sunnuntai 17. joulukuuta 2017

Kaikkien aikojen parhaat suomalaiset iskelmät

Nyt on käynnissä äänestys siitä, mitkä ovat kunkin EU-maan parhaat laulut. Kevyestä musiikista on kysymys, ja laulut jaetaan kuuteen eri ryhmään. Osallistun tietenkin äänestykseen, mutta sen pohjaksi tein ensin parhaiden iskelmien listan ilman mitään ryhmäjakoja. Tässä kymmenen parasta suomalaista iskelmää (aakkosjärjestyksessä), mutta kuitenkin niin, että otin mukaan vain yhden kappaleen/säveltäjä, jotta mukaan pääsi muitakin kuin Toivo Kärjen ja Unto Monosen iskelmiä:

Etkö uskalla mua rakastaa (Erik Lindström)
Haaveita tanssilavan luona (Toivo Kärki)
Niittykukkaset (Matti Siitonen)
Punatukkaiselle tytölleni (Olavi Virta)
Rakkaus on lumivalkoinen (Jussi Hakulinen)
Ruusu joka vuodesta (Erkki Friman)
Satumaa (Unto Mononen)
Täysikuu (Henry Aaltonen)
Viimeisestä illasta (Kaj Chydenius)
Vähemmän kiirettä, enemmän aikaa (Reino Markkula)

Kun alkuun pääsin, lavensin listaa niin, että sain 50 täyteen ja kelpuutin mukaan myös käännösiskelmiä, ja tässä seuraavat 40:


Akselin ja Elinan häävalssi (Heikki Aaltoila)
Albatrossi (Juha Vainio)
André (Kari Litmanen)
Autiotalo (Pertti Neumann)
Delfiinipoika (Hugo Friedhofer)
Enkelin silmin (Matti Puurtinen)
Ensi kerran – Come Prima (Enzo Paola)
Eva (Benedict Silberman)
Hopeinen kuu (Gualtiero Malgoni)
Hymyilit silmin kirkkain (Esa Pakarinen)
Isoisän olkihattu (Tapio Rautavaara)
Jurmalan taikaa (Larissa Kvint)
Keskiyön aikaan (Mike Chapman)
Kuin pieni kaarnavenho (Reijo Määttä)
Kurjet (Frenkel Jan Abramovitsh)
Kuulut mulle vain (Price Chilton)
Lago Maggiore (Benny De Weille)
Minä rakastan sua (Teppo Ruohonen)
Missä muruseni on (Jenni Vartiainen)
Monika Monika Monika (Olavi Karu)
Moskovan valot (Tihon Hrennikov)
Olisitko Hän? (Jarmo Simola)
Paratiisi (Rauli Somerjoki)
Portugalin huhtikuu (Raul Ferrao)
Punaiset lehdet (Pentti Viherluoto)
Päivänsäde ja menninkäinen (Reino Helismaa)
Rakkauden aamu (Camillo Blanes)
Rakkauden ruletti (Erkki Hällström)
R - a - k - a - s (Jukka Kuoppamäki)
Romanssi (Nils-Eric Fougstedt)
Ruusuja hopeamaljassa (Hannes Konno)
Saarenmaan valssi (Raimond Valgre)
Sata kelloa (Romolo Grano)
Sinä iltana tähdet (Jukka Koivisto)
Taulu (Raimond Pauls)
Tsingis Khan (Ralph Siegel)
Tule luoksein iltarusko (Rauli Nordberg)
Valoa ikkunassa (Eino Hurme)
Vie meidät rakkauteen (Leo Leandros)
Volare (Domenico Modugno)

Koska tällainen lista on pelkästään henkilökohtainen, siihen vaikuttavat monien laulun kohdalla se, että ne liittyvät joihinkin oman elämän tapahtumiin, esimerkiksi niihin kaikkein romanttisimpiin.

Tanskalaisen toimittajan Jeppe Marslingin alulle panemassa äänestyksessä on tehty jaottelu rakkauslauluihin, luontoon ja vuodenaikoihin, vapauteen ja rauhaan, perinne- ja kansanlauluihin, uskonnollisiin lauluihin ja lastenlauluihin. Suomessa äänestystä ovat järjestämässä Suomen laulajain ja soittajain liitto (Sulasol) sekä neljä musiikkialan oppilaitosta. Tulokset julkistetaan Eurooppa-päivänä 9.5.
kari.naskinen@gmail.com

perjantai 15. joulukuuta 2017

Tannerin johdolla kohti eurooppalaista modernisaatiota

Kuva on Vähäväkisten osuusliikkeestä Turussa, jossa Väinö Tanner toimi kaupanhoitajana 1903-05. Kun Suomen osuustukkukauppa (OTK) perustettiin, toimi Tanner sen ensimmäisenä toimitusjohtajana 1917-18. Tällä viikolla järjestettiin Edistysmielisen osuuskauppaliikkeen 100-vuotisjuhla Helsingissä. Siellä oli yhtenä esiintyjänä muusikko Jussi Raittinen, jonka isä Paavo Raittinen oli E-liikkeen keskusjärjestön Kulutusosuuskuntien keskusliiton (KK) johtokunnan jäsen yli 30 vuotta.

Nyt kuitenkin enemmän E-liikkeestä yleensä ja Tannerista, joka taas on ajankohtainen Lasse Lehtisen uuden Tanner-kirjan ansiosta. Lehtisen mielestä Tanner oli Suomen itsenäisyyden ajan ensimmäisten 50 vuoden merkittävin yksittäinen vaikuttaja politiikassa ja taloudessa. Paavo Haavikon mukaan maailmansotien välinen aika oli Suomessa peräti ”Tannerin tasavalta”.

Juhlapuheen tilaisuuteen oli valmistanut Pohjoismaiden historian professori Markku Kuisma, joka yllättävän sairauden takia ei kuitenkaan päässyt esittämään sitä, mutta juhlavieraat saivat puheen painettuna. Siinä Kuisma toteaa, että vaatimattomista oloista lähtenyt Väinö Tanner pääsi toteuttamaan liikemiesvaistojaan osuusliikkeessä ja juuri tästä liikelinnakkeestaan nousemaan valtiollisen ja taloudellisen vallan ylimpiin sisäpiireihin. Osuusliikkeen menestyksekäs kasvu tuki Tannerin asemaa myös valtiollisen suurteollisuuden harmaana taustavaikuttajana.

Tannerin seuraajat OTK:n toimitusjohtajina olivat Julius Alanen 1918-52 ja Uuno Takki (1952-66), joka jo Lahden kaupunginjohtajan viran jätettyään toimi OTK:n hallinnollisena johtajana 1942-52.

”Alanen ja Takki olivat Tannerin tavoin suuren luokkaretken osanottajia ja aikaansaannoksia. Vilkas säätykierto ja eliittien avautuminen alaspäin, tulokkaille, on yleensäkin dynaamisen kehityksen perusedellytyksiä. Osuusliikkeet olivatkin keskeinen osa eurooppalaista modernisaatiota: kansalaisuuden ja kansalaisyhteiskunnan syntyä, demokratian läpimurtoa ja sopeutumista globaalin kapitalismin markkina-aallokkoon”, kirjoittaa Kuisma.

KILPAILU KIRISTYI JA
ÄÄNENPAINOT KOVENIVAT

Kaikki eivät tietenkään hyvällä katsoneet uutta tulokasta markkinakapitalismin aallokossa. Yksi näkyvimmistä kriitikoista oli Puunjalostusteollisuuden keskusliiton asiamies Axel Solitander, josta 1930 tuli P.E. Svinhufvudin hallituksen ammattiministeri kauppa- ja teollisuusministeriöön. Solitanderin taustavoimana jyskytti 90 prosenttia Suomen viennistä. Solitanderin mielestä osuustoiminta oli ”holhottua joukkotoimintaa”, joka rapautti markkinaehtoista talousdynamiikkaa.

Solitander korosti, että pienen maan on pysyttävä vapaan kapitalistisen järjestelmän pohjalla ja torjuttava valtion holhoamaa kollektivismia. Kuisman mukaan tällainen kritiikki kertoo siitä, millaisessa poliittisessa toimintaympäristössä osuusliike on kaiken aikaa toiminut.

Osuustoiminta ei ollut vain vasemmistolaista bisnestä. Suomessa toimi myös porvarillis-maalaisliittolainen pellervolaisuus. Molempien sisälle mahtui monia sävyjä: E-liikkeeseen syvää punaista ja maltillisen porvarillista keltaista, pellervolaisuus oli sinivalkoista, kansallispankkilais-vanhasuomalaista porvarillisuutta.

Kuisman mukaan molempien pääsuuntien perusideat muistuttivat pohjimmiltaan toisiaan. OTK:n ja Elannon suurmies Väinö Tanner puhui osuusliikkeestä sosialismina siinä missä Pellervo-seuran perustajaisä Hannes Gebhard puhui kolmannesta tiestä. Kuisma: ”Herrat taisivat tarkoittaa samaa.”

Gebhard selitti kolmatta tietä niin, että ”se on vähäväkisten, suurten pääomain omistajien rajattomasta kilpailusta kärsivien rauhallinen pyrkiminen omin voimin, mutta yhdistyneinä, parantamaan asemaansa. Pellervolaisesta yhdistelmästä kohosivat 1900-luvun alussa Valio, osuuspankit, SOK ja vähän myöhemmin Metsäliitto.

Pellervolainen ryhmä oli alkujaan Suomalaisen puolueen aikaansaannos. Sen aktivistit olivat perustamassa myös Kansallis-osake-pankkia 1889 ja Pellervo-seuraa 1899. Vahvimman paikan pellervolaisen ryhmän sisarliikkeenä otti myöhemmin Maalaisliitto, joka 1907 irtautui Suomalaisesta puolueesta ja veti mukanaan emopuolueensa enimmät talonpoikaiset kannattajat.

KOP ja PUNAPÄÄOMA

Molemmat osuustoiminnalliset leirit tunsivat luontaista vetoa afäärifennomaanien finanssilinnakkeeseen KOP:iin. Se oli siivittänyt nousuun suomenkielisen keskiluokan, kun taas raha-aatelin Yhdyspankki oli sidoksissa sekä mieleltään että kieleltään toista maata. Kuisma kirjoittaa:

”OTK:n yhteys Kansallispankkiin oli sekä vanha että kestävä. Sen oli sinetöinyt pankin pääjohtajan J.K. Paasikiven ja Tannerin kädenpuristus kevään 1918 verisissä jälkitunnelmissa. Tämä molemmissa leireissä kiistelty yhteys oli merkitykseltään arkista pankkisuhdetta tuhatkertaisesti merkittävämpi poliittis-valtiollisena vertauskuvana. Se viittoili kansallisen yhteistyön ja rauhanomaisen rakentamisen mahdollisuuksiin, ja juuri siksi tästä epäpyhästä rahaliitosta pidettiin kiinni vaikeinakin aikoina.”

Punapääoman suuruuden loppu tuli kuitenkin eteen, eikä KOP enää pystynyt sitä pelastamaan. KOP tuki OTK:n korvanneen EKA-yhtymän tervehdyttämistä 1980-90-luvuilla kaikin keinoin, mutta aivan loppuun se ei mennyt:

”Kun liikalastissa ja uppoamisvaarassa uineesta KOP:sta oli tyhjennettävä lastia, pankin sisäpiirin jäsenet kipusivat kuin luonnonlain voimalla pelastettavien jonossa aatteellis-yhteiskunnallisesti kaukaisempien ohi. KOP:n linja muovattiin ristiriitaisten taloudellisten ja poliittisten paineiden alla.”

Syksyllä 1993 hakeutui 30 000 työntekijän EKA-yhtymä yrityssaneeraukseen. Vakuutusyhtiö Kansan vuoro tuli pian tämän jälkeen ja Rakennusliike Haka teki konkurssin keväällä 1994. Tällä viikolla juhlittiin sataa E-vuotta, ja jäljellä ovat nyt kauppaliike Tradeka, ravintolayhtiö Restel ja puolittain myös helsinkiläinen alueosuuskauppasooloilija Elanto.

kari.naskinen@gmail.com

tiistai 12. joulukuuta 2017

Florence Pugh on shakespearelainen pahis

Tämän vuoden ensi-iltaelokuvissa on ollut kaksi vaikuttavaa naisroolia: Jackie Kennedyä esittää Jackie-elokuvassa Natalie Portman ja nyt tekee Florence Pugh hurjan roolin Lady Macbethissa. Florence Pugh on ainakin Suomessa ollut tuntematon näyttelijä ennen tätä, mutta nyt jyrähtää. Vaikka elokuva ei perustu Shakespearen Macbethiin, on elokuvan päähenkilö Katherine samalla tavalla kädet veressä – eikä tunnu missään, koska Katherine on pahan ruumiillistuma.

Elokuva perustuu Nikolai Leskovin 100-sivuiseen romaaniin Mtsenskin kihlakunnan Lady Macbeth, joka julkaistiin ensimmäisen kerran Fjodor ja Mihail Dostojevskin Pietarissa ilmestyneessä Epoha-lehdessä vuonna 1865. Niin vetävä ja tiivis on tämän pienoisromaanin tarina, että nyt siitä on tehty jo viisi elokuvaa. Lisäksi Dmitri Shostakovitsh sävelsi sen oopperaksi 1934, Suomen kansallisoopperan ohjelmistossa se oli kevätkaudella 2017.

Lady Macbeth on William Oldroydin ensimmäinen pitkä elokuva. Tapahtumat on siirretty Venäjältä jonnekin Englannin syrjäiselle maaseudulle, jossa Katherine naitetaan maakauppojen yhteydessä kartanonomistajan pojalle Alexanderille. Leskovin romaania en ole lukenut, mutta Shostakovitshin oopperasta se monin paikoin poikkeaa. Joka tapauksessa eletään 1800-luvun jälkipuoliskoa ja asiat menevät päin mäntyä. Alexander ei jostakin syystä pysty makaamaan nuoren vaimonsa kanssa, mutta pitää kovaa komentoa. Kun mies sitten lähtee pitkälle työmatkalle, Katherine käyttää tilaisuuden hyväkseen ja alkaa piehtaroida komean tallirengin kanssa. Sotkuhan siitä syntyy, eikä sotkua saada selvitetyksi ilman murhia.

Kertomus on jämäkkä ja Florence Pugh istuu siihen kuin kuolettava nuija päähän. On intohimoa, vääryydenkostamista ja vapaudenkaipuuta. Kaikkea tätä pitää hallinnassaan Florence Pugh mestarillisesti.

Yhtä häjyä akkaa en ollut elokuvissa pitkään aikaan nähnyt. Tämän kihlakunnan Lady Macbeth on niin kovan luokan kylmäverinen tekijä, että hänen ei tarvitse edes juonitella, vaan kaiken pahuuden hän pystyy viemään läpi tuosta vain. Kärsiä saavat heikommat. Oopperan lopussa Katerina heittäytyy jokeen ja ilmeisesti hukkuu, elokuvan loppu on arvoituksellisempi.

Maininnan ansaitsee myös kuvaaja Ari Wegner, joka on luonut Lady Macbethin kuvamaailmasta kuin kuvataideteoksen. Asetelmat ovat sellaisia, että kuvista puuttuvat vain maalausten kullatut kehykset. Ristiriita tapahtumille on valtava, mutta samalla nämä rauhalliset asetelmat kuvaavat hienosti sitä rauhallista kylmyyttä, mitä Katherine edustaa.

kari.naskinen@gmail.com

maanantai 11. joulukuuta 2017

Tv-kritiikki loppunut

Lehdissä arvostellaan kirjoja, näytelmiä, konsertteja, elokuvia ja kuvataiteita, mutta ei enää varsinaisesti televisio-ohjelmia. Lehtien pienet ennakkojutut ohjelmista voidaan luokitella lähinnä ohjelmien markkinoinniksi. Jälkikäteisarvosteluja ei harrasteta. Helsingin Sanomistakin tv-kritiikki loppui, kun Jukka Kajava kuoli 2005.

Enää ei ilmesty edes televisioon erikoistuneita lehtiä, kun Katso-lehti kymmenkunta vuotta sitten muuttui jonkinlaiseksi ”juorulehdeksi”. Kauan aikaa sitten, kun radiokin oli vielä uusi vehje, ilmestyi ensin Radiokuuntelija-lehti 1930-luvulta alkaen muuttuen myöhemmin Radiokuuntelija-tv:ksi ja sen jälkeen tuli Antenni-lehti. Katso-lehti alkoi ilmestyä 1960-luvun alussa ja teki itselleen tunnettuutta jakamalla vuosittain Telvis-palkinnot lukijoiden parhaiksi äänestämille tv-esiintyjille (eniten palkintoja saivat alkuun Teija Sopanen ja Heikki Kahila).

Kun televisio oli 1960-luvulla saavuttanut melkein joka kodin, oli tv-arvostelu normaalia aineistoa sanomalehdissä. Niin tärkeäksi tiedotus- ja viihdevälineeksi televisio koettiin, että esimerkiksi kirjallisen korkeakulttuurin Parnasso-lehti antoi tv-arvosteluille säännöllisesti paljon tilaa, arvostelijoina olivat Heikki Peltonen, Pekka Suhonen, Max Rand ja Hannu Taanila. He käsittelivät yksittäisten ohjelmien lisäksi laajempia kokonaisuuksia, jolloin arviointeja tehtiin esimerkiksi koko viikon ohjelmatarjonnasta. Lisäksi Erno Paasilinna
lähestyi aihetta Yleisradion koko ohjelmapolitiikkaa peraten.

Oman kritiikkivaiheensa muodosti Eino S. Revon johtajakausi Yleisradiossa. Silloin haukuttiin kaikki, ja varsinkin porvarillinen lehdistö pani ”Reporadiota” halvalla. Runsaasti aineksia tähän ajojahtiin saatiin Reino Paasilinnan yhteiskunnallisista dokumenttiohjelmista, ja teatteriohjelmistosta siksi, että teatteripäällikkönä oli vasemmistolainen Timo Berghom.

Pahin oli joka tapauksessa Repo. Hänet oli 1965 valittu Ylen pääjohtajaksi Keskustapuolueen miehenä. Kuka kukin on kirjassa Repo ilmoitti olevansa sitoutumaton liberaali, mutta poliittinen kritiikki sijoitti hänet pian selvästi vasemmistolaiseksi. Tähän vaikutti sekin, että Repoa jäi kovimman painostuksen aikana puolustamaan vain SKDL:n ja SKP:n Kansan Uutiset.

Repojahdin kärjessä olivat Kokoomuksen Uusi Suomi ja Aamulehti, ja kovimpina kriitikoina kirjoittivat lehtiin Georg C. Ehrnrooth, Paavo Hiltunen, Kauko Kare, Eeles Landström ja Reino ”Palle” Palmroth.

Niin vaikeaksi tilanne koettiin myös SDP:ssä ja kepussa, että miestä piti vaihtaa vaalitappioiden pelossa. Revon tilalle Ylen pääjohtajaksi valittiin 1970 puoluesihteeri Erkki Raatikainen, joka pystyi selvästi hiljentämään kritiikkiä, vaikka Juha ”Watt” Vainiokin lauloi, ettei ”välitä kuulla yhtään uutista Raatikaisen tuutista”.

Nykyisin tilanne on rauhallinen. Tv-kanavia on niin paljon, että kokonaisuus ei ole kenenkään hallussa. Erilaisista tuuteista tulee hyvää ja huonoa, hyvinkin erinomaista, mutta myös puhdasta roskaa. Julkista kritiikkiä ei kuitenkaan ole. Tämä on yllättävää, koska televisio on joka tapauksessa se tiedotusväline, joka mediana tavoittaa suurimman osan suomalaisista. Lukuarvoa tv-arvosteluilla varmasti olisi.

kari.naskinen@gmail.com

lauantai 9. joulukuuta 2017

Suomi työntää rollaattoria

Kuvassa eivät ole suo, Jussi ja kuokka, vaan vesivoimalatyömaa, Vilho ja leka. Vilho on päähenkilö Lahden kaupunginteatterin ja Teatteri 2.0:n yhteistyönäytelmässä Merkkipäivä. Kun on juuri nähnyt Lahden teatterin massiivisen Täällä Pohjantähden alla, on Taija Helmisen kirjoittama näytelmä kuin jatkoa sille. Se kertoo hyvinvointi-Suomen kasvutarinaa tavallisten ihmisten näkökulmasta, alkaen sodanjälkeisistä nousun vuosista ja päättyen Vilhon hautajaisiin terveyskeskuksen vuodeosastolla pitkään kestäneen jakson jälkeen.

Näytelmä perustuu Vilhon roolin näyttelevän Taisto Reimaluodon tekemiin haastatteluihin. Runkona on hänen isänsä tarina, joka alkaa kuin ne monet tarinat silloin aikoinaan: muutetaan Kainuusta Helsingin laitamille, päästään hyvin töihin, ostetaan osakeasunto, autokin on, sitten tehdään omakotitalo ja sen jälkeen vielä kesämökkikin. Vaimo on sairaanhoitaja. Kaikki kuitenkin romahtaa, kun alkavat Vilhon sairaudet, sairauseläkkeellä 26 vuotta. Lopussa näytelmä on kuin dramatisoitua esitystä psykohistorioitsija Juha Siltalan kirjoista Suomalainen ahdistus (1992) ja Muutokset hyvinvointivaltion ajasta globaaliin kilpailuun (2004).

Ennen kuolemaansa Vilho tapaa terveyskeskuksessa vielä Suomen, joka liikkuu rollaattorin kanssa.

”Sinäkin oot hyväkuntosen näkönen”, sanoo Vilho.

”Ei kuule eipä tässä hurraata huudella särkee niin saatanasti”, vastaa merkkipäiväänsä juuri viettänyt Suomi.

Kun näytelmän käsiohjelmaan on painettu koko näytelmä, voin lainata myös Vilhon vaimon pitkää monologia, jossa hän välikommenttina sanoo kaikille edistyskiimassa oleville Thaimaan-matkustajille, bemareita kirittäville konsulteille, keskikaupungin urheilijaneidoille ja poliittiseen verenkiertoon imeytetyille, että nyt saa riittää:

”Minä oon koko ikäni soutanut, aamusta iltaan, palkkatöissä, seurakunnassa, perheessä, kylillä ja kaupungilla. Koko elämäni olen uskonut siihen, että lopussa kiitos seisoo. Ja seisooko se kiitos siellä, mitä? No mitä luulette? Ei se siellä seiso! Ei!”

Äiti sanoo, että hän ja hänenkaltaisensa ovat joutuneet ulos kuvasta, reunojen ulkopuolelle. ”Ne kuvan reunat tulee vielä saamarin tutuiksi jokaiselle juhlaviirinheiluttajalle. Kun niitä kuvan ulkopuolella olevia ihmisiä tulee tarpeeksi, voitte olla varmoja, että se syrjään siirrettyjen paikka näkyy ja kuuluu! Siellä kuulkaa torvet soi!”

Kuvavertaus kuuluu näytelmään, sillä perheen poika katselee vanhoja valokuvia sen jälkeen, kun molemmat vanhemmat ovat kuolleet. Albumit täynnä merkkipäiviä, aivan kuin kaikki olisi ennen ollut yhtä juhlaa. Kuvat kertovat hyvinvointivaltion nousukaudesta, mutta lopulta myös siitä laskukaudesta, joka koskee osaa suomalaisista. Näytelmä on siis leimallisesti poliittinen, jollaiseksi se muuttuu varsinkin väliajan jälkeen. Loppuosa näytelmästä on lyhyt, Suomi työntää sinivalkoisessa verkkaripuserossaan rollaattoria ja kaik on mänt, Tai se on mennyt niiltä, jotka siellä reunojen ulkopuolella ovat.

Taisto Reimaluoto, Patriikka Pohjanheimo ja Aleksi Lavaste vievät Kaisa-Liisa Logrénin ohjaamaa näytelmää taitavasti eteenpäin. Katsojan on mukava olla perheen kanssa ennen väliaikaa, huumoria on mukana, kunnes väliajan jälkeen tunnelma vaihtuu syrjäytymisen ja osattomuuden lohduttomuuteen. Pohjantähden alla ei enää ole hyvä olla, kansa on taas jakautunut. Ei tietenkään yhtä rajusti kuin sata vuotta sitten, mutta äidin sanoin joka tapauksessa ”nyt on kyllä paskat talkoot. Eihän tämän näin pitänyt mennä, että vahvimmalle ja vahvimman mukaan rakennetaan.”

HUUTAVAN
ÄÄNI KORVESSA


Taisto Reimaluoto on tehnyt paljon yhteistyötä Kristian Smedsin kanssa, siksi lainaan tähän yhtä repliikkiä Smedsin näytelmästä Huutavan ääni korvessa (Kajaani 2001), jossa niin ikään ajetaan rollaattorilla:

”Ketkä sitten muodostavat sen köyhälistön? Kaikki me, jotka olemme jo ajat sitten pudonneet tämän yhteiskunnan ulkopuolelle, kaikki me joista kukaan ei välitä, joiden yli kävellään, joita kartetaan ja vihataan, kaikki me jotka tämä fiksujen ja rikkaiden terrori on jo itse asiassa tappanut, kaikki asunnottomat pummit, metsien miehet, alkoholistit ja nistit, huorat, asosiaaliset tapaukset, henkisesti häiriintyneet, kaikki ne kaduille irti lasketut avohoitopotilaat veitset taskuissa…”

kari.naskinen@gmail.com

perjantai 8. joulukuuta 2017

Joulumaa, jonninjoutava naisten elokuva

Viime vuosina on lätisty siitä, etteivät naiset ole päässeet riittävästi tekemään elokuvia. On ollutkin 2000-luvullakin sellaisia vuosia, ettei Suomessa ole valmistunut yhtään naisen ohjaamaa elokuvaa. Tilanne on kuitenkin jo selvästi muuttunut, tänä vuonna teattereihin tulevista 32 elokuvasta on naisten ohjaamia 13. Yksi näistä on Inari Niemen Joulumaa, jonka on kuvannut Sari Aaltonen, ja tekijöiden nimilista on muutenkin naisvoittoinen.

Elokuva kertoo kolmesta naisesta ja kolmesta miehestä, joiden ihmissuhteissa ei kaikki ole kunnossa. Tätä tyypillistä jorinointia, josta ei pääse puusta pitkään. Kai elokuvasta pitäisi jotakin naisnäkökulmaa löytää, mutta eipä tarttunut. Hyvät näyttelijät näyttelevät hyvin, mutta Inari Niemen käsikirjoitus ei ole lähtenyt lentoon.

Kahdessa asiassa tämäkin naiselokuva on samanlainen kuin miesten nykyisin tekemät elokuvat: ilmakuvia on otettu niillä kauko-ohjattavilla lentohänkkyröillä ja tietenkin ”naidaan” niin että petivaatteet pöllyävät. Mitätöntä.

Elokuvan nimi on Joulumaa, jotta se vetäisi katsojia tullessaan teattereihin näin joulun alla. Mikään varsinainen jouluelokuva se ei silti ole, aivan samaan sisältöön olisi päästy missä muussa ajankohdassa tahansa.

Sellaistakin on jo ehdotettu, että elokuvien tekemiseen pitäisi saada sukupuolikiintiöt. Ruotsissa tietenkin tähän on kiinnostuneena tartuttu, mutta lakia ei luultavasti vielä ole säädetty.

kari.naskinen@gmail.com

torstai 7. joulukuuta 2017

Urheilutaide on vaikea laji

Lahdessa on kuluneena syksynä paljastettu kaksi urheilijapatsasta, urheilukeskukseen mäkihyppääjää ja jäähallin edustalle jääkiekkoilijaa kuvaava patsas. Urheiluväki on ollut tyytyväinen, taideväki vähemmän. Itsenäisen Suomen historiaan suuret urheilumenestykset kuuluvat oleellisena osana, joten urheilijapatsaita on tehty runsaasti. Näkökulmista riippuen on onnistuneita ja epäonnistuneita.

On vaikea laji. Asiantuntijoita on paljon. Taidegalleriassa näkee taideteoksen 500 kuvataiteesta kiinnostunutta ihmistä, mutta ulkona olevan patsaan arvostelee jokainen ohikulkija.

Tuli asia mieleen, kun Lahdessa avattiin kuvanveistäjä Toivo Pelkosen (1933 - 2006) näyttely. Pelkosen julkisia töitä Lahdessa ovat Siiri Rantasen hiihtäjäpatsas (1998) ja urheilukeskuksen pääkatsomon päädyssä oleva reliefi (1984), jonka aiheina ovat mäkihyppy, hiihto, yleisurheilu ja jalkapalloilu. Ovat tämän lajin parhaimmistoa.

Hiihtäjät ja juoksijat ovat Suomen urheilijapatsaissa enemmistönä. Hiihtäjäpatsaita on ainakin Anjalankoskella (Heikki Hasu; hyppää myös, koska oli yhdistetyn kilpailija), Haminassa (Sulo Nurmela), Valkeakoskella (Veikko Hakulinen), Pellossa (Eero Mäntyranta), Pyhäsalmella (Helena Takalo) ja Lahdessa toinenkin, joka ei kuitenkaan kuvaa ketään nimettyä urheilijaa. Juoksijoita on ikuistettuina Kuopiossa (Hannes Kolehmainen), Peräseinäjoella (Ville Ritola), Vehmaalla (Albin Stenroos), Kouvolassa (Ilmari Salminen), Keravalla (Volmari Iso-Hollo), Helsingissä (Paavo Nurmi, Lasse Viren), Turussa (Paavo Nurmi), Myrskylässä (Lasse Viren) ja Tampereella (3000 metrin estejuoksu). Lisäksi Rekolassa on Taisto Mäen muistolaatta.

Pesäpallopatsaita on Haminassa, Kouvolassa, Helsingissä, Jyväskylässä, Vimpelissä ja Loimaalla. Lahti on voittanut toiseksi eniten mestaruuksia, mutta patsasta ei ole. Sellainen kuitenkin saataisiin, jos Koulupuistossa olevalle Lumisota-patsaalle annettaisiin uusi nimi.

Harvinaisempaan lajivalikoimaan kuuluvat nyrkkeilijä Gunnar Bärlundin patsas Helsingissä, saman lajin Pentti Hämäläisen patsas Kotkassa, jalkapalloilija Jari Litmasen patsas Lahdessa, moottoripyöräilijä Jarno Saarisen patsas Turussa ja jääkiekkoilija Erkki Laineen patsas Lahdessa. Painija Verner Weckman on saanut muistomerkin Loviisaan.

TOIVO PELKONEN

Urheilukaupunki Lahden urheiluaiheisista veistoksista parhaat ovat Toivo Pelkosen kaksi työtä ja helsinkiläisen Viktor Janssonin Hiihtäjä-veistos (1938). Pelkosen veistoksia on nyt esillä Keskustalon valokäytävällä (Aleksanterinkatu 12). Samassa näyttelyssä on veistoksia hänen oppilaanaan olleelta Reijo Hutulta ja edelleen Hutun oppilaana olleelta Matti Vesaselta. Näyttelyn nimi onkin Jatkumo, ja se on avoinna 17.12. asti. Tämän jutun kuvassa on Pelkosen Portailla-veistos (1995).

Toivo Pelkonen oli kotoisin menetetystä Karjalasta Räisälän pitäjän Siirlahden kylästä, johon taidemesenaatti Juho Lallukka avasi ensimmäisen kauppansa 1878. Evakkomatka vei Pelkoset Eurajoelle, jossa kansakoulunopettaja kiinnitti huomionsa Toivon piirtäjänlahjoihin ja antoi ymmärtää, että pojassa olisi ainesta kuvataiteilijaksi. Niinpä Toivo Pelkonen lähti Helsinkiin, jossa pääsi Taideteollisen oppilaitoksen iltakouluun 16-vuotiaana ja myöhemmin Taideakatemiaan. Kurssimuotoista opiskelua hän jatkoi Ruotsissa, Puolassa, Unkarissa ja Yhdysvalloissa, jossa hän perheineen asui Chicagossa 1978-81.

USA:ssa Pelkonen sai ison tilaustyön katoliselta kirkolta Illinoisissa, ja tämän työn tuloksena syntyi kahdeksan pyhimyksen veistossarja. Pelkonen voitti myös kansainvälisen kutsukilpailun Vietnamin sodan muistomerkin tekemisestä.

Pelkosen töitä on nyt mm. Kansallismuseossa, Ateneumissa, Amos Anderssonin taidemuseossa, Urho Kekkosen museossa, Ruotsin kuninkaallisessa rahakammiossa, Lahden historiallisessa museossa sekä presidenttien Mauno Koiviston, Ronald Reaganin ja Jimmy Carterin kokoelmissa. Rahakammio viittaa siihen, että Pelkonen oli myös Suomen tunnetuimpia mitalitaiteilijoita. Esimerkiksi yleisurheilun MM-kisojen juhlarahan 1983 hän muotoili yhdessä Pertti Mäkisen kanssa.

Toivo Pelkosen viimeiseksi merkittäväksi työksi jäi kenraali A.F. Airon patsas, joka paljastettiin Heinolan Maaherranpuistossa 2003.

kari.naskinen@gmail.com

 

keskiviikko 6. joulukuuta 2017

6.12.

Itsenäisyyspäivänä puoli vuosisataa sitten 6.12.1967 kalastaja Pentti Linkola (34) piti puheen radiossa:

”Viisikymmentävuotias Suomi – maa, jossa ihmiset jo koulun penkillä piiskataan ja pelotellaan puolikuoliaiksi uhkailemalla nykyajan kiristyneillä vaatimuksilla, jossa koulutusyhteiskunta, kilpailuyhteiskunta vaatii yhä huimaavampia suorituskykyjä, yhä pilviä hipovampaa koulutustasoa.

Yhteiskunta vaatii sitä ja vaatii tätä kansalaiseltaan – aivan kuin natsi-Saksassa – eikä suinkaan halua antaa ihmiselle. Ne jotka eivät halua pingottaa tai läähättää, vaan elää ja tulla onnellisiksi, se sysää syrjään ja polkee jalkoihinsa.

Maa, jossa ihmisiltä ollaan riistämässä viimeisetkin tilaisuudet tehdä tervettä, ihmisarvon mukaista työtä omin käsin ja kourin metsissä, tuoksuvilla pelloilla ja kalarannoilla, heidät marssitetaan massoina suuriin tehdashalleihin ja jättiläisvarastoihin kuin harmaat rottalaumat.

Tämä paljaaksi hakattujen metsien ja pilattujen vesistöjen ahne, köyhtyvä maa, hullujussien ja caterpillarien luvattu maa, jossa suomalainen maisema, kaiken elämämme perusta, mullistetaan raiskioksi – maa, joka taisteli hirvittävän raskaat sodat ja turvasi asemansa ulkopolitiikan mestarien ohjauksessa – vain hävittääkseen rauhan aikana itseltään viihtyvyyden, elämän lämmön ja elämisen taidon. Kova ja kylmä maa, jossa vain hippiet ja rappioalkoholistit tuntuvat säilyttäneen järkensä.

Sinä päivänsankari, sinä rakas oma maa, miksi taivaan tähden vielä varttuneella iällä riennät sokeasti apinoimaan sitä länsimaisen elämänmuodon lajia, joka perustuu mielettömään ihmiskäsitykseen? Etkö tosiaan ymmärrä, ettei ihminen ole muurahainen eikä mehiläinen? Yhtä paljon kuin yhteyksiä toisiin ihmisiin hän tarvitsee yksinäisyyttä ja rauhaa, pimeää ja hiljaisuutta voidakseen elää täysipainoista elämää.

Jo nyt sinun vieraantuneet ja toivottomat kansalaisesi eristäytyvät peltikuoren sisään, kun heidän pitää liikkua isänmaassaan, ajavat itsemurhavauhdilla toisensa kuoliaiksi ja jättävät nämä virumaan maantielle – koska suhdetta lähimmäiseen alkaa sävyttää se tuhruinen vihamielisyys, joka jo kauan on vallinnut suurten maailmankaupunkien slummeissa ja joka on kaikille eläintieteilijöille tuttu ylitiheistä eläinkannoista. Miksi, oi miksi annat kehitykselle ja edistykselle sairaalloisen myönteisen arvovärin, riippumatta siitä, mitä ne tuovat tullessaan?

En mielelläni puhaltaisi tuomiopasuunaa tällaisena päivänä. Haluaisin enemmänkin muistuttaa, että vielä on jäljellä elämänilon saarekkeita, vielä on nuoria, jotka kaikesta huolimatta sittenkin ehtivät ja osaavat pitää hauskaa. Vielä jossakin saa joku hankkia elatustaan pihkaisten puunrunkojen kimpussa syysraikkaassa metsässä tai lämpimän tuoksuisessa navetassa, vielä jossakin puuhailee vanhus, joka osaa elämisen taidon.

Vielä harrastetaan paljonkin hyvää ja hienoa kirjallisuutta, taidetta ja musiikkia, vielä rehottaa jossakin rantalehto, jossa laulaa kuhankeittäjä, ja vielä kohoaa jossakin ylväs tunturi ilman hiihtohissiä. Mutta en voi olla huomaamatta, että tämä kaikki on sellaista suomalaisuutta, tahi yleisinhimillisyyttä, joka väistyy, häviää, sätkyttelee kuolinkouristuksissaan. Pelkään, että seuraavia viittäkymmentä vuotta talousmiesten ja insinöörien lumoissa olevien poliitikkojen talutusnuorassa ei voi kestää kukaan."
kari.naskinen@gmail.com

tiistai 5. joulukuuta 2017

Joulukuussa 1917 olisi nopea Allegro-juna ollut tarpeen

Kuva on Kansallisteatterista 13.1.1918, jolloin siellä järjestettiin kansalaisjuhla Suomen itsenäisyyden tunnustamisen johdosta. Eturivissä istuivat Suomen senaatin jäsenet, eduskunnan porvarillisten ryhmien jäsenet ja hyväksynnän antaneiden ulkovaltojen edustajat. Hyväksynnät oli saatu jo yhdeksältä valtiolta.

Tv-sarjassa Seitsemäntoista senaatin johtaja Oskari Tokoi sanoo senaatin kokouksessa toukokuussa 1917, että itsenäisyyttä kohti pitää edetä, mutta ”pienin askelin”. Askelia sitten otettiinkin, välillä tuli taka-askeliakin, mutta asia edistyi.

Marraskuussa 1917 Lenin ja Stalin allekirjoittivat säädöksen, joka periaatteessa jo salli Suomen itsenäistyä. Heti tämän jälkeen 15.11.1917 eduskunta julistautui äänin 127 - 68 Suomen korkeimman vallan haltijaksi Suomen suuriruhtinaskunnan alueella ja 4.12.1917 Svinhufvudin senaatti luki Suomen itsenäisyysjulistuksen, jonka eduskunta hyväksyi 6.12.1917.

Lopullinen hyväksyntä emämaalta Venäjältä oli kuitenkin vielä saatava. Sosiaalidemokraatit lähettivät asialla Kullervo Mannerin, Evert Huttusen ja Eetu Salinin, jotka tapasivat Leninin ja Stalinin Smolnassa. Kun asia ei heti silloin tullut selväksi, esitti eduskunta tunnustamispyynnön Venäjän perustuslakia säätävälle kansalliskokoukselle, joka ei kokonaan ollut bolshevikkien hallinnassa. Kansalliskokouksella ei kuitenkaan ollut noina aikoina kokouksia, ja Svinhufvudin senaatti päätti lähestyä myös Leninin hallitusta.

Sosiaalidemokraattien kansainvälisistä yhteyksistä huolehtinut K.H. Wiik laati bolshevikkipuolueelle lähetettävän kirjelmän 22.12.1917. Wiik oli Leninin tuttu vuosien takaa, viimeksi Lenin oli yöpynyt Wiikin luona Malmilla kesällä 1917. Sitten sosiaalidemokraatit panivat matkaan seuraavan delegaation, jossa olivat Manner, Wiik ja Edvard Gylling 27.12.1917. He tapasivat Smolnassa Leninin ja Trotskin. Myönteiseltä tuntui, joskin Mannerin kertoman mukaan Trotski oli sanonut: ”Vuosisatoihin ei unohdeta, että te ette kaapanneet valtaa haltuunne marraskuun lakon aikana.”

Samaa mieltä oli Lenin. Ketunhäntä oli kainalossa, kuten historiantutkija Tuomo Polvinen totesi 50 vuotta sitten: ”Suomen itsenäisyyden tunnustaminen ei ollut itsetarkoitus, vaan ensisijaisesti välikappale sosialistisen vallankumouksen toteuttamisen helpottamiseksi maassa. - - - Ukrainan itsenäisyyttä ei tarvinnut tunnustaa, koska siellä oli toimintakykyinen bolshevikkipuolue.” (Venäjän vallankumous ja Suomi, WSOY 1967)

Bolshevikkien keskuskomitea käsitteli kirjelmää aamupäivällä 28.12. ja hyväksyi siinä esitetyt näkökohdat. Koska nopeaa Allegro-junaa ei vielä ollut, tulivat senaatin edustajat Carl Enckell ja K-G. Idman Smolnaan vasta myöhemmin samana päivänä. Vieläkään ei silti lopullista sinettiä ratkaisulle lyöty, vaan neuvostohallitukselle piti taas toimittaa uusi anomus. Enckell ja Idman palasivat Suomeen ja sitten taas junaan ja takaisin Petrogradiin 30.12. nyt mukana myös Svinhufvud.

Smolnassa jälleen istuttiin ja odotettiin. Idman kuvaili näkemäänsä: ”Erikoista huomiotamme kiinnitti ulkoasiainkomissaari L.D. Trotski, jolla oli tuuhea musta tukka. Trotskin esiintyminen vaikutti erittäin itsetietoiselta ja itserakkaalta. Leninin täydellinen vastakohta.”

Seuraavana päivänä puolenyön lähestyessä asia tuli lopulta selväksi. Venäjän kansankomissaarien neuvoston kansliapäällikkö Vladimir Bontsh-Brujevitsh toi Suomen itsenäisyyden varmistaneen kirjelmän, jonka olivat allekirjoittaneet tässä järjestyksessä: Lenin, Trotski, Grigory Petrovski, Stalin, J. Steinberg, V. Karelin, A.G. Shlihter, Bonts-Brujevitsh ja N. Gorbunov.

Venäjän keskuskomitea tunnusti Suomen itsenäisyyden virallisesti 4.1.1918 ja samana päivänä antoivat tunnustuksensa myös Ruotsi ja Ranska, seuraavana päivänä Kreikka ja Saksa. Svinhufvud antoi eduskunnalle 8.1.1918 ilmoituksen itsenäisyyden tunnustaneista ulkovalloista. Eduskunnassa puhemies pyysi kansanedustajia huutamaan kolme kertaa eläköön ”Suomen kansan ikionneksi ja menestykseksi”.

Ennen kansalaisjuhlan pitämistä olivat Suomen itsenäisyyden tunnustaneet myös Norja, Tanska, Sveitsi ja Itävalta-Unkari.

PERUSTELUT

K.H. Wiikin viemässä adressissa Leninin porukoille perusteltiin, miksi Suomelle kannattaa antaa itsenäisyys:

”Suomen kansan keskuudessa ei nykyisin ole mitään eri mieltä siitä, että Suomen valtiollinen riippumattomuus on saatava viipymättä voimaan. Tosin eri luokkainmotiivit ovat tässä erilaiset. Suomen työväki tahtoo kansanvallan kannalta, porvaristo natsionalistiselta kannalta. Toverit, me uskomme olevan mitä arvokkaimman kansainvälisenkin merkityksen sillä, että Venäjän sosiaalidemokratia nyt Teidän kauttanne ja Teidän Kansankomissaarien neuvostonne kautta osoittaa suurella, ripeällä valtioteolla, heti tunnustamalla Suomen täyden valtiollisen riippumattomuuden, päättäväisesti ajavansa sosiaalidemokraattisia kansallisuusperiaatteita voimaan.”

”Tällä tavalla Te myös riistätte Suomen natsionalistien käsistä niiden pääaseen ja täytätte Suomen työväenluokan kasvavalla taisteluvarmuudella ja taisteluinnolla, entistä suuremmalla toivorikkaudella sen valtavan proletaarisen joukkoliikkeen tulosten suhteen, jonka marraskuun vallankumous on Euroopassa alkanut.”

kari.naskinen@mail.com


sunnuntai 3. joulukuuta 2017

Lahti, takapuolesta revitty tylsä kaupunki

Tänään vietetään Lahden kaupunginteatterissa Vellamo-maakuntajuhlaa, joka on samalla Päijät-Hämeen liiton 60-vuotisjuhla. Kun liiton 40-vuotisjuhla järjestettiin 20 vuotta sitten, aloitti forssalainen säveltäjä Kalevi Aho juhlapuheensa jonkun tuttavansa toteamuksella, että Lahti oli pitkään ollut hänen mielikuvissaan kuin ”takapuolesta revitty tylsä kaupunki jossain mikä-mikä-maassa”. Tähän mielikuvaan liittyivät rikollisuus, työttömyys, nousukasmaisuus ja kaupungin julistautuminen keinotekoisesti Business Cityksi. Asenne oli kuitenkin myöhemmin muuttunut, mihin syynä oli yksinomaan kulttuuri. Muutaman vuoden kuluttua valmistui vielä Sibeliustalokin, jossa Lahden kaupunginorkesteri aloitti nousunsa.

Ongelmallinen on myös Päijät-Hämeen maakunta. Monikohan ihminen muualla maassa vieläkään panee Päijät-Hämeen mukaan, jos pyydetään luettelemaan Suomen maakunnat? Aho sanoi, että Päijät-Hämeeltä puuttuu vahva, omaleimainen kulttuurihistoria, ainakin niin, että se laajemmalti tunnettaisiin.

”Kuka enää esimerkiksi tiedostaa, että Hollola on Hämeen vanhimpia pitäjiä? Päijät-Hämeen kehittämisen ja houkuttelevuuden ensimmäinen edellytys olisikin alueen oman kulttuuri-identiteetin löytäminen ja voimistaminen”, sanoi Aho.

Sitten taas Lahteen: ”Ensimmäinen vaikutelma täällä on Helsingistä saapuvalle matkailijalle huono. Jos tulee maantietä pitkin, jo kaukaa pistävät silmään entisen komean Renkoharjun jäänteet ja maisemoimattomat soramontut.” Jos Aho olisi tullut junalla, hän olisi juhlapuheessaan maininnut Rautatienkadun alun pornoliikkeet.

”Myös Lahden seutukunnan yhdyskuntarakentaminen saa muualta tulevat surulliselle mielelle. Koko Päijät-Hämeestä on vaikea löytää yhtään ainoaa arkkitehtonisesti kaunista ja eheää taajamaa. Lahden kauas näkyvinä komeina symboleina ovat kolme mäkihyppytornia ja radiomastot, mutta muuten Lahdesta ei juuri mikään jää mieleen. Kaupungissa on vai harvoja arkkitehtonisesti merkittäviä rakennuksia.”

Aho sanoi, että hänellä itsellään on ollut Lahden alueen teollisuudestakin niin armoton kuva, että yhteen aikaan hän oli vaistomaisesti vältellyt lahtelaisfirmojen tuotteiden ostamista. Taitaa olla niitä ruunankusta juovia Ikea-miehiä.

Urheilumies Aho ei varsinkaan ole, eikä Lahden urheilukaupunkimaine häntä tietenkään hetkauta: ”Urheilu edustaa nykyisin aivan niitä samoja kovia arvoja, jotka muutenkin vallitsevat yhteiskunnassamme. Siksi urheilu ei helposti kykene korjaamaan kaupungin imagoa, minkä huomaa esimerkiksi englantilaisista jalkapallokaupungeista.”

Kulttuuriin takaisin päästyään Aho sanoi, että Lahden tuleva konsertti- ja kongressitalo (Sibeliustalo valmistui 2000) on iso asia kaupungille. Aho ehdotti sellaistakin, että Sibelius-viulukilpailut kannattaisi yrittää saada Helsingistä Lahteen. Vuoden 1999 Mirjam Helin -laulukilpailuja koitettiin jo siirtää Lahteen, mutta koska Sibeliustalo valmistuikin vasta seuraavana vuonna, ne jäivät Helsinkiin.

Kalevi Ahon puheen jälkeen varsinkin viime vuosina on Lahdessa otettu kulttuurin alalla takapakkia, kun taidealan opetuslinjoja on rankasti lakkautettu. Tällä hetkellä esillä on uuden taidemuseon rakentaminen, saa nähdä, millaiseen päätökseen poliitikot päätyvät, kun kahdenlaista ilmaa on.

Juhlapuheensa lopuksi Ahokin otti esille kunnallispolitiikan, joka hänen mukaansa vesittää ja tasapäistää ideoita. Aho lainasi kirjailija-arkkitehti-professori Anna-Maija Ylimaulaa: ”Poliittinen valta edellyttää ahneutta, narsismia ja keskinkertaisuutta, jotta se voisi toimia samaistumiskohteena mahdollisimman monelle.” Keskinkertaisuuksien kaupungissa uusi taidemuseo ei miellytä mahdollisimman monia äänestäjiä.

Vellamo-juhlassa yritetään taas laulaa Päijät-Hämeen maakuntalaulukin (1998). Se on niin mitätön, että sitä ei ole koskaan kukaan muu osannut kunnolla laulaa kuin Mika Pohjonen. Ehkä olisi pitänyt tilata maakuntalaulu Aholta.

kari.naskinen@gmail.com

torstai 30. marraskuuta 2017

Viipurin pamauksesta (30.11.1495) Valamoon

Ruotsin sotahistorian erikoisin tapaus oli Viipurin pamaus 30.11.1495. Viipurin linnan komentaja Knut Posse ja linnassa olleiden 500 palkkasoturin saksalainen päällikkö Hartwig Winholt asettivat yhden sivutornin alle ruuti- ja pikitynnyrin, joka räjäytettiin. Kaikkiaan Possella oli miehiä linnassa eri arvioiden mukaan 1500 – 3000. Hyökkääjinä linnan valloittamista yrittäneet venäläiset säikähtivät pamausta ja tulimerta niin, että lähtivät lipettiin ja hyökkäys jäi siihen. Toisen tarinan mukaan pelästyksen aiheutti valoilmiö taivaalla. Se oli muodoltaan Venäjän suojeluspyhimyksen Andreaan vinoristi, ja koska oli apostoli Andreaan muistopäivä, hyökkääjät ajattelivat, että pyhimys oli ilmestynyt suojelemaan kaupunkia. Tapahtumaa kuvataan aikalaisten kronikassa:

Knut Posse, Winholt,
heistä ei kumpikaan ollut näkyvissä,
heille ja useimmille oli kunniaksi,
että he toivat paikalle pikeä ja tervaa,
he veivät ne alas tornista
ja liikkuivat varsin nopeasti.
He sytyttivät sinne tulen
ja tahtoivat, että venäläiset pakenisivat tornista.
Tuli, savu ja terva
taisivat heitä kaikkia kauhistaa,
sen taisivat venäläiset siellä kokea,
he paloivat sinne kaikki.

Jotka eivät palaneet, näkivät sitten Pyhän Andreaan ristin. Valoilmiö oli ehkä revontulet, mutta se oli joka tapauksessa lopullinen ratkaisu seitsemän tuntia kestäneelle taistelulle, johon hyökkääjät olivat tulleet Moskovasta, Novgorodista ja Pihkovasta.

Yläkuvassa on Teollisuuden- ja liikkeenharjoittajan seura Pamaus ry:n (per. 1891) merkki.

Vinoristi tuli siitä, että Andreas oli vuonna 62 jKr. kuollut X:n muotoiselle ristinpuulle Peloponnesoksessa Patraksen kaupungissa. Hän halusi tällaisen ristinpuun, koska katsoi, ettei ole arvollinen kuolemaan samalla tavalla kuin Jeesus tavallisessa ristinpuussa. Vinoristi on nykyisin ainakin Skotlannin, Jamaikan, Burgundin ja Venäjän laivaston lipuissa.

Venäjän kirkon omien lähdetekstien mukaan Jeesuksen opetuslapsi, apostoli Andreas oli tuonut kristinuskon Venäjälle, ja legendan mukaan oli kulkenut pohjoiseen Laatokalle asti perustaen sinne Valamon luostarin. Nykytiedon mukaan luostarin perustivat kuitenkin munkit Sergei ja Herman vasta 1300-1400-lukujen vaihteessa. Joidenkin tietojen mukaan luostaria oli perustamassa myös munkki Jefrem Perekomilainen. Toisten tietojen mukaan nämä kolme munkkia elivät kuitenkin jo 1100-luvulla

Andreas on silti yhä mukana kuvioissa. Vanha kirjoitus ”Skazanije o Valaamskom monastyre” 1500-luvulta tuli päivänvaloon Moskovassa 1980-luvulla, ja siinä mainitaan taas Andreaan matka Laatokalle, jonne hän oli tullut Mustanmeren, Kiovan ja Novgorodin kautta.

VALAMOSTA VENÄJÄN
HENGELLINEN KESKUS

Kesällä 2016 Valamossa vietettiin Sergein ja Hermanin muistojuhlaa. Tuossa tilaisuudessa Venäjän ortodoksikirkon patriarkka Kirill ja presidentti Putin julistivat Valamon luostarin (kuvassa) Venäjän uudeksi hengelliseksi keskukseksi. Sekä Putinilla että Kirillillä on huvilat Valamon saarilla.

En ole sen jälkeen nähnyt asiasta muita tietoja, mutta tämän perusteella Troitse-Sergijevan luostari Moskovan koillispuolella on menettänyt keskusasemansa Valamolle. Venäjällä on kaikkiaan yli 700 ortodoksiluostaria.

Vanhan Valamon historiallista ja hengellistä merkitystä on muutenkin korostettu. Kulttuurihistorioitsija, Helsingin yliopiston kunniatohtori Rainer Knapas kertoo kirjassaan Karjalan kunnailla (2015), että joidenkin Venäjällä julkaistujen tekstien mukaan Sergei ja Herman saapuivat Laatokalle suoraan Kreikasta kuuluisasta Athosvuoren luostarista. Valamon historiakirjassa vuodelta 1864 toistetaan tarinaa Valamosta ”Venäjän Athoksena”. Kirjasta ilmestyi uusintapainos 2005.

Pyhittäjä Arsenin käynnit Athosvuorella ovat historiallisesti aivan varmoja. Novgorodista syntyisin ollut Arseni oli siellä Hilanderin luostarissa kolme vuotta ja tuli sieltä 1393 Laatokalle, jossa rakensi itselleen pienen tsasounan Konevitsan saaren rantaan. Viisi vuotta myöhemmin valmistui kirkkokin. Myöhemmin Arseni kävi uudelleen Athosvuorella pyytämässä esirukouksia ja siunausta luostarilleen.

kari.naskinen@gmail.com

maanantai 27. marraskuuta 2017

13 pientä neekeripoikaa junassa

Murharouva Agatha Christie sai idean Idän pikajunan arvoitukseen, kun Simplon Orient Express -juna oli 1929 juuttunut lumimyrskyyn moneksi päiväksi. Agatha Christie keksi, että tuollaiseen tilanteeseen voi sijoittaa myös murhan, ja 1933 julkaistiin tarina Saturday Evening Post -lehdessä jatkokertomuksena. Seuraavana vuonna se ilmestyi kirjana. Nyt Idän pikajunan arvoituksesta on taas tehty elokuva, neljäs laatuaan.

Idän pikajuna oli Agatha Christielle itselleenkin tuttu, sillä hän oli matkustanut sillä miehensä, eversti Archibald Christien kanssa edestakaisin tehdessään matkan Lähi-itään 1920-luvulla.

Uuden elokuvan on ohjannut Kenneth Branagh, joka myös näyttelee Hercule Poirotin roolin. Junan murhavaunussa on 13 matkustajaa, joita esittämässä on koko joukko tunnettuja filmitähtiä, mm. Penelope Cruz, Willem Dafoe, Judi Dench, Johnny Depp, Derek Jacobi ja Michelle Pfeiffer. Mitään suurta näyttelijäntaidetta elokuva ei kuitenkaan ole, eikä siinä siten ole juurikaan kummoista katseltavaa, jos juonen muistaa.

Ainoat mielenkiintoiset kohdat ovat lopussa. Kun junaa nostetaan takaisin raiteille, määrää Poirot koko epäilyksenalaisen joukon läheiseen ratatunneliin. Sen suuaukkoon on asetettu pitkä pöytä, jonka ääreen kaikki 12 epäiltyä istuvat kuin Leonardo da Vincin Viimeisessä ehtoollisessa. Asian ratkettua Poirot jää junasta pois Lyonin esikaupungin Bronin asemalla, jossa asemamies tulee Poirotia vastaan ja kertoo, että Poirotia odotetaan seuraavaa tapausta selvittämään, on tapahtunut kuolema Niilillä. Agatha Christien Kuolema Niilillä ilmestyi 1937 ja siitä teki elokuvan John Guillermin 1978.

Se vain ihmetytti, miten juna saatiin takaisin raiteilleen, kun käytössä ei ollut minkäänlaisia nosturilaitteita.

kari.naskinengmail.com

perjantai 24. marraskuuta 2017

Syksyn Lehti

Tapasin iskelmälaulaja Pirjo Lehden ensimmäisen kerran lokakuussa 1981. Se ei ollut hyvä aika, sillä Pirjo sanoi, että syksy ei ole hänen vuodenaikansa – syksyssä on aina jonkinlainen luopumisen, luovuttamisen maku. Taas on syksy, ja Pirjo Lehdeltä on tullut uusi levy. Jotain syksyisen haikeaa tunnistan siitäkin.

Levyn neljä kappaletta ovat säveltäneet Raimo Hast, Esa Roine ja Rauli Nordberg, joka myös on tehnyt sanat jokaiseen. Tuttuja kavereita, Hast soitti Pirjo Lehden Lahti´set-yhtyeessä jo tuolloin syksyllä 1981 ja Roine oli mukana Pirjon bändissä myöhemmin 1980-luvulla. Nyt ilmestyneellä levyllä ovat muusikkoina Raimo Hast, Pekka ”Devil” Virtanen ja Mikko Kalliomaa.

Jos ei ole soittolistojen kärkipäässä, joutuvat muusikot tekemään muitakin töitä, ja Lahdessa olen ollut sekä Pirjo Lehden että Devil Virtasen kyydissä heidän ajamissaan takseissa.

Pirjo Lehti aloitti laulajanuransa jo 14-vuotiaana voitettuaan iskelmälaulukilpailun Lahdessa. Kaksi vuotta siitä ja ilmestyi ensimmäinen single Auringonpistos / Kai vielä kohdataan. Sen jälkeen hän opiskeli konservatoriossa 3-4 vuotta klassista laulua, mutta ei osannut mieltymyksiään eritellessään tehdä jakoa eri musiikinlajien kesken: ”On vain hyvää musiikkia ja vähemmän hyvää musiikkia.”

Tuolloin syksyllä 1981 Pirjo Lehti lauloi solistina myös Lahden kaupunginorkesterin viihdekonsertissa, jonka johti Seppo Korhonen. Edellisvuonna hän oli laulanut Lahden oopperakuorossa Bedrich Smetanan Myydyssä morsiamessa, jonka johti Jouko Saari.

Sibelius-akatemiassa Pirjo suoritti musiikkiterapian kurssin ja ryhtyi sitten tekemään työtä kehitysvammaisten lasten parissa, lisäksi veti viikoittain kehitysvammaisten aikuisten musiikkiterapiaryhmää.

Vinyyliaikana Pirjo Lehti teki neljä albumia. Niistä menestyksekkäin oli 1985 ilmestynyt Mua älä jätä yöhön. Tämän kauniin nimikappaleen sävelsi Keijo Laitinen. Toinen hittikappale levyllä oli käännösiskelmä Se on rakkautta oikeaa, jonka myöhemmin tulkitsivat iskelmä-Suomen kärkeen nousseet Arja Koriseva ja Tapani Kansa.

Pirjo Lehti on laulanut monilla Lahti-aiheisilla levyillä, joissa tutusti on Rauli Nordbergin kappaleita. Jos nyt ilmestyneen levyn jotenkin saisi radioasemien soittolistoille, siitä nousisi vetävimmäksi kappaleeksi Esa Roineen säveltämä Väärä paikka. Roine on jännä tyyppi, lähtee aina Lahdesta Lappiin ruskan ja kaamoksen ajaksi ja esiintyy siellä kitaransa kanssa Savottakahvilassa muutaman kilometrin päässä Saariselältä.


kari.naskinen@gmail.com

torstai 23. marraskuuta 2017

The Square – Yhteistä neliötä ei ole

”Modernin ajan jälkeen, kun kaikki oli saatu valmiiksi, aitous katosi maailmasta. Siirryttiin postmoderniin vaiheeseen, jossa kaikki tapahtuu lainausmerkeissä.” (Valt. tri Timo Vihavainen)

Näin on tapahtunut ainakin taiteessa. Cannesin pääpalkinnon voittanut The Square alkaa kohtauksella, jossa taidegallerian johtaja selittää tv-haastattelijalle, mistä modernissa taiteessa voi olla kysymys: haastattelijanaisen käsilaukku tämän tuolin vieressä lattialla on käsilaukku, mutta jos se sijoitetaan gallerian lattialle, se on taideteos.

Elokuvassa käy myös niin, että gallerian siivooja pilaa näyttelyssä olevan teoksen. Viime vuosina on voitu lukea tällaisista tapauksista ainakin Helsingissä, Tukholmassa ja Lontoossa, kun siivoojat ovat korjanneet pois roinaa, jota eivät ole tunnistaneet taideteoksiksi.

Ruotsalaisen Ruben Östlundin elokuvassa pääasia on kuitenkin se, miten nykyajassa ei ole minkäänlaista yhteisöllisyyttä. Galleriassa valmistellaan näyttelyä, jonka pääteos on neliö. Se kuvaa neliötä, jollaisessa ihmisten pitäisi elää. Olisimme samassa neliössä, jossa apua tarvitsevia autettaisiin ja oltaisiin muutenkin kuin yhtä isoa perhettä. Tällaista ei kuitenkaan ole. Tuloerot, tunneköyhyys, muukalaisvastaisuus ja muut erottavat tekijät tekevät mahdottomaksi ihanne-elämän neliössä. Sellainenkin ongelma on, että tällaisessa kuvitellussa neliössä pitäisi myös pelätä, että mukana on vaikka terroristejakin.

Siksi ei ole vain yhtä neliötä, vaan rikkailla on omansa, keskiluokalla omansa, köyhillä omansa ja sitten on vielä ne, jotka eivät sovi mihinkään neliöön.

Museonjohtajan tytär voimistelee tyttöjen naisvoimisteuryhmässä. Se esiintyy urheiluhallissa, jossa voimistelualue on merkitty neliöksi. Ryhmä voimistelee hienosti yhteisymmärräyksessä ja toisiinsa luottaen. Neliö toimii.

Tv-toimittajan kotona näyttää asuvan myös ihmismäinen apina. Östlund kuvannee tällä sitä, että ihmistä hieman kehittymättömämmässä elämänpiirissä vielä eletään neliössä, jossa lajitoverit pitävät yhtä.

Oman pienen neliönsä muodostaa kulttuurieliitti, joka on erkaantunut todellisesta elämästä täysin lainausmerkkien sisään. Sen ainoa voimavara on paskanpuhuminen installaatioista ja performansseista. Uusia museoitakin se kuitenkin haluaa, ja ne pitäisi niissä muissa neliöissä olevien kustantaa.

X-Royal Museum sijaitsee Tukholman kuninkaanlinnassa. Museota johtaa kuraattori, jota näyttelee hienosti tanskalainen Claes Bang. Kansainvälisiksi houkuttimiksi on pieniin sivurooleihin saatu Elisabeth Moss (Mad Men) ja Dominic West (The Wire).

Houkuttimia pitää olla, kuten X-Royalissakin tiedetään. Pelkkä taide ei riitä, vaan ihmiset on saatava siitä kiinnostumaan jollakin ulkotaiteellisella tempulla. Parasta on synnyttää jokin kohu, joka tuo julkisuutta. Tässä X-Royalin käyttämä mainostoimisto onnistuukin.

Östlundin satiiri kestää 140 minuuttia ja pitää hyvin otteessaan loppuun asti. On selvästi parempi elokuva kuin Östlundin edelliset Play (2011) ja Turisti (2014).

kari.naskinen@gmail.com

tiistai 21. marraskuuta 2017

Ei ole enää matruuseja Kronstadtissa

Kronstadt tunnetaan parhaiten matruuseistaan. Pietarin edustalla Suomenlahden pohjukassa olevan laivastotukikohdan matruusit tukivat sata vuotta sitten lokakuun vallankumousta, mutta talvella 1921 matruusit muuttivat mieltään ja nousivat kapinaan Leninin johtamaa bolshevikkihallitusta vastaan. Enää ei Kronstadtissa matruuseja ole, sillä laivastotukikohta on museoitu. Muutama vuosi Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen Kronstadt avattiin myös ulkopuolisille. Pietarista tuolle Kotlinin saarelle on tunnin matka, Viipurista reilun kahden tunnin. Mantereelta sinne pääsee autolla 17 kilometriä pitkää patovallia pitkin.

Kronstadtin kapina tunnetusti epäonnistui. Noin 5000 matruusia erosi kommunistisesta puolueesta, ja sitten aloitettiin neuvottelut, joita bolshevikkien puolelta johti uuden vallankumousvaltion seremoniallinen presidentti Mihail Kalinin, Helmikuun lopulla matruusit esittivät 15-kohtaisen vaatimuslistansa, mutta kun se tyssäsi, alkoivat taistelut. Aluksi matruusit pääsivät voitolle, mutta kun 18.3. tuli vastaan 50 000 miehen sotajoukko, kapinoivat matruusit kukistuivat.

Yöllä ja seuraavana päivänä Kronstadista pakeni noin 6500 matruusia jäätä pitkin kohti Terijokea, jonne matkaa on yli 20 kilometriä. Jäihin hukkui moni mies, mutta perille pääsi suurin osa. Suomessa nämä pakolaiset sijoitettiin Terijoen, Inon, Koiviston ja Raivolan keskitysleireille punavankien joukkoon. Myöhemmin heidät armahdettiin, osa palasi itärajan taakse tai johonkin muualle, mutta noin 1600 matruusia jäi Suomeen.

Toisen maailmansodan jälkeen Kronstadtin vanhojen linnoitusten viimeisetkin laitteet purettiin, joskin linnoitus toimi Nevuostoliiton Itämeren laivaston tukikohtana vuoteen 1985. Nykyisin Kronstadtissa asuu noin 45 000 ihmistä. Kävin siellä pikaisella päivämatkalla, oppaana tänään 70 vuotta täyttävä Lenin-museon entinen johtaja Aimo Minkkinen, ja koska siellä on myös useita hotelleja, sinne kannattaa tehdä pitempikin vierailu. Kaupunki vaikuttaa mukavalta, paljon puistoja ja pieniä kanavia. Kronstadtin vanha keskusta ympäröivine linnakkeineen hyväksyttiin 1992 UNESCOn maailmanperintölistalle. Samalla listalla ovat Itämeren alueen merilinnoituksista myös Suomenlinna ja Ruotsin Karlskrona.

Kotlinin saari (Retusaari) on 12 kilometriä pitkä ja 2 kilometriä leveä. Linnoitus käsittää myös 17 keinotekoista saarta puolustusrakennelmineen. Linnoittaminen toteutettiin 1703-25 suuren Pohjan sodan aikana, ja suunnitelman Kronstadtin kaupungin perustamiseksi laati sveitsiläissyntyinen arkkitehti Domenico Trezzini 1712.

Krimin sodan aikana 1853-56 linnoitusta suojelemaan laskettiin mereen 1865 miinaa, joista osa oli Alfred Nobelin valmistamia. Sotaministeriön ja Nobelin välisen sopimuksen mukaan kaikki miinojen vahingoittamat ja upottamat vihollisen laivat varusteineen siirtyivät Nobelin omaisuudeksi.

Kuusikaistainen moottoritie pitkin patoa lähtee Siestarjoelta. Kronstadtin jälkeen se jatkuu saaren toisella puolella kohti Suomenlahden etelärantaa Lomonosovin kaupunkiin. Se on osa Pietaria ympäröivää kehätietä A-118. Padon rakentaminen alkoi 1979 ja se tuli kokonaan valmiiksi 2011.

Kronstadtin komein rakennus on 70 metriä korkea Pyhän Nikolain Laivastokatedraali (kuvassa), joka valmistui 1913. Ulkoisesti se muistuttaa Istanbulin Hagia Sofiaa, paitsi että sen ympärillä ei ole niitä neljää ”muslimitornia”. Katedraali on hienosti kunnostettu (2013), on kultaa ja kimallusta.

Vallankumouksen jälkeen kirkosta tehtiin merimiesten klubi ja siellä toimi myös Maksim Gorki -elokuvateatteri.

Nyt Kronstadtissa käy arviolta kaksi miljoonaa turistia vuodessa. Pietarista sinne pääsee linja-autolla nro 101, joka lähtee Staraja Derevnjan metroasemalta.
kari.naskinen@gmail.com

sunnuntai 19. marraskuuta 2017

Jääkärin morsian: pimpsautuksia ja äksiisiä

Koska on itsenäisyyden juhlavuosi, pitää näyttämölle tuoda myös jääkärivänrikki Sam Sihvon laulunäytelmä Jääkärin morsian. Tämän teki tällä kertaa Keravan oopperayhdistys, jolle se oli samalla 40-vuotisjuhlaesitys. Näytelmä tuli heti tuoreeltaan helmikuussa 1921 ohjelmistoon Kansallisteatterissa ja Viipurin Näyttämöllä, mutta myöhemmin sotien jälkeen se joutui esityskieltoon, kun jääkäriliike ei enää tuossa vaiheessa ollut hyvässä huudossa. Kun Jääkärin morsian oli 1943 esitetty Lahden teatterissa, piti odottaa viisi vuotta, ennen kuin se pääsi seuraavan kerran esille revyyteatteri Punaisessa Myllyssä.

Esityskieltoa puolsi itse näytelmän aiheen takia sekin, että näytelmän oli kirjoittanut ja säveltänyt nimenomaan Sam Sihvo, joka oli kouluttautunut jääkäriksi Lockstedtissa ja Libaussa sekä osallistunut taisteluihin Jääkäripataljoona 27:n riveissä, ja kaiken lisäksi kuului tunnettuun veljessarjaan, jonka muut olivat jalkaväenkenraali Aarne Sihvo, kenraalimajuri Jussi Sihvo ja jääkärikapteeni Ilmari Sihvo, kaikki Saksassa jääkäreiksi valmistuneita.

Keravalla Jääkärin morsiamen ensi-illan päätyttyä lavalle nousivat Jp 27:n perinneyhdistyksen edustajina prikaatikenraali evp. Pertti Laatikainen ja kenraalimajuri evp. Sami Sihvo, jotka ojensivat oopperayhdistyksen johtajille Jp 27:n lipun.

Esitys näyttäytyi juuri sellaisena, että sen sopiva estradi olisi nimenomaan Punaisen Myllyn kaltainen revyyteatteri. Jääkäriaatetta siinä ei paljon esille tuoda, vaan kysymyksessä on lähinnä romanttinen hupailu. Viimeksi ennen tätä näin Jääkärin morsiamen 1995 Lahden kaupunginteatterissa, jossa sen oli ohjannut vasemmistolainen Kalle Holmberg, mutta hänkin oli tehnyt sen aivan normaalin kaavan mukaiseksi saippuaoopperaksi.

Jääkäreiden koulutuskaan ei oikeastaan ole esillä. Yksi korpraali kuitenkin sanoo jääkäreille, että kohta on sitten edessä ”pimpsausta ja äksiisiä”. Tämän jälkimmäisen tiedän, mutta pimpsaus oli outo termi, ehkä se liittyy Sam Sihvon omiin kokemuksiin. Sihvolla oli nimittäin Libaussa suhde nuoren naisen kanssa, joka ei ollut kahvila Kulta-ankkurin tanssija, ”mutta viihdyttäjä kuitenkin”, kuten ohjelmalehtisessä kerrotaan.

Kulta-ankkuri on keskeinen tapahtumapaikka. Siellä laulu raikaa ja tytöt tanssivat. Sam Sihvon laulut ovatkin vetäviä: Kuin kelpo gentlemanni, Muistoja Pohjolasta, Oon vuosia monta jo harhaillut, Meill viini laulu naiset jne. Keravalla esitys vain meni poskelleen siksi, että sähköinen äänentoisto pienessä Kerava-salissa oli liian kovalla. Eivätkä solistitkaan kummoisia olleet, vain baritoni Olli Tuovinen päähenkilönä täytti kriteerit.

Nurmeksesta kotoisin ollut Sam Sihvo oli mennyt vapaaehtoisena jääkärikoulutukseen syksyllä 1915, ja Jp 27:n riveissä hän osallistui taisteluihin Preussin itärintamalla Aa-joella, Misajoella ja Riianlahdella. Jääkäreiden pääjoukon mukana Sam Sihvo palasi Vaasaan varavääpeliksi ylennettynä helmikuussa 1918, osallistui kansalaissotaan Viipurissa ja ylennettiin vänrikiksi 1919.

Jääkärin morsiamen Sam Sihvo teki jääkärikautensa jälkeen. Alkunsa näytelmä oli kuitenkin saanut jo Lockstedtin leirillä, jossa Sihvo oli säveltänyt ainakin Muistoja pohjolasta, jonka sanoitti R.R. Ryynänen. Boheemia taiteilijaelämää Helsingissä ns. Brondan piirissä viettänyt Sam Sihvo kuoli 1927 vain 34-vuotiaana keuhkokuumeeseen – On harhaa vain tää elo ihmisen.

kari.naskinen@gmail.com

lauantai 18. marraskuuta 2017

Lahden Pohjantähti ei lopu sovinnontekoon

Lahden kaupunginteatterin kaksiosainen Täällä Pohjantähden alla ei ole näkemykseltään samalla tavalla sovinnollinen kuin Väinö Linnan trilogian kolmas osa. Näytelmän toisen osan alaotsikko on Mäensyrjäkansan kärsimystie. Linnakin tietenkin kuvaa tätä kärsimystietä, mutta romaanisarjan kolmannessa osassa eletään kuitenkin jo paljolti yhteiskunnallista tasaantumisvaihetta, kun olot ovat vakiintuneet. Ari-Pekka Lahden dramatisoimassa ja Juha Malmivaaran ohjaamassa näytelmässä ollaan ankarampia, keskeiseksi repliikiksi nousee Akseli Koskelan turhautunut toteamus: ”Mitä varten kaikki, jos mitään ei jää jäljelle?”

Edellisellä kerralla Lahdessa 1989-90 Raija-Sinikka Rantalan sovittamassa ja ohjaamassa Pohjantähdessä lopetettiin ylevämmin, kun näyttämön takaseinä avautui ja ulkona liehui siniristilippu. Juuri sentapainen henki on Linnan trilogiankin lopussa, kun Suuren isänmaallisen vapaussodan jäljet on siistitty ja kansa on vieläkin isompien sotien jälkeen saatu yhdistetyksi.

Tosin ei Linnakaan lopeta mihinkään suureen riemujuhlaan, vaan Täällä Pohjantähden alla päättyy kirjassa Inarinjärvi-lauluun, jota Elina Koskela kuuntelee radiosta kansakoululaisten kuoron esittämänä, sanat Topeliuksen Maamme kirjasta soveltaen: etäällä pohjanmaalla hylätty järvi on, sen saaret nimeä vailla ja ranta alaston, syyskuun yöt san aallot taas jäädyttää…

Torpparien ankea elämä joka tapauksessa saatiin parempaan järjestykseen. Pohjoismainen hyvinvointivaltio syntyi ja vastakkainasettelun aika oli rajuimmalta osaltaan ohi. Kevään 1918 jälkeen Suomesta oli tullut kiistattomasti porvarien hallitsema oikeistovaltio, jolle nosket (kommunistien pilkkanimi sosiaalidemokraateille) antoivat hyväksyntänsä. Välillä oli vielä yritystä fasistiseenkin järjestelmään, mutta siinä sentään epäonnistuttiin. Nyt ollaan jatkumossa, jossa optio-ovi on raollaan Natoon, vaikka kansan enemmistö vetäisi oven kiinni. Sovinnonteon aika ei vielä ole.

Väinö Linna oli historioitsija, joka nämä asiat tunsi. Akateemikon arvonkin hän sai 1980 nimenomaan tieteen edustajana, ei taiteen. Akateemikkoja oli alettu nimittää 1948 ja Linnasta tuli ensimmäinen tieteen akateemikko, joka ei ollut suorittanut akateemista tutkintoa.

Linnan suurteoksista tohtorinväitöskirjan tehnyt Jyrki Nummi on sanonut, että Linnan romaanit ylittivät kirjallisuuden instituution, ne olivat enemmän. Historioitsija Pauli Mannisen mukaan suomalaisen yhteiskunnan muutoksen ”ykkösketjuun” kuuluivat keskushyökkääjä Urho Kekkonen sekä Erik Allardt ja Väinö Linna oikeana ja vasempana laitahyökkääjinä.

NAISET, NUO
TOIVOSSA VÄKEVÄT

Näytelmän kakkososa on jämäkämpi esitys kuin ykkösosa. Se saa henkilöt ja tapahtumat paremmin yhteen kokonaisuuteen. Siinä on näyttämöllisesti komeita kohtauksia. Jussi Koskelan (Aki Raiskio) kuolemasta ja hautajaisista on tehty patriarkaalinen spektaakkeli ja kuolemantuomio-oikeuden istunto on jykevä, puistattavan vahva (Jori Halttunen, Mikko Jurkka, Aarre Reijula). Suojeluskuntalaisen kansakoulunopettajan Pentti Rautajärven (Jarkko Miettinen, kuvassa) tulo on kuin Vihtori Kosola olisi saapunut panemaan vähäväkisiä järjestykseen.

Pääosassa on edelleen Akseli Koskela (Tapani Kalliomäki), joka täpärästi välttää teloituksen. Ensin Akseli onnistuu pakenemaan lähtiessään viemään pakolaisia kohti itää. Lahdessa Akseli kuitenkin jää kiinni ja joutuu Hennalan keskitysleirille. Kaikkia näitä vaiheita ei näytelmässä ole mukana, mutta lopulta presidentti armahtaa Akselin.

Näytelmän toisessa osassa korostuvat naisten roolit (Liisa Loponen, Lumikki Väinämö, Anna Pitkämäki, Ritva Sorvali, Eeva-Kirsti Komulainen, Saana Hyvärinen, Raisa Vattulainen). Tulee mieleen Lauri Viidan Alfhild: Äidit, nuo toivossa väkevät, heille on annettu voima ja valta. Pentinkulman naiset seuraavat sivusta, kun miehet tappavat ja tulevat tapetuiksi. Naiset kuitenkin pitävät pystyssä kaiken sen vähän, mitä pidettävissä on.

Ruustinna Ellen Salpakari (Laura Huhtamaa) nousee myös voimakkaasti esiin, kun Lapuanliike alkaa tehdä valkoista kapinaansa. Laura Huhtamaa on kuin sotainen valkyria, joka lottapuvussaan haluaa lopullisen ratkaisun.

Ritva Sorvali on Töyryn emännän lisäksi punakaartilainen Elias Kankaanpää, joka on sen verran kylähullu, että saa olla vapaana, vaikka muut punikit ovat Hennalassa. Tässä roolissa pääsee Ritva Sorvali vetämään komediennen osaa, ei kuitenkaan niin paljon kuin romaani antaisi mahdollisuuden, koska näytelmästä on huumori muiltakin osin jätetty pois.

Raija-Sinikka Rantalan Pohjantähti on Lahden kaupunginteatterin kaikkien aikojen katsojatilastossa puhenäytelmien ykkönen, 53 000 katsojaa. Sitä ennen Lahdessa oli ammattikoulun salissa esitetty Pohjantähden ykkös- ja kakkososat 1962-63 ja 1963-64 sekä kolmososa 1978.

kari.naskinen@gmail.com



torstai 16. marraskuuta 2017

Kalevalanmaa: Suomi 11 000

Kansallisbaletin Kalevalanmaa on hieno ja mukava teos itsenäiselle Suomelle. Tämä historiasta nykyaikaan ulottuva esitys ei kuitenkaan rajoitu viimeisiin sataan vuoteen, vaan se alkaa jo 11 000 vuoden takaa, kun tämä alue oli vasta esihistoriallisessa muokkautumisvaiheessaan. Ensimmäinen elävä olento näyttää isolta hirveltä ja lopussa soi ”Darude” Virtasen säveltämä elektroninen Sandstorm, joka ei kuitenkaan kuvaa hiekka-, vaan lumimyrskyä, ison tuulikoneen avulla levitetään paperisilppuna komeasti koko saliin yleisön päälle.

Kalevalanmaa on Kansallisbaletin taiteellisen johtajan, tanskalaisen Kenneth Greven lopputyö 2018 päättyvällä johtajakaudellaan. Se on ylistyslaulu Suomelle, josta vierasmaalaisen on varmaan vaikea saada kunnon selvyyttä tämän perusteella, niin pienistä yksityiskohtia meille suomalaisille tutuista asioista se koostuu.

"Ihailen sitä voimaa, joka on tässä yhteiskunnassa ja Suomen historissa", sanoo Greve. "Haluan haastaa suomalaiset löytämään sisun uudelleen myös tuleviksi sadaksi vuodeksi."

Musiikki on koostettu niin suomalaisista aineksista kuin vain voi. Ideasta saa jonkinlaisen käsityksen, kun luettelee säveltäjänimiä esityksen aikajärjestyksessä:

Uuno Klami
Mari Kaasinen
Kimmo Pohjonen
Leevi Madetoja
Tuomas Kantelinen
Fredrik Pacius
J.L. Runeberg
Oskar Merikanto
P.J. Hannikainen
Jean Sibelius
Unto Mononen
Kaj Chydenius
Seppo Pohjola
Simo Salminen

Musiikista vastaa oopperan orkesteri, jota johtaa Nick Davies. Lisäksi lavalla on haitarinsa kanssa melkein koko ajan Kimmo Pohjonen, Kansallisoopperan mies- ja naiskuorot laulavat väkevästi ja välillä käy laulaa luikauttamassa myös Värttinä.

Henkilögalleriakin on monipuolinen. Päähenkilöt ovat Kalevalan Aino, Väinämöinen, Ilmarinen, Lemminkäinen ja Pohjan akka, mutta kun tarina etenee, mukaan tulee monenlaista tuttua sankaria (kaikilla ei kuitenkaan tanssiroolia):

Elias Lönnrot
J.V. Snellman
Hugo Simbergin
Haavoittunut enkeli
Minna Canth
viisi Urho Kekkosta
Lasse Viren
Marja-Liisa Hämäläinen
Irwin Goodman
Katri Helena
Sisu
Pessi ja Illusia
Jääkiekkoleijonat
Saappaanheittäjä
Eukonkantaja
Angry Bird

Kaikkia roolihahmoja en tunnistanut, mutta yksi parhaista kohtauksista on, kun Timo Mäkinen ajaa Minillä konepelti pystyssä Ouninpohjan pikataipaleella.

Hyvin vaikuttavia kohtia ovat sotiin liittyvät. Kun kansalaissodan loputtua valkoinen ja punainen lyövät kättä, soi musiikkina Maan korvessa kulkevi lapsosen tie. Baletissa ei luultavasti ennen ole liikuttu Narvan marssin tahtiin, ja tämä kohta jatkosotaa kuvaten on niin tunteet pintaan nostava, että samaan ei ole pystytty Tuntematon sotilas -elokuvissa.

Kalevalanmaan ensimmäinen osa vakava ja musiikillisesti hieno, väliajan jälkeen puolestaan siirrytään eräänlaiseen hurlumheihin, jossa sodat on käyty ja Suomi nousee. Enkä ole ennen ollut tilanteessa, jossa yleisö laulaa oopperan kuoron kanssa, lauluna Unto Monosen Satumaa.

Aina välillä lavalle ilmestyy Sisu-poika, ja taas mennään läpi vaikka harmaan kiven. Sitten taas rakennetaan uutta Suomea, Aalto-jakkaroita, Marimekon vaatteita ja Nokian puhelimia. Skitsin puolellekin mennään, mutta perustellulla tavalla.

Huvittavin kohtaus on, kun mieskuoron äijät rehvastelevat lavalla, ottavat vähän kossua ja laulavat Rotestilaulua; ”Se se vaan on sillä lailla, että tässäkin maassa sitä on paljon mälsää, olispa taas nuijalla töitä.” Jos esityksen olisi ohjannut Kristian Smeds, olisi takaseinälle heijastettu tässä kohtaa Juha Sipilän kuva, mutta Kansallisbaletin tähän tyylivalintaan sellainen ei passaa, Kuvia kyllä heijastetaan, heti alussa Paavo Nurmesta Lahden hyppyrimäkiin ja Alvar Aallosta Mauno Koivistoon, ja ennen esityksen alkua pyörii valkokankaalla ihmisten haastatteluja, joissa Suomi-mielipiteitään esittävät mm. Irja Askola, Lola Odusoga ja monet ns. kadunihmiset.

Kokonaisuudessaan vakuuttava esitys. Tansseista en kuitenkaan sano mitään, kun sen alan kokemukseni on vähäinen. Joukkokohtaukset varsinkin näyttävät komeilta.

Ainoa turhuus on esityksen alkuun ja loppuun sijoitetut puheosuudet, joissa vahtimestari ja oopperan tekniikkamies väittelevät muka hauskasti mutta paperinmakuisesti siitä, mikä on suomalaisuutta. Ei toimi.

kari.naskinen@gmail.com

maanantai 13. marraskuuta 2017

In memoriam Mikko Vainio 1923 - 2017

Entinen lahtelainen kansanedustaja Mikko Vainio oli värikäs henkilö värikkäässä puolueessa. Hän kuoli 94-vuotiaana eilen isänpäivän aamuna. Mikko Vainio oli syntynyt 15.10.1923 Mäntsälässä. Hän oli niitä SMP:n perusvoimia, jotka 1960- ja 1970-lukujen taitteessa olivat tekemässä oman aikansa jytkyä. Vuoden 1970 vaaleissa tämä tapahtui, kun SMP:n iso vaalivoitto sai Yleisradion tietokonepohjaisen ennustejärjestelmänkin sekaisin: kansanedustajien määrä nousi yhdestä 18:aan, yhtenä heistä Mikko Vainio. (Kuva Vesijärven kovasta kalamiehestä: Mirja Hussain/ESS 2013)

Eduskunnassa Mikko Vainio oli 1970-75, kun puoluetta johti Veikko Vennamo, ja uudelleen 1983-87, kun puheenjohtajana oli Pekka Vennamo. Presidentin valitsijamiehenä Vainio oli 1978. Hän oli myös SMP:n puoluehallituksen jäsen, eduskuntaryhmän varapuheenjohtajana, SMP:n Etelä-Hämeen piirin puheenjohtaja ja SMP:n lehteä kustantaneen yhtiön hallituksen puheenjohtaja. Lahden kaupunginvaltuustossa Mikko Vainio oli 1969-92, joitakin vuosia mm. toisena varapuheenjohtajana. Kaupunginhallituksen jäsen hän oli 1981-84. Perussuomalaisten jäseneksi hän liittyi 1995.

Mikko Vainio lähti politiikkaan mukaan 1960-luvulla ja liittyi SMP:hen 1968. Vielä 1950-luvun alussa Mikko sanoi kuuluneensa ”nukkuvien puolueeseen”.

”Sitten kun aloin äänestää, se oli useimmiten tapahtunut pelkästään henkilön perusteella. Siksi olin äänestänyt vähän kaikkia puolueita äärilaidasta toiseen”, muisteli Mikko Vainio 30 vuotta sitten.

SMP:stä Vainioon oli yhteyttä ottanut Sirkka Vennamo. Hän oli jossakin kokouksessa Messilässä ja oli siellä kysellyt, löytyisikö Lahdesta ehdokasta presidentin valitsijamiesvaaleihin. Silloin Vainio ei vielä innostunut asiasta, mutta kun Sirkka 1967 soitti uudestaan, hän sai houkutelluksi Mikon mukaan politiikkaan. Syksyllä 1968 olivat sitten kunnallisvaalit, joissa SMP:n ehdokkaat Mikko Vainio ja Eero Tuomela menivät läpi valtuustoon. Tuohon aikaan Vainio oli käsitöiden ja teknisten aineiden opettajana Salpausselän yhteiskoulussa. Metallipuoli oli Vainiolle tuttua, jo ennen sotia hän oli seppänä Kellokosken ruukilla Tuusulassa.

VIISASTEN KERHOSSA
JA MUSTALLA LISTALLA

Puoluetuki ja poliittiset virkanimitykset ottivat Vainiota päähän. Unohdetun kansan siivellä -kirjassa (Otava, 1970) hän sanoi, että ”puolueille syötetään valtavat määrät rahaa, jonka me veroina saamme koota. Viisi miljoonaa jokaista kansanedustajaa kohti annetaan tällaista hämäysrahaa. Tällä rahalla sitten meidän silmälasit värjätään.”

Sitten virkanimitykset: ”Se on kiusallinen tilanne, että puolueen jäsenkirja on nykyään korkein oppiarvo. Sillä pärjää jo ihmeesti.”

Veikko Vennamon johdolla SMP teki huomiota herättänyttä politiikkaa. Puolueen sisälläkin tapahtui monenlaista. Mikko Vainion toisella eduskuntakaudella Vennamo nimitti yhtä kolmen kansanedustajan ryhmää ”viisasten kerhoksi”. Tämän kolmikon muodostivat Mikko Vainio, Pentti Kettunen ja J. Juhani Kortesalmi, jotka toimivat SMP:n ministereitä avustavana erikoisryhmänä, kun valmisteltiin valtion seuraavan vuoden talousarviota.

Tilanteet kuitenkin muuttuivat, ja elokuussa 1986 Ilta-Sanomat kertoi, että Vennamon pitämän mustan listan kärjessä oli Mikko Vainio, ”etuja saalistava poliittinen pelle”. Tämä oli sitä normaalia ”esempeeläistä” kielenkäyttöä, millä kansan syvien rivien suosiotakin saatiin.

Jo Vainion ensimmäisellä eduskuntakaudella oli tapahtunut paljon, kun eduskuntaryhmän sisälle muodostunut oppositio erotettiin SMP:stä syksyllä 1972. Erotetut kansanedustajat alkoivat valmistella uuden puolueen perustamista. Yleisradion A-studiossa 6.2.2016 Vainio sanoi, että se oli rahalla ostettu puolueen hajotusoperaatio. Ohjelmasta on juttu Ylen nettisivuilla.



Vainion johtopäätös perustui siihen, että puolueriidan aikaan eduskunta alkoi valmistella muutosta puoluetukilakiin. Eduskunta hyväksyi tuon muutoksen eli Lex Vennamon joulukuussa 1972. Uusi puolue SKYP merkittiin puoluerekisteriin seuraavana päivänä heti päätöksen jälkeen.
”Laki määräsi, että jos puolue menettää yli puolet eduskuntaryhmänsä jäsenistä, puoluetukirahat siirtyvät kansanedustajan mukana toiseen puolueeseen”, kertoi Vainio, joka SMP:n taloudenhoitajana näki läheltä kuinka raju isku puolueeseen osui.”SMP:stä irtautui 13 kansanedustajaa. Heitä alettiin ilkkua seteliselkärankaisiksi. Meitä uskollisia jäi jäljelle viisi. Selvitäkseen veloistaan SMP otti vekseleitä ja me viisi takasimme puolueen lainat. Kaikki tuolloiset velat saatiin lopulta maksettua.”

Vekselit tulivat tutuiksi myös, kun Vainio oli Suomen Uutiset -lehden taloudenhoitajana. SMP:n hajaannuksen aikana 1970-luvun alussa lehden ilmestyminen oli vaakalaudalla. Rahaa ei ollut, mutta kun taas pantiin nimet vekselipaperiin, niin jäsenistölle tärkeä lehti jatkoi toimintaansa. Lehden odotetuin juttu oli aina Veikko Vennamon puheenjohtajapalsta.
Puoluehajaannuksen jälkeen SMP:n toiminta vaikeutui huomattavasti, ja seuraavissa vaaleissa SMP sai enää kaksi kansanedustajaa. Vainiokaan ei päässyt läpi, vaikka sai Hämeessä 10 000 ääntä. Toiselle kansanedustajakaudelle hän pääsi vasta 1983, kun SMP sai taas 17 edustajanpaikkaa Pekka Vennamon johdolla.

Sitten
rivit hajosivat myös vaalikaudella 1983-87, kun isä ja poika Vennamo joutuivat keskenään hakaukseen. Uusi puheenjohtaja Pekka Vennamo edusti puoluetta hallituksessa, mutta Veikko Vennamo johti eduskuntaryhmää vanhalla oppositioasenteella. Mikko Vainiolla oli selvä käsitys siitä, mistä tässä riidassa oli kysymys:

”Veikolla ja Pekalla oli mielipide-ero siitä, mitä on parlamentarismi. Pekan selvä ajatus oli, että eduskuntaryhmän on aina muistettava ruotunsa. Jos puolue on hallituksessa, se on silloin kirjaimellisesti hallituspuolue. Jos hallituksessa alustavasti sovittuja asioita halutaan muuttaa johonkin suuntaan, on muutoksista sovittava hallituspuolueiden yhteisillä päätöksillä. Tästä huolimatta yksityiset kansanedustajat voivat pitää omat vakaumuksensa, mutta minkäänlaisia selän takana tehtyjä iltalypsyjä Pekka ei hyväksy.”

Mikko Vainion värikkääseen uraan kuului myös pieni rooli Aki Kaurismäen elokuvassa Calamari Union (1985). Siinä oli mukana Mato Valtonenkin, jonka Vainio houkutteli myös politiikkaan. Eduskuntavaaleissa 1983 Valtonen pääsi varasijalle ja Lahden kaupunginvaltuuston jäsenenä hän jaksoi vähän aikaa osallistua kokouksiin kaudella 1985-88.