torstai 28. tammikuuta 2021

Kapitalismi ei tule toimeen ilman sosialismia

Kun koronakriisi viime vuonna pamahti päälle, alkoi rahaa palaa. Aivan tuoreita tietoja en löytänyt, mutta heti huhti-kesäkuussa maksettiin valtion kassasta suoraa yritystukea 840 miljoonaa euroa (edellisvuoden vastaavana aikana 130 miljoonaan euroa). Kokonaissumma lienee noussut jo kolmeen miljardiin euroon.

Elinkeinoelämän järjestöt ja yrittäjät vaativat yhä lisää. On aivan kuin veronmaksajien pitäisi huolehtia yritystoiminnan hyvinvoinnista huonoina aikoina. Kuitenkin elinkeinojohtajat ja sen ideologian kannattajat ovat aina olleet sitä mieltä, että valtion toimintaa pitäisi kaikin keinoin rajoittaa mahdollisimman paljon. Samoin sillä puolella vastustetaan verojen korottamisia, koska parempana pidetään verojen alentamista.

Nyt luulisi puheiden ainakin vähäksi aikaa hiljenevän, koska ilman valtion apuuntuloa yrityksiä kaatuisi kuin heinää. Verojenkin kanssa on nyt niin, että todennäköisesti verotuloja pitää saada kasvuun. Mutta keneltä otetaan? Sosiaalipolitiikan professori Heikki Hiilamo sanoi, että verojen korotuksista saattaa tulla osa yleistä jälleenrakennuspolitiikkaa, jolloin samalla ”pohditaan, miten paljon varakkaammat ja parempituloiset osallistuvat laskun maksamiseen.” (HeSa 26.1.2021)

Puolisosialistinen pohjoismainen hyvinvointivaltio toimii tässäkin tilanteessa erinomaisesti. Sillä on mahdollisuus järjestää verotus- ja tulonjakopolitiikka niin, että sen avulla pystytään yksityistäkin yritystoimintaa pelastaa kuiville huonojen suhdanteiden aikana.

Porvareille sosialismi on tietenkin kirosana. Ilman sitä ei kapitalismi kuitenkaan toimisi, kuten koronakriisikin on todistanut. Sosialismilla on huono kaiku siksi, että monet pitävät sitä jokseenkin samana asiana kommunismin kanssa.
Kysymys on kuitenkin eri asioista, kuten jo Marx ja Engels kirjoittivat Kommunistisessa manifestissaan (1848). Siinä todetaan, että sosialisteiksi itseään nimittäneet olivat ”mitä kirjavin joukko erilaisia sosiaalipuoskareita, jotka lupasivat poistaa kaikenlaiset yhteiskunnalliset epäkohdat erilaisilla pienillä paikkauksilla vaarantamatta pääomaa ja liikevoittoja”. Sen sijaan kommunismilla tarkoitetaan järjestelmää, joka toteuttaa yhteiskunnan perinpohjaisen kokonaismuutoksen. Pilipalisosialistien tavoitteisiin ei tällainen kuulu.

Tämän takia Marx ja Engels eivät voineet nimittää manifestiaan sosialistiseksi, vaan kommunistiseksi, koska halusivat erottua niistä sosiaalipuoskareista.
Vuoden 1890 saksalaisen painoksen esipuheessa Engels muotoili jopa niin, että hänen kirjoittaessaan yhdessä Marxin kanssa manifestiaan ”sosialismi tarkoitti porvarillista liikettä ja kommunismi työväenliikettä”.

Sosialismi-sanan alkuperään ei siis liity
kommunistinen sosialisointi. Tuleehan tämä selväksi siinäkin, mikä ero on sosiaalidemokraattisilla puolueilla ja kommunistisilla puolueilla. Vaikka luulevathan jotkut edelleen, että esimerkiksi SDP Suomessa ja SPD Saksassa pitävät tavoitteenaan kaiken yksityisen toiminnan ”sosialisoimista” valtion haltuun.

Kuten Marx ja Engels kirjoittivat, sosialistit edustavat porvarillista liikettä.
Sanna Marinin hallitusta nimitetään nyt pilkkapuheissa sosialistihallitukseksi, mutta oikeampi termi olisi sosiaalihallitus, joka pyrkii miljarditukiaisilla pitämään pystyssä myös kapitalistien bisnekset ja perheet. Mitenkähän nämä wahlroosit ja lepomäet hoitaisivat asiat siinä uusliberalistisessa järjestelmässään, jossa valtio olisi vain valtion rajojen sisällä olevan alueen nimi?

Vaikka eihän tämä mitään uutta ole. Kun alkoi näyttää siltä, että Mauno Koivistosta tulee tasavallan presidentti, porvaristossa meuhkattiin, että nyt piru perii, sillä Koivisto muuttaa kirkot työväentaloiksi ja kodeista Raamatut takavarikoidaan.

kari.naskinen@gmail.com

keskiviikko 27. tammikuuta 2021

Ensimmäinen parkkitalo 1928 Poriin

Lahteen rakennetaan lähivuosina kolme uutta pysäköintilaitosta, myöhemmin ehkä neljä lisää; yksi nykyisistä puretaan pois (Siltapuisto).

Ensimmäinen parkkitalo valmistui Poriin jo 1928. Siitä oli uutinen Satakunnan Kansassa 12.1.1928. Parkkitalo tuli Etelärantakadulle, joka oli liikenteen kannalta keskeinen paikka: linja-autoasema, taksiasema ja matkustajalaivasatama. Myös junanrata oli lähellä. Uudessa pysäköintitalossa oli myös autokorjaamo täysin uusin amerikkalaisin laittein. Korjaamolla oli oma hinurikin.

Samalla paikalla oli Oy Kauppakomppania Ab myynyt vuodesta 1919 lähtien autoja, moottoripyöriä, varaosia ja siirtomaatavaroita, kuten appelsiineja, konjakkia, liköörejä, tupakkaa, keksejä ja marmelaadia. Vuonna 1920 alkoi lisäksi Mobil-öljyjen myynti, ja Porin ensimmäinen bensiiniasema perustettiin 1923.

Myös Viipurissa oli parkkitalohanke vireillä 1920-luvulla. Karjala-lehdessä oli 1925 juttu, jonka mukaan arkkitehti Uno Ullberg oli laatinut piirustukset ”autotalliin” Pyhän Eliaan kirkon läheisyyteen eteläiselle rinteelle. Hankkeen takana olivat kauppaneuvos Evert Sellgren, johtaja Lennart Holmberg ja rakennusmestari August Carlsson, jotka esittivät kaupungin hallinnolle pyynnön saada ostaa tontti autotallirakennusta varten.

Tällaista autotallia pidettiin tärkeänä, sillä kuten lehtijutussa kerrottiin, Viipurissa oli jo peräti
500 autoa. Nopeasti kasvava automobiilikanta tarvitsi säilytystilaa ja kaupungin puolelta todettiin, että esitetty tontti on oikein asiallisen tähän tarkoitukseen. Parkkitalosta tulisi nelikerroksinen, joten rakennukseen tulisi myös asuntoja. Siihen hanke kuitenkin jäi.

Lahden toriparkin sisäänajokuilu.

Ensimmäiset parkkimittarit otettiin käyttöön Helsingissä keväällä 1955. Hankitut 39 amerikkalaista Duncar-Miller-mittaria tulivat Esplanadille ja Aleksanterinkadulle. Tie ja liikenne -lehden numerossa 1/1955 oli juttu otsikolla ”Pysäköintimittarit, niiden toiminta, oikeudelliset perusteet ja käyttöönottomahdollisuudet Euroopassa.” Siinä kerrottiin Helsingin ottavan mittarit käyttöön ”niillä keskikaupungin kaduilla, joilla pysäköintivaikeudet ovat muodostuneet pahimmiksi.”

kari.naskinen@gmail.com

tiistai 26. tammikuuta 2021

Ympäristöpääkaupunkivuosi tulee kalliiksi

Lahden kaupungille tulee kuluja Euroopan ympäristöpääkaupunkina olemisesta tänä vuonna noin kolme miljoonaa euroa. Tämä on luettavissa kaupungin talousarviokirjasta. Tässä ei kuitenkaan ole kaikki.


Lahtea ei olisi valittu ympäristöpääkaupungiksi ilman Lahti Energia Oy:n toimenpiteitä, joilla energiayhtiö lopetti kivihiilenkäytön keväällä 2019. Nämä investoinnit olivat niin kalliita, että yhtiön osingonmaksu omistajalleen Lahden kaupungille pienentyy merkittävästi. Viime vuonna näitä osinkoja saatiin kaupungin kassaan 15 miljoonaa euroa, tänä vuonna on tulossa arvion mukaan 9 miljoonaa euroa, mutta vuosina 2022-23 saattavat nämä osingot jäädä
vielä selvästi pienemmiksi, koska energiayhtiön on hoidettava pois isoja investointilainojaan.

Lahti Energian siirtyminen puhtaampaan energian- ja kaukolämmöntuotantoon on ratkaiseva asia sen kannalta, että Lahti on vuonna 2025 hiilineutraali. Vuoden 1990 tasosta on Lahdessa leikattu
kasvihuonekaasupäästöjä jo 70 %. Lahti lämpiää nyt kierrätyspolttoaineella ja paikallisella, sertifioidulla puulla. Myös Lahdessa toimivat yritykset ovat kehittäneet toimintaansa niin, että tällainen kehitys on ollut mahdollista.

Hiilineutraalius tarkoittaa, että hiilidioksidipäästöjä tuotetaan korkeintaan sen verran kuin niitä voidaan sitoa ilmakehästä ns. hiilinieluihin. Kasvihuonekaasupäästöt on siis kyettävä ottamaan talteen. Tärkeimmät luonnon omat hiilinielut ovat maaperä, metsät ja meret. Mielenkiintoista olisi tietää, vähenivätkö Lahden kasvihuonekaasupäästöt sen ansiosta, että Nastolan kunnanvaltuusto päätti äänin 22-21 kuntaliitoksesta Lahden kanssa vuonna 2016. Onhan Nastolassa paljon hiilinielumetsää, joskin myös isoa teollisuutta.

Nyt kun näillä toimenpiteillä on vihreiden pääkaupunki saatu vauhtiin, pitää siihen vaikuttavia asioita keksiä lisää. Tärkeimmäksi tuntuu nousseen henkilöautoliikenteen rajoittaminen ja kaupungin ydinkeskustan hiljentäminen. Tämä edellyttää verorahoja nieleviä liikenneratkaisuja, joten maksettavaa tulee lisää. Jo budjetoidun kolmen miljoonan euron lisäksi tulevat energiayhtiön osinkojen mahdollinen väheneminen lähivuosina 30 miljoonalla eurolla ja liikenneliisujen toteuttamiseen menevät 20 miljoonaa euroa.

kari.naskinen@gmail.com

maanantai 25. tammikuuta 2021

Myös Adolf Eichmann oli hyvä ihminen

Hollantilaisen historioitsijan ja tietokirjailijan Rutger Bregmanin Hyvän historia (Atena, 2020) on ollut myyntimenestys. Siinä käännetään nurinniskoin uskomus siitä, että ihmisten perusominaisuuksiin kuuluvat itsekkyys, ahneus, aggressiivisia ja yleensäkin pahuus. Bregman esittää ihmiskunnan uudessa valossa, jossa ihminen näyttäytyykin pohjimmiltaan hyvänä. Sitten vain tapahtuu kaikenlaista, mikä panee pahuuden voittamaan hyvyyden. Kun on oikein paha, joutuu vankilaan, mutta tämä onkin väärä ratkaisu, jota Bregman perustelee 300 vuotta sitten eläneen Jean-Jacques Rousseaun filosofialla: ”Ihminen on luonnostaan hyvä, ja tällaiset laitokset vain tekevät ihmisistä pahoja.” Viime aikoina Suomessa ovat vihreät esittäneet joitakin vastaavanlaisia kantoja kriminaalipolitiikan höllentämisen puolesta.


Rousseau oli mielensäpahoittaja, jonka mukaan kaikki oli ennen paremmin. Jos ei olisi keksitty kaupunkiasumista, valtioita eikä minkäänlaista sivistystä, olisi vältytty eliitin vallalta, orjuudelta, sodilta, kirjapainotaidolta ja kaikelta
muulta pahalta. Hyvin samankaltaisesti ajattelee Bregman, jonka mielestä nykyisin valtaapitävät ihmiset käyttäytyvät kuin olisivat saaneet aivovaurion: ”He ovat impulsiivisempia, egoistisempia, holtittomampia, ylimielisempiä, narsistisempia ja karkeampia kuin ihmiset keskimäärin. Käyvät vieraissakin useammin. He ovat myös häpeämättömiä.”

Yksi pahuuden symboli on ollut Adolf Eichmann. Hänetkin Bregman saa väännetyksi lähtökohdiltaan hyväksi ihmiseksi. Kun Eichmann ennen kiinnijäämistään piilotteli Argentiinassa, haastatteli hollantilainen SS-mies Willem Sassen häntä ja sai kasaan 1300 sivua. Niistäkin käy ilmi, että Eichmann ei ollut mikään tärähtänyt byrokraatti, vaan vakaumuksensa perusteella hyvän puolesta toiminut fanaatikko. Bregman kirjoittaa, että ”Eichmann teki pahaa, koska hän ajatteli tekevänsä hyvää”.


Eichmann oli siis omasta mielestään hyvä ihminen, joka teki hyvää putsaamalla pois kuusi miljoonaa pahaa ihmistä, Valtakunnan vihollisia.

Jostakin tämä pahuus aina vain nousee pintaan. Nousi jo silloin, kun nykyihmiset tappoivat neandertalinihmiset sukupuuttoon. Bregman ihmettelee tätä siksi, että neandertalinihmisillä oli suuret aivot, vahvat käsivarret ja he olivat selvinneet kahdesta jääkaudestakin. Sitten kuitenkin tuli homo sapiens ja nendertalilaisten 200 000 vuotta kestänyt taival loppui.

Yuval Noah Harari on kirjoittanut tuosta, että kysymyksessä oli ”historian ensimmäinen ja merkittävin etninen puhdistus” (Sapiens - ihmisen lyhyt historia, Bazar 2016). Bregmanin kirjan ulkoasu on muuten kopiotu Hararin kirjoista, ja kyllä näillä teoksilla yhteyksiä onkin. Lisäksi Bregmanin kirjan kansipaperiin on lisätty Hararin kommentti: ”Hyvän historia sai minut kyseenalaistamaan näkemykseni ja katsomaan ihmiskuntaa täysin uudesta näkökulmasta.”

En muista, mitä Harari on kirjoittanut seksistä, mutta Bregmanilla on yksinkertainen teoria seksistä: ”Seksi on meistä hyvää, koska ilman sitä me kuolisimme sukupuuttoon.” Historioitsijalle ei kukaan ole käynyt kertomassa, että on seksistä muutakin iloa.

Joskus seksi on myös syntiä, johon siis vallanpitäjät syyllistyvät meitä muita use
ammin. Mutta ei sekään mitään ratkaisevaa ihmisen kokonaispahuuden kannalta voi olla, koska Raamatun mukaan jokainen ihminen joka tapauksessa syntyy perisynnin turmelemana ja on heti vauvana tuomittu kadotukseen. Eli Eichmannkin olisi joutunut helvettiin, vaikkei olisi edes liittynyt puolueeseen.

Kirjansa lopussa Bregman antaa kymmenen ohjetta maailman parantamiseksi:

1. Jos et ole varma, lähde hyvästä. Useimmat ihmiset ovat kunnon väkeä.
2. Ajattele win-win-skenaarioina. Parhaissa diileissä kaikki voittavat.
3. Paranna maailmaa, esitä kysymys. Kysy ensin, mitä toiset tahtovat.
4. Hillitse empatiaa, treenaa myötätuntoa. Empatia, myötäeläminen on väsyttävää, mutta myötätunto antaa energiaa.
5. Yritä ymmärtää toista, vaikka se menisi yli ymmärryksen. Ymmärtäminen ei tarkoita hyväksymistä. Puhu siksi asioista niiden oikeilla nimillä.
6. Rakasta lähimmäistäsi kuten muut rakastavat lähimmäisiään. Anna myötätunnon johdattaa itseäsi ja ymmärrä, että muukalaisetkin ovat ihmisiä.
7. Vältä uutisia. Harkitse huolella, millaisella informaatiolla ruokit mieltäsi.
8. Älä lyö natsia (tai: ojenna käsi suurimmalle vihollisellesi). Kuuntelemisesta voi olla apua.
9. Älä häpeä hyvää. Hyvän tekeminen voi tarttua myös niihin, jotka katselevat tapahtumia sivusta.
10. Ole realistinen. Toimi luontosi mukaan, älä häpeä anteliaisuuttasi ja tee hyvää kirkkaassa päivänvalossa. Nyt naiivilta vaikuttava voikin olla huomenna terveen järjen mukaista.

kari.naskinen@gmail.com


perjantai 22. tammikuuta 2021

Noske

Akseli Koskela (Aarno Sulkanen), Otto Kivivuori
(Kauko Helovirta) ja Janne Kivivuori (Esa Saario)

Katsoin taas kertaalleen Täällä Pohjantähden alla. Nyt kiinnitin huomion siihen, kun kommunisti Aarne Siukola haukkui Janne Kivivuorta kapinan jälkeen noskeksi. Vanha tuttu pilkkanimi oikeistodemareille, vaikka sitä ei enää taideta käyttää. Kyllä Janne Kivivuori aivan täysi sosiaalidemokraatti oli, mutta noskeksi hänet äärivasemmalla leimattiin sen jälkeen, kun hän oli isänsä Oton ja räätäli Halmeen tavoin jättäytynyt pois Työväenyhdistys Riennon toiminnasta, koska siellä oli innostuttu aseellisesta vallankumouksesta Venäjän malliin.

Noske on tosiaan vanha nimitys luokkapettureille. Alkunsa se sai Saksasta, jossa työväenluokan vallankumousyritys epäonnistui tammikuussa 1919, kun sos.dem. puolueen näkyvä vaikuttaja, sisäisestä turvallisuudesta vastannut Gustav Noske petti vallankumoukselliset. Äärivasemmistolainen Spartacus-järjestö tuhottiin, kun ”noskelaiset” menivät yhteistyöhön puolisotilaallisten Freikorps-suojeluskuntajoukkojen kanssa. Pari päivää kapinan tukahduttamisen jälkeen spartakisteja johtaneet Karl Liebknecht ja Rosa Luxemburg hakattiin hengiltä Berliinissä marttyyreiksi. Karl Liebknecht oli
SPD:n perustajan Wilhelm Liebknechtin poika.

Rosa Luxemburg ja Karl Liebknechtin olivat perustaneet SPD:n sisälle Gruppe Internationale -ryhmän, jonka jäseniä alettiin kutsua spartakisteiksi muinaisen Rooman suurimman orjakapinan johtajan Spartacuksen mukaan.

Freiko
rps oli selvästi äärioikeistolainen järjestö, jota hallitus käytti hyväkseen. H
allitus nojautui työläis- ja sotamiesneuvostoihin, joissa SPD:n virallista johtoa kannattavalla oikeistosiivellä oli enemmistö. Myöhemmin Freikorps sulautettiin osaksi Weimarin tasavallan armeijaa, joka keväällä 1919 kukisti Münchenissä verisesti kommunistien yrityksen perustaa Baijerin neuvostotasavalta – tuhat kommunistia kuoli. Tähänkin torjuntaoperaatioon antoi käskyn puolustusministeriksi nimitettu Gustav Noske. Sen verran sekavia ajat kuitenkin olivat, että 1920 puolestaan Freikorps-joukot yrittivät itse vallankaappausta Saksassa.


Suomen Sosialidemokraatti -lehdessäkin näistä asioista tietenkin uutisoitiin. Tammikuun 10. päivänä 1919 kerrottiin, että ”Spartacus-liiton miehet olivat kadulla hallituksenvastaisessa kiihotustoiminnassaan” ja seuraavana päivänä kerrottiin, että kahakoissa oli tapahtunut käänne: ”Ainakin Berliinissä on sosialistiryhmien välinen taistelu vallasta päättynyt enemmistösosialistien hallituksen hyväksi. Tämä ratkaisee spartacuslaisten kumousliikkeen kohtalon muuallakin Saksassa.” Näiden uutisten jälkeen Pentinkulmallakin tiedettiin, millaisia miehiä noskelaiset ovat.

Uudessa Pohjantähdessä
Janne Kivivuorta
esittää Tapani Kalliomäki
Janne Kivivuoresta tuli kansanedustaja 1930-luvulla. Saksan noskelaiset sen sijaan pilasivat maineensa menemällä vuoden 1933 alussa kimppaan Adolf Hitlerin kanssa. Tässä oli taka-ajatuksena se, että sosiaalidemokraatit halusivat Hitlerin avuksi, jotta kommunistipuolue saataisiin kielletyksi. Ei vain mennyt niin kuin piti, vaan muutaman kuukauden kuluttua myös SPD kiellettiin. Suomessa noskelaiset hajottivat sekä SDP:n, SAK:n että TUL:n ja ottivat operaatioihinsa avustusrahaa CIA:lta.

Toisen maailmansodan aikana 20.7.1944 Gustav Nosken epäiltiin osallistuneen Hitleriä vastaan suunnattuun salaliittoon ja attentaattiin. Gestapo pidätti Nosken ja hänet vangittiin Ravensburgin keskitysleirille. Sieltä hän selvisi hengissä, mutta kuoli 1946 aivohalvaukseen valmistautuessaan luentomatkalle Yhdysvaltoihin. Gustav Noske lepää Stadtfriedhof Engesohden hautuumaalla Hannoverissa.

Saksan tapahtumien jälkeen Suomessa kommunistit haukkuivat joskus kaikkia sosiaalidemokraatteja noskelaisiksi, jotka ”oikean työväen kapinoidessa menevät porvarien puolelle”.


kari.naskinen@gmail.com

torstai 21. tammikuuta 2021

Eduskunnassa on puhuttava

Iltapäivälehdet julkaisevat eduskunnan puhetilastoja. Kovimmat puhujat käyttävät vaalikauden aikana satoja puheenvuoroja, jotkut yhden tai kaksi, nollapuhujiakin on joskus ollut. Jotkut ovat sitä mieltä, että eduskunnan täysistunnoissa on turha puhua, koska eivät ne muiden kansanedustajien äänestyskäyttäytymiseen mitään vaikuta. Eivät vaikutakaan, kuten puhemies Riitta Uosukainen joskus sanoi: ”Ennen ne Aaltosen patsaat muuttavat mielipiteensä kuin salissa kukaan toisen puheen johdosta. Se on varma!”


Puhuminen täysistunnoissa on silti tärkeätä. Eduskunta on joka tapauksessa se paikka, jossa kansanedustajien mielipiteet tulevat esille. Täysistunnot välitetään verkossa, puheet kirjataan ylös ja kyselytunnit lähetetään televisiossa. Kaikki aina sanovat, että ”valiokunnissa se varsinainen työ tehdään”, mutta valiokuntien kokoukset ovat kuitenkin ulkopuolisilta kuuntelijoilta ja katsojilta suljettuja.

Parlamentti on puhumista varten. Tämä sanakin tulee puhumista tarkoittavasta sanasta
parler (ranskaa) ja parlare (italiaa). Parlamentti on nimenomaan julkisen puheen paikka. Se on tietenkin totta, että eduskuntapuheet osoitetaan paljolti äänestäjille ja tiedotusvälineille, vaalien lähestyessä ne ovat myös vaalipuheita, mutta niin pitääkin. Lisäksi ryhmäpuheenvuoroja voidaan pitää tärkeinä poliittisina linjauksina.

Yhteiskuntatieteiden tohtori
Tuula Vaarakallio luennoi aiheesta pari päivää sitten Helsingin työväenopistossa ja sanoi, että politiikkaa tehdään puhumalla: ”Valiokunnissa puhe suunnataan sen muille jäsenille ja siellä voidaan avoimesti olla samaa mieltä poliittisten vastustajienkin kanssa, mutta isossa salissa tulevat esille ideologiset erot, joista kansalaiset haluavat tietää.”

”Vaikka eduskunnan täysistunnot ja varsinkin kyselytunnit voivat olla showta,
ovat ne joka tapauksessa poliittista puhumista varten.” Näin se tietenkin on, sillä mitä tekoa täysistunnoilla olisi, jos siellä ei puhuttaisi, vaan pelkästään painettaisiin äänestysnappeja.

Tuula Vaarakallio lainasi tähän kohtaan 1800-luvulla elänyttä englantilaista yhteiskuntafilofia Walter Bagehotia, joka kirjoitti, että mikään valtio ei voi olla ensiluokkainen, elleivät sen hallitus ja parlamentti perustu keskusteluun. Siellä tämä keskustelu on tunnetusti kovaa. Westminsterin palatsissa oleva alahuoneen istuntosalikin on sellainen, että se on muodoltaan kuin kaksintaisteluareena. Hallitus- ja oppositiopuolueiden edustajat istuvat suorakulmaisessa salissa vastakkain niin, että heitä erottaa keskellä oleva alue, joka on leveydeltään kaksi miekan mittaa. En tiedä, minkä miekan, mutta vähän yli kaksi metriä tuo punaisin viivoin eroteltu alue näyttää olevan.


Myös valtio-opin professori Kyösti Pekonen torjuu sen usein kuultavan väitteen, että eduskunta on pelkän tyhjän ja turhan puhumisen paikka. Kirjansa Puhe eduskunnassa (Vastapaino, 2011) varten Pekonen oli haastatellut kansanedustajia, joista osa väheksyi eduskuntapuheiden merkitystä. Selvästi enemmän oli kuitenkin niitä, joiden mielestä kansanedustajan työ on nimenomaan puhumalla vaikuttamista.

Voi tietenkin puhua muuallakin, mutta eduskunnassa puheet saavat suurimmat kuulijamäärät. Täysistuntojen suoria verkkolähetyksiä seuraa parhaimmillaan 5000 ihmistä ja tv:n välittämiä kyselytunteja 500 000.

Puhumalla ja kantaa ottamalla kansanedustajat edustavat äänestäjiään.
Pekonen viittaa Bagehotin aikalaiseen, filosofi John Stuart Milliin, joka kirjoitti jo 150 vuotta sitten, että puhe on parlamentin tärkein tehtävä. Parlamentin ja parlamentaarikoiden aseman parhaana mittarina voidaan Millin mielestä pitää sitä, pidetäänkö kansakunnan kannalta tärkeimmät poliittiset puheet parlamentissa vai jossakin muualla.

Nykyisin eduskunnan täysistunnoissa saa puhujapöntöstä puhua kerrallaan 7 minuuttia ja omalta paikaltaan 3 minuuttia. Puheiden on oltava sellaisia, että kansanedustajat niissäkin noudattavat vuodelta 1869 peräisin olevan valtiopäiväjärjestyksen mukaisesti vakaata ja arvokasta käytöstä. Toisia ei saa loukata ja pitää pukeutua asiallisesti. Jos ei näitä ohjeita noudata, saa ensin varoituksen, mutta jos asiaton käytös toistuu, voi ko. kansanedustajan määrätä enintään kahden viikon sisäänpääsykieltoon.

kari.naskinen@gmail.com

tiistai 19. tammikuuta 2021

Venäjän uusi oppirakennelma

Ystävät ja kylänmiehet tekivät Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutin johtajalle Markku Kangaspurolle juhlakirjan 60-vuotislahjaksi. Siinä 19 Venäjä-eksperttiä käy läpi Venäjän historiaa ja nykypäivää. Kirjan nimi Sandarmohista Skolkovoon (Into, 2020) viittaa Stalinin uhrien joukkohautaan Neuvosto-Karjalassa ja Venäjän ”Piilaaksoon”. Alaotsikko on Historiapolitiikan pitkä varjo.

Yksi kirjoittajista on instituutin edellinen johtaja Markku Kivinen, joka myös johti Suomen Akatemian Venäjän-tutkimuksen huippuyksikköä "Venäjän modernisaation valinnat". Tässä akatemian yksikössä toimi yli 50 tutkijaa. Nyt tässä juhlakirjassa Kivinen käy läpi Venäjän uutta paradigmaa (oppirakennelma, ajattelutapa, suuntaus), johon oleellisesti vaikuttavia asioita ovat yksipuolinen hiilivetyvetoinen talouden rakenne, autoritaarisuuteen kallistuva poliittinen järjestelmä, sosiaalipolitiikan uusi malli, ulkopolitiikan suunta sekä uusi identiteetti valtiona ja kansakuntana. Tässä tiivistettynä:


I

Venäjän vienti ja verotulot riippuvat yhä ratkaisevasti hiilivedyistä. Samalla eliitin aseman säilyminen on yhteydessä nimenomaan öljystä ja kaasusta saataviin korkotuloihin. Lännen sanktioiden takia on kuitenkin käynnistetty tähän asti laajin muiden teollisuudenalojen kehittämisohjelma tuonnin korvaamisen nimissä.

II

Venäläiset ajatushautomot etsivät sekataloutta ja Itä-Aasian mallin tapaista valtion roolia. Todellinen talouspolitiikka on edelleen varsin uusliberaalista, vaikka valtiojohtoisia ohjelmia on käynnistetty monilla aloilla vuodesta 2007 lähtien.

III

Venäjä on demokratian ja autoritaarisuuden hybridi. Vaaleja järjestetään, mutta ollaan kallellaan autoritaarisuuteen. Johtajuuden vaihtuminen näyttää suurelta riskiltä, mikä johtaa yhä autoritaarisempiin käytäntöihin.

IV

Venäjän modernisaation suurimmat rajoitteet johtuvat autoritaarisuuden ja epävirallisten hallintomekanismien yhdistelmästä. Poliittinen järjestelmä käsittää myös kilpailullisen demokraattisen järjestelmän elementtejä, ja oikeusvaltion kehittäminen edistyy oikeudellisissa instituutioissa silloin, kun kysymys on eliitin intresseistä.

V

Venäjän hyvinvointimalli on ristiriitainen. Valtio vetäytyy monista tehtävistä uusliberaalissa hengessä, mutta sosiaalipolitiikassa on myös konservatiivisia ja sosiaalidemokraattisenkin mallin aineksia.

VI

Sosiaalipolitiikan haavoittuvuus on yhteydessä energiapolitiikkaan. Venäjä ei pysty hallitsemaan energiamarkkinoita eikä voi luottaa maailmanlaajuisen areenan haihtuviin tasapainoihin, mikä tekee sosiaalipolitiikan voimavaroista erittäin arvaamattomia.

VII

Eliitin intressiristiriita keskiluokan ja työväenluokan kanssa. Ay-liikkeen resurssit ovat sidoksissa sekä työnantajiin että valtioon. Sekä keskiluokka että työväenluokka kokevat oikeutetuiksi vaatimukset sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta ja kollektiivisesta vastuusta. Huom! lakot ovat loppuneet.

VIII

Globaalit prosessit törmäävät nationalistiseen sulkeutumiseen. Tämä luo uusia jännitteitä ja voi pidemmässä perspektiivissä johtaa Venäjän globaalin roolin heikkenemiseen. Venäjän ja Euroopan politiikan professori Richard Sakwa Kentin yliopistosta toteaa kirjassa, että Venäjä on kääntynyt yhä enemmän itään ja vahvistaa yhteistyötään Kiinan kanssa, mutta tämä ei tarkoita, että Venäjä etsisi eroa lännestä. Siksi Venäjä hyväksyi paluunsa Euroopan neuvoston täysivaltaiseksi jäseneksi 2019 ja odottaa suhteidensa Euroopan unioniin ja Yhdysvaltoihin paranevan.

IX

Venäjä on riippuvainen hyvien suhteiden ylläpitämisestä Euroopan markkinoilla yhtä paljon kuin EU on riippuvainen Gazpromista. Venäjän kyky käyttää energiaa vallan välineenä on erilainen eri maiden kohdalla, ja sitä rajoittaa talouden keskinäisriippuvuus. Kylmän sodan jälkeen ei ole ollut sopimuksia suurvaltojen etupiireistä. Ne joudutaan kuitenkin tunnustamaan julkilausumattomasti tilanteissa, joissa sotilaallisetkin resurssit on otettava huomioon.

X

Venäjällä on käynnissä konservatiivisen hegemonian projekti, mutta liikkeellä ovat myös vastavoimat. Ideologinen kirjo on suuri kommunisteista valkoisen emigraation perinteeseen, panslavismista euraasialaisuuteen, länsieurooppalaisesta liberaalikonservatismista monenlaiseen lännenvastaiseen nationalismiin ja neuvostonostalgiaan. Venäjällä on vahva populismin traditio, joka ilmenee myös nykyisissä oppositioliikkeissä.

”Uudesta paradigmasta huolimatta ei Venäjää edelleenkään voi selittää eikä tulkita kovin yksinkertaisesti”,
kirjoittaa Kivinen.

Koko ajan on kuitenkin yritettävä, kuten Kangaspuro sanoo: "Venäjä on meille niin tärkeä, että luotan Suomesta löytyvän viisautta panostaa riittävästi alan tutkimukseen. Tutkijayhteisön ja kysymyksen ymmärtävien päättäjien pitäisi nostaa asia keskusteluun. Itsestään se ei tapahdu."

kari.naskinen@gmail.com

maanantai 18. tammikuuta 2021

Kukin omassa algoritmikuplassaan samoin ajattelevien kanssa

EU:n pyrkimyksenä on tehdä internetistä nykyistä avoimempi. Käyttäjien pitäisi saada tietoa esimerkiksi siitä, miksi tiettyä tuotetta suositellaan juuri hänelle. Digimarkkinoihin perehtynyt yrityslainsäädännön asiantuntija Sanna-Maria Bertell EK:sta sanoi eilen Helsingin Sanomissa, että näitä asioita koskevat lait ovat parhaillaan pohdittavina Brysselissä. Lakiesitykset koskevat erityisesti digiyhtiöitä, joiden järjestelmien käyttäjinä on ainakin kymmenen prosenttia EU-kansalaisista eli 45 miljoonaa ihmistä.


Kysymys ei ole pelkästään mainonnasta ja muusta kaupallisesta toiminnasta. Tieteen päivillä viime viikolla käsiteltiin aihetta laajemmin. Apulaisprofessori Minna Ruckenstein Helsingin yliopiston Kuluttajatutkimuskeskuksesta sanoi, että tietokoneiden algoritmiohjelmat voivat vaikuttaa jo ihmisten ajatteluunkin. Varsinkin sosiaalisessa mediassa algoritmi saa aikaan sen, että netissä ihmisten maailmankuva helposti vahvistuu nimenomaan siihen suuntaan, mihin se jo on kallellaan. Itselle vieraampia ajatuksia ei tule edes esille, koska esimerkiksi Facebookin algoritmi valkkaa kullekin henkilölle hänelle läheisimpiä aihealueita.

Tässä tullaan siihen nykykielenkäytössä tutuksi tulleeseen kupla-termiin. Kun netissä selaa asioita ja klikkailee Fb:ssa tykkäävänsä jostakin, niin Fb:n algoritmi muodostaa ko. henkilölle sellaisen kuplan, jossa on häntä lähellä olevia asioita, ja sijoittaa samaan kuplaan toisia samoin ajattelevia. Politiikan kentällä tämä tarkoittaa, että demarit saavat vahvistusta omille aatteilleen, kokoomuslaiset omilleen jne.

Omalta osaltani voin kertoa sellaisen asian, että olen ollut Facebookissa noin kymmenen vuotta, mutta
kun en ole koskaan ”tykännyt” mistään, en myöskään saa ollenkaan mainoksia sivuilleni. Eivät ole löytäneet sopivaa kuplaa, johon voisivat minut sijoittaa ja sillä perusteella mainoksia lähettää.

Toinen hauska käytännön esimerkki: kun ostan Citymarketista
Valion jugurttia, niin heti seuraavassa Citymarketin sähköpostimainoksessa tyrkytetään henkilökohtaisena tarjouksena 20 prosentin alennuksella nimenomaan tätä samaa jugurttia. Algoritmin pitäisi kuitenkin tajuta, että ostan Valion jugurttia aika paljon ilman alennustarjouksiakin. Jos Citymarketin algoritmi olisi fiksu, se houkuttelisi alennuksella ostamaan kalliimpaa Arlan jugurttia, ja jos tykkäisin siitä, voisin siirtyä tämän kalliimman jugurtin vakio-ostajaksi.

Silloin tällöin tutkin autoliikkeiden nettisivuilta vaihtoehtoja seuraavaa autonvaihtoa varten – porrasperä, manuaalivaihteisto, bensamoottori jne. Sähköpostiin on sitten tullut joitakin ehdotuksia tällaisista autoista. Tavallaan algoritmin pitäisi kuitenkin nykymaailmassa olla sellainen, että minulle ehdotettaisiin vähän pienempää autoa, joka kävisi sähköllä.

Tieteen päivien vuoden kirjaksi oli valittu Hyvä ja paha tieto (Gaudeamus, 2021). Siinä käsitellaan monen kirjoittajan toimesta sitä, miten tiede ja teknologia ovat muovanneet ihmisten elämää ja ajattelutapoja. Tiedosta ja sen luonteesta kamppaillaan jatkuvasti, ja tiedon tavoittelu on vuosituhansien ajan kietoutunut myös poliittiseen valtaan. Nykyisin kysymys on myös siitä, mikä on tietoa ja mikä valetta. Ennen sanottiin, että on se totta, kun se oli lehdessäkin. Raamatun Paratiisissa taas oli hyvän ja pahan tiedon puu, joka syntiinlankeemuksen myötä antoi ihmiselle tiedon hyvästä ja pahasta. Enää ei näin selviä faktoja ole tarjolla, kun some ja netti kylvävät koko ajan sekä tietoa että ”vaihtoehtoista tietoa”.

Minun jugurttikuplani on tietenkin pikkujuttu, mutta esimerkiksi henkilöstöpalveluyhtiö Baronan toimitusjohtaja Tuomas Mikkonen on sanonut, että heillä tekoäly avustaa hakijoiden esivalinnassa ja järjestää hakijat paremmuusjärjestykseen. Mikkonen arvioi, että vuosittain tekoälyä käytetään Suomessa jopa 40 000 rekrytoinnissa.

Automaattista työhönottoa Harvardin yliopistossa tutkiva Ifeoma Ajunwa sanoi tutkijoiden olevan huolissaan siitä, että on syntymässä uudenlainen alaluokka ihmisiä, jotka syrjäytyvät pysyvästi työmarkkinoiden ulkopuolelle.

”Työhönottopäätös on lopulta aina inhimillinen päätös ja haastattelu tehdään kasvokkain. Ongelma on se, että kaikki eivät pääse
haastatteluvaiheeseen ehkä koskaan. Paluu työelämään esimerkiksi pitkittyneen työttömyyden tai mielenterveysongelmien jälkeen vaikeutuu”, sanoi Ajunwa Ylen haastattelussa.

Kohta lähden kauppareissulle ja ostan Arlan Kalinka-jugurtteja.

kari.naskinen@gmail.com



sunnuntai 17. tammikuuta 2021

Biden antaa keskeisiä virkoja maailman suurimmalle varainhoitajalle Blackrockille

Maailman suurimman varainhoitoyhtiön korkosijoituksista vastaava johtaja Scott Thiel kävi vuosi sitten Helsingissä. Ylen silloin tekemän haastattelun yhteydessä kerrottiin, että Blackrock hallinnoi yli 7000 miljardin euron sijoitusvarallisuutta. Tuolla summalla voitaisiin pyörittää Suomen valtion budjettia 130 vuotta nykyhinnoin. Blackrock ja sen rahastot ovat isoja omistajia suomalaisissakin pörssiyhtiöissä ja viime vuosina Blackrock on hankkinut Suomessa omistukseensa myös kiinteistöjä (Ylen uutiset 15.1.2020).

Blackrock on todellinen taloudellisen vallan suuredustaja läntisessä maailmassa. Nyt se on saamassa merkittävää jalansijaa myös uuden presidentin Joe Bidenin hallinnossa. Biden on nimittänyt Blackrockin kestävän kehityksen investointiosaston johtajan Brian Deesen pääekonomistikseen ja Wally Adeyemo Blackrockista saattaa nousta valtiovarainministeriksi. Blackrockin globaalin sijoitusstrategian johtajasta Michael Pylestä on puolestaan tulossa varapresidentti Kamala Harrisin pääekonomisti.

Näissä nimityksissä ei sikäli ole mitään uutta, että Blackrock oli vahvasti edustettuna jo
Barack Obaman hallinnossa: Adeyemo toimi kansainvälisten taloussuhteiden asiantuntijana ja Pyle oli valtionvarainministeriössä vastuussa kansainvälisistä finanssisuhteista.

Historioitsija Jouko Jokisalo Itä-Suomen yliopistosta on muistuttanut, että Obama antoi Blackrockin hoidettavaksi vuoden 2008 finanssikriisin: ”Blackrock määritteli keskeisesti sen, mikä pankki, vakuutusyhtiö ja konserni pelastettiin ja mikä ei. Blackrock sai toimistaan kolminumeroisen miljoonapalkinnon. Vielä tätä tärkeämpää on Blackrockin asema USA:n hallinnossa. Siihen kuuluu esimerkiksi, että Blackrock saattoi nimittää oman neuvonantajansa FED:iin. Se mahdollisti Blackrockin kasvun 8000 miljardin dollarin yritykseksi. FED:n lisäksi Blackrockilla on oma neuvonantajansa EKP:ssa ja vuodesta 2020 myös Euroopan komissiossa.”

Saksalaisen sosiologin ja politiikan filosofin Werner Rügemerin mukaan Blackrock on aktiivinen osa America First -politiikkaa, riippumatta siitä kuka on USA:n presidentti. Rügemer on kirjoittanut havainnoistaan kirjassa Die Kapitalisten des 21. Jahrhunderts (2019), jossa hän toteaa, että finanssikriisin aikana ja sen jälkeen Blackrockista ja muista vastaavista rahamaailman pyörittäjistä tuli läntisen maailman keskeisiä toimijoita. Blackrockin lisäksi Rügemer luettelee mm. Amundin, Bridgewaterin, Carlylen, Pimcon, State Streetin ja Vanguardin.

Jokisalo ottaa esille myös pienen Delawaren osavaltion, jonka senaattorina Biden oli 1973 - 2009. Delawaressa hän oppi, miten rahaa liikutetaan. - ”Delaware on todellinen veroparatiisi, jossa on enemmän postilaatikkoyrityksiä kuin äänestäjiä. Lähes kaikilla suurilla amerikkalaisilla yrityksillä, pankeilla tai niiden tytäryhtiöllä on Delawaressa veroista vastaava toimistonsa. Wilmingtonissa Delawaressa on myös Blackrock-yrityksen oikeudellinen pääkonttori”, sanoo Jokisalo.

Valtaosa läntisen maailman ihmisistä on tyytyväisiä Donald Trumpin vaihtuessa keskiviikkona Joe Bideniin. Se on nyt Rock, kun Wall Streetin suurin sijoitusoperaattori pääsee tanssittamaan maailmaa myös Washington D.C.:ssä.

kari.naskinen@gmail.com

lauantai 16. tammikuuta 2021

Latoja nukahti ja kynttilä sytytti käsikirjoituksen

Ensimmäinen suomalainen sanomalehti alkoi ilmestyä 250 vuotta sitten Turussa. Julkaisija oli Aurorasällskapet (Aurora-seura), joka oli perustettu vuonna 1770 vaalimaan taiteita ja sivistystä. Jo seuran säännöissä sanottiin, että toimintaan kuuluu lehden julkaiseminen, ja lehden ensimmäinen numero ilmestyikin 15.1.1771 nimellä Tidningar Utgifne Af et Sällskap i Åbo (Seuran julkaisemia sanomalehtia Turussa).

Lehti ilmestyi kaksi kertaa kuukaudessa, joten ei se nykyistä määritelmää sanomalehdestä täyttänyt. Toisaalta käsitys uutisista oli kovin erilainen kuin myöhemmin.
Esimerkiksi kun kuningas Aadolf Fredrik kuoli 12.2.1771, ei asiaa revitelty heti etusivulle, vaan kuningasta muisteltiin myöhemmin pääasiassa lukijoiden lähettämiä muistorunoja julkaisemalla. Niitä tulikin paljon, koska Aadolf Fredrik oli ollut pidetty kuningas, oli yli sataan vuoten ensimmäinen kuningas, joka oli vieraillut Suomessa, Turussakin 1746.

Eilen järjestetyssä webinaarissa kulttuurihistorian dosentti, fil. tri Heli Rantala kertoi käyneensä tarkkaan läpi lehden ensimmäisen ilmestymisvuoden numerot, joissa kuninkaan kuolemaan liittyneiden runojen lisäksi oli yhtenä merkittävänä uutisaiheena Turussa levinnyt kulkutauti. Sitä käsiteltiin monessa lehdessä. Ilmeisesti kysymyksessä oli pilkkukuume, mutta kun sairaudelle ei vielä ollut nimeä, puhuttiin lehdessä ”Turun kuumeesta”.

”Tä
tä ei pidä sekoittaa Turun tautiin, joka 200 vuotta myöhemmin alkoi tarkoittaa aivan muuta”, sanoi Heli Rantala.

Tärkeätä aineistoa lehdessä olivat tiedot Turun saariston merivirroista ja tulvista sekä sääkatsaukset. Niitä laativat
Kuninkaallisen Turun Akatemian professorit. Lehteä toimittivat pääasiallisesti Henrik Gabriel Porthan ja Johan Lilius. Professori Porthan oli akatemian kirjastonhoitaja, merkittävä henkilö Suomen 1700-luvun kulttuurin kehittämisessä. Lilius oli hovioikeudenneuvos ja yksi Aurora-seuran perustajista.

Porthanin
julkaisuohjelma ilmoitti, että lehti kertoo tieteen, akatemian, kirkon, koululaitoksen, oikeuslaitoksen ja sairaaloiden uutisia sekä mainitsee huomattavimpien henkilöiden virkanimitykset, kuolemantapaukset ja merkittävät muut tapaukset niin Turussa kuin koko maassa.

Ensimmäisen numeron etusivulla 15.1.1771 luki näin (suomennettuna): ”Tässä ojennetaan yleisölle ensimmäinen kappale niistä lehdistä, jotka on tässä kaupungissa luvattu julkaista. Aikomuksemme ja tämän lehden luonteen olemme aiemmin kertoneet. Uskaltaudumme yritykseen, joka on lajissaan meillä ensimmäinen. Jos se otetaan suosiollisesti vastaan, rohkaisee se meitä pyrkimään työllämme yhä enemmän viihdyttämään ja hyödyttämään. Aiheita vaihtelemalla yrittäisimme, niin pitkälle kuin ahtaat rajoituksemme nyt aluksi sallivat, mukautua usean lukijan makuun. Valistuneen yleisön mielipidettä seuraisimme mielellämme. Koska kirjoitamme erityisesti maanmiehillemme, odotamme ennen kaikkea heidän apuaan ja suosiotaan; heidän hyötynsä ja huvinsa on päämäärämme ja heidän tukensa arvokkain palkkiomme."

A
katemiaprofessori Hannu Salmi kertoi lehden kohderyhmän olleen sivistyneistöä. Lehden painos oli 200 kpl ja tilaajat pääasiassa akatemian henkilökuntaa ja opiskelijoita. Lukijoita tietenkin oli enemmän, koska uusi tiedonvälityskeksintö kyllä levisi kädestä käteen.

Lehti painettiin Frenckellin kirjapainossa, jonka oli 1642 perustanut Ruotsista muuttanut kirjakauppias Peter Wald Turun akatemian yhteyteen, mutta Aurora-seuran lehden aloittaessa kirjapaino oli siirtynyt Frenckellin suvulle. Tämä kirjapaino oli 1700-luvulla vahva kulttuurivaikuttaja, joka myöhemmin painoi myös ensimmäisen Kalevalan ja monia Runebergin teoksia.

Lehdessä oli kahdeksan sivua. Niidenkin kokoamisessa oli joskus vaikeuksia, kuten Salmi kertoi: ”Kerran Frenckellin latoja nukahti ja kynttilä sytytti käsikirjoituksen palamaan. Siinä tuli Porthanille kiire hakea jokin toinen käsikirjoitus tilalle.”

Tämäkin lehtikeksintö tuli tänne valtakunnan itäosaan Suomenlahden toiselta puolelta, jossa ensimmäinen lehti Ordinari Post Tijnender oli alkanut ilmestyä jo 1645. Turussa Aurora-seuran lehti ilmestyi kahdessa jaksossa 1771-78 ja 1782-85, yhteensä 397 nidettä. Sen jälkeen sanomalehtitoimintaa jatkoivat Turussa Åbo Nya Tidningar 1789, Åbo Tidningar 1971 ja Åbo Tidning 1800.

Melko pian Aurora-seuran lehtihankkeen käynnistyttyä alkoi ilmestyä myös ensimmäinen suomankielinen sanomalehti
Suomenkieliset Tieto-Sanomat, sekin Turussa kahdesti kuukaudessa 1776. Lehden toimittaja oli Mynämäen kirkkoherra Antti Lizelius.

Suomen vanhin yhä ilmestyvä lehti on 1824 perustettu
Åbo Underrättelser. Suomenkilisistä edelleen ilmestyvistä sanomalehdistä vanhin on Keskisuomalainen, jonka edeltäjä Keski-Suomi perustettiin 1871.

kari.naskinen@gmail.com

torstai 14. tammikuuta 2021

Miksi Neuvostoliitto puolitti sotakorvausvaatimuksensa?

Syyskuun 7. päivänä 1944 pääministeri Antti Hackzellin johtama rauhanvaltuuskunta käveli rintamalinjan yli Juustilassa Viipurin maalaiskunnassa ja jatkoi sitten matkaansa kohti Moskovaa isäntien mustissa autoissa kuulemaan rauhanehtoja. Moskovassa kului vielä päiväkausia, ennen kuin neuvotteluja päästiin alkamaan. Vasta 14.9. sai Suomen valtuuskunta kutsun saapua illalla neuvotteluun. Liekö ollut jännityksen syytä, mutta Hackzell ei enää tuolloin ollut kunnossa, vaan hän oli juuri saanut aivohalvauksen. Valtuuskunnan johtajaksi siirtyi puolustusministeri Rudolf Walden, kunnes Helsingistä saapui 16.9. Hackzellin korvaajaksi ulkoministeri Carl Enckell. Samana päivänä 16.9.1944 oli Suomen Kuvalehden kannessa Antti ja Elsie Hackzellin kuva.

Suomen valtuuskunta oli majoittunut Savoy-hotelliin,
josta kävivät välillä oopperassa ja nähtävyyksiä katsomassa. Neuvottelujen alkamista odotellessaan miehet tietenkin palaveerasivat hotellissa, ja kaikki tiesivät, että venäläisten salakuuntelu kyllä toimi. Historiantutkija, professori Martti Häikiöltä on juuri ilmestynyt kirja Hackzellista, ja Häikiö on sitä mieltä, että niistä salakuunteluista oli kerrankin hyötyä Suomelle. Häikiö arvelee, että sotakorvaussumman pienentäminen 600 miljoonasta dollarista 300:aan johtui salakuuntelulla saaduista tiedoista.

Alustava tieto oli, että summa olisi 600 miljoonaa. Häikiön tulkinta on, että salakuuntelussa paljastui suomalaisten pitävän summaa mahdottoman suurena. Hackzell oli sanonut, että Suomen kansantalous ei kestäisi sitä. Neuvostoliit
olle oli kuitenkin tärkeätä, että Suomi pystyisi toimittamaan sille määrätyt sotakorvaukset, joten oli parempi tyytyä 300:aan kuin romahduttaa Suomen kansantalous.

Häikiön mukaan neuvostoliittolaiset
panivat Molotovin johdolla suurta arvoa nimenomaan Hackzellin mielipiteille, koska hän oli enemmän talousmies kuin poliitikko. Hackzell oli nostettu pääministeriksi elokuussa 1944 STK:n toimitusjohtajan paikalta. Alunperin Hackzell ei kuitenkaan ollut mitenkään hyvissä kirjoissa Neuvostoliitossa, jossa Hackzellia pidettiin liian saksalaisystävällisenä. Venäläisiä olisi varmaan miellyttänyt enemmän valtioneuvos J.K. Paasikivi, joka olikin ainoa todella halukas rauhanvaltuuskunnan puheenjohtajaksi, mutta Hackzellin mielestä tämä ei käynyt päinsä Paasikiven antautumismielialaa lietsoneen esiintymisen takia.

Suomen edustajat Moskovassa olivat Hackzellin ja Waldenin lisäksi yleisesikunnan päällikkö, jalkaväenkenraali Erik Heinrichs, kenraaliluutnantti Oskar Enckell sekä asiantuntijoina ulkoasiainministeriön kansliapäällikkö P.J. Hynninen, vuorineuvos Berndt Grönblom, lähetystöneuvos Johan Nykopp ja ulkoasiainministeriön neuvotteleva virkamies, lakitieteen tohtori Erik Castrén.

LENININ HAUTAJAISISSA

Venäjä oli Hackzellille tuttu maa. Jo 1910-191
7 hän toimi Pietarissa liikejuristina. Hänellä oli siellä oma asianajotoimisto, minkä lisäksi hän oli ylimääräisenä virkamiehenä Suomen lähetystön kansliassa 1913 ja oikeudenkäyntiapulaisena Suomen passivirastossa 1913-17. Vallankumouksen jälkeen Hackzell palasi Suomeen ja liittyi valkoiseen armeijaan.

Kansalaissodan jälkeen Hackzell nimitettiin Viipurin läänin maaherraksi, missä tehtävässä hän oli vuoden 1920 loppupuolelle, jolloin hänet valittiin
Tarton rauhan jälkeen muodostettuun suomalais-venäläiseen sekakomiteaan. Sen tehtävänä oli hoitaa rauhansopimuksesta aiheutuneita käytännön järjestelyjä.

Viipurissa Hackzell oli työskennellyt kerran aikaisemminkin hovioikeudessa, ja 1914 hän oli nainut
tunnetun viipurilaisen suurliikemiehen Eugene Wolffin nuorimman tyttären Elsien. Avioliiton solmiessaan Antti oli 32-vuotias ja Elsie 20-vuotias. Heille syntyi neljä lasta, joista luutnantti Martin Hackzell kaatui 23-vuotiaana Pirunsaaren taistelussa Stalinin kanavalla Karhumäen pohjoispuolella heinäkuussa 1942.

Vuonna 1922
Hackzellista tuli Suomen lähettiläs Moskovaan, jossa virkatehtäviin kuului myös Leninin hautajaisiin osallistuminen 27.1.1924. Hautajaisten musiikkiohjelmassa oli Wagneria, Chopinia ja Kansainvälinen.

Poliittisten kuvioiden Suomessa muuttuessa kokoomuslainen Hackzell erosi lähettilään tehtävistä Moskovassa 1927. Politiikka kuitenkin veti ja 1932-36 Hackzell toimi ammattiulkoministerinä T.M. Kivimäen (Edistyspuolue) hallituksessa, mutta sen jälkeen Hackzell siirtyi STK:n toimitusjohtajaksi. Vuonna 1939 Hackzellista tuli myös kansanedustaja ja lopulta 8.8.1944 pääministeri, jonka tehtävä oli hoitaa Suomi sodasta rauhaan yhdessä neljä päivää aiemmin tasavallan presidentiksi valitun marsalkka Mannerheimin kanssa. Tehtävä suoritettiin ja rauhansopimus syntyi 19.9.1944. Antti Hackzell kuoli 64-vuotiaana 1944.

kari.naskinen@gmail.com