perjantai 20. lokakuuta 2017

Paluu Montaukiin, katsoja toivoo paluun epäonnistuvan

Tänä syksynä konkurssin tehneen Air Berlinin lentokone tuo kirjailija Max Zornin New Yorkiin. Siellä hän mainostaa uutta romaaniaan, mutta pääasiana ovat kuitenkin Zornin naiset, entiset ja nykyiset. Volker Schlöndorffin elokuva Paluu Montaukiin on henkilökuva vanhasta pierusta, joka on täynnä itseään ja on siksi pilannut elämänsä.

Zorn on 17 vuotta sitten jättänyt Rebeccan, mutta on sittemmin tullut katumapäälle. Rebecca asuu nykyisin New Yorkissa, jossa asuu myös Zornin nykyinen naisystävä Clara, ja siitä sitten alkaa Zornin sekoilu. Vanha suola janottaa ja Zorn sopii Rebeccan kanssa, että käväistään Montaukissa Long Islandin kärjessä, jossa heillä joskus aikoinaan on ilmeisesti ollut kivaa. Zorn on niin epämiellyttävä tyyppi, että katsoja toivoo heti, että reissu Montaukiin menisi pieleen.

Elokuvan lähtökohta on, että Zorn on kuullut isältään tämän kuolinvuoteella, mikä elämän loppuvaiheessa on oleellista: päässä pyörivät ajatukset siitä, mikä huono teko olisi pitänyt jättää tekemättä ja mikä tekemättä jäänyt olisi pitänyt tehdä. Zorn siis aikoo nyt tehdä niin, ettei tuollaisia tarvitsi sitten joskus miettiä.

Jos tämän New York -elokuvan olisi tehnyt Woody Allen, siitä olisi varmaan tullut kovin toisenlainen. Eikä Allen ainakaan olisi käyttänyt kyllästymiseen asti koko valkokankaan täyttäviä lähikuvia kasvoista, kuten tekevät nämä nykyiset tv-ajan kuvaajat. Stellan Skarsgård ja Nina Hoss rooleissaan ovat vakuuttavia. Rebeccan surullisuus ja katkeruuskin tulevat tuskallisesti päälle, ja Skarsgård tuo Zornin luonnekuvan yhtä tunnettavasti esille, joskaan tuollaisen paskaläjän tunne-elämä ei kovin kummoista olekaan.

Schlöndorff on tehnyt parhaat elokuvansa romaaneiden pohjalta: Katharina Blumin menetetty maine (Heinrich Böll), Peltirumpu (Günter Grass) ja Petosten kehässä (Nicolas Born). Nyt jäi harmittelemaan, ettei ole lukenut tällä kertaa pohjana olevaa Max Frischin romaania. Toisaalta jos tunneköyhä Zorn on siinäkin samanlainen äärinarsisti, niin olkoon sitten ja jääköön loppuiäkseen murehtimaan munauksiaan.

Tämän eurooppalaisen elokuvan päähenkilöt Zorn ja Rebecca ovat saksalaisia, mutta elokuvassa puhutaan vain englantia. Muista kieliasioista kiinnittyi huomio siihen, että suomenkielisen tekstityksen on kai tehnyt joku teini-ikäinen kesäharjoittelija: taidenäyttelyn avajaiset on käännetty vernissaukseksi (ransk. vernissage) ja suomen kielen sana eli on elikkä.

kari.naskinen@gmail.com

torstai 19. lokakuuta 2017

Teuvo Valo - Muistoja menneiltä ajoilta

Lahtelainen iskelmälaulaja Teuvo Valo kuoli 18.10.2017. Hän oli syntynyt Lahdessa 29.8.1933 Lahdenkadun ja Päijänteenkadun kulman isossa kerrostalossa.  

Teuvo Valo kuului siihen perinteiseen iskelmälaulajapolveen, josta ei monta enää ole jäljellä. Vuonna 1957 hän osallistui Musiikki-Fazerin suureen maakunnalliseen iskelmälaulukilpailuun Lahden Kansantalossa ja sai hyvät pisteet alkukilpailussa, mutta loppukilpailua odotellessaan Teuvo Valo naukkaili vähän pullosta, eikä häntä päästetty enää loppukilpailuun. Seuraavana vuonna Teuvo Valo sitten voitti Teuvo Kärki -laulukilpailun esittämällä Liekki-tangon ja Mustalaisviulun. Siitä ura lähti vauhtiin, ja päättyi aktiiviuran osalta vasta 2004. Valtion täyden taiteilijaeläkkeen Teuvo Valo sai 1995 samanaikaisesti Reijo Kallion, Vieno Kekkosen ja Lasse Mårtenssonin kanssa.

Jo nuorena 1940-luvulla Teuvo oli laulanut Pentti Haikkalan Mascot-yhtyeessä ja 1950-luvulla Erkki Kaalikosken ja Uolevi Janssonin yhtyeissä.

Tapasin Teuvo Valon ensimmäisen kerran 1976 Lahdessa Ilmarisentiellä, jossa hän oli juoksulenkillä. Kirjoitin lehtijutun otsikolla ”Pitkän päivän matka Valoon”. Teuvo Valo kertoi avoimesti vaikeasta ryyppyputkestaan, joka oli kestänyt 1950-luvun lopulta vuoteen 1968, minä aikana laulamisesta ei ollut tullut oikein mitään.

Olavi Virran syntymäpäivänä 27.2.1968 Teuvo Valo oli pannut korkin kiinni, ja alkoi juosta itseään kuntoon. Hänen ”intervalliharjoituksensa” oli sellainen, että yhden lyhtytolpanvälin hän aina juoksi ja seuraavan käveli ja sitten taas seuraavan juoksi. Kilometrejä oli tullut paljon, ja kun viimeksi muutama vuosi sitten tapasin Teuvo Valon Lahden torilla, hän kertoi juosseensa elämänsä aikana varmaan jo 50 000 kilometriä.

Olavi Virta oli Teuvo Valolle tärkeä esikuva. He olivat tutustuneet jo 1953, ja viimeinen tapaaminen oli 15.7.1972 Tampereella mestarin kotona. Olavi Virta oli pyytänyt Teuvoa jäämään yöksi, mutta keikkakiireet odottivat ja Teuvo lähti Lahteen. Seuraavana päivänä Olavi Virta kuoli.

Teuvo Valon ohjelmistossa oli noin 700 laulua, paljon niitä kaikkein rakastetuimpia iskelmiä: Muistoja menneiltä ajoilta, Ilta Skanssissa, Kätketyt tunteet, Punaiset lehdet, Rakkautta ei se ollutkaan, Sä et kyyneltä nää, Tunturisatu, Yö kerran unhoa annoit, Yölintu…

Vaikka Teuvo Valo 1950-luvun lopulla asui jonkin aikaa Helsingissä työskennellen satamamiehenä, niin Lahti oli hänelle rakas. Alku ei tietenkään ollut helppoa, sillä Teuvo ei vielä ollut koulussakaan, kun talvisota alkoi. Lentokoneet pudottivat pommeja kaupunkiin, ja isä kaatui sodassa. Äiti kävi töissä Luhtasella ja elätti kolmea lasta.

Kun runsaat kymmenen vuotta sitten olin suunnittelemassa yhdessä Jouko Heinosen ja Rauli Nordbergin kanssa kevyenmusiikin levyä ”Raakaa romantiikkaa” Lahden kaupungin 100-vuotisjuhlavuodeksi 2005, oli heti yhtenä lähtökohtana, että yksi laulu siihen pitää ottaa Teuvo Valolta. Kuuntelimme levyjä, ja valinta oli aika nopeasti selvä: Mai-Lis Könösen säveltämä ja sanoittama Terveiset Lahdesta:

Teille terveiset laulaen Lahdesta tuon,
se on kaupunki laulun ja työn.
Siellä haitari soi kansa kun ilakoi,
ja tervehdys soi: moi.
Heimoveljesi varmasti Lahdessa näät,
sinne kun menet sinne myös jäät,
olit Viipurista tahi Kuopiosta.
Hyvä aina on kotiin tulla Lahden tuttuihin maisemiin.

kari.naskinen@gmail.com

keskiviikko 18. lokakuuta 2017

Pohjan neidin myöhästynyt evakkomatka Viipurista Lahteen

Lahden oopperayhdistys on onnistunut hyvin kulttuuriteossaan tuodessaan näyttämölle Oskar Merikannon Pohjan neidin. Sen kantaesitys oli 1908 Viipurissa, minkä jälkeen sitä esitettiin muutaman kerran 1910-luvulla sekä Vesanto soi -tapahtumissa 1999 ja 2001. Käsin kirjoitettu nuottimateriaali on lähes lukukelvoton, mutta Pirjo Leppänen on kirjoittanut siitä puhtaaksi pianosäestyksellisen version, jollaista nyt käytetään Lahdessa.

Pohjan neiti
sai alkunsa, kun Aino Acktén isä Lorenz Nikolai Achté suunnitteli siitä juonihahmotelman, jonka pohjalta kirjailija ja kansanrunojenkerääjä Antti Rytkönen sepitti runomuotoisen libreton. Merikanto sävelsi sen ja lähetti Suomalaisen kirjallisuuden seuran 1897 järjestämään sävellyskilpailuun, jonka tarkoituksena oli saada aikaan ensimmäinen suomenkielinen ooppera. Voittopalkinto 3240 markkaa tuli ja 18.6.1908 ooppera esitettiin Viipurissa, jossa seuraavana päivänä alkoivat Viipurin laulu-, soitto- ja urheilujuhlat. Niiden keskeinen osa olivat isot kuorokilpailut, joihin osallistui yli 3000 laulajaa ja soittajaa.

Merikanto itse johti kantaesityksen, jossa Väinämöisen roolin lauloi sen ajan baritonisuuruus Abraham Ojanperä ja Ilmarisena oli yhtä nimekäs tenori Wäinö Sola. Orkesterissa oli 35 soittajaa, mutta evakkoreki on matkalla Lahteen mennyt tienposkeen, eikä Lahden oopperassa ole enää kuin pianisti Jenna Ristilä. Niin hyvin tämä kuitenkin toimi, että Loviisankadun Pikkuteatterissa ei orkesteria edes kaivannut. Syvyyttä kokonaisuuteen toi Lahden oopperakuoro, vaikka ei ole yhtä massiivinen kuin Viipurissa laulanut 150-henkinen kuoro.

Pohjan neiti sisältää paljon tutunomaista, ”helppoa” melodista musiikkia, jossa on selviä kansanmusiikkimaisia ominaisuuksia. Varsinkin alku- ja välisoitoissa näin silmissäni kansantanssiryhmien pyörimistä, ja kyllähän oopperassa itsessäänkin tanssinumeroita on, joskaan ei aivan Hollolan ja Martan tyyliin. Yksi tuttukin laulu oopperassa on, kun Louhi ylistää tyttärelleen Väinämöisen suuruutta. Olen varmaan kuullut sen Lauantain toivotuissa levyissä. Ilmarinen kuitenkin tyttären saa. Muitakin tuttuja kalevalaisia henkilöitä on mukana: Annikki, Pellervo, Tuonetar ja Antero Vipunen.

Päärooleissa baritoni Juha-Pekka Mitjonen, tenori Kimmo Turunen, sopraano Pirjo Leppänen ja altto Anne Kortelainen laulavat oikein hyvin, joskin naisäänten sanoista ei tyypilliseen tapaan aina saa selvää.

Pikkuteatteri on yllättävän sopiva näyttämö tälle esitykselle. Näyttämön tummat pinnat eivät ole lavastuksellisesti yhtä vaativat kuin vanhan konserttitalon isot valkoiset seinät, ja Pohjan neidin lavastus, valot ja videoprojisoinnit toimivatkin erinomaisesti. Samoin puvustus tukee hyvin aihetta (kuva on kuitenkin harjoituksista ilman esityspukuja).

Erityiskiitoksen ansaitsee myös käsiohjelma, joka on poikkeuksellisen runsas antaen tietoa tästä oopperaharvinaisuudesta.

Höhlä on kuitenkin heti väliajan jälkeen esitettävä Lahti Energia Oy:n mainos: iso reklaamilakana ja kööri sen takana hoilaamassa jotakin energia-aiheista viisua. Kun energiayhtiö urheiluun sijoittamiensa miljoonasponsorointien lisäksi on nyt antanut vaikkapa kymppitonnin oopperatoiminnalle, niin olisi kiitoksen voinut hoitaa tyylikkäämminkin.

Kokonaisuutena joka tapauksessa täysin pätevä esitys, joka vallan hyvin kelpaisi myös Kansallisoopperaan. Siellä esitettiin viime keväänä
Erkki Melartinin Aino konserttiversiona, ja Pohjan neiti on ikään kuin rinnakkaisteos sille.

kari.naskinen@gmail.com

tiistai 17. lokakuuta 2017

Suomalaisia epäjumalia

Muinaisilla hämäläisillä ja karjalaisilla oli molemmilla 12 epäjumalaa. Mikael Agricola luetteli ne 1551 julkaistussa Dauidin Psalttarissa, joka on Agricolan tekemä käännös Vanhan testamentin psalmikokoelmasta. Kirjan runomuotoisessa alkupuheessa Agricola luettelee nämä muinaiset epäjumalat. Kaksitoista epäjumalaa kummallekin heimolle tuli kreikkalaisten ja roomalaisten esikuvan perusteella. Kaikki luetellut eivät olleet varsinaisesti epäjumalia, vaan mukana oli myös erilaisia uskomusolentoja, kuten haltioita ja vainajaolentoja.

Kielitieteilijä Osmo Ikolan (1918 – 2016) nykyaikaistetun tekstimuodon mukaan hämäläisten jumalat olivat seuraavat:

Tapio metsästä pyydykset soi, ja Ahti vedestä kaloja toi.
Väinämöinen virret takoi, Rahko kuun mustaksi jakoi.
Liekkiö rohdot, juuret ja puut hallitsi ja senkaltaiset muut.
Ilmarinen rauhan ja ilman toi ja matkamiehet perille vei.
Tursas antoi voiton sodassa, Kratti huolen piti tavarasta.
Tonttu huoneen menon hallitsi, kuin Piru monia villitsi.
Kapeet myös heiltä kuun söivät, Kalevanpojat niityt ja muut loivat.

Karjalaisten epäjumalat:

Ronkoteus ruista antoi, Pellonpekko ohran kasvun soi.
Virankannas kauran kaitsi, muutoin oltiin kaurasta paitsi.
Äkräs herneet, pavut, nauriit loi, kaalit, liinat ja hamput edestoi.
Köndös huhdat ja pellot teki, kun heidän epäuskonsa näki.
Ja kun kevätkylvö kylvettiin, silloin Ukon malja juotiin.
Siihen haettiin Ukon vakka, niin juopui sekä piika että akka.
Sitten paljon häpeää siellä tehtiin, niin kuin sekä kuultiin että nähtiin.
Kun Rauni Ukon nainen härskyi, mahtavasti Ukko pohjasta pärskyi.
Se siis antoi ilman ja uuden sadon. Kekri se lisäsi karjan kasvun.
Hiisi metsän väestä soi voiton, veden emä vei kalat verkkoon.
Nyrkäs oravat antoi metsästä, Hittavainen toi jänikset pensaasta.


kari.naskinen@gmail.com

maanantai 16. lokakuuta 2017

”Lue netistä”

Television uutislähetyksissä neuvotaan nykyisin lukemaan esille otettavista asioista lisää tv-yhtiön verkkosivuilta. Sanomalehdet eivät tee edes näin. Ne vain jättävät uutisointinsa vajaaksi.

Kotikaupunkini Etelä-Suomen Sanomissa on yleistynyt sellainen tapa, että esimerkiksi joistakin kilpailuista kerrotaan jotakin, mutta ei kuitenkaan tuloksia. Kun ystävyyskaupunkien Lahden ja Västeråsin joukkueet kohtasivat keilahallissa, oli lehdessä kuva kilpailijoista, mutta ei sanaakaan siitä, kumpi voitti.

Tämän päivän lehdessä on kuva autoilijoille järjestetystä perinteisestä Leijona-ajosta, mutta ei taaskaan minkäänlaisia tuloksia. Kyllä meitä lukijoita kiinnostaisi nimenomaan tällaisia paikallisia asioita paikallisesta lehdestä lukea – keitähän tuttuja mahtaisi tuloslistan kärjessä olla. Näitä visailuajoja on järjestetty vuodesta 1970 lähtien, ja ennen vanhaan tulokset olivat aina maanantain lehdessä.

Kun pienenä poikana tulin toiseksi polkupyöräilijöiden liikennekilpailussa ja nimi oli seuraavan päivän lehdessä, siitä varmaan alkoi kiinnostukseni liikenneasioihin.

Kahden yön takaiset tulokset Amerikan jääkiekkosarjasta kuitenkin ovat lehdissä aina, vaikka juuri ne ovat sitä aineistoa, minkä siitä lajista kiinnostuneet kyllä lukevat netistä heti tuoreeltaan. Luullaanko siellä, että joku odottaa puolitoista vuorokautta lukeakseen lehdestä otteluiden tulokset?

Ei ihme, että lehtien levikit pienenevät. ESS:n painetun lehden levikki on viidessä vuodessa pudonnut 53 000:sta 43 000:een, Helsingin Sanomien 338 000:sta 250 000:een jne.

Västerås on jokseenkin samansuuruinen kaupunki kuin Lahti, Västerås Tidningin levikki on 79 000.

kari.naskinen@gmail.com

sunnuntai 15. lokakuuta 2017

Televisioviihdettä elokuvissa

Kun elokuva näytetään televisiossa, se on vain tv-ohjelmaa. Lumiukko-rikoselokuva esitetään teattereissa, mutta siitä voi sanoa, että se on kuitenkin vain keskinkertaista jännäriviihdettä, jollaista televisiosta tulee nykyisin aivan riittämiin.

Tämä amerikkalainen elokuva perustuu norjalaisen Jo Nesbön romaaniin ja on kuvattu Norjassa. Eksoottiset talvikuvat ovat hyviä, mutta juoni on sitä samaa soopaa, mitä tv-sarjat ovat täynnä, ja lopussa tietenkin väkivaltainen toimintaratkaisu. Uusi kidutus- ja murhalaitekin esitellään.

Ohjaaja on ruotsalainen Tomas Alfredson, joka ei ole saanut jutusta irti mitään tavanomaisuudesta poikkeavaa. Odottaa olisi voinut parempaa, sillä hänen edellinen elokuvansa Pappi lukkari talonpoika vakooja (2011) tavoitti hienosti alkuperäisaiheen, John le Carrén romaanin.

Lumiukossa kertautuvat kaikki tutut kliseet. Päähenkilöpoliisikin on taas juoppo, millä ilmeisesti näihin nykyisiin elokuviin haetaan jotakin ”särmää”. Näyttelijät hoitavat hommansa hyvin, mutta kun ei vedä, niin ei vedä. Tulee muutaman vuoden päästä television joltakin pikkukanavalta myöhään illalla.

Jouluaattona joulurauhan julistamisen jälkeen tulee televisiosta onneksi taas se oikea Lumiukko.

kari.naskinen@gmail.com

lauantai 14. lokakuuta 2017

Erikoinen 100-vuotisjuhlanäytelmä

Amerikkalaisen John Irvingin Kaikki isäni hotellit on Teatteri Vanhan Jukon (Lahti) yli 20-vuotisessa historiassa hieman poikkeuksellinen näytelmä. Aivan tavallinen puhenäytelmä ilman huutamista tai modernia teatteri-ilmaisua. Toinen erikoisuus on, että teatteri on nimennyt sen Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlanäytelmäkseen.

Vanhan Jukon taiteellinen johtaja ja näytelmän ohjannut Linda Wallgren perustelee valintaa koukeroisesti. Ei puhu pakolaisista eikä maahanmuutosta, mutta tarkoittaa näitä asioita. Hänen mielestään mielikuva Suomesta ja suomalaisuudesta on liian kapea ja rajoittava, kansakunnan muotokuvasta puuttuu paloja.

Näitä puuttuvia paloja näytelmä tuo esille. En olisi tällaisen Suomi 100 -näytelmän jujusta älynnyt mitään, ellei Linda Wallgren olisi sitä rautalangasta vääntänyt.

Irvingin romaanin (1981) henkilöt ovat kuin hassunkurisen korttipelin hahmoja. Isä on pilvilinnoja tavoitteleva romantikko, yksi pojista on mallinukkea rakastava homo, toinen poika ja tämän sisko harrastavat sukurutsausta ja menestysromaanin kirjoittava pienempi sisko tekee itsemurhan. Tavallisempia tapauksia ovat äiti ja pienin poika, mutta he kuolevatkin lento-onnettomuudessa. Lisäksi perheeseen kuuluvat vanha karhu ja piereskelevä koira, joka pitää tappaa hajun takia. Kun tarina etenee, joukkoon liittyy lisäksi nuori nainen, joka pitää itseään rumana ja on alkanut piiloutua karhun nahkoihin.

Lisäksi näyttämön poikki kulkee välillä valkopukuinen mies, josta en ymmärrä mitään. Selitystä ei anneta, enkä 500-sivuisesta kirjastakaan enää paljon mitään muista. Koska näytelmässä puhutaan Siegmund Freudista, niin voisikohan valkopukuinen mies olla Freudin haamu. Joka tapauksessa isän yksi hotelleista on Freudin kotikaupungissa Wienissä.

Linda Wallgren selittää ohjelmalehtisessä monisanaisen filosofisesti, miten maailma on pelottava paikka. Pelolle ei kuitenkaan saa antaa valtaa, kuten poliitikotkin nykyisin sanovat. Terrorismin kanssakin joudutaan tekemisiin, mutta siitäkin selvitään. Koiran nimi näytelmässä on Suru, ja suru onkin hyvä asia, koska suru todistaa, että olemme välittäneet.

Jukolaisten näytteleminen on taas erinomaista tasoa. Seuraavaksi jään odottamaan Niskavuorta, johon minulla olisi roolijakokin valmis: Loviisa Maria Nissi, Juhani Jarkko Mikkola, Aarne Jussi-Pekka Parviainen, Heta Minja Koski, Ilona Ilona Pukkila, pehtoori Markus Karekallas, Simolan isäntä Simo Saukkola.

kari.naskinen@gmail.com

perjantai 13. lokakuuta 2017

Suruaika ohi Pohjantähden alla

Lahden kaupunginteatterin Täällä Pohjantähden alla on kokonaistaideteos. Sen ilmiasu ei perustu vain puhuttavaan tekstiin, vaan oleellinen osa on myös näyttelijöiden liikkuminen tarkan koreografian mukaan. Välillä tämän näytelmän ensimmäinen osa vaikuttaa peräti modernin tanssin teokselta. Myös musiikkia on paljon. Toisen osan ensi-ilta on 15.11.2017.

Näytelmän uusiksi panneet nuorenpolven tekijät ovat lähteneet siitä, että kansallinen suruaika on nyt ohi. Historia muistetaan, mutta enää ei tehdä samanlaista surutyötä kuin Väinö Linnan romaanitrilogian ilmestyessä 1959-62. Tuon surutyön jääminen vuoden 1918 jälkeen jäi myöhäiseksi, koska tilanteet Suomessa olivat heti tuoreeltaan edelleen liian vaikeita. Valkoista valtioterroria oli vaikea lähteä tuoreeltaan perkaamaan, ja yhtä hankalalta tuntui analysoida niitä syitä ja seurauksia, joita liittyi punaisten kapinallisten tekoihin.

Sitten tultiinkin jo Lapuanliikkeen ja 1930-luvun oikeistodiktatuurin vuosiin ja lopulta kahteen sotaan Neuvostoliittoa vastaan. Tarvittiin Linnan romaanit, ennen kuin kansalaissodan ja sitä edeltäneiden vuosien kurjat tapahtumat vasta voitiin ottaa kunnolla laajempaan käsittelyyn. Suomen kannalta oli ehkä hyvä, että kansalaissodan kaikkia asioita ei ehdittykään heti setviä, sillä jos olisi, ei talvisotaan olisi ollut yhtä helppoa saada yhtenäistä kansaa taistelemaan.

Surutyön alku yritettiin tietenkin valkoisten puolella mitätöidä sekä kirjallisuusarvostelijoiden että historioitsijoiden toimesta. Maalaisliittolainen kulttuurivaikuttaja Jouko Tyyri kirjoitti suhtautuvansa kirjan ensimmäiseen osaan vastahakoisesti, koska Linna ei päässyt tavoitteeseensa ja koska henkilöiden kuvaus ei ollut kiinnostavaa. Kun kirjallisuuslehti Parnasso vuonna 1960 kysyi 15 kirjallisuusekspertiltä, mitkä olivat 1950-luvun parhaat suomalaiset romaanit, Täällä Pohjantähden alla mainitsi vain Hufvudstadsbladetin kulttuuritoimituksen päällikkö Nils-Börje Stormbom.

Historioitsijat puolestaan sanoivat, että Linnan ei pitäisi ollenkaan tulla heidän osaamansa historiankirjoituksen puolelle.

KAIKKI IHMISET
OVAT SAMANLAISIA

Näytelmän ensimmäinen kuva on viitteellisesti lavastettu iso näyttämö, jolla on noin 20 tuolia. Tuoleilla on vaatteita. Näyttämölle alkaa kävellä ihmisiä alusvaatteisillaan. Kukin menee oman tuolinsa luo ja alkaa pukeutua.

Dramaturgi Ari-Pekka Lahti ja ohjaaja Juha Malmivaara halunnevat tällä alkuasetelmalla sanoa, että kaikki me ihmiset olemme periaatteessa samanlaisia ja samanarvoisia. Kuitenkin vain periaatteessa, sillä paljon merkitsee se, millaiseen perheeseen sattuu syntymään. Niin kuin nykyisinkin.

Sitten alkavat tapahtumat Pentinkulmallakin ja kahtia jakautunut kansa ottaa ja joutuu ottamaan paikkansa. Torpparit, kirkkoherra, muurari, paroni, köyhät, rikkaat, punaiset, valkoiset.

Näytelmän ensimmäinen repliikki ei ole Linnan lähes raamatulliselta vaikuttava ”Alussa olivat suo, kuokka – ja Jussi”, vaan kolme miestä esittää mielipiteitään. Vuorosanat varmaankin ovat Linnan tekstiä, mutta katsoja ei vielä tunne, keitä puhujat ovat. Alku on muutenkin hakemista, oli ainakin minulla. Ensimmäinen tunti vaikutti siltä kuin Täällä Pohjantähden alla olisi nyt jonkinlainen show.

Vasta väliajan jälkeen näytelmä saa itsestään kunnolla kiinni. Ari-Pekka Lahti sanoo käsiohjelmassa, että Linnan ”teos antaa mahdollisuuden emotionaaliselle reissulle menneiden sukupolvien kanssa”. Näin ei kuitenkaan täysin käy, en saanut siitä nimenomaan sellaisia tunnetta koskettavia tarttumakohtia, jotka olisivat sykähdyttäneet niin kuin oli käynyt tätä ennen neljässä eri teatterissa näkemieni Pohjantähtien kanssa. Hassulta tuntui, että 1918 teloitetun punikin pojanpoikana katsoin näytelmää nyt kuin mitä tahansa näytelmää ilman minkäänlaista tunnelatausta – viha pysyy, mutta suruaika minullakin ohi?

TILA ON
KOHTAAMISPAIKKA

Koreografian suunnitellut tanssitaiteen maisteri Panu Varstala kirjoittaa käsiohjelmassa tilallisesta pinnasta kohtaamispaikkana, aineellisesta maisemasta ja historioiden muodostelmasta. Tällaisista asioista on siis kysymys, kun Pohjantähden väki liikkuu ja heiluu. Välillä vain on koomista, kun joku henkilöistä repliikin sanottuaan lähtee kävelemään kuin kenguru. Mitään symboliikkaa en tästä koikkelehtimisesta tavoittanut.

Näytelmän selväksi päähenkilöksi on nostettu Koskelan torppariperheen vanhin poika Akseli. Hän ei ole vielä syntynytkään näytelmän alussa, mutta istuu jo valmiiksi aikuiseksi puettuna näyttämön etuosassa. On siinä hiljaa niin pitkään kuin nuorukaisvaihe myöhemmin koittaa.

Akselia näyttelee Tapani Kalliomäki. Komea suoritus roolissa, jonka painoarvo näytelmän toisessa osassa tulee olemaan vielä suurempi. Kalliomäen maneeriton näytteleminen korottaa hänet viimeistään nyt siihen Lahden teatterin suurimpien näyttelijöiden joukkoon, jossa tätä ennen ovat mm. Ola Johansson ja Pekka Räty.

Toinen vahva näyttelijä on Jarkko Lahti, joka tätä ennen tunnetaan lähinnä nyrkkeilijä Olli Mäen roolistaan elokuvassa Hymyilevä mies (2016). Lahti on Lahdessa vierailijana ja esittää kolmea roolia jämerän vakuuttavasti: kirkkoherran poikaa Ilmari Salpakaria, Laurilan perheen häädöstä vastaavaa upseeria ja punapäällikkö Hellbergiä. Ilmari Salpakarin osuus fasistisena valkoisena jää pieneksi, mutta rooli saanee lisää tilaa seuraavassa osassa.

Kummallinen kohtaus on sian kuolema. Hiski Grönstrand röhkii ja kuolee. Täysin turha. Toinen eläin on suolla huutava kurki, jota esittää Paavo Kääriäinen, ja tämä toimii. Vasta kotona käsiohjelmasta luin, että Kääriäinen esitti myös hevosta, oli mennyt ohi silmien.

Näytelmän jälkeen oli joidenkin kanssa puhetta siitä, että tällainen versio näytelmästä on vaikeaselkoinen sellaisella katsojalle, joka ei Linnan teoksia tunne. Niin on, mutta jos suomalainen ei Pohjantähteä tunne, hän ei ole vielä valmis ihminen.

kari.naskinen@gmail.com

tiistai 10. lokakuuta 2017

Kieli huononee ja saa hyväksyntää

Helsingissä järjestetään ylihuomenna torstaina keskustelutilaisuus, jossa kysytään, miten suomen kieli pärjää muuttuvassa maailmassa. Jo puoli vuosisataa sitten runoilija Pentti Saarikoski kirjoitti yhdessä lehtijutussaan, että ”äidinkielen puhtaana pitäminen on tarpeetonta, koppavaa nationalismia. Oikeakielisyysaate on epädemokraattinen.” (Parnasso 7/1960) Yllättävä mielipide alan mieheltä, ja jos Saarikoski vielä eläisi, hän olisi nykytilanteeseen varmasti tyytyväinen.

Saarikoski piti vain hyvänä sitä, että esimerkiksi possessiivisuffiksi (omistusliite) oli kielenkäytöstä jo häviämässä. Enää ei ollut väliä, vaikka sanoi minä tulen mielellään, vaikka oikeampi muoto olisi minä tulen mielelläni. Verbin monikon ensimmäinen persoonakin sai mennä: me menemme -> me mennään. Eikä Saarikoski pitänyt tarpeellisena istuutua-sanaa – minä istun tähän.

Kielen muuttuessa sanat lyhenevät ja jopa yhdistyvät, Saarikoski otti esimerkin: en minä tiedä -> emmä tie.

Kielitoimistokin on viime aikoina antanut joitakin hyväksyntöjään kielen huononemiselle. Kun esimerkiksi pitäisi sanoa kello alkaa olla kaksi, niin Kielitoimisto hyväksyy nyt myös muodon kello alkaa olemaan kaksi.

Saarikosken mielestä kielen pitäminen kansallisena ilman ulkopuolisia vaikutteita oli vanhanaikaista ja naurettavaa. Oli kansalliskiihkoilua käyttää samasta asiasta erikielisiä sanoja, esimerkiksi Fernsprecher (puhelin saksaksi), simi (puhelin islanniksi) ja puhelin.

”Kehitystä” onkin tapahtunut. Entinen aviopuoliso on suomeksikin nykyisin eksä, jonka pohjana on latinan kielen prepositio ja etuliite ex. Tavarataloissa tai pysäköintihalleissa poistumistie on exit ja lääkärit käyttävät kuolemasta termiä exitus.

Kun lähetän jostakin asiasta tekstiviestin, saan monta kertaa lyhyen vastauksen: ok. Tällä amerikkalaisella lyhenteellä on pitkä historia, mutta yksinkertaisesti se tarkoittaa okei. Oma vastaukseni noissa tilanteissa on suomalaisittain selvä pyy.
Asema on nyt assa, seminaari on semma, haastattelu on haastis ja tiedotustilaisuus on tiekkari (isolla alkukirjaimella Tiedonantaja).

Television urheiluselostajat ja varsinkin heidän asiantuntija-avustajansa ovat luku sinänsä. Heidän kielensä on usein surkuhupaisaa kuunneltavaa. He puhuvat kuin nuoret kaduilla, esimerkiksi relatiivipronomininkäyttö on aivan hukassa: nämä ovat ne pelaajat, ketä on ehdolla maajoukkueeseen. Sitten kun maajoukkue pelaa, on hyvä keli, kun tarkoitetaan säätä. Hyvä ralliajaja pystyy koviin suorituksiin soralla kautta asvaltilla eli nykyisin kautta-viiva (/) on puhekielessäkin korvaamassa ja-sanan.

Erikoinen ilmiö on myös se, että muotisanoilla korvataan tukku muita sanoja. Nykyisin on paljon tilanteita, jotka ovat haasteellisia – ennen oli tarkempia ilmaisuja: huono, ongelmallinen, suuritöinen, vaikea jne. Televisiossa ja radiossa haastateltavia pyydetään avaamaan jotakin asiaa, tämä sana korvaa kertomisen, kuvailemisen, perustelemisen, selittämisen, täsmentämisen jne.

Huonontuvaa kieltä siirtyy nykyisin myös painettuun sanaan. Sairausloma on nykyisin saikku, jolla joku voi vaikka elvistellä. Jyväskylässä Sokoksen tavaratalostakin tuli osuuskaupan tekemällä nimenmuutoksella Sokkari.

Pentti Saarikoski: ”Tulevaisuudessa robotit saattavat suomen kielen lehtorit, kirjailijat ja kansallisrunoilijat työttömiksi. Mikä näköala!”

kari.naskinen@gmail.com

lauantai 7. lokakuuta 2017

Kadonnutta kaupunkia etsimässä



















Turun kirjamessuilla julkistettiin tänään Vuoden kotiseututeos. Kotiseutuliitto palkitsi parhaana tietokirjailija, fil. tri Jussi Jäppisen Kadonnutta kaupunkia etsimässä – Tarinoita Jyväskylän puretuista taloista. Kotiseutuliitto oli antanut valinnan tekemisen historioitsija Teemu Keskisarjalle, joka sanoi Jäppisen herättäneen eloon kadonneen, tuhotun kaupungin. - ”Rakennusvainajiin ja niiden asukkaisiin kiintyy sellainenkin lukija, jolla ei ole mitään kytköstä Jyväskylään”, sanoi Keskisarja.

Koska minulla ei heti tähän hätään ole käytettävissäni Jäppisen kirjaa, käytän omia vanhoja kuviani 1960-luvulta.

kari.naskinen@gmail.com

torstai 5. lokakuuta 2017

Hyvää iltaa, nimeni on Cox

Äänikirjojen suosio on viime aikoina kasvanut. Niitä voi ostaa joko cd-levyinä tai klikkaamalla niitä saa kuunneltaviksi internetistä. Uusia kuunnelmia sen sijaan tulee radiosta vähemmän kuin 50 vuotta sitten. Tänä syksynä on uusintana lähetetty Veristä lyhtyä (1979), joka perustuu Jalmari Finnen samannimiseen romaaniin (1928). Se saattoi olla peräti ensimmäinen suomalainen romaani, jossa poliisi tutki rikosta.

Kuunnelma on vaativa laji kuuntelijalle. Se nimittäin edellyttää erilaista keskittymistä kuin elokuvan katsominen. Koska silmiä ei tarvita, käy helposti niin, että siinä kuunnellessa ottaa vaikka lehden käsiinsä ja vähän vilkuilee sitä. Pari kertaa olen nukahtanutkin, kun olen mennyt pitkäkseni ja alkanut kuunnella kuunnelmaa muka keskittyneesti.

Parhaiten radiokuuntelu onnistuukin autossa, jossa olen pannut soittimeen myös äänikirjoja. Ne ovat kuitenkin tylsempiä kuin kuunnelmat, koska äänikirjoissa yksi ja sama lukija esittää kaikkien henkilöiden vuorosanat.

Tuossa otsikon alla on kuva nauhoituksesta, jossa Joel Rinne (vas.), Jorma Nortimo ja Ritva Ahonen ovat äänittämässä jännityskuunnelmaa Hyvää iltaa, nimeni on Cox. Ne olivat kuunnelmien kulta-aikaa. Uhkapeluri Coxia esitti tietenkin Rinne, jonka toinen samankaltainen kuunnelmarooli oli Paul Temple. Pekka Lipposta puolestaan esitti Oke Tuuri. Kun tähän vielä lisään Baskervillen koiran, niin siinä ne parhaat kuunnelmamuistot ovatkin.

Kuunnelmien tekeminen alkoi melkein heti, kun Yleisradio oli perustettu 1926. Silloin niistä käytettiin nimityksiä kuulelma ja kuulonäytelmä. Kuunnelmien esityspäivä radiossa oli maanantai, sillä ne esitettiin suorina, eikä maanantaisin ollut teattereissa esityksiä, joten näyttelijät pääsivät silloin radiotaloon kuunnelmia tekemään. Magnetofonit saatiin käyttöön 1937, mutta uusi hieno tekniikka ei muuttanut kuunnelmien esityspäivää.

Sotien jälkeen radion kaksi kuunnelluinta ohjelmaa olivat kuunnelmat ja poliitikkojen suora keskusteluohjelma Pienoisparlamentti, jonka ”tähdiksi” nousivat Urho Kekkonen ja Hertta Kuusinen hyvällä supliikillaan.

Niin suosittuja kuunnelmat olivat, että Yleisradio perusti Radioteatterin 1948, ensimmäisenä Euroopassa. Yleisradion pääjohtajana oli silloin Hella Wuolijoki, joka palkkasi Radioteatterin päälliköksi Olavi Paavolaisen sekä ohjaajiksi Eero Leväluoman ja Markus Raution. Siis tuttuja nimiä suomalaisesta kulttuurielämästä, samoin kuin ensimmäiset näyttelijät Emmi Jurkka, Helge Ranin ja Reino Valkama.

Erikoisuus oli, että kuunnelmien ensi-iltoja järjestettiin myös julkisina tilaisuuksina, joissa yleisö pääsi kuuntelemaan nauhoituksia Yleisradion studiossa.

Suomisen perhe taitaa olla tunnetuin kuunnelmasarja. Sen jaksot esitettiin perjantaisin ja oli radion toiseksi kuunnelluin ohjelma heti Markus-sedän lastentunnin jälkeen.

Hella Wuolijoki halusi Suomisen porvarisperheen vastapainoksi työmies Rantasen elämästä kertovan Työmiehen perheen, mutta se ei vetänyt alkuunkaan yhtä hyvin, eikä siitä myöhemmin tehty näytelmäkään yltänyt samalle tasolle kuin Hella Wuolijoen muut näytelmät.

Kantolan perhe 1970-luvulla sen sijaan tuli suosituksi, ja sitä pyöritettiin sarjana aina 2000-luvun alkuvuosille saakka. Eivätkä kuunnelmat vieläkään mihinkään poistuneet ole. Verisen lyhdyn viimeinen jakso tulee ensi lauantaina, Seitsemän veljeksen uusintasarja (1954) jatkuu sunnuntaina, Juhanina Tauno Palo, futuristinen Sadan vuoden matka päättyy maanantaina jne.

kari.naskinen@gmail.com


tiistai 3. lokakuuta 2017

Jo ennen ruotsalaisten tuloa Viipuriin siellä oli karjalaisten kalastajakyliä

Viipurin historiasta tiedetään paljon 1200-luvun lopulta alkaen, kun ruotsalaiset tulivat sinne ja rakensivat ensimmäisen version Viipurin linnasta, mutta alueella oli asukkaita ennen sitäkin. Viipurin muinaisesta historiasta luennoi eilen Suomen kirkkohistoriallisen seuran tutkimusillassa Viipurin pääarkeologi Aleksandr Saksa, joka on myös Venäjän tiedeakatemian aineellisen kulttuurin historian instituutin johtava tutkija ja Itä-Suomen yliopiston dosentti.

Viipurin arkeologiset tutkimukset ovat tuoneet arvokasta tietoa kaupungin alkuvaiheista ja sen kehityksestä. Uusien tutkimusten alkuvuosina kaivaukset tehtiin Karjalaisen kulttuurin edistämissäätiön tuella Viipurin historiallisen keskustan itäisessä osassa Possen- ja Vahtitorninkatujen kulmauksessa sekä Luostarinkatu 8:ssa. Vuonna 2003 Etelävallin kohdalla pelastuskaivaukset tehtiin jo rakentajan kustannuksella.

Vuosina 1998 - 2013 Viipurissa tutkittiin tieteellisesti noin 600 neliömetriä kulttuurikerrosta sen historiallisessa osassa (karttakuva, jonka pohjana on Juha Lankisen laatima kartta). Pelastuskaivaukset ovat käsittäneet noin 3000 neliömetrin alueen vanhan kaupungin ja Sarvilinnoituksen alueella sekä sen ulkopuolella. Vuonna 2010 yhteistyössä Agricola-seuran kanssa aloitettiin vanhan tuomiokirkon mittaukset ja arkeologiset tutkimukset. Kirkon raunioilla, sen sisä- ja ulkopuolella, avattiin noin 130 neliömetriä pinta-alu
etta.

Aleksandr Saksa sanoi kaivauksissa tulleen ilmi, että mitä todennäköisimmin tulevan kaupungin alueella oli jo ennen ruotsalaisten tuloa karjalaisten kalastajakyliä meren rannalla. Ne muodostivat linnasta vastakkaiselle niemellä asuneiden kanssa tulevan kaupungin ”alkupesän”. Tämän karjalaisen väestön elinkeinon perustana olivat kalastus ja karjanhoito, joilla oli kysyntää kasvavan linnan väestön kannalta. Se varmasti oli huomattavana osana asutuskantaa kaupungissa koko keskiajan.

Viipurin kehitystä rajoitti hankala maasto. Keskustaa hallitsee korkea kalliokukkula, jonka pohjoinen rinne laskee kohti rantaa linnaa vastapäätä ja vastakkainen rinne etelässä putoaa jyrkästi Raatitornin kohdalla. Kaikki rinteet olivat täynnä kuoppia ja muita epätasaisia kohtia kallion pinnassa. Myös kallion alapuolella oli asutukselle niukasti sopivaa tasaista maata. Tästä syystä talot muodostivat erillisiä ryhmiä ja kaupungin kehitys sen eri puolilla oli epätasaista.

NOVGORODILAISET JA
TULIPALOT TUHOSIVAT


Vuonna 1411 nuori kaupunki tuhottiin lähes kokonaan novgorodilaisten hyökkäyksessä, ja se oli rakennettava miltei uudestaan. Suuria muutoksia arkeologisessa aineistossa ei ole havaittavissa, vaan kyseessä oli lähinnä jälleenrakennus. Talot pääasiassa rakennettiin samoille paikoille ja pinta-alaltaan yhtä pieninä.

Vuoden 1477 iso tulipalo hävitti taas melkein koko kaupungin. Tämän jälkeen kaupunkikuvassa tapahtui ratkaisevia muutoksia. Kaupunki ympäröitiin 1470-luvulla kivimuurilla ja Viipurista tuli linnoitettu kaupunki. Rakennustoiminnassa otettiin käyttöön uudet aikaisemmin hylätyt epätasaiset alueet täyttäen pinnassa olevat syvennykset tulipalossa tuhoutuneiden rakennusten jäänteillä, edellisen ajan kulttuurikerroksella ja paksuilla rakennustoiminnan seurauksena jääneillä puulastukerroksilla.

Ensisijaisen kehittämisen alueeksi muuttui kaupungin keskusta eli kirkon, sataman (Etelävalli) ja dominikaaniluostarin välinen alue sekä ”vuoren” toisella puolella olevan Saksalaiskadun ja fransiskaaniluostarin tienoot. Todennäköisesti aivan kirkon läheisyydessä sijaitsi kaupungin koulu, jonka koulumestari mainitaan jo 1409. Raatihuone oli rakennettu kallion laelle. Sen toisella puolella kaupungin koillisessa osassa Linnan- ja Saksalaiskatujen välisellä rinteellä Harmaidenveljestenkadun varrella oli isoja kuoppia ja kallionjyrkänteitä täynnä oleva asumaton alue.

Rakennuskanta muuttui olennaisesti. Se vastasi kasvavan kaupungin tarpeita. Pienten rakennusten tilalle tulivat suuremmat, usein jo kaksiosaiset kivikiukailla varustetut tuvat ja talousrakennukset, joiden pinta-ala saavutti 25-50 neliömetriä. Hyvän esimerkin tästä kehityksestä antaa Luostarinkatu 8:n tontti, josta on tutkittu 310 neliömetrin alue. Yleisiä olivat tallit ja navetat sekä muut karjasuojat, mikä antaa Viipurin keskiajan oloista hyvin yksinkertaisen ja vaatimattoman kuvan. On mahdollista, että asukkaat jakoivat eläinten kanssa saman rakennuksen; ihmisillä oli vain tasaisempi lattia ja heidän puolellaan sijaitsi kiuas.

KAUPANKÄYNTI VILKASTUI
1400-LUVUN JÄLKIPUOLELLA


Kauppa Itämeren rannikon kaupunkien kanssa vilkastui 1400-luvun jälkipuoliskolla, mistä todisteina ovat ulkomaakaupan kehitykseen viittaavat esine- ja rahalöydöt. Vaikuttaa siltä, että kaupunki haki uuden, keskiaikaa vastavan muodon; jopa 1.2 sukupolven aikana tietyillä keskustan tonteilla rakennuskanta saattoi muuttua useita kertoja, kun kaupunkilaisten tarpeet ja vaatimukset muuttuivat nopeasti.

Vuosisadan vaihteessa Viipuri olikin jo aivan oikea keskiaikainen kaupunki, joka oli verrattavissa muiden Itämeren piirin keskuksiin. Taloudellinen kehitys nopeutui huomattavasti 1500-luvulla, mikä näkyi koko elinpiirin muuttumisessa. Tällöin otettiin käyttöön viimeiset, aikaisemmin talojen väliin jääneet rotkot nostamalla maanpintaa. Korttelijako järjestyi ja edellisen ajan puisten katulinjojen tilalle tuli vakituisia hirsillä tai jopa kivillä päällystettyjä katuja, ja viemärijärjestelmä kehittyi.

Liivinmaan ritarikunnan kaupungeissa lyötyjen rahojen tilalle tulivat 1520-30-luvulla ruotsalaiset. Erot eri kaupunkiosien välillä lisääntyivät, mikä johtui siitä, että taloudellinen ja yhteiskunnallinen toiminta keskittyi tietyille alueille keskustassa. Hyvänä esimerkkinä tästä on Luostarinkatu 8:n tontti, jonka erittäin hyvin säilyneet rakennustasot ja kulttuurikerroksesta löytyneet esineet kuvastavat 1400-1730-luvuilla tapahtunutta kehitystä. Tämän ajanjakson sisällä selvästi erottuu 1500-luku, koko Viipurin vanhemman historian rikkaimpana aikana. Tontilla toimi 1400-luvun lopulta alkaen kiltatupa ja varmasti sen naapurissa asuvat porvarit tai kauppiaat kuuluivat kaupungin yläluokkaan. Tämä antaa oman leimansa 1500-luvun alkupuoliskon ja puolivälin löytömateriaalille, johon kuuluvat komeat pöytäastiat, ruokaveitset, lukot, 119 rahalöytöä, 8 kirjansolkea, kirjan nahkakannen kappale sekä lukuisat koruhelat, vaskineulat, sormukset ja sormustimet. Tämä kukoistuskausi päättyi todennäköisesti tulipaloon 1575, minkä jälkeen alkaneet Vallin linnoitustyöt veivät kaikki kaupungin resurssit.

SAMANLAISIA LÖYTÖJÄ
WITTENBERGISSÄ


Kirjasolki- ja korulöydöille antavat oman merkittävän valonsa Martti Lutherin talon (Lutherhaus) vuosina 2004-05 tehdyt kaivaukset Wittenbergissä, joissa löytyi mm. aivan saman tyypin kirjansolkia kuin Viipurista. Myös Piritan ja Katariinan luostareista Tallinnassa sekä muista Itämeren piirissä arkeologisesti tutkituilta luostarialueilta ja kaupungeista löytyy runsaasti vastineita monille löydöille Viipurista.

”Uutta tietoa keskiaikaisesta Viipurista saatiin myös vanhan tuomiokirkon kaivauksissa. Vuoden 2011 kaivauksissa löytyi asehuoneen alta hautoja, jotka ajoittuvat radiohiilimenetelmän mukaan 1300-luvun loppuun ja 1400-luvun alkuun. Haudat löytyivät välittömästi kirkon eteläseinän kivijalan vierestä. Asehuone on rakennettu sen jälkeen, kun kivikirkko oli jo olemassa. Haudat kuuluvat siis ensimmäiseen rakennusvaiheeseen”, sanoi Aleksandr Saksa.

Tämän jutun valokuvassa ovat vuoden 2007 pelastuskaivaukset Harmaidenveljestenkadun varrella. Taustalla on todennäköisesti 1600-luvun toisella puoliskolla rakennetun talon (Harmaidenveljestenkatu 4) kellarit. Kuvattu idästä.

kari.naskinen@gmail.com

maanantai 2. lokakuuta 2017

4,7 vai 5,5 %

Torju rajuilma: sytytä tuli,
sekoita viiniä säästelemättä,
nojaa pää pehmeään tyynyyn.

Päivää ei ole jäljellä kuin sormen verta,
ota esiin isot, koristellut pikarit.
Täytä maljat! Pikari kalahtakoon pikariin.

Älä moiti juopunutta:
hän on nöyrä ja painaa pään,
syyttää itseään, pyytää anteeksi
sanojaan, jotka eivät palaa.

On kesä, artisokka kukkii,
naiset ovat parhaimmillaan,
mutta miehet heikkoina:
Sirius pehmentänyt heiltä polvet ja pään.

(Alkaios, kreikkalainen runoilija Lesboksen Mitylenestä, n. 620 - 560 eaa.)

sunnuntai 1. lokakuuta 2017

Kolme sisarta – kun elämä vain lipuu ohi

Prozorovin sisarukset ovat jumissa pienessä maaseutukaupungissa, jonne he muuttivat Moskovasta, kun heidän edesmennyt isänsä oli saanut uuden työpaikan. Kaikkien mieli tekee takaisin Moskovaan, mutta kuten Tshehovin näytelmissä yleensäkin, pelkkä haikailu jostakin paremmasta tekee unelmat tyhjiksi. Kolmessa sisaressakin suuret odotukset ja toiveet jäävät toteutumatta, koska toimeen ei tartuta. Jyväskylän kaupunginteatterin näytelmässä asetelma tulee hyvin esille, ja kun näytelmä loppuu, jäljellä on vain Olgan, Mashan ja Irinan kaipuu.

Tshehov kuvaa tätä hyvin toimeentulevan perheyhteisön tilannetta haluten sanoa, että elämä voi lipua ohi kuin huomaamatta, jos asioiden vain annetaan lipua. Eikä tämä tietenkään koske vain aikaa yli sata vuotta sitten, vaan kyllähän tätä saamattomuutta oman elämänsä suhteen on ollut aina ja edelleen. Prozorovin sisarusparvi ei kuitenkaan elä sosiaalitukien varassa, joten kannustinloukkujakaan ei ole, vaan isän jättämä perintö turvaa aineellisen elämän hyvin.

Onni ei kuitenkaan ole siellä pienessä kaupungissa, vaan Moskovassa? Kun sattumalta käsiini osui jokin aika sitten Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä (1908-22), niin otanpa siitä yhden sopivan kohdan tähän: "Onnen vuodet ovat tuhlattuja vuosia, meidän on odotettava kärsimystä voidaksemme tehdä työtä. Onni on terveellistä ruumiille, mutta suru kehittää sielun voimia."


Kolmessa sisaressa etsitään onnea myös rakkaudesta, mutta vaikeaa on sekin. Rakastetaan kyllä, mutta ei oikein osata suunnata sitä tai ei tiedetä, kuka juuri minua rakastaa. Esimerkiksi Andrei on naimisissa Natashan kanssa, heillä on kaksi lasta, mutta vähän tuntuu siltä, että Natasha on pihkassa Protopopoviin, jota näytelmässä ei näy. Masha on naimisissa Versininin kanssa, mutta Kulygin on myös rakastunut Mashaan. Irina taas rakastaa puolisoksi sopimattomia Soljonyitä ja Tshebutykiniä, ja paroni Tusenbach puolestaan kyttää Irinaa. Vai onko kaikissa tapauksissa kysymys rakkaudesta, vaan enemmänkin omistamisesta?

Mielenkiintoinen naisasia liittyy Kolmen sisaren käsikirjoitukseen. Kun Konstantin Stanislavski 1901 oli ohjaamassa näytelmää sen kantaesitykseen Moskovan taiteellisessa teatterissa, hän sai juuri ennen pääharjoitusta kirjeen Tshehovilta, joka kirjoitti, että yksi Andrein monologi on poistettava. Stanislavski poisti sen, mutta kirjassaan Elämäni näyttämötaiteen palveluksessa (1926) hän paljasti, mikä tuo poistettava kohta oli, Andrei sanoo: ”Ennen naimisiinmenoaan heissä (naisissa) on runollisuuden ja naisellisuuden häivähdys, mutta naimisiin mentyään he kiirehtivät pukemaan ylleen kaavun, tohvelit, mauttoman runsaat koristeet; noissa kaavuissa ja tohveleissa he paljastavat sielunsa. Mitä on sanottava tuollaisista naisista, ja kannattaako heidän rinnalleen jäädä pitkiksi ajoiksi?”

Tämä korvattiin Andrein sanoilla: ”Vaimo mikä vaimo!”

Hilkka-Liisa Iivanaisen ohjaama näytelmä Jyväskylässä ei ole aivan klassista Tshehov-tyyli, mutta modernisointi on sen verran hillittyä, että se ei vieraannuta katsojaa. Mukana on myös muutama laulunumero, joiden ongelmana on kuitenkin se, että koko porukan laulaessa sanoista ei saa mitään selvää. Ei ole mitään tietoa siitä, ovatko tekstit Tshehovilta vai mistä.

Yhdessä kohtauksessa lukionopettaja Kulygin antaa everstiluutnantti Versininille luettavaksi kirjan, jossa esitellään koulun 50 menestynyttä opiskelijaa. Sopi hyvin esitykseen, sillä huomenna maanantaina vanhin suomenkielinen oppikoulu Jyväskylän Lyseo täyttää 159 vuotta.

kari.naskinen@gmail.com

torstai 28. syyskuuta 2017

Tulppaanikupla

Alankomaissa oli 1600-luvulla kaksi mielenkiintoista ilmiötä, joista Justin Chadwickin elokuva Tulppaanikuume yrittää kertoa: maalaustaiteen kultakausi suurine mestareineen ja tulppaaninsipuleista käyty ”pörssikauppa”, joka taisi muodostua maailman ensimmäiseksi hintakuplaksi. Elokuva itsessään on kuitenkin tyhjä kupla, jossa tärkeintä on miesten housuissa olevat tulppaanit.

Taiteilijana elokuvassa on muotokuvamaalari Jan van Loos, jonka nimi muistuttaa 1600-luvulla elänyttä Jacob van Loota. Tulppaaninsipuleitakin myydään sekavissa huutokaupoissa, mutta asiasisältö jää kunnolla kertomatta. Elokuvan ajankohta on 1634-36, jolloin tulppaaninsipuleiden hinta nousi jopa tuhatkertaiseksi. Villitys alkoi, kun Turkista tuoduissa sipuleissa oli jokin virus, joka aiheutti yllättäviä muutoksia tulppaanien väreihin. Ostajat hakivat pankeista lainoja, joilla rahoittivat sipulioptio-ostoksensa. Sitten koko kupla puhkesi kuin mikä tahansa nykyajan talouskupla ja sijoittajat joutuivat vaikeuksiin.

Oli erikoinen asia, mutta elokuva on kuitenkin pelkkä pehmopornolla kuorrutettu komedia, josta ei jää käteen mitään. Yllättävää sikälikin, että käsikirjoittaja on Tom Stoppard, joka tunnetaan varsin hyvänä näytelmä- ja elokuvakäsikirjoittajana.

Tulppaanikuume tapahtuu Amsterdamin keskustassa yhden kanavan varrella, mutta elokuva on kuitenkin kuvattu Englannissa. Rusehtava väritys on kuin Rembrandtin ja Rubensin maalauksista, ja siihen tämä kultakausi tällä kertaa jääkin.

kari.naskinen@gmail.com

keskiviikko 27. syyskuuta 2017

Torintaus, Sekunda ja Pala

Helsingin Sanomissa oli tänään Eurokangas Oy:n mainos, jossa kauppaneuvos Kaija Ward ilmoitti 70 prosentin kangasalennusmyynnistä. Tämä niissä merkeissä, että Kaija Ward täytti keskiviikkona 70 vuotta.

Eurokankaan historia on tuttua vanhoille lahtelaisille. Kaijan vanhemmat Saimi ja Veikko Heinonen perustivat 1945 Vapaudenkadulle pienen kangaskaupan nimeltään Torintaus, ja Kaija hääri liikkeessä vanhempiensa apuna jo pikkutyttönä. Sotienjälkeisinä pula-aikoinakin Veikko supliikkimiehenä sai kaupan takahuoneen täyteen kankaita Orimattilan villatehtailta.

Kun tultiin 1960-luvulle, ajat olivat muuttuneet ja halpakauppa oli kova sana. Kun vielä kilpailijat tulivat Veikon kuullen tokaisseeksi, että se Heinosen Veikon tavara on vaan sellaista sekundaa ja palaa, niin mies sisuuntuneena muutti yrityksen nimen Sekunda ja Pala Ky:ksi. Muutos ei ollut haitaksi, vaan kauppa kävi ajan hengen mukaisesti.


Kaijan ja hänen miehensä Carl-Johan Wardin myötä perheyritys kasvoi ja 1980-luvulla valikoima oli laajentunut kattamaan eurooppalaisia laatukankaita niin sisustukseen kuin vaatetukseen. Nimen oli myös uudistuttava vastaamaan ajan henkeä, jolloin nimeksi tuli Superkangas. Vuonna 1991 nimi muutettiin Eurokankaaksi.

Eurokankaalla on nyt 31 myymälää, henkilöstöä on yli 400 ja liikevaihto on noin 30 miljoonaa euroa. Suurin myymälä on Vantaan Tammistossa. Yrityksen pääkonttori on Orimattilassa.

Vuonna 1996 Kaija ja Calle Ward valittiin Lahden vuoden yrittäjiksi ja 1997 tuli Suomen Yrittäjien valtakunnallinen yrittäjäpalkinto. Kannaksen yhteiskoulun tyttö, ekonomi Kaija Ward on kaksi kertaa palkittu Euroopan menestyneimpänä naisyrittäjänä. Varhaisin tunnustus oli, kun Kaija sai kansakoulun ensimmäisen luokan keväällä Hymypoika-patsaan (Hymytyttöjä ei vielä silloin jaettu).

Eurokankaan konsernijohtajana toimii sukupolvenvaihdoksen jälkeen Daniel Ward.

Tämän syksyn uutisasia Eurokankaalla on ollut, että sille tulivat myyntiin Finlaysonin kankaat.

kari.naskinen@gmail.com

Ruotsalaisia terapiaistuntoja Suomessa

Kymmenen vuotta sitten sai Ingmar Bergmanin elokuvasta Syyssonaatti (1978) tehty näytelmä kantaesityksensä Svenska Teaternissa Helsingissä. Tänä syksynä Syyssonaatti muuntui myös oopperaksi ja taas oli kantaesitys Suomessa. Bergman itse antoi luvan näytelmän tekemiseen, mutta kielsi sen esittämisen Ruotsissa jollakin tavalla niin perustellen, että se on liian henkilökohtainen; hän ei halunnut enää vanhana miehenä lähteä Ruotsissa siihen vellomiseen, mitä näytelmä auttamatta olisi synnyttänyt.

Bergman kuoli 89-vuotiaana 2007. Kansallisoopperan Syyssonaatista en tiedä, onko Bergmanin perikunta määrännyt sen esittämiselle joitakin maantieteellisiä ehtoja, mutta se on tosiasia, että eräänlaisia terapiaistuntoja nämä Syyssonaatin eri versiot ovat.

Syyssonaatissa kohtaavat maailmankuulu pianisti ja hänen tyttärensä. Aikaa edellisestä tapaamisesta on kulunut seitsemän vuotta, eikä äiti vieläkään ymmärrä elämästä muuta kuin oman menestyksensä. Lapsenlapsikin on tänä aikana syntynyt ja kuollut onnettomuudessa, mutta äiti ei konserttikiireiltään ehtinyt pientä Erikiä nähdä. Äiti elää Mozartin ja Chopinin kautta, ja kun hän nyt vihdoin tulee käymään tyttärensä luona, tärkeintä on pyörähtää tyttären edessä ja esitellä Zürichistä ostamaansa hyvin istuvaa housupukua.

Olen katsonut elokuvan muutaman kerran, kävin myös Svenska Teaternissa, mutta tietyllä tavalla suomenruotsalaisen säveltäjän Sebastian Fagerlundin ooppera on jopa rajumpi niitä. Tämä johtuu ehkä musiikin voimasta, mutta myös siitä, että oopperassa mennään asioihin tiukemmin. Oopperan librettoon ei saa mahtumaan kaikkea sitä puhetta, mitä alkuperäisessä dialogissa on, koska oopperassa laulamalla ei tekstiä saa ulos yhtä paljon kuin puhumalla. Näin ydinasioihin hyökätään ikään kuin suoremmin ilman ”lähestymisvuorosanoja”.

Musiikin teho on suuri. Fagerlund alleviivaa tapahtumia niin hurjasti, että paikoin musiikin terävät viillot leikkaavat kohtauksia kuin veitsellä. Jo alkusoitto on sellainen, että se ennakoi jotain todella kipeää.

Ingmar Bergman oli naimisissa viisi kertaa ja sai yhdeksän lasta. Yksi vaimosta oli kuuluisa pianisti Käbi Laretei. Syyssonaatin pianistiäiti Charlotte ei varmaankaan kuvaa häntä, vaan enemmän Charlottessa on Bergmania itseään, jonka elämä suurena elokuvataiteilijana oli kiinni aivan muissa asioissa kuin omassa perheessä. Varmaan Kansallisoopperan katsomossakin eilen oli paljon meitä isiä ja äitejä, jotka tunsimme pistoja sydämissämme.

Teemoja on paljon muitakin. Charlotte ja tytär Eva löytävät vihdoin toisensa, mutta lopuksi Charlotte joka tapauksessa lähtee pois, kun ei kestä uutta paljauden tunnetta. Eva kirjoittaa vielä äidilleen kirjeen, jossa myöntää omiakin virheitään: olisi pitänyt kohdata äiti hellästi eikä vanhan katkeroituneen vihansa vallassa, ja että on olemassa sellainenkin asia kuin armo.

Tulee esille sekin, että sukupolvien ei pitäisi mennä eteenpäin ikään kuin pykälä kerrallaan, porras portaalta, vaan että vanhempien on ensin pidettävä huolta lapsistaan, mutta lopulta lasten on huolehdittava vanhemmistaan.

Oopperan libreton on tehnyt suomenruotsalainen Gunilla Hemming. On mielenkiintoista kuulla oopperaa toisella kotimaisella kielellä – sopii oopperakieleksi siinä missä muutkin. Kun Charlotten roolissa vielä on upeasti näyttelevä ja laulava Anne Sofie von Otter (kuvassa) ja Evana Erika Sunnegårdh, on tämä ”ruotsalainen terapiaistunto” täydellisen hieno kokemus. Elokuvasta poiketen oopperaan tuo lisävärinsä kuoro, joka toimii Charlotten minuuden jatkeena, ja oleellinen osa tätä jatketta on kuoron eli konserttiyleisön lumoutunut suhtautuminen suureen tähteen.

kari.naskinen@gmail.com

tiistai 26. syyskuuta 2017

Maailman rikkain nainen kuoli, ammatti: perijätär

Ranskalainen Liliane Bettencourt kuoli viime viikolla 94-vuotiaana. Hän oli kosmetiikkayritys L´Orealin perustajan Eugene Schuellerin tytär. Schueller kuoli upporikkaana 1954, ja vielä rikkaampana kuoli hänen tyttärensä.

Lilianen ammatti oli perijätär, sillä hän ei tehnyt töitä päivääkään. Omaisuus kuitenkin kasvoi Forbes-talouslehden mukaan vuosina 1990 - 2010 kahdesta miljardista dollarista 25 miljardiin dollariin. Vuotuinen kasvu oli yli 13 prosenttia, ja kun siitä vähennetään inflaation vaikutus, omaisuuden vuosituotto oli noin 10 prosenttia.

Liliane Bettencourt kuului rikkaimmista rikkaimpiin. Maailman 50 rikkaimman ihmisen varallisuus kasvoi vuodesta 1987 vuoteen 2013 noin 7 prosenttia, joten Liliane-rouva ylitti tämänkin.

Vastaavana aikana maailman aikuisväestön keskimääräinen varallisuus kasvoi 2,1 prosenttia ja maailman bruttokansantuote 3,3 prosenttia.

Rikkailla on myös omat temppunsa rikkautensa maksimoimiseksi. Bettencourtien holding-yhtiötä johti Ranskan budjettiministerin vaimo, ja ministeri itse toimi rahastonhoitajana siinä puolueessa, joka oli saanut isoja lahjoituksia vaimonsa hoitamista varoista. Tämä puolue laski valtakautenaan omaisuusveron kolmannekseen entisestä tasosta.

Liliane Bettencourtin tyttären Francoise Bettencourt-Meyersin (64) perimän omaisuuden arvo on uutistoimisto Bloombergin mukaan 43 miljoonaa dollaria.

Suomessakin ollaan siellä täällä sitä mieltä, että perintövero pitäisi poistaa kokonaan.

kari.naskinen@gmail.com

maanantai 25. syyskuuta 2017

Koulutus on paras tapa vähentää eriarvoisuutta

Hallitus on tehnyt isoja leikkauksia koulutusmäärärahoihin. Vaikka Juha Sipilän hallituksen ratkaisut eivät vielä näy OECD:n tilastoissa, pitäisi näihin kansainvälisiin vertailuihin kiinnittää huomiota, sillä tilanne Suomessa on jo pitemmän aikaa huonontunut. Kymmenen vuotta sitten 25-34-vuotiaista suomalaisista oli 41 prosenttia korkeakoulutettuja, mutta nyt enää 38 prosenttia. Keskitason yläpuolella ollaan edelleen, mutta suunta on joka tapauksessa aleneva. OECD-maissa korkeakoulutettujen osuus on kymmenessä vuodessa noussut 32:sta 43 prosenttiin.

Myös ammatillisen ja ylioppilastutkinnon suorittaneiden osuus on Suomessa pudonnut 52:sta 49 prosenttiin.

Suomi on saavuttanut Pisa-tutkimuksissakin (73 maata) hyviä tuloksia, mutta nämäkään asemat eivät säily, jos koulutuksesta säästetään.

Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen Suomi 100 -seminaarissa ensi kuussa käsitellään nimenomaan koulutusta, joka on itsenäisen Suomen tärkein omaisuus – inhimillinen pääoma. Eikä kysymys ole vain vientiteollisuuden pärjäämisestä tai muusta kansantalouden kannalta isosta asiasta, vaan yhteiskunnan oikeanlaisesta kehittymisestä.

Ranskalainen taloustieteilijä Thomas Piketty on pitkiin aikasarjoihin perustuvassa tutkimuksessaan voinut todeta, että ”koulutusinvestoinnit ovat paras tapa vähentää työelämän eriarvoisuutta, parantaa työvoiman keskimääräistä tuottavuutta ja edistää talouskasvua”. (Pääoma 2000-luvulla, Into 2016)

Tuloerojen kaventamisessa on koulutuksella ensiarvoinen merkitys. Piketty tulee kansainvälisissä vertailuissaan siihen tulokseen, että Skandinavian maiden muita pienemmät palkkatuloerot aiheutuvat pitkälti tasa-arvoisesta koulutusjärjestelmästä.

Eriarvoisuus on periytyvää, mutta hyvä koulutusjärjestelmä torjuu tätä perintöä, koska koulutus edistää sosiaalista liikkuvuutta. Tämä toimii parhaiten Pohjoismaissa, joissa lukioon ja yliopistoon pääsemistä eivät säätele vanhempien tulot.

Kun Sipilän hallitus keväällä 2015 alkoi kuvailla tulevaa toimintaansa, oli pääministerin käsissä jossakin lehtikuvassa A4-kokoinen mainoslappu koulutuslupauksesta. Siinä oli teksti ”koulutuksesta ei leikata”. Myöhemmin ohjelmansa esitellessään hallitus kuitenkin ilmoitti, että koulutukseen kohdistuvat leikkaukset tulevat olemaan 541 miljoonaa euroa.

Koulutuksen ja tuloerojen korrelaatio on selvä, mutta hallitukselle ei tuloerojen kasvu ole oleellinen asia, kuten viimeksi on päästy näkemään vuoden 2018 talousarvioesityksestä. Ajatus on ilmeisesti se, että tuloerot ovat hyvästä, sillä ne panevat köyhät ponnistelemaan enemmän päästäkseen seuraavalle oksalle.

kari.naskinen@gmail.com

perjantai 22. syyskuuta 2017

Ikitiestä ei tullut Jussi Ketolan tavoittelema kolmas tie

Jussi Ketola on Antti Tuurin romaanitrilogian päähenkilö, jonka kohtaloita seurataan viimeisen osan pohjalta tehdyssä elokuvassa Ikitie. Ketola on pasifisti, joka oli 1907 muuttanut Kauhavalta Amerikkaan, mutta oli epäonnekseen palannut Suomeen ennen vuoden 1918 kovien tapahtumien alkamista. Kevättalvella 1918 suojeluskunnan porukat pakottivat hänet junaan, jonka määränpää oli Tampere. Siellä hänet pantiin keräämään ruumiita. Kolmannessa romaanissa eletään vuotta 1931 ja taas Ketolaa viedään.

Kansalaissodan jäljiltä Suomen kansa oli kahtia jakautunut, mutta Ketola etsi kolmatta tietä. Vuoden 1930 eduskuntavaaleissa äänestysprosentti oli 66, äänistä meni porvaripuolueille 64 % ja sosialistisille puolueille 36 %. Ketola ei luultavasti äänestänyt. Lapuanliikkeen miehet eivät ymmärtäneet Ketolan pasifistista kolmannen tien linjaa, vaan kävivät hakemassa hänet yöllä muilutuskyytiinsä. Ensin pahoinpitely Lapualla ja sitten mustan auton nokka kohti itärajaa.

Muilutukset saivat nimensä lapualaisista Jaakko ja Jussi Muilusta, jotka 1929-32 olivat aktiivisimpina kyyditsemässä kommunisteja ja sellaisiksi oletettuja, toisia vain naapurikuntiin, mutta pahimpia Suomen ja Neuvostoliiton rajavyöhykkeelle asti. Muilutusten kohteiksi joutuivat mm. Sosialistisen työväen ja pienviljelijöiden vaalijärjestön kansanedustajat Eino Pekkala, Jalmari Rötkö ja Asser Salo, eduskunnan varapuhemies Väinö Hakkila ja lopulta entinen presidentti K.J. Ståhlberg, vaikka hänestä nyt ei kommunistia saanut millään.

Romaanitrilogian kirjat ovat Taivaanraapijat (2005), Kylmien kyytimies (2007) ja Ikitie (2011). Antti-Jussi Annilan ohjaama elokuva kuvaa sitä, mitä Ketolalle tapahtuu, kun muiluttajat ovat rajavyöhykkeellä ampumassa hänet, mutta pääsee karkuun ja joutuu Neuvostoliiton puolelle. Rajavyöhykkeelle oli mustan kyyditys-Fordin päästänyt ystävällisesti suomalainen rajavartija.

Ketola päätyy Petroskoin lähelle kolhoosiin, jossa Neuvostoliiton valtiollinen poliisi NKVD antaa hänelle uuden nimen. Kontrollia pitää koko ajan sotilastiedustelujärjestön GRU:n edustaja.

Kolhoosin muut asukkaat ovat Itä-Karjalaan saapuneita siirtolaisia Pohjois-Amerikasta. Kaikkiaan sieltä tuli arviolta 10 000 ihmistä, joista iso osa Karjalan tasavaltaan. Heidän kolhoosejaan oli ainakin Aunuksessa, Petroskoin lähellä ja Uhtuassa. Nämä ihmiset olivat tulleet auttamaan Neuvostoliittoa uuden ihanneyhteiskunnan rakentamisessa.

Tilanne on karmea. GRU pitää Ketolaa vakoojana, ja nyt hänestä yritetään tehdä kaksoisvakooja, joka raportoisi GRU:lle siitä, mitä kolhoosin väki puhuu ja ajattelee. Ketola ei suostu, ei allekirjoita mitään proopuskoita, eikä alistu muutenkaan minkäänlaiseen yhteistyöhön, ei kuoleman uhallakaan.

Stalinilainen paratiisi osoittautuu helvetiksi. Amerikassa oltuaan Ketola oli jonkin verran perehtynyt kirjailija-lehtimies Matti Kurikan teosofis-sosialistisiin kirjoihin, mutta todellisuus kolhoosissa ei vastannut niistä saatua kuvaa. Ainoan pienen lohdun Ketolalle tuo avioliitto, mihin hän lopulta lankeaa, kun Suomesta tulee valheellinen tieto, että hänen perheensä Kauhavalla on kuollut. Mikään ei silti muuta kokonaiskuvaa.

Josif Stalinin puhdistusten alkaessa kolhoosillekin tihkuu tietoja, että jossakin kolhoosissa on ihmisiä ammuttu, ja hätä vain kasvaa. Ketola on ollut kolhoosissa jo 6-7 vuotta, Suomessa sentään Lapuanliike on lakkautettu ja Vihtori Kosola kuollut, joten paluuta Suomeen pitää ruveta tavalla tai toisella yrittämään.

En ole nähnyt Annilan aikaisempia elokuvia, mutta Virossa kuvattu Ikitie on jämäkkää työtä. Ei mitään konstailua, vaan suoraa kerrontaa. Erinomaista on myös Rauno Ronkaisen kameranjälki, joka noudattaa perinteistä elokuvakerrontaa ilman ylimääräisiä tekotaiteellisia kommervenkkejä. Tuttu kuvaaja ennestään, Jussi-palkinnotkin Pahasta maasta (2005) ja Käskystä (2008).

Tommi Korpela Ketolan roolissa on vakuuttava. Ei taistele omantuntonsa kanssa, vaan pyrkii edelleen sille kolmannelle tielle tuli mitä tuli. Hänen uutena vaimonaan on television tanskalaisista sarjaelokuvista tuttu Side Babett Knudsen (mm. Vallan linnakkeen Brigitte Nyborg). Hänkin on luonnollisesti ymmällään ihanneyhteiskunnan paljastamista rumista kasvoista, mutta hän yrittää vain sopeutua.

Kolmas päähenkilö on GRU:n suomalaisperäistä Kallosta esittävä Hannu-Pekka Björklund, joka saa rooliinsa taitavasti sitä kaksinaamaista mulkkua, jota tässä pelissä tarvitaan.

kari.naskinen@gmail.com

torstai 21. syyskuuta 2017

Agitaatiota, propagandaa

Dokumenttielokuva Lauluja utopiasta on Peter von Baghin viimeiseksi jäänyt elokuva. Jäi hieman keskenkin hänen kuoltuaan syksyllä 2014, mutta paljon dokumentteja ohjannut ja tuottanut Jouko Aaltonen hioi loppuun elokuvan Agit-Propista, joka on suomalaisen poliittisen laululiikkeen johtava kokoonpano. Laulajien haastattelut von Bagh ehti tehdä kesällä 2014. Hänen elokuvakseen tämä on sikäli harvinainen, että hän itsekin näkyy kuvissa, koska toimi muutamissa Agit-Propin konserteissa juontajana, viimeisen kerran vappuna 2014 Kulttuuritalossa Helsingissä.

Elokuva tuo esille paitsi yhtyeen esittämiä lauluja myös sitä poliittista historiaa, jonka kulussa Agit-Prop oli mukana. Esimerkiksi osallistuminen poliittisen laulun festivaaleille Itä-Berliinissä 1971 oli erikoinen tapahtuma: kun Agit-Prop yhdessä koko Suomen delegaation kanssa marssi täydelle stadionille, alkoi yleisö laulaa Kaj Chydeniuksen voimakasta laulua Kenen jouko
issa seisot (sanat Aulikki Oksanen) – suomeksi. Laulu oli jo aikaisemmin tullut tutuksi ja suosituksi voimalauluksi DDR:ssä. Elokuvassa onkin ennennäkemätöntä filmimateriaalia myös DDR:n arkistoista.

Ikävämpi muisto jäi Chilestä
, jossa Agit-Prop esiintyi kesällä 1973. Suorana televisioitu konsertti oli Santiago de Chilen stadionilla oli suurmenestys, mutta seuraavana päivänä suomalaiset heräsivät hotellissa kiväärien paukkeeseen. Kapinakenraaleiden panssarit olivat kaduilla, ja tässä vallankaappauksen esinäytöksessä kuoli 22 ihmistä. Agit-Prop vieraili ja lauloi myös Salvador Allenden 65-vuotisjuhlilla, mutta sitten 11.9. tuli uutinen, että Allende oli tehnyt itsemurhan CIA:n ahdistamana.

Elokuvassa näitä ja muita tapahtumia muistelevat Agit-Propin laulajat Monna Kamu, Sinikka Sokka, Pekka Aarnio ja Martti Launis
sekä Kaj Chydenius ja kvartetin ”viides jäsenEero Ojanen,
sovittaja, säestäjä ja säveltäjä

Lisäksi konserttitaltioinneista näkyy, että aluksi Sinikka Sokan tilalla kvartetissa lauloivat Kiti Neuvonen ja Anu Saari sekä Sinikka Sokan opiskelujen takia pitämän tauon aikana Liisa Tavi.

Varsinaisesti Agit-Prop oli alun perin Uudenmaan sosialistisen nuorisoliiton ohjelmatoimintaa johtamaan perustettu osasto 1970. Yhtyeen huippukausi oli tietenkin 1970-luku, jolloin vasemmistolainen Suomi oli voimakas. Sitten seurasi pitkä hiljaisempi kausi, kun moni halusi unohtaa sekä vasemmistopolitiikan että poliittisen laulun. Agit-Prop ei kuitenkaan lopettanut esiintymisiään, mutta vuosituhannen vaihteessa tahti taas tiivistyi – lauluille utopiasta alkoi olla taas tilausta.

Agit-Propin uuden näkyvämmän tulemisen aikana se on esiintynyt mm. Työväenmusiikkitapahtumassa Valkeakoskella, Provinssirockissa Seinäjoella ja Kaustisen kansanmusiikkifestivaaleilla. Vuonna 2006 Jouko Aaltonen teki dokumenttielokuvan Kenen joukoissa seisot ja Agit-Prop oli mukana; elokuva sai parhaan dokumenttielokuvan Jussi-palkinnon.

Agit-Propin laulut tekevät edelleen voimakkaan vaikutuksen. Peter von Bagh sanoi, että Agit-Prop ei ole pelkkä nostalginen jäänne niiltä ajoilta, jolloin ”sosialismi” oli painokas sana: ”Se on, ja oli silloin joskus, toiveiden ja pelkojen sähkökenttää. Agit-Prop on yhtä kuin uskaltamisen sankarinäytelmä, jännittynyt, kiihtynyt olotila paremman elämän puolesta, tosiseikka idealismin ikuisesta nuoruudesta.”

Elokuvateattereissa elokuva viipyy aina vain muutaman esityksen ajan, mutta tulee se jossakin vaiheessa televisiostakin, koska Yleisradio on ollut elokuvan osarahoittajana.


Ei synny rakkautta ilman oikeutta
ei synny oikeutta ilman taistelua
ei taistelua ilman yhteistä rintamaa

kari.naskinen@gmail.com