Koronatylsyyden torjumiseksi on tullut pengotuksi
kirjahyllyjä. Nyt sieltä osui silmiin tähtitieteilijä Nils
Mustelinin (1931 - 2004) teos
Elämää
maailmankaikkeudessa? (WSOY, 1978).
Oheislukemistoksi tuli tarjolle kirjan väliin tallettamiani
lehtileikkeitä Uudesta Suomesta, Kansan Uutisista, jostain
värikuvallisesta aikakauslehdestä ja Etelä-Suomen Sanomista, johon
toimitusharjoittelija Risto
Isomäki oli
talvella 1981 kirjoittanut jutun ”Sulkeeko neutriinojen massa
maailmankaikkeuden?”.
Samoihin aikojen Isomäen neutriinopohdinnan kanssa kävin haastattelemassa Mustelinia, koska olin innostunut hänen maailmankaikkeuskirjastaan. Lehtileikettä omasta jutustani ei ole tallessa, mutta sitä mieltä Mustelin joka tapauksessa oli, että maapallo ei ole ainoa elämää ylläpitävä taivaankappale. Samaa mieltä oli KU:n haastattelussa Helsingin yliopiston tähtitieteen professori Kalevi Mattila: ”Elämän esiintyminen muuallakin avaruudessa on hyvin todennäköistä.”
Koska tästäkään ei kuitenkaan mitään todisteita ole, niin kaikkein tärkeimpänä kysymyksenä se pysyy edelleen. Olemmeko me täällä yksin? Koronaviruksen hellittämisen ajankohta ja koko virusjuttu on pelkkää näpertelyä tämän ison kysymyksen rinnalla.
Tämän päivän Helsingin Sanomissa on tiedesivulla sopivasti juttu asteroidista, joka on ensimmäinen havaittu kappale tähtienvälisestä ”liikenteestä”. Asteroidin nimeksi on annettu havaijinkielinen sana Oumuamua, joka tarkoittaa tiedustelijaa tai viestintuojaa. Ei sillä mitään kunnollista viestiä ihmiskunnalle ollut, mutta tiedustelutehtävästä ei tietenkään voi sanoa mitään.
Jos Covid 19 -virus on älyttömän pieni, niin Mustelinin kirjassa maailmankaikkeuden suuruutta esitellään numeroin niin, että sitä on vaikea edes havainnollistaa. Maapallo on hyttysenpaskaan verrattava pilkku Linnunradassa, jollaisia vastaavanlaisia galakseja on universumissa vähintään 200 miljardia, ehkä perään voi panna yhden nollan lisääkin. Kaukaisin galaksi on 13 miljardin valovuoden päässä ja kun yksi valovuosi on yhdeksän miljardia kilometriä, niin siinä on sitä mittakaavaa, minkä kanssa ollaan tekemisissä.
Helpompi etäisyys on ymmärtää se, josta Tiedelehti juuri kertoi: makkaran voi paistaa auringonvalolla, jos menee makkaran kanssa 58 miljoonan kilometrin päähän auringosta.
Mustelinin kirjan ilmestymisen jälkeen on avaruustiedekin harpponut eteenpäin, mutta vastausta tärkeimpään kysymykseen ei ole saatu. Ongelma on aina liian pitkä matka. Minkäänlaista tutkimustietoa ei saa, kun kaikki on niin kaukana. Mutta kyllähän se näin maallikosta aika erikoiselta tuntuisi, jos maapallo olisi koko tässä jumalattoman isossa avaruuskokonaisuudessa ainoa älykästä elämää ylläpitävä taivaankappale.
Oliko Oumuamua tiedustelumatkalla? Mustelin oli sitä mieltä, että universumissa on laaja ”puhelinverkosto”, johon kehittymätön maapallo ei vielä ole osannut yhdistää itseään. Saattaa olla, että verkoston muut jäsenet yrittävät saada meitäkin siihen liittymään, mutta tällaisena uutena sivilisaationa emme vielä tunne siihen tarvittavaa kytkentäkaavaa. Oumuamua ehkä kävi tarkistamassa tilannetta.
”Oman aikamme suurin tehtävä” kirjoitti suomalainen matemaatikko ja tähtitieteilijä Edvard Engelbert Neovius jo 1875. Asia oli tämä sama. Mustelin puolestaan oli sitä mieltä, että kyllä vastauksia joskus saadaan: ”Kaikki tilastolliset todennäköisyydet tukevat olettamusta, jonka mukaan ihmiskunnan kanssa ehkä jonain päivänä tekemisiin joutuvat vieraat sivilisaatiot tulevat olemaan omaamme huomattavasti vanhempia ja kehittyneempiä. Ainakin älyllisesti, tieteellisesti ja teknisesti.”
Kirjansa lopussa Mustelin myönsi sen tosiasian, että vielä ei ole saatu minkäänlaista todistetta maanulkoisesta elämästä - ”mutta totista etsintäähän ei vielä ole edes aloitettu”.
Entä sitten, jos yhteydenotto sieltä jostakin kuitenkin tulee? Onko meneteltävä niin kuin tshekkiläinen Zdenek Kopal sanoi: ”Herran tähden, älkää vastatko!” Kannattaako siis pitää riittävä etäisyys, kuten meitä on viime viikkoina muutenkin neuvottu?
Risto Isomäen jutussa oli, että maailmankaikkeudessa on yhdessä kuutiosenttimetrissä 450 neutriinoa, ja neutriinojen yhteenlaskettu massa on kymmeniä kertoja suurempi kuin maailmankaikkeuden muun aineen massa. Siinä grillimakkarassakin on valtavasti neutriinoja.
kari.naskinen@gmail.com
Samoihin aikojen Isomäen neutriinopohdinnan kanssa kävin haastattelemassa Mustelinia, koska olin innostunut hänen maailmankaikkeuskirjastaan. Lehtileikettä omasta jutustani ei ole tallessa, mutta sitä mieltä Mustelin joka tapauksessa oli, että maapallo ei ole ainoa elämää ylläpitävä taivaankappale. Samaa mieltä oli KU:n haastattelussa Helsingin yliopiston tähtitieteen professori Kalevi Mattila: ”Elämän esiintyminen muuallakin avaruudessa on hyvin todennäköistä.”
Koska tästäkään ei kuitenkaan mitään todisteita ole, niin kaikkein tärkeimpänä kysymyksenä se pysyy edelleen. Olemmeko me täällä yksin? Koronaviruksen hellittämisen ajankohta ja koko virusjuttu on pelkkää näpertelyä tämän ison kysymyksen rinnalla.
Tämän päivän Helsingin Sanomissa on tiedesivulla sopivasti juttu asteroidista, joka on ensimmäinen havaittu kappale tähtienvälisestä ”liikenteestä”. Asteroidin nimeksi on annettu havaijinkielinen sana Oumuamua, joka tarkoittaa tiedustelijaa tai viestintuojaa. Ei sillä mitään kunnollista viestiä ihmiskunnalle ollut, mutta tiedustelutehtävästä ei tietenkään voi sanoa mitään.
Jos Covid 19 -virus on älyttömän pieni, niin Mustelinin kirjassa maailmankaikkeuden suuruutta esitellään numeroin niin, että sitä on vaikea edes havainnollistaa. Maapallo on hyttysenpaskaan verrattava pilkku Linnunradassa, jollaisia vastaavanlaisia galakseja on universumissa vähintään 200 miljardia, ehkä perään voi panna yhden nollan lisääkin. Kaukaisin galaksi on 13 miljardin valovuoden päässä ja kun yksi valovuosi on yhdeksän miljardia kilometriä, niin siinä on sitä mittakaavaa, minkä kanssa ollaan tekemisissä.
Helpompi etäisyys on ymmärtää se, josta Tiedelehti juuri kertoi: makkaran voi paistaa auringonvalolla, jos menee makkaran kanssa 58 miljoonan kilometrin päähän auringosta.
Mustelinin kirjan ilmestymisen jälkeen on avaruustiedekin harpponut eteenpäin, mutta vastausta tärkeimpään kysymykseen ei ole saatu. Ongelma on aina liian pitkä matka. Minkäänlaista tutkimustietoa ei saa, kun kaikki on niin kaukana. Mutta kyllähän se näin maallikosta aika erikoiselta tuntuisi, jos maapallo olisi koko tässä jumalattoman isossa avaruuskokonaisuudessa ainoa älykästä elämää ylläpitävä taivaankappale.
Oliko Oumuamua tiedustelumatkalla? Mustelin oli sitä mieltä, että universumissa on laaja ”puhelinverkosto”, johon kehittymätön maapallo ei vielä ole osannut yhdistää itseään. Saattaa olla, että verkoston muut jäsenet yrittävät saada meitäkin siihen liittymään, mutta tällaisena uutena sivilisaationa emme vielä tunne siihen tarvittavaa kytkentäkaavaa. Oumuamua ehkä kävi tarkistamassa tilannetta.
”Oman aikamme suurin tehtävä” kirjoitti suomalainen matemaatikko ja tähtitieteilijä Edvard Engelbert Neovius jo 1875. Asia oli tämä sama. Mustelin puolestaan oli sitä mieltä, että kyllä vastauksia joskus saadaan: ”Kaikki tilastolliset todennäköisyydet tukevat olettamusta, jonka mukaan ihmiskunnan kanssa ehkä jonain päivänä tekemisiin joutuvat vieraat sivilisaatiot tulevat olemaan omaamme huomattavasti vanhempia ja kehittyneempiä. Ainakin älyllisesti, tieteellisesti ja teknisesti.”
Kirjansa lopussa Mustelin myönsi sen tosiasian, että vielä ei ole saatu minkäänlaista todistetta maanulkoisesta elämästä - ”mutta totista etsintäähän ei vielä ole edes aloitettu”.
Entä sitten, jos yhteydenotto sieltä jostakin kuitenkin tulee? Onko meneteltävä niin kuin tshekkiläinen Zdenek Kopal sanoi: ”Herran tähden, älkää vastatko!” Kannattaako siis pitää riittävä etäisyys, kuten meitä on viime viikkoina muutenkin neuvottu?
Risto Isomäen jutussa oli, että maailmankaikkeudessa on yhdessä kuutiosenttimetrissä 450 neutriinoa, ja neutriinojen yhteenlaskettu massa on kymmeniä kertoja suurempi kuin maailmankaikkeuden muun aineen massa. Siinä grillimakkarassakin on valtavasti neutriinoja.
kari.naskinen@gmail.com
