sunnuntai 20. elokuuta 2017

Islam juurtuu länteen ja tämä tosiasia lännen on kohdattava

Arabiankielinen sana islam tarkoittaa alistumista, mutta kuitenkin islamissa on kysymys myös alistamisesta. Muslimit itse sanovat alistuvansa Allahille, mistä he katsovat saaneensa palkkioksi etuoikeuden alistaa vuorostaan muita. Tulkintoja on monenlaisia. Yksi tunnettu islamintutkija on Gregory M. Davis, joka on tehnyt islaminselityksistään kirjan ja elokuvan (2006), joka on suomeksi tekstitettynä Youtubessa. Davis on myös laatinut kirjastaan tiivistelmän internettiin. Otan seuraavaan suoria lainauksia Davisin tekstin johtopäätelmät-kohdasta:

Islamilaisen terrorismin näyttävät teot 1900-luvun lopussa ja 2000-luvun alussa eivät ole mitään muuta kuin ilmenemismuotoja siitä globaalista valloitussodasta, jota islam on käynyt profeetta Muhammadin päivistä asti, 600-luvulta lähtien, ja joka jatkuu vauhdilla tänä päivänä. Tämä on yksinkertainen kylmä totuus, joka nykymaailman on kohdattava ja joka on jouduttu aiemmin kohtaamaan lukemattomia kertoja — mutta jonka tänä päivänä vain harvat näköjään ovat halukkaita kohtaamaan.


Muslimien terroristi-iskujen lisääntyminen johtuu pitkälti geostrategisista muutoksista, jotka ovat seurausta kylmän sodan päättymisestä sekä lisääntyneestä teknologisesta valikoimasta, joka on tullut terroristien saataville.

Neuvostohegemonian romahdettua suuressa osassa islamilaista maailmaa ja islamilaisten öljyntuottajamaiden vaurauden lisäännyttyä muslimimaailmalla on ollut yhä paremmat mahdollisuudet ja menetelmät tukea jihadia ympäri maapalloa. Lyhyesti sanottuna syy siihen, miksi muslimit ovat jälleen kerran käymässä sotaa ei-muslimimaailmaa vastaan, on se, että heillä on siihen mahdollisuus.

Terrorismin keskeyttäminen merkitsisi yksinkertaisesti muutosta islamin taktiikassa — osoittaen kenties siirtymistä pitkän aikavälin strategiaan, jossa muslimien maahanmuutto ja korkeampi syntyvyys mahdollistavat islamin päästä lähemmäs voittoa ennen seuraavaa väkivallan vaihetta. Ei voi liikaa korostaa, että muslimiterrorismi on islamin oire, joka voi lisätä tai vähentää intensiteettiään, samalla kun varsinainen islam pysyy jatkuvasti vihamielisenä.

Kirjassaan Future of the Islamic Movement (1986) Muhammad Taqi Partovi Samzevari tiivistää islamilaisen maailmankatsomuksen:

”Oma profeettamme oli kenraali, valtiomies, hallintomies, talousmies, lakimies ja ensiluokan johtaja, kaikki yhdessä. Koraanin historiallisessa visiossa Allahin avun ja ihmisten vallankumouksellisen kamppailun on tultava yhteen niin, että saatanalliset hallitsijat suistetaan alas ja tapetaan. Kansa, joka ei ole valmistautunut tappamaan ja kuolemaan luodakseen oikeudenmukaisen yhteiskunnan, ei voi odottaa mitään tukea Allahilta. Kaikkivaltias on luvannut meille, että saapuu päivä, jolloin koko ihmiskunta elää yhdistyneenä islamin lipun alla; jolloin kuunsirpin merkki, Muhammadin symboli, on ylimpänä kaikkialla. Mutta tuota päivää on joudutettava jihadilla, valmiudellamme uhrata elämämme ja vuodattaa niiden epäpuhdasta verta, jotka eivät näe Muhammadin mi’rajissaan (yöllisillä matkoilla Allahin ”hoviin”) taivaasta tuomaa valoa. Allah on se, joka antaa aseen käteemme. Mutta emme voi odottaa Hänen vetävän myös liipaisinta yksinkertaisesti siksi, että olemme pelkureita.”

RAUHANOMAINEN ISLAM

Jos islam on väkivaltainen, miksi sitten monet muslimit ovat kuitenkin rauhanomaisia? Tätä kysymystä voi verrata kysymykseen: ”Kun kristinusko opettaa nöyryyttä, suvaitsevuutta ja anteeksiantoa, miksi sitten niin monet kristityt ovat ylimielisiä, suvaitsemattomia ja kostonhimoisia.” Vastaus on molemmissa tapauksissa ilmeinen: jokaisessa uskonnossa tai ideologiassa on monia niitä, jotka tunnustavat sen opinkappaleet, mutta eivät harjoita niitä. Aivan samoin kuin kristityn on usein helpompi lyödä takaisin, näytellä pyhää tai halveksia muita, muslimin on usein helpompaa pysytellä kotona kuin ryhtyä jihadiin. Tekopyhiä on kaikkialla.

Lisäksi on ihmisiä, jotka eivät ymmärrä omaa uskoaan ja toimivat näin ollen sen määräämien rajojen ulkopuolella. Islamissa on todennäköisesti paljon muslimeja, jotka eivät todella ymmärrä uskontoaan sen johdosta, että siinä pääpaino on Koraanin lukemisessa arabiaksi eikä niinkään sen ymmärtämisessä. Se, mikä vetää puoleensa Allahin armeliaan huomion, ovat nimenomaan Koraanin sanat ja arabiankieliset äänteet eikä niinkään Koraanin ymmärrys.

Erityisesti lännessä eläviä muslimeja viehättävät todennäköisesti länsimaiset tavat (mikä selittää sen, miksi he ovat täällä), ja he ovat epätodennäköisempiä toimimaan väkivaltaisesti sitä yhteiskuntaa vastaan, johon he ovat saattaneet paeta kotimaidensa islamilaista tyranniaa.
Joka tapauksessa, mitä syvemmälle ja laajemmalle islam juurtuu — lisäämällä seuraajiensa lukumäärää, rakentamalla moskeijoita ja ”kulttuurikeskuksia” jne. — sitä todennäköisempää on, että jotkut sen kannattajat ottavat islamin määräykset vakavasti. Tämä on ongelma, joka lännen on tänä päivänä kohdattava.

kari.naskinen@gmail.com

keskiviikko 16. elokuuta 2017

Hampstead, haukotuttavan löysää viihdettä

Jos olisin alkanut televisiosta katsoa englantilaista elokuvaa Hampstead, olisin viimeistään puolen tunnin kohdalla vaihtanut kanavaa. Toistaiseksi tämä uutuuselokuva pyörii kuitenkin teattereissa, ja kiemurtelin sen loppuun asti, kun kerran tullut olin ja pääsylipun maksanut.

Tämä kuuluu niihin kaikkein kevyimmän lajin elokuviin, joilla ei mitään tavoitteita olekaan. Tällaisia elokuvia tai sarjaelokuvia Suomenkin televisiokanavilta tulee iltapäivisin. Elokuvassa on vähän juontakin ja myös sellaista hempeää sisältöä, että elokuvan alaotsikoksi on voitu panna ”Katso rakkautta uusin silmin”.

Pääosaan on rahdattu Amerikasta Diane Keaton, mukanaan kaikki vanhat Annie Hall -maneerit. On huono, tekee nyt tyypillisesti sellaisen roolityön, jossa näyttelijä näyttelee näyttelemistä – ilmehtii ja ääntelee niin keinotekoisen makeasti kuin vain voi. Tärkeintä tämän elokuvan tekemisessä onkin ollut Diane Keatonin valkokankaan täyttävien naamakuvien tallentaminen. Kun muut näyttelijät ovat teeveestä tuttuja englantilaisia näyttelijöitä, niin menestys kai on näillä elementeillä taattu.

Elokuvan nimi tulee Lontoossa olevasta asuinalueesta. Lähettyvillä on myös Highgaten hautuumaa, jossa on Karl Marxin muistomerkki, ja siellä tietenkin käydään. Elokuvan juonessakin on yhteiskunnallista teemaa, mutta se käsitellään yhtä lapsenomaisesti kuin muukin sisältö.

Tämä lajityyppi on viime vuosikymmeninä yleistynyt: komediallinen juoni ja vanhat suosikkinäyttelijät. Paras esimerkki tästä on Ronald Harwoodin näytelmästä tehty elokuva Kvartetti (2012). Näytelmänä se meni Helsingin kaupunginteatterissa kymmenen vuotta, lähes 500 esitystä ja 167 000 katsojaa. Hampstead on kuitenkin niin heppoisista eväistä kasaan kyhätty, että pelkästään haukotuttaa.

kari.naskinen@gmail.com

tiistai 15. elokuuta 2017

Autoliikenne vaikeaksi, kauppareissut marketteihin

Istuskelin varttitunnin kirja-antikvariaatin eteen nostamallani jakkaralla. Poltin sikarin ja laskin, montako ihmistä kulki kadun toisella puolella, jossa olevaa jalkakäytävää levennettiin viime vuonna. Hyvin oli väljyyttä, sillä kävelijöitä laskin 28.

Tällaiset katujen muutostyöt tähtäävät kaikissa kaupungeissa siihen, että henkilöautoliikenne tehtäisiin mahdollisimman epämukavaksi. Tuollakaan nyt tarkastelemallani katuosuudella ei muutosta tehty jalankulkijoiden takia, vaan pelkästään siksi, että saatiin hävitetyksi muutama kymmenen autopaikkaa. Lisäksi yleinen suunta on, että parkkimaksuja korotetaan.

Viesti kaupunkien päättäjiltä on yksiselitteinen: älkää tulko autoinenne kaupungin keskustaan, vaan asioikaa mieluummin siellä muutamien kilometrien päässä olevilla markettialueilla, joissa nykyisin ovat myös erikoistavarakaupat.

Meidänkään kaupunkimme ydinkeskustassa ei enää ole kuin syvenevää tappiota tekevä tavaratalo, yksi kauppakeskus, pieniä erikoisputiikkeja, parturi-kampaamoja ja ravintoloita. Päivittäistavaraostokset tehdään muualla.

Pienissä suomalaisissa kaupungeissa suunnittelu pohjautuu nyt samaan yksinkertaiseen periaatteeseen kuin miljoonakaupungeissa: autot pois silmistä. Tämä on yhteiskuntapoliittinen valinta, josta kärsivät kaikki, varsinkin vähävaraisimmat ja autottomat. Kun halpahintaiset marketit ovat kauempana, ne tavoittaa vain autolla, ja keskustoihin jäävät pienet ja kalliimman hintaluokan elintarvikekaupat. Lidl tosin auttaa jonkin verran, mutta sen myymäläverkko on verrattain suppea.

Kaupunkien valtuustoissa ei tälle asialle ole korvaa lotkautettu. Joissakin seminaareissa sitten vain ihmetellään, että kurjaa, kun kaupungin keskusta on kuihtunut. Antikvariaatinpitäjä sanoi samaa.

kari.naskinen@gmail.com

maanantai 14. elokuuta 2017

Vihreitä valheita sähköautoista

Jos Suomen kaikki autot vaihdettaisiin sähköautoihin, tarvittaisiin 2-3 uutta atomivoimalaa, kirjoitti Kauko Törö Etelä-Suomen Sanomien yleisönosastossa. Ehkä niin, ehkä ei. Joka tapauksessa suurimittainen siirtyminen sähköautoihin aiheuttaisi monenlaisia muutoksia energiapolitiikkaan. Törö otti yhden esimerkin, mikä ei varsinaisesti ole ”politiikkaa”, vaan olisi käytännön toimintaa, jos sähköautoilu kovasti lisääntyisi: sähköyhtiöiden, taloyhtiöiden ja omakotitalojen jakeluverkot olisi uusittava, ja kerrostalojen pihoissa pitäisi jokaiselle autoperheelle järjestää oma liityntäpiste kulutusmittarilla varustettuna.

Vihreän maailmankatsomuksen omaavien mielestä liikenne sujuu sähköautoilla puhtaasti, koska pakokaasuja ei tule. Tämä on vain pieni osatotuus. Kun otetaan huomioon liikenteen päästöjen lisäksi ne tosiasiat, mitkä liittyvät eri energiamuotojen tuottamiseen, on polttomoottoriauto ”vihreämpi” kuin sähköauto.


Oikeampiin tuloksiin päästäisiin, jos autojen, polttoaineiden ja voimanlähteiden vertailu tehtäisiin niin, että käytettäisiin autojen päästöjen laskennassa hiilidioksidin mittaamisen (gCO2/km) sijasta energiatehokkuuden mittaamista (MJ/km). Näin saataisiin vertailukelpoiset well-to-wheels -päästöt eri vaihtoehdoille eli mukaan tulisi koko ketju polttoaineen tuotannosta autoon. Tässä vertailussa sähköauto ei pärjää. (Tämän mittausasian lainasin alan asiantuntijoilta.)

Suomessa luennoimassa käynyt Concawe-tutkimuslaitoksen johtaja Robin Nelson, sanoi, että vaikka sähköautot käyttäisivät päästötöntä sähköä, syntyy hiilidioksidipäästöjä autojen valmistuksessa ja etenkin akkujen valmistuksesta. Esimerkiksi Kongon demokraattisesta tasavallasta tulevassa koboltissa käytetään hyvin hiilidioksidi-intensiivistä prosessia. Nämä kaikki on laskettava mukaan auton elinkaaren aikana. Concawe (Belgia) tekee aktiivisesti työtä hiilidioksidipäästöjen ja kaupunkien ilmanlaatuun vaikuttavien lähipäästöjen vähentämiseksi. (Kauppalehti 24.5.2017)

Lehtien yleisönosastoissa näistä asioista tiedetään paljon. Seppo Karhumäki ihmetteli Helsingin Sanomissa, eikö aika enää olekaan rahaa. Uusia tielinjauksia perustellaan mm. syntyvillä aikasäästöillä, mutta sähköautoilu päinvastoin pidentää kulkemiseen käytettävää aikaa. Polttomoottoriauton tankkaa parissa minuutissa, mutta sähköauton lataamiseen menee tunti tai pari.

Sähköautolla ei bisnesihmisten siis kannata ajaa kuin lyhyitä matkoja. Helsingistä Ouluun pitää jo lentää ja kuluttaa kerosiinia rutkasti enemmän kuin naftaa verrattuna siihen, jos ajaisi maanteitä pitkin polttomoottoriautolla.

Karhujoki: ”Voisiko joku taloustieteilijä esittää arvion matka-aikakustannusten lisäyksestä, jos Suomen sähköautokanta olisi vaikkapa 250 000 eli vajaat 10 prosenttia nykyisestä henkilöautokannasta.”

kari.naskinen@gmail.com

lauantai 12. elokuuta 2017

Tappajan jäljet

Puolalainen elokuva Jäljet on moniselitteinen – tai kaikelle näkemälleen ei selitystä ehkä löydäkään. Ärhäkän Agnieszka Hollandin ohjaamassa elokuvassa taistellaan eläinten oikeuksien puolesta, vedetään siitä yhtäläisyysmerkkejä jopa naisten oikeuksiin miesten maailmassa sekä otetaan kantaa korruptioon ja muihinkin epäkohtiin puolalaisessa yhteiskunnassa. Koppakuoriaistenkin asioita tulee esille, ja tämä rönsyily tekee elokuvasta paikoin selittämättömän. Aihemaailman tiivistäminen olisi tehnyt hyvää.

Eläinaktivisti on eläkkeelle jäänyt rakennusinsinööri Janina Duszejko, joka vihaa metsästystä ja varsinkin salametsästystä metsästysaikojen ulkopuolella. Hän asuu pienen kylän laitamilla, jossa metsästysmaita on. Tapahtumat alkavat, kun yksi metsästäjä löytyy kuolleena, ja ruumiin lähellä lumessa on vain peuran jälkiä. Duszejko selittää poliisimestarille, että kysymyksessä on eläinten kosto.

Poliisimestari ja pari muuta metsästäjää kuolevat samanlaisissa olosuhteissa. Elokuva on tässä vaiheessa muuttunut jo mystiseksi. Voivatko eläimet tosiaan olla kaiken takana? Vai onko kyseessä ekoterrorismi?

Kaikkea tätä kuvataan hienosti. Väkivaltaisia tappokuvia ei ole kuin muutama, vaan asiat tulevat esille vertauskuvallisesti. Varsinkin talviset kuvat ovat hienoja. (Miksi Suomessa elokuvat tehdään nykyisin vain kirkkaina kesäpäivinä? Halvempaa ja helpompaa?)

Vaikka Holland on kiistänyt elokuvansa olevan poliittinen, on sitä vaikea pitää erossakaan tästä teemasta. Puolaa hallitsee tällä hetkellä Laki ja oikeus -puolue, jonka nimi voisi yhtä hyvin olla ”Kuri ja järjestys”. Sen toimesta on oikeuslaitoksen ja tiedonvälityksen riippumattomuus vaarantunut ja koko demokratiakehitys pysähtynyt.

Holland on sanonut, että totalitaaristen liikkeiden ensimmäisiä maaleja ovat luonnonsuojelu ja naisten oikeudet. Näihin asioihin elokuvassa tartutaan. Lisäksi mukana on kirkko, jonka suojassa nykyinen valtapuoluekin saa huseerata. Kylän kirkkoherra sanoo Duszejkolle, että eivät Raamatun opit eläimiä koske, ja sitten Duszejko kiehahtaa oikein kunnolla, kun kylän kirkkoa ollaan jumalanpalveluksessa nimittämässä Pyhän Hubertuksen kirkoksi. Hubertus on metsästäjien suojelupyhimys, ja tuttu asia meilläkin: Hollolan keskiaikaisessa kirkossa on kuvattu kohtaus Hubertuksen hirvenmetsästyksestä.

Kirkkoherraa ei kuitenkaan elokuvassa tapeta. Kosto joka tapauksessa elää, pelkoa aiheuttaa, että metsästäjiä uhkaavat nyt salametsästyksen uhrit, tunkiolle heitettävät ruhot ja koko vihastunut metsän väki. Eläinten vallankumous? Entä ihmisten vallankumous, sillä olemassa oleva vallankäyttö julkishallinnossa ja perheissä ei tyydytä?

”Koko oma sukupolveni Puolassa on korruptoitunut”, sanoo Agnieszka Holland. Tämä ei tosin ole uutta hänelle, sillä kun hän teki elokuvia Hollywoodissa, hän oppi pärjäämään siellä niin, että pelasi sitä samaa peliä mitä oli aikoinaan pelannut Puolan kommunismivallan aikana kotimaassaan.

Agnieszka Holland (s. 1948) on kova nimi puolalaisessa elokuvassa. Aikoinaan hän toimi apulaisohjaajana Krzysztof Zanussille ja Andrzej Wajdalle, ja opiskeli elokuvaa Prahassa, jossa joutui vankilaan 1968. Sieltä hän vapautui palaamaan Puolaan, josta taas joutui maanpakoon Ranskaan 1980-luvulla. Sitten Yhdysvaltoihin ja menestyksekäs ura siellä.

Hollywoodin lisäksi Holland on tehnyt elokuvia myös Länsi-Euroopassa, ja nykyisin hän toimii Euroopan elokuva-akatemian puheenjohtajana. Elokuvia hän ei kuitenkaan tee enää muualla kuin Puolassa. Jäljet hän ohjasi tyttärensä Kasia Adamikin (s. 1972) kanssa. Suomen televisiossa nähtiin äskettäin tyttären ohjaamia jaksoja puolalaisesta sarjaelokuvasta Raja jota ei ylitetä.

kari.naskinen@gmail.com

keskiviikko 9. elokuuta 2017

Paras suomalainen elokuva vuosiin: Viraali

Harmi, että joutuu tämän otsikon alla joka tapauksessa heti sanomaan, että elokuvan äänitys on paikoin kelvottoman huono. Välillä joutuu turvautumaan elokuvassa onneksi olevaan englanninkieliseen tekstitykseen, mutta ei tällä itse asiaa pelasteta. Yksi syy tähän kehnouteen on, että näyttelijöiden puhe jää liian kovalla pauhaavan musiikin alle. Tämä ei suinkaan ole harvinaista nykyelokuvissa. Monta kertaa musiikki elokuvissa on muutenkin turhaa. Jos minä juttelen jonkun ihmisen kanssa, niin ei siinä mitään taustamusiikkia ole. Miksi elokuvissa? Kyllä tilanteiden tunnelmia ja henkilöiden mielialoja pitää pystyä kuvaamaan muutenkin kuin musiikin sävyillä.

Mutta silti: Thomas Laineen käsikirjoittama ja ohjaama sekä veljensä Peter Laineen kuvaama Viraali on mielenkiintoinen tapaus. Tekijät ovat ehdottomasti suuria lupauksia suomalaisessa elokuvassa. Tämä heidän ensimmäinen pitkä elokuvansa (eikä lyhyitäkään ole takana kuin yksi) on kypsä näyte veljesten hienosta elokuvallisesta näkemyksestä.

Paras suomalainen elokuva vuosiin? Näin siksi, että lasken Aki Kaurismäen kansainvälisen luokan ohjaajaksi, ja Viraali on huippu ikään kuin kansallisessa sarjassa, josta Kaurismäki on noussut jo ohi.

Elokuva on taitavasti kiinni omassa ajassamme. Heti aluksi saadaan valkokankaalla selitys elokuvan nimelle: viraali on 1) viruksen aiheuttama tai virukseen liittyvä, 2) erittäin nopeasti suosituksi tuleva viesti tai ilmiö, joka kiertää henkilöltä toiselle, erityisesti internetissä. Tästä jälkimmäisestä on kysymys.

Viraali on episodielokuva, joka koostuu neljästä erillisestä tarinasta, ja kuten tämänkaltaisissa elokuvissa usein, tarinat risteävät matkalla tai yhtyvät lopussa. Niin innostuneesti otin tämän elokuvan vastaan, että rohkenen verrata sitä eräänlaisena kevytversiona peräti Robert Altmanin Short Cutsiin (1993) ja Paul Thomas Andersonin Magnoliaan (1999). Viraali ei kuitenkaan päädy valtaviin, hätkähdyttäviin kliimakseihin, vaan pysyy loppuun asti kiinni ihmisten tavallisessa arjessa.


Viraalissa aiheina ovat rikokset, mutta edelleen niin arkisen tylsällä tasolla, että elokuvaa ei mitenkään voi sanoa jännäriksi. Keskivertoihmisen arkeen eivät rikokset liity juuri mitenkään, paitsi että niiden kanssa ollaan ulkopuolisesti tekemisissä netin välityksellä. Kuvaavaa elokuvan yhdelle tarinalle on, että siinä pankkiryöstössä ei vohkita rahaa, vaan virtuaalista bitcoin-valuuttaa.

Elokuvan tekijät sanovat, että Viraali on ajankuva yhteiskunnasta muutoksessa. Sosiaalinen media ja virtualisoituminen vaikuttavat todellisuuteen uusilla tavoilla. Siihen sopeutuminen aiheuttaa ongelmia, mutta samalla avautuu uusia mahdollisuuksia. Muutosten keskellä ihmisten tarpeet pysyvät kuitenkin muuttumattomina, ja näistä aivan tavallisista tarpeistakin elokuva kertoo – rakkaudesta, kuolemasta, toimeentulovaikeuksista ym. Teemat ovat isoja, maailmanlaajuisia. Nämä teemat elokuvassa tuodaan arjen tasolle taitavasti.

Uudetkaan asiat ja ilmiöt eivät kuitenkaan ole irrallisia asioita. Kaikki on yhteydessä kaikkeen, kun elämän perusmekanismit toistuvat niin pienissä kuin suurissa asioissa. Ihmisten tekojen vaikutukset leviävät ja koskettavat aina jotakuta myös fyysisesti, vaikka teot tapahtuisivatkin virtuaalimaailmassa. Virtuaalinenkin on ihmisten luomaa.

Veljekset ovat tehneet elokuvan oman tuotantoyhtiönsä puitteissa (Runoelma Films Oy, Espoo). Budjetista en tiedä, mutta mitään valtavia systeemeitä ei näyttäisi olleen. Eikä Elokuvasäätiön rahoitusta ollut. Näyttelijät ovat pääosin amatöörejä tai ainakin elokuvaensikertalaisia, ja onnistuvat erinomaisesti.

Sekin vielä plussaksi, että Viraali ei ole varsinainen nuorisoelokuva, vaikka suurin osa roolihahmoista on nuoria. Tällaisia myös aikuisille katsojille tarkoitettuja elokuvia on Suomessa viime vuosina tehty hyvin vähän.



kari.naskinen@gmail.com

tiistai 8. elokuuta 2017

Kenet ottaisit, jos olisit Danny?

 
Vaikka MM-kisat Lontoossa ovat vielä kesken, olen jo valinnut parhaat, kahdessa eri sarjassa: a) kaunein, b) kenet ottaisit, jos olisit Danny?

Kaunein on korkeushyppääjä Marija Lasitskene. Kun katsoo Marijaa hänen valmistautuessaan hyppyyn, tukka poninhännällä, ovat hänen kasvonsa täydelliset. Antiikin Kreikan kuvanveistäjät voisivat tulla tekemään Marijan klassisen kauniista kasvoista marmoriveistoksen ja antaa sen Louvreen Milon Venuksen viereen.

Toiseksi paras on kolumbialainen kolmiloikkaaja Caterine Ibargüen, joka hymyilee kuin Hangon suklaakeksi.

Toisen sarjan voittaa aitajuoksija Lotta Harala, jos on Lontoossa – tai vaikka ei olisikaan.

kari.naskinen@gmail.com

maanantai 7. elokuuta 2017

Nesteen Aapiskukko Pälkäneellä on varsinainen ABC-asema

Valtatie 12:n varrella Pälkäneellä on Nesteen asema, jonka nimi on Aapiskukko. Erikoinen nimi johtuu siitä, että Pälkäneellä tehtiin 300 vuotta sitten aapisia. Tekijä oli kirjanpainaja Daniel Medelplan, jonka syntymäpäivä oli luultavasti 7.8.1657. Hän kaiversi aapisen 28 sivua puulaatoille ja painoi niillä noin sata aapiskirjaa. Kirjan nimilehdellä luki: Lasten Paras Tavara, elli ABC-Kirja, joca on suuren tarpeen tähden leicattu Puuhun ja Pälcänen seuracunnan Saarnamiesten toimituxen kautta, Prändätty Pälkäneellä Daniel Medelplanilda Tauralassa 1719.

”Puuaapisen” runkona oli Turun piispan Johannes Gezeliuksen 1666 painattama oppikirja Yxi paras lasten tawara. Kun niitä kirjoja ei enää ollut, piti valmistaa uusia, mutta Suomessa ei 1700-luvun alussa ollut yhtään toimivaa kirjapainoa. Niinpä Pälkäneen papisto päätti tilata Medelplanilta oman aapisen. Medelplanin aapista ei ole säilynyt jälkipolville, sillä viimeinen tunnettu kappale tuhoutui Turun palossa 1827.

Puuaapisen viimeisellä sivulla oli kukon kuva, joka tiettävästi oli ensimmäinen suomenkielistä aapista koristanut aapiskukko. Samainen kukko oli Pälkäneen kunnan vanhassa vaakunassa, jonka oli suunnitellut
Gustaf von Numers. Vaakuna muuttui epäviralliseksi kotiseutuvaakunaksi 2007, jolloin Luopioinen liittyi Pälkäneeseen – kunnan nimeksi tuli Pälkäne, mutta vaakunaksi otettiin Luopioisten lumpeenkukkavaakuna, jonka suunnittelija oli myös von Numers.

Vuonna 2005 avattiin Kukkolan kylässä Pälkäneellä yksityinen Daniel Medelplanin museo. Siellä kerrotaan puuaapisen syntyhistoriasta sekä kirjanpainajan ammatista esinein ja tekstein. Pälkäneen Pyhän Mikaelin kirkon (rauniokirkon) läheisyydessä on Daniel Medelplanin muistomerkki.

Ennen Pälkäneelle tuloaan Medelplan toimi Turun akatemiassa kuvien kaivertajana. Lisäksi hän valoi kirjasimia, sitoi kirjoja ja harrasti kuvanveistoa. Turun kauden jälkeen Medelplan toimi Viipurissa piispa Petrus Bångin kirjapainon johtajana. Viipurista Medelplanin tie vei Pälkäneelle, syynä osittain hänen saamansa tuomio sukurutsauksesta.

kari.naskinen@gmail.com

sunnuntai 6. elokuuta 2017

Kaunajournalismi elää ja voi hyvin

Demaritoimittaja Juhani Aro selitti, millaista on toimittajan työ: toimittaja erottaa jyvät akanoista ja julkaisee akanat. (Demokraatti 4.8.2017)

SDP:n presidenttiehdokkaiksi pyrkijöistä on löydetty pelkästään akanoita. Kun puolueen ehdokaskilpailuun lähtivät Maarit Feldt-Ranta, Tuula Haatainen ja Sirpa Paatero, heistä todettiin, että ovat vain statisteja. Kun sitten järjestettiin heidän ensimmäinen keskustelutilaisuutensa, Yleisradiossa julistettiin etukäteen, ettei sinne ketään tule.

Kuulijoita kuitenkin oli runsaasti, mutta koska kolmikosta kukaan ei lähtenyt mihinkään sensaatiohakuiseen ”irrotteluun”, iltapäivälehden otsikko oli, että ”vaisu avaus”. Riemukkaamman vastaanoton valtamediassa sai Perussuomalaisten Laura Huhtasaaren presidenttiehdokkuus – eikä vaalikampanjasta tule värikkyyttä puuttumaan. Todennäköisesti trumppilaisen Huhtasaaren saama julkisuus nousee niin suureksi, että osaksi sen ansiosta hänen äänimääränsä vaaleissa saavuttaa jytkymäisen tason. Olisipa hauska tilanne: toisella kierroksella vastakkain Sauli Niinistö ja ydinpommilatauksen saanut Laura Huhtasaari.

Sosiaalidemokraattien toiminta presidentinvaaliasiassa on ollut jahkailevaa, on ollut hitaanlaista mielipiteenvaihtoa ja fundeerausta. Kuten Juhani Aro kirjoitti, tällaista pitkästyttävää veivaustakin sanotaan demokratiaksi, mutta kaikkien mielestä se ei sovi nopeatempoiseen nykyaikaan.

SDP:n ongelma tässä julkisuuspelissä on lisäksi, että se koetaan valtamediassa porvarillisen hegemonian pahimmaksi viholliseksi, vaikka gallupkannatus ei tällä hetkellä valtavan korkealla olekaan. Demareita on lyötävä aina ja joka puolelta, koska on olemassa pelko, että puolueen kannatus kuitenkin taas joskus nousee 25 prosentin tasolle. Tämä pelko pitää huolen siitä, että Paavo Lipposen aikoinaan mainitsema kaunajournalismi elää ja voi hyvin edelleen.

Tyypillistä on, että Vasemmistoliiton presidenttiehdokas Merja Kyllönen saa olla tiedotusvälineistä kokonaan rauhassa, koska tästä entisestä kommunistipuolueesta ei enää koskaan ole vaaraa oikeistolle.

Kepu sen sijaan keikkuu vielä sitkeästi suosion huipulla, mutta sekin alkaa vääjäämättä hävitä porvarikilpailun Kokoomukselle, kun vanhoja maalaisliittolaisia ei enää kohta ole äänestämässä. Kansanedustaja Hanna Kosonenkin esittää jo vertauskuvallisesti entistä maalaispuoluetta aatteettomana esiintymällä lehtikuvassa vaatteettomana. (HS Kuukausiliite 8/2017)

Päivi Lipponen puolestaan voisi keskittyä johonkin muuhun kuin keinotteluun eduskunnan sopeutumiseläkkeellä. Levittää vain akanoita kaunamyllyyn. Eikä demareilla tässä mitään puolusteltavaa olekaan. Puheenjohtaja Antti Rinteen tavoin demarit ja kaikki muutkin ovat varmaan sitä mieltä, että koko tämä sopeutumispelleily pitäisi heti lakkauttaa.

Mikael Jungneristakin voisi tähän jotain sanoa. Sanon vain sen, mihin törmäsin kerran Lidlin leipähyllyn luona: vanha demarituttu puhui Hjallis Harkimosta, mutta asiayhteydestä tajusin, että hän tarkoitti Jungneria. Oikaisin asian. – ”No samanlaisia molemmat”, sanoi konkaridemari.

Jungner on niitä oikeistodemareita, jollaisia puolueessa on aina siedetty. Tuolla imagolla suorastaan brassaillaan, kuten esimerkiksi Lasse Lehtinen. Nyt ensimmäisen kauden kansanedustaja Ville Skinnari pyrkii äärioikeistodemariksi ehdottaessaan, että yritysjohtajille pitäisi antaa helpommat keinot antaa potkuja duunareille. Ville Skinnarin isä Jouko Skinnari oli vasemmistolainen.
k
ari.naskinen@gmail.com

lauantai 5. elokuuta 2017

Oliivipuun ja Alman herkkä tarina

Kahdeksanvuotias Alma leikkii isoisänsä kanssa komean oliivipuun juurella. Sitten Alman isä ja setä päättävät myydä puun 30 000 eurolla, menee ”koristeeksi” jonnekin. Tästä alkaa espanjalainen elokuva Oliivipuu. Isoisä vastusti puun myymistä, mutta sukupolvenvaihdos tilalla on tehty, eikä isoisällä enää ole tarpeeksi sananvaltaa. Isoisä menettää elämänhalunsa, ja Alma on surullinen, kun näkee puhumattomaksi muuttuneen isoisänsä kärsivän.

Mennään ajassa eteenpäin 12-15 vuotta. Isoisä on käynyt ilmeisesti päivittäin hävitetyn oliivipuun luona ja vienyt joka kerta pienen kiven sille paikalle. Kiviä on jo iso keko. Alma päättää ryhtyä toimeen, ottaa tehtäväkseen hankkia 2000 vuotta vanhan puun takaisin. Näin paljon puulla on ikää isoisän mukaan. Voi ollakin, sillä vanhimmat oliivipuut ovat tutkitusti yli 2000 vuotta vanhoja. Getsemanen puutarhassakin yhä kasvavien oliivipuiden väitetään olevan Jeesuksen ajalta.

Oliivien aika bisneksenä on Alman kotitilalla kuitenkin jo ohi. Oliiviöljyntuotannosta on ollut pakko siirtyä broilerituotantoon. Vanha oliivipuu on enää vain vertauskuva, kai sitä elämänpuuksikin voi tässä yhteydessä sanoa. Vanha aika on jäänyt taakse, mutta onko kaikki vanha pakko tuhota, vaikka EU:ssa ja eurossa nyt ollaankin.

Espanjalainen naisohjaaja Iciar Bollain on tehnyt tarinan, joka alun vakavuudesta muuttuu ensin komediaksi, sen jälkeen yhteiskunnalliseksi kannanotoksi ja liukuu lopulta herkäksi ymmärtämiseksi ja anteeksiannoksi. Elokuva on myös kasvutarina, päähenkilönä Alma, joka joutuu hyväksymään senkin, että idealismilla ei aina voi taistelua voittaa. Almaa näyttelevä Anna Castillo on mainio tyyppi, ja hän pelastaa elokuvan niiltä sudenkuopilta, joita herkästi tällaisiin tarinoihin tulee. Anna on railakas likka, itsepäinen, vähän höpsökin, ja hänen roolinsa on tehnyt mahdottomaksi sen, että elokuvasta olisi tullut siirappimainen lässytys. Sympaattinen elokuva, mutta en muista sitä kymmenen vuoden kuluttua.

Iciar Bollain on tuttu näyttelijä television Francon aika -sarjasta, joka kymmenkunta vuotta sitten tuli Yle Teemalta. Ohjaajaksi siirryttyään hän on käsitellyt nimenomaan luonnon, ihmisen ja vallanpitäjien suhdetta, ainakin niissä elokuvissa, jotka Suomessa on teattereissa nähty: ohjaajansa paras Sade kuuluu meille (2010) ja Katmandu – taivaan peili (2011). Oliivipuussakin Alma saa apua saksalaisilta ympäristöaktivisteilta.

kari.naskinen@gmail.com

perjantai 4. elokuuta 2017

Mannerheim, kuumailmapallo ja laulu 20 perheestä

Televisiosta uusinta tulleessa Mannerheim­-dokumenttisarjassa ei Jörn Donner ottanut esille sitä, että Mannerheimilla oli jo verenperintönään seikkailijan ja keksijän luonnetta. Mannerheimin isoisoisä Johan Julin oli nimittäin oululainen apteekkari ja luonnontutkija, peräti Ruotsin tiedeakatemian jäsen, joka elokuussa 1784 lennätti rakennuttamaansa kuumailmapalloa Oulussa, kun siellä järjestettiin juhlajumalanpalvelus kuningas Kustaa III:n kunniaksi ja sen jälkeen vielä erityinen porvarien juhla.

Matkustajia ei tuolla Pohjoismaiden ensimmäisellä kuumailmapallolennolla ollut, mutta iso tapahtuma se joka tapauksessa oli. Kuvaa lennosta ei ole, mutta korvaan sen nyt kuvalla oululaisen Kaleva-lehden mainoksella varustetusta kuumailmapallosta.

Osui tämä ilmapallojuttu silmiin, kun Donnerin ohjelman jälkeen lueskelin taas kerran lisää Mannerheimin elämäkertatietoja. Johan Julinin toisesta pojasta Johan Jacob Julinista tuli myös apteekkari ja hänen tyttärensä Helene von Julin oli Marskin äiti.

Johan Jacob Julin toimi apteekkarina Turussa ja Helsingissä, mutta kiinnostui sitten teollisuuden harjoittamisesta ja hänestä tulikin merkittävä teollisuustoiminnan uranuurtaja Suomessa. Hän muutti Pohjan pitäjän Fiskarsiin ja toimi siellä elämänsä viimeiset vuosikymmenet yritteliäänä teollisuusmiehenä ja maanviljelijänä.

Lääketieteen historioitsijan, tohtori Arno Forsiuksen nettisivustolla on laaja juttu Julinista. Siitä saa hyvän kuvan Julinin omistuksista: Fiskarsin teollisuuslaitokset sekä Antskogin, Kosken, Kärkelän, Näsin ja Trollshovdan ruukit, Orijärven kuparikaivos, Malmbärgin, Haukian, Pahalaksin, Charlottebärgin, Lovisebärgin ja Kelkalan rautakaivokset sekä Emiliedalin saha- ja jauhomylly Kiskossa. Lisäksi maaomaisuudet.

Vuorineuvoksen arvon Julin sai 1835 ja von-aatelisnimen hän sai 1849. Julinilla oli neljästä avioliitosta yhteensä yksitoista lasta, joista kuusi kuoli jo varhain. Kolmannesta avioliitosta syntynyt tytär Helene von Julin avioitui kartanonomistaja Carl Robert Mannerheimin kanssa 1862.

Johan von Julin kuoli 65-vuotiaana 1853. Seuraavat 13 vuotta hänen omistuksessaan olleita teollisuuslaitoksia hoiti holhoojahallitus. Perinnönjako toteutettiin 1866, jolloin vanhin poika, toisesta avioliitosta syntynyt Emil Lindsay von Julin sai osuudekseen mm. Fiskarsin, Antskogin, Orijärven ja Kärkelän. Muu omaisuus jaettiin nuorempien sisarusten kesken, joten hyvän potin sai myös Helene.

Julinit ja Donnerit ovat mukana myös siinä Kristiina Halkolan 1969 levyttämässä renkutuksessa Laulu 20 perheestä. Siinä irvaillaan niille perheille, jotka eivät ole saaneet omaisuuksiaan työnteolla, vaan laiskasti perimällä. Muita tuttuja sukuja listalla ovat Ehrnroothit, Erkot, Rettigit, Rosenlewit, Virkkuset, Waldenit, Wihurit ja muutamat muut.

Joitakin vuosia sitten kuulin Teatteri Vanhan Jukon vappukonsertissa Lahdessa uuden version laulusta, johon sanoittaja Petri Repo oli ajankohtaistanut nimilistaa, mukaan olivat päässeet mm. Etola, Hartwall, Herlin, Härmälä, Lesonen, Lilius, Ollila, Siilasmaa ja Toivanen.

kari.naskinen@gmail.com

torstai 3. elokuuta 2017

Sirkushuvit ohittaneet leivän

Jämsäläinen kaupunginvaltuutettu Esko Järvenpää (Ps) kirjoittaa Helsingin Sanomien yleisönosastossa, että valtio antaa Tampereelle tulevan jääkiekko- ja viihdekeskuksen rakentamiseen 18 miljoonaa euroa, mutta tärkeisiin ratahankkeisiin ei rahaa tipu. Kaksoisraide Jämsän - Oriveden välille pitäisi saada vientiteollisuuden tarpeisiin, kun Äänekosken uuden sellutehtaan tuotanto lisää tuonkin rataosuuden kuormitusta miljoonalla tonnilla vuodessa. Ratarahaa ei kuitenkaan tipu. (HS 3.8.2017)

Iittiin rakennettavan moottoriradan tarpeisiin valtio antaa 7 miljoonaa euroa. Vaikka radalla on myönteisiä vaikutuksia elinkeinoelämälle, niin pohjimmiltaan kysymys on kuitenkin samanlaisesta viihdehankkeesta kuin on Esko Järvenpään esille ottama jäähalli.


N
äin asiat joka tapauksessa nyt pyörivät. Kunnallisalan kehittämissäätiön tuoreen tutkimuksen mukaan kunnallisvaltuutettujen mielestä kuntien tärkein tehtävä ei enää ole palvelujen tuottaminen ihmisille. Vain 32 prosenttia valtuutetuista vastasi, että kunnan toimiminen palvelujen tuottajana on erittäin tärkeätä. Varsinkin kokoomuslaiset suhtautuvat palvelujen tuottamiseen väheksyvästi (12 %).

Selvästi parhaat prosenttiluvut tulivat siinä kohdassa, jossa kysyttiin kunnan elinvoimaisuuden kehittämisestä: 83 prosenttia vastasi, että se on erittäin tärkeä asia. Elinvoimaisuudella tarkoitetaan sitä, että kunta on ”dynaaminen” ja että muutkin sen tietävät. Siksi pitää satsata erilaisiin viihdeasioihin, koska ne viihdyttävät veronmaksajia ja tuovat julkisuutta. Kun kunta on elinvoimainen, sillä on hyvä imago.

Sirkushuvit ovat ohittaneet leivän. Eivätkä esimerkiksi teollisuuden rautatiekuljetukset ole minkään tason imagotekijä kunnalle. kari.naskinen@gmail.com

keskiviikko 2. elokuuta 2017

Trump on huumattu menettämään uskottavuutensa julkisuudessa?

Päivälleen 40 vuotta sitten 1977 alkoivat Yhdysvaltain senaatissa kuulustelut, jotka koskivat CIA:n salaista MK-ultra-projektia. Sen avulla oli vuodesta 1950 alkaen tutkittu erilaisia aivopesutekniikoita. Paljon jäi kuitenkin selvittämättä, sillä CIA:n johtaja Richard Helms oli määrännyt projektin asiakirjat tuhottaviksi, kun MK-ultra oli päätetty lopettaa 1973.

Sen verran dokumentteja jäi kuitenkin tutkittaviksikin, että niiden perusteella on myöhemmin saatu juonenpäästä kiinni. Lsd:n ja muiden aivotoimintaan vaikuttavien aineiden avulla pyrittiin koehenkilöiden järkevää ajattelua häiritsemään ja aiheuttamaan sellaista impulsiivisuutta, että näin huumattu ihminen menettäisi uskottavuutensa julkisuudessa. MK on lyhenne sanoista mind control (mielenhallinta).

Salaliittoteorioita on syntynyt pienemmistäkin aiheista. MK-ultra oli jo sen luokan juttu, että sen uhreiksi väitettiin jossakin vaiheessa mm. Marilyn Monroeta (1926 - 1962) ja Robert Kennedyä, jonka 1968 murhasi CIA:n ehkä huumaama Sirhan Sirhan. Aivan projektin alkuvaiheissa 1953 kuoli USA:n maavoimien biologisen sodankäynnin asiantuntija Frank Olson oudolla tavalla;  Olsonista oli tehty koehenkilö hänen tietämättään, ja kun Olsonin pää meni sekaisin, hän teki itsemurhan hyppäämällä hotelli Statlerin ikkunasta New Yorkissa.

Suomeenkin tuli tutkimusrahaa CIA:n peitejärjestön Human Ecology Fundin kautta. Sitä saivat sosiologit Juhani Hirvas ja Erik Allardt.

Entä miten mahtavat asiat olla nyt, onko esimerkiksi Donald Trump hypnotisoitu lääkkeiden avulla? Tällaisia ”lääkkeitä” olivat MK-ultra-projektissa lsd:n lisäksi ainakin heroiini, kannabis, morfiini, meskaliini ja skopolamiini.

Mikään amerikkalainen keksintö tämä ei ollut. Englannissa Tavistock-instituutti aloitti ihmisten mielen tutkimisen 1921 ja SS-upseeri Heinrich Himmler johti saksalaisten vastaavia Lebersborn-tutkimuksia 1930-luvulla. Natsien tapauksessa kysymys oli puhtaasti rodunjalostuksesta.

kari.naskinen@gmail.com




perjantai 28. heinäkuuta 2017

Vastenmielisen komea sotaelokuva

Sota on aina rumaa, karmeata, pelottavaa, älytöntä. Englantilaisen Christopher Nolanin sotaelokuva Dunkirk on kaikkea muuta, se on komea spektaakkeli. Se on vastenmielistä katsottavaa, raukkamaista rahastusta ihmisten tappamisella.

Elokuva kertoo alkukesästä 1940, kun liittoutuneiden 400 000 sotilaan joukko oli jäänyt saksalaisten mottiin Dunkerquen (engl. Dunkirk) rantakaistaleelle. Saksa oli toukokuussa aloittanut hyökkäyksen Ranskaan, Hollantiin ja Belgiaan; Dunkerque on Ranskassa Englannin kanaalin pohjoispäässä. Mistään näistä asioista ei elokuvan alussa mainita sanallakaan, vaan aloitetaan suoraan tappamisella, ja kaiken on näytettävä massiivisen mahtavalta ja hienolta.

Elokuva liikkuu kolmella tasolla, samanaikaisissa tapahtumissa maalla, merellä ja ilmassa. Paljon mitään ei selitetä, koska tärkeintä on näyttää koko laajakankaan leveydeltä sotaa. Elokuvan päätteeksi sentään lopputeksteissä kerrotaan, että englantilaiset onnistuivat evakuoimaan rannalta 350 000 sotilasta. Mutta siitä ei sanaakaan, paljonko ihmisiä lisäksi kuoli, kun Dunkerquen kahden viikon taistelussa mm. upposi yhdeksän hävittäjälaivaa ja putosi 430 lentokonetta. Mitäpä näistä, tärkeintähän on elokuvalippujen myynti.

Joskus elokuva-arvostelijat kirjoittavat, että se ja se elokuva on sodanvastainen. Dunkirk ei ole. Eivätkä niiden sodanvastaisten elokuvienkaan yleisö suurimmaksi osaksi asioita näin miellä. Joillakin penkkiriveillä voi joku katsoja miettiä asioita syvällisemminkin, mutta tämä ei ole ainakaan enää oleellista elokuvantekijöiden kannalta. Sen sijaan se on, että popcorneja ja Coca-colaa menee. Viime vuonna Finnkinon teattereissa myytiin popcorneja kaksi miljoonaa litraa.

Katsoin Dunkirkin Finnkinon suurimmassa salissa Helsingissä. Jouduin maksamaan kolme euroa ylimääräistä, koska tämä Tennispalatsin sali nro 1 oli muutettu Scape-saliksi. En huomannut mitään eroa entiseen, vaikka Finnkino mainostaakin, että on uusi laserprojektori, aikaisempaa huipumpi Dolby Atmos -äänijärjestelmä ja uudet penkit. Tästä nyt joka tapauksessa syntyy kolmen euron premium-maksu.

Palvelut Suomen suurimmassa elokuvateatterissa eivät kuitenkaan ole premium-luokkaa. Elokuvan alkua odotellessani etsin kahvilaa, yhden löysin ja sieltä henkilökuntaa yhden ihmisen. Kun muitakin kahvinostajia oli ja heille sen yhden ihmisen piti ruveta keittämään niitä nykyajan kummallisia erikoiskahveja, lähdin pois kymmenen minuutin seisoskelun jälkeen ja ehdin juoda kahvin Kampin alueella yhdellä ulkoterassilla.

Vastenmielinen elokuvissakäynti Helsingissä.


kari.naskinen@gmail.com

torstai 27. heinäkuuta 2017

In memoriam Leo Kinnunen 1943 - 2017

Ensimmäinen suomalainen autourheilun maailmanmestari Leo Kinnunen kuoli Turussa eilen 26.7. Hän oli syntynyt 5.8.1943. Kuva on vuodelta 2010, jolloin tapasin Kinnusen Turun Sanomien automuseossa. Siellä oli myös Kinnusen kullanvärinen F1-Surtees/Cosworth vuodelta 1974. Kinnunen oli ensimmäinen suomalainen F1-ajaja, osallistui seitsemään GP-viikonloppuun, joista selviytyi aika-ajokarsinnoista itse kilpailuun (26 ajajaa) kuitenkin vain Ruotsin Anderstorpissa. Kahdeksan kierroksen jälkeen ajo jäi kesken sähkövian takia. Kilpailun voitti Jody Scheckter (Tyrrell).

John Surteesin
tallin vanhan testiauton oli ostanut Antti Aarnio-Wihurin
AAW Racing Team, kun rahoittajiksi oli saatuaan mm. Salora, Colt-tupakkamerkki ja Silja Line; luultavasti apuna oli myös Turun Sanomat, sillä Kinnunen oli avioitunut lehtitalon tyttären Taru Ketosen kanssa. Surtees-Ford oli kuitenkin ylipainoinen ja alitehoinen, ja runkokin oli kärsinyt vaurioita.

"Koko katastrofi alkoi siitä, että John Surtees ei pitänyt sopimuksiaan. Sen jälkeen kun hän auton luovutti, ei hänen taholtaan apua hellinnyt missään. Minut petti Surtees ja minut petti auto", sanoi Kinnunen Vauhdin Maailmassa (12/1974).

Tosin eivät AAW Racingin resurssitkaan olleet häävit. F1-asiantuntemusta ei juurikaan ollut. Kinnusen F1-tiimin henkilövahvuus oli kymmenkunta miestä. Nykyisissä F1-talleissa henkilökuntaa on satoja.

Urheiluautojen prototyyppiluokan puolella asiat olivat sujuneet paremmin. Vuonna 1970 Leo Kinnunen oli meksikolaisen Pedro Rodriquezin parina voittamassa maailmanmestaruutta John Wyerin Gulf-Porsche-tallille. Tämän merkkikohtaisen mestaruuden takana olivat myös kakkosautoa ajaneet Jo Siffert ja Brian Redman. Kinnunen - Rodriquez voittivat Daytonan 24 tunnin ajon, Brands Hatchin 500 mailin ajon, Monzan 1000 km ja Watkins Glenin 6 tunnin ajon.

Urheiluautojen Interserie-sarjan Kinnunen voitti AAW:n Porschella 1971, 1972 ja 1973. Leo Kinnusen monipuolisuudesta kertoo se, että jäärata-ajon SM-kullan hän voitti alle 1000-kuutioisten luokassa 1966 ja oli rallin SM-sarjassa toinen 1967.

Tuon vuoden Pohjola-rallin Leo Kinnunen ja kartanlukijana ollut Jorma Pulkkinen voittivat Volvolla ylivoimaisesti; toinen oli Simo Lampinen Saabilla. Jyväskylän Suurajoihin Kinnunen osallistui monta kertaa. Yksi hurja tapaus sattui 1977, kun Porsche teki Humalamäessä ylipitkän hypyn, jossa kaasuvaijeri meni poikki. Kinnunen määräsi Pulkkisen vetämään takamoottorisen auton kaasuvaijeria käsin ja siellä se Pulkkinen jotenkin retkotti ja matka jatkui. Tunturirallin Kinnunen voitti Porschella 1972 ja 1979.

Kinnunen viimeinen kilpailu oli Jyväskylän ralli 1982. Elämä muuttui talvella 2007 lomamatkalla Kanarialla, kun Leo Kinnunen koki aivoverenvuodon.

kari.naskinen@gmail.com


 

lauantai 22. heinäkuuta 2017

Suomi 1807: ”Pyrimme ikuisuuteen ja itsenäisyyteen.”

Mielenkiintoinen kirjalöytö kirpputorilta: professori Kari Tarkiaisen toimittama puhe- ja muu kirjallinen kokoelma Porvoon piispan Magnus Jacob Alopaeuksen sekä hänen poikiensa ja muiden lähisukulaisten jälkeensä jättämästä aineistosta. Kirjan nimi on Valtakunnan vaihdos 1809 (SKS, 2009), ja kirja valaisee nimenomaan sitä murrosaikaa, kun Ruotsin itäisistä lääneistä eli Suomen alueesta tuli Venäjän keisarikuntaan kuuluva Suomen suuriruhtinaskunta.

Muodollisesti tämä muutos lyötiin lukkoon maaliskuussa 1809 Porvoon valtiopäivillä, joilla Alopaeus oli valtiopäiväedustajana, tuolloin vielä tuomiorovastina, sillä piispaksi hänen nimitettiin myöhemmin samana vuonna.

Jo vuotta aiemmin tilanne oli saanut uuden suunnan. Tuomiorovastin poika, revisiokomissaari Henrik Gabriel Alopaeus kirjoitti muistelmissaan: ”Helmikuun 24. päivän iltana 1808, itse karkauspäivänä, kun jo hämärsi, talven ollessa todella pohjoismainen, työntyi Venäjän armeija Porvoon kaupunkiin. Kaunis mutta jäätävän kylmä talvi-ilta, vieraat sotilaat, minulle outo kieli, pitkät upseerit, täydellinen hiljaisuus ja hyvä järjestys – kaikki teki mieleni juhlalliseksi.”

Venäjä ja Ruotsi ajautuivat sotaan helmikuussa 1808, mutta merkkejä oli ilmassa jo edellisvuonna. Kun tuomiorovastin toinen poika, Porvoon lukion lehtori Magnus Alopaeus piti puheen prinsessa Cecilian syntymän johdosta 22.10.1807, hän sanoi: ”Vaikka me pyrimme ikuisuuteen ja itsenäisyyteen ja kuvittelemme monta kertaa, että olemme itse luoneet kohtalomme ja että olemme järkemme ja taitomme avulla siinä onnellisessa tilassa, joka on riippuvainen vain meistä, eivät asiat kuitenkaan ole tällä tavalla.”

Eivät ole, kuten tiedämme. Magnus Alopaeus kuitenkin tiesi vallan hyvin, että Suomessa asiat olivat hyvin, ja siitä hän kiitti kuningas Kustaa IV Aadolfia, lempeää kuningatarta Fredrika Doroteaa ja kuninkaan loistavaa sukua, joka ympäröi kuninkaan valtaistuinta ja riemastutti kuninkaan sydäntään.

”Se yleinen hyväntahtoisuus, jota kohtaamme kaikkialla harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta, vakuuttaa meidät siitä, että elämme yhteiskunnassa, jonka asukkaat ovat onnellisia ihmisiä”, sanoi Magnus Alopaeus.

Paljon huonomminkin olisi voinut olla. Puhuja otti esille esimerkiksi Afrikan pohjoisrannikon, jossa kylläkin on valtiollinen järjestys, mutta josta puuttuu kaikki lempeys ja sivistys. Paljon autuaampia eivät olleet hänen mielestään myöskään Etelämeren saarten kansakunnat, vaikka ilmasto siellä olikin niin hyvä, että maata ei tarvinnut viljellä suurella vaivalla. Heiltä puuttui kuitenkin järjestys ja vapaus.

Euroopassakaan asiat eivät enää olleet parhaalla tolallaan, kuten Magnus Alopaeus sanoi: ”Haluaisin näyttää teille sen maan, jonka peltoja ja ketoja Elbe ja Oder kostuttavat. Se on ollut viime aikoihin asti koko Euroopan kunnioittama, ja yksi ainoa sankari on sen suuruuden syy. Preussin kuningas Fredrik Suuri kuoli ja hänen mukanaan laski se tähti, joka johti Euroopan kohtaloita.”

Fredrik II Suuren jälkeen 150 vuotta myöhemmin nousi Elben ja Oderin kostuttamille maille uusi tähti, mutta siitä Magnus Alopaeus ei onnekseen tiennyt mitään.

PRINSESSA CECILIA

Prinsessa Cecilia eli 1807 - 1844. Hän harrasti säveltämistä, ja Helsingin juhlaviikoilla tänä kesänä hän on ajankohtainen. Esillä ei ole hänen säveltämiään teoksia, mutta 17.8. esitetään Musiikkitalossa Väinö Raition
1933 valmistunut ooppera Prinsessa Cecilia. Libretto on Hämeenkoskelta kotoisin olleen professori Huugo Jalkasen.

Viimeksi yli 80 vuotta sitten esitetty suurteos saa nyt uuden ulostulon. Hannu Lintu johtaa Radion sinfoniaorkesteria, solisteina laulavat Johanna Rusanen, Tuomas Katajala, Mika Pohjonen, Jaakko Kortekangas, Waltteri Torikka, Petri Bäckström ja Kristian Lindroos. Mukana on myös Musiikkitalon kuoro.

Kansallisoopperassa Prinsessa Cecilia esitettiin kuusi kertaa 1936-37. Ceciliana oli Irja Aholainen, kuninkaana Teddy Björkman sekä muissa rooleissa mm. Alfons Almi, Erkki Eirto, Sulo Saarits ja Väinö Sola. Helsingin kaupunginorkesteria johti Martti Similä.

kari.naskinen@gmail.com

perjantai 21. heinäkuuta 2017


Eila Kivikk´aho

Läpäjävä vedenkalvo…
Vipajava kuva kuun.
Älä katso. Älä valvo.
Nuku tuoksuun tuomipuun.

Eeva Salo

Usein minä muistelen oppimiani asioita
siivet pienet, evämäiset,
niiden sulat suomumaiset,
muu höyhennys karvamaista
ja mietin ja mietin mitähän sekin on
vaikka minä tiedän että se on pingviini.

Lauri Viita

Kiitos elämästä, Äiti.
Pari riviä tein kirjaimia tänään.
Siinä kaikki. Olen onnellinen.

Olen viime aikoina käsitellyt parikin kertaa vanhoja Parnasso-lehtiä. Aikaisemmin olen joiltakin tutuilta kysynyt, mahtaisiko kukaan olla kiinnostunut tästä kokoelmastani, alkaen numerosta 1 (1951). Muutamasta antikvariaatistakin olen tiedustellut, mahtaako niillä olla mitään arvoa. Ei ole.

Koska näin on, otin komerosta esille kaksi isoa laatikkoa, joissa nuo lehdet ovat. Nyt olen niitä ennen nukkumaanmenoa lukenut, ja heureka – enkä niitä anna enkä myy, vaikka joku tarjoaisi miljoonan. Tänä iltana näyttävät yöpöydällä päällimmäisinä olevan numerot 4-7/1966.

Se vain ihmetyttää, miten Eila Kivikk´aho keksi itselleen tuollaisen taiteilijanimen.

kari.naskinen@gmail.com

keskiviikko 19. heinäkuuta 2017

Moukarinheittäjien varmuus samanlaista kuin akkaväellä kivenheitossa

Kalevan kisat alkavat huomenna Seinäjoella. Kun ensimmäiset Kalevan kisat järjestettiin Viipurissa 1910, oli ohjelmassa monta uutta lajia. Yksi niistä oli moukarinheitto, jonka voitti Viipurin Reippaan Nikolai Gavrilik tuloksella 28,80. Suomen Urheilulehden toimittaja Lauri ”Tahko” Pihkala ei ollut kovin innostunut näkemästään, vaan kirjoitti: ”Moukarinheitto on meidän maassa vielä lasten leikkiä. Varmuus on samanlaista kuin akkaväellä kivenheitossa, tulokset mitättömiä.” HKV:n Pihkala itse voitti kisoissa 400 metrin juoksun hyvällä ajalla 52,0.

Nämä kisat olivat ne, joihin vakuutusyhtiö Kalevan miespuoliset työntekijät olivat lahjoittaneet hienon pokaalin kiertopalkinnoksi kisojen parhaalle seuralle. Tuolloin se oli HKV, kuten myös seuraavina seitsemänä vuonna.

Kisat pidettiin Kelkkalan raviradalla, joka oli Suomen toiseksi vanhin (1892), heti Oulunkylän jälkeen (1884). Koska raviradalla suoran pituus oli kilometrin verran, niin uutuuslaji 800 metrin juoksukin järjestettiin suoralla. Vuonna 1938 Kelkkalassa järjestettiin Kuninkuusravit.

Muut ensimmäistä kertaa Suomen mestaruuskilpailuissa olleet lajit olivat 200 m, 5000 m, 200 metrin aitajuoksu, 30 kilometrin kävely sekä 5-ottelu, jonka lajit olivat pituus, keihäs, kiekko, 190 metrin juoksu ja paini.

Viipurissa ehdittiin Kalevan kisat järjestää tämän jälkeen vielä kolme kertaa, 1925 ja 1929 Papulan urheilukentällä sekä 1937 Suomen komeimmalla urheilukentällä, Patterinmäen eteläreunaan rakennetulla keskusurheilukentällä, jossa etusuoralla oli yhdeksän juoksurataa.

Kalevan maljassa on kaiverrus yli sadan vuoden takaa: ”Ruumiillinen ja taloudellinen hyvinvointi päämääränämme”. Kalevan kisat -nimitys sai alkunsa, kun sen otti käyttöön Urheilulehti 1915. Suomen urheiluliitto virallisti SM-kisojen nimen tällaiseksi 1937 Viipurin kisojen yhteydessä. Tuolloin liiton puheenjohtajana toimi sopivasti Urho Kaleva Kekkonen, mutta ajatus Kalevan kisat -nimen virallistamisesta lienee silti ollut päävalmentaja Armas Valsteen.

kari.naskinen@gmail.com

tiistai 18. heinäkuuta 2017

"Rikkaasta elämästä sopii olla kiitollinen" (Mauno Hartman 1930 - 2017)

Kuvanveistäjä, professori Mauno Hartman on kuollut. Hän oli syntynyt 5.7.1930 Turussa ja kuoli tiistaina 18.7.2017 Hollolassa.

Mauno Hartman oli tunnettu hirsiteoksistaan. Puu oli hänen materiaalinsa. Tämä tulee hyvin ilmi hänen ja puolisonsa Pirkko Hartmanin kirjassa Minä Manu Hartman, kuvanveistäjä, jonka Mauno Hartmanin säätiö julkaisi 2005. Hartman:

- Minä rakastan metsiä.
- Minä rakastan eläviä puita.
- Minä rakastan kuolleita puita.
- Minä rakastan lahonnutta puuta.
- Minä rakastan puulattioita.
- Minä rakastan kuolemankellon hylkäämiä onkaloita.
- Minä rakastan ajopuita rannalla.
- Minä rakastan viikinkiveneitä.
- Minä rakastin vanhaa puutaloa Puutarhakadun varrella [Turku] vastapäätä Mikaelin kirkkoa – puutaloa, joka purettiin.
- Mutta minä sanoin – tuokaa minulle sata kuivaa seinähirttä ja ne tuotiin kuorma-autolla kahdessa erässä.
- Minä rakastin niitä hirsiä moottorisahalla, kirveellä hirveydellä. Minulla on myös Mora-puukko, jonka ostin Tukholmasta. Minulla on pajavasara ja napakaira.
- Mutta minä en tuhonnut niitä seiniä – minä rakensin ne uudelleen, sillä minä puhun työssä.

Hartman kirjoitti, että jos hänen sanomisensa joutuisivat jonkun taiteilijanuraa suunnittelevan nuoren käsiin, niistä saisi ainakin sen opin, että vaikka vaiheita on elämässä moninaisia, on taiteentekijän aina asetettava taide etusijalle:

”On otettava itselleen tila tehdä, vaikkapa muiden ihmisten ja elämän onnen kustannuksella. Jos lähelle sattuu ihmisiä, jotka sen hyväksyvät, hyvä niin; ellei, on oltava yksin. Luomisen prosessi tapahtuu aina joka tapauksessa aina yksinäisyydessä, ja elämisen taidon kilvassa on vähän voittajia. Elämän onni ei pitkiä aikoja kerrallaan taiteen kanssa yhdessä viihdy, mitä joskus pilkahtaa. Mutta rikkaasta elämästä sopii olla kiitollinen, ja sen minä olen saanut. Kohdalleni on osunut haluamani työ, matkoja, naisia ja viiniä, menestystäkin, kohtuullinen määrä vastoinkäymisiä, ja nyt vanhuus ja meri.”

”Taiteilijoita on vähän, taiteen tekijöitä ja ammatinharjoittajia paljon. Olen uskonut itseeni taiteilijana. Luomisen prosessin aikana on vain työ ja minä. Olen ammattini vanki. Veistän ja maalaan, koska on pakko, muuta en osaa enkä halua.”

Hartman työskenteli pääasiassa kolmessa paikassa: Lallukassa, missä olivat kaverit, Hollolassa, missä oli koti, ja paljon Nauvossa, missä hän vietti paljon kesiä ja syksyjäkin 1960-luvulta alkaen.

Miten ja mistä Hartman ideansa sai, sitä hän ei osannut selittää. – ”Ympärilläni on muotoja ja värejä, esineitä ja kappaleita kuten meidän kaikkien, mutta jollakin tapaa niistä saamani vaikutteet yhdistyvät sisälläni ja purkautuvat esiin veistoksina ja maalauksina. Luomisprosessi on itsellenikin salaisuus.”

kari.naskinen@gmail.com

perjantai 14. heinäkuuta 2017

Työpäivä saatiin 8-tuntiseksi, mutta se onkin liian vähän

Sosialidemokraattisen puolueen Forssan kokouksen ohjelmassa 1903 vaadittiin, että työväensuojelulainsäädäntöä on tarmokkaasti edistettävä ja konkreettiseksi tavoitteeksi asetettiin, että päivittäinen työaika on saatava 8-tuntiseksi niissä ammateissa, joissa eivät epäterveelliset olosuhteet edellytä työaikaa sitäkin lyhyemmäksi. Vihdoin 14 vuotta myöhemmin, päivälleen sata vuotta sitten 14.7.1917 eduskunta hyväksyi lain kahdeksan tunnin työajasta, mutta laki jäi vahvistamatta, kun Venäjän väliaikainen vallankumoushallitus antoi eduskunnan hajotusmanifestin. Marraskuussa 1917 laki kuitenkin lopulta hyväksyttiin uudessa eduskunnassa äänin 149 - 42.

Kuva on mielenosoituksesta Helsingissä 17.4.1917. Kahden naisen kantamassa lakanassa on teksti ”Kulkue 8.T.T.P. saavutuksesta”. Se oli hieno saavutus, mutta nyt ollaan taas sitäkin mieltä, että kahdeksan tuntia on liian lyhyt työaika. Työterveyslaitoksen tutkimus 2016 osoitti, että ainakin teollisuuden työntekijöille olisi parempi, jos työaika olisi 12 tuntia. Kokonaistyöaika ei tietenkään saisi lisääntyä, mutta 12 tunnin järjestelmässä olisi vähemmän työvuoroja ja pidemmät yhtenäiset vapaat.

Työntekijöistä valtaosa oli samaa mieltä. Tällaisia pitkiä työvuoroja jo nykyisin tekevistä 93 prosenttia sanoi olevansa tyytyväisiä tähän systeemiin. He sanoivat nukkuvansa paremmin ja kertoivat myös, että 12 tunnin työvuoroissa jää seuraavalle työvuorolle vähemmän keskeneräisiä töitä. Työnantajien kannalta myönteiseksi koettiin mm. tuotannollisten poikkeamien parempi hallinta.

Yli kahdeksan tunnin työpäiviä tehdään ilman lakeja ja sopimuksiakin. Kun työntekoa voidaan monissa hommissa tehdä tietokoneilla, ei ole mitenkään tavatonta, että työasioiden kanssa jatketaan illalla kotona. Hyvin tavallista on, että työpäivät venyvät tällaisten etätyönä jatkettavien läppäritöiden avulla 10-12 tuntiin. Palkka tulee kuitenkin 8 tunnin mukaan.

MÄNTTÄ ALOITTI
TALVELLA 1917

Demareiden Forssassa asettamaa tavoitetta oli mahdotonta lähteä ajamaan Venäjän vallan aikana. Ensimmäisen maailmansodan aikana mielenosoitukset ja lakot olivat kiellettyjä, ja lehtien kirjoittelua yhteiskunnallisista asioista rajoitti sensuuri.

Vuoden 1917 alkupuolella asia virisi uudelleen esille. Helmikuussa alettiin Mäntän paperi- ja selluloosatehtailla kokeilla 8 tunnin jaksoihin jaettua kolmivuorotyötä, ja samanlaisia uutisia saatiin Yhdysvalloista ja Norjasta Kristianian (Oslo) kaupungista, jossa johto oli siirtynyt työväenpuolueelle. Huhtikuussa 1917 lyhennettiin työaika 8 tuntiin myös Valtionrautateiden konepajoilla. Yksityistä yrityksistä työpäiviä lyhensivät Helsingissä ainakin Sergei Nikolajeffin autoliike ja Itämeren Tupakkatehdas. Eduskunnan lainhyväksymispäivänä 14.7. suostui Helsingin kaupunginvaltuustokin työajan lyhentämiseen.

Tilanne oli heinäkuussa 1917 vaikea. Kirjapainolakon takia vain harvat porvarilliset lehdet pystyivät ilmestymään, joten tiedonkulku oli huonoa. Suomen kannalta hankalinta oli kuitenkin se, että Venäjällä oli uusi väliaikainen hallitus, joka oli asetettu 15.3.1917. Pääministeri oli ruhtinas Georgi Lvov, oikeusministerinä oli sosialistivallankumouksellinen Aleksandr Kerenski ja ulkoministerinä kadettipuolueen kärkimies Pavel Miljukov. Tämä porukka ei antanut lupaa työaikauudistukseen Suomen suuriruhtinaskunnassa.

Tilanteet kuitenkin muuttuivat sekä Suomessa että Venäjällä. Suomessa käytiin uudet vaalit lokakuussa 1917, jolloin sosiaalidemokraatit menettivät enemmistönsä. He kuitenkin jatkoivat tomerasti työaika-asian eteenpäin viemistä. Sitten alkoi suurlakko, ja pari päivää sen alkamisen jälkeen yöllä 16.11.1917 eduskunta hyväksyi lain jälleen. P.E. Svinhufvudin johtama itsenäisyyssenaatti vahvisti lain 27.11.1917. Näitä vaiheita helpotti se, että Venäjän väliaikainen hallitus oli kaatunut 7.11.1917.

kari.naskinen@gmail.com

torstai 13. heinäkuuta 2017

Vallankumoushihhuleita

Televisiosta tuli ranskalainen elokuva Jotain ilmassa (2012), jossa käydään läpi sitä ilmapiiriä, missä elettiin Pariisissa kevään 1968 opiskelijamellakoiden jälkeen. Elokuvan alkuperäinen nimikin on ”Toukokuun jälkeen” ja se perustuu ohjaajansa Oliver Assayasin (s. 1955) omiin kokemuksiin. Samoja asioita samaan aikaan oli ilmassa Suomessakin.

Pariisissa meno oli kuitenkin rajumpaa. Elokuva alkaa, kun vasemmistolainen teininuoriso lähtee Clichyn aukiolle mielenosoitukseen vaatimaan vangittujen opiskelijaradikaalien vapauttamista. Kun tämä ei auta, tehdään muuta ilkivaltaa. Lisäksi asiaan kuului haparoiva, jännittävä seksi.

Omat kokemukseni noilta vuosilta ovat Jyväskylästä, jossa henki oli samankaltainen, mutta toiminta rauhallisempaa. Poliisien kanssa ei taisteltu, eikä Lyseon seinään maalattu iskulauseita. Oli kuitenkin hallittava vallankumouksellinen syntaksi, dialektiikka ja trotskilaisuus sekä osattava analysoida Kiinan, Kuuban ja Neuvostoliiton kommunismien erot.

Jyväskylän kulttuuripäivät, Jyväskylän Kesä, oli vuoden kohokohta. Sinne tuli kulttuurivasemmistolaisia Helsingistä, ja meininki muuttui pykälää kovemmaksi ja värikkäämmäksi. Kesän hallituksen puheenjohtaja, professori Päivö Oksalakin haukkui 1968 joitakin keskustelutilaisuuksiin osallistuneita ”ideologisiksi pillipiipareiksi” ja ”vallankumoushihhuleiksi”.

Leikkiä vallankumouksella harrastivat nimenomaa kulttuuriporukat. Arvo Salo kirjoitti, että ”kulttuuri ilmentää maailman muuttumista ja kulttuuripolitiikka muuttaa maailmaa”. Metallityöväen liiton tutkija Kimmo Kevätsalo kuitenkin näki realistisemmin, kuten hän 1969 kirjoitti: ”Lahdessa ja Nastolassa käyty Upon tehtailta alkanut lakko on tietoisuuden luojana kokonaan toista luokkaa kuin kulttuurin avulla tapahtuva vaikuttaminen. Tässä lakossa taisteltiin työläisten oikeuksista, kulttuuri-ihmisille vieraista ja arkisista asioista.”

Samana vuonna Jyväskylän Kesän aikana oli teatteriryhmä vienyt esityksensä rakennustyömaalle. Se oli järjestetty huonosti ja Kevätsalo kirjoitti pilkallisesti, että se oli ikään kuin kulttuuriväen armonele niille, jotka kulttuuripäivien aikanakin raatavat likaisessa ja raskaassa työssä.

”Kuinka asettua työläisten rinnalle heidän taistelussaan”, kysyi Kevätsalo. Saman kysymyksen esittää tietyllä tavalla myös Oliver Assayas elokuvassaan. Siinä syntyy suorastaan vastakkainasettelu, kun teinivasemmistolaiset joutuvat tappeluun duunareiden kanssa.

Eikä vallankumous etene. Elokuvan päähenkilö Gilles on haaveilija, joka toivoo vallankumouksen toteutumisen ohella tulevansa isona kuva- tai elokuvataitelijaksi. Lopulta hän löytää itsensä jostakin hanttihommasta elokuvastudiossa, jossa parhaillaan tehdään elokuvaa lohikäärmeen hyökkäyksestä natsien sukellusveneen kimppuun.

Jos tuo on oikea elämäkerrallinen tieto Oliver Assayasista, niin eteenpäin alalla hän kuitenkin on päässyt. Arvo Salostakin tuli kulttuuriministeri, Kimmo Kevätsalo väitteli 1999 tohtoriksi työelämän sosiologian alalta, ja kyllä ne muutkin Jyväskylän Kesässä käyneet helsinkiläiset ovat suurimmaksi osaksi pärjänneet elämässään.

kari.naskinen@gmail.com

sunnuntai 9. heinäkuuta 2017

Linna on lujempi kuin nimet sopimuspapereissa

”Alussa oli sana.
Ei, alussa oli hiljaisuus, rauha.
Erämaa. Rajattomuus.”

(Eikä ollut myöskään suota, kuokkaa, eikä Jussia.)

Tästä alkaa Aulis Sallisen uusi sävellys Linna vedessä, jonka teksti perustuu Lassi Nummen
samannimiseen runoelmaan. Se sai kantaesityksensä lauantaina 8.7.2017 Savonlinnan oopperajuhlilla, mutta tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun tätä Olavinlinnan menneisyyttä käsittelevää tekstiä kuultiin linnassa. Eeva-Kaarina Volanen luki teosta 1975 linnan 500-vuotisjuhlassa. Samana juhlavuonna sai ensiesityksensä Salliselta tilattu ooppera Ratsumies.

Lassi Nummi oli tehnyt runoteoksestaan myös pitemmän version, ja tämän Nummi lähetti samana vuonna Salliselle. Nummi oli nähnyt Ratsumiehen, ja ehkä hän ajatteli, että Sallinen voisi tarttua tähänkin tekstiin. Ratsumies liippaa kuitenkin niin läheltä samoja aiheita kuin Nummen runoelma, että Sallinen ei silloin lähtenyt toistamaan aihetta.

Nyt valmiista sävelteoksestaan Sallinen sanoo, että se on kronikka lausujalle, neljälle laulajalle, kamariorkesterille ja Olavinlinnalle. Lopputulos on valtavan hieno. Jokseenkin harvinaista minullekin, että esityksen päätyttyä en saanut liikutukseltani torjuttua yhtä kyyneltä silmäkuopasta.

Olavinlinnan historia siis alkaa erämaan rauhasta. Turussa, Viipurissa ja Hämeessä linnat jo olivat olleet kauankin, mutta 1400-luvun jälkipuoliskolla piti ruveta varustamaan myös Savoa. Asialle lähti isoja alueita hallinnut Viipurin käskynhaltija Eerik Akselinpoika Tott, Lagnön ritari – ja sitten vasta tuli sana.

”Ja sana tuli kiveksi,
minun sanani, tämä linna.
Herran vuonna 1475 rakennutin tämän linnan,
Jumalan kunniaksi.
Kristukselle ja pyhälle kristinuskolle
vahvistukseksi.”

Kristinuskon turvaksi linna rakennettiin strategisesti tärkeälle paikalle, sillä idästä uhkasi väärä uskonto. Eerik Akselinpoika Tott tiesi jo kokemuksesta, että linnoja tarvitaan, koska sopimukset eivät pidä. On oltava muutakin kuin nimiä sopimuspapereissa. Pelkkä tieto siitä, että täällä on tällainen puolustuslinna, vaikuttaa tapahtumiin.

”Kivi on lujempaa ainesta kuin pergamentti.
Pergamentille kirjoitetaan
ja piirretään rajat,
pergamentti on nahkaa.
Linna on kiveä.

Muutama tuhat ratsua ja miestä ei
koskaan ole pahitteeksi,
pari tukevaa linnoitusta ja riittävästi
ruutia ja tykkejä,
ne ikään kuin selventävät ajatuksia
neuvotteluissa,
tulee pilkut ja pisteet oikeaan
paikkaan.”

Kivikään ei kuitenkaan aina auttanut isoissa mullistuksissa. Ruotsalaiset pitivät Olavinlinnaa valloittamattomana, mutta lopulta 1714 venäläiset saartoivat linnan ja saivat myös haltuunsa. Neljä vuotta aiemmin oli Pietari Suuri jo seurannut joukkojensa Viipurin-valtausta. Ruotsi kuitenkin sai Olavinlinnan takaisin 1721 Uudenkaupungin rauhassa, kunnes linna taas 1743 päätyi venäläisille, joiden hallussa se säilyi Suomen itsenäistymiseen 1917 asti.

Mutta mitä tuo tulevaisuus?

”Sadan tai kolmensadan,
viidensadan
tai sadantuhannen
vuoden kuluttua,
onko taivas yhtä sininen?
Kohoavatko tornit yhä?”

Kukaan ei tiedä, mutta asiat ovat nykyisin kimurantimpia kuin 500 vuotta sitten.

”Mikään kivinen varustus
ei enää voi tarjota suojaa.
Suojeleeko meitä tuhon uhka?”

Lassi Nummi lienee tarkoittanut ns. kauhun tasapainoa. Aulis Sallisen musiikki joka tapauksessa säilyy. Se on taas kerran kauniin melodista, jota voisi hyvin kuunnella ilman laulajiakin. Isoja yllätyksiä ei Sallinen tarjoa, vaan sävelkieli on tuttua niille, jotka hänen aikaisempaa tuotantoaan tuntevat. Musiikki liikkuu tilanteesta ja tunnelmasta toiseen, välillä marssien, välillä kevyesti renkutellenkin.

Harmi vain, että Linna vedessä on vaikea esittää jossakin muualla kuin Olavinlinnassa. Ei kuulija pääse teoksen sisälle ollenkaan samalla tavalla Musiikkitalossa tai Sibeliustalossa. Eikä näytä olevan ohjelmistossa ensi vuonna Olavinlinnassakaan. Toivottavasti äänilevy tehdään.

Laulajat kantaesityksessä olivat sopraano Tiina-Maija Koskela, mezzo Tuija Knihtilä, tenori Jussi Myllys ja baritoni Tommi Hakala. Kertoja oli Jukka-Pekka Palo. Oopperajuhlaorkesterin soittajista koottua 17 soittajan kamariorkesteria johti Ville Matvejeff. Esityksen oli ohjannut Kari Heiskanen. Esityksen kesto oli tunti ja 20 minuuttia.


kari.naskinen@gmail.com

torstai 6. heinäkuuta 2017

Miksei sanota, vaan leperrellään?

Luin aamun lehdet ja otti päähän taas kerran. Miksi haastateltavat eivät sano, vaan toimittajien mukaan kaavailevat, korostavat, kuvailevat, lisäävät, naurahtavat, paljastavat, pohtivat, tietävät ja vihjaavat? Nämä kaikki verbit tänä aamuna kahdesta sanomalehdestä.

Eivätkö toimittajat osaa kirjoittaa haastateltavien sanomisia niin, ettei niitä tarvitse tällaisilla deskriptiivisillä verbeillä täydentää? Vai tyhminäkö meitä lukijoita pidetään?

Ennen oli aina hauska lukea juttuja Jääkiekkoliiton entisestä puheenjohtajasta Kalervo Kummolasta: koska Kummolan lempinimi oli ”Rautakansleri”, niin haastatteluissa hän aina ”jyrähti”.

Kannattaisi lukea Ernest Hemingwayn kirjoja. Niissä ihmiset sanovat, eivätkä lepertele.

Sekin on höhlää, että haastateltavat esiintyvät eilen painetussa lehdessä useimmiten preesensissä: sanoo tai kertoo. Aivan kuin haastateltava sanoisi aina tuota samaa asiaa. Loogisempaa olisi, että haastateltava pantaisiin puhumaan imperfektissä, sillä niinhän asia on, kun lehti myöhemmin vasta ilmestyy.

kari.naskinen@gmail.com