tiistai 1. joulukuuta 2020

D.F. Wallacen tennisesseiden kääntäminen alkanut

Loppuvuoden iso kirjallinen tapaus Suomessa on ollut David Foster Wallacen (1962 - 2008) Päättymättömän riemun ilmestyminen suomeksi. Eilen suomentaja Tero Valkonen (kuvassa oik.) kertoi valtavasta työstään Helsingin yliopistossa, josta tilaisuus välitettiin suoratoistona. Samalla hän paljasti, että on juuri aloittanut Wallacen tennisesseekirjan String Theoryn suomentamisen ja arvioi sen ilmestyvän syksyllä 2021. Yliopiston entisten oppilaiden yhdistyksen järjestämässä tilaisuudessa Valkosta haastatteli kirjankustantaja Touko Siltala.

Wallace oli nuorena lahjakas tenniksenpelaaja. Hän menestyi juniorisarjoissa hyvin, ja Valkonen sanoi tämän perustuneen etenkin matemaattiseen osaamiseen: ”Wallace oli hyvä varsinkin silloin, kun tuuliolot olivat hankalat. Wallace osasi laskea tuulen vaikutuksen pallon lentoon.”


Tämä tulee hyvin esille myös
Päättymättömän riemun tenniskohdissa. Wallace korostaa monta kertaa koholyöntien merkitystä. Kun lyödään takarajalta keskemmälle kenttää tulleen vastustajan yli, on osattava ottaa tuuli huomioon, ettei pallo mene takarajan yli tai vastatuulessa tule liian nopeasti alas. Tyynellä säällä Wallace itse ei pärjännyt yhtä hyvin. Pelaajauransa jälkeen hän valmensi nuoria pelaajia 8-9 kesänä. Wallacen oma suosikkipelaaja oli Roger Federer.

Valkonen sanoi, että kolme asiaa oli Wallacelle tärkeitä: ”Ensin oli tennis ja sitten tuli televisio, jota hän jaksoi katsoa paljon.
Wallace oli superälykkö, mutta silti hän saattoi katsoa kahdeksankin tuntia yhteen soittoon televisiota ja sen kaikkein triviaaleimpia ohjelmia, alkaen halvoista saippuasarjoista. Hänen tv-estetiikkansa olikin laajaa ja korkeatasoista. Tähän populaarikulttuurin analysointiin liittyi sekin, että Wallace löysi myös countrymusiikin, joka on musiikinlajeista veltointa, mutta Wallace näki siinä käsiteltävän elämän tärkeimpiä asioita.”

Minulle tulee tästä mieleen yhteiskuntatieteiden tohtori
Markku Koski, laaja-alainen kulttuuriesseisti, joka taitaa olla Suomen johtava populaarikulttuurin tutkija. Väitöskirjansa hän teki televisiosta ja politiikasta.

Takaisin Wallaceen. Kolmas hänen elämäänsä vaikuttanut iso asia olivat huumeet. Ne johtivat kuitenkin tuhoon, ensin moniin masennuskausiin, niistä AA-kerhojen kautta takaisin elämään, mutta lopulta itsemurhaan.

”Wallace oli superälykkö. Yliopistossa hän teki pro gradu -
työstään 400-sivuisen romaanin, vaikka nämä opinnäytteet normaalisti olivat sellaisia 50-sivuisia. Wallacen gradun aiheena oli luova kirjoittaminen”, kertoi Valkonen.

Päättymätön riemu (Infinite Jest) ilmestyi Yhdysvalloissa 1996. Mistä se kertoo, Tero Valkonen?

1. Se on perhetarina eri sukupolvista.
2. Kertomus erinomaisuudentavoittelusta, viitekehyksenä tennis.
3. Riippuvuuksista (huumeet).
4. Viihteestä, joka hävittää alleen kaiken muun.
5. Kirja on myös poliittinen satiiri.

”Se on kuin iso palapeli. Siinä on yksittäisiä palasia, jotka ovat äärimmäisen mielenkiintoisia, ja kaikki palat loksahtavat lopulta myös omille paikoilleen. Yksi elementti on huumori, jonka avulla tragedian ja komedian liitosta tulee poikkeuksellisen saumaton”, sanoi Valkonen.

Oman sektorinsa romaanissa muodostaa kieli. Kääntäjälle se oli kova paikka, koska Wallacen kielen kääntäminen jollekin muulle kielelle ei onnistu tuosta vain sanoja peräkkäin panemalla. Wallacen sanavarasto ja kielentaju oli
vat niin laajoja ja erikoisiakin, että Valkonen joutui kehittelemään omatekoisia sanoja suomennokseenkin. Esimerkkinä hän mainitsi, että lähes suora käännös yhdestä Wallacen omaperäisestä sanasta olisi ollut ”karahti”, mutta kun sen asiayhteys liittyi huumeidenkäyttöön, Valkonen vaihtoi sanaksi ”kamahti” - huumeidenkäyttäjille kama on tuttu termi.

Valkonen ennusti, että Wallacen tyyli ja kieli tulevat vaikuttamaan suomalaiseenkin kirjallisuuteen. Tai ehkä on jo vaikuttanutkin, sillä Valkonen mainitsi tässä yhteydessä
Miki Liukkosen O:n (WSOY, 2017).

”Tulee mieleen toiselta alalta trumpetisti
Mile Davis. Pitipä hänen soitostaan tai ei, niin kyllä hänen tyylinsä on jazziin vaikuttanut”, sanoi Valkonen.

Kun luin Infinite Jestin ensimmäisen kerran 1998, se oli järkytys. Wallacen teksti oli aivan omanlaistaan. Wallace oli oikeastaan luonut uuden kirjallisuudenlajin. Olen kääntänyt noin 20 Margaret Atwoodin runoa, mutta Wallace oli aivan jotain muuta. Luin kirjan uudelleen ja myöhemmin vielä osia siitä, ja se tuli minulle tutummaksi kuin mikään toinen kirja. Kun sitten aloin suomentaa kirjaa, hyydyin noin 300 sivun kohdalla. Pidin pari kuukautta taukoa, ennen kuin jatkoin”, kertoi Valkonen.

kari.naskinen@gmail.com

maanantai 30. marraskuuta 2020

Elokuvan uusi aalto pyyhkäisi Moskovaakin

Ranskalaisen elokuvan uusi aalto alkoi 1950-60-lukujen vaihteessa. Se heijastui nopeasti muuallekin, niin Suomeen kuin Neuvostoliittoonkiin, jossa noihin aikoihin vallitsi poliittisesti hieman helpompi ”suojasää”. Georgij Danelijan ohjaama Romanssi Moskovassa (1964) on Mosfilmin elokuvista ehkä lähimpänä uuden aallon tunnetuksi tekemää ilmaisua. Kevyt kertomus nuoresta, hapuilevasta rakkaudesta, eikä yhtään kohtausta studiolla kuvattuna. Ollaan koko ajan kaupungin vilinässä, välillä metrossa, välillä GUM-tavaratalossa. Elokuvan suomalaista nimeä paremmin sitä kuvaakin alkuperäinen nimi Ja šagaju po Moskve (Kävelen ympäri Moskovaa).


Tämä elokuva on runoelma nuoruudesta, rakkaudesta, sateesta ja Moskovasta, runoelma hyvyydestä, jossa on jotain miltei sadunomaista”, sanoi Danelija, joka myöhemmin toimi Mosfilmin elokuvastudion johdossa.

Elokuva esitetiin
1964 Cannesin elokuvajuhlilla, jonka tuomaristo antoi silloin 33-vuotiaalle Danelijalle kunniamaininnan nuorten elokuvantekijöiden keskuudessa. Cannesin Kultaisen Palmun voitti Jacques Demyn Cherbourgin sateenvarjot, ja nämä kaksi elokuvaa muistuttavat kyllä yllättävän paljon toisiaan. Samana vuonna kuvaaja Vadim Jusov palkittiin Milanon elokuvajuhlilla.

Sateenvarjoja tarvitaan Moskovassakin, mutta yhtä paljon ei lauleta kuin Cherbourgissa, vaikka laulattaakin. Elokuvan lopussa Nikita Mihalkov (kuvassa oik.) joka tapauksessa laulaa metron liukuportaissa iskelmän Kävelen Moskovassa. Vuonna 2016 Mihalkov esitti saman laulun Moskovan päivän juhlassa Punaisella torilla ja taustalle heijastettiin kuvia elokuvasta. Katsomossa olivat myös Vladimir Putin ja Dmitri Medvedev.

Yhdessä kohtauksessa puistossa nuoria vastaan tuleva mies viheltelee tuttua melodiaa Tuulella ei ole ystävää, joka alunperin on kaksi vuotta vanhemmasta elokuvasta Matka satamaan. Suomessa laulun levytti ensin Tapio Rautavaara nimellä Hiljainen satama (1963), mutta suositummaksi se tuli samana vuonna Heikki Aarvan laulamana ja nimellä Tuulella ei ole ystävää (uusi sanoitus Erik Lindströmin).

Neuvostoelokuvan kannalta merkittävä tekijä elokuvassa on Nikita Mihalkov, jolle tässä elokuvassa oli ensimmäinen iso rooli. Hän oli tuolloin 18-vuotias, ja Mihalkovin urasta yhdeksi Neuvostoliiton - Venäjän suurimmaksi tähdeksi kirjoitinkin jo 30.9.2020. Mihalkovin esittämä Nikolai on töissä metrotyömaalla, tuntee Moskovan kuin omat taskunsa, järjestelee asioita parhain päin ja auttaa kavereitaan Sashaa ja runoilijaksi haluavaa Volodjaa, joka on tullut Moskovaan tapaamaan erästä tunnettua runoilijaa saadakseen tältä neuvoja.

Runoilijan kotiin löydetäänkin, runoilija ei ole
siellä, mutta lattioita kiillottamassa oleva mies esittäytyy runoilijaksi ja antaa omia neuvojaan Volodjalle. Yhdessä kohtauksessa Nikolai ja Sasha auttavat taksikuskia, joka ei ymmärrä, mihin japanilainen turisti haluaisi mennä. Japanilainen osaa englantia ja koska pojat ovat magnetofonilta oppineet neljä tai viisi sanaa englantia, niin selviäähän se, että Tretjakovin galleriaan pitäisi päästä. Sitten sitä romanssia: GUM:n levyosastolla Nikolai ja Volodja tapaavat söpön Alenjan, joten treffithän pitää tehdä. Eivät Nikolai ja Volodja aivan Jules ja Jim ole, mutta samanlaista herkkyyttä ja suurta tulevaisuudenuskoa kuin Francois Truffautilla kaksi vuotta aiemmin. Mukava elokuva, kestää tunnin ja vartin. Moskova on kuvissa parhaimmillaan. Mosset, Pobedat, Volgat ja Jaltat täyttävät isot kadut.

kari.naskinen@gmail.com

sunnuntai 29. marraskuuta 2020

Ennen soitettiin nuoteista, nyt heinistä

Otsikon sanonta on Savonlinnan oopperajuhlien orkesterimuusikoiden keksimä kesällä 1989, jolloin Olavinlinnassa esitettiin Paavo Heinisen moderni ooppera Veitsi. Se on ollut ainoa oopperaesitys, jossa olen pimahtanut; ensimmäisen näytöksen jälkeen ennen kuin yleisö etsi aloitti aplodeerauksensa huusin paikaltani niin lujaa kuin jaksoin: ”paskaa, täyttä paskaa”. Nyt luin esseekokoelmakirjasta Puolesta ja vastaan (Athanor, 2020), että täsmälleen samaa mieltä oli Turun Sanomien silloinen päätoimittaja Jarmo Virmavirta.


Virmavirta on pannut kirjaan Turun Sanomissa julkaisemansa jutun, jossa hän oli kirjoittanut: ”Veitsi-oopperan musiikki oli aikamoista kakofoniaa. Siinä Olavinlinnan kattorakennelmien lepatus tuulessa ei haitannut mitään. Arvelen, että yritys opettaa tämän lajin uutta musiikkia suomalaisille tuottaa enemmän oopperan vihollisia kuin ystäviä.” (TS 13.8.1989)

Kriitikot
tietenkin ylistivät, kun tarinatekstinkin oli tehnyt arvostettu kirjailija Veijo Meri ja kapellimestarina oli Ulf Söderblom. Veitsi oli peräti Savonlinnan kaupungin tilaama juhlaooppera 350 vuotta silloin täyttäneelle kaupungille. Kaupunki oli järjestänyt kutsukilpailun Imatran Voima Oy:n ja Neste Oy:n rahoittamana Heiniselle, Kalevi Aholle ja Einojuhani Rautavaaralle.

Olin silloin täsmälleen samaa mieltä kuin Virmavirta: ”Veitsen libretto, oopperan juoni ja teksti, on lähinnä toisen luokan ajanvietelukemiston tasoa, tavallisen yksinkertaistettu, mitätön tarina kohtalaisen sekavassa muodossa. Tilaustyön väkinäinen kekseliäisyys näkyy Veijo Meren tekstissä. Lavastus ja oopperan ylöspano oli tavanomainen. Siihen pystyy hyvin keskitason somistaja, joka lavastaa liikkeiden näyteikkunoita.”

Virmavirta ei mölynnyt katsomossa, mutta teki Veitsestä sellaisen johtopäätöksen, ettei enää koskaan mene oopperaan. Täysin tämä ei ole pitänyt, sillä nyt hän sanoo edelleen käyneensä oopperoita katsomassa ja on kerran kärsinyt vielä Veitseäkin enemmän jossakin esityksessä Milanon La Scalassa. Savonlinnassa hän ei kuitenkaan enää Veitsen jälkeen ole käynyt.

En ottanut yhdestä täydellisestä epäonnistumisesta näin nokkiini, vaan tällä hetkellä tilastossani on 257 nähtyä oopperaesitystä. Veitsen väliajalta kuitenkin painuin suoraan Seurahuoneen baariin, mutta jo seuraavana iltana katsoin ja nautin Aidasta, jota soitettiin nuoteista eikä aidan seipäistä.

Tällaista tämä joskus on. Virmavirta kertoo nähneensä Savonlinnassa viisi vuotta ennen
Veitseä Aulis Sallisen ja Paavo Haavikon oopperan Kuningas lähtee Ranskaan. Senkin kriitikot kehuivat, mutta ”sekin täytyi viedä Lontooseen asti, ennen kuin joku arvostelija uskalsi sanoa, että tämähän on täysin käsittämätöntä”.

Tämän oopperan suhteen mielipiteemme kuitenkin poikkeavat, sillä Kuningas lähtee Ranskaan on omalla listallani toiseksi paras suomalainen ooppera. Paras on Sallisen Kullervo, joka sai kantaesityksensä Los Angelesin oopperassa 1992.

Tällä viikolla yritin internetistä löytää Veitsen musiikkia, kun en ole sitä 30 vuoteen kuullut. Mutta ei pihaustakaan. Niin surkea se on siis muidenkin mielestä, ettei sitä ole kannattanut mitenkään julkaista. Enkä tietenkään levyäkään löytänyt ostaakseni. On tällaisia varmaan paljon muitakin, mutta Veitsi oli kyllä lajinsa huippu. Siinä se kuitenkin muistuttaa oikeita oopperoita, että Savonlinnassa miespääroolissa ollut runoilija (Jorma Silvasti) teki lopussa isemurhan viiltämällä kaulavaltimonsa auki. Naispäähenkilö oli entinen mannekiini, muotitavaratalon myyjätär (Eeva-Liisa Saarinen).

kari.naskinen@gmail.com

lauantai 28. marraskuuta 2020

Aktivistit maailmalla pitävät Suomen yhteiskuntamallia ihanteena

Veikka Lahtinen, Joona-Hermanni Mäkinen,
Katja Boxberg

Näin Friedrich Engelsin syntymän 200-vuotispäivänä voi motoksi ottaa Harvardin poliittisen historian professorin Michael Sandersin äskettäisen lausunnon: "Vasemmistopuolueet ovat menettäneet kontaktin työläisiin. Niistä on tullut hyvin koulutettujen luokan puolueita. Sen sijaan äärioikeistolaiset puolueet saavat tukea työläisiltä, jotka aikaisemmin ovat äänestäneet vasemmistopuolueita.”

Tämä näkyy ja tuntuu nyt Suomessakin, jossa SDP:n kannattajia on siirtynyt Perussuomalaisten kelkkaan. Ilmiö on mielenkiintoinen, sillä sama imu käy Kokoomuksen kannattajien keskuudesta. Vasemmistoliitosta kuitenkaan ei tällaista loikkimista ilmeisesti tapahdu, vaan sieltä mennään vihreisiin. Demareita äänestäneet ovat kyllä tyytyväisiä työväenliikkeen sadassa vuodessa aikaansaamiin edistysaskeliin, mutta kun ne on hoidettu, kiinnitetään huomio ja toiveet nyt persujen ajamiin uusiin asioihin.

Suomessa tilanne on kuitenkin toistaiseksi
niin hyvin hallinnassa, että oikeistoradikalismi ei sittenkään ole kaikkein pahinta sorttia. Seurasin tällä viikolla netistä Turun taidemuseossa järjestett keskustelusarjaa vallasta ja taloudesta, jossa paremman maailman puolesta taisteleva tietokirjailija Joona-Hermanni Mäkinen sanoi aktivistien eri puolilla maailmaa pitävän Suomea mallimaana. Ennen tavoitteena oli Ruotsi, mutta nyt Suomen kaltainen yhteiskunta on ajanut Ruotsin ohi.

”Suomessa työväenliike on jäänyt seisomaan paikoilleen, mutta aktivistit kaukanakin maapallolla näkevät Suomessa nyt paljon erinomaisuutta. Lapsiköyhyyttä ei ole, tulonsiirtojärjestelmä on mahtava systeemi ja yhteiskunnallise
en nousuun on ihmisillä hyvät mahdollisuudet. Vaikka Suomessa on omat ongelmansa, niin kokonaisuudessaan Suomi mielletään järjestelmältään tavoiteltavaksi”, sanoi Mäkinen.

Joona-Hermanni Mäkinen on silti hahmotellut Antti Jauhiaisen kanssa Suomelle radikaalisti uutta suuntaa kirjassa Hyvinvointivaltion vastaisku (Like, 2017). Keskustelun aiheena oli liberalistisen kapitalismin kriisi, vaikka se ei siis meillä ole pahimmillaan. Toinen keskustelija oli Mäkisen hengenheimolainen Veikka Lahtinen, joka on käsittellyt yhteiskunnallisia liikkeitä ja kapitalismia kirjassa Mikä liberalismia vaivaa? (Kosmos, 2020) yhdessä kirjailija Pontus Purokurun kanssa.

Keskustelun vetäjänä oli toimittaja Katja Boxberg, joka on arvostellut Suomen politiikan konsensushenkisyyttä, valtiokeskeistä talouspolitiikkaa, jälkeenjäänyttä elinkeinorakennetta sekä maatalouden ja syrjäytyvien maakuntien yltiöpäistä tukemista.

Vaikka me Suomessa ollaan siis hyviä, niin uhkana on jo äärioikeistolaisen ideologian isompi läpimurto. Mitä jos Perussuomalaiset nousee seuraavissa eduskuntavaaleissa suurimmaksi puolueeksi? Tuoreimman gallupin mukaan se on SDP:tä jäljessä enää 0,9 prosenttiyksikköä!

Mäkinen ja Lahtinen sanoivat, että oikeistoliberalismi tunkee Suomessa esille esimerkiksi
Björn Wahlroosin ja Elina Lepomäen puheissa ja kirjoituksissa. Heidän edustamansa ihannemaailma olisi täydellistä yksilönvapautta, äärimmäistä kapitalismia, jossa päämääränä olisi varallisuuden kasvattaminen keinoilla millä hyvänsä. Tällaisessa järjestelmässä kaikki mitattaisiin rahassa, valtakin. Äärimmäisyyteen menevästä liberalismista käytetään Yhdysvalloissa termiä libertarismi, jolla tarkoitetaan kaiken julkishallinnon minimoimista

”Alkuperäinen
1600-1700-lukujen valistusaatteen liberalismi tarkoitti kyllä vapautta, mutta toisella tavalla kuin nyt, jolloin vapauden mittari on raha. Kun on rahaa, voi koronaakin karkuun lähteä helpommin kuin jos on köyhä”, sanoi Mäkinen. Omalle loistohuvilalle voi muuttaa vaikka kuinka pitkäksi aikaa tai voi lentää yksityiskoneella jonnekin maailmanääriin, jossa korona ei ole suurena uhkana. Toisaalta täältä ihannemaasta ei ole suurin hätä karkumatkalle, koska Suomessa ovat hallitus, THL ja kansalaiset hoitaneet viruksentorjunnan niin hyvin, että parempaan ei ole päästy kuin joissakin pienissä saarivaltioissa. Myös bkt:n aleneminen koronakauden aikana on Suomessa ollut kaikkein pienintä.

Veikka Lahtinen mainitsi
Adam Smithinkin sieltä 300 vuoden takaa. Smith oli klassisen liberalismin merkittävä edustaja, joka ei kuitenkaan allekirjoittaisi nykyisten talousliberalismin kannattajien ajatuksia. Smith katsoi, että talous tarvitsee sääntelyä, jotta kilpailu pysyy rehellisesti vapaana.

Perussuomalaiset saattaa olla äärioikeistoliikkeistä yksi lievimpiä. Vertailuun voi ottaa vaikkapa
Saksan Vapaan demokraattisen puolueen (FDP), johon liittyi entisen Saksan kansallisdemokraattisen puolueen (NPD) jäseniä, kun sen toiminta loppui 1990. Toinen on Alternative für Deutschland (AfD), jonka johtaviin poliitikkoihin kuuluva Björn Höcke on vaatinut Saksan menneiden rikosten käsittelyn lopettamista eli ”muistelupoliittista täyskäännöstä”.

Frankfurtissa toimivan Sosiaalitutkimuksen instituutin empiirisessa tutkimuksessa on todettu, että fasismi on potentiaalisena voimavarana edelleen olemassa. Historioitsija Volker Weiss kirjoittaa tutkimuksen tuloksista, että ”ylhäältä päin tulevan kontrollin ja siihen liittyvien ärsykkeiden heikennyttyä fasistiset tendenssit palasivat nopeasti” (Näkökulmia oikeistoradikalismiin, Vastapaino 2020). Tutkimuksessa analysoitiin nimenomaan nuorten saksalaisten suhtautumista natsien diktatuuriin, syyllisyydentunteeseen ja demokratiaan.

Mutta mitähän Engelsin tuhkakasalle sinne Kanaalin rannalle kuuluu? Olkoon rauhassa, mutta otetaan tähän loppuun Chicagon yliopiston poliittisen tieteen apulaisprofessorin Chiara Cordellin kirjoitus Boston Review -lehden numerosta 24.11.2020, jota meille on suomentanut Karl Marx -seuran puheenjohtaja Vesa Oittinen: yksityistämispyrkimyksiä pitäisi vastustaa jo ihan periaatteesta, koska ne merkitsevät sivilisatorista taka-askelta, luisumista kohti sitä esivaltiollista tilaa, jota voi kutsua kaikkien sodaksi kaikkia vastaan. Kysymys ei tässä asiassa ole Suomessakaan tehokkuudesta ja tarkoituksenmukaisuudesta, vaan ideologisesta tavoitteesta.

Turun taidemuseossa pidetyn keskustelun seuraamisen lopetin myös ideologista syistä, kun siellä alettiin puhua kauramaidosta, nyhtökaurasta ja elokapinaliikkeen mielenosoitu
sten hyväksymisestä. Lisäksi Joona-Hermanni Mäkinen sanoi, ettei bensalitran verotuksen korottaminen 20 sentillä ole mistään kotoisin – ilmeisesti korotuksen pitäisi olla kaksi euroa.

kari.naskinen@gmail.com

perjantai 27. marraskuuta 2020

J.K. Paasikivi: Koski Hl., Lahti, Kerava, Helsinki

Ajoin Lahdesta valtatie 12:ta Kärkölään kääntyvään risteykseen, jotta sain valokuvan tähän juttuun J.K. Paasikiven syntymän 150-vuotispäiväksi. Siinä se on muistomerkki Huljalan kylässä, ja viereen on tehty pieni parkkipaikkakin vierailijoita varten.

Toistakymmentä vuotta sitten muistomerkkiin törmäsi rattijuoppokin 2,5 promillen kännissä. Vähän siihen tuli kolhujakin, mutta sitä vain ihmettelen, miten muistomerkkiin on voinut osua, kun se ei kuitenkaan aivan ajoradan vieressä ole.

Vuonna 1995 Koski Hl. muutti nimensä Hämeenkoskeksi, eikä sitä sen jälkeen vahingossakaan sekoitettu Koski Tl:ään, jossa nuo lisäkirjaimet tarkoittavat edelleen Turun ja Porin lääniä, vaikka läänejä ei enää olekaan.
Muutaman vuoden on Hämeenkoski kuulunut jo Hollolaan kuntaliitoksen myötä.

Juho Kusti syntyi, kun hänen vanhempansa
Johan ja Karoliina Hellstén olivat matkalla Tampereelta Lahteen. Matkalla piti sitten pysähtyä Huljalassa, jossa Karoliina ohjattiin Kulma-Seppälän mallassaunan isoon pirttiin ja siellä poika syntyi. Vauva kastettiin Kosken pappilassa, jossa nimeksi annettiin Johan Gustav. Puhekielessä siitä tuli Juho Kusti.

Muistomerkki Paasikiven syntymäpaikalle pystytettiin 1961. Samana vuonna valmistui Lahteen Veikko Leppäsen tekemä kokovartalopatsas, jonka paljasti Paasikiven presidenttiseuraaja Urho Kekkonen. Kun Paasikivi nuoruudessaan asui ja vaikutti paljon Lahdessa, hänestä on lisäksi Pentti Papinahon rintakuvaveistos (1967) Mukkulan kartanon puistossa sekä muistolaatat Lahden yhteiskoulun seinässä, entisen osuuspankkitalon seinässä Mariankatu 19:ssä ja Lahden kylän koulun seinässä Hollolankatu 9:ssä lähellä jäähallia. Nämä kaikki paikat liittyvät oleellisesti Paasikiveen. Lisäksi kaupungintalossa on Antti Favenin maalaama muotokuva Paasikivestä.

Keravallakin on Paasikivestä pronssinen rintakuvaveistos ison graniittilohkareen päällä (Veikko Leppäsen tekemä, 1974) ja Helsingissä on se kahden kivipaasin muodostama moderni taideteos eduskuntatalon luona (Harry Kivijärven tekemä, 1980). Keravalla siksi, että Paasikivellä oli siellä 160 hehtaarin maanviljelystila Jukolan kartano 1917-50.

Näköispatsas Lahteen syntyi sillä tavalla, että kun Juho Kusti ja
Alli-rouva olivat Lahdessa 1951 vihkimässä Paasikivenkatua, otti valokuvaaja Antero Nurminen presidentistä kuvan, jonka perusteella Leppänen teki veistoksen. Leppäsen tekemä on myös korkokuva LYK:n seinässä.

Aloitteen patsaan pystyttämisestä oli tehnyt kunnallisneuvos
K.T. Numminen jo Paasikiven eläessä, ja kaupunginjohtaja Olavi Kajala lähti hanketta ajamaan. Paasikivi itse ei kuitenkaan innostunut varsinkaan näköispatsaan tekemisestä, vaan hän olisi halunnut lapsuutensa kaupunkiin taiteellisen teoksen, joka olisi liittynyt hänen elämäntyöhönsä, olisi kuvannut idän ja lännen kohtauspaikkaa. Mieluisampi olisi Paasikivelle kai ollut se Helsinkiin tehty muistomerkki, jonka tarkoitusta ei tiedä, ellei lue tekstiä.

SEMINAARI
JA JUHLA

Juhlapäivänä 27.11.2020 klo 10 laskevat seppeleet Paasikiven haudalle Hietaniemessä tasavallan presidentti Sauli Niinistö, pääministeri Sanna Marin sekä Hämäläis-osakunnan ja Paasikivi-seuran edustajat. Klo 12 Paasikiven muistomerkillä puhuu Paasikivi-seuran puheenjohtaja Matti Vanhanen. Molemmissa tilaisuuksissa esiintyy Ylioppilaskunnan Laulajat.

Klo 13 alkaa Historian ystäväin liiton seminaari, joka näkyy suorana myös netissä www.historianyst.fi. Paasikivi oli iiton perustajajäsenen ja ensimmäinen puheenjohtaja. Seminaarissa suurlähettiläs Heikki Talvitie kertoo Paasikivestä historianystävänä, professori Vesa Vares Paasikiven suhteesta eduskuntaan ja professori Aura Korppi-Tommola kertoo Alli Paasikiven merkityksestään.

Paasikivi-seuran järjestämä juhlatilaisuus Helsingin kaupungintalossa on klo 17-19 ja sekin välitetään verkossa www.paasikivi-seura. Paneelikeskustelussa käsitellään Paasikiven ajattelun kehittymistä eri aikakausina ja sovellettuna nykyaikaan, keskustelijoina suurlähettiläs René Nyberg, apulaisprofessori Katri Pynnöniemi, professori Kimmo Rentola, kansanedustaja Erkki Tuomioja ja erikoislähettiläs Heikki Talvitie. Tilaisuuden juontaa kansanedustaja Wille Rydman.

PAASIKIVI LAHDESSA

Lahdessa järjestetään tänään opastettu kävelykierros alkaen Paasikiven patsaalta klo 14, oppaina Helli Jalas, Sinikka Koskinen ja Tuula Santala.

Lahden kaupunginmuseon nettisivuilla on historiatietoa Juho Kusti Paasikiven lapsuudesta ja nuoruudesta Lahdessa. Hänen äitinsä kuoltua 1875 Juho Kusti muutti isänsä kanssa Lahden kylään. Isä perusti kangaskaupan, jota jatkoi myös Lahden muututtua kauppalaksi. Liike oli Mariankadun ja Hämeenkadun kulmassa.


Isä
J. A. Hellstén kuoli 1884 ja Juho Kusti jäi täysin orvoksi. Hän joutui tätinsä Katherine Hagmanin hoiviin. Täti jatkoi veljensä liikkeen hoitoa, mutta jätti sen pian ja keskittyi omaan lyhyttavarakauppaansa. Sitä hän harjoitti sekä torilla että pienessä kivijalkamyymälässä Rautatienkadun ja Hämeenkadun kulmassa.


Juho Kusti Paasikivi osoittautui hyvin lahjakkaaksi nuorukaiseksi. Hän kävi kansakoulun Lahdessa ja sen jälkeen täti lähetti hänet Hämeenlinnan normaalilyseoon. Sielläkin hänen koulumenestyksensä oli erinomainen. Suomenmielisenä nuorukaisena hän suomensi nimensä jo 15-vuotiaana
ja Johan Gustaf Hellsténistä tuli Juho Kusti Paasikivi.

Lahdessa nuori Juho Kusti auttoi opintojensa ohessa tätiään kaupanhoidossa. "Hellsténin maisteri" oli aktiivisesti mukana myös eri hankkeissa ja yhdistyksissä. Hän järjesteli mielellään juhlia ja otti itse osaa ohjelmanumeroihin. Lahjakas nuorukainen oli pian kysytty juhlapuhujakin.
Ylioppilaaksi hän kirjoitti 1892, lakitieteen kandidaatin tutkinnon hän suoritti 1897 ja väitteli lakitieteen tohtoriksi 1901.

Paasikivi oli Lahden kaupunginhallituksen jäsen 1897-99. Hän puuhasi innokkaasti Lahden suuria kouluhankkeita, kansanopistoa ja yhteiskoulua. Erityisesti jälkimmäinen oli hänelle tärkeä. Paasikivi olikin LYK:n rakennustoimikunnassa ja sen jälkeen kannatusyhdistyksessä. Kun koulu 1896 aloitti toimintansa, otti Paasikivi hoitaakseen ensimmäisenä lukuvuonna laulunopettajan tehtävän. Omien sanojensa mukaan hän teki tämän enemmänkin kiinnostuksestaan koulussa opettaneeseen Anna Forsmaniin, josta tuli 1897 Paasikiven ensimmäinen puoliso. Päätyökseen Paasikivi istui käräjiä Hollolan tuomiokunnassa. Helsinkiin Paasikivi muutti 1898, eikä enää palannut asumaan Lahteen.

kari.naskinen@gmail.com

torstai 26. marraskuuta 2020

Charme Asserdal ja Valtteri Bottas

Nastolan historiakirjojen neljännessä osassa ollaan jo nykyajassa. Kuntaliitoskin on takana ja Nastola on osa Suomen Chicagoa, joskaan tuollaisista äänenpainoista ei Nastolassa pidetä. Filosofian ja valtiotieteiden maisteri Ville Eerola päättääkin kirjan eläinlääketieteen professorin Hakon Westermarckin toisenlaiseen kuvaukseen, hänen ensikosketukseensa Nastolaan, jonne hän oli muuttanut 15-vuotiaana koulupoikana vanhempiensa mukana: Westermarck oli elämänsä aikana nähnyt paljon kaunista ja mieleen painuvaa, Valamon luostarista Grand Canyoniin ja Kiinan muurista Sveitsin alpeille - ”mutta en koskaan unohda sitä henkeäsalpaavaa näkyä, joka avautui eteeni tullessani ensimmäistä kertaa Nastolan kirkonkylään. Se oli Suomen luontoa parhaimmillaan.”

Vielä itsenäistä Nastolaa edusti parhaimmillaan Suomen kansainvälisesti menestynein ravihevonen Charme Asserdal, jonka kotitalli oli Villähteellä. Tamman omistaja-valmentaja oli
Timo Eve, ohjastaja oli Heikki Korpi ja sitä hoiti Irmeli Lehtioksa. Kun hevonen lähti 1980 uuteen kotiinsa Länsi-Saksaan, sille luovutettiin loimi, jossa oli teksti ”Charme Asserdal 1978 Nastolan kunta”.

Suomeen Charme palasi 1995. Pahan syöpälöydöksen jälkeen se lopetettiin 29-vuotiaana ja haudattiin Jokimaan raviradan pääportin lähelle. Nyt se on taas palannut kotikuntaansa, kun Nastola liittyi Lahteen 2016.
Toinen kirjan henkilöhakemistossa mainittava hevonen on Pekosten tallin ori Gletser.

Samalla sivulla Charme Asserdalin kanssa esitellään nykyinen villähteeläinen maailmankuuluisuus, Monacossa asuva kilpa-ajaja Valtteri Bottas. Kypärässään hänellä muistan ainakin joskus nähneeni Nastolan vaakunan.

Muitakin urheilijoita otetaan esille: Veli-Matti Lindström, Tuuli Matinsalo, Satu Pusila, Aki Parviainen ja entinen pesäpalloilija Antero Mertaranta, joka nykyisin on peräti ”Nastolan Ääni maailmalla”.

Tietenkin mukana on myös sarjakuvapiirtäjä
Pertti ”Fingerpori” Jarla, joka kuitenkaan ei nyt ole onnistunut Helsingin Sanomien uutena pääkirjoitusaukeaman pilapiirtäjänä. Parempi poliittisten pilakuvien tekijä on toinen nastolalainen Kalevi ”Kerberos” Laalo, joka lisäksi on kirjoittanut historiikkeja Nastolan teollisuudesta.

Eniten huomiota Nastola IV:ssä saavat kuitenkin aivan toisten alojen ihmiset. Kirjan henkilöhakemiston perusteella mainintoja on eniten seuraavista nastolalaisista, kärjessä kunnallispoliitikot ja kunnanjohtajat:

Antero Paronen 16 sivulla
Tauno Murto 12
Vilho Valjakka 10
Selma Heikkilä 9
Aimo Korkiakoski 9
Aulis Manelius 9
Emil Nuottamo 9
Pauli Syyrakki 9
Antti Joentausta 8
Lauri Lemettinen 8
Leo Matinpalo 8
Veikko Peltonen 8
Urho Heikklä 7
Ensio Mäkelä 7
Otto Mäkinen 7

HYVÄÄ JA HUONOA

Nastolan kunnanvaltuustossa hyväksyttiin liittyminen Business Cityyn yhden äänen enemmistöllä. Isoista ryhmistä vain Kokoomus oli yksimielisesti liittymisen kannalla. Kirjassa tehdään hieman yhteenvetoa nyt menneistä yhteisistä vuosista:

- Yhdistymisavustuksen kaudella 2016-18 ohjattiin Nastolan alueelle investointivaroja enemmän kuin n
iihin Nastola itsenäisenä olisi pystynyt.
- On päätetty lakkauttaa terveyskeskuksen vuodeosasto, minkä myötä vanha terveyskeskus puretaan kirkonkylästä ja rakennetaan uusi Rakokiveen.
- Veroprosentti aleni 20,75:stä 20,25:een, mutta nyt se on taas 20,75 %.
- Tilavuokrat nousivat, kun maksuja tasattiin.
- Koulutuskeskus Salpaus lopettaa ammatillisen koulutuksen Nastolassa.
- Kipupiste on lukio-opetuksessa, joka on päättymässä Nastolassa.
Monet kokevat tulleensa petetyiksi, sillä näin palataan 1950-luvulle, aikaan ennen Uudenkylän yhteiskoulua.

kari.naskinen@gmail.com