saliin, vaan odotteli elokuvateatterin aulassa. ”Sitten minä kuulin, että yleisö nauroi, ensimmäisen kerran minun elokuvaa katsoessaan”, kertoi Bergman.

Elokuva ei ole pöllömpi, mutta kuitenkin niin kevyttä huttua, että se kiinnostaa vain Bergmanin takia. Onhan se kiva nähdä, millaista jälkeä suuri Bergman teki tällaisen aiheen ja tyylilajin kanssa. Juoni etenee välillä sujuvasti, välillä pitkäveteisesti jahnaten.

Eikä tämä jäänyt ainoaksi komediaksi. Heti seuraavien parin vuoden aikana syntyivät myös Naisten unelmia ja Kesäyön hymyilyä, joiden pääosissa olivat samat näyttelijät. Näiden jälkeen alkoi sitten Bergmanin vahva kausi, kun 1957 valmistuivat sekä Seitsemäs sinetti että Mansikkapaikka.

Bergman myönsi itsekin, ettei hän ollut komedioissa omimmillaan: ”Suhteeni komediaan on ollut ongelmallinen, ja ongelmat juontavat juurensa hyvin kaukaa menneisyydestä. Lapsuusvuosina minua pidettiin ikävänä ja helposti loukkaantuvana. Helsingborgissa ohjasin [teatterissa] kaksi uudenvuodenrevyytä ja kirjoitin joitakin numeroita. Kukaan ei kuitenkaan vetänyt suutaan hymyyn.” (Kuvasta kuvaan, Otava 1991)

Rakkauden oppitunnissa
käydään läpi Davidin ja Mariannen 15 vuotta kestänyttä avioliittoa ja sen kriisipisteitä. Monenlaista sattuu ja tapahtuu, oppia saadaan. Hauskaa pidetään senkin kustannuksella, että David sattuu olemaan naistentautienlääkäri. Mitähän ne oppitunnin opit sitten ovat:
- Aviovuode on rakkauden kuolema.
- Pysyäkseen avioliitto tarvitsee välillä pieniä rytäköitä.
- Naiset rakastavat suuria taiteilijoita.
- Vain impotentit ovat uskollisia, mutta heidän vaimonsa ovat uskottomia ym. tyypillistä.

Elokuva tapahtuu pääosin Davidin ja Marianne junamatkalla Malmöön, ja takaumien avulla käydään kiinni menneeseen. Yhdessä vilahtavassa kohtauksessa on myös vieras matkustaja, joka on syventynyt sanomalehteensä, hän on Bergman. Kokonaisuus on hienostunut, kuvallisesti (Martin Bodin) puhdaspiirteinen mustavalkoinen elokuva, tärkeimpänä elementtinä kuitenkin teksti, joka on Bergmanin käsialaa, kuten niissä kahdessa seuranneessakin komediassa.

kari.naskinen@gmail.com


sunnuntai 20. tammikuuta 2019

Kun autoliikennettä vaikeutetaan, autoilu lisääntyy


Yli 40 vuotta Lahden ydinkeskustassa toiminut mattoliike joutui hakeutumaan keskustan ulkopuolelle markettialueelle, kun toiminta Hämeenkadulla vaikeutui. Matto-Myllyn yrittäjä Osmo Myllysilta kertoi syyn: ”Ihmiset tulivat kelloa vilkuillen. Moni ryntäsi ulos, kun pysäköintirahat olivat lopussa. Uudet mittarit olivat hankalia. Asiakkaat vähenivät, ja se meidät lähetti pois.” (ESS 19.1.2019)

Ei mattoa mennä ostamaan tuosta vain nopeasti. Matto-Myllyn kohtalon koki muutama vuosi sitten myös Vapaudenkadun ja Lanunaukion kulmassa toiminut Viihdetaso. Sen omistaja Ville Salminen lopetti liikkeensä kokonaan, kun liikennetilannetta kaupungin keskustassa oli riittävästi huononnettu. Minäkin ostin kodinkoneet muutaman vuosikymmenen ajan Salmisen liikkeestä, joka aikaisemmin toimi Mariankadulla, mutta nykyisin käyn niillä asioilla Launeella ja Renkomäessä. Olkoon sitten matto tai telkkari, ajan autolla nyt niitä ostamaan enemmän kuin ennen.

Tähän liikennesuunnittelussa nyt tähdätään. Kaupunginhallituksen puheenjohtaja Pekka Komu sanoi jokin aika sitten, että Aleksanterinkadun muuttaminen on ollut hyvä ratkaisu, sillä pääkadun varrelle on tullut uusia baareja ja ravintoloita. Niiden asiakkaista suurin osa ei tulekaan autoilla, koska kännissä ei saa ajaa, mutta muuten katu on hiljentynyt.

Ihannetilaksi kai ajatellaan, että Aleksanterinkatu olisi samanlainen kuin osa Vapaudenkatua, jossa normaali ihminen ei voi illalla liikkua juoppojen ja muun mölyävän sakin seassa.

Tämä on nyt henki. Helsingissäkin iso pääväylä Hämeentie otetaan pois yksityisautoliikenteeltä. Hurjempikin suunnitelma oli, mutta oikeusistuimissa kiellettiin Helsingin sisääntuloväylien muuttaminen ”kaupunkibulevardeiksi”.

Lahdessa vihreät ja punaiset yrittävät väenväkisin kaventaa ison Vesijärvenkadun kaksikaistaiseksi. Tällä hetkellä tämä autoilun vaikeuttamiseksi suunniteltu hanke on sikäli mallillaan, että lunta ei kadunvarren pysäköintiruuduista ajeta pois. Tästä taktiikasta voisi tietenkin tehdä ympärivuotisen niin, että parkkipaikkojen lumikasat taltioitaisiin kesää varten samalla tavalla kuin menetellään alkusyksyn hiihtolatujen tekemiseen vaadittavan lumen kanssa.

kari.naskinen@gmail.com

lauantai 19. tammikuuta 2019

Kisapuistoa viedään eteenpäin sokkorahoituksella


Lahden kaupunginhallitus asetti viime vuonna ehdoksi Kisapuiston jalkapallostadionin katsomohankkeen toteuttamiselle, että kustannuksiin saadaan veronmaksajien avuksi 40 prosenttia ulkopuolista rahoitusta. Ei saada, eikä ole varmuutta, saadaanko yhtään. Etelä-Suomen Sanomien on nyt juttu, jonka mukaan mitään sopimuksia ulkopuolisten rahoittajien kanssa ei ole tehty.

Tilanne vaikuttaa samanlaiselta toriparkkihallin kanssa. Kun toriparkin tekemistä valmisteltiin, perusteltiin sen edullisuutta sillä, että kaupunki maksaa siitä vain kolmasosan. Toinen kolmannes tulisi torin ympärillä olevilta kiinteistöyhtiöiltä ja kolmas kolmannes keskustan yrityksiltä. Ei tullut, vaan veronmaksajat kustansivat toriparkin 100-prosenttisesti.

Kisapuiston suhteen ollaan nyt vastaavanlaisessa tilanteessa. Kaupungin toimitilayhtiön Spatium Oy:n hallituksen puheenjohtaja Marko Varjonen sanoo tämän päivän lehdessä, että yksityistä rahoitusta ei ole pystytty tekemään, koska päätös hankkeen aloittamisesta puuttuu.

Menee siis niin, että toiveajattelu ulkopuolisesta rahoituksesta siirtyy. Sitten jos hankepäätös tehdään, hanke myös toteutetaan, mutta ei siihen mitään ulkopuolisia rahoittajia pakottaa voi. Ei voitu toriparkinkaan tapauksessa. Sokkona mennään taas.

Kaiken lisäksi kaupunginhallituksen edellyttämä 40 prosentin yksityisrahoituksesta on näköjään muuttunut 30 prosentiksi. Toriparkissa 66 prosenttia muuttui 0 prosentiksi.

kari.naskinen@gmail.com

perjantai 18. tammikuuta 2019

Pyöreä torni, Karjalatalo, evakkopatsas


Lahti on merkittävä pakkoluovutetusta Karjalasta saapuneiden suomalaisten evakuointipaikkakunta ja Päijät-Häme laajemminkin toimi evakkokarjalaisten sijoituspaikkana. Minun mummoni ja hänen kaksi veljeään Viipurin maalaiskunnan Juustilasta sijoittuivat sotien jälkeen kahden väliaikaisen asuinpaikan jälkeen Renkomäkeen, josta he kävivät torilla myymässä vihanneksia ja juureksia. Olinpa niillä torireissulla joskus mukanakin, ja aina kuului ohjelmaan myös käynti Sinuhen kahvilassa, jossa ulko-ovi aukesi sähköisesti ovisilmän avulla.

Nyt Lahdessa on käynnissä hanke, jonka tavoitteena on saada evakkopatsas kaupunkiin. Paikaksi on hyväksytty kolmiomainen puisto, jota rajoittavat Lahdenkatu, Vapaudenkatu ja Fellmaninkatu. Paikka valikoitui Lahden julkisen taiteen työryhmän aloitteen pohjalta. Puistossa on entuudestaan Aimo Tukiaisen veistämä J.R. Danielson-Kalmarin rintakuva (1954) ja puiston nimikin on Kalmarinpuisto.

Evakkopatsas sai ensimmäisen muotonsa lahtelaisen kuvanveistäjän Pekka Asikaisen (1930 - 2017) kipsisestä pienoispatsaasta, joka kuvaa äitiä sekä aikuista poikaa ja tytärtä. He ovat kansallispukuisina lähdössä Karjalan kotiseutunsa pitäjäjuhlaan. Perheen isä on poissa, hän kaatui sodassa. Asikainen loi tämän työn 1980-luvun lopulla ja lahjoitti sen myöhemmin Lahden Karjalaseuralle. Syksyllä 2015 kokoontuivat seura puheenjohtaja Raimo Koukonen, Hannu O. Nenonen ja Lasse Koskinen, jotka käynnistivät nyt vauhdissa olevan patsashankkeen.

Aiempina vuosikymmeninä on Lahdessa ollut suurisuuntaisempiakin ajatuksia näiltä tiimoilta. Torille kaavailtiin kerran Pyöreän tornin rakentamista ja sitten heräsi ajatus Karjalatalon rakentamisesta Pikku-Vesijärven puistoon. Nyt ollaan patsaan kanssa jo konkreettisessa vaiheessa. Hankkeen alkuun pannutta kolmikkoa on täydennetty niin, että patsastyöryhmään kuuluvat lisäksi Mauri Tanninen, Sini Keituri, Leena Jäske, Arto Tuutijärvi, ja Hilkka Kemppi. Patsashankkeen suojelijaksi on lupautunut opetusministeri Sanni Grahn-Laasonen.

Lopullisen pronssiveistoksen tekijäksi valittiin lahtelainen kuvanveistäjä Reijo Huttu, jonka juuret ovat Vienan Karjalassa. Toimikunnan jäsen Arto Tuutijärvi puolestaan on Sallan evakkojen jälkeläisiä. Patsas kuvaakin yhteisesti Karjalan, Petsamon, Sallan, Kuusamon ja Hangon evakkoja, ja patsaan jalustaan tulee teksti ”Suomen evakot 1939 - 1944”.

KRITIIKKI ALKOI

Ensimmäiset kriitikot ovat jo ilmoittautuneet. Estetiikan professori Arto Haapala sanoi ESS:n nettisivulla, että evakkopatsas on ”naiivi ja sentimentaalinen, ei säväytä missään mielessä”. Haapala on erikoistunut Helsingin yliopistossa kirjallisuuteen, ympäristöön, hermeneutiikkaan ja Martin Heideggerin filosofiaan.

Jotkut ovat arvostelleet sitä, että evakkoäidin poika on liian pitkä. No kyllähän pitkiä poikia kasvoi ennenkin, mutta patsastoimikunnan tiedottajana toimivan Lasse Koskisen mukaan pojasta tulee kuitenkin lopullisessa teoksessa hieman lyhyempi kuin esillä olevassa luonnoksessa.

Kun tarkemmin kysyin Koskiselta patsaan muodosta, hän kertoi toimikunnan ilmoittaneen Lahden julkisen taiteen työryhmälle ja Taiteilijaliitolle lähtökohdan olevan sellainen, että patsaasta ei tule reikäkiveä eikä peltihökötystä.

”Tapasimme julkisen taiteen työryhmän Lahden teknisessä virastossa. Siellä meitä yritettiin saada kilpailuttamaan hanke, maksamaan sen viulut ja palkinnot. Tuloksena olisi ollut jokin peltilaatikko. Me halusimme näköispatsaan ja sellainen siitä tulee”, sanoi Koskinen.

kari.naskinen@gmail.com

keskiviikko 16. tammikuuta 2019

Vuoden parhaat urheilijat


Torstaina julkistetaan urheilutoimittajien äänestystulos viime vuoden parhaista urheilijoista. Parhaaksi nousee taas Iivo Niskanen, mutta ei yksimielisesti. Viime vuonnakin ykkössijalle ehdotettiin yhteensä yli kahtakymmentä urheilijaa, esimerkiksi jalkapalloilija Perparim Hetemajta, voimanostaja Timo Hokkasta, futsalpelaaja Mikko Kytölää, jääkiekkoilija Olli Määttää, moottorikelkkailija Aki Pihlajaa, golfinpelaaja Tapio Pulkkasta, keilaaja Petteri Salosta ja nyrkkeilijä Edis Tatlia.

Kriteerit ovat kullakin äänestäjällä omanlaisensa, ja tietenkin omat lajimieltymykset vaikuttavat paljon. Näin minullakin, ja tällainen on paremmuusjärjestys nyt:

1. Iivo Niskanen, olympiakulta 50 km:llä.
2. Sebastian Aho, jääkiekon MM-kisojen paras maalintekijä ja hyökkääjä.
3. Pekka Rinne, NHL-jääkiekon paras maalivahti.
4. Lauri Markkanen, Chicago Bullsin paras korintekijä ja levypallojen ottaja.
5. Juha Puhtimäki, JoMan ratkaisupelaaja pesäpallon SM-finaaleissa.
6. Mika Poutala, pikaluistelun EM-hopeat 500 metrillä ja joukkuesprintissä.
7. Mikko Rantanen, NHL:n pistepörssin paras suomalainen ja syyskaudella 2018 NHL:n pistetilaston kakkonen.
8. Patrik Laine, NHL:n toiseksi paras maalintekijä.
9. Eero Remes, MM-kulta moottoripyörien luotettavuusajossa.
10. Kimi Räikkönen, kolmas F1:n MM-sarjassa, yksi osakilpailuvoitto.

Vuoden valmentaja Aki Ajo, jonka kilpatalli voitti maailmanmestaruuden Moto 2 -luokassa. Tallin ajajat olivat MM-pisteissä toinen ja kolmas. Moottoriurheilussa tallipäällikkö vastaa muiden lajien päävalmentajaa.

kari.naskinen@gmail.com

tiistai 15. tammikuuta 2019

Oliko Wagner Jumala?

Kysymykseen vastasi Suomen Wagner-seuran luentotilaisuudessa psykiatri-kirjailija Joel Haahtela (pieni kuva). Kysymys tarkoitti oopperasäveltäjä Richard Wagneria ja vastaus oli tietenkin kielteinen, mutta jos jumala-sana kirjoitettaisiin pienellä alkukirjaimella, ei vastaus olisi yhtä ehdoton. Jo elinaikanaan 1800-luvulla Wagner keräsi ympärilleen ihailijoita ja ”pyhiinvaeltajia”, ja edelleen tämän ”Wagner-kirkon” seurakuntalaisia on valtavat määrät. On ihmisiä, joille Wagner on kaikkien aikojen paras ja ainoa kunnon oopperantekijä. Wagner-seuran tilaisuudessakin maanantaina yksi kuulijoista löi esimerkiksi Giuseppe Verdin täysin lyttyyn verratessaan Verdiä Wagneriin.

Wagnerin ”jumaluutta” ja pyhyyttä hänen hartaat ihailijansa näkevät varsinkin Parsifalissa. Se on myös Haahtelan mieltymyksissä ylivoimainen. Kun Haahtela ensimmäisen kerran Kansallisoopperassa näki Parsifalin, jo sen alkusoitto sai hänet irtautumaan arkitodellisuudesta. Tuon esityksen jälkeen Haahtela on syventynyt Wagnerin maailmaan niin perinpohjaisesti, että nyt hän esitelmöi aiheesta kaikkein kovimmillekin Wagner-uskovaisille.

Parsifal on syvästi uskonnollinen ooppera, se on eräänlainen messiaaninen fantasia, kristiuskon perustarina, kuitenkin ilman ristinkuolemaa.

”Parsifal on lähimpänä uskonnollista kokemusta, mitä taide voi olla”, sanoi Haahtela. ”Silta tältä maalliselta puolelta sinne toiselle puolelle on siinä seitinohut. Parsifalissa voi aistia pyhän ytimen. Ehkä Wagnerin teokset tuovat maallistuneelle, kauan sitten uskonsa menettäneelle ihmispololle jonkinlaista pyhyyden tuntua ja jopa uskonnonkaltaista lohtua.”

Wagner-kultti alkoi kasvaa suuriin mittoihin siinä vaiheessa, kun Wagner rakennutti Baijerin kuninkaan Ludwig II:n tuella Bayreuthin oopperajuhlatalon, jossa esitykset alkoivat 1876. Parsifalia ei alun perin saanut esittää muualla kuin siellä. Bayreuth oli temppeli, ja siitä alkoi Wagner-huuma, joka alkoi täyttää uskonnollisen liikehdinnän tunnusmerkkejä, kuten Haahtela sanoi.

Kun pystynyt tekemään riittävästi muistiinpanoja Haahtelan luennosta, lainaan tähän hänen kirjoitustaan Wagner-seuran lehdestä (nro 41, kevät 2013), jossa hän vertaa Wagnerin oopperoita Thomas Mannin
Taikavuoreen:

”Arkitodellisuuden katoamista ja lumoukseen vajoamista jouduttaa Wagnerin oopperoiden kokemus ajasta. Tuskin on sattumaa, että lempikirjani on Taikavuori, jonka päähenkilö Hans Castorp päätyy Berghofin parantolaan seitsemäksi vuodeksi. Parantolassa nuori Hans huomaa miten aika alkaa näyttäytyä hyvin subjektiivisena. Kun tapahtumia on paljon, aika rientää, mutta jälkikäteen kaikki tuntuu tapahtuneen hyvin hitaasti. Kun mitään ei tapahdu, aika tuntuu pitkältä, mutta jälkikäteen se tuntuu kadonneen, kuin olisi pudonnut aika-aukkoon. Myös Wagnerin oopperoissa ajan luonne on hyvin subjektiivinen ja hetki pitenee. Parsifalin toisen ja kolmannen näytöksen välillä on kulunut kymmenisen vuotta, mutta tuo aika on lähes hävinnyt. Aika on siis aina illuusio.”

Ranskalainen runoilija Charles Baudelaire kuvasi Wagner-kokemusta näin: ”Kuulija ajelehtii välittömästi lumoukseen. Usein kokee kummallisen tunteen, kuin tulisi nielaistuksi hekumalliseen aistinautintoon, kuin kohoaisi ilmaan tai kelluisi meressä.”

Olen nähnyt Parsifalin neljä kertaa ja kellunut Wagnerin muidenkin teosten meressä riittävästi, ja kyllä kyllä, kuulun seurakuntaan. Mihinkään muihin seurakuntiin en kuulukaan. Tämän vuoden kohokohta onkin Kansallisoopperan syyskausi, jolloin ohjelmistoon tulee neliosaisen Nibelungin sormus -oopperan ensimmäinen osa Reininkulta. Kolme muuta osaa tulevat 2020-21.

kari.naskinen@gmail.com

sunnuntai 13. tammikuuta 2019

Rupsahtanut nainen

Kaikissa kielissä on varmaan sellaisia sanoja ja sanontoja, joita on vaikea kääntää muille kielille. Meillä sanotaan, että suomalaista sisua vastaavaa sanaa tai käsitettä ei löydy muista kielistä. Ei tietenkään, koska muualla ei ole käyty Talvisotaa. On silti muitakin perisuomalaisia, erikoisia sanoja.

Kun Miss Suomi muutamassa kymmenessä vuodessa rupsahtaa, niin se on meille suomalaisille hyvin kuvaava sanonta. Alunperin sillä on luultavasti tarkoitettu vaikkapa kukan lakastumista, mutta sittemmin sen merkitys on väljentynyt, ja nimenomaan koskemaan naisia. Tämä tietenkin on loogista, koska miehet eivät koskaan ”kukkia” olekaan, joten miehet vain vanhenevat.

Suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen professori Janne Saarikivi täsmentääkin, että rupsahtamisen kohtaavat oikeastaan vain kukat ja kaunottaret. Eivät esimerkiksi rakennukset, sillat tai autot rupsahda, vaan ne ränsistyvät, romahtavat tai ruostuvat. (Suomen kieli ja mieli, Teos 2018)

Rupsahtaminen sisältää loiston hiipumisen tragiikan ja mahdollisesti myös sanaa käyttävän henkilön vahingonilon. Tästä syystä ei esimerkiksi englanninkieliset käännökset grow old, turn old-looking tai turn old tavoita suomalaisen rupsahtamisen merkitystä.

Eikä rupsahtaneista kaunottarista puhuta vain torikahviloissa ja ompeluseuroissa. Kyllä sana on tuttu Seiskalehdestä ja vastaavista, kun kirjoitetaan vaikka siitä, että rupsahtanut missi on korjannut ulkonäköään kauneusleikkauksella.

Saarikivi käy läpi enemmänkin läpi sellaista suomalaista sanastoa, jolle ei ole aivan yksiselitteisiä vastineita muissa kielissä: ehtiä, huidella, tarjeta, viitsiä…

Suomeksi joella on suu, järvellä selkä ja koskella niska. Englannissakin joella on suu, mutta järvellä ei ole selkää eikä koskella niskaa eikä korvaakaan.

Leppäkerttu on tuttu juttu, mutta ruotsiksi tuon värikkään koppakuoriaisen nimi on nyckelpiga (avainpiika), tanskaksi mariehöne (Marian hanhi) ja venäjäksi bozhja korovka (Jumalan pikku lehmä).

Mutta sisu? Siitä Saarikivi kirjoittaa, että alun alkaen se on tarkoittanut tavallaan sisäosaa, siis suurin piirtein samaa kuin sisus, sisusta tai sisukset nykykielessä. Kun sisua sitten alettiin käyttää nykyisessä merkityksessään, siihen sisältyi ihmisen sisältä tuleva henkinen kestävyys ja sitkeys.

kari.naskinen@gmail.com

keskiviikko 9. tammikuuta 2019

Rahasta tuli keisari

Jesuiittamunkki, professori Leo Naptah sanoo jo 1100-luvulla tiedetyn, että rahasta tulee keisari. Naptah on potilaana Berghofin keuhkotautiparantolassa Davosissa Thomas Mannin romaanissa Taikavuori (1924). Oikeaan osuu. Nykyisin Davosissa kokoontuu vuosittain Maailman talousfoorumi (WEF), jossa liikemaailman ja politiikan isot johtajat luovat linjoja maailmanmenolle. Berghof on kuin vapaaehtoinen vankila. Samoin on maailmantalous, siitä irrottautuminen on niin vaikeaa, että jos lähtee, joutuu kuitenkin palaamaan hoitoon tai sairastuu vielä pahemmin. Brexit käy esimerkistä.

Taikavuori menee parhaillaan 7-osaisena kuunnelmasarjana Yle Radio 1:ssä (Yle Areenassa kuulee jo kaikki jaksot, yhteensä 5,5 tuntia). Se on järkälemäinen teos eurooppalaisen humanismin tuhosta 1900-luvun alussa. Mann oli aloittanut sen kirjoittamisen pari vuotta ennen 1. maailmansodan syttymistä, mutta sota keskeytti työn ja Mann jatkoi sitä, kun tilanne Euroopassa oli muuttunut. Siinä välissä hän oli perehtynyt myös Oswald Spenglerin Länsimaiden perikatoon (1918-22), ja perikatoon päättyy myös
Taikavuori,

Thomas Mann oli keksinyt keuhkotautiparantolan Euroopan tilanteen vertauskuvaksi, kun hänen vaimonsa oli 1912 ollut monta kuukautta hoidossa davosilaisessa parantolassa. Lyypekistä kotoisin ollut Mann oli vieraillut siellä useita kertoja, ja vierailulle romaanin parantolaan menee myös laivanrakennusinsinööriksi valmistunut Hans Castrop Hampurista. Castrop alkaa kuitenkin jo ensimmäisellä viikolla sairastella ja lopulta hänen vierailunsa serkkunsa luona venyy seitsemän vuoden pituiseksi hoitoreissuksi.

Kuten WEF:n kokouksissa myös Berghofissa on muitakin kuin tärkeitä johtajia, esimerkiksi italialainen tietokirjailija Lodovico Settembri, hollantilainen hedonisti Pieter Peeperkorn ja tietenkin lääkäreitä. Castorpin serkku on luutnantti Joachim Ziemssen, joka fyysisesti tervehdyttyään pääsee palaamaan rykmenttiinsä. Keskustelut ovat sivistyneitä, mutta ankaria.

Apulaisylilääkäri Krokowski sanoo, että ”rakas Saksamme on vain yksi iso kasarmi”. Siihen joku muistuttaa Saksan keisarillisen armeijan yleisesikuntapäällikön Helmuth von Moltken sanomisen, että maailma ilman sotaa mädäntyy paikalleen. Suurten ratkaisujen kannalla on myös Naptah, joka puhuu vallankumouksen tarpeellisuudesta kapitalistisessa Euroopassa. Naptah sanoo, että ”omaisuus on varkautta” ja tähän pitää saada muutos. Pangermanismi ei kuitenkaan ole ratkaisu.

Mielenkiintoista on, että Thomas Mann otti jo Taikavuoressa esille rodunjalostuksen. Kirjan ilmestyessä Adolf Hitler oli vielä vankilassa, Mein Kampfin ensimmäinen osa julkaistiin 1925 ja valtakunnankansleriksi Hitler nousi vasta vajaat kymmenen vuotta myöhemmin.

Euroopan sairauden Mann siis osasi ennustaa hämmästyttävän hyvin. Eikä Berghof ole pelastus. Ken sinne käy, saa kaiken toivon heittää - menee vaikka vain viikoksi käväisemään, eikä aikaakaan, kun alkaa iho kellertää, ilmenee tulehduksia ja nousee kuumetta. Danten kuvaamaa Helvettiä ei mainita, mutta Settembri sanoo, että täällä ollaan kuin Homeroksen varjojen mailla.

Lopulta sotakin alkaa, tykkien jyly kuuluu Berghofiin. Myös Hans Castorp joutuu rintamalle. Hänen kohtalonsa ei selviä, mutta kylmyys on tullut Eurooppaan. Siellä jossakin kulkiessaan hän hyräilee Schubertin laulua Winterreisesta (Talvinen matka):

Viel’ kerran tieni kulki
luo rakkaan lehmuspuun;
Yön mustan synkkyydessä
pois suljin kaiken muun.

Löi vastaan kylmä tuuli,
mua piiskas´ kasvoihin.
Vei myssyn puuska uusi,
mä jatkoin siltikin.

Oon kaukana mä sieltä,
miss´ lehmus seisoo viel`,
mutt´ kuiskeen silti kuulen:
"Täält´ rauhan löytää mieli."


Berghof on siis Taikavuorella. Der Zauberberg on yksi suurista, muita tällaisia helvetin vuoriparatiiseja/helvettejä ovat Goethen Blocksberg ja Wagnerin Venusberg, ja onhan meilläkin Kyöpelinvuori.

Taikavuori on komea kertomus ilman Thomas Mannin allegorioitakin. Pitkät hoitojaksot laitoksessa tarjoavat mahdollisuuksia monenlaisiin ihmissuhteisiin. Jännittävin juttu on 23-vuotiaan Hans Castorpin rakastuminen Dagestanista hoitoon tulleeseen rouva Clawdia Chauchatiin, joka on vain viisi vuotta vanhempi, tuoksuu hieman lakastumiselta, mutta on kaunis ja muutenkin vetoava.

Minullakin on kokemusta tällaisesta laitoksesta. Olin vuoden vanha, kun isäni sairastui tuberkuloosiin ja pääsi kolmeksi kuukaudeksi hoidettavaksi Kinkomaan keuhkotautiparantolaan Säynätsaloon. Siitä seitsemän vuotta ja todettiin ilmarinta. Toinen keuhko leikattiin pois ja veljelläni ovat tallessa poistetut kylkiluut. Hyvä oli hoito, isäni eli melkein 90-vuotiaaksi.

Kinkomaan muistan hyvin. Valkoiset seinät ja isohkot huoneet. Kuusikerroksisen rakennuksen katolla oli iso parvekealue, jossa potilaat päivittäin kävivät hengittämässä terveellistä männyntuoksuista ilmaa. Berghofissa jokaiseen potilashuoneeseen kuuluu oma parveke päivälepoja varten, lisäksi ero Kinkomaahan on, että Berghofin ruokailusalissa soittaa pianisti kauniita melodioita.

Kuunnelma on uusinta vuodelta 1998. Ei maailma näissä 20 vuodessa ole niin paljon muuttunut, etteikö Taikavuori olisi ajankohtainen edelleen. Kuunnelman ohjaaja on Outi Nyytäjä, rooleissa ovat mm. Jukka Pitkänen, Kari-Pekka Toivonen, Esko Nikkari, Jukka Voutilainen, Oiva Lohtander, Merja Larivaara, Jukka Voutilainen, Esko Salminen ja Jari Halonen.

kari.naskinen@gmail.com






sunnuntai 6. tammikuuta 2019

Dead End, luokkayhteiskunta umpikujassa

Amerikkalainen rikoselokuva Varjojen kadut (1937) on niitä elokuvia, jotka varsinaisesti on tehty yhteiskunnallisten ongelmien ja epäoikeudenmukaisuuksien tuomiseksi esille. Nousua filmitähteyteen jo tehnyt Humphrey Bogart on etsintäkuulutettu murhaaja, joka kasvoleikkauksen jälkeen palaa kotikulmilleen New Yorkiin tapaamaan äitiään ja entistä naisystäväänsä. Rikoskin tapahtuu elokuvan jälkipuoliskolla, mutta varsinaisesti käsitellään sitä umpikujaa, johon voimakkaasti kasvavassa kaupungissa on ajauduttu.

Elokuvan alkuperäinen nimi Dead End tarkoittaa umpikujaa. Tämä teksti on esimerkiksi päättyvää katua osoittavissa liikennemerkeissä. Tällaisia vaikeita paikkoja on syntynyt, kun tässä tapauksessa Long Islandille on alettu rakentaa isoja kerrostaloja slummiutuneiden asuinalueiden reunamille. Vanhoissa kämpissä asuu vielä perheitä, mutta aivan niiden kylkeen on noussut kalliita asuntoja rikkaille.

Willian Wylerin ohjaamassa elokuvassa ongelma kärjistyy, kun uuden talon pääovi talon julkisivulla on joutunut remonttiin ja asukkaiden kulku on ohjattu takapuolella olevan huolto-oven kautta. Ovella on hienossa virkapuvussaan ovimies (Ward Bond), mutta hän ei pysty pitämään yllä järjestystä, kun köyhien perheiden lapset nahinoivat edustalla. Konflikteja syntyy ja tähän jatkuvaan häiriötilaan saapuu nyt gangsteri ”Baby Face” Martin kaverinsa kanssa.

Luokkaristiriita tulee esille. Sitä on käsikirjoituksessaan korostanut Wylerin kanssa kolme muutakin elokuvaa tehnyt vasemmistolainen Lillian Hellman, joka 1950-luvulla joutui Hollywoodin mustalle listalle. Juuri ennen Dead Endin tekemistä hän oli käynyt Euroopassa, mm. Espanjassa ja Neuvostoliitossa, ja kommunistinen ideologia oli mennyt veriin. Tätä kehitystä edesauttoi hänen rakkaussuhteensa kirjailija Dashiell Hammettiin, joka oli tunnettu vasemmistoaktivisti. Myös hänet pantiin mustalle listalle Joseph McCarthyn kommunistivainojen yhteydessä. Hammettin romaanista oli jo ennen Dead Endiä tehty elokuva Maltan haukka (1931), ja uudelleen tunnetumpi versio 1941 pääosassa Humphrey Bogart.

Lillian Hellmannin käsikirjoittamaa, Arthur Pennin ohjaamaa Armottomia (1966) on mainittu antiamerikkalaisimmaksi elokuvaksi, joka koskaan on tehty.

Dead Endin yksi avainkohtaus on se, kun uudessa talossa asuva mies, tunnetun lakimiehen veli ei tunne armoa köyhän perheen poikaa kohtaan. Poikien tappelunnujakan jälkeen mies ottaa pojan kiinni, mutta saa pienen nirhaisun veitsestä. Poliisi paikalle ja poika mukaan. Lakimiehen veljenkin sana on passipoliisille laki. Käy selväksi, että tuon välikohtauksen seurauksena poika joutuu kasvatuslaitokseen, kunnes täyttää 21 vuotta. Elämä pilalla.

Lopuksi Dead End muuttuu puolittaiseksi Happy Endiksi, kun pojan aikuisen siskon miesystävä Dave (Joel McCrea) ampuu gangsterin ja saa siitä isohkon palkkion. Dave lupaa käyttää palkkion pojan pelastamiseksi, mutta näitä tulevia asioita ei elokuvassa enää näytetä.

Umpikuja joka tapauksessa on läsnä. Hienostotalon yläkerran isolla parvekkeella musiikki soi ja porukka tanssii, alhaalla kadulla resupekat kinaavat 25 sentistä.

kari.naskinen@gmail.com

lauantai 5. tammikuuta 2019

Tumma Kristus

Oli tuotantoyhtiön kannalta viisasta vaihtaa Klaus Härön elokuvan työnimi ”Tumma Kristus” Tuntemattomaksi mestariksi, sillä jeesusaiheinen nimi olisi ilman muuta vierastuttanut monia. Klaus Härö on maailmankatsomukseltaan syvästi kristillinen, mutta tämä ei elokuvassa tule liian rasittavasti esille. Vasta lopussa tulkitaan esillä olevaa ikonityylistä maalausta niin, että kysymys on ihmisen nöyryydestä taakkansa kantajana.

Elokuva kertoo 72-vuotiaasta taideliikkeen omistajasta Olavista, joka vielä ennen liikkeestään luopumista haluaisi saavuttaa jotakin suurta. Mahdollisuus siihen saattaakin ilmaantua, kun läheinen Dubrowskin huutokauppakamari on pannut myyntiin Ilja Repinin työltä vaikuttavan Kristus-maalauksen (40 x 30 cm). Näin alkaa jännittävä tarina: saako Olavi maalauksen ja olisiko se tosiaan Repinin tekemä, vaikka signeerausta ei ole.

Juonen rautalanka on vedetty yksinkertaisen suoraksi, mutta se viehättää. Heikki Nousiainen taidekauppiaana tekee taas kerran hienon roolisuorituksen ja Härön tuttu kuvaaja Tuomas Hutri on saanut syksyisen Helsingin ja myös sisäkuvat kauniiksi. Maailma ympärillä nettikauppoineen ja uusine bisneshyeenoineen on muuttunut, mutta ruskeaksi ja kellertäviksi sävytettyjä kuvia Bulevardilta, Vanhasta kirkkopuistosta ja Ekbergin kahvilasta voisi panna vaikka kehyksiin.

Elokuva ei ole aivan nenäliinaelokuva, mutta herkkä joka tapauksessa. Olavin taiteenrakastamisen lisäksi mukana on henkilödraamaa, kun käy ilmi, että Olavin välit yksinhuoltajatyttäreen ovat jääneet jokseenkin kokonaan hoitamatta. Näitä välejä tulee omalla painollaan parantamaan tyttärenpoika, jonka Olavi lopulta suostuu ottamaan parin päivän työharjoitteluun liikkeeseensä. Elokuvista kovin tuttuja asetelmia, mutta toimii.

Elokuvan lopulla tulevat esille myös uskonnollisen Härön ne asiat, jotka koskevat ylpeyttä, itsekkyyttä, kärsimystä ja sovitusta. On tilinteon aika. Elokuvaa nämä eivät kuitenkaan ”pilaa”, koska niitä ei ole mitenkään erityisesti painotettu, ovatpahan vain mukana sellaisina kuin tämäntapaiset asiat ilmeisen usein nousevat pintaan elämän loppuvaiheissa.

Luonnollista tietenkin on, että tämä sisältö liikkuu mukana, koska käsitellään Kristuksen kasvoja kuvaavaa maalausta. Tälläkin hetkellä on Bukowskilla Bulevardilla myynnissä Repinin hieman isompi maalaus Kristuksen kiusaukset. Klaus Härön omaan henkilöhistoriaan puolestaan kuuluu, että nuorena hän aikoi pappisuralle. Seuraavaa elokuvaa varten hän on jo saanut tuotantotukea Kirkon mediasäätiöltä.

kari.naskinen@gmail.com


perjantai 4. tammikuuta 2019

Ihmisen osa Japanissa


Jossakin Tokion esikaupungissa elelee mitättömän pienessä asunnossa perhe, jonka muodostavat mies ja nainen, mummo, kolmekymppinen nainen, vähän yli kymmenvuotias poika ja viisivuotias tyttö. Elokuvassa Shoplifters perheen elanto koostuu mummon kuukausieläkkeestä (450 euron verran), miehen pätkätöiden satunnaisista tuloista ja naisten yhtä pienistä tienesteistä. Vähitellen elokuvan edetessä alkaa selvitä, että perhe on ennemminkin ”perhe”, joka koostuu toisin kuin normaali perhe.

Porukan koostumus ei kuitenkaan ole oleellisinta, vaan se, miten köyhyysrajan alapuolella selvästi elävä perhe tulee toimeen. En tiedä mitään Japanin sosiaaliturvajärjestelmästä, mutta elokuvan perheen tilannetta kuvaa jo elokuvan alkuperäinen nimi ”Myymälävarasperhe”
(
万引き家族,, Manbiki Kazoku). Kun tekniikka hiotaan hyvin, näpisteleminen marketeissa onnistuu. Se on ainoa mahdollisuus. Yhdessä vaiheessa otetaan vain huomioon, ettei lähellä olevasta kulmakaupasta varasteta liikaa, jottei se mene konkurssiin.

Japanin nykyohjaajista arvostetuimpiin kuuluvan Kore-eda Hirokazun elokuva on moraalitarina perheestä, joka tekee väärin, mutta on hyvällä asialla. Näin siksi, että perhe on myös hyväntekijä. Elokuvan alussa perheeseen otetaan pieni tyttö, joka on ajettu kadulle vanhempien tapellessa kotona. Tyttö haluaa nimenomaan jäädä näihin parempiin olosuhteisiin, ja ilmeisesti perheen mies Osamu on vastaavalla tavalla ottanut suojiinsa muutkin perheenjäsenet.

Parhaillaan elokuvateattereissa pyörivä suomalainen Ihmisen osa kertoo miehestä, joka myös huijaamalla keplottelee itselleen elantonsa. Se on halpa farssi, kun taas Shoplifters kuvaa ankaraa tilannetta vakavasti. Japani on tällä hetkellä Suomeakin pahemmassa väestön vanhenemisongelmassa. Yhteiskunta on voimakkaasti kahtia jakautunut, tuloerot ovat valtavan paljon suuremmat kuin Suomessa, mutta jotenkin on räpisteltävä. Nuudelia syödään, eikä elämään oikein mitään muuta mahdukaan. Vaikein on vanhusten asema, ja heidän osuutensa kasvaa koko ajan esim. eurooppalaiseen kehityskulkuun verrattuna.

Elokuva on surullinen. Suurimmat ilonaiheet siinä ovat, kun perhe käy uimarannalla ja kun isä ja poika tekevät lumiukon – mukavasti edetäänkin helmikuusta kesän kautta ensimmäiseen lumentuloon. Pienetkin ilot ovat kuitenkin uhanalaisia, koska kaikki voi mennä pilalle, jos koko kuvio paljastuu. Kuolemakin on tavallista vaikeampi asia, koska hautaaminen normaalin byrokratian kautta tulee kohtuuttoman kalliiksi.

Elokuva näyttää kaiken tämän kaunistelematta. Vaikka perheen yhteiselo nuudeli-illallisilla on lämminhenkinen, ei elämän realiteetteja pääse unohtamaan. Kaikki kuvat ovat sieltä Tokion reunamilta, kauniita kirsikankukkapuita ei näy, eikä yhtään mainosvalomerta Tokion miljoonakeskustasta.

kari.naskinen@gmail.com

keskiviikko 2. tammikuuta 2019

Kuninkaantekijä

Elokuva The Wife alkaa, kun amerikkalainen kirjailija Joe Castelman odottaa soittoa Tukholmasta. Tulisikohan se Nobelin palkinto? Palautui mieleen se, kun Martti Ahtisaari sai kotiinsa Nobel-soiton. ”Tulihan se sieltä”, sanoi Ahtisaari suorassa tv-lähetyksessä. Ahtisaaren vieressä oli rouva Eeva Ahtisaari, Joe Castelmanin vieressä on rouva Joan Castelman. Soitto tulee ja tästä alkaa tarina, joka huipentuu palkitsemisillallisilla Tukholmassa. Joe Castelmanin kävellessä kohti puhujalavaa kysyy Joanin vieressä istuva mies, mitä Joan tekee ammatikseen, Joan vastaa: ”Olen kuninkaantekijä.”

Ruotsalaisen Björn Rungen ohjaama elokuva sopii hyvin tähän aikaan. Se ei ole puhdas meetoo-elokuva, mutta naisen alistamisesta joka tapauksessa on kysymys. Menestyskirjailijan vaimo on älykäs, hieno nainen, joka kuitenkin aina on pysytellyt pois valokeiloista. Mies kyllä eri yhteyksissä kiittelee vaimoaan ja myöntää, että ilman Joanin kannustavaa tukea ja kumppanuutta hän ei olisi se mikä hänestä on tullut.

Kaikesta alkaa vähitellen paljastua, että asia ei ole näin yksinkertainen. Tilanne joutuukin uuteen valoon, kun Joe Castelmanista elämäkertakirjan tekemistä suunnitteleva toimittaja esittää Joanille tukalia kysymyksiä. Toimittaja kyselee Joanilta tämän suhtautumista miehensä moniin syrjähyppyihin naisten kansa, ja sitten myös siitä, millainen Joanin rooli todellisuudessa on ollut miehensä kirjailijanammatissa.

Tämä tapahtuu Tukholmassa 1992. Välillä palataan lyhyissä takautumissa niihin aikoihin, jolloin pariskunnan suhde oli alkanut. Joe oli yliopiston lehtori ja Joan hänen oppilaansa kirjallisuudenopiskelijana. Lehtori oli kiinnittänyt huomiota Joaniin erityisenä lahjakkuutena.

Toisessa takaumassa Joan on päässyt töihin kirjankustantamoon, jossa pohditaan tulevan vuoden kustannuspäätöksiä. Naiskirjailijat eivät tule kysymykseen. Miehet pitävät palaveria ja toteavat, että ei se oikein ole mahdollista, koska isojen lehtien kirjallisuustoimittajatkaan eivät kunnolla noteeraa naisia.

Elokuva korostaa tavoitetta sukupuolten tasa-arvoon. Päähenkilöiden nimetkin ovat melkein samanlaiset, Joe ja Joan. Lisäksi vaimoa esittävä Glenn Close on taas kerran poikatukkainen ja kasvonpiirteiltäänkin hieman maskuliininen. Yhdessä elokuvassa Glenn Close on esittänyt myös naista, joka esiintyy olosuhteiden pakosta miestä (Albert Nobbs, 2012)

Kuvaan sopii myös se Glenn Closen henkilöhistoria, että hän on ollut kuusi kertaa Oscar-ehdokkaana eli aivan loppusuoralla, mutta ei ole saanut palkintoa koskaan. Seitsemäs ehdokkuus taitaa olla nyt edessä.

Glenn Close on kertonut omasta nuoruudestaan, että vanhemmat panivat hänet teini-ikäisenä jonkinlaisen ”moraaliarmeijajärjestön” toimintaan, jossa osana oli hippiliikkeen oikeistolaisena vastineena esiintynyt Up with People -kuoro. Se oli lannistava kokemus, ja edelleen Glenn Close sanoo olevansa ujo ihminen. Myös elokuvan Joan on ujo, ja vasta Nobel-reissu Tukholmaan saa hänen varauksellisuuteensa murtuman.

Tukholmassa Joe Castleman flirttailee nuoren valokuvaajanaisen kanssa ja Joan pääsee tästä perille, kuten on päässyt avioliiton aikana miehensä muistakin vastaavista seikkailuista. Sitten hän pyytää, ettei Joe enää illallispuheessaan kiittelisi häntä, vaan puhuisi vain omista asioistaan. Joe ei pyyntöä noudata ja Joanin mitta alkaa olla täynnä.

Glenn Close on roolissaan erinomainen. Tosin syrjään vetäytymään tottunut Joan on edelleen mieluiten syrjässä, joten näyttelemiseksikin riittää sama varautuneisuus ja vaatimattomuus. Joen roolissa Jonathan Pryce puolestaan on energiapakkaus, jota hivelee luonnehdinta 1900-luvun johtavana elävänä kirjailijana. Kokonaisuudessaan hyvää puheteatteria, jossa sävyt ovat pinnan alla, mutta tuntuvat.

(Vuonna 1992 oikean kirjallisuus-Nobelin sai Derek Walcott Karibianmeressä olevalta Saint Lucian saarelta.)

kari.naskinen@gmail.com

tiistai 1. tammikuuta 2019

Musiikkinäytelmä valkoisten vapaudenpatsaan mallina olleesta lahtaripapista

Tampereen Hämeenpuistossa on Vapaudenpatsas, joka pystytettiin 1921 valkoisten kansalaissodassa saavuttaman voiton kunniaksi. Siinä alaston soturi pitää miekkaa ylhäällä ja katsoo kohti Tampereen työväentaloa. Patsaan mallina oli 22-vuotias Elias Simojoki, joka sittemmin valmistui papiksi ja toimi näkyvänä henkilönä AKS:n perustajana ja IKL:n kansanedustajana. Viime syksynä esitettiin Tampere-talossa musiikkinäytelmä Sovinto, joka nyt uudenvuodenpäivänä tuli uskonnolliselta Alfa-kanavalta. Esitys alkoi kansalaissodan ajoista ja päättyi toisen maailmansodan taisteluihin. Aihe oli sovinnon löytämisestä suomalaisessa yhteiskunnassa, ja päähenkilö oli nimenomaan Simojoki.

Toinen keskeinen henkilö oli SDP:n entinen kansanedustaja ja lehtimies Seth Heikkilä, joka 1918 tuomittiin vankilaan poliittisista syistä. Sovinnollisuutta oli esityksessä nyt se, että sen olivat tehneet kaksi hengellisen musiikin säveltäjää, Elias Simojoen pikkuserkun poika Pekka Simojoki ja Seth Heikkilän pojanpojanpoika Lasse Heikkilä. Uskonnollisuus korostui myös esityksen jälkeen, kun säveltäjät tulivat lavan reunalle esittämään omia laulujaan.

Näytelmä oli tehty harrastelijavoimin, mikä sai sen näyttämään kankealta ja teennäiseltä, mutta itse asiat tulivat hyvin esiin, vaikkakin pintapuolisesti. Simojoen - Heikkilän sävellysten lisäksi mukana oli paljon vuosisadan alun poliittisia lauluja.

Sinimustan Elias Simojoen kuolemakin esitettiin: talvisodassa hän toimi rykmentin sotilaspastorina, joka ei kuitenkaan malttanut pysyä lestissään, vaan halusi näyttää urheuttaan ja kuoli vihollisen konekiväärituleen. Sotahulluutta oli kai jäänyt reserviin kansalaissodasta, Aunuksen vapaustaistelusta ja heimosotaretkestä Vienan Karjalaan. Lisäksi Simojoki oli osallistunut vasemmistolaisten muilutuksiin ja Viron äärioikeiston vallankaappausyritykseen 1935.

Patsaan muodossa Elias Simojoki seisoo myös Lahden kaupungintalon edustalla, jossa niin ikään on valkoisten Vapaudenpatsas. Senkin mallina kuvanveistäjä Viktor Janssonin ateljeessa oli ollut Elias Simojoki, ja tämäkin patsas paljastettiin 1921. Lahden patsaalla ei kuitenkaan ole miekkaa, mutta jalustassa ovat kaatuneiden suojeluskuntalaisten nimet.

Näytelmässä muistetaan myös toista kirkonmiestä, Lapuanliikkeen perustajiin kuulunutta natsia Kaarlo Karesta, joka 1920- ja 1930-luvuilla toimi Kokoomuksen ja IKL:n kansanedustajana. Näistä ikävistä puolista ei kuitenkaan mainita, vaan miehet olivat vain rehdisti isänmaan asialla. Kaarlo Kareksen poika Olavi Kares oli Kuopion hiippakunnan piispana 1962-74.

Jos näytelmässä oli menty Suur-Suomen sotaretkelle Petroskoihin, sieltä olisi vielä löytynyt Elias Simojoen poika Miika Simojoki, joka toimi Petroskoissa aluepäällikkönä. Petroskoin nimi oli epävirallisesti muutettu Äänislinnaksi ja yhden kadun nimeksi oli pantu Simojoenkatu. Kun sitten kuitenkin piti lähteä lipettiin, kävi Miika Simojoki ottamassa kaksi kadunnimikilpeä matkamuistoiksi.

kari.naskinen@gmail.com