keskiviikko 23. syyskuuta 2020

Elina Lepomäki

Kokoomuksen seuraava puheenjohtaja on mahdollisesti Elina Lepomäki (39). Hänen haastattelujaan ja kirjoituksiaan on paljon julkaistu, esimerkiksi kirja Vapauden voitto (Otava, 2018). Yli 700-sivuinen kirja tuntuu kuitenkin liian isolta luku-urakalta, mutta nyt kirjakauppakierroksella löytyi Helsingin yliopiston Porthania-laitoksen aulasta Tutkain-lehti, jossa on iso juttu Elina Lepomäestä. Kävin siellä ilmaisen vessan takia ja nappasin mukaani tämän valtiotiedettä opiskelevien lehden. Siinä muistellaan myös Kokoomuksen puoluekokousta 2016, jolloin Elina Lepomäki asettui puheenjohtajavaalissa Alexander Stubbin vastaehdokkaaksi. Stubb oli lähettänyt hänelle jo aiemmin tekstiviestin, jossa Stubb sanoi, että tulevaisuus puolueen sisällä on ohi, jos Elina lähtee ehdolle

Nyt Elina Lepomäki on Kokoomuksen varapuheenjohtaja ja sanoo lehdessä, että demokratiassa ihminen saa tehdä omat valintansa: ”Jos Paavo Väyrynen tai Elina Lepomäki haluaa 20 kertaa pyrkiä erilaisiin tehtäviin, äänestäjillä tulisi olla valta päättää. Ei se sen ihmeellisempää ole. Paljon on kuitenkin opittu vuosien varrella ja uskon siitä olevan hyötyä tulevaisuuden mittelössä.”

Elina Lepomäki ei ole Helsingin yliopistossa opiskellut, vaan valmistui diplomi-insinööriksi TKK:sta 2004 ja kauppatieteiden maisteriksi Helsingin kaup
pakorkeakoulusta pääaineenaan rahoituksen kansantaloustiede 2005. Nyt joka tapauksessa komeasti valtiotieteilijöiden lehden etusivulla.

Tässä haastattelussa Elina Lepomäki ei tuo esille mitään uusia avauksia, mutta otan nyt esille hänen ideoimansa tulonsiirtojärjestelmän kokonaisuudistuksen. Sen pohjalta oikeistolainen ajatuspaja Libera julkaisi
Perustili-nimisen raportin 2013 yhdessä professori Paul Lillrankin ja vapaan toimittajan Marko Hamilon kanssa. Tässä järjestelmässä jokainen täysi-ikäinen suomalainen saisi 20 000 euron alkupääomalla varustetun perustilin, jolta voisi nostaa rahaa vapaasti kuukausittaisen nostorajan puitteissa.

”Kyseessä on perustulomalli, jossa ihminen voi aina luottaa saavansa perusturvan, mutta sen lisäksi kykenee tekemään juuri sitä, mitä haluaa. Se voi olla opiskelua, yrittämistä, tavallista palkkatyöskentelyä tai vaikka säästämistä. Perustili toisin sanoen mahdollistaa e
ri tulomuotojen vapaan yhdistelemisen ja takuun siitä, että perusturva pohjalla säilyy”, sanoo Elina Lepomäki.

”Jos perustilin saldo olisi 20 000 euron alapuolella, voisi siltä tarvittaessa nostaa kuukausierinä 600 euroa. Opiskelijoiden kohdalla perustili siis poistaisi tulorajat eli töitä saisi tehdä menettämättä tukiaan.”

Tiliä pääomitet
taisiin työnteolla. Jokaisesta palkasta osa siirtyisi suoraan perustilille ja tilille voi myös säästää tämän yli. Säästämiään, alkupääoman ylittäviä varoja jokainen voisi sijoittaa vapaasti ja niitä voisi käyttää myös toisen henkilön palkkaamiseen siirtämällä rahaa perustililtä toiselle. Tuloverot maksettaisiin vasta kun tililtä nostetttaisiin rahaa. Tili käyttäytyy kuin perustulo, sillä se mahdollistaa työn ja sosiaalitukien yhdistämisen. Mallin kantava ajatus on, että työnteon pitää aina kannattaa.

Elina Lepomäki sanoo, että tilin saldo voisi mennä myös negatiiviseksi, ja tilin mahdollinen positiivinen saldo puolestaan vapautuisi eläkeiässä vapaaseen käyttöön.

Minkä ihmeen takia meillä on erilainen sosiaaliturva työttömille, opiskelijoille tai vaikkapa vanhempainvapaalla oleville? Minkä ihmeen takia emme anna ihmisille mahdollisuutta määritellä heidän omaa rooliaan”, kysyy Elina Lepomäki.

Akuutti koronakriisi on tuonut esiin esimerkiksi sen, että äkillisen talouspysähdyksen seurauksena yrittäjät ovat tyhjän päällä. Jos meillä olisi käytössä tällainen perustili, vastaavaa hätää ei olisi.”

AVUN ODOTTAMINEN
TOISILTA ON MORAALITONTA

Tämä väliotsikko ei ole Elina Lepomäkeä, vaan edesmennyttä amerikkalaista filosofia Ayn Randia (1905 – 1982), jonka elämäkertakirja esitellään Tutkaimessa. Tämän elämäkertakirjan nimi on Kapitalismin valtiatar (Gaudeamus, 2019) ja sen on kirjoittanut fil. tri Jussi Jalonen, historiantutkija Tampereen yliopistossa. Suomessa mm. Björn Wahlroos on inspiroitunut Ayn Randin ajatuksista.

Carlos Lievosen kirja-arvostelussa käydään läpi Ayn Randin aatemaailmaa, josta virikkeitä sai myös Ronald Reagan. Ainoa eettinen sääntö Randin etiikassa määrää ihmisiä toimimaan rationaalisesti luonnon mandaattien mukaisesti ja kasvattamaan omaa iloaan ja elinvoimaansa: ”Avun odottaminen toisilta on Randin mukaan moraalitonta - - - ja valtion järjestämiä yhteistyön ja vastavuoroisen palvelemisen muotoja pidetään halveksittavina.”

Jalosen mukaan Rand ei kuuluisuudestaan huolimatta silti ollut niin välttämätön tekijä uusliberalismin ajajana kuin usein on annettu ymmärtää. Rand oli popularisoija ja aktivisti, jonka symbolinen status oli joka tapauksessa merkittävä oikeiston identiteetin muodostumisessa.

Kapitalismin valtiatar kirjan nimenä on tietenkin hyvä, sillä Rand vannoi kaikessa individualismin nimeen ja oli kapitalismin moraalisuuden vankkumaton puolestapuhuja. Yksilönvapauden ja rajoittamattoman kapitalismin puolesta saarnannut ajattelija ajoi Yhdysvalloissa valtion mahdollisimman pientä roolia aikana, jolloin liittovaltio alkoi ottaa vastuuta esimerkiksi perusturvaan, koululaitokseen ja sairausvakuutukseen liittyvissä asioissa.

TUTKAIN

Kun nyt ensimmäisen kerran luin Tutkain-lehteä, piti siitäkin ottaa selvää netissä. Lehti alkoi ilmestyä 1964 alkaen ja vuosina 1969-70 se oli yhtenä raivaamassa tietä kohti valtiotieteiden opiskelijoiden suuntautumista kohti uusvasemmistolaisuutta ja työväenliikkeen eri suuntauksia. Päätoimittaja oli tuolloin Pekka Aarnio. Myöhemmin lehti on tasaantunut; tutuimpina niminä päätoimittajina ovat olleet Pekka Sutela, Matti Kortteinen, Tuomo Lappalainen, Anu Kantola, Jarkko Vesikansa ja Kaius Niemi. Nyt Tutkain ilmestyy neljä kertaa vuodessa.

kari.naskinen@gmail.com

maanantai 21. syyskuuta 2020

Demokratia on vahvimmillaan hyvän sään aikana

Maailman talouselämän muuttuminen lisää epävarmuutta työmarkkinoilla. Muutos koskee vähitellen laajalti myös keskiluokkaa, jonka asema on ollut viimeiset 70 vuotta historiallisen vakaa ja paraneva. Puhumattakaan pienipalkkaisista, joita edelleen tarvitaan välttämättä tekemään niitä epävakaita pätkätöitä, osa-aikatöitä, vuokratöitä, freelancertöitä ja nyhtötöitä (uusi sana, johon tätä kirjoittaessani törmäsin).

Uusimmassa Kanava-lehdessä (6/2020) tätä muutosta käsittelee talous- ja sosiaalihistorian dosentti Aarne Mattila. Hän pitää tilannetta myös demokraattisen järjestelmän kannalta vaativana, koska työmarkkinoiden toimintamekanismeja pitää nyt uudistaa. Nimenomaan nyt ajoissa, sillä ”demokratia on vahvimmillaan hyvän sään aikana, jolloin voidaan edetä pienin askelin vastakkaisia etuja sovitellen”.

Jos sää huononee, on demokratiallakin vaikeutensa. Tulonjaon perustana on läntisissä demokratioissa pääoman ja työn välinen kompromissi, mutta jos tämän perustan rakenne kovasti muuttuu, on tulonjakoon liittyviä tekijöitäkin pystyttävä muuttamaan.
Karl Marx ennusti oikein, että rakenteelliset muutokset ovat väistämättömiä, kun siirrytään kapitalistiseen tuotantomuotoon. Nyt ollaan taas muutosvaiheessa, mutta edelleen tarvitaan niitä matalapalkkaisia, joilta työpanosta nyhdetään. Mattila kirjoittaa:

”Moderniin teknologiaan perustuvan globalisoituneen talouden rinnalla on alhaisen tuottavuuden palvelusektori, jonka palkanmaksukyky on heikko. Tämä näkyy ihmetystä
herättänee kansantalouden kokonaistuottavuuden vaatimattomana kehityksenä.”

Marx erehtyi siinä, että väestön elinolot eivät teolliseen tuotantoon siirryttäessä suinkaan huontuneet, vaan alkoi kova nousu. Kuinkahan käy nyt, kun muutos on taas perusluonteeltaan teknologinen? Mattilalla ei vastausta tai ehdotusta ratkaisuksi ole, mutta sen hän toteaa, että ”demokratian ja siihen olennaisesti kuuluvien työmarkkinoiden toimintamekanismeja pitää uudistaa, jotta päätösten tekeminen helpottuu” - ja mieluummin hyvän sään aikana.

Selvää on joka tapauksessa, että työelämän teknologiasta johtuvat muutokset tyrkkäävät työntekijöitä heikommille työehdoille, hintojen halventamiseen ja vajaisiin oikeuksiin.
Anu Suorannan ja Sikke Leinikin toimittamassa kirjassa Rapautuvan palkkatyön yhteiskunta (Vastapaino, 2018) käsitellään juuri tätä. Työn teettämisen ja tekemisen uudet tavat kyseenalaistavat työntekijöiden oikeudet sekä sosiaaliturva-, eläke- ja verotusmallit. Vaikka joillekin työn muutos tuo vapautta, uhkaavat monet muutokset johtaa yksilön, järjestelmien ja instituutioiden kannalta hallitsemattomiin seurauksiin.

Menossa on eräänlainen ihmiskoe. Sen piirissä on 700 000 suomalaista, jotka tekevät jo muuta kuin kokoaikaista, vakituista palkkatyötä. Tämä on koe myös demokratialle: miten luottamus yhteiskuntaan säilyy, kun koekaniineiden alkuperäinen ajatus on ollut oman hyvinvointinsa turvaaminen vakituisen palkkatyön avulla. Miten demokraattinen puoluejärjestelmä selviää monimuotisesta muutoskimpusta, kun puolueiden ajatukset tulonjaosta ovat toistaiseksi olleet vappusatasen kokoluokkaa? Uudenlaista ajattelua tarvitaan sekä Hakaniemessä että Etelärannassa - toivottavasti sää on sielläkin vielä hyvä.

kari.naskinen@gmail.com


sunnuntai 20. syyskuuta 2020

Puhdasoppinen kommuuni oli liikaa Stalinillekin

Joulukuun 27. päivänä 1929 piti Josif Stalin kuuluisan puheensa Neuvostoliiton maatalouspolitiikan uudistamisesta. Stalin sanoi, että yksityisen omaisuuden pakkoluovuttamisiin on nyt mentävä tosissaan: ”Nyt meillä on mahdollisuus toteuttaa ratkaiseva hyökkäys kulakkeja vastaan, murtaa sen vastarinta, tuhota se luokkana.” Tästä lähdettiin, ja jos kulakit eivät suostuneet luovuttamaan esimerkiksi viljojaan valtion kolhooseille tai kommuuneille, heihin kohdistettiin rikoslain 107. pykälän rangaistusmääräystä neuvostovallan vihollisille. Puhdasoppisimmat bolshevikit maaseudulla ottivat Stalinin ohjeet tietenkin vakavasti, mutta tilanne meni niin äärimmäisyyksiin, että jo 2.3.1930 Stalin veti sanojaan takaisin Pravdassa. Stalin täsmensi linjaansa niin, että ei ollutkaan viisasta panna kaikkea valtiolliseen yhteisomistukseen, vaan oli pitäydyttävä tiukkojen kommuunien sijasta maanmuokkausosuuskunnissa eli kolhooseissa ja niitäkin löyhemmissä artteleissa.

Nobel-kirjailija
Mihail Sholohov kuvaa tuota vaihetta kaksiosaisessa romaanissaan Aron raivaajat (1932 ja 1959). Se kertoo havainnollisesti siitä sekavasta tilanteesta, joka pitkän kansalaissodan (1917-22) jälkeen jatkui yhä tämän kansallistamisidean toteutuksen puitteissa. Toisen maailmansodan jälkeen Winston Churchill kysyi Stalinilta, kumpaa tämä oli pelännyt enemmän, saksalaisten hyökkäystä vai kollektivisointia – Stalin vastasi, että tämä jälkimmäinen oli hankalampi.

Sholohov oli
Hiljaa virtaa Don -teoksensa ensimmäisten osien (1928) ilmestyttyä päässyt Stalinin suosioon. Sholohov kuului siihen intelligentsijaan, jota Stalin arvosti, kunhan ei edustanut mitään moderneja ismejä. Nimenomaan Stalin ehdotti 1931 tavatessaan Sholohovin, että olisi hyvä tehdä kirja myös maatalouden kollektivisoinnista. Kun ensimmäinen osa valmistui, se tyydytti taas Stalinia ja miesten välit paranivat entisestään. Tästä oli sellaistakin hyötyä, että kun nälänhätä vaivasi 1932-33 varsinkin Ukrainan, Kazakstanin ja Kubanin alueilla, kirjailija rohkeni ottaa yhteyttä Staliniin, kertoi asioiden oikea tilasta ja Stalin myös puuttui joihinkin ongelmakohtiin. Paras oli puutuakin, sillä nälkä tappoi noina vuosina miljoonia ihmisiä.

Aron raivaajia ei Sholohov kirjoittanut Neuvostoliiton järjestelmän kiillottamiseksi, joskaan hän ei ota esille kaikkein pahimpia epäkohtia. Joka tapauksessa hän toi julki sellaisia kipeitäkin asioita, joista valtiollisella tasolla ei muuten puhuttu. Tämähän on kirjailijoiden tehtävä usein muuallakin ollut.

Romaani alkaa tammikuun lopulta 1930, kun Ukrainassa ensimmäiset suojasään hyväilemät kirsikkatarhat alkavat tuoksua. Gremjatshi Login kylässä pannaan asiat pyörimään ja perustetaan
Stalinille nimetyn Gremjatshin kolhoosin hoitokunta”. - Liitymme yhteen ja jaamme voitot tasan. Hoitokunnan puheenjohtajaksi valitaan piirikomitean valtuutettu, toveri Semjon Davydov. Näin yksinkertaista tämä ei ollut, niin kuin ei mikään. Pitkin romaania tulee esille erilaisia instansseja, joilla kullakin on aina jonkinlaista sananvaltaa: piirikunnan toimeenpaneva komitea, piirin kontrollikomissio, paikallinen puoluesolu, peltoviljelyliitto, pellonmuokkausyhdistys, maatyöläisten komitea, prikaatin esikunta, agitaatioryhmä, kyläneuvosto ja gigantti, jonka tehtävästä en saanut selvää.

Ei ihme, että asioiden muuttuminen häkellytti. Monet ikävöivät omien lehmiensä ja hevostensa siirtämistä yhteisnavettoihin ja -talleihin. Esimerkiksi Kondrat Maidannikov ei saanut unta: ”Säälintunne omista elukoista oli laskeutunut sykkyrälle sydämen pohjalle aiheuttaen kolkkoa surua ja mielenapeutta. Kun kuljen pilttuiden ohi ja näen vieraita hevosia, ne ovat minulle yhdentekeviä, mutta kohta kun pääsen oman hevoseni kohdalle, silloin sydäntäni kouraisee. Sillä hetkellä hevonen tuntuu omaa akkaakin rakkaammalta. Ja joka kerta yritän heittää sille parempia, pehmeämpiä, maukkaampia heiniä.”

Eivätkä tasan mene onnenlahjat muutenkaan, kuten härän, tamman, varsan ja kaiken viljan kolhoosille luovuttanut Jakov Lukitsh valittaa: ”Hankin omaisuutta, sain kourat känsiä täyteen ja kyttyrän selkääni, mutta nyt pitää kaikki antaa yhteiseen kattilaan. Se on samaa kuin anna eukkosi vieraalle ja painu itse lutkan luo. Joku toinen on ehkä koko ikänsä lötköttänyt uunilla ja haaveksinut makeista paloista, mutta minä, no turha puhua. Näin meillä tehdään.”

Sitten oli myös unelmia uudesta ja paremmasta, Davydovillakin: ”Tulevien aikojen ihmiset unohtavat varmaan hien hajunkin. Kone tekee ihmisen sijasta kaikki raskaat työt. Jospa saisikin elää siihen asti!”

(Kuuden tunnin työpäivästäkin ehkä haaveiltiin, kuitenkin ehkä siksi, että porukat eivät kunnolla tehneet neljääkään tuntia.)

KULAKIT HÄÄDETTIIN

Pahinta oli kuitenkin kulakkitilanne. Kulakki (suom. nyrkki) oli varakkaampi talonpoika, jolla ei siinä asemassaan ollut asiaa kyläyhtyeisöön, jos ei suostunut kolhoosin jäseneksi. Sellainen kulakkiperhe häädettiin
ja koko omaisuus takavarikoitiin. ”Niin että lopeta syöminen, kansalainen Frol Damaskov, ja ala purkautua talosta. Me toimitamme nyt heti omaisuuden luetteloinnin”, ilmoitettiin köyhälistön kokouksenpäätöksestä Damaskoville. Lähtö tuli, ties minne.

Yhdestä toisesta tapauksesta lähetti
Gremjatshinin kommunistisen puolueen solun sihteeri ja Punaisen lipun sankari Makar Nagulnov tiedonannon Valtion poliittiselle hallinnolle GPU:lle: ”Lähetän teidän huostaanne kulakki Tit Borodinin, joka kuuluu saastaisiin vastavallankumouksellisiin. Luetteloitaessa tämän kulakin omaisuutta hän hyökkäsi monien nähden toveri Davydovin kimppuun ja onnistui lyömään häntä kahdesti rautapuikolla päähän.”

Kirjan kakkososan lopussa kuitenkin
myös Davydov ja Nagulnov tulivat tiensä päähän, entisen valkoupseerin murhaamiksi. Meno oli siis edelleen sekasortoista. Sholohovin romaanista saa silti sellaisen käsityksen, että hän uskoi neuvostojärjestelmän lopulta vievän voiton. Sholohov oli vakaasti isänmaallinen ja luotti uuden järjestelmän paremmuuteen. Vanhoista valkoupseereista ja heidän joukoistaan Sholohov antaa sellaisen kuvan, että yrittivät edelleen vastavallankumousta aivan tosissaan. Osa heistä toimi ikään kuin desantteina kolhooseissa ja syyllistyivät sabotaaseihinkin.

On ollut hankala aihe kirjoittaa, mutta olihan homma hoidettava, kun Stalinilta oli toimeksianto tullut. Eipä silti, kyllä romaani on myös
toisenlaista luettavaa siltä osin, kun siinä kerrotaan ihmisten tavallisesta arjesta. On rakkautta ja siihen liittyviä kahnauksia, on kolhoosien rajariitoja, on mummojen kyseenalaisiksi katsottavia kirkossakäyntejä ja vaikka yhden miehen englanninopiskelua, joka alkuun tuntuu helpolta, kun englannin kielessä on helppoja sanoja: revolution, international, nagan jne.

Hauska kohta on sekin, kun kolme kyläläistä on ilmoittanut halustaan liittyä puolueeseen. Koulun sali täyttyy, kun asiaa käsitellään. Neljä tuntia siinä menee, eikä kaikki suju ihan vaivattomasti.
Jo edellä mainitsemani Kondrat Maidannikov ei saanut yhdeltä vaarilta hyväksyntää: ”Toistaiseksi Kondratilla ei ole vielä poliittista kypsyyttä, ja kun kerran ei ole, niin istukoon kotonaan, kasvattakoon itseään rauhassa, älköön toistaiseksi tuppautuko puolueeseen.”

Kaikki kolme kuitenkin hyväksyttiin avoimella äänestyksellä yksimielisesti puolueen kandidaattijäseniksi kuuden kuukauden koeajalla. Tämän jutun kuva on
Aron raivaajat -elokuvasta, joita on tehty kaksikin (1939 ja 1959); en ole nähnyt, mutta kyläkokouskuvalta näyttää.

Hiljaa virtaa Don (Mustaa valkoisella 5.8.2020)

kari.naskinen@gmail.com

perjantai 18. syyskuuta 2020

Kone ei joka tilanteessa korvaa ihmistä

Nykyisin voi lukea paljon juttuja itseajavista autoista. Kymmenen vuotta sitten oltiin joillakin tahoilla sitä mieltä, että autoliikenne automatisoituu merkittävästi jo 2020-luvulla. Näin ei ole käynyt, eikä taida käydä vielä pitkään aikaan. Joillain suljetuilla alueilla, esimerkiksi messuilla voi kuskiton pikkubussi kuljettaa messuvieraita tietystä paikasta toiseen, mutta yleiseen liienteeseen tällaisilla laitteilla ei juurikaan ole ollut asiaa, vaikka EU:n määräyksestä keltaiset sulkuviivatkin piti jo muuttaa valkoisiksi, koska automaattiautojen konenäkö tunnistaa valkoisen värin paremmin kuin keltaisen.


Asia on niin erikoinen, että se on herättänyt filosofienkin mielenkiinnon.
Yuval Noah Harari on ottanut esille kysymyksen koneelle syötetystä etiikasta: ”Oletetaan vaikka, että kaksi pallon perässä juoksevaa lasta hyppää itseohjautuvan auton eteen. Autoa ajava algoritmi tulee salamannopeiden laskutoimitusten perusteella siihen tulokseen, että ainoa tapa estää autoa osumasta lapsiin on väistää viereiselle kaistalle ja ottaa riski törmäyksestä vastaantulevan rekan kanssa. Algoritmi laskee 70 prosentin todennäköisyyden sille, että näin tehtäessä auton omistaja, joka nukkuu takapenkillä, saa surmansa. Mitä algoritmin pitäisi tehdä?” (21 oppituntia maailman tilasta, Bazar 2018)

Voi olla, että näin kävisi. Mutta entä jos rekkakuski puolestaan yrittäisi väistää päin ajavaa algoritmiautoa, jolloin voimakas väistöliike heijaisi ison perävaunun
sivuun kumoon ja se laahaisi alleen kolme viereisellä pyörätiellä polkevaa ihmistä?

Ihmisen toimintoja liikenteessä tutkiva Olli Lappi sanoo Yliopisto-lehdessä 5/2020 automaattisen liikenteen erinomaisuuden perustuvan siihen oletukseen, että kone on kaikissa tehtävissä ihmistä varmempi. Näin ei tietenkään ole. Koneet ovat hyviä sellaisissa tehtävissä, jotka suoritetaan joka kerta samalla tavalla. Tästä tulee yleinen ajatus, että kone ei tee virheitä. Liikenne ei ole kuitenkaan yhtä yksinkertaista kuin sardiinipurkin avaaminen tai patalapun virkkaaminen.

Tästä huolimatta on ainakin Yhdysvalloissa pantu automaattiautoja yleiseenkin liikenteeseen.
Viime vuonna Uber-taksin itseohjautuva auto ajoi kuolonkolarin Arizonassa. Nainen oli taluttanut polkupyöräänsä huonosti valaistun tien yli kohdassa, jossa ei ollut suojatietä. Robottiauto tunnisti ”esineen”, muttei ymmärtänyt sitä ihmiseksi. Tällaisia yllättäviä tilanteista tulee.

Tekoäly on jo kauan voittanut shakkimestareita, mutta robottiauto ei välttämättä tajua, että jalankulkija on ihminen silloinkin kun tämä rikkoo liikennesääntöjä.

Otto Lappi tutkii ihmisen toimintaa liikenteessä, esimerkiksi silmien liikkeitä ja havainnointia eri ajotilanteissa, ja miten ihmiset suorittavat helpon oloisesti asioita, jotka kätkevät taakseen hyvin monimutkaisia kognitiivisia ja neurologisia mekanismeja.

Liikenteessä on kyllä paljon sellaisiakin pösilöitä, joille ei pitäisi ajokorttia antaa ollenkaan. Keskiverttoautoilija kuitenkin on konetta fiksumpi, koska hän on joustava ja monipuolinen. Hän osaa tehdä ennusteita: tuo kaahaaja ei varmasti aio antaa tietä ja tuo taitaa tullaa kolmion takaa, vaikka minulla onkin etuajo-oikeus. Robotilla ei tällaista taitoa ole.

Näkymät älyliikenteestä voivat silti toteutua. ”Aliarvoimme usein muutoksen pitkällä aikavälillä ja ennustamme yleensä vääriä asioita”, Lappi sanoo. ”Joskus 1950-luvulla ehkä kuviteltiin kuinka 2000-luvulla perheenisä lähtee salkku täynnä papereita lentävällä autolla ydinkeskustan toimistoon töihin ja palaa illalla kotiin vaimon valmistamalle päivälliselle. Lentäviä autoja ei tullut, mutta samassa ajassa ovat muuttuneet niin perhemuodot. sukupuoliroolit, työvälineet kuin työskentelytavatkin.”

Mitähän tulevaisuus 2030- tai 2040-luvulla tuo mukanaan? Harari pohtii, tekeekö Tesla kaksi erilaista mallia, Tesla Humanistin ja Tesla Itsekkyyden. Rajun törmäystilanteen ollessa väistämätön Humanisti-Tesla uhraa omistajansa yleisen edun vuoksi, mutta kaksi kertaa kalliimpi Itsekkyys-Tesla tekee kaikkensa pelastaakseen omistajansa.

kari.naskinen@gmail.com

keskiviikko 16. syyskuuta 2020

Ilman nuotteja voittoon Jyväskylässä

Kolmetoista Suomen mestaruutta saavuttanut ja kerran Jyväskylän Suurajotkin voittanut Kyösti Hämäläinen muistetaan parhaiten siitä, kun hän 1979 ajoi Jyväskylän rallin vanhalla taksi-Mersulla sijalle 31 (startanneita oli 134). Tänään Kyösti Hämäläinen täyttää 75 vuotta, luultavasti jossain päin maailmaa golfaamassa – on siinä lajissa veteraanien kolminkertainen Suomen mestari.


Vuoden 1977 voitto Fordin tehdastallin Escort RS 1800 Mk II:lla oli silti Hämäläisen kovin temppu.
Toiseksi kilpailussa tuli Timo Salonen, kolmanneksi Björn Waldegård ja keskeyttäneitä olivat mm. Markku Alen, Stig Blomqvist, Hannu Mikkola ja Timo Mäkinen. Noihin aikoihin Suurajot olikin rankka kisa, kun reitin koko pituus oli 1500 km, joista 46 pikataipaleen osuus oli 450 km, ja ajettiin yötäpäivää.

Kyösti Hämäläinen oli tietenkin tuttu nimi lajia seuranneille, mutta suurelle yleisölle oli yllätys, kun Fordin tallin yhdeksi ajajaksi ilmoitettiin Hämäläinen. Tuolloin ei vielä ajettu henkilökohtaisesta maailmanmestaruudesta, mutta merkkimestaruudesta kylläkin, ja tiukka pistetilanne Fiatin kanssa pani Fordin satsaamaan Jyväskylään täysillä. Waldegårdin lisäksi Fordin kuski oli
Ari Vatanen, joka nimenomaan sai Fordin palkkaamaan tälle Jyväskylän-keikalle Hämäläisen.
Autoksi Hämäläinen sai Vatasen edellisvuoden auton.


Heti perjantai-iltana Laajavuoressa Hämäläinen ajoi pohja-ajan yhdessä Vatasen ja
Pentti Airikkalan kanssa. Siitä yötä kohti ja Alen alkoi tehdä pohja-aikoja, kunnes Hämäläinen voitti ek:t 11-18. Lauantaiaamupäivä taukoa ja sen jälkeen Hämäläinen jatkoi voittojaan. Sunnuntaiaamuna kilpailu päättyi, Hämäläinen voitti seitsemän viimeistä pikataivalta.

Omasta ajostaan Hämäläinen sanoi kilpailun jälkeen: ”Ilman nuotteja ajaminen nelosryhmäläisellä näin pitkässä rallissa oli niin kovaa hommaa, etten aio kokeilla samaa ensi vuonna.”

Entä nuottien kanssa tämän jälkeen MM-sarjassa, kysyttiin. Hyvästä huumoristaan aina tunnettu Hämäläinen vastasi: ”Mulla on korkeanpaikan kammo, joten en millään pystyisi vetämään täysillä jossain rotkon reunalla. Nyt täytyy kuitenkin iltajuhlien varalta lähteä puvunostoon.”

Vaikka ”
Köpi” on sytyisin Ylistarosta, niin sukujuuret ovat Karjalassa ja sen huomaa vilkkaasta puhumisesta ja velmuilusta, josta yksi esimerkki oli se diesel-Mersulla Suurajoihin osallistuminen. Vehossa toimineen Antti Mörön taksimersu Mäntästä haluttiin maahantuojan mainosautoksi edistämään uutta viisisylinteristä tekniikkaa. Siitä valmistetulla ralliautolla ajoi ensin Marketta Oksala 1978 Suurajot. Sen jälkeen oli Köpin vuoro ja hän latasi ylivoimaiseen 20 minuutin luokkavoittoon ennen VW Golf D:tä.

Tämä ei kuitenkaan ollut Hämäläisen ensimmäinen Mersu-keikka Jyväskylässä. Tapahtumasta vuodelta 1970 kerrotaan Neste-rallin nettisivulla: ”Diesel-luokan tuleminen Jyväskylän ralliin sai Hämäläisen ajamaan ensin omalla vanhalla kaksilitraisella Mersulla. Harjulla Hämäläinen käytti aina vilkkua kääntyessään. Reitti kulki eteläisessä Suomessa, ja Keimolan mutkilla kartanlukija Veijo Aho sanoi, että nafta on loppu. - Niin on loppu rahat ja kisakin, päätteli Kyösti. Kuitenkin huoltoasemalta he saivat lisää tukirahaa ja ralli jatkui maaliin sijalle 41.”

JÄÄRATA-AJOIHIN
VUOKRAAMON MINILLÄ


Kilpailu-uransa Hämäläinen aloitti melko pian ajokortin saatuaan: ”Autovuokraamosta hain Morris Minin ja lähdin sillä jääratakilpailuihin. Suvikumiluokassa sijoituin heti toiseksi. Auto ei kärsinyt minkäänlaisia vaurioita, mutta jostakin se vuokraamonomistaja sai tietää ja jouduin makselemaan kaikennäköisiä korvauksia pitkään jälkeenpäin. Eikä se minulle sitten enää autoa vuokrannut, vaan piti aina lähteä toisesta pitäjästä hakemaan.” (VM 12/1973)

Jäärataa Hämäläinen ajoi erilaisilla autoilla, joista parhaaksi hän sanoo Volvon pakettiautoa: ”Lyömätön jäällä. Panin vähän lisäpainoa vararenkaan paikalle ja kun siinä oli tiuha perä, pääsin aina äkkiä viivalta liikkeelle.”

Rallit tulivat mukaan 1969, kun hän osallistui Riihimäki-rallin junioriluokkaan VW 1600:lla, sijoitus kolmas. - ”Pahuksen kartturi (Raimo Palvola), kun oli pilata koko kilpailun. Varoitteli vauhdista jatkuvasti, aina tauolle saakka. Ja minä pöhlö kuuntelin. Lopulta huomasin, että ajamaanhan tänne on tultu, ja sen jälkeen olen uskonut vain itseäni”, sanoi Hämäläinen Suomen Urheilulehdessä 2.3.1977.

Volkswagenin, Escortien ja Mersujen lisäksi olivat ajokkeina vuosien saatossa mm. BMW 2002, Volvo 122, Opel RK, Alfa Romeo 2000 GTV, Sunbeam Avenger, Simca Rally, Lada 21011, Mitsubishi Lancer 2000 turbo ja Ford Sierra Cosworth.

Maailmanmestaruuden 1977 voitti Fiat neljän pisteen erolla Fordiin, kun neljästä jäljellä olleesta osakilpailusta vain RAC:ssä tuli voitto Fordille (Waldegård; Hämäläinen kuudes).

kari.naskinen@gmail.com

tiistai 15. syyskuuta 2020

Kaikkien vankilapakoelokuvien perusta

Televisiosta tuli eilen ties monennenko kerran Frank Darabontin Rita Hayworth – Avain pakoon (1994), tämän lajin elokuvaviihteen parhaimmistoa. Tämän aamupäivän vertailuelokuvaksi katsoin Robert Bressonin Kuolemaantuomittu on karannut (1956), jota voi sanoa kaikkien vankilapakoelokuvien äidiksi. Se on minimalistisen tiivis kuvaus tositapauksesta, jossa ranskalainen vastarintataistelija, majuri Andre Devigny pakeni Lyonissa saksalaisten ylläpitämästä vankilasta 1943. Devigny kirjoitti muistelmansa paosta, joka onnistui kuolemantuomiopäivää edeltäneenä yönä.


Bresson itsekin oli saksalaismiehityksen aikana yli vuoden natsien vankileirillä, joten näkemystä todentuntuun oli. Elokuvassa Devigny on luutnantti Fontaine, joka panee kaiken taitonsa yhden kortin varaan. Mitään riskiä ei ole, koska paon epäonnistuminen ei enää voisi edessä olevaa tilannetta pahemmaksi muuttaa. Bresson kuvaa paon valmistelua, johon kuuluvat lusikanvarren hiominen veitseksi, köyden ja muiden apuvälineiden valmistaminen ym. Tämä kaikki käy ”kuin elokuvissa”, mutta on ollut aivan totta siinä Andre Devignyn paossa.

Tyyli on Bressonin useimmista elokuvista tuttu. Jokainen kuva on kiinni itse asiassa, ei mitään ylimääräistä,
ei mitään elokuvankatsojien erityisesti viihdyttämiseksi tehtyä. Vauhtia ei ole, mutta Fontainen toiminta ei sellaiseen antaisi mahdollisuuttakaan. Kaiken on tapahduttava hiljaa hivuttamalla ja oikeita hetkiä vain odottamalla. Näin intensiivistä kerrontaa voi olla piinallistakin seurata, koska tilanne on koko ajan veitsenterällä. Eikä Bresson ole pannut mukaan omiaan, vaan hänen neuvonantajanaan oli kuvausten aikana Andre Devigny itse. Devigny kuoli 82-vuotiaana 1999, Bresson 98-vuotiaana pari kuukautta myöhemmin.

Elokuvailmaisun yksityiskohtaisuuden hallinnassa Bresson oli omaa luokkaansa. Esimerkiksi studioissa kuvaamista hän vältti viimeiseen asti, koska studioon tehty interiööri ei ole oikea. Elokuvaaminen oli Bressonille oikean elävän elämän kuvaamista, ei kuvittelemista. Tähän tietenkin tarvittiin kameramiehet, joille Bresson tarkat ohjeensa antoi. Kuolemaantuomitun kuvaja oli kokenut Léonce-Henri Burel, joka kuvasi Bressonin ”vankilatrilogian” kaksi muutakin elokuvaa Taskuvarkaan (1959) ja Jeanne d´Arcin (1962), samoin Papin päiväkirjan (1951). Bressonin kuvat lähtevät aina sellaiselta tukevalta perustalta, johon kuuluvat yksinkertainen 50 mm:n objektiivi ja pääosin paikallaan pysyvä kamera. Liikettä ei tee kamera, vaan tapahtuminen sen edessä.

Francois Truffaut sanoi, että Kuolemaantuomittu teki
omana aikanaan eron siihen hollywoodilaiseen elokuvailmaisuun, joka oli jo saavuttanut valta-aseman: Bresson saavutti realismillaan sen herkkyyden, jonka amerikkalaisten elokuvien rytmi oli pilannut.


Bresson siis haki todentuntua. Tätä tavoitetta palveli sekin, että hän ei juuri käyttänyt koulutettuja näyttelijöitä. L
uutnantti Fontainen roolin esitti ensimmäisessä elokuvassaan Francois Leterrier, josta sittemmin tuli käsikirjoittaja ja ohjaaja. Ensikertalaisia olivat myös tuossa mainittujen kolmen muunkin elokuvan pääosien esittäjät.


Robert Bresson (kuvassa) luonnehti itseään kristilliseksi ateistiksi. Toisaalta Bresson kuitenkin yhdessä haastattelussa sanoi hänellä olevan sellainen tunne, että ”Jumala on kaikkialla. Kun näen puun, huomaan, että Jumala on olemassa”. Usko on esillä tässäkin elokuvassa. Fontainen paras ystävä vankilassa on pappi ja musiikkina on Mozartin C-mollimessu. Jean-Luc Godard onkin sanonut, että jos Mozart on saksalaista musiikkia ja Dostojevski venäläistä kirjallisuutta, niin Bresson on ranskalaista elokuvaa.

Kuolemaantuomittu on karannut on avain pakoon, mutta samalla avain elokuvataiteen syvimpään olemukseen.

kari.naskinen@gmail.com

maanantai 14. syyskuuta 2020

Yle Areena pelastaa pinteestä

Yle Areena oli 2007 yksi ensimmäisiä suoratoistopalveluja Euroopassa. Se on tätä nykyaikaa, joka viime vuosina on muuttanut tv-maailmaa merkittävällä tavalla. Vuosi sitten kirjoitin näistä uusista digisisällöistä luettuani Pauli Kopun kirjan Media television jälkeen (Into, 2019), jossa Kopu pohtii, muuttuuko vanhanmuotoinen televisio audiovisuaaliseksi versioksi Et-lehdestä, Seurasta ja Avusta, lepokodiksi niille, jotka eivät jaksa uusia hullutuksia ja aikaansa seurata. Kopu on liikkuvan kuvan strategiseen suunnitteluun ja toteutukseen erikoistuneen Klok-yhtiön perustaja. Taas on asia ajankohtainen, kun amerikkalainen Disney aloittaa huomenna Suomessakin suoratoistopalvelunsa.

Yhdysvalloissa Disney käynnisti nämä nettilähetyksensä viime syksynä ja on jo nyt saavuttanut 60 miljoonan käyttäjän rajan. Markkinajohtaja Netflixillä on 190 miljoonaa maksavaa tilaajaa. Kehityksellä on sama suunta meilläkin. Kopu sanoo, että nykymuotoinen tv-toiminta tulee kutistumaan merkittävästi. Viimeisten 20 vuoden aikana syntyneille televisio ei enää ole kovin tärkeä, sillä he katsovat ohjelmia älypuhelimista, eivätkä suurelta osalta edes kaipaa niiden siirtämistä isolle tv-ruudulle.

Yle Areena on osa tätä muutosta. Kätevä systeemi se onkin. Jos joku kertoo televisiosta tulleen jonkin hyvän ohjelman, eikä itse ole sitä nähnyt, voi sen katsoa Yle Areenasta. Se on myös erinomainen apu helpottamaan tv-sarjaelokuvien katsomista, joiden kanssa on usein vaikeuksia, kun ei oikein muista, mitä edellisessä jaksossa viikko sitten tapahtui. Esimerkiksi Rauhantekijän ensimmäinen jakso oli heti niin monimutkainen, että katsoin loput yhdeksän jaksoa jo viime viikon aikana Yle Areenasta. Kaikkien sarjaelokuvien kohdalla tämä ei kuitenkaan ole mahdollista, koska ne tulevat suoratoistopalveluihin vain sen jälkeen, kun jaksot on jo televisiossa esitetty.

Maailmanloppua ei televisio silti koe, eihän niin ole käynyt musiikkiteollisuudellekaan, vaikka sen jakelujärjestelmä on muuttanut muotoaan.
Tänä vuonna tv on kuitenkin saanut asemaansa takaisin ainakin väliaikaisesti, kun ihmiset ovat tarvinneet tuoretta ja luotettavaa tietoa koronaviruksesta. Television uutis- ja muut ajankohtaisohjelmat on koettu paremmiksi tiedonvälittäjiksi kuin internet.

En löytänyt vielä Disneyn huomisen päivän ohjelmatietoja, mutta sen
mainonnan mukaan sisältökokonaisuuteen kuuluu mm. yli tuhat elokuvaa tai sarjaa, esimerkiksi Star Wars the Mandalorian, Star Wars the Clone Wars, Disney Insider, Marvel Sankariprojekti, Disney High School Musical Series, Disney Stargirl, Disney Togo, Disneynature Elephant ja Disney Timmy Möhläri.

Yle Areena on tietenkin toisenlainen, sillä sen sisältö kattaa kaiken Yleisradion tv-ohjelmiston. Tämä auttaa niitäkin, joilla ei ole tallentavaa televisiota eikä digiboksia. Lisäksi Yle Areenasta tulee suorina lähetyksinä sellaisia urheilukilpailuja, joita ei television kautta välitetä. Mutta sitä mieltä alan ekspertti Pauli Kopu joka tapauksessa on, että perinteinen telkkari jää entistä enemmän vanhemman väen ja pienituloisempien välineeksi. Tämä varmaan vaikuttaa kaupallistenkin tv-kanavien toimintaan, koska tehokkaamman mainosyhteyden varakkaampaan väestöön saa suoratoistolähetysten kautta.

Tilastokeskuksen mukaan Netflixiä käytti viime vuonna lähes puolet suomalaisista.
Yhdysvalloissa televisio menetti ykköstilansa ihmisten mediankäytössä digitaalisille vehkeille 2014.

Television yksi heikkous nettiin verrattuna on sen hitaus. Kopun kirjassa NBC Newsin digitaalisektorin johtaja Julian March ihmettelee juuri tätä: ”Mihin oikeasti tarvitaan tv-uutisia? Mikä varsinaisesti on iltauutisten arvo, kun saa pitkästyttävän kertauksen asioista, jotka jo tiesikin, mutta maustettuna tylsällä videolla?”

kari.naskinen@gmail.com

lauantai 12. syyskuuta 2020

Kevyttä ja vakavampaakin asiaa metsäteollisuudesta

Mielenkiintoista, että Suomessa on viime aikoina tehty kaksi elokuvaa teollisuuden synkistä kuvioista. Nimetkin melkein samanlaiset: Jättiläinen (2016) kertoo hyvä veli -järjestelmän tuhoavuudesta Talvivaarassa ja nyt Metsäjätti hyvin tuottavan tehtaan lakkauttamisesta. Kovia aiheita, mutta Metsäjätti liukuu myös viihteellisen kerronnan puolelle. Takautumilla kahden päähenkilön nuoruudesta pyritään saamaan lisää vaikuttavuutta heidän nykytilanteeseensa, mutta eivät takaumat kuitenkaan elokuvan perussisältöön juuri mitään lisää anna. Vajaat puolitoista tuntia kestävässä elokuvassa onkin ajoittain tyhjäkäkäyntiä.


Ville Jankerin ohjaama elokuva perustuu Miika Nousiaisen samannimiseen romaaniin (2011). Vaikka kertomuksen tapahtumat sijoittuvat kuvitteelliseen Törmälän kuntaan jossain Keski-Suomen pohjoisosassa, niin selvästi on kysymys myös Säynätsalosta, jossa Enso-Gutzeit lopetti sahan 1984. Keskisuomalaisen tuoreessa haastattelussa 5.9.2020 Miika Nousiainen kertoo olleensa tuolloin kymmenvuotias, ja koska isä oli ollut töissä sahalla, tuli lähtö ja muutto Heinolaan.

Asunto myytiin pois järkyttävällä tappiolla”, kertoo Nousiainen. Kesätöihin hänkin pääsi myöhemmin Heinolan paperitehtaalle, mutta sitten sekin lopetettiin. ”Väkeä lähti taas liikkeelle, isoveli päätyi UPM:n tehtaille Ristiinaan. Tämä on kehä, joka toistaa itseään.”

Törmälä on samanlainen 5000 asukkaan paikka kuin oli aikoinaan Säynätsalo, jossa leivän antoi Johan Parviainen Oy:n teollisuus. Vaneritehdas oli perustettu 1914, sen viimeinen omistaja oli UPM, joka sulki tehtaan heinäkuun lopussa 2020. Tässä tämä
Metsäjätin tausta, ja tarina on nyt tuttua meille kaikille.

Pasi Kauppi (Jussi Vatanen, kuvassa) palaa pääkonttorin määräämänä saneeraamaan Törmälän tehdasta. Sen tuotto edellisellä tilikaudella on ollut 9 prosenttia liikevaihdosta, mutta se ei ole omistajien mielestä tarpeeksi. Tuotantoennätyskin on tehty, mutta mikään ei riitä, vaan yt-neuvottelujen tuloksena pitää 53 duunaria panna pihalle. Tämä toimenpide saa Metsäjätti-yhtiön pörssikurssin nousemaan uuteen ennätykseen. Tuottoprosenttikin nousee 10:een, mutta tilanne on silti niin ”vaikea”, että yhtiön vanerisektorin kehitysjohtajaksi Helsingissä ylennyt ekonomi Pasi Kauppi joutuu lopulta lakkauttamaan tehtaan, sillä siihen sijoitetuilla panostuksilla saadaan suurempi tuotto jossakin muualla maapallolla.

Kovin ajankohtaista siis. Politiikkaakin sivutaan sen verran, että sillä ei todeta olevan mitään sananvaltaa. Ay-liikettä ei mainitakaan. Hyvin sopii kokonaisuuteen sekin, että tehdaskohtaukset on kuvattu Viialan vanhassa vaneritehtaassa, jonka UPM sulki 2004. Elokuvan loppu kuitenkin lässähdyttää tämän kaiken, kun siitä on tehty Hollywood-tyyppinen Happy End. Jämsän elokuvateatterissa projektori kannattaisi sulkea kymmenen minuuttia ennen loppua.

Aleksi Salmenperän ohjaama Jättiläinen on parempi elokuva kuin tämä. Metsäjättikin on hyvin näytelty ja sujuvasti etenevä, mutta liikaa on löysää. Henkilöhahmotkin ovat jääneet raakileiksi. Vaikka kuinka haluttaisiin halveerata yritysjohdon päätöksentekoa, niin ei silti saisi olla niin, että Pasi Kaupin esimies (Anu Sinisalo) ilmoittaa isoista päätöksistä Pasille yhdellä lauseella ja hymy huulessa. Pääluottamusmiehen (Iikka Forss) sanavarasto taas supistuu toteamukseen "voi vittu".

Ei elokuvan tarvitsekaan olla kuin television MOT-ohjelma, mutta niinkö tosiaan on, ettei luoteta katsojiin
sen vertaa, että jätettäisiin vakavista aiheista pois turha viihdekeplottelu. Tämä on käsikirjoittajien Timo Turusen ja aikaisemmista hupielokuvistaan tunnetun Ville Jankerin idea.

kari.naskinen@gmail.com

perjantai 11. syyskuuta 2020

Helsingistä Pietariin 14 tunnissa


Riihimäen - Pietarin ratatyöt alkoivat 1868.
Ne aloitettiin yhtä aikaa molemmista päistä, Riihimäeltä Lahteen ja Pietarista Viipuriin. Riihimäen - Lahden rataosuus avattiin 1.11.1869 ja loppuosa 1.2.1870. Koko rata vihittiin juhlallisesti käyttöön keisari Aleksanterin II:n nimipäivänä 150 vuotta sitten 11.9.1870. Näin saatiin valmiiksi koko yhteys Helsingistä Pietariin, sillä rata Helsingistä Riihimäen läpi Hämeenlinnaan oli valmistunut jo 1862. Suomen suuriruhtinaskunnan elinkeinoelämälle radalla oli iso merkitys, sillä nyt saatiin sujuva yhteys emämaan suureen kauppakeskukseen Pietariin. Matkaan ei kulunut aikaa kuin 14 tuntia. Nykyisin matka-aika Helsingistä Pietariin on Allegro-junalla 3,5 tuntia.


Ratahanke oli ensimmäisen kerran senaatissa esillä 1863, kun käsiteltiin kulkulaitosmäärärahoja. Riihimäen - Lahden - Viipurin - Pietarin rata sai lopulta 1867 suuren kannatuksen, koska se yhdistäisi Suomen suureen maailmaan. Valtiovarainpäällikkö
J.V. Snellman ei kuitenkaan ollut samalla kannalla ja hän erosikin riidan seurauksena tehtävästään. Hän oli enemmän sisämaahan suuntautuvan raideliikenteen kannalla. Snellmanin esittämä Hämeenlinnan ja Tampereen välinen rata jätettiin toteuttavaksi myöhemmin sopivana ajankohtana.

Snellmanin kanta oli sikäli yllättävä, että aikaisemmin hän oli puoltanut Pietarin-radan rakentamista. Jo 1856 hän oli sanonut, että ”on lapsellista leikkiä sokkosilla yksinkertaisessa asiassa. Mikään maa ei suojele etujaan sulkemalla rajansa. Päinvastoin olisi onnetonta ellei kotimaan rautateitä voitaisi saattaa koko muun Euroopan mantereen yhteyteen.”

Suomen
kenraalikuvernööri Nikolai Adlerberg ajoi tarmokkaasti rata-asiaa ja käytti hyväkseen suhteitaan Pietariin ja muualle Eurooppaan. Joulukuussa 1867 Aleksanteri II
määräsi radan rakennettavaksi Riihimäeltä Pietariin.


Tässä kuvassa on Terijoen asema. Ennen sen valmistumista oli paljon tehtävää, mutta hyvin meni. Niin ripeästi ratatyöt etenivät, että ratapenger Riihimäeltä Lahteen oli valmis jo syksyllä 1868 ja ensimmäinen veturi Lahteen tuli elokuussa 1869.


Lahden talouselämän historiassa (1996) kiinnittää historiantukija Teppo Vihola huomiota siihen, että valtiopäivien tekemään päätökseen vaikuttivat yksinomaan käytännölliset syyt. Tavaraliikenteelle rata oli iso asia, mutta kyllä se valtavasti lisäsi henkilöliikennettäkin: kun Lahdesta lähti ja tuli vuonna 1880 yhteensä noin 20 000 matkustajaa, niin kymmenen vuoden kuluttua tämä määrä oli jo 40 000 ja kaupungin perustamisvuonna 1905 noin 100 000.

Suomen Wirallinen Lehti arvioi valmistuneen radan merkitystä: "Tämän tapauksen kautta, joka lähemmin yhdistää meidät Venäjään ja välillisesti myös Euroopan rautatieverkkoon, on uusi aikakausi alkanut maamme aineelliselle edistymiselle. Että tämä uusi rautatie suuremmassa määrässä on enentävä maan tuotteliaisuutta ja herättävä uusia ansiolähteitä on selvä asia."

Aimo Halilan Lahden historiassa (1958) todetaan, että rautatien valmistuminen merkitsi suurta edistysaskelta Lahden liikenneoloissa. Tätä täydensivät Vääksyn ja Kalkkisten kanavien valmistumiset: ”Lahti oli nyt maamme eräiden voimakkaimpien elinsuonien välittömässä tuntumassa. Lahden talouselämä alkoi kasvaa ennennäkemättömällä vauhdilla. Lahdella oli nyt kaikki luontaiset edellytykset kasvaa merkittäväksi kauppakeskukseksi."

Väyläviraston
nykyinen rautatieliikennejohtaja Markku Nummelin kertoo viraston verkkosivulla, että rataa rakennettiin käsin ja hevosvoimin, ja töihin saavuttiin leivän perässä, usein perhekunnittain. Heikoimpia ei huolittu rakennustehtäviin, mutta tekemistä keksittiin kaikille: naiset ja lapset rakensivat esimerkiksi Uudenkylän ja Kausalan välille luonnonkivistä suoja-aidan, joka on jäänyt maisemaan. Paloaidat suojasivat radan varren kasvillisuutta höyryvetureista sinkoavilta kipinöiltä ja estivät metsässä laiduntavaa karjaa jäämästä junan alle. Erilaisia töitä voitiin antaa lähes 12 000 ihmiselle.

Noina vuosina oli nä
länhätää, ja nälän heikentämiä radanrakentajia vaivasivat erilaiset epidemiat, kuten lavantauti ja pilkkukuume. Moni kuoli ylensyöntiinkin pitkän nälässä kituuttamisen jälkeen. Synkimmillään työvoimasta oli sairaana jopa 22 %. Kuolleille rakennettiin omia hautausmaita, sillä kunnat eivät halunneet heitä omille hautapaikoilleen. Yksi tällainen hautuumaa on Lahden Pekanmäessä, jonne on haudattuina noin 300 radanrakentajaa.

Keisarin lupaus radasta oli, että koko ratayhteyden piti tulla Suomen Valtion Rautateiden omistukseen ja liikennöitäväksi. Maanlunastus osoittautui hankalaksi Venäjän puolella, koska osa maanomistajista vaati sovittua korkeampaa hintaa maan alle jäävästä maastaan. Asiat joka tapauksessa hoituivat, ja keisari itsekin lahjoitti maitaan rakentamista varten.

Kun rautatie
2,5 vuoden työn jälkeen valmistui, sen kustannukset jäivät kaksi miljoonaa markkaa alhaisemmiksi kuin oli arvioitu. Tähän oli monta syytä, kuten Nummelin kertoo: ”
Rakentaminen helpottui, kun radan linjaus asetettiin Salpausselän harjuiselle, sorasta ja moreenista koostuvalle maaperälle. Samoin monien siltojen rakentaminen puusta laski radan hintaa, vaikka varsin pian rataa jouduttiinkin vahvistamaan ja siltoja vaihtamaan teräksisiin.


kari.naskinen@gmail.com