sunnuntai 30. heinäkuuta 2023

Hauskaa pesäpalloa


Meillä oli eilen hauskaa Hyvinkään pesäpallostadionilla. Käynnissä oli Maailmancupin loppuottelu Suomi - Australia ja tunnelma katossa. Turnauksesta jo pudonneiden joukkueiden pelaajat ja kannattajat pitivät kovaa metakkaa Australian puolesta, minä muiden mukana, koska Suomi näytti tänäkin vuonna olevan liian ylivoimainen. Näin siitä huolimatta, että en tuntenut edes nimeltä ketään Suomen joukkueen pelaajista.
En tietenkään Australiankaan pelaajista, vaikka pelipaitojen seljissä oli tuttuja suomalaisia sukunimiä. Katsomossa pärjäsin rallienglannillakin tai oikeastaan ei sitäkään tarvinnut käyttää, kun vieressäni istuneet kaksi kanadalaista neitoa puhuivat myös suomea.


Turnaus järjestettiin nyt yhdennentoista kerran, aikaisemmin on pelattu Brisbanessa, Melbournessa, Luzernissa, Münchenissä, Södertäljessä, Intian Punessa sekä Helsingissä, Porissa, Turussa ja kerran aikaisemminkin Hyvinkäällä.

Ottelu
t vietiin läpi kahdella Pihkalan kentällä kolmen päivän ajan ja kun ohjelmassa olivat miesten, naisten ja sekajoukkueiden sarjat, piti pelien keston olla tavanomaista lyhyemnpi, 50 minuuttia ja tasavuorot. Otteluita tuli paljon, koska osallistujamaita olivat finaalijoukkueiden lisäksi Kanada, Ruotsi, Saksa, Sveitsi ja Viro.

Oli varmaan ollut hauska reissu vieraille,
vaikka vähän ripottelikin. Niin oli pelikin, jota ei niin vakavasti otettu kuin Pihkalan stadionilla normaalisti. Vaikka voittoa kyllä yritettiin tosissaan, yksi vihrepaitainen pelaaja syöksyikin kerran. Välillä jännitys oli niin korkealla, että Suomen pelaajatkaan eivät aina muistaneet sääntöjä: eräskin kunnarin tehnyt lähti tilanteen jälkeen kävelemään kolmoselta kohti kotipesää, jolloin Australian kolmospesävahti meni neuvomaan suomalaista, että sääntöjen mukaan kunnarin tehnyt jää kolmoselle yrittämään sieltä vielä juoksua kotipesään. Vaikeahan sitä kaikkea oli pelin tiimellyksessä hoksata, kun pelinjohtajana ei ollut viuhkamiestä.

Lyöminen on taitolaji. Yksi australialainen löi ensin kaksi hutia ja kolmannella tuli sellainen viiden metrin lurpsahdus, jota lukkari lähti hakemaan, mutta pallo oli siinä tohinassa kuin kuuma peruna, eikä lukkari saanut siitä kunnolla otetta, joten juoksija ehti ykköspesälle.

Taktiset hienoudet eivät tähän otteluun kuuluneet. Ken
ttää ei ulkopelijoukkue täyttänyt tahallaan eli kun pallon sai kopiksi, se myös pidettiin räpylässä ja yleisö taas taputti. Kerran yhdeltä aussilta kuitenkin koppipallo lipsahti takakentällä maahan, jolloin kuuluttaja korjasi tilanteen sanomalla, että se oli taktinen pudotus.

Useampi kunnarikin tuli. Varsinkin kakkospuolen läpilyönneistä suomalaiset tekivät kunnareita, koska sieltä kakkosrajalta eivät australialaiset jaksaneet kunnolla heittää kolmospesälle.

Kun tuli laittomia lyöntejä, joista pallo vieri kentän aidan luo, sekin haettiin sieltä kaukaa, koska budjettisyistä oli vain yksi pelipallo, joten pallopojat olleet viskaamassa uutta palloa tilalle.

Suomi voitti World Cupin finaalin 14-5 ja sitten otettiin yhteiskuva. Naisissa Suomi voitti Sveitsin 19-1 ja sekajoukkueissa Suomi voitti Saksan 16-5. En muista, milloin edellisen kerran olin näin hyväntuulisessa kilpaurheilutapahtumassa.

Pesäpallo on kiva seurapeli, vaikka säännöt ja taktiikkapuoli (halutessaan) ovatkin monimutkaisemmat kuin missään toisessa palloilulajissa. Tästä on kymmenkunta vuotta, kun sukulaisten, tuttavien ja kylänmiesten kanssa pelasimme joka sunnuntai Kasakkamäen koulun kentällä. Osa oppi säännötkin kolmentena kesänä. Silloin huomasin, että vanha pesismies osasi kyllä lyödä ja kiinniottokin sujui jotensakin, mutta juoksu tuotti vaikeuksia. Yhdet housutkin repesivät kaatuessani, koska oli kiire ykköseltä kakkoselle. Viime syksynä sama juttu tennishallissa, jossa jalat eivät toimi niin kuin pää olettaa – neljä tikkiä otsaan.

Ensi viikonvaihteessa ovat kahden suomalaisen kansallislajin juhlapäivät: Itä - Länsi Sotkamossa ja Jyväskylän ralli.


kari.naskinen@gmail.com

perjantai 28. heinäkuuta 2023

Suomalaisten onnellisuus korostuu taas


Suomalaisten oleminen kansainvälisessä vertailussa maailman onnellisin kansa ei kaikkien mielestä perustu tosiasioihin. Jos oma elämä ei ole kunnossa, ei tuollaista tilastoakaan voi hyväksyä. Tällä viikollakin on kuitenkin taas havaittu, että kylläpä meillä menee hyvin. Kun osassa Eurooppaakin on lämpötila noussut yli 50 asteen, niin täällä on ollut aivan tavallinen kesäsää. Ei tilastoa miksikään muuta se, että jonkun mies ryyppää ja käy vieraissa tai että Kalevan kisojen aikana voi vähän sataa.

Korona-aikana pidettiin meilläkin kasvoilla maskeja, mutta se oli väliaikaista. Kaukoidässä, esimerkiksi Delhissä, on maskeja pidettävä aina, koska ilma on saastaista suoraan hengitettäväksi. Intiassa kuolee vuosittain 100 000 ihmistä myös veden aiheuttamiin sairauksiin. Suomessa voi järvivettäkin juoda ilman kuolemanvaaraa.

Nämä ovat niitä isoja asioita, jotka tekevät Suomesta onnellisuuden mallimaan. Samoin kuin tietenkin se, että suomalaiset kuuluvat maailmassa siihen yhteen kymmenesosaan, joka elää terveessä demokraattisessa yhteiskunnassa. Tästä seuraa, että myös heikoimmassa asemassa olevista pidetään huolta.

Usein ”suuressa maailmassa” ihmetellään sitäkin, miten Suomessa voi panna alakoululaisen kävelemään yksin kouluun, eikä ole vaaraa kidnappaamisesta eikä raiskaamisesta. Yksittäisiä hulluja tietenkin on, mutta sellaiset eivät kokonaiskuvaa muuta miksikään.

Yhdessä asiassa on kuitenkin vielä petraamista, sillä näissä vertailutilastoissa Suomea vähemmän korruptoitunut maa on Tanska.

Huolestuttavaa on myös ainakin Etelä-Suomen Sanomissa tänään oleva juttu rasistisesta syrjinnästä. EU:n perusoikeusviraston FRA:n selvityksen mukaan rasistinen häirintä on Suomessa niin yleistä, että Afrikasta tänne tulleista oli 63 prosenttia kokenut rasistista häirintää viiden vuoden tutkimusjakson aikana. Tämä on enemmän kuin missään muussa EU-maassa!

Kun maailman onnellisuustilasto tänä vuonna antoi saman tuloksen kuin edellisilläkin kerroilla, kiinnitti amerikkalainen Huffington Post -lehti huomiota niihin asioihin, joita on Suomen ykköstilan taustalla: työ ja vapa-aika ovat tasapainossa, puhtaassa luonnossa liikkumisen mahdollisuus (jokamiehenoikeudet), tasa-arvoiset koulutusmahdollisuudet ja ihmisten luottamus toisiinsa. Tästä luottamuksesta yksi osoitus on, että suomalaiset luottavat perinteisten tiedotusvälineiden jakamaan tietoon aivan toisella tavalla kuin yleensä muualla. (Otsikkokuvan otin Huffington Postin Suomi-jutusta.)

Yksittäiset epäonnistumiset tai harmitukset eivät tätä kokonaisuutta miksikään muuta. Rakenteellisesti suomalainen yhteiskunta ja koko elämäntapa ovat sellaisia, että on syytä olla tyytyväisiä.

Ehkä näissä sanoissakin olisi kuitenkin vähän justeeraamista. Makean onnellisuus-sanan sijasta voitaisiin puhua tyytyväisyydestä. Englanninkielinen onnellisuus ”happy” on siirretty meille liian suoraan, koska happy-sanalla on englannin kielessä väljempi sisältö. Nyt tosin menen omalla rallienglannillani vaikealle alueelle, mutta kun Rovanperä, Lappi ja Suninen sanovat pikataipaleen jälkeen englanninkieliselle haastattelijalle olevansa ajoonsa ”happy”, niin koulussa oppimani mukaan parempi olisi sanoa ”satisfied” (tyytyväinen).

Onnellisuus on suomen kielessä niin vahva ilmaus, että eihän sellaista koe oikeastaan muulloin kuin
tuoreen rakastumisen huumassa ja lasten syntyessä. Sen sijaan liikennevalojen toiminnasta, pullonpalautusjärjestelmästä ja täsmällisesti tulevasta eläkkeestä kannattaa olla tyytyväinen, satoi tai paistoi.

kari.naskinen@gmail.com

tiistai 25. heinäkuuta 2023

Jane Birkin ja Finlandia


Le Parisien -lehden verkkosivulla oli eilen suora lähetys Jane Birkinin siunaustilaisuudesta Saint-Roch-kirkosta. Jane Birkin kuoli 16.7.2023 kotonaan rue d´Assasilla lähellä Luxemburgin puistoa 76-vuotiaana. Noin 20 vuotta sitten hänellä oli diagnosoitu leukemia.

Näin suomalaisittain kiinnitti siunaustilaisuudessa huomiota, että sen loppupuolella kuoro lauloi
Sibeliuksen Finlandian. Ehkä se oli ollut Jane Birkinin mielilauluja, koska englantilainen Lloyd Stone oli sanoittanut Finlandian kansainväliseksi rauhanlauluksi ”This is my song” (Tämä on minun lauluni), ja myöhemmin se otettiin myös virsikirjoihin nimellä "Be still, my soul" (Ole hiljaa, sieluni).

Jane Birkinille rauhanaate oli tärkeä. Hän oli pienestä pitäen aktivisti, joka jo lapsena osallistui Lontoossa mielenosoituksiin erilaisia epäoikeudenmukaisuuksia vastaan. Pariisissa hän kampanjoi 2000-luvulla äärioikeistoa ja Marie Le Peniä vastaan, protestoi Ranskan hallituksen jyrkkää maahanmuuttopolitiikkaa vastaan ja oli yksi allekirjoittajista Le Monden etusivulla, jossa poliitikkoja kehotettiin toimimaan "tiukasti ja välittömästi" ilmastonmuutosta vastaan.

Monenlaisia sattumia: eilen illalla kävin Sibeliuksen haudalla Ainolassa. Mutta miksi Jane Birkin tässä nyt? Koska hän oli yksi suurista ”elokuvarakkauksistani”. Michelangelo Antonionin Blow-Up – erään suudelman jälkeen (1966) teki Jane Birkinistä kauneuden, seksin ja tavoittamattoman unelman symbolin samalla tavalla kuin olivat Anna Karina ja Jean Seberg. Erikoinen sattuma, että nämä kaikki kolme olivat muuttaneet muualta Ranskaan, Jane Birkin Englannista, Anna Karina Tanskasta ja Jean Seberg Yhdysvalloista. Nyt he kaikki ovat pois, Jean Seberg kuoli Pariisissa 1979 ja Anna Karina myös Pariisissa 2019. Jean Sebergin hautakivelle kävin kerran asettamassa pienen kiven ja Anna Karinan viime hetkellä peruuntuneelle vierailulle elokuvateatteri Orionissa pääsylippu jo oli, mutta ilmeisesti hänen terveydentilansa esti lopulta tulon Suomeen.

Jane Birkin oli näyttelemisen, laulamisen ja yhteiskunnallisen osallistumisensa lisäksi muodin
vetäjä. Tämän jutun kuvassa hänellä on tyypilliseen tapaansa valkoinen t-paita ja alaspäin levenevät farkut, vaikka ne eivät tässä näy. Monesti t-paidan kaula-aukko oli kuitenkin sellainen iso, joka ulottui epäsymmetrisesti asetettuna vasempaan olkapäähän. Kengät Janella olivat yleensä matalakorkoiset, melkeinpä vain tossut, jolloin hänen lapsellisen täydellinen kauneus korostui; ei olisi sopinut yleiskuvaan, että hän olisi kävellyt korkokengillä.

Pitkän aikaa Jane Birkin käytti Hermès-muotitalon nahkalaukkua, jonka Hermès oli suunnitellut nimenomaan häntä varten ja yleisessä myynnissäkin laukuissa oli Jane Birkinin nimi. Jossakin vaiheessa hän kuitenkin kirjoitti yhtiölle julkisen kirjeen, jossa pyysi nimensä poistamista laukusta, koska ei hyväksynyt niitä menetelmiä, joi
ta Hermèksen alihankkijat käyttivät krokotiilinnahkoja hankkiessaan. Edelleen Birkin-laukku on joka tapauksessa statussymboli, jonka hinta voi käytettynäkin olla kymmeniä tuhansia dollareita.

Eilen Saint-Rochin kirkko oli tietenkin täysi ja sen ulkopuolella oli paljon ihmisiä, jotka seurasivat tilaisuutta kadulle nostetulta isolta videokankaalta. En osaa ranskaa, enkä tuntenut muita kirkossa puhuneita kuin Catherine Deneuven. Kun vieraat tilaisuuden jälkeen tulivat ulos, tunnistin lisäksi Jane Birkinin tyttäret Charlotte Gainsbourgin ja Lou Doillonin sekä Isabelle Huppertin, Brigitte Macronin, Chiara Mastroiannin ja Charlotte Ramplingin.

JE T´AIME… MOI NON PLUS

Rakastan sinua rakastan sinua
Voi kyllä, rakastan sinua
En minäkään
Oi rakkaani
kuin päättämätön aalto
Menen, menen ja tulen
Lan
teittesi välissä
menen ja tulen
Ja pidättelen

Rakastan sinua rakastan sinua
Voi kyllä, rakastan sinua
Sinä olet aalto, minä alaston saari
Menet, menet ja tulet
Munuaisteni väliin
tulet ja menet
Ja liityn joukkoosi
Voi kyllä, rakastan sinua
Oi rakkaani
kuin päättämätön aalto
Fyysinen rakkaus on toivotonta
Menen, menen ja tulen
Lan
teittesi välissä
pidättelen itseäni
Ei nyt
Tule.

Je t’aime... moi non plus -laulun Serge Gainsbourg teki alunpitäen Brigitte Bardotin ja hänen itsensä duetoksi 1967, mutta se äänitettiin vasta 1969 Gainsbourgin ja Jane Birkinin toimesta. Levy nousi myyntilistojen kärkeen, mutta joutui myös radioesityskieltoon monissa maissa, kun siinä pahus vie kuultiin naisen ääntelyä orgasmin yhteydessä.

Jane Birkin ja Serge Gainsbourg eivät olleet naimisissa, mutta olivat tiiviissä ja luovassa suhteessa 12 vuotta. Tätä ennen Jane Birkin oli ollut naimisissa Bond-elokuvien säveltäjänä tunnetun John Barryn kanssa, ja heidän tyttärensä oli valokuvaaja Kate Barry. Kolmannen lapsensa Lou Doillonin Jane Birkin sai elokuvaohjaaja Jacques Doillonin kanssa 1982. Jane Birkin ja Jacques Doillon asuivat yhdessä 13 vuotta.

Elokuvissa Jane Birkin näytteli lähes sadassa, ohjaajina Antonionin lisäksi mm. Jean-Luc Godard, James Ivory, Richard Lester, Abraham Polonsky, Jacques Rivette, Bertrand Tavernier, Roger Vadim ja Agnes Varda. Yhdessä elokuvassa Jane Birkin oli myös Jean Sebergin kanssa: John Cromen ohjaama lyhytelokuva The Girls (1968).

Arte-kulttuurikanavan nettikanavalla on nähtävissä Jane Birkinin puolentoista tunnin konsertti vuodelta 1991.

kari.naskinen@gmail.com

maanantai 24. heinäkuuta 2023

Lamborghini yritti lyödä Ferrarin


Amerikkalainen elokuva Ferruccio Lamborghinista kertoo tämän traktoritehtailijan siirtymisestä 60-luvulla myös autoalalle, koska hän halusi voittaa osaamisellaan Enzo Ferrarin. Lamborghini oli havainnut, että Ferrareiden kytkimissä oli parantamisen varaa ja meni tapaamaan itseään 18 vuotta vanhempaa Enzo Ferraria ehdottaakseen yhteistyötä. Ferrari torjui traktoritehtailijan ilmeisesti hyvin tylysti, Lamborghini kimpaantui ja päätti ryhtyä urheiluautojen tekoon itse. Bobby Morescon ohjaama elokuva Lamborghini (2022) on sen verran ohut, että se on jäänyt pääasiassa netti- ja dvd-levitykseen. Autoalasta kiinnostuneille se kuitenkin tarjoaa mukavaa katsottavaa puoleksitoista tunniksi.

Ferruccio Lamborghini oli saanut teknisen alan koulutusta ja toiminut sodan aikana mekaanikkona. Vuonna 1948 hän perusti traktoritehtaan, jossa pienikokoisiin traktoreihin pantiin Morriksen 4-sylinteriset moottorit. Ferrarilta saamansa torjunnan jälkeen Lamborghini käynnisti autoprojektin, johon hän sai keskeisiksi apureikseen Ferrarilta siirtyneen Giatti Bizzarinin, uusiseelantilaisen Bob Wallacen koeajajaksi ja urheiluautoista tietämystä omaavan Gian Paolo Dallaran. Bizzarinilla oli Ferrarin hylkäämän V12-moottorin piirustukset ja Dallara tunnetaan nykyisin omasta tuotannostaan, jota käyttävät mm. kaikki Indycar-tallit ja Haas-F1-talli.

Elokuva huipentuu Geneven autonäyttelyyn 1964, kun ensimmäinen Lamborghini 350 GT esiteltiin.
Siitä tuli menestys, mutta Lamborghinin kalliiden superautojen kanssa ei liiketoiminta lopulta ollut helppoa, kuten ei ollut Ferrarillakaan. Sitten tuli autoalaa muutenkin koetellut öljykriisi ja lopulta 1987 Chrysler pelasti Lamborghinin, 1994 se siirtyi italialaiselle Megatech-yhtiölle ja nykyisin se kuuluu VW-konserniin. Ferrarin pääomistaja puolestaan on nyt Fiat, joka omistaa myös Chryslerin.

Elokuvassa ei Geneven-jälkeisiä tapahtumia enää ole, jot
en Lamborghinin laajaa autourheulutoimintaakaan ei käsitellä. Autourheilumieskin Ferrucio Lamborghini joka tapauksessa oli. Ensimmäiseen kilpailuunsa hän osallistui 1948, jolloin hän yhdessä kaverinsa Matteo Boglionin kanssa ajoi Mille Miglian 1000 mailin maantiekilpailun Pohjois-Italiassa Fiat 500 ”Topolinolla” (keskeytys ulosajoon).

Elokuvan on Bobby Moresco ohjannut huitaisten. Hänen ainoa vanha meriittinsä on, että oli toisena käsikirjoittajana Paul Haggisin ohjaamassa hyvässä elokuvassa Crash (2004), josta sai Oscar-palkinnonkin yhdessä Haggisin kanssa. Ferruccio Lamborghinin roolissa puhuu englantia keskinkertaisuus Frank Grillo ja Enzo Ferrarin lyhyissä kohtauksissa näyttelijänä on parempiakin rooleja tehnyt Gabriel Byrne. Rouva Annita Lamborghinia esittää Mira Sorvino, joka oli ehdolla vuoden huonoimmaksi naissivuosan esittäjäksi Golden Raspberry -palkintogaalassa.

Ferruccio Lamborghini (1916 - 1993)
Enzo Ferrari (1898 – 1988)

Lamborghinin tuotanto viime vuonna 9 223 autoa
Ferrarin tuotanto viime vuonna 13 221 autoa

kari.naskinen@gmail.com

torstai 20. heinäkuuta 2023

Audi 100, Fiat 600, Anssi 8000


Auton ja tien museossa Mobiliassa Kangasalla on tämän
vuoden erikoisnäyttelynä kuvanveistäjä ja videotaiteilija Anssi Kasitonnin Musta viiva -näyttely. Mustaa viivaa jää asvalttiin, kun kunnolla kiihdyttää, ja tällaiseen tulokseen pääsee esimerkiksi Pontiac Firebird Trans Amilla, jollaisen Kasitonni on tehnyt styroxista ja lasikuidusta.

Ensin kuitenkin taiteilijan nimestä. Kun Vilppulassa 1978 syntynyt Anssi Heinonen opiskeli Lahden taideinstituutissa, hän oli kesätöissä kotikunnaillaan Kinnaskosken sahalla. Siellä hän joutui käyttämään optista tukkimittarilaitetta, jonka nimi oli Rema 9000. Anssi ajatteli silloin, että olisi hienoa, jos oma nimikin olisi jotain tuollaista. Sopisi hyvin taiteilijanimeksi. Koska Riitta Väisäsellä oli jo Kymppitonni, valitsi Anssi Kasitonnin.


Autot ja muutkin moottorivehkeet ovat Anssia aina kiinnostaneet. Eivätkä hirveästi eroa mopon virittäminen ja veistoksen tekeminen, sanoo Kasitonni Mobilian esitelehdessä. Jo 2009 häneltä oli Mäntän kuvataideviikoilla esillä pahvinen, kullattu Plymouth – tämä suunta vetää, koska toinen iso kiinnostuksenkohde on amerikkalainen poptaide. Viime vuonna Anssi Kasitonnin näyttelyssä Helsingin Taidehallissa puolestaan oli yhtenä teoksena luonnollista kokoa oleva dragsterkilpa-auto, jonka taustalta löytyy tutustuminen toiseen vilppulalaiseen, kiihdytysajon Euroopan mestariin Anita Mäkelään.

Vuonna 2011 Anssi Kasitonni sai joka toinen vuosi jaettavan Ars Fennica -kuvataidepalkinnon. Palkintoraati on kansainvälinen ja palkinnon tarkoituksena on avata suomalaiselle kuvataiteelle uusia kansainvälisiä yhteyksiä ja innostaa taiteilijoita heidän luovassa työssään. Joku voi nyt ihmetellä, onko tänä aikana hyväksyttävää innostua vauhdista ja vaarantunnusta ja fossiilisiin polttoaineisiin perustuvasta talousjärjestelmästä. Taiteilija lähtee siitä, että tunteet on hyväksyttävä, ja kyllähän autojen käyttövoimakin on kovaa vauhtia muuttumassa puhtaammaksi. Tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden kulmakivenä voi toimia taide, joka antaa luvan mielikuville ja esteettisille elämyksille.


Mobiliassa näitä autoaiheisia teoksia ovat myös hieno amerikkalainen lumiaura-auto
ja Ritari Ässän K.I.T.T, joka on tuijotuskilpailussa Taisteluplaneetta Galactican Cylonin kanssa.

Anssi Kasitonnin perheestä tähän vielä se, että rouva
Maria Heinosen taiteilijanimi on Maria Stereo. Hän on valmistunut Tampereen korkeakouluyhteisön kuvataiteen ohjelmasta. Kuvataiteen ohella Maria Stereo tekee musiikkia Maria ja Marsilaiset -yhtyeessä ja Anssi Kasitonnin kanssa.

RALLIAUTOILUN
K
UNNIAGALLERIA

Mobilia-museo on monipuolinen. Siellä esitellään laajasti sekä sanoin että kuvin Suomen maantieliikenteen historiaa. Siellä toimii myös Suomen rallimuseo hienoine historiallisine kilpa-autoineen. Tässä kuvassa Henri Toivosen Porsche 911 80-luvun puolivälistä.

Rallimuseon tämän vuoden teemana on B-ryhmä kaikkine huippuineen ja ongelmineen. Esillä on myös B-ryhmän vähemmän tunnettuja puolia, kuten kuninkuusluokan ohessa aloittelijoille suunnattuja autoja ja Neuvostoliiton osuutta B-ryhmässä. Lisävaikuttimena tähän on se, ettei suomalaisissa kokoelmissa juuri ole B-ryhmän kolmen suuren eli Audin, Lancian ja Peugeotin aitoja kilpa-autoja. Sen sijaan Suomeen on päätynyt yllättävän paljon muita B-ryhmäläisiä, varsinkin kun ryhmän lopettaminen ei tarkoittanut kaikkien autojen luokituksen perumista, vaan koski lähinnä vain kaikkein tehokkaimpia malleja.

Mobiliassa on myös 2010 avattu Rally Hall of Fame, johon nimetään menestyneimpiä ajajia tai muita vaikuttajia vuosittain Jyväskylän MM-rallin yhteydessä. Tässä kunniagalleriahankkeessa on Mobilian kumppanina Autourheilun kansallinen keskusliitto. Nimitykset Hall of Fameen tekee valiokunta, jonka jäsenet ovat nyt Kari O. Sohlberg (AKK:n kunniapuheenjohtaja), Tiina Lehmonen (FIA), Jani Backman (AKK), Marko Mäkinen (toimittaja, valokuvaaja), Matti Vinha (Mobilian näyttelymestari), Petri Niemenmaa (Mobilian myyntipäällikkö) ja Pekka Honkanen (Suomen urheilumuseosäätiön johtaja). Kunniagalleriaan nimetyt tähän mennessä:

2010
Erik Carlsson, Paddy Hopkirk, Rauno Aaltonen, Timo Mäkinen
2011 Walter Röhrl, Hannu Mikkola
2012 Michèle Mouton, Carlos Sainz
2013 Björn Waldegård, Andrew Cowan, Tommi Mäkinen
2014 Stig Blomqvist, David Richards, Ari Vatanen
2015 Juha Kankkunen, Colin McRae, Sandro Munari
2016 Henri Toivonen
2017 Shekhar Mehta
2018 Markku Alén, Ove Andersson, Simo Lampinen, Reinhard Klein
2019 Jean Todt, Seppo Harjanne, Timo Salonen
2020 Pat Moss, Pauli Toivonen
2021 Marcus Grönholm, Martin Holmes
2022 Cesare Fiorio, Miki Biasion, Juha Piironen, Ilkka Kivimäki
2023 Didier Auriol, Richard Burns, Lasse Lampi

KAPULALOSSI

Eri rakennuksessa on vielä automuseo, jossa on yli 40 yksityishenkilön vanh
oja autoja näyttelyn muotoon varastoituna.

Museon yksi erikoisuus on
yksi viimeisistä kapulalosseista, joka vielä 60-luvun lopulla ylitti Leppäveden Peiponsalmen Toivakan kunnan Heiskan kylässä. Tämä iso lossi on kokonaisena museossa. Lossi oli tärkeä, sillä Leppäveden kiertämien maanteitä pitkin itä-länsisuunnassa aiheutti ison mutkan. Leppäveden ylittävä tielinjaus valmistui vasta 70-luvulla ja lyhensi tätä osuutta merkittävästi.


Kapulalosseissa oli sellainen vaijeriviritys, jota metrinpituisilla kapuloilla vängättiin käsivoimin. Tähän hommaan osallistuivat myös lossilla matkustaneet autoilijat ja jalkamiehetkin. Loppuvaiheissa lossia ei kuitenkaan tarvinnut käsipelillä liikuttaa, vaan perään pantiin iso perämoottori. Silmämääräisesti laskin, että lossille mahtui neljä henkilöautoa.

kari.naskinen@gmail.com



tiistai 18. heinäkuuta 2023

Suomen murhamarkkinat


Vuonna 1953 murhattiin Kyllikki Saari Isojoella, 1955 puukotettiin Elli Immo Kemissä, 1959 murhattiin Eine Nyyssönen ja Riitta Pakkanen Tulilahdessa, 1960 Maila Björklund, Seppo Boisman ja Anja Mäki Bodomjärvellä. Kaikki nämä murhat edelleen selvittämättä. Ne olivat hurjaa aikaa, kun kaikki puhuivat murhista ja ihmiset pelkäsivät. Juuri ilmestyneessä kirjassa rikoshistorioitsija Mikko Pennanen käsittelee Tulilahden murhamysteeriä, jonka ympärille kehittyivät oikein murhamarkkinat. Kansainvaellus Heinäveden leirintäalueen tienoilla oli valtava: ”Paikallinen kauppias perusti leirialueen laitaan myyntipisteen, jossa janoisille ja nälkäisille kävijöille myytiin melkoinen määrä elintarvikkeita, muun muassa 17 koria virvoitusjuomia, parikymmentä kiloa makkaraa ja rinkeleitä.”

Muutamat pojat alkoivat myös tehdä bisnestä leirintäalueelle johtavalla tiellä aukomalla uteliaille veräjiä pientä maksua vastaan. Hurlumhei jatkui oikeudenkäynnin alkaessa kesäkuussa 1960 Hasumäen kansakoulussa Heinävedellä. Tilanne oli entisestään kuumentunut, kun juuri kolme päivää aiemmin oli myös Bodomjärven rannassa murhattu telttailijoita. Viikkosanomissa oli omaperäinen tulkinta, että Espoon kolmoismurhaaja iski kenties kateellisena Tulilahden murhaajan saamalle laajalle huomiolle ja pani vielä yhdellä ruumiilla paremmaksi: ”Tämäntapaisia vaikuttimia on ennenkin todettu olleen suurten surmatöiden tekijöillä.”

Oikeudenkäynti oli julkinen herättäen suurta huomiota ja kiinnostusta. Pennanen kirjoittaa, että käräjäpaikan ulkopuolella vallitsi kahden päivän ajan melkoinen markkinatunnelma ja lehdissä puhuttiin jopa ”kansanjuhlasta”. Paikkakuntalaisten lisäksi Heinävedelle oli saapunut ihmisiä eri puolilta maata ja taas oli tarjoilua järjestetty, oli hernekeittoa, virvokkeita ja kaikenlaista pikkutavaraa. Poliisitutkinnan 170-sivuisen pöytäkirjan ja syytekirjelmän sai satasella. Kirkonkylään oli pystytetty peli- ja ampumatelttojakin.

Kaikkiaan tutkimusmateriaali käsitti kolmatta tuhatta sivua, jotka
Mikko Pennanen on kirjaansa varten käynyt läpi. Kirjassa on 360 sivua ja on niin perusteellista työtä, että siinä olisi elokuvakäsikirjoittajalle hyvä aineisto.

Panin otsikon yhteyteen Vehoniemen automuseossa viime viikolla kuvaamani sinisen Solifer-mopedin. Ei tämä Tulilahden mopo ole, mutta samanlaisella väittivät silminnäkijät olettamansa murhaajan liikkuneen. Murhasta syytettynä oli
Runar Holmström, jolla olikin Solifer, mutta se ei tahtia haitannut, vaikka Holmströmin mopo olikin punainen. Paha juttu kuitenkin, että Holmströmin kotoa löydettiin sinisen mopon osia. Eikä sinisellä Soliferilla kannattanut noihin aikoihin kenenkään ajella, etteivät pitkät katseet olisi ajajaan kohdistuneet.

Mopomiestä todistajat kuvailivat jotkut tarkasti, jotkut vähemmän tarkasti. Joidenkin mielestä miehellä oli ollut pitkälippainen lakki, joiden mielestä nahkainen ajokypärä tai mikä tahansa. Oikeuden puheenjohtaja Erik Granfelt sanoikin aikansa todistajia kuunneltuaan: ”Mikä valtava päähinekokoelma sillä mopomiehellä onkaan ollut mukanaan.”

Erikoinen manööveri oli ollut, kun Krp kierrätti Holmströmiä talvella 1960 Heinävedellä ja Lieksassa tunnistettavana. Käsiraudoissa ollutta Holmströmiä näytettiin mopomiehen nähneille todistajille, jotka asuntojensa ikkunoista tiirailivat vähän matkan päähän tuotua miestä. Muutama päivä tämän jälkeen radion Päivän peilissä kerrottiin, että Krp:n mielestä Holmström on syyllinen.

Radiosta meidänkin perheessä asiaa seurattiin.
Elokuun 21. päivänä 1959 olimme isän, äidin ja pikkuveljen kanssa automatkalla ja saapuneet Raahen leirintäalueelle. Harjakattoinen vihreä teltta oli jo pystyssä, kun STT:n uutisista tuli, että kaksi tyttöä oli murhattu ja he olivat olleet retkellä samanlaisen vihreän teltan kanssa. Äiti sanoi heti, että nyt puretaan teltta ja lähdetään kotiin. Äänin 3-1 kuitenkin jäimme yöksi Raaheen, jossa äiti ei varmaan nukkunut yhtään.

Heti samana iltana sisäministeri Eino Palovesi (Maalaisliitto) ilmoitti radiossa, että Kyllikki Saaren tapaus ei toistu, vaan syyllinen löydetään ja saa tuomionsa. Vaikka somea ei vielä ollut, alkoi samalla Paloveteen kohdistunut ajojahti, koska nyt oli ajauduttu ”roistojen terrorisoimaan valtakuntaan”. Samalla vaadittiin kuolemanrangaistuksen palauttamista. Palovedestä tuli vähän ajan päästä vasta perustetun Keski-Suomen läänin maaherra (1960-71) työpaikkanaan Jyväskylä, jossa on myös murhattujen tyttöjen yhteishauta kaupungin keskustan vanhalla hautuumaalla.

OLISI ANSAINNUT
OSCAR-PALKINNON


Kaikki merkittävät ja vähemmän merkittävät lehdet olivat lähettäneet oikeudenkäyntiä seuraamaan toimittajansa. Yksi heistä oli Helsingin Sanomien rikostoimittaja
Mauri Sariola, joka hyvin asiaan perehtyneenä kirjoitti, että Holmströmin kaltainen 164-senttinen vätys ei olisi vaativaan murhahommaan pystynyt: ”Holmströmhän on tuollainen pikkurikollinen ja muutenkin patatyhmä mies. Jos hän olisi ollut syyllinen, niin hänelle olisi voitu myöntää Oscar-palkinto loistavasta näyttelijäsuorituksesta. Mutta niin hyvin ei kukaan pysty näyttelemään, etteikö kertaakan olisi mennyt lakimiesten hänelle asettamiin ansoihin oikeudenkäynnin kuluessa.”

Samanlaisen arvion monet antoivat murhasta epäillyt
hölösuuveljestä Arne Holmströmistä, joka oli jo varhaisessa vaiheessa mölissyt, että velimies se murhaaja oli. Arne Hölmström oli vapautettu sotaväestäkin sen nojalla, että hänen älynsä oli 9-vuotiaan tasolla.

Toiset olivat päinvastaista mieltä. Esimerkiksi Viikkosanomien kuuluisa valokuvaaja Caj Bremer kertoi vielä 2009 Ylen verkkosivulla: ”Holmström kielsi syytteet, mutta näin hänen silmistään, että hän oli murhaaja.”

Sillä tavalla asia vielä laajeni, että Tulilahden tutkimusten aikana poliisi sai jonkun keksimän vihjeen Holmströmin tekemästä murhasta Kemissa 1955. Näillä 50-luvun murhamarkkinoilla oli kauppakoululainen Elli Immo puukotettu ja jotkut sanoivat poliisille, että Holmströmin näköinen mies oli liikkunut Kemissä tuolloin. Edelleen poliisi saa tähänkin tapaukseen liittyviä vihjeitä.

Muitakin murhaajaehdokkaita oli, mutta hatarasti. Tällaisissa suurta julkisuutta saavissa murhissa on yleistä sekin, että tulee vääriä tunnustuksia. Yhdenkin sellaisen sai Heinäveden nimismies Ilmari Rauteva 29.10.1959 päivätyssä kirjeessä, joka oli lähetetty Hämeenlinnasta: ”Herra heinäveten nimismies, Heinävesin kirkonkylä. Olen erelleenkin vapaalla jalalla ja tuskin saatte minua kiinni. - - - Katun kyllä tekoani hirveesti mutta en voi sille enää mitään. Outo luulo, että ilmoittaisin nimeni.”

Pennasen kirjan luettuaan ei voi tulla muuhun johtopäätökseen kuin Holmströmin syyttömyyteen. Syytteet perustuivat moniin epäloogisuuksiin ja myös tutkinnan huonouteen. Ensimmäinen hutilointi tapahtui heti, kun murhapaikkaa ja suohautaa ei eristetty kunnolla. Kaikki rikoselokuvia katsoneet ovat nähneet, että eristäminen on tehtävä hyvin ja mieluummin mahdollisimman laajalta alueelta. Tulilahdessa eristäminen oli pienimuotoista ja uteliaiden ihmisten tallomisten jäljiltä leirialueen maaperä oli muuttunut lähes tutemattomaksi.

Lopulta ratkaisu tuli, kun Holmström hirttäytyi Vaasan lääninvankilassa lakanasta punomaansa köyteen 8.5.1961.
Tämä pelasti monen viranomaisen kasvot, sillä todennäköisesti Holmströn olisi vapautunut syytteistä tuomion julistamisessa.

Väitettiin, että poliisi ja vankilahenkilöstö olisivat katsoneet tarkoituksellisesti sormiensa läpi Holmströmin itsemurhasuunnitelmia, vaikka tämä oli todistetusti yrittänyt itsemurhia jo 1943 ja myös 1960. Itsemurhayrityksiä käsiteltiin oikeudessakin. ”Jokin teitä vaivaa, mutta mikä”, kysyi oikeuden puhe
enjohtaja. Holmström vastasi: ”Jos jokin painaa, niin ei ainakaan Tulilahden kaksoismurha.”

Sellaistakin vihjailtiin Holmströmin kuoleman jälkeen, ettei hän olisi kuollut oman käden kautta. Kerrottiin, että hänen sellinsä seinään oli järjestetty rautanaula hirttäytymistä varten.

kari.naskinen@gmail.com

sunnuntai 16. heinäkuuta 2023

Kaverit


Politiikkaa on monenlaista. Hyvin yleistä on sellainen, että väestö on jaettu kahteen osaan, toiset hallitsevat ja toisia
ne hallitsevat armollisesti tukevat. Kun tämä vääristyy niin, että hoiva ei riitä suojelemaan heikompia, syntyy mielenosoituksia ja mellakoita, kuten Ranskassa. Kirjailija Édouard Louis (30) käsittelee romaanissaan Kuka tappoi isäni (Keltainen kirjasto, 2022) Ranskan politiikkaa, jonka johdossa on viimeiset kuusi vuotta ollut Emmanuel Macron. Kirja on kuin Emile Zolan 1898 kirjoittama avoin kirje L´Aurore-sanomalehdessä otsikolla ”J’Accuse…!” (”Minä syytän”). J’accuse on sittemmin muodostunut suuttumuksen tai syytösten ilmaisuksi vallanpitäjien väärinkäytöksiä kohtaan, myös ranskalaisen kielialueen ulkopuolella.

Sosiologiaa opiskellut Louis aloitti Macronin syyttämisen
toukokuusta 2017: ”Eräässä ranskalaisessa kaupungissa kaksi ammattiyhdistysmiestä – molemmat T-paidoissa – puhuu kadulla presidentti Macronille. He ovat vihaisia, sen kuulee heidän puhetavastaan. He näyttävät tuskaisilta. Macron vastaa heille halveksivasti: ´Ette te minua pelota T-paidoissanne. Paras tapa hankkia puku on mennä töihin.´ Hän piirtää näkyviin sen selvän rajan, joka erottaa pukumiehet T-paitamiehistä, yläluokan alaluokasta, varakkaat varattomista ja ne joilla on kaikkea niistä joilla ei ole mitään.”

Elokuusta 2017 Louis kirjoittaa: ”Macronin hallitus vie viisi euroa kuussa kaikkein vähävaraisimmilta ranskalaisilta, se pidättää viisi euroa kuussa sosiaalituista, joiden avulla kaikkein köyhimmät ranskalaiset pitävät katon päänsä päällä. Melkein samana päivänä Macron ilmoittaa keventävänsä kaikkein rikkaimpien verotusta.”

kari.naskinen@gmail.com

perjantai 14. heinäkuuta 2023

Beijing bZ4x

Joskus 1900-luvun lopulla tuli tieto, että Peking hakee olympiakisoja. Vuonna 2008 järjestettiin Beijingin kisat. Nimi oli muuttunut, koska jokin translitterointivirasto oli määritellyt nimen uudelleen. Samalla sanottiin, että ei Kiinan entinen johtaja ollut Mao Tse-tung, vaan Mao Zedong.

Yli 50 vuotta tiesin, että Lahden ystävyyskaupunki Neuvostoliitossa oli Zaporozhje, mutta kun sota uudelleen itsenäistyneessä Ukrainassa alkoi, muuttui kaupungin nimi meilläkin lehdissä Zaporizhzhiaksi, tai jos käytetään suhuässiä, Zaporižžjaksi. Turhia muutoksia. Neuvostoliiton hajottua Zaporozhje jäi Ukrainan ystävyyskaupungiksi ja uudeksi venäläiseksi ystävyyskaupungiksi tuli Kaluga.

Zaporozhjessa oli autotehdaskin, jossa 1958-94 valmistettiin pikku-Fiatin kokoisia ZAZ Zaporozhets -autoja. Nimi Zaporožets tarkoitti historiallisen Siczin alueen kasakoita. Suomeenkin näitä autoja tuotiin, mutta nimi oli niin hankala, että täällä auton nimeksi annettiin Jalta. Ei hääppönen vehje, ja Ukrainan sosialistisessa neuvostotasavallassakin sen lempinimiä olivat saippualaatikko ja ummetus.


Donetskissa puolestaan tehtiin ainakin 60-luvulla 12-paikkaista Start-pikkubussia, jonka tekniikka perustui GAZ-21:een. Kori oli lasikuitua. Vuonna 1987 tällainen auto oli esillä Helsingissä Konelan 40-vuotispäivänä, mutta toimintakunto oli heikko.


Näistä autoista tulivat mieleen autojen nykyiset mallinimet. Kaikista niistä ei enää saa mitään tolkkua. Mitähän tarkoittavat esimerkiksi Toyotan pässinpäiset mallinimet bZ4x ja C-HR? Tällaisia matemaattisia tai kemiallisia kaavoja muistuttavia nimiä ovat myös BMW:n iX, iX1 ja XM, Citroenin e-C4X, Teslan X, Y, S ja 3, Volkswagenin ID.3, ID.5 ja ID.7 sekä Volvo
n XC40 ja XC60. Ainoa kunnolla ymmärrettävä kirjainyhdistelmä mallinimenä on GT.

Ennen oli hienoja nimiä, joiden taustoja ei tarvinnut arvuutella: Datsun Bluebird, Ford Vedette, Moskvitsh Elite jne. Onhan näitä tietysti edelleenkin, kuten Opelin Astra, Corsa, Insignia ja Mokka.

Joe Bidenilla oli eilenkin mukanaan oma presidenttiautonsa, jonka pohjana on Cadillac Escalade; escalade tarkoittaa kiihtymistä tai laajentumista. Aikaisemmin USA:n presidenttien suosikkiauto oli Ford Lincoln Continental eli Lincoln Mannermainen, vaikka kyytiläiset eivät olleet edes koko oman mantereensa johtajia.

Tuttu amerikkalainen loistoauto on myös Chrysler New Yorker (Chrysler Newyorkilainen). Yhtenä iltana katsoin taas 007-elokuvan, jossa J
ames Bond ajoi Aston Martin Vantagella (Näköalapaikka).

Eilen kävin Kangasalan kahdessa automuseossa, joissa on Nikita Hrushtshovin 50-luvulla J.K. Paasikivelle ja Urho Kekkoselle lahjoittamat ZIS 110 -limusiinit. Toinen niistä on Mobilia-museossa ja toinen Vehoniemen automuseossa.


Seat on antanut monille autoilleen espanjalaisten kaupunkien nimiä, mm. Cordoba, Ibiza, Malaga ja Toledo. Miksei Valmetin autotehdas ole käyttänyt nimiä yhtä nokkelasti? Saab Uusikaupunkilainen, Talbot Eurajoki, Opel Viitasaari, Lada Köyliö, Porsche Keimola…

kari.naskinen@gmail.com