lauantai 18. tammikuuta 2020

Piru vieköön

Kukahan on pahin, Faustin kaveri Mefisto, kreivi Dracula, Frankensteinin hirviö, tohtori Jekyll & Hyde, Iku-Turso vai Näkki? Kaikki piruja omalla tavallaan.

Keskisuomalaisen lehdissä oli äsken juttu teologian maisteri Mari Purolan väitöskirjasta, joka käsittelee ihmisen ja pirun suhdetta suomalaisissa uskomustarinoissa. Käy ilmi, että piru on koettu erilaisena maan eri puolilla. Itä-Suomessa pirun kanssa pystyi tekemään sopimuksia, mutta niistä pääsi oveluudella myös eroon. Länsi-Suomessa oli vaikeampi tilanne, koska siellä ajoi mustilla vaunuilla jonkinlainen herrapiru, jota tyhmien maalaisten oli vaikeampi huijata.

Mari Purolan mukaan länsisuomalaisella pirulla on yhteys keskieurooppalaiseen Faust/
Mefisto-perinteeseen: ”Sitä pirua ei sopimuksen tehnyt ihminen voi varsinaisesti huijata, mutta pappi tai muu viisas ihminen voi auttaa rikkomaan sopimuksen. Pappi voi esimerkiksi syödä sopimuksen tai käskeä ihmisen pysyä alttarilla sopimuksen täyttymisen määräajan yli.”

Tunnetuin näistä piruista on Mefisto. Tarinan tarkkaa alkuperää ei tunneta, mutta jo 1500-luvulla kansa näki teatteriesityksissä tohtori Faustuksen ja Mefistofeleen hurjaa tarinaa. Ensimmäinen kirja siitä ilmestyi Frankfurtin syysmessuilla 1587.

Erilaisia versioita Faustin ja Mefiston sopimuksesta julkaistiin sen jälkeen monia,
joista laajimman maineen on saanut Goethen kahdessa osassa kirjoittama Faust (1808 ja 1832). Goethe sanoi, että Faustista kertova nukketeatteritarina oli kaikunut ja humissut hänessä niin moniäänisesti, että siihen piti hänenkin tarttua.

Oopperoita tästä teemasta on sävelletty kymmenkunta ja muita musiikkiteoksia vaikka kuinka paljon.
Ranskalainen Hector Berlioz teki siitä draamallisen legendan, kuten hän luonnehti orkesterille, isolle kuorolle ja neljälle solistille säveltämäänsä Faustin tuomiota. Oopperaksikin se on kyllä taipunut, kuten esimerkiksi Metropolitanissa, josta se tuli elokuvateattereihin suorana lähetyksenä 2008.
Berlioz oli lukenut Goethen Faustin 1828 ja sävelsi siitä löyhän kokonaisuuden Kahdeksan kohtausta Faustista. Berlioz lähetti tekemänsä partituurin Goethelle ja toivoi saavansa myötämielistä suhtautumista suurelta auktoriteetilta. Goethe näytti sen musiikilliselle neuvonantajalleen Carl Friedrich Zelterille, joka arvioi teoksen olevan lähinnä örähdyksiä, korshkahduksia, korahduksia ja ysköksiä”. Eikä 80-vuotias Goethe vaivautunut vastaamaan mitään 25-vuotiaalle Berliozille.

Goethe itse kylläkin oli sitä mieltä, että Faustista voisi vaikka oopperankin tehdä. Paras ehdokas tekijäksi olisi Goethen mielestä ollut Mozart sellaisena säveltäjänä, jollaisena hän oli tehnyt Don Giovannin (1787). Tiettävästi Goethe keskusteli kerran Beethoveninkin kanssa Faust-oopperasuunnitelmasta.

Myöhemmin Berlioz palasi aiheeseen ja valmistui
Faustin tuomio, jonka kantaesityksen hän itse johti Opera-Comiquen esityksenä Pariisissa 6.12.1846. Siinä ei enää paljon ollut jäljellä Goethen näytelmästä, mutta ei ollut myöskään korahduksia, vaan kaunista musiikkia läpeensä.

Merkkimiehistä myös Luther liittyy Faustiin. Hänen elinaikanaan tämä perinnetarina sai alkunsa. Yhtenä esikuvana saattoi olla saksalainen taikuri ja alkemisti Johann Georg Faust. Hyllyssäni ei ole Goethen Faustia, mutta ainakin Berliozin tekstissä Luther on mukana: yksi kiimainen rotta nimittäin elelee keittiössä leveästi kuin munkki, joka kestitsee itseään niin hyvin, että lihava Lutherkin olisi kadehtinut sen ulkonäköä.

Goethen syntymästä tuli viime vuonna kuluneeksi 260 vuotta ja Radion sinfoniaorkesterikin on näkyvästi noteerannut sen. Toissa vuonna RSO esitti
Helsingin juhlaviikoilla Mahlerin Faust-aiheisen 8. sinfonian, viime kesänä Schumannin Kohtauksia Goethen Faustista ja eilen oli Musiikkitalossa vuorossa Berliozin teos.

Tämän jutun kuvan otin kuitenkin
omasta harrastuspiirisni läheisemmästä eli elokuvista. Unkarilaisen Istvan Szabon ohjaama Mefisto (1981) käy samalla esimerkkinä siitä, miten Faust/Mefisto-teema on aina ajankohtainen.

Unkarin otti Berliozkin mukaan Faustin tuomioon. Ensimmäinen kohtaus tapahtuu Unkarissa täysin Goethen näytelmän ulkopuolelta. Tähän aloitusosaan Berlioz sisällytti myös ”Unkarilaisen marssin”, jonka me tavalliset musiikinkuuntelijat tunnemme parhaiten Wienin uudenvuodenkonserteista komeana Rákóczy-marssina. Se on tuntemattoman säveltäjän teos 1700-luvulta.

Huonosti tohtori Faustille joka tapauksessa käy:

Katso, ympärillämme on loputon
joukko tanssivia luurankoja!
Millä hirvittävällä naurulla
ne ohimennessään tervehtivät!
Hevosemme tärisevät,
ne katkovat kuolaimensa.
Sataa verta!

kari.naskinen@gmail.com

torstai 16. tammikuuta 2020

Venäjän imperiumin julma alku

Moskovan valtakunta alkoi kehittyä venäläiseksi imperiumiksi 1500-luvun puolivälissä, jolloin vallan huipulla oli Iivana IV Julma. Hän oli kruunauttanut itsensä koko Venäjän tsaariksi ja itsevaltiaaksi hallitsijaksi Jumalan armosta. Näin hänestä tuli tavallaan ensimmäinen virallinen tsaari-nimen haltija, vaikka se oli jonkinlaisessa käytössä ollut aiemminkin. Pavel Lunginin elokuva Tsaari (2009) on hurja kuvaus Iivana Julman muutamasta vuodesta, jolloin hän mm. kutsui igumeeni Filip II:n Solovetskin luostarista Vienanmereltä Moskovan metropoliitaksi, mutta määräsi myöhemmin lähimmän miehensä ”tsaarin koiran” Maljuta Skuratovin tappamaan Filipin. Näin piti tehdä, sillä Filip oli moittinut tsaaria väkivallanteoista, eikä suostunut antamaan tälle siunausta.

Iivana Julma oli aikoinaan hankala tapaus
Sergei Eisensteinille. Hänen elokuvatrilogiansa (1946-48) ensimmäinen osa ylistettiin ja palkittiin moninkertaisesti, mutta toinen osa pantiin esityskieltoon ja keskeneräiseksi jäänyt kolmas osa tuhottiin. Lunginin elokuvakin synnytti ilmestyessään ankaraa arvostelua, koska siinäkään itsevaltias ei kovin hyvänä ihmisenä esiinny.

Eikä hänen ulkonäkönsä viittaa vähimmässäkään määrin suureen sankarilliseen tsaariin. Alaleuassakaan ei ole kuin yksi hammas. Roolin joka tapauksessa vetää suurella taidolla Pjotr Mamonov (kuvassa). Pienessä roolissa on myös saksalaista seikkailijaa esittävä Ville Haapasalo, joka tekee tsaarille kidutusvälineitä Leonardo da Vincin keksintöjen inspiroimana.

Elokuva on komeaa katsottavaa. Muutamat taistelu- ja muut massakohtaukset ovat
mahtavaa spektaakkelia. Kaikesta näkee, että elokuva on tehty isolla rahalla. Kuvaajana on ollut monissa amerikkalaisissa elokuvissa hienoa jälkeä tehnyt Tom Stern. Iso osa kuvauksista on tehty Suzdalissa 200 kilometriä Moskovasta koilliseen. Siellä on jäljellä kaupungin linnoitettu keskusta 1200-luvulta ja monta vielä vanhempaa ortodoksista rakennusta. Tuttuja näkymiä, sillä Andrei Tarkovski kuvasi siellä Andrei Rublevia (1966).

Lähtökohtana elokuvassa on tsaarin ja igumeeni Filipin muodostaman maallisen ja kirkollisen valtakaksikon alkuvoima. Siihen liittyy Filipin matkalla Moskovaan pelastamansa pieni Masha-tyttö, jolle tsaari antaa Pyhän Jumalan Äiti -
ikonin. Se on yhdessä vaiheessa myös ihmeitä tekevä esine, kun moskoviitit taistelevat Puolan Sigismundin joukkoja vastaan Polotskissa.

Jo ennen Iivana Julmaa oli Moskova ruhtinaskunta noussut koillisen Venäjänmaan mahtitekijäksi. Iivana Julma pani vauhtia lisää, ja varsinkin Kazanin valloittaminen tataareilta oli iso saavutus. Sitä voidaan pitää merkittävimpänä tapahtumana Venäjän monikansallisen imperiumin alun kannalta, sillä Kazanin kautta avautui väylä Volgaa pitkin Kaspianmerelle, Kaukasiaan ja Persiaan. Nämä tavoitteet saavuttaakseen piti vielä voittaa Astrakan Volgan suulla. Seuraavina vaiheina olivat Liivinmaan itäosan, Narvan ja Tarton valloitukset. Myös Siperian valloituksen aloitti Iivana IV.

Iivana Julman hirmuteot eivät elokuvassa näy kovin konkreettisina. Ei näytetä esimerkiksi sitä, miten hän tiettävästi otti omakätisesti osaa kidutuksiin ja joukkoteloituksiin. Suuresti hän kuitenkin elokuvassakin nauttii mm. siitä, kun petturit pannaan katsojien eteen suljetulle areenalla taistelemaan kuolemaansa asti ison karhun kanssa. Eikä armoa tunneta, vaan Filipin veljenpoikakin kuolee karhun raatelemana. Sekin näytetään, kun Skuratov painaa kuumalla raudalla poltinmerkit taisteluissa epäkelvoiksi osoittautuneiden sotureiden rintaan.

Elokuva loppuu, kun saksalaisen Heinrich von Stadtenin rakentama ”kidutushuvipuisto” on valmis ja tsaari odottaa väkijoukkoa tulevaksi ”hauskanpitoon”. Ketään ei tule, tsaari kysyy ja rukoilee: ”Missä kansani on”. Kysyy uudestaan, mutta ketään ei tule. Tsaari jää yksin.

Historiallisia rinnastuksia ei elokuvassa tehdä tai en ainakaan näin suomalaisena niitä nähnyt. Ei viittauksia
Staliniin eikä Putiniin. Kysymyksessä vain on suuri murhenäytelmä, josta vastuun kantaa Iivana Vasiljevitsh eli Iivana Julma, venäjäksi Иван Грозный (Ivan Ankara).

Mutta mutta. Miksi tämä elokuvan tsaari on niin kuin täysi pöhelö, kylähullu? Ei Iivana Julma kaikesta kauheudestaan huolimatta voinut aivan mäntti olla. Jos olisi ollut, ei hän olisi pystynyt johtamaan Venäjää siihen suuruuden vaiheeseen, johon se hänen valtakaudellaan kohosi. Vainoharhainen hän oli, ja raaka julmuri, muttei läpeensä taitamaton.

Ulkonäöltään Iivana Julmasta on tehty kurjannäköinen ukonrahjus, vaikka hän kuollessaankin oli vasta 53-vuotias. Vaimo oli kaunis tataarinainen Maria Temrjukovna, jota elokuvassa näyttelee Ramilya Iskander, niin ikään tataarikaunotar.

Elokuvan ohjannut Pavel Lungin (s. 1949) on tunnettu ja menestynyt tekijä. Paras kansainvälinen saavutus on ollut parhaan ohjaajan palkinto Cannesissa elokuvasta
Taxi Blues (1990), jossa siinäkin pääroolissa oli Pjotr Mamonov. Moskovan elokuvajuhlien tuomaristossa hän on ollut monena vuonna. Venäjän kansantaiteilijan arvonimen Lungin sai 2008.

kari.naskinen@gmail.com

keskiviikko 15. tammikuuta 2020

Mörkö Anttila, Aleksander Barkov, Valtteri Bottas...

Vuoden parhaat urheilijat julkistetaan huomenna. Tällä kertaa systeemi on kuitenkin hieman toisenlainen, koska Urheilutoimittajain liitto joutui Olympiakomitean, Veikkauksen ja Yleisradion painostuksesta muuttamaan äänestyssääntöjään. Enää eivät toimittajat saaneet vapaasti laatia paremmuusjärjestyksiään, vaan valinnat oli tehtävä liiton etukäteen nimeämistä 25 ehdokkaasta. Samanlaisella rajoitetulla tavalla valitsevat tv-alan ammattilaiset vuoden parhaat ohjelmat ja esiintyjät, jotka palkitaan perjantaina.

Tässä joka tapauksessa viime vuoden kymmenen parasta urheilijaa aakkosjärjestyksessä:

Marko Anttila, ratkaiseva pelaaja MM-leijonissa.
Aleksander Barkov
, NHL:n paras suomalainen.
Valtteri Bottas
, autourheilun ykköslajin toiseksi paras.
Lauri Kerminen
, Venäjän lentopallomestari, sarjan paras libero.
Henri Kontinen
, nelinpelin tennishuippu.
Lauri Markkanen
, koripallon tärkeimmän sarjan NBA:n suomalainen harvinaisuus.
Iivo Niskanen
, MM-mitalimies vähän huonompanakin vuotena.
Juha Puhtimäki, maailman paras pesäpalloilija.
Teemu Pukki
, sadan parhaan jalkapalloilijan joukossa.
Ari Savolainen, alle 23-vuotiaiden painin maailmanmestari.

Venla-palkinnon parhaasta ohjelmasta antaisin Suomen jääkiekkomaajoukkueelle ja parhaasta viihdesuorituksesta Pirkko-Pekka Peteliukselle anteeksipyyntöjen kera, koska palkinto tulee vasta näin jälkikäteen.

kari.naskinen@gmail.com

maanantai 13. tammikuuta 2020

Rangaistaan autoilijoita, kun ei tässä nyt muutakaan keksitä

Liikenneministeriön kansliapäällikkö Harri Pursiainen sanoi television Ykkösaamu-haastattelussa, että liikenteen hiilidioksidipäästöjen vähentäminen kohdistuu yksityisautoiluun, koska ei oikein muuta ole keksitty.

Pahasti ruuhkautunut henkilöautoliikenne aiheuttaa Suomen kokonaispäästöistä 5 prosenttia. Se on valtava määrä, sillä se on melkein yhtä paljon kuin Raahen terästehtaan 7,5 prosenttia. En ole käynyt Raahessa, mutta tilanne on siellä ilmeisesti jo niin paha, että pesäpallokentän tekonurmen muovihelpeetkin ovat muuttuneet ruskeiksi.
Onneksi autot kuitenkin levittäytyvät koko maahan, niin Sotkamossa ja Vimpelissä tekonurmet pysyvät terveenvärisinä.

Suomessa on liikennekäytössä 2,7 miljoonaa henkilöautoa. Niillä ajetaan keskimäärin 17 000 km/vuosi ja niiden päästöt ovat 157 grammaa/km. Maapallon kasvihuonepäästöistä on Suomen osuus 0,15 prosenttia ja Suomessa liikkuvien autojen osuus 0,000375 prosenttia.

Suomen henkilöautoista on sähkökäyttöisiä noin 4200 (0,2 %) ja ladattavia hybridimalleja 21 000 (0.8 %). Pursiainen ja nykyinen hallitus lähtevät siitä, että
näiden autojen määrän on kymmenen vuoden kuluttua oltava vähintään 250 000. Tähän katsotaan päästävän sillä, että muiden kuin sähköautoilla ajavien verotusta kovennetaan radikaalisti.

Entinen kansanedustaja Klaus Bremer (RKP) kirjoitti viime syksynä kansliapäällikkö Pursiaisen 20 vuotta kestäneistä epäonnistumisista: ”Kansanedustaja Jorma Rantanen (SDP) opetti minulle, että turhaan käyt kuumana, täällä opit, että Suomen huonoin ministeriö on liikenne- ja viestintäministeriö.”

Bremer oli liikennevaliokunnan jäsen,
ja siellä puhuttiin usein, että Pursiainen pitäisi vaihtaa. Pursiainen on ollut kansliapäällikkönä vuodesta 2006, jota ennen hän toimi ministeriön viestintäyksikön päällikkönä 1989 - 2006. Bremer kirjoitti, että Pursiainen on vastannut ylimpänä lvm:n toistuvista sekaannuksista ja epäonnistumisista, vaikka virheiden tekijäksi media yleisesti naulaa liikenneministerin. Esimerkiksi Anne Berner joutui kerta toisensa jälkeen syntipukiksi Pursiaisen johtaman ministeriön luokattomista esityksistä. (Auto, tekniikka ja kuljetus 19.9.2019)

Nykyisen hallituksen aikana Pursiainen on vähintään yhtä vahvassa asemassa. Kun hän vielä on ottanut päätehtäväkseen yksityisautoilun rikollistamisen, hän saa täyden tuen pääministeri
Sanna Marinilta ja liikenneministeri Timo Harakalta.

kari.naskinen@gmail.com

lauantai 11. tammikuuta 2020

Lahden Kauppaklubi 100 vuotta: biljardia, pokeria ja lahtelaista henkilöhistoriaa

Lahtelaiset liike-elämän ihmiset harjoittivat yhdistys- ja klubitoimintaa jo Lahden kauppalakaudella, mutta se oli pääosin epävirallista ja vähemmän julkista yhdessäoloa, yhteisten asioiden pohtimista ja rattoisaa seurustelua. Syksyllä 1919 perustettiin vihdoin Lahden Kauppaklubi, jonka 100-vuotisesta historiasta on nyt ilmestynyt Mika Bohmin tekemä kirja. Aiemmin on julkaistu jo V.H. Siilaksen laatima klubin 50-vuotiskatsaus, ja yhtenä lähteenä Mika Bohmilla on ollut myös Juhana Lahtisen tekemä Lahden Teollisuusseuran 50-vuotiskirja. Lahden Kauppaklubia voidaankin pitää 1943 perustetun Teollisuusseuran ”emona”, vaikka perintötekijöitä tuli paljon myös Lahden liikemiesyhdistykseltä, Lahden käsityö- ja tehdasyhdistykseltä sekä Lahden yksityisyrittäjien järjestöltä.

Kun lukee Kauppaklubin historiaa, paljastuu hyvin, miten se linkittyy merkittävällä tavalla Lahden historiaan.
Perustava kokous pidettiin Ravintola Karjalassa, joka toimi Rautatienkatu 17:n toisessa kerroksessa. Kokouksen puheenjohtajana toimi pankinjohtaja Antti Hiltunen ja pöytäkirjaa piti asianajaja Ernst G. Mesterton. Kauppaklubin ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin kauppias Ilmari Tuohino.

Karjala-ravintola ei kuitenkaan osoittautunut sopivaksi kokoontumispaikaksi, ja kokoushuoneistoksi onnistuttiin jo seuraavana vuonna vuokraamaan Lahden Telefooniyhdistykseltä Harjukatu 16:sta klubihuoneisto, joka käsitti peräti seitsemän huonetta ja kaksi keittiötä. Omat anniskeluoikeudet klubi sai 1932.

Klubin ravintoloitsijan taloudellisten vaikeuksien takia tilanteet johtivat siihen, että
Harjukadulta piti lähteä. Pelastuksen tarjosi Lahden Seurahuone, jolta Kauppaklubi sai 1933 käyttöönsä neljä huonetta. Sopimuksen mukaan Kauppaklubin ei tarvinnut maksaa varsinaista vuokraa, mutta piti maksaa sähkönkulutus, maaseutu- ja ulkolinjapuhelut, siivouskuluja ja palkka biljardimarköörille.

Biljardi on aina kuulunut oleellisena osa Kauppaklubin toimintaan, samoin kortinlyöminen.
Vuonna 1989 Kauppaklubi järjesti erilaisten yhteistoimintaklubien biljardimestaruuskilpailut, joissa pronssia voitti Kauppaklubin oma joukkue Heikki Halle, Markku Juhanila, Tuomo Ylöstalo.

Seurahuoneella oli myös ”salainen pokkahuone”, jossa oli kahdeksankulmainen, lakattu pelipöytä. Jokaisen pelaajan kohdalla oli pöydästä vedettävä pieni laatikko rahoja varten. Jokaisella oli lisäksi vierellään kolmiopöytä virvokkeita varten. Raha vaihtoi omistajaa suuressa mittakaavassa, kuten Bohm kirjoittaa.

Klubi avautui joka päivä klo 12: ”Seurahuoneen ala-aulan portieerit vaativat muodollista pukeutumista ja avittivat kravatin löytymisessä asiakkaille. Klubin ilman lämmetessä, sikarin- ja tupakansavun täyttäessä huoneen usein riisuttiin pikkutakit tuolien selkänojille, valkoinen paita solmion tai rusetin kanssa oli riittävä muodollisuus.”

Nimestään huolimatta Kauppaklubin jäsenistö ei missään vaiheessa ole rajoittunut vain kauppiaisiin tai yleensä liike-elämän henkilöihin. Mukana on
ollut lääkäreitä, mainosmiehiä, ravintoloitsijoita, sotilaita, tehtailijoita, tilimiehiä, vakuutusmiehiä, lehtimiehiä ym. Jäsenluetteloista vuosisadan varrelta löytyy runsaasti tuttuja nimiä:

Ola Ahti
Lasse Andersson
Eino Arvela
Erik Bask
Petteri Ekman
Ensio ”Ela” Eskola
Kari Eskola

Lennart Grünn
Reino Günther
Matti Haavisto
Erkki Halme
Matti Haristo
Vesa Harmaakorpi

Kalle ”Hyvä haju” Havukainen
Matti Heinonen
Veikko Heinonen
”Pölly-Pentti” Heinonen
Risto ”Roope” Heinonen
Jorma Helén
Mikko Helenius
Veijo Hongisto
Matti Huotari
(kansikuvan tekijä)
Erkki Huurtamo
Niilo Huvinen
Waldemar Jakola
Erkki ”Jantsa” Jantunen
Heikki Karjalainen
Rauno Kestilä
Ossi Kivekäs
K.O. Knuuttila
Felix Krohn
Juhana Kurki-Suonio
Tapani ja Erkki Kääpä
Erkki Laitinen
Jari Lehtinen
Oskari Lehtonen
Paavo Levelä
Reino ”Rekke” Mikkonen
Aarne Mustakallio
Toivo ”Mubi” Mustonen
Markku Nykänen
Matti Pakarinen
Jussi Peippo
Osmo Ristola
Pentti Ruuskanen
Ismo Räisänen
Mauri Salmi
Paavo Siltanen
Pentti Tiilikainen
Totti G. Totti
Reino Tuiskula
”Rolle” Turunen
Leo
ja Luukas Valtari
Matti Viljanen
Heikki Vilppunen
Aatos Vuola
Hannu Vuorikko
Seppo Väkeväinen
”Karva-Eero” Walden
Gunnar Åhfelt-Arjamo

MOOTTORIHOTELLI
MUSTA KISSA


Lukiessani Mika Bohmin kirjaa palautui mieleen sellainenkin asia, että Musta Kissa -
ravintolan alkuperäinen nimi oli Moottorihotelli Motorest Musta Kissa. Olivathan samassa rakennuksessa Lahden ensimmäinen pysäköintitalo ja Kesoilin huoltoasema. Mustan Kissan avajaiset olivat helmikuussa 1969.

Kauppaklubille Mustan Kissan talosta tuli uusi koti, kun sopimusta Seurahuoneen kanssa ei enää syksyllä 1969 saatu uusituksi. Kiinteistö Oy Lahden Keskustalosta ostettiin 213 neliön kerrosala kunnostettavaksi klubihuoneistoksi.

Taloudelliset vaikeudet kuitenkin koettelivat seuraavina vuosikymmeninä, ja 1997-
98 Kauppaklubi myi huoneistonsa Risto Salorannalle, Arto Viljaselle ja Hammaslääkäriasema Kymppihammas Oy:lle. Öljyvärimaalaus Mannerheimista vuokrattiin Salorannan ja Viljasen asianajotoimistolle.

Klubitoiminta siirtyi ensin Hennalan upseerikerholle ja sen jälkeen Aleksanterikatu 25 A:n kellarikerrokseen, jossa klubihuoneisto sijaitsee Osuuspankin entisissä kabinetti- ja saunatiloissa.

Kauppaklubin säännöt 2§: ”Yhdistyksen tarkoituksena on valmistaa jäsenilleen tilaisuus yleisiä ja kotipaikkakunnan taloudellisia ja yhteiskunnallisia asioita käsittelevään keskusteluun sekä jäsenten keskeiseen hyödylliseen ja virkistävään seurusteluun.”

kari.naskinen@gmail.com

perjantai 10. tammikuuta 2020

Olof Palme, Kaarle XVI Kustaa, Mamma Göta…

Lähetin kavereilleni kyselyn, heidän piti ilman pitempiä miettimisiä luetella kymmenen ruotsalaista ihmistä, eläviä tai kuolleita. Vastauksia tuli 22, joissa useimmin esiintyivät seuraavat nimet:

Olof Palme 15 mainintaa
Kaarle XVI Kustaa 14
ABBA 9
Silvia 8
Zlatan 8
Victoria 6
Tage Erlander 5
Alfred Nobel 5
Ingemar Stenmark 5
Mats Sundin 5
Jussi Björling 4
Björn Borg 4
Charlotte Kalla 4
Kustaa III 4

Hajonta oli tietenkin iso johtuen kunkin omista kiinnostuksenkohteista. Enemmän kuin yhden maininnan saivat mm. Ingmar Bergman, Carl Bildt, Stig Blomqvist, Kustaa Vaasa, Sixten Jernberg, Ingvar Kamprad, Astrid Lindgren, Peppi Pitkätossu ja Marcus Wallenberg.

Sen sijaan yhtään ääntä ei saanut ”
Mamma Göta”, jonka takia tämän gallupin oikeastaan tein. Hän on luurankona Lundin yliopistossa, ja kysymyksessä on vanhin Ruotsista löydetty ihmisen luuranko. Mamma Göta on esillä Yle Teeman kaksiosaisessa ohjelmassa Ensimmäiset ruotsalaiset, jonka toinen osa tulee ensi maanantaina.

Luuranko löytyi hyvin säilyneenä Ruotsin länsirannikolta
Österödistä. Se on perusteellisilla tutkimuksilla ajoitettu noin 8200-luvulle eKr. Erikoista on, että tämä ”Ruotsin vanhin nainen” on todennäköisesti elänyt yli 80-vuotiaaksi. Ohjelmassa sanottiin yhdeksi syyksi pitkään ikään, että tuolloin ei vielä tauteja ollut tappamassa ihmisiä, vaikka ihmisten keski-ikä olikin selvästi pienempi kuin nykyisin. Hän oli myös poikkeuksellisen kookas, 170 cm.

Jo ennen Mamma Götaa oli Ruotsin alueelle tullut ihmisiä. Kun jääkausi alkoi vähitellen vapauttaa maaperää elinkelpoiseksi, ihmisiä tuli etelästä Ruotsin eteläkärkeen. Arkeologisten löytöjen ja selvitysten perusteella ihmiset ovat vaikuttaneet siellä jo 12 000 vuotta eKr. Suomen alueelle homo sapiensit löysivät tiensä 4000 vuotta myöhemmin.

Tv-ohjelman ensimmäisessä osassa kerrottiin, että ensimmäisissä Ruotsin alueelle tulleissa ja jääneissä ihmisissä näkyi afrikkalainen geeniperimä. Iho oli tummempi kuin nykyisillä perusruotsalaisilla, mutta evoluutio alkoi sitten vaalentaa ihoa, kun väestöön sekaantui myöhemmin itäisiä rotuja, varsinkin Ukrainan suunnalta. Saa nähdä, mihin ruotsalaisten evoluutio seuraavien tuhannen vuoden aikana vie, kun Ruotsin urheilumaajoukkueissakin on nykyisin runsaasti muitakin kuin evoluutiomustia.

Ruotsissa näihin asioihin on kiinnitetty huomiota jo sata vuotta.
Valtiopäivillä hyväksyttiin 1921 aloite maailman ensimmäisen rotubiologisen instituutin perustamisesta Upsalaan. Dagens Nyheter kommentoi hyväksyvästi, että ”älyllisesti ja moraalisesti ala-arvoisten yksilöiden lukumäärä on huolestuttavan suuri”.

Sosiaalidemokraattien Arbetet-lehdessä päätoimittaja ja valtiopäivämies
Arthur Engberg kirjoitti samaan malliin: ”Meillä on onni kuulua rotuun, joka on yhä melko pilaamaton, rotuun, joka on hyvin jalojen ja erittäin hyvien ominaisuuksien jatkaja.”

LEHMÄNKAUPAT

Demokratian evoluutiossakin Ruotsi on kärkimaita. Jo 1500-luvulla talonpojilla oli edustajansa parlamentissa.
Sosiaalidemokraatit puolestaan aloittivat modernin vaalikampanjoinnin 1910-luvulla, kun puoluesihteeri Fredrik Ström maalautti kolme autoa punaisiksi ja niillä sitten kierrettiin huomiota herättämässä ympäri maan. Punaisen ruusutunnuksen kehitti LO:n puheenjohtaja Herman Lindqvist vastineeksi liberaalien jo pari vuotta käyttämälle ruiskukalle.

Lehmänkaupatkin keksittiin Ruotsissa. Uusi pääministeri
Per Albin Hansson joutui 1930-luvun alussa vaikeaan tilanteeseen, kun hallituksen piti saada kriisiohjelmansa läpi. Ruotsin historiasta paljon kirjoittanut toinen Herman Lindqvist kertoo Hanssonin käyneen salaisia neuvotteluja maalaisia edustaneen Talonpoikaisliiton (Bondeförbundet) kanssa ja kun molemmat osapuolet tekivät paljon myönnytyksiä, alkoi lehdistö kutsua noita sopimuksia lehmänkaupoiksi. (Ruotsin historia jääkaudesta tulevaisuuteen, WSOY 2003)

Gallupissani saivat poliitikoista mainintoja myös
Ingvar Carlsson, Anna Lindh, Stefan Löfven ja Fredrik Reinfeldt.

kari.naskinen@gmail.com

torstai 9. tammikuuta 2020

Trendejä tunnistetaan, mutta ei uskota

Kun Esko Aho 1980-luvun alussa keskusteli Lennart Meren kanssa maailmanmenosta, oli Merellä jo tuolloin näkemys siitä, että Neuvostoliiton loppu oli lähellä: hän oli nähnyt, miten Neuvostoliitossa oli varastettu rautatiekiskoja, josta Meri teki sen johtopäätöksen, ettei enää pitkään voi kestää sellainen järjestelmä, jossa rautatiekiskoja varastetaan.

Venäjällä monet yrittävät edelleen tulkita sitä, miksi näin kävi. Lennart Meri oli varmaan harvinaisuus tällaisena näkijänä, ja on paljon muitakin sellaisia trendejä, jotka ollaan tunnistavinaan, mutta niiden lopputulemiin ei kuitenkaan uskota”, sanoi Aho luennoidessaan eilen Hietalahden telakan ruokalassa. Tämän jutun kuva on telakalta, jonka nykyisin omistaa venäläisomistuksessa oleva Helsinki Shipyard Oy.


Näin jälkikäteen on helppo sanoa tuon Neuvostoliiton luhistumistrendin olleen selvästi näkyvissä. Olihan tilanne esimerkiksi sellainen, että kun Neuvostoliitto ei käsittämättömästi enää ollutkaan viljan suhteen omavarainen, se joutui 1980-luvun jälkipuoliskolla ostamaan viljaa, mutta oli tilanteita, joissa ei ollut rahaa viljan kuljettamiseen”, sanoi Aho.

”WTC-torneihin kohdistunut hyökkäyskin oli shokki. Sitä oli vaikea ymmärtää, mutta myöhemmin on voitu loogisesti päätellä, että jotain tällaista hirvittävän suurta saattoi hyvinkin olla
tulossa”, sanoi Aho.

Yhden esimerkin Aho otti talouselämästä: ”Eastman Kodak keksi elektronisesti toimivan kameran, mutta jätti sen ottamatta tuotantoon, koska se ei olisi ollut edullista valokuvausfilmien tuotannon kannalta. Muut ottivat ja 2012 Kodak hakeutui velkasaneeraukseen. Trendiä oli tulkittu väärin.
Eli aivan täydellisiä yllätyksiä ei tapahdu.”

USA, KIINA,
VENÄJÄ JA ÖLJY

Samana vuonna 2012 Harvardin yliopistossa ennustettiin, että Yhdysvallat ei kohta enää tarvitse Lähi-idän öljyä. Ei oikein uskottu, mutta tämä on jo tosiasia. Harvardin kuviotkin tunteva Aho sanoi, että USA pystyy nyt tyydyttämään oman öljyntarpeensa
kotimaisella tuotannollaan + Etelä-Amerikan tuotannolla. Nimenomaan tässä mielessä Lähi-itä ei enää ole Yhdysvalloille tärkeä.

”Viime vuonna öljynkulutus kasvoi maailmassa vain 0,6 prosenttia. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että maksimaalinen kulutus alkaa olla saavutettu”, sanoi Aho.

Venäjän kannalta tämä on kriittinen kysymys. Iso trendi on, että öljynkulutuksen väheneminen johtaa Venäjän taloudessa ongelmiin.
On ajan kysymys, milloin ongelma laukeaa syliin, koska Venäjän ulkomaanviennistä valtaosa on öljyä ja kaasua.

”Jos Venäjä haluaa selvitä tästä ongelmasta, sen on pakko modernisoitua. Tässä sen on tukeuduttava Eurooppaan, sillä Yhdysvallat ja Kiina eivät ole Venäjälle realistisia vaihtoehtoja, vaikka Venäjä nyt lähestyykin voimakkaasti Kiinaa. Sekä Venäjän että EU:n on kuitenkin katsottava peiliin ja peilin taaksekin”, sanoi Aho.

Venäjän ja Kiinan lähentymistä Aho pani konkreettisiin puitteisiin: ”Vuonna 2012 Venäjän ulkomaankauppaa tapahtui Kiinan kanssa 83 miljardin dollarin edestä, viime vuonna summa oli vähän yli 100 miljardia. Kehitys ei siis ole ollut kovin nopeaa. Viennistä Kiinaan on öljyn ja kaasun osuus 78 prosenttia, joten kuvio ei ole kestävä. Euroopan kanssa vastaava summa oli viime vuonna noin 300 miljardia euroa.”

Venäjän modernisoinnin kannalta hankala asia on, että sen talous on edelleen liian voimakkaasti valtiopainotteinen. Yllättävää on, että yksityisen pk-sektorin osuus taloudessa ei ole kasvanut siitä, mikä se 1990-luvun alussa oli.

Yhdysvaltojen näkövinkkelistä tilanne on Venäjän kannalta huono. Aho lainasi taas näkemyksiä Harvardista: ”Yhdysvaltojen kiinnostuksenkohteiden kärjessä ovat ensin Kiina, sitten Kiina ja vielä kolmanneksikin Kiina. Tämän jälkeen tulee ensin tyhjää ja sitten EU, taas tyhjää ja ehkä sitten Venäjä, mutta Venäjä pääasiassa vain siksi, että Venäjällä on ydinase.”

Taas trendi: kuka olisi 40 vuotta sitten osannut ennustaa, että Kiinasta tulee USA:n pääkumppani?

Esko Aho on näköalapaikoilla, hän on Venäjän suurimman pankin Sperbankin hallituksen jäsen ja Yhdysvaltain suurimman pankin JP Morgan Chasen vanhempi neuvonantaja. Tilannetta hyvin kuvaavaa tässäkin: maailman suurimpien pankkien listalla on ensin neljä kiinalaista pankkia ja viidentenä tulee JP Morgan.

KOILLISVÄYLÄN
VALOKAAPELI


Esko Aho on valtion enemmistöomistaman Cinia Oy:n hallituksen puheenjohtaja. Cinia on alustavasti mukana hankkeessa, jolla on tarkoitus yhdistää Eurooppa ja Aasia valokaapelilla. Se on suunniteltu laskettavaksi merenpohjaan Koilli
sväylälle. Kaapeli lähtisi Kiinasta, menisi Japanin kautta Beringin salmen läpi Barentsinmerelle ja ”nousisi maihin” Kirkkoniemessä, josta jatkaisi Suomeen. Yksi kaapelinhaara laskeutuisi Venäjän rannikolla ehkä Muurmanskissa.

Tämä arktinen kaapeli nostaisi Suomea edelleen kohti kärkeä eurooppalaisessa digitaalisessa infrastruktuurissa.
Se integroitaisiin Suomessa vuonna 2016 valmistuneeseen Cinian nopeaan Itämeren merikaapeliyhteyteen (C-Lion 1), joka tällä hetkellä yhdistää Suomen Euroopan isoihin datakeskittymiin Frankfurtissa, Lontoossa ja Amsterdamissa. Asiasta on kiinnostunut myös Kiinan valtion omistama operaattori China Mobile. Venäjällä on Cinian kanssa tehnyt aiesopimuksen iso Megafon-yhtiö.

Aho kysyi paikalla olleelta Helsinki Shipyardin toimitusjohtajalta
Carl-Gustaf Rotkirchiltä, kauanko yli 10 000 kilometriä pitkän kaapelin laskeminen Koillisväylälle kestäisi. ”Ehkä 3-4 kuukautta”, vastasi Rotkirch.

”No niin, siitä sitten kahta kaapelilaivaa rakentamaan, että voidaan aloittaa työt molemmista päistä”, sanoi Aho.

(Tilaisuuden telakalla järjestivät Helsinki Shipyard Oy ja Suomi-Venäjä-seuran Ruoholahden osasto.)

kari.naskinen@gmail.com

tiistai 7. tammikuuta 2020

Häiden jälkeen uudelleen

Jos on nähnyt tanskalaisen elokuvan Häiden jälkeen (2006), on joko tylsää katsoa samasta käsikirjoituksesta Hollywoodissa tehty elokuva tai sitten on kiinnostavaa tehdä vertailuja. Tanskalainen elokuva tuli vähän aikaa sitten televisiostakin. Ettei aivan mene sekaisin, niin uuden elokuvan nimi on Suomessakin englanniksi After the Wedding. Vaikka mitäpä tuosta, onhan Tuntematon sotilaskin tehty jo kolme kertaa.

Sen verran oli
Susan Bierin alkuperäistä käsikirjoitusta nyt muutettu, että elokuvan ohjannutkinBart Freundlich oli vaihtanut päähenkilöt miehistä naisiksi. Tämä vaihdos ei vaikuta elokuvan sisältöön, joka on ankara moraalinen paini isojen valintojen tekemisestä.

Isabel on omistanut elämänsä työskentelyyn orpokodissa Kalkutan slummissa. Sinne hän on paennut tehtyään elämässään 20 vuotta sitten epäonnistuneita ratkaisuja New Yorkissa. Sitten tulee yllättävä tieto, että New Yorkista on löytynyt mahdollinen rahoittaja taloudellisissa vaikeuksissa olevalle orpokodille. Isabelin on matkustettava New Yorkiin, jossa odottaa yllätys. Multimiljonääri Theresan perheessä on tytär, joka on hänen miehensä Oscarin. Isabel ja Oscar ovat aikoinaan lapsen saaneet, mutta päättäneet antaa vauvan adoptoitavaksi. Isabel on häipynyt sairaalasta, mutta Oscar on päättänyt sittenkin pitää lapsen.

Kun eteen tulee yksi muukin yllätys, joutuu Isabel niihin ratkaisuihin, joihin on vaikea löytää ainoaa ja oikeaa. Vaikea ratkaista nyt sekin, kumpi näistä elokuvista toimii paremmin. Molemmat hyviä.

Amerikkalaisessa elokuvassa korostetaan enemmän niitä eroja, joita on Kalkutan slummin ja Theresan elämänpiirin välillä. Kun Isabel saapuu New Yorkiin, on Theresa varannut hänelle luksushotellista 90 neliön sviitin, jossa on 60 neliön parveke. Yhden yön hinnalla saisi varmaan kuukauden ylläpitokustannukset orpokodille. Oscar on taiteilija, jonka vääntelemistä rautalankahäkkyröistä maksetaan miljoonia.

Elokuvan nimi tulee siitä, että Isabelin saavuttua on hänen tyttärensä häät, joihin myös Isabel kutsutaan. Isabel ei tätä yhteyttä vielä tiedä, mutta siitä se alkaa, kun Isabel vähän myöhässä paikalle tullessaan huomaa, että tyttären isä on Oscar, tuttu kamu kahden vuosikymmenen takaa.

Isabelia näyttelee Michelle Williams, joka tietenkin on nyt täydellisessä hämmennyksen tilassa. Jopa niin täydellisessä, että rooli ei vaikuta aivan todenmukaiselta. Kyllä tunteiden luulisi vellovan hurjemmin kuin viileällä Isabelilla, jonka elämä on yhtäkkiä heittänyt häränpyllyä. Avioparia esittävät taitava Julianne Moore ja pökkelömäinen Billy Crudup. No niin, tässä se ero tulikin: tanskalaisessa elokuvassa näytteleminen on parempaa - Mads Mikkelsen, Rolf Lassgård, Sidse Babett Knudsen.



kari.naskinen@gmail.com

maanantai 6. tammikuuta 2020

Pohjoismaisen liittoutumisen esti ensin Saksa, sitten Neuvostoliitto

Kuten television Koivisto-ohjelma palautti mieliin, oli Nordek-hankkeen kaatuminen Mauno Koiviston suurin takaisku. Koivisto piti pohjoismaisen talousalueen muodostamista tärkeänä taloudellisen kehityksen kannalta, ja sosiaalidemokraattien tapaan pohjoismainen yhteistyö merkitsi hänelle enemmän kuin muille keskeisessä asemassa oleville poliitikoille. Koivisto oli tuolloin pääministerinä. Nordek jäi kuitenkin syntymättä, koska Neuvostoliitto oli jyrkästi sitä vastaan. Tasavallan presidentti Urho Kekkonen seurasi Koiviston ponnisteluja taustalta ja tuki niitä niin kauan kuin Neuvostoliitto ei asettunut tiukasti vastustamaan.

Neuvostoliitto ei ollut ensimmäinen este pohjoismaiden liittoutumiselle. Jo talvisodan kestäessä oli suunnitelmia pohjoismaisen puolustusliiton perustamisesta, mutta tilanne muuttui keväämmällä. Kun vahva natsi-Saksa oli hyökännyt Norjaan ja Tanskaan, ei Ruotsilla enää ollut kiinnostusta asettua yhteisrintamaan Saksaa vastaan.

Vielä syksyllä 1940 liittoutumisasia oli tästä huolimatta esillä, mutta Saksan suurvalta-aseman voimistuttua katsottiin Suomessa parhaaksi luopua siitä. Suomi tulkitsi asian niin, että liittohanke olisi ollut hyväksyttävissä vain, jos Saksalta saataisiin sille siunaus. Viimeistään asia tuli selväksi, kun Suomen Berliinin-lähettiläänä toiminut T.M. Kivimäki kävi Saksan ulkoministeriön valtiosihteerin Ernst von Weizsäckerin luona Wilhelmstrassella kysymässä neuvoa 29.10.1940.

Pitkän linjan diplomaatti, valt. tri Markku Reimaa on kirjoittanut näistä vaiheista kirjassaan Pohjoismaisia yhteyksiä. Saksan vallan varjossa 1940-44 (Docendo, 2015). Eikä Suomi ollut edes varjossa, vaan kirkkaasti näkyvillä. Suomi päätti taistella Saksan rinnalla talvisodan vääryyksien korjaamiseksi ja Suomi oli valmis mukautumaan Saksan johtamaan järjestelmään.

Ennen kuin Suomi lähti Saksan kelkkaan, oli nimenomaan Ruotsi ollut aktiivinen. Eivät kaikki, mutta esimerkiksi pääministeri Per Albin Hansson ja puolustusministeri Christian Günther olivat voimakkaasti pohjoismaisen integraation kannalla. Suomen ulkoministeri Väinö Tanner oli tästä tietoinen.

Saksan voittokulun jatkuessa Ruotsi kuitenkin alkoi pelätä, että sille käy samoin kuin Tanskalle ja Norjalle, joten Ruotsi alkoi havitella yhteistyötä enemmän Neuvostoliiton kanssa, kuten Reimaa kirjoittaa. Tämä tietenkin loitonsi Ruotsia Suomesta, eikä pohjoismaiselle liitolle enää ollut mahdollisuutta.

Hanssonin hallitus kyllä ymmärsi, miten Suomi joutui luovimaan ahtaassa pakkoraossa Saksan ja Neuvostoliiton välissä, mutta yleinen mielipide varsinkin vasemmiston keskuudessa kiteytyi historioitsija Alf W. Johanssonin sanoihin: ”Mieluummin Norjan puolesta ja Suomea vastaan.”

Lopulta Ruotsi selvisi ehjin nahoin. Kaupankäynti Saksan kanssa mahdollisti elintason säilyttämisen sota-ajan rajoituksista huolimatta. Sotien jälkeen Ruotsin ja Suomen suhteet olivat tulehtuneet.

KEKKONEN SAI
ANTEEKSI PUHEENSA


Koska tähänkin juttuun pitää saada Urho Kekkonen, niin tehdään se ulkoministeriön poliittisen osaston päällikön Aaro Pakaslahden kautta. Tästä ”Kekkosen kuiskaajastakin” Markku Reimaa on tehnyt kirjan. Kolmantena lenkkinä tuossa kaveruspiirissä oli Lapin läänin maaherra Kaarlo Hillilä, Kekkosen huonetoveri opiskeluaikoina.

Talvisodan rauhasta päätettäessä kansanedustaja Kekkonen ja Pakaslahti vastustivat sitä. Eduskunta päätti rauhansopimuksesta 15.3.1940 klo 19.30 alkaneessa kokouksessa ja Kekkonen oli tiukkana:

”Olisi syytä nyt välttää alistumisen filosofian opettamista kansalle rauhanteon puolusteluna. Jos sellainen filosofia tulee valtion ja kansan viralliseksi filosofiaksi, on murrettu itsenäisyystahdon henkinen pystyssäpitäjä. Minun kantani on ollut se, että Moskovan sanelemaan rauhaan ei voida mennä, vaan riippumattomuustaistelua on jatkettava. Tämä rauha ei vastaa käydyn sodan kulkua.”

Päälle päätteeksi Kekkonen vielä sanoi kuullensa ”erään vanhan vaimon” tiuskaisseen, että mieluummin sata pommitusta kuin tuollainen rauha.

Tästä periaatteellisesta kannastaan huolimatta Kekkonenkin äänesti hallituksen esittämän rauhansopimuksen hyväksymisen puolesta, koska se oli joka tapauksessa ainoa realistinen vaihtoehto. Eikä Kekkonen tietenkään voinut tässä asiassa myöskään mennä IKL:n kelkkaan. Tuskin Kekkosesta oli presidenttiäkään tullut, jos olisi toisin äänestänyt. Äänestyksessä rauhanteko voitti 145 - 3 (9 tyhjää, 42 poissa).

Myöhemmin J.K. Paasikivi antoi tuon mielenilmaisun anteeksi Kekkoselle, mutta ei Pakaslahdelle, josta Paasikivi sanoi sotasyyllisyysasioita pohtiessaan, että ”Pakaslahti olisi joutanut hirtettäväksi”.

Kekkosen tultua Paasikiven jälkeen presidentiksi otti UKK vanhan kaverinsa Pakaslahden suojelukseensa ja natsiystävälliseksi leimattu Pakaslahti pääsi suurlähetystöuralle kaukaisiin maihin.

kari.naskinen@gmail.com

sunnuntai 5. tammikuuta 2020

Vuoden parhaat ja kauneimmat

Kuva on elokuvasta Fabiennen muistelmat, joka ei vuoden 2019 elokuvien joukossa korkealle noussut. Ennemminkin se on pettymys siihen nähden, että elokuvan ohjannut japanilainen Hirokazu Kore-eda oli Suomessakin jo päästy tuntemaan laadun tekijänä. Hänen 2013-18 ohjaamansa Isänsä poika, Siskokset ja Shoplifters ovat lähes sosiologisia tutkielmia perheyhteyden ongelmista, joihin oleellisena osana vaikuttaa puhumisen vaikeus. Yhdestä ongelmasta on kysymys Kore-edan nyt Ranskassa tekemässä elokuvassakin, mutta ote on heppoisen komediallinen ja välillä mennään farssinkin puolelle.

Fabienne Dangeville on yli 70-vuotias filmitähti, jonka elämänpiiriin Pariisissa ei varsinaisesti kuulu muita kuin hän itse. Kaikki muut ovat ilmaa. Hänen asioidenhoitajanaan 40 vuotta toimineen miehen lapsenlapsistakaan hän ei tiedä mitään, eikä syynä ole muistisairaus, vaan egoismi ja narsismi.

Nyt
Fabiennesta on tehty elämäkertakirja, jossa hän sanoo ensimmäisen miehensäkin kuolleen, ja pihallaan elelevän kilpikonnan Fabienne on nimittänyt miestään halveksien Pierreksi. Ei Pierre kuitenkaan kuollut ole, vaan tulee Fabiennea onnittelemaan kirjasta.

Fabiennea näyttelee
Catherine Deneuve. New Yorkista on tullut tyttären perhe, tytärtä esittää ranskalaisen elokuvan seuraavan sukupolven suurin tähti Juliette Binoche ja hänen miestään nuoren Pekka Rädyn näköinen Ethan Hawke. Kun tytär on ensimmäisenä yönä lukenut kirjaa, hän on löytänyt siitä koko joukon valheita. Kirjan nimi on La Verité (Totuus), mutta kirja onkin pelkkää puppua. Siitä tämä sitten alkaa, puhetta, puhetta ja puhetta niin kuin ranskalaisissa elokuvissa kliseen mukaan aina on liikaa.

Fabienne tekee edelleen elokuvia, mutta vaikeaa on, kun kukaan muu ei osaa näytellä. Eikä ole koskaan osannutkaan. Kun joku mainitsee muiden näyttelijöiden nimiä, Fabienne heilauttaa vähän päätään, että ai jaa, mikähän sekin luulee olevansa.
Väheksyvän hymähdyksen saa myös Brigitte Bardot, joka muuten 1960 oli pääosassa Henri-Georges Clouzotin elokuvassa La Verité.

Kyllähän elokuvan katsoo erinomaisten näyttelijöiden ansiosta, mutta sisältö on niin nopeasti käsitelty, että pitkästyy. Catherine Deneuvesta minulle palautuu aina mieleen henkilökohtainen anekdootti lomamatkasta Pariisiin. Lähdin sieltä junalla Cherbourgiin ostaakseni Cherbourgin sateenvarjon, mutta yli kymmenessä kaupassa ja kahdella bensa-asemalla käytyäni en sateenvarjoa Cherbourgista saanut.

VUODEN 2019
PARHAAT ELOKUVAT


1. Todd Phillips: Jokeri
2. Quentin Tarantino: Once upon a Time in… Hollywood
3. Martin Scorsese: The Irishman
4. Rax Rinnekangas: Once Upon a Time in Sad Hill
5. Fernando Meirelles: Kaksi paavia
6. Yorgos Lanthimos: The Favourite
7. Sebástian Lelio: Gloria Bell
8. Ken Loach: Kiitos tilauksestasi
9. James Mangold: Le Mans 66 – Täydellä teholla
10. Robert Schwentke: Kapteeni

2010-LUVUN PARHAAT

1. Jean-Luc Godard: Adieu au langage (2014)
2. Lars von Trier: Melancholia (2011)
3. Todd Phillips: Jokeri (2019)
4. Quentin Tarantino: Once upon a Time in… Hollywood (2019)
5. Terrence Malick: To the Wonder (2012)
6. Pawel Pawlikowski: Ida (2013)
7. Andrei Zvagintsev: Leviathan (2014)
8. Edgar Reitz: Kotiseutu – kaipauksen vuodet (2013)
9. Timo Koivusalo: Täällä Pohjantähden alla, osa 2 (2010)
10. Nikita Mihalkov: Auringon polttama -trilogian osat 2 ja 3 (2010-11)

KAUNEIMMAT
(AAKKOSJÄRJESTYS)


Vittoria Belvedere
Nathalie Emmanuel
Anne Hathaway
Keira Knightley
Krista Kosonen
Rachelle Lefevre
Natalie Portman
Yuval Scharf
Adriana Ugarte
Rachel Weisz


Tuossa edellä kriteereinä ovat kauneus, söpöys, persoonallisuus ja eroottisuus. Kun näihin lisätään hyvä säilyvyys, saadaan kymmenen muuta:

Kim Basinger
Senta Berger
Juliette Binoche
Maria Bonnevie
Catherine Deneuve
Sidse Babett Knudsen

Cristina de Inza
Paula Prentiss
Satu Silvo
Naomi Watts


kari.naskinen@gmail.com