Koronavirukseen on kuollut ehkä 80 000
ihmistä. Surullisia tapauksia. Kuoleminen on kova juttu, se on
kaikista asioista dramaattisin, se on korjaamaton, lopullinen.
Kun en ole koronaan kuollut, olen nyt uudelleen tutkinut Quentin Tarantinon ensimmäisiä elokuvia. Aikoinaan ensimmäisillä katsomiskerroilla ne olivat oikeastaan vastenmielisiä, koska jäin jumiin niiden väkivaltaan. Seuraavilla kerroilla sain jo otetta Tarantinon estetiikasta, mutta vasta nyt olen luultavasti kunnolla sisäistänyt näiden elokuvien hienouden.
Varsinkin 2000-luvun alun Kill Bil Vol. 1 ja Vol. 2 ovat niin perustavanlaatuisia joskin outoja taideteoksia, että toivottavasti koronavirus ei vie, ennen kuin Tarantinolta tulee hänen joskus lupailemansa kolmas osa.
Keskeistä näissä elokuvissa on miekka. Okinawan saarella Hattori Hanzo tekee Beatrix ”The Bride” Kiddolle kuukaudessa miekan, jollaista ei koskaan aiemmin ole ollut. Terä on partaveistä terävämpi ja kun sillä miekalla katkaisee taistelussa vastustajan kaulan tai käden, jälki on sileä ja siisti kuin pihvi lihakaupan parhaan mestarin leikkaamana.
Elokuvien taistelukohtauksissa on oleellista, että ne eivät konkreettisesti kuvaa tappamista. Tämä tulee ymmärrettäväksi viimeistään siinä taistelussa, jossa The Bridea esittävä Uma Thurman, koodinimi Musta mamba, yksin voittaa Yakuzan johtajan O-Ren-Ishiin 88 miehen miekka-armeijan.
Tämä ja muut Briden käymät taistelut muistuttavat balettia. Kun Bride lävistää miekallaan vastustajan vatsan kohdalta, niin absurdi jatko tälle on, että hän nostaa miekalla miehen ylös ja heittää päänsä yli taakseen. Tällaiset kohtaukset ovat täydellisiä, eikä niitä katsoessa tule ollenkaan mieleen, että niissä ihmisiä kuolee. Ne ovat suurta estetiikkaa ja hassua sanoa, mutta oikeasti mahdottomina temppuina Briden miekkailut hahmottuvat enemmän sarjakuva- kuin elokuvataiteeksi.
Kung fu ja muut itämaiset taistelumuodot ovat Kill Bill -elokuvien perustana. The Bride on kuin zen-munkki, joka on kouluttautunut täydelliseen tyyneyteen kohdatessaan vihollisen. Tai ehkä ne munkit eivät taistele, mutta ainakin samurait ovat heiltä oppinsa saaneet. Vaikka The Bride on kostoreissulla, ei itse taistelutilanteessa saa antaa valtaa kostontunteelle, vaan kylmän rauhallisesti pitää harkita jokainen liike ja silmänräpäys.
Tätä asetelmaa vahvistaa se, että Uma Thurmanin asusteena on samanlainen keltainen haalarivaate kuin on Bruce Leellä (1940 – 1973) klassikkoelokuvassa Panoksena kuolema (1978) ja dokumenttielokuvassa Soturin tie (2000).
Tärkeänä apuna Tarantinolla ovat olleet hongkongilainen Woo-Ping Yuen ja japanilainen Sonny Chiba, jotka ovat tehneet elokuviin koreografiat. Molemmat ovat itse olleet kymmenissä yakuza- ja martial arts -elokuvissa ohjaajina, näyttelijöinä tai stunt maneina.
Toisessa Kill Bill -elokuvassa The Bride kehittää taitojaan legendaarisen kamppailulajien opettajan Pai Mein johdolla. Uudeksi taidoksi The Bride saa puunlävitystekniikan paljailla nyrkeillä, ja tästä onkin apua, kun hänen on päästävä pois tullessaan haudatuksi elävältä.
Tärkein on joka tapauksessa miekka. Ei luotiin, hirttämiseen, myrkkyyn tai kuristamiseen rumasti kuoleminen ole mitään verrattuna taitavaan miekaniskuun – verikin suihkuaa komeammin. Ei harakirin tekoonkaan sattumalta ole juuri miekkaa valittu.
Toisenlainen filosofia oli Che Guevaralla: ”Milloin tahansa kuolema meidät yllättääkin, se on tervetullut, jos vain toiset taistelijat astuvat esiin sävyttämään hautajaismarssiamme konekiväärien staccatolla ja uusilla taistelun ja voiton huudoilla.”
kari.naskinen@gmail.com
Kun en ole koronaan kuollut, olen nyt uudelleen tutkinut Quentin Tarantinon ensimmäisiä elokuvia. Aikoinaan ensimmäisillä katsomiskerroilla ne olivat oikeastaan vastenmielisiä, koska jäin jumiin niiden väkivaltaan. Seuraavilla kerroilla sain jo otetta Tarantinon estetiikasta, mutta vasta nyt olen luultavasti kunnolla sisäistänyt näiden elokuvien hienouden.
Varsinkin 2000-luvun alun Kill Bil Vol. 1 ja Vol. 2 ovat niin perustavanlaatuisia joskin outoja taideteoksia, että toivottavasti koronavirus ei vie, ennen kuin Tarantinolta tulee hänen joskus lupailemansa kolmas osa.
Keskeistä näissä elokuvissa on miekka. Okinawan saarella Hattori Hanzo tekee Beatrix ”The Bride” Kiddolle kuukaudessa miekan, jollaista ei koskaan aiemmin ole ollut. Terä on partaveistä terävämpi ja kun sillä miekalla katkaisee taistelussa vastustajan kaulan tai käden, jälki on sileä ja siisti kuin pihvi lihakaupan parhaan mestarin leikkaamana.
Elokuvien taistelukohtauksissa on oleellista, että ne eivät konkreettisesti kuvaa tappamista. Tämä tulee ymmärrettäväksi viimeistään siinä taistelussa, jossa The Bridea esittävä Uma Thurman, koodinimi Musta mamba, yksin voittaa Yakuzan johtajan O-Ren-Ishiin 88 miehen miekka-armeijan.
Tämä ja muut Briden käymät taistelut muistuttavat balettia. Kun Bride lävistää miekallaan vastustajan vatsan kohdalta, niin absurdi jatko tälle on, että hän nostaa miekalla miehen ylös ja heittää päänsä yli taakseen. Tällaiset kohtaukset ovat täydellisiä, eikä niitä katsoessa tule ollenkaan mieleen, että niissä ihmisiä kuolee. Ne ovat suurta estetiikkaa ja hassua sanoa, mutta oikeasti mahdottomina temppuina Briden miekkailut hahmottuvat enemmän sarjakuva- kuin elokuvataiteeksi.
Kung fu ja muut itämaiset taistelumuodot ovat Kill Bill -elokuvien perustana. The Bride on kuin zen-munkki, joka on kouluttautunut täydelliseen tyyneyteen kohdatessaan vihollisen. Tai ehkä ne munkit eivät taistele, mutta ainakin samurait ovat heiltä oppinsa saaneet. Vaikka The Bride on kostoreissulla, ei itse taistelutilanteessa saa antaa valtaa kostontunteelle, vaan kylmän rauhallisesti pitää harkita jokainen liike ja silmänräpäys.
Tätä asetelmaa vahvistaa se, että Uma Thurmanin asusteena on samanlainen keltainen haalarivaate kuin on Bruce Leellä (1940 – 1973) klassikkoelokuvassa Panoksena kuolema (1978) ja dokumenttielokuvassa Soturin tie (2000).
Tärkeänä apuna Tarantinolla ovat olleet hongkongilainen Woo-Ping Yuen ja japanilainen Sonny Chiba, jotka ovat tehneet elokuviin koreografiat. Molemmat ovat itse olleet kymmenissä yakuza- ja martial arts -elokuvissa ohjaajina, näyttelijöinä tai stunt maneina.
Toisessa Kill Bill -elokuvassa The Bride kehittää taitojaan legendaarisen kamppailulajien opettajan Pai Mein johdolla. Uudeksi taidoksi The Bride saa puunlävitystekniikan paljailla nyrkeillä, ja tästä onkin apua, kun hänen on päästävä pois tullessaan haudatuksi elävältä.
Tärkein on joka tapauksessa miekka. Ei luotiin, hirttämiseen, myrkkyyn tai kuristamiseen rumasti kuoleminen ole mitään verrattuna taitavaan miekaniskuun – verikin suihkuaa komeammin. Ei harakirin tekoonkaan sattumalta ole juuri miekkaa valittu.
Toisenlainen filosofia oli Che Guevaralla: ”Milloin tahansa kuolema meidät yllättääkin, se on tervetullut, jos vain toiset taistelijat astuvat esiin sävyttämään hautajaismarssiamme konekiväärien staccatolla ja uusilla taistelun ja voiton huudoilla.”
kari.naskinen@gmail.com
