Gorbatshovin ajattelu on Putinille kuin ilmaa

Idäntutkimus-lehden tuoreessa numerossa 2/2022 kirjoittaa akatemiatutkija Vesa Oittinen Ranskassa tehdystä väitöskirjasta, jossa käydään läpi Mihail Gorbatshovin ”uuteen ajatteluun” johtanutta prosessia. Lehteä julkaisee Venäjän ja Itä-Euroopan tutkimuksen seura ja Oittinen työskentelee Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutissa sekä on filosofian historian dosentti Tampereen yliopistossa.

Väitöskirjan teki Sorbonnen yliopistossa Sophie Momzikoff-Markoff. Oittinen sanoo aihepiirin olevan edelleen tärkeä, sillä juuri perestroikan epäonnistuminen on johtanut siihen, että Venäjällä pitää valtaa nykyisen tyyppinen hallinto.

Gorbatshov julkisti virallisesti uuden ajattelun NKP:n 27. edustajakokouksessa helmi-maaliskuun taitteessa 1986, kun oli ollut vasta yhden vuoden NKP:n pääsihteerinä. Puheessaan hän muotoili uuden lähestymistavan keskeiset teesit: ydinaseiden ja varustelun ihmiskunnalle tuottama vaara, valtioiden ja kansakuntien keskinäinen riippuvuus toisistaan ja väkivallasta pidättäytyminen kansainvälisissä suhteissa. Vladimir Putinille nämä kaikki kolme kohtaa ovat kuin ilmaa.

Teoreettisella tasolla tällä Gorbatshovin esittämälla uudella ajattelulla oli tarkoitus lopettaa ideologinen dogmatismi ja viestiä marxismi-leninismin perusperiaatteiden mukauttamisesta ympäröivään maailmaan.

Gorbatshovilainen ulkopolitiikka alkoikin heti tuottaa tulosta, kun joulukuussa 1987 solmittiin sopimus keskimatkan euro-ohjuksista luopumisesta. Allekirjoittajina olivat Gorbatshov ja Ronald Reagan. Vuonna 2019 sopimuksen kumosivat Putin ja Trump.

Gorbatshovin uuden ajattelun taustalla oli tietenkin myös se, että Neuvostoliiton talous oli rapakunnossa – jotain uutta piti kehitellä. Kysymys ei silti ollut marxismi-leninistisen ideologian hylkäämisestä, mutta uudistaa sitäkin piti. Momzikoff-Markoff puhuu tämän ideologian toisesta, ”dynaamisesta muodosta”, josta kyllä oli viritelmiä ollut aikaisemminkin sekä puoluekoneistossa että akateemisessa maailmassa. Juuret nimittäin löytyvät jo Nikita Hrushtshovin valtakaudelta.

Suomikin on väitöskirjassa sen verran mukana, että siinä annetaan erittäin myönteinen kuva Otto Wille Kuusisesta ”dynaamisen ideologian” esitaistelijana Hrushtshovin aikana. Tämän kehityksen ensimmäinen vaihe loppui kuitenkin siihen, kun etualalla nousivat kommunistisen konsevatismin edustajat, esimerkiksi NKP:n pääideologi Mihail Suslov ja keskuskomitean tiedejaoston johtaja Sergei Trapeznikov. Neuvostoliiton tiedeakatemiaan. V 1958

Uusi ideologia ei kuitenkaan sammunut kokonaan. Muutamat lehdet pitivät keskustelua yllä ja tärkeää osaa esitti myös Tiedeakatemian yhteydessä toiminut laitos IMEMO, joka tutki maailmantaloutta ja kansainvälisiä suhteita, sekä Pohjois-Amerikan tutkimukseen keskittynyt ISKA. Väitöskirjassa luetellaan näissä laitoksissa työskennelleitä tutkijoita, jotka todennäköisesti vaikuttivat Gorbatshovin julki tuomaan uudistusajatteluun, joukossa kolme Kuusisenkin oppilasta Georgi Arbatov, Oleg Bogomolov ja Fjodor Burlatski. Kuusinen oli nimitetty Tiedeakatemiaan 1958. Tiedeakatemia on vanhin edelleen toiminnassa oleva tutkimuslaitos Venäjällä, perustettu 1724.

Vesa Oittinen kirjoittaa: ”Voidaan sanoa, että Gorbatshovin esittelemä ohjelma heijasteli juuri IMEMO:laisten ja filosofien tutkimustyötä; sen pohjapaperin laati työryhmä, joka kokoontui Aleksandr Jakovlevin johdolla Moskovan lähistöllä datshalla syksyllä 1985. Kun paperia esiteltiin politbyroolle tammikuussa 1986, ulkoministeri Eduard Shevardnadze oli innoissaan ja sanoi, ettei muista Leninin jälkeen syntyneen tällaista dokumenttia kuin nyt, ja että näemme kuinka marxilais-leniniläinen ajattelu nousee ennen tuntemattomalle tasolle.”

Lopputulos oli toisenlainen, ja aivan lopullista tulosta voi tällä hetkellä vain arvailla. Mutta jos perestroika-kommunismi olisi 30 vuotta sitten ollut mahdollista valita Venäjänmaan järjestelmäksi, ei Ukrainassa nyt olisi sota.

kari.naskinen@gmail.com

Demokraattista sosialismia

Juhannuslukemiseksi lainastosta hakemani Olof Palmen elämäkertakirja oli niin iso urakka, että sivuja on jäljellä edelleen. Yhden luvun nimi on ”Demokraattinen sosialisti”, siis Palme. Kirjassa sanotaan, että demokraattinen sosialismi on työväenliikkeen hienoin juhlapuku, joka riippuu takimmaisena vaatekomerossa, mutta koskaan ei ole puhettakaan siitä luopumisesta.

Demokraattisen sosialismin eli käytännössä sosiaalidemokratian tavoitteena on yhteisen hyvän kehittäminen, mutta Palme tiesi, että ”hyvinvoinnin kehitys luo odotuksia, jotka jättävät pienipalkkaiset ulkopuolelle”.

Suomessakin SDP:n periaatejulistuksessa sanotaan edelleen, että ”demokraattinen sosialismi pyrkii talouden, työelämän ja muiden elämänalueiden jatkuvaan kansanvaltaistamiseen avoimuutta lisäämällä ja määrittämällä pelisääntöjä, joilla markkinat toimivat”.

Pohjoismaisissa hyvinvointiyhteiskunnissa osittaiseen sosialismiin on edetty demokraattista tietä, äänestämällä ja parlamentaarisesti päättämällä, ei aseellisesti. Käytännössä on myös niin, ettei demokraattinen sosialismi täydelliseen sosialismiin pyrikään, vaan sosiaalisten olojen parantamiseen?

Palme sanoi, että todelliset vallankumouksellisia ovat kärsivälliset ihmiset, jotka näkevät väkivallan viimeisenä keinona sen jälkeen, kun kaikkia muita on koettu. Niinpä, sanoisi Raid.

Oman värinsä demokraattiseen sosialismiin toi Vasemmistoliitto äskeisessä puoluekokouksessaan Porissa, kun puolueen uuteen periaateohjelmaan hyväksytiin demarihenkinen maininta: ”Vasemmiston päämäärä on ekologiseen ja demokraattiseen sosialismiin pohjaava yhteiskunta.”

On siis niin, että molemmat työväenpuolueet ovat jo muodollisestikin irtautuneet sosialismiin pyrkimisestä muuten kuin kansanvaltaisin keinoin. Homma on siis hoidettava vaaleissa äänestämällä.

Tätä mieltä oli myös Olof Palme,joka kuitenkin sai pääministerin kansliaan sellaisia viestejä, että ”helvetin kommunisti, päiväsi ovat jo luetut”. Kansainvälisillä estradeilla Palme oli lähinnä rauhan asialla, sai pilkkanimen Vietnamin asioiden yliulkoministeri. Palme oli ristiriitainen henkilö, josta sanottiin niinkin, että hän oli asettanut vallan pitämisen varsinaiseksi päämääräkseen, poliitikon irvikuva, luotaantyöntävä pelle. Suomenruotsalainen kirjailija Marianne Alopaeus kirjoitti, että Palme oli ”ikuisesti lapsekas lukiolainen … samaan aikaan sekä koulunero että lurjus” (Ruotsin pauloissa, 1983).

Muita suomalaisia tässä Henrik Berggrenin Palme-kirjassa Edessä ihana tulevaisuus (2010) ovat ainakin ovela Kekkonen, rehti Koivisto, Runeberg, Mannerheim, Väinö Linna ja jumalanpilkasta syytetty Hannu Salama, jota Palme puolusti voimakkaasti ruotsalaisessa kulttuurikeskustelussa.

kari.naskinen@gmail.com

Kaksin venheessä kaksi kertaa

Ralli se on mun rattoni ja laulujen kuuntelu paras työni, juu. Tällaiselle täyskaupunkilaiselle oli juhannusaatto nyt aivan täydellinen. Safarirallia iPadilta aamukahdeksasta iltaviiteen ja televisiosta vanhoja suomalaisia iskelmäohjelmia puoliltapäivin pitkälle juhannusyöhön. Kun pani rallilähetyksestä äänen minimiin, pystyi iskelmiä kuuntelemaan koko ajan.

Yksi tunnin tauko telkkarissa kuitenkin oli uintikilpailujen takia, mutta kun merkkipäiväkalenteristani näin, että Georg Malmstenin syntymästä tulee ensi maanantaina kuluneeksi 120 vuotta, soitin sen ajan Jorin levyjä.

Yksi erikoisuus kahdella Malmstenin cd:llä vuosien 1929-42 levytyksistä on tuttu ja mukava, juhannukseenkin hyvin sopiva jenkka, Malmstenin itsensä säveltämä Kahden venheessä. Sanat siihen teki Dallapen Martti Jäppilä. Mutta kun on toinenkin Kahden venheessä, jonka Malmsten levyllä laulaa. Piti soittaa iskelmäekspertti Hannu Saariselle, johon aikoinaan tutustuin Alkossa, jossa kävin ostamassa juhannusviinoja. Saarinen oli Alkossa myyjänä, mutta myöhemmin paljastui, että hän on varsinainen vanhan iskelmämusiikin tietoniekka, oli mukana tamperelaisessa Salix-levy-yhtiössä. Se siirsi cd-levyille yli 50 vuotta vanhoja iskelmiä, jotka eivät olleet tässä formaatissa ilmestyneet.

Tavoitin Saarisen eilisiltana kesämökiltä ja vastaus tuli kuin viinakaupan hyllyltä: Malmstenin oma sävellys on vuodelta 1936 ja se toinen, joka on valssi, vuodelta 1932, säveltäjänä Veli Johannes Heimonen ja sanoittajana R.R. Ryynänen. Se on kuitenkin arvoitus, miksi Malmsten antoi omalle sävellykselleen saman nimen.

Kumpikaan näistä lauluista ei siis ole tango, ja Saarinen kertoi, että Malmstenia ei nimenomaan voikaan tangolaulajaksi sanoa. Tosin kyllä näiden kahden levyn 53 kappaleesta on tangojakin 12. Mikään laji ei tietenkään ollut vieras, kyllä joukkoon mahtui myös foxeja, polkkia, pasodobleja ja marsseja. Kokonaan toisenlainenkin musiikki kävi. Vuonna 1930 Malmsten oli nimiroolissa Händelin oopperassa Julius Caesar, joka Toivo Haapasen johtaman Radio-orkesterin ohjelmana kuultiin suorana lähetyksenä.

Malmstén opiskeli vuosina 1922-30 laulua Helsingin konservatoriossa (nyk. Sibelius-akatemia) yhtenä opettajanaan Aino Ackté, joka valitsi Malmstenin Leevi Madetojan Pohjalaisten Jussin rooliin Savonlinnan oopperajuhlille 1931. Myös Aino Ackté oli mukana esityksessä. Myöhemmin Malmstenille tarjottiin vakituista työtä Kansallisoopperasta, mutta hän ei mennyt, koska palkka olisi ollut pienempi kuin tienestit sotilasmuusikkona Puolustusvoimissa. Malmsten ehti toimia musiikkiluutnantiksi ylennettynä myös Laivaston soittokunnan varajohtajana ja Helsingin poliisisoittokunnan kapellimestarina.

Ajankohtainenkin tuo Julius Caesar juuri nyt, sillä heinäkuun lopulla sen tuo Savonlinnaan Kroatian kansallisteatteri.

Saarinen muisti vielä kertoa, että Malmsten levytti paljon lauluja nimellä Matti Reima. Ajateltiin kai, etteivät ihmiset olisi kyllästyneet, kun aina se yksi ja sama Malmsten laulaa. Vaikka eivät he kyllästyneet, mistä kertoo sekin, että Malmstenin yli 800:aa levytystä myytiin erinomaisen paljon.

Souda venhe valkamaan,
siellä odottaa tyttö
sinisilmä tuulantei,
hänkin yksin tuulantei.
Venhe liukuu järven pintaa,
järven pintaa tuulantei.
Tyttö nojaa pojan rintaan
pojan rintaan tuulantei,
kaislat rannan
heille kuiskii tuulantei.

Juhannusaaton iskelmäohjelmat alkoivat Laila Kinnusesta ja sitten tulivat Tamara Lund ja Rami Sarmasto, Pirkko Mannola, Carola, Katri Helena, Paula Koivuniemi, Kaija Koo, Johannes Vatjus, Anneli ja Anniina Mattila, Antti Raiski, Kake Randelin, Meiju Suvas, Ari Klem, Paula Vesala sekä kaiken huippuna Nylon Beat, joka ensimmäistä kertaa näin tutustuen teki mukavan vaikutuksen.

Nykylaulajien ongelma kuuntelijoiden kannalta on, että sanoista ei saa selvää. Kun meillä on kuitenkin aina televisiossa päällä tekstitys huonokuuloisia varten, niin nythän kävi ilmi, että Nylon Beatin kappaleiden sanoitukset ovat hauskoja. Myös Nylon Beatin esiintyminen oli pirtsakka. Tiedä sitten, vieläkö Jonna ja Erin (kuvassa) nykyisin esiintyvät, sillä tämä eilen nähty nauhoitus oli Raumanmeren juhannusjuhlilta 2002. Teflon love huba huba huba, seksi vie ja taksi tuo.

Nylon Beat tulee uudelleen Tv 2:lta tänään klo 17.15. Myöhemmin illalla nähdään vanha Kesäillan valssi -ohjelma Vesivehmaan Jenkkapirtiltä ja rallikin jatkuu vielä.

kari.naskinen@gmail.com

Eetu Salin, rauhanmies 1918

”Kun on neljännesvuosisadan kulkenut työväenliikkeen mukana, kuinka voisin jättää sen nyt, kun se tekee tyhmyyksiä”, sanoi Eetu Salin helmikuussa 1918, kun punaiset olivat viikkoa aikaisemmin aloittaneet kansalaissotaan johtaneen kapinan. Niinpä Salin suostui punaisten Kansanvaltuuskunnan perustaman lehden toimittajaksi, mutta hyvin vastahakoisesti. Eetu sanoi ”työhaastattelussa”, että hän ei hyväksy koko vallankumousta, mutta kun huoneessa olivat Eetua patistamassa Kansanvaltuuskunnan puheenjohtaja Kullervo Manner sekä sen jäsenet Emil Elo, Eero Haapalainen ja Yrjö Sirola, niin Eetu myöntyi lopulta Suomen Kansanvaltuuskunnan Tiedonantajan (aluksi nimi oli Tiedonantoja) päätoimittajaksi.

Eetu Salinista on taas ilmestynyt uusi kirja, Pertti Rajalan kirjoittama Eetu. Kertomuksia työväenjohtaja Eetu Salinin elämästä (Warelia 2022). Rajala on Satakunnan entinen maakuntajohtaja, joka on tunnettu myös monipuolisena tietokirjailijana. Jo aiemmin häneltä oli ilmestynyt kirja Työväenjohtaja Eetu (Avain 2016). Näissä kahdessa kirjassa on sivuja yhteensä noin 400.

Johan Edvard Salin syntyi Asikkalassa 18.3.1866. Kirjassa kuvataan paljon Salinin aikaa Porissa, jonne hän muutti vaimonsa Idan (o.s. Koponen) kanssa 1902. Siellä he perustivat ruokalan tai pitäisikö sanoa kansankuppilan, josta tuli niin suosittu, että perustivat toisenkin. Ne sijaitsivat Isolinnankadulla ja Eteläkauppatorilla. Ida niitä varsinaisesti pyöritti, mutta Eetu huolehti ainakin siitä, että niissä pysyi hyvä järjestys. Eetu itse oli kuitenkin niin kovasti viinamäenmiehiä, että Porin poliisiasemalla oli Salinia varten nimikkoputkakin.

Vaikka Eetu oli vakaumuksellinen rauhanmies, niin ärhäkkä hän muuten oli. Jo 14-vuotiaana hän kotona haukkui tautivuoteeseen joutuneen suutari-isänsä, kun tämä oli määrännyt lapsiparven rukoilemaan Jumalaa. Eetu: ”Ei tässä Jumalasta ja rukouksesta leipää lähde, vaan näistä pienistä nyrkeistä ja pikilangasta.” Isä vastasi, että ”ei sinua poika muu peri kuin ruunun kahlerauta”. Niin siinä lopulta kävikin, kun Eetu kuoli punavankina Sörnäisten vankilassa 6.4.1919 koppitoverinaan Yrjö Mäkelin. Eetu Salin haudattiin 17.4.1919, hautajaissaattuessa oli noin 5000 ihmistä ja katujen varsilla arviolta 30 000.

PUNAISTEN HÄVIÖ
VARMA JO MAALISKUUSSA

Rajalan kirjassa käydään hyvin läpi sitä prosessia, millä punaiset vallankumoukseen lähtivät. Oli kannatusta parlamentaarisen vaikuttamisen puolesta, mutta enemmän kuitenkin aseelliselle toiminnalle. Eetu Salin oli sitä mieltä, että ärhäkän punakaartin johtoon kuuluvat pitäisi erottaa Suomen sosialidemokraattisesta puolueesta. Eetun mielestä kovin painostuskeino vähäväkisten olojen parantamiseksi olisi lakkoilu.

SDP:n puolueneuvosto oli koolla 19.-22.1.1918. Asellisen vallankumouksen kannalla olivat kovista nimistä Otto Wille Kuusinen, Yrjö Sirola sekä punakaartin päälliköt Ali Aaltonen, Jukka Rahja ja Adolf Taimi, vaikka tämä kolmikko ei puolueneuvostoon kuuluneetkaan. Eetu Salin, Yrjö Mäkelin ja Edvard Valpas eivät osallistuneet kokoukseen, koska eivät enää uskoneet heillä olevan tarpeeksi sananvaltaa, kuten Eetu Salin sanoi: ”Pidin osallistumistani turhana, koska lopputulos kokouksen päätökseksi oli edeltä käsin selvä.”

Vielä hieman ennen sodan alkamista Eetu tapasi edustajatoverinsa Matti Airolan kanssa kaksi kertaa porvarillisia kansanedustajia ja he kartoittivat mahdollisuuksia puolueiden yhteisen hallituksen asettamiseksi. Ei tulosta, ja lehden toimituksestakin Eetu jäi pois ilman erityistä irtisanoutumista 23.2.1918. Yöllä 26.-27.1. punaiset nostivat punaisen lyhdyn Helsingin työväentalon torniin vallankumouksen alkamisen merkiksi.

Kirjailija Juhani Aho kirjoitti muistiinpanoihin taistelujen alkuvaiheissa: ”Eduskunta ei kokoonnu. Pistäysin eduskuntatalolla. Se oli kuulema kutsuttu klo 2:ksi. Vahtimestari ei tiennyt, tuleeko istunnosta mitään. Eteinen oli tyhjä. Sanotaan, että kaikki sosialistit eivät ole tässä mukana. Eetu Salin tuli kadulla vastaan. Ehkä hän oli yksi niistä.”

Aika nopeasti alkoi punaisten tilanne huonontua. Kun Eetu Salin ja Väinö Tanner keskustelivat tilanteesta 20.3.1918, olivat molemmat täysin varmoja siitä, että häviö on varma. Jo tuossa vaiheessa Salin pyysi Tannerilta turvapaikkaa, koska hän arvasi, että voittajat rankaisisivat hävinneitä punaisia armottomasti. Tanner piilottikin Salinin perheensä maatilalle Espooseen.

Kiinni Eetukin jäi. Lokakuussa 1918 valtiorikosoikeus tuomitsi hänet kuolemaan, mutta valituksen jälleen tuomio muutettiin kymmeneksi vuodeksi kuritushuonetta. Jouluna 1918 hän kirjoitti vaimolleen Idalle: ”Lohdullisinta kaikista on sitä paitsi se, että minulla on, kuten hyvin tiedät, puhdas omatunto. - - - luulenpa, että minulla on puhtaampi omatunto kuin Mannerheimilla. Ja se on paljon se.”

Pertti Rajala kertoo Salinin elämästä tämän julkaisemien vihkosten, aiempien elämäkertojen, lehtikirjoitusten, Eetun kirjeiden ja muun arkistomateriaalin avulla. Osa materiaalista julkaistaan nyt ensimmäistä kertaa. Keskeinen sija kirjassa on myös Idalla, joka kesti yhdessä Eetun kanssa monet myrskyt ja elämän vaikeudet.

Käsittelin tässä jutussa vuoden 1918 asioita. Sosialisti, agitaattori, toimittaja, suutari ja kansanedustaja Eetu Salinin tärkeimmät vuodet ajoittuivat kuitenkin varhaisempiin vuosiin. Salin oli vanhan työväenliikkeen tunnetuin puhuja, joka Väinö Linnan Pohjantähden ensimmäisessä osassa käy puhetilaisuudessa Pentinkulmallakin. Salin toimi Suomen työväenpuolueen perustamiskokouksen puheenjohtajana 1899. Vuosina 1909-12 hän toimitti USA:ssa Raivaaja- ja Säkeniä-lehtiä.

kari.naskinen@gmail.com

Asiaa rivien välissä

Maltalainen kirjailija Nadia Mifsud kertoi viime viikolla Lahden kansainvälisessä kirjailijakokouksessa, että maltan kielessä ei ole rakastelemista tarkoittavaa sanaa. On tietenkin rakastuminen ja rakastaminen, mutta fyysistä toimintaa tarkoittava rakasteleminen puuttuu. Kirjailijakokouksen teemana oli ”Rivien välissä”, ja Maltalla joudutaan rakasteleminen ilmaisemaan jotenkin rivien välissä. Sitä Nadia ei kuitenkaan sanonut, että kyllä kai Maltallakin on asiaa kuvaavia slangisanoja, kuten meillä hässiminen, kiksauttaminen, naiminen, nussiminen, paneminen, bylsiminen, kärjen kastaminen, pukille pääsy jne. Paneminen varsinkin on tullut niin yleiseksi tätä asiaa tarkoittavaksi ilmaisuksi, että monet eivät enää kehtaa panemista käyttää sen oikeissa yhteyksissään, vaan puhuvat sen sijasta laittamisesta, mikä ei kuitenkaan ole synonyymi panemiselle.

Denzel Washington sanoo elokuvassa Fences (2016), että jos ostaa torilta tai kadulta melonin kolme kertaa samalta naiselta, se tarkoittaa, että haluaisi tehdä läheisempää tuttavuutta.

Mitä siis voi olla rivien välissä, mitä on pantava rivien väliin, kun ei voi kirjoittaa suoraan riveille, miten rivien välissä olevia asioita osataan tulkita oikein? Parhaan luennon asiasta piti latvialainen kirjailija Inga Žolude, jonka kuvailut rivien välissä ilmaisemisesta Latvian neuvostoaikana muistuttivat jonkin verran sitä, millainen oli tilanne Suomessa Neuvostoliiton naapurina sotien jälkeen.

Latviassa asetelma oli tietenkin pahempi. Isäntävaltiota ei voinut puolella sanallakaan suututtaa, joten kaikki kritiikki oli taitavasti aseteltava rivien väliin sekä painetussa tekstissä että virallisissa puheissa. Siellä uhkana olivat neuvostoviranomaisten rankaisutoimet, joita meillä ei tarvinnut pelätä muiden kuin joidenkin poliitikkojen, jos mielessä oli vielä eteneminen uralla. Eikä Suomessa tarvinnut pelätä kyydityksiä Siperiaan.

Harmi, etten voi tähän ottaa suoria lainauksia Inga Žoluden luennosta, koska kopiokoneita ei enää ole. Aina tätä ennen kirjailijakokouksessa on ollut mahdollista saada luennot jälkikäteen myös A-nelosliuskoina, mutta enää ei näin vanhanaikaista teknologiaa ollut käytössä.

Suomessa asiat ovat nyt joka tapauksessa hyvin ojennuksessa. Rivien väliin ei tarvitse piilottaa mitään. Meillä pitää nyt nimenomaan korostaa lopullista istuutumista lännen syliin. Latviasta sen sijaan ei voi olla ihan varma, ollaanko siellä vähän varpaillaan Ukrainan tapahtumien takia, vaikka Naton jäsenyys onkin jo plakkarissa. Suomessa Nato-jännitys vielä jatkuu.

Latvia on myös sikäli erilaisessa asemassa kuin me, että siellä on iso venäläisväestö, jota se oli joutunut ottamaan vastaan. Neljännes Latvian asukkaista on venäläisperäisiä. Tämä oli yhtenä kiusaavana piirteenä siinäkin vaiheessa, kun Neuvostoliiton hajoaminen kävi selväksi. Kovan linjan kommunistit perustivat Latvian kansallisen pelastuskomitean ja neuvostoarmeija toi maahan samanaikaisesti lisäjoukkoja. Tammikuun 20. päivänä 1991 Neuvostoliiton poliisin OMON-joukot iskivät erikoisoperaatiossa Latvian sisäministeriöön Riiassa ja tappoivat siinä rytäkässä viisi siviiliä. Tämä vain kiihdytti Latvian itsenäistysmishaavetta ja 3.3.1991 järjestetyssä kansanäänestyksessä 74 prosenttia oli itsenäisyyden kannalla. Itsenäisyys palautettiin 21.8.1991.

Suomessa ei venäläisiä ole kirjoilla kuin alle 90 000 ihmistä. Heidän joukossaan on joistakin pienistä mielenilmauksista päätellen muutamia Z-hörhöjä, mutta eivätköhän täällä asuvat venäläiset yleisesti ottaen ole niin tyytyväisiä oloonsa Suomessa, ettei Putin-faneja juurikaan ole, ei edes rivien välissä.

kari.naskinen@gmail.com

Enemmän ohjaajien kuin kapellimestarien laulaja

Sopraano Helena Juntunen valmistautuu heinäkuussa Savonlinnassa esityskuntoon tulevaan uuteen Aidaan. Hän on innoissaan, sillä ohjaaja on saksalainen Philipp Himmelmann, jonka kanssa Helena Juntunen on tehnyt tätä ennen jo viisi produktiota. Muutenkin hän sanoo hauskasti olevansa enemmän ohjaajien kuin kapellimestarien laulaja. Suomessa hän on saanut tehdä hienoa työtä useamman kerran mm. Vilppu Kiljusen ja Kari Heiskasen kanssa.

Aina ei kaikki kuitenkaan suju niin kuin pitäisi. Viikko sitten Grazista palanneena Helena Juntunen kertoi laulaneensa siellä Sentan roolin Lentävässä hollantilaisessa, joka oli ”kauhea elämys”. Suomen Wagner-seuran eilen järjestämässä Zoom-haastattelussa hän sanoi, että ohjaaja oli tehnyt oopperalle niin oudon konseptin, että siinä kaikki roolit oli alistettu jonkinlaisiksi ”kuvateksteiksi”, välttämättömäksi pahaksi - oli pelkkää haahuilua alusta loppuun. Ohjaaja oli saksalais-sveitsiläinen Sandra Leupold.

Kaikenlaisiin toteutuksiin nykyisin joutuu, kun vanhoja kaavoja uudistetaan. Eikä siinä mitään, mutta älyttömyydet ottavat päähän. Helena Juntunen tuntee asian, kun takana on jo yli 80 ammattilaisproduktiota. Uusiutunut on myös Savonlinnan Aida, mutta sitäpä ei ole tarvinnut juurikaan modernisoida, kun maailma yhtäkkiä helmikuussa muuttui. Ensimmäisessä repliikissään Helena Juntunen laulaa Aidan roolissa:

Voi, olen kuullut
pelottavia sotahuutoja,
pelkään isänmaani,
itseni, sinun puolesta.

Ajankohtainen tarina siis. Sodan, karkotuksen, juonittelun ja vihan keskellä Aida kulkee omaa polkuaan. Hän taistelee rakkautensa puolesta suurista vastoinkäymisistä huolimatta ja etsii aitoa elämää väkivallan ja valheiden maailmassa, aina kuolemaan asti.

Ajattomuus on lähtökohtana Aidassa, mutta Himmelmann ei kuitenkaan ole modernin perään: ”Kysymys ei ole siitä, onko toteutus nykyaikainen, vaan siitä, että se pureutuu olennaiseen. On yhdentekevää, sijoittuvatko tapahtumat tähän päivään, 200 tai 500 vuoden taakse. Myös Aida henkilönä on ajallisesti universaali. Hän elää sodan keskellä, selviää orjuudesta ja pakolaisuudesta. Dominoivan isän tyttärenä hänen on kestettävä rakkaus mahdottomassa asetelmassa mieheen, joka edustaa vihollista. Hän kokee paineita kaikista suunnista.”

Savonlinnassa Helena Juntusella on muutakin hommaa. On opeteltava uusi ooppera seuraavaan ensi-iltaan lokakuuksi, ja Helena on laskenut niin, että Savonlinnassakin hän Aidan välipäivinä opettelee partituurista 5,5 sivua päivässä. Kysymyksessä on itävaltalaisen Franz Schrekerin Der Schatzgräber (Aarteenmetsästäjä) vuodelta 1920, tulee ohjelmistoon Strasbourgin oopperassa.

Tämän laskutehtävän hän osaa, vaikka ei aikoinaan Oulussa mennytkään yliopistoon matematiikkaa lukemaan. Hän oli jo ilmoittautunut kyseiseen tiedekuntaan, mutta sitten laulu vei mennessään. Jo 10-vuotiaana hän oli ollut pienessä lapsiroolissa Heinrich Mannin Sinisessä enkelissä, josta hänelle on parhaiten jäänyt mieleen Oulun kaupunginteatterin taitava näyttelijä Risto Tuorila, juuri Koskelan roolin Rauni Mollbergin Tuntemattomassa sotilaassa (1985) tehneenä.

Hauska yhteensattuma oli, että tuossa lapsiroolissa hänen nimensä oli Mimi. Myöhemmin tuli tutuksi La Bohemen Mimi. Ennen hienoa oopperauraansa Helena aloitti laulamisen lapsikuoroissa, ja Kiimingin Kiurut -nuorisokuoron kanssa hän pääsi ensimmäisen kerran jo Sydneyn oopperatalonkin lavalle esittämään solistiosan. Klassista laulua hänelle alkoi Oulussa opettaa Airi Tokola ja myöhemmin Sibelius-akatemiassa tuli opettajaksi Anita Välkki.

Enää ei Mimi kuulu Helena Juntusen vakio-ohjelmistoon. Hän kertoi, että viimeisten kymmenen vuoden aikana hänelle tyypillisiä ovat olleet roolit 1900-alun oopperoista. Tähän väliin sitten sopii Aida oikein kivana vaihteluna. Liediäkin on tietenkin mukana, ja edessä on myös esiintyminen Osmo Vänskän orkesterin kanssa Etelä-Koreassa.

Sitten Siuntio, jossa Helena Juntunen nykyisin asuu. Siellä tulee ensi-iltaan 18.11. Einojuhani Rautavaaran Aleksis Kivi -ooppera (1996), jossa Ville Rusanen laulaa nimiroolin, Helena Juntunen on Charlotta Lönnqvist ja August Ahlqvistin puheroolin tekee Tommi Korpela. Soitosta vastaa Lohjan kaupunginorkesteri.

Mitä vielä? Viime kesänä Savonlinnan yhdessä aamunavauksessa Helena Juntunen lauloi Sarah Vaughanin ja Ella Fitzgeraldin tunnetuksi tekemän jazzkipaleen Lullaby of Birdland. Samoin hän kertoi laulaneensa kolme tangoa Royal Albert Hallissa. Lisäksi sellaista uutta, että Helena Juntunen on vastikään saanut Turun ammattikorkeakoulusta laulunopettajan paperit.

Vielä viimeinen kysymys: onko tiedossa Wagneria tulevaisuudessa? - ”Ei ole.”

kari.naskinen@gmail.com