tiistai 30. marraskuuta 2021

Edvard Gylling teki Karjalan tasavallasta väliaikaisen menestyksen


Venäjällä on ilmestynyt ensimmäisen kerran kirja
Edvard Gyllingistä, Karjalan tasavallan tärkeimmästä perustajahenkilöstä. Viime vuonna Karjalan tasavalta täytti sata vuotta ja kirjan julkaisi Petroskoin valtionyliopiston Pohjois-Euroopan tutkimusinstituutti. Kustannuksista vastasi Karjalan tasavalta, jonka kansallisen ja aluepolitiikan ministeriön Carelia-lehdessä on nyt iso juttu kirjasta. Kuva on kirjan julkistamistilaisuudesta Petroskoin yliopistossa. Juhlavuoden kunniaksi ilmestyi myös kirja 100 karjalaista symbolia, yksi kirjaan päässeistä symboleista on Edvard Gylling.

Carelia-lehdessä instituutin tieteellinen johtaja Valeri Shljamin sanoo Gyllingin olleen Neuvosto-Venäjän aluehallintojen kirkkaimpia hahmoja 1920-30-luvuilla. Gylling oli valmistunut Helsingin yliopistosta filosofian kandidaatiksi 1903 pääaineenaan maanviljelyksen kansantalous- ja tilastotiede sekä väitellyt tohtoriksi 1909 aiheesta ”Suomen torpparilaitoksen kehityksen pääpiirteet Ruotsinvallan aikana”. Myös yhteiskuntapoliittisesti Gylling oli valveutunut, oli ennen Suomesta pakenemistaan toiminut SDP:n kansanedustajana 1908-10 ja 1911-18 sekä toimi puoluetoimikunnan jäsenenä 1913-17 ja puolueen toisena varapuheenjohtajana 1917-18.

Karl Marxin filosofiaan Gylling oli hyvin perehtynyt. Marxin Pääoman ensimmäisen osan suomentamisohjelma syntyi Gyllingin aloitteesta, ja Pääoma ilmestyi aluksi vihkosina 1913-17 ja sitten kirjana 1918.

Kansalaissodan jälkeen Gylling pakeni syyskuussa 1918 Tukholmaan, jossa alkoi toimia SKP:n Ruotsin-toimiston johtajana. Tukholmassa syntyi myös suunnitelma itsehallinnollisen kommuunin perustamisesta Venäjän Karjalaan. Yrjö Sirola toimitti suunnitelman Leninille, joka kutsui Gyllingin toukokuussa 1920 Moskovaan selittämään ideaansa. Gylling ja Lenin olivat vanhoja tuttuja. Ensimmäisen kerran he tapasivat keväällä 1917, kun Suomen sosialidemokraattien valtuuskunta kävi Pietarissa, seuraava kerta oli joulukuussa 1917, jolloin Gylling neuvotteli Leninin kanssa Suomen sosialidemokraattisen puolueen valtuuskunnan jäsenenä itsenäisyyden myöntämisestä Suomelle. Kolmannen kerran miehet tapasivat Pietarissa keväällä 1918. Nyt 1920 Lenin hyväksyi Gyllingin uudet suunnitelmat ja Gylling nimitettiin perustettavan Karjalan työkansan kommuunin puheenjohtajaksi kesäkuussa 1920.

Viisitoista vuotta Gylling ehti Neuvosto-Karjalan johtajana kehittää Karjalan autonomista sosialistista neuvostotasavaltaa, kunnes
Stalinin vainot ulottuivat sinnekin. Yksi syy Gyllingin joutumisessa sivuraiteelle oli suomalaisuus. Kaikki eivät katsoneet hyvällä, että suomalainen johti Karjalan tasavaltaa. Gyllingiä myös syytettiin suomalaisten suosimisesta, lisäksi hänen sanottiin lähteneen ”nationalistiselle sovinismin tielle”. Patriotismi nousi Neuvostoliitossa ja esimerkiksi Leningradin puoluejohtaja Sergei Kirov kritisoi sitä, että alueille oli annettu liikaa valtaa, kun kaiken keskipisteenä piti olla suuri ja mahtava Neuvostoliitto. Joulukuussa 1934 Kirov murhattiin ja Leningradin uudeksi johtajaksi tuli Andrei Zhdanov, joka keväällä 1935 sanoi, että Karjalan johto oli mätä, se on syrjäytettävä. Gylling siirrettiinkiin Moskovaan Maailmantalouden instituutin tieteelliseksi työntekijäksi, vuonna 1937 hänet pantiin Ljubjankan vankilaan ja kesällä 1938 hänet teloitettiin Moskovassa.

Edvard Gyllingin
syntymästä on
tänään 140 vuotta
Gylling oli syntynyt 30.11.1881 Kuopiossa, oli kirjoittanut ylioppilaaksi vuonna 1900 Jyväskylän Lyseossa, jossa hänen luokkatoverinaan oli pari kuukautta vanhempi Otto Wilhelm Kuusinen.

Paljon ehti Gylling kuitenkin saada aikaan. Hän kävi monta kertaa Moskovassa ja sai hyväksynnän kehitystyölleen Karjalassa, kuten taloustieteen tohtori Valeri Shljamin kertoo. Gyllingin johdolla siellä hyödynnettiin Suomen kehitysmallin aineksia, jotka edellyttivät saha-, sellu- ja paperituotannon nopeutettua kehittämistä, tuottoisaa karjanhoitoa ja kalataloutta sekä mittavia asuin- ja kunnallistalouden hankkeita. Erikoisuus oli, että Karjalan valtiontalouden budjettia ei muodostettu liittovaltion myöntämin varoin, vaan oman taloustoiminnan, lähinnä metsäteollisuuden, tuloin. Valuuttavientitulojen osuus budjetista oli 25 prosenttia.

Gylling edisti voimakkaasti myös tiedettä ja kulttuuria. Karjalan monialainen tutkimuslaitos perustettiin 1930 ja Karjalan ensimmäisenä korkeakouluna valtiollinen pedagoginen instituutti 1931.

Ulkopolitiikkakin tuli mukaan, kun muutoksia nuoren Neuvosto-Venäjän ympärillä tapahtui. Karjalaan kohdistui sotilaallisen hyökkäyksen uhka, ja tämä vaikutti moniin asioihin. Shljamin sanoo Neuvostoliiton ymmärtäneen, että sodan alkamisriski oli suuri, mikä jarrutti teollisuuden ja infrastruktuurin kehittämistä Suomen raja-alueiden lähellä.
Tästä johtui, että Karjalan tasavallan erikoishallintokokeilukin päättyi 1933 eli Karjala menetti taloudellisen autonomiansa.

Tällä hetkellä tilanne on sellainen, että Gyllingin aikanaan ideoimista asioista pitäisi Shljaminin mielestä alkaa taas ottaa oppia. Gyllingin päämääriä olivat monipuolistaa metsätaloutta, kehittää energiataloutta
ja liikennettä sekä luoda suotuisat olosuhteet työvoiman värväämiseksi hyödyntämättömille alueille, ja nämä ovat ajankohtaisia asioita nytkin.

Venäjän Federaation arktisen alueen yhteyteen kuuluvaa Karjalan tasavallan osaa laajenettiin tuntuvasti 2020. Se tekee aiheelliseksi päivittää tasavallan sosiaalisen ja talouskehityksen konsepteja hyvinvoinnin ja kilpailukyvyn parantamiseksi, luoda pohjaa uusille taloussektoreille sekä estää ammattitaitoisen työvoiman ja nuorison poismuuttoa Karjalasta. Nämä ovat hyvinkin niitä asioita, joita Edvard Gylling ajoi.
Hänen muistoaan kunnioitetaan Petroskoissa nykyisin kovasti, on siellä Gyllingin rantakatukin nimettynä. Vuonna 1955 Gylling rehabilitoitiin Neuvostoliitossa.


kari.naskinen@gmail.com

maanantai 29. marraskuuta 2021

Vääryyksiä vastaan Saksan avulla


Jatkosotaa oli 80 vuotta sitten käyty jo yli viisi kuukautta, kun eduskunta 29.11.1941 klo 15 kokoontui suljettuun istuntoonsa. Edellinen tällainen istunto oli pidetty kesäkuun lopulla, kun sota oli Suomen osalta alkanut. Nyt pääministeri J.W. Rangell (Edistyspuolue) aloitti puheenvuoronsa sanomalla, että hallitus jättää eduskunnan käsiteltäväksi esityksensä Moskovan rauhassa 1940 luovutettujen alueiden palauttamiseksi Suomen valtakunnan yhteyteen. Tilanne vaikutti sodankäynnin kannalta menestykselliseltä ja Rangell luetteli sodan saavutuksia: Repola, Vuokkiniemi, Kostamus, Salla ja muitakin saavutettu, läpimurto Laatokan Karjalassa, Pitkäranta vapautettu, Jaakkima ja Lahdenpohja vallattu, Sortavala on jälleen meidän, Käkisalmi meillä, Viipuri vapautettu, joukkomme saavuttaneet Syvärin, Petroskoi eli Äänislinna vallattu jne.

Rauha talvisodasta oli tehty maaliskuussa 1940 viime hetkellä, sillä romahdus oli lähellä, kuten tiedettiin sodanjohdossa. Kansalle jäi kuitenkin käsitys sankarillisesta selviytymisestä ja nyt sankariteot olivat jatkumassa.

”Sotatoimemme ovat suurimmaksi osaksi pyyhkineet pois Moskovan rauhan vääryydet”, sanoi Range
ll eduskunnassa. Pitkän puheensa loppuvaiheessa hän vielä pyysi kansanedustajia nousemaan ylös kunnioittamaan hiljaisuudella isänmaan povessa valkeitten ristien alla lepäävien sankarivainajien muistoa.

Muita puheenvuoroja ei käytetty, vaan eduskunnan puhemies
Väinö Hakkila (SDP) ehdotti, että hallituksen esitys pantaisiin pöydälle eduskunnan seuraavaa täysistuntoa odottamaan. Istunto päättyi klo 16.08 ja se seuraava täysistunto alkoi heti perään klo 16.45. Sen aluksi Hakkilan piti lyhyen menettelytapapuheenvuoron, jonka jälkeen ulkoasianvaliokunnan puheenjohtaja Väinö Voionmaa (SDP) palasi heti siihen Moskovan ”pakkorauhaan”, jolle ei ollut oikeutusta eikä mitään kohtuutta.

”Se rauhanteko oli poliittinen väkivallanteko Suomea vastaan”, sanoi Voionmaa. ”Rauhansopimuksessa sanotaan sen tarkoituksena olleen Leningradin ja Muurmanin kaupunkien ja rautatien turvaaminen. Todellisuudessa se silpoi Suomen aluetta tunnottomalla ja mitä vahingollisimmalla tavalla.
Ei ole kumma, että moni kansalainen maassamme jo alusta alkaen piti tällaista rauhaa kestämättömänä, koska katsoi, ettei kansa voi pitää pyhänä sopimuksia, jotka perustuvat huutavaan vääryyteen ja joilla sen maan itsenäisyys koetetaan tuhota.”

Nyt oli kuitenkin aseveli Saksa apuna ja Voionmaa sanoi sen musertavan ryntäyksen Neuvostoliittoa vastaan olleen suureksi eduksi ja huojennukseksi Suomen urhealle armeijalle.
Voionmaa sanoikin sodan tuloksen olevan meidän kannaltamme niin selvä, että on siis ryhdyttävä niihin valtiotoimiin, joita palautettavien alueiden liittäminen isänmaahan edellyttää.

Lisäksi Voionmaa otti esille sen Itä-Karjalassa sodan jalkoihin joutuneen suomalaisen kansanosan, joka ”odottaa vapautumisensa hetkeä pitkäin vuosisatain sorrosta ja pimeydestä. Eikö tällainen heimo ole ansainnut vapautusta ja itsemääräämisoikeutta ja paikkaa meidän rinnallamme kansain yhteisöissä?”

Kun Voionmaa puheensa päätteeksi sanoi sosiaalidemokraattisen ryhmän äänestävän yksimielisesti hallituksen esityksen hyväksymisen puolesta, salista kuului ”hyvä, hyvä”
-huutoja. Vastaavanlaiset ilmoitukset äänestyskäyttäytymisestä antoivat ryhmiensä puolesta Juho Piippola (Maalaisliitto), Pekka Pennanen (Kokoomus), Elis Furuhjelm (Rkp), Bruno Salmela (IKL) ja Sulo Heiniö (Edistyspuolue).

Pennanen vahvisti Kokoomuksen kantaa sillä, että ”maailman mahtavin sotilasvalta Saksa on ottanut tehtäväkseen tuhota koko maailmaa uhkaavan bolshevismin, ja siitä on Suomen kansa kiitollinen Saksan kansalle ja sen johtajalle”.

Salmela otti erikseen esille sen, miten suhtaudutaan sellaisiin valloitetuille alueille jääneisiin suomalaisiin, jotka ovat siellä työskennelleet kuitenkin Neuvosto-Venäjän puolesta.
Salmela ehdotti, että joku viranomainen tutkisi, onko jotain sellaista syytä, joka tekee kysymyksessä olevan henkilön ottamisen Suomeen kyseenalaiseksi. Tästä asiasta ei kuitenkaan enempää keskusteltu, joten eduskunnan täysistunto päättyi.

Seuraavat suljetut istuntonsa eduskunta piti syyskuussa 1943, helmikuussa 1944 ja rauhansopimuksen jälkeen syyskuussa 1944.
Sitten oli vielä edessä Lapin sota.

Olisi varmaan parempiakin keinoja hoitaa naapurisuhteita kuin mitä juuri on koettu”, sanoi alikersantti Mauno Koivisto syyskuussa 1944.

kari.naskinen@gmail.com

lauantai 27. marraskuuta 2021

Näkyvät paholaiset


Huomasin pyöritteleväni päätäni elokuvateatterissa. Suomalainen dokumenttielokuva, vaikkakin intialaisen Rahul Jainin ohjaama Invisible Demons – Tuhon merkit on karmeampi kuin pahimmat sarjamurhaajaelokuvat. Se kertoo 15 miljoonan asukkaan Delhistä, joka ennen pitkää tukehtuu ja kuolee saasteisiin, jos ei jotain radikaalia muutosta saada aikaan. Elokuvan englanninkielinen nimi tarkoittaa näkymättömiä paholaisia, mutta kyllä ne ovat jo näkyvissäkin, kaksi niitä on: saastuminen ja ilmastonmuutos. Kun tähän vielä lisätään koronavirus, johon Intiassa on kuollut jo 470 000 ihmistä, niin hirvittää.

Delhin tv-uutislähetyksissä kerrotaan päivittäin kaupungin saasteindeksistä, mitä se oli aamulla ja mihin se oli noussut iltaan mennessä – siinä missä meillä tänä iltana säätiedotuksessa
ennustetaan, että huomiseksi on tulossa kivasti pakkasta 5 tai 7 astetta. Eikä ratkaisumahdollisuuksia Intiassa ole monta. Ainot todelliset keinot olisivat teollisuuden ja liikenteen lopettaminen, lannoitteiden ja kasvinsuojelumyrkkyjen kertakaikkinen kieltäminen, ainakin muovin estäminen pakkausmateriaalina ja mitä näitä nyt olisi.

Ei mene tasan. Edellisessä jutussani kirjoitin pohjoismaisesta hyvinvointionnelasta, nyt maapallon toiselta puolelta, jossa kaikki asiat ovat päin helvettiä.

Elokuva alkaa puistosta tai hienon talon pihapuutarhasta, jossa talonmies levittää bensamoottorilla käyvällä puhaltimella hyönteismyrkkyä, koko puisto täyttyy melusta ja paksusta savusta. Sen jälkeen autotallista lähtee iso maasturi liikenteeseen, joka on aina jumissa, vaikka kadulla olisi yhteen suuntaan 15-20 ajokaistaa.

Tilanne Delhissä on kestämätön. Siellä kuolevista ihmisistä kymmenen prosenttia kuolee ilmansaateisiin. Eikä kaupungin läpi kulkeva Jamuna-joki tarjoa enää minkäänlaista apua. Eräs mies sanoo elokuvassa, että 30 vuotta sitten joen vettä saattoi vaikka juoda, mutta nyt se on saastevaahdon peitossa, koska teollisuus syytää siihen prosessivesipäästönsä.
Delhin köyhimmällä väestönosalla on jatkuva vesipula, eikä siihen ole mitään helpotusta, koska vettä ei voi keneltäkään lainata. Rahaakin on helpompi saada kuin puhdasta vettä.

Ilma Delhissä on välillä niin saastuneen harmaa, että autoilla pitää ajaa pitkätvalot päällä keskellä päivääkin. Koulujakin on suljettava viikoksi tai pariksi, ettei lasten tarvitse lähteä kodeistaan hengittämään koulumatkoilla saastetta.

Delhin neljä korkeinta paikkaa ovat vuoria,
jotka ovat syntyneet, kun kaatopaikat ovat kasvaneet jättiläismäisiksi. Kaatopaikoilla elää myös lehmiä ja härkiä etsien ruokaa, joksi paremman puutteessa käyvät myös muovipussit.

Ilmastonmuutos tietenkin vaikeuttaa tilanteeseen dramaattisesti. Tuotantoyhtiö Toinen katse Oy:n tehdessä elokuvaa Delhissä kerrottiin tv-uutisissa, että lämpötila oli päivällä kesäkuussa 49,2 astetta. Ihmiset siellä ovat tottuneempia kuumuuteen kuin me täällä onnellisessa Pohjolassa, mutta liika on liikaa sielläkin, varsinkin kun hellejakso kestää ja kestää. Sadetta tuovaa monsuunikautta odotetaan, mutta kun se alkaa, ollaan toisessa äärimmäisyydessä tulvien ja joka paikkaan seilaavan saasteroinan kanssa.

Elokuva on 70 minuuttia pitkä. Iikka Vehkalahden tuottamana ja Tuomo Hutrin kuvaamana sen sanoma on selvä: pyrkiessään mahdollisimman nopeaan taloudelliseen kasvuun ihminen louhii biosfääriä, eikä pysty enää näkemään kaiken alkulähdettä luontoa, joka on tuhoutumassa. Delhissä saaste- ja ilmastokriisin seuraukset eivät ole tulevaisuuden uhkakuvia, vaan nykyaikaa.

Vehkalah
ti ja Jain tapasivat Intiassa, yhteys syntyi ja Vehkalahti oli tuottamassa jo Jainin edellistä elokuvaa Machines (2016), joka kuvaa epäinhimillistä työtä valtavassa tekstiilitehtaassa Gujaratissa Intiassa. Työntekijöiden haastatteluilla Jain kertoo eriarvoisuudesta ja sorrosta, ihmisistä ja koneista. Invisible Demons on sitäkin isompi elokuva, kuten Jain on sanonut: ”Lajistamme on tullut syöpä, joka tuhoaa planeetan. En puhu oikeastaan homo sapiensseista, vaan lajimme kapitalismin värittämästä ajattelusta. Tämä ajattelumalli on levittäytynyt kaikkeen toimintaamme eikä kukaan tunnu tietävän, miten tätä hulluutta voisi enää lopettaa. Yksi surkeimmista ajatuksista on, että maksamme kovan hinnan vain hyödyttääksemme hyvin pientä joukkoa varakkaita ihmisiä. Näillä ihmisillä on käytössään lähes rajattomat resurssit suojata itsensä ja siksi he eivät ole kiinnostuneita ratkaisemaan ongelmaa.”

Rahul Jain tuntee asian hyvin, sillä hän itse sanoo olevansa ”ilmastointilapsi”. Rikkaiden vanhempien lapsena hän on aina kasvanut viileässä kodissa, jossa ilmastointilaite ratkaisee ongelmat. Ei koskaan ole kuuma eikä kylmä, kunhan voimalat vain tuottavat sähköä ilmastointilaitteen pyörittämiseen, kivihiilellä tai millä tahansa, kunhan pyörii.

Köyhemmille ei j
umalistakaan ole avuksi. Elokuvan yhdessä kohtauksessa jokin jumalapatsas upotetaan saastevaahtoiseen Jamunaan. Mene sinne, kun sinusta ei mihinkään ole.

Toinen katse Oy:n
ohella toisena tuottajaosapuolena oli saksalainen Ma.Ja.De Filmproduktion ja elokuvan suurin rahoittaja oli Participant Media (Los Angeles). Tuotantoa tukivat myös Suomen elokuvasäätiö, Yleisradio ja AVEK.

kari.naskinen@gmail.com

perjantai 26. marraskuuta 2021


Moni sanoo, että ennen olivat asiat paremmin, sekä Suomessa että maailmassa. Uutisia seuratessa tuntuu, että aina vain mennään huonompaan. Väkivaltaa, köyhyyttä, tauteja, keinottelevia poliitikkoja, hyväksikäyttöä, ympäristökatastrofeja. Hämeenlinnan museossa on näyttely, jossa hyvin havainnollistuu, että näin ei asianlaita ole. Päinvastoin. Elämme paremmassa, helpommassa ja turvallisemmassa maailmassa.

Näyttelyhuoneen seinillä on tekstejä muutosta kuvaavista tosiasioista. Äitiyskuolemia oli 1930-luvulla vuosittain peräti 300-400, nykyisin keskimäärin kolme. Liikenteessä kuoli 1970-luvun alussa yli tuhat ihmistä, viime vuonna 223. Aivan viime vuosinakin on kehitys ollut monella tapaa myönteistä, esimerkiksi vuonna 1995 peruskoululaisista ilmoitti olevansa raittiita 10 %, nykyisin yli 30 %.

Yhteiskunnallisia parannuksia on toteutettu paljon: k
ahdeksan tunnin työpäivä, viisipäiväinen työviikko, ylityökorvaukset, sairausajan palkka, kesä- ja talvilomat, irtisanomnissuoja, työttömyysturva, äitiysloma, lapsilisät jne.

Suomi oli aikoinaan maatalousvaltainen köyhä kehitysmaa. Sosiaaliset erot olivat jyrkät ja varallisuus kertynyt harvoille. Harva opiskeli kansakoulua pitemmälle. Lääkäriin oli pitkä matka ja lapsikuolleisuus korkea. Monen ruumiillinen työ oli vaarallista ja kuluttavaa. Nyt olemme
tilastojen kärjessä monella tapaa. Pohjoismainen hyvinvointijärjestelmä on maailman paras, suomalaiset ovat keskimäärin hyvin koulutettuja ja Suomi on turvallisimpien maiden joukossa.

Suomi on yksi harvoista alun perin köyhistä maista, jotka ovat
viimeisten sadan vuoden aikana kuroneet kiinni johtavien maiden tulotason. Sata vuotta sitten oli asukasta kohti laskettu bkt Suomessa vain puolet Iso-Britannian ja USA:n tasosta. Nyt Suomi on 15-20 korkeimman tulotason maan joukossa.

Ennen kaikki ei ollut paremmin -näyttelyssä on esillä paljon sellaisia tavaroita, jotka nykynäkökulmasta voivat tuntua jopa hassuilta. Miten sujui ennen pyykinpesu, millaista oli, kun kotona ei ollut sähköä eikä juoksevaa vettä?

Se joka tapauksessa oli ennen paremmin, että kaikkea ei joka päivä haukuttu huonoksi.

kari.naskinen@gmail.com



torstai 25. marraskuuta 2021

Kapitalismi on ikuisessa metamorfoosissa


Teatteri Metamorfoosi on tehnyt näytelmän Lehman-trilogia, jossa käydään läpi Lehman Brothers -investointipankin historiaa. Näytelmänkin nimi voisi olla ”Metamorfoosi”, sillä kuten havainnollisesti tulee esille, kapitalismi on koko ajan muodonmuutoksessa. Paikalleen ei saa jäädä koskaan. Jos tilivuoden voitto jää vaikkapa 4 miljardiksi dollariksi, jollainen se oli ollut edellisenäkin tilivuonna, on jotain pielessä, täytyy muuttua, lisää on saatava.

Lähes nelituntinen näytelmä on kahdella lyhyellä väliajalla jaettu kolmeen osaan, Lehmanin perheen kolmeen sukupolveen. Eikä vauhti lopu. Paitsi kun tulee täydellinen stoppi. Lehmanin suvun ensimmäinen ulkopuolinen toimitusjohtaja Richard Fuld sanoi televisiossa 3.9.2008, että kaikki on hyvin, huhupuheet vaikeuksista ovat liitoiteltuja, kyllä me tästä selviämme, eikä kenelläkään ole huolta sijoituksistaan, asuntolainoistaan eikä mistään. Konkurssi tuli 15.9.2008 ja se käynnisti maailmanlaajuisen finanssikriisin.

”Luottakaa”, oli Fuld sanonut. Luottamukseen vetosivat joka välissä myös
juutalaisveljekset Henry, Emanuel ja Mayer Lehman. Ilman luottamusta ei yritysmaailma toimi. Nämä saksalaisen karjakauppiaan pojat olivat tulleet Amerikkaan 1800-luvun puolivälissä ja aloittaneet Alabamassa kangas- ja vaatekauppiaina. Iso muodonmuutos tapahtui, kun he ryhtyivät ostamaan orjaplantaaseilta raakapuuvillaa ja välittämään sitä suurella voitolla kangastehtaille. Luottamus Lehman Brothersiin kasvoi ja liiketoiminta sen mukana.

Edes sisällissota ei tuhonnut veljesten bisneksiä. Päinvastoin he keksivät uuden toimialan, perustivat pankin ja muuntautuivat hyväntekijöiksi, Alabaman osavaltion jälleenrakentamisen rahoittajiksi. Hyvällä korolla tietenkin.
Kriisejä tuli lisää, maailmansota, Wall Streetin pörssiromahdus, seuraava maailmansota, pari öljykriisiä ja monta muuta pienempää. Lehman Brothers kuitenkin seisoi vakaana, siihen luottivat niin valtio kuin ihmisetkin. Kunnes tuli syksy 2008 ja maailma muuttui. Vuonna 2008 itsemurhienkin määrä maailmassa viisinkertaistui.

Italialaisen
Stefano Massinin kirjoittamaa näytelmää esitetään nyt Espoon kaupunginteatterissa, josta se siirtyy Tampereen Työväen Teatteriin ja Kansallisteatteriin. Ennen kuin tähän päästiin, oli Teatteri Metamorfoosinkin saavutettava luottamus. Rahoittajia ja rahoitettavia etsittäessä oli katsottava silmiin ja hymyiltävä, kuten aina tekivät myös Lehmanin veljekset. Tässä onnistuttiin. Kolme teatteria antoivat näyttämönsä käyttöön ja rahoitustakin saatiin. Ohjaaja Davide Giovanzana kertoo käsiohjelmassa, että heillä oli vasta tekstiä ja ideoita paperilla, suunnitelma, jonka kanssa oli toimittava kuin Lehmanin veljekset: ”Olimme liikemiehiä ja tehtävämme oli saavuttaa tarvittava luottamus, jonka avulla koota kasaan vaadittu pääoma vision toteuttamiseen.”

Sitten Giovanzana kertoo
vierailusta erään säätiön johtajan pakeilla. Säätiön varallisuudesta oli vuoden 2008 kriisin vaikutuksesta kadonnut lähes puolet yhdessä päivässä. Kymmenen vuotta siitä oli nyt kulunut ja Metamorfoosi sai luottamusta. Säätiön edustaja totesi, että säätiö on sellainen ”paha kapitalisti”, joka sijoittaa voidakseen kuitenkin rahoittaa kulttuuria.

Lehman-trilogia on kuin yrityskapitalismin oppitunti. Itse näytelmätekstin lisäksi taustalle projisoidaan videopätkiä, joissa aiheesta puhuvat lyhyesti mm. Aalto-yliopiston professori, entinen Suomen Pankin varajohtaja Seppo Honkapohja, taloustieteilijä Sixten Korkman ja säästöpankkien historian kirjoittanut Antti Kuusterä.

Näytelmä on kertomus noususta ja tuhosta, ahneudesta ja onnen vaihtelusta. Lehmanin veljekset tosin eivät puhuneet onnesta, vaan aina taidosta ja tekniikasta. Kun onni, taidot ja tekniikka kuitenkin pettivät, edessä oli täydellinen katastrofi. Tämä kaikki tulee näytelmässä hienosti esille kolmen näyttelijän voimin. Timo Torikka (kuvassa vas.), Jussi Lehtonen ja Juha Sääski esittävät kukin veljeksiä ja serkkuja kolmessa polvessa. Ollaan kuin karnevaaleissa, joissa kaikkia tapahtumia ohjaillaan samoilla naruilla. Mayer Lehmanin poika Herbert Lehman nyitään naruista jopa New Yorkin varakuvernööriksi 1929, kun ykköskuvernöörinä on Franklin D. Roosevelt, ja Rooseveltin siirtyessä USA:n presidentiksi Herbert nousee kuvernööriksi 1933. Parivaljakon yhteistyö sujui.

Viimeinen Lehman pankin johdossa oli kolmatta sukupolvea edustanut
Bobbie Lehman. Hän kuoli 1969 ja samana vuonna Richard Fuld aloitti pankissa alimman tason osakevälittäjänä. Vuonna 1994 Fuldista tuli toimitusjohtaja, ”Mr. Wall Street”; jotkut puhuivat hänestä myös "Gorillana", taustana se, että Lehman Brothers oli 1933 rahoittanut King Kong -elokuvan tuotantoa. Fuldin kasvattamana riskinotto johti lopulta tuhoon paljastaen samalla kapitalismin synkän puolen. Luottamus ei ollutkaan luottamuksen arvoinen. Syksyllä 2008 menivät ihmisten asunnot, eläkeläisten säästöt, miljoonittain työpaikkoja ja ihmishenkiä. Moderni kapitalismi oli menettänyt kasvonsa. Talousimperiumi Lehman Brothers oli saavuttanut lähes yli-inhimillistä mainetta ja mammonaa, mutta lopputulos oli epäinhimillinen murhenäytelmä. Teatteri Metamorfoosin esitys päättyy silti sellaiseen riekuntaan ja paskaseen nauruun, ettei tästä kai sittenkään mitään ole opittu. Ostakaa, ostakaa, kuluttakaa, ostakaa, ei elämää ole ilman ostamista.

kari.naskinen@gmail.com

tiistai 23. marraskuuta 2021

Raamatussa huono opastus paikalliseen sopimiseen

Näyttelijä Krista Kosonen lukee radiossa Raamattua kymmenen minuutin pätkissä. Eilen klo 23 oli vuorossa Matteuksen evankeliumin 20. luku, jossa Jeesus kertoo vertauksen paikallisesta sopimisesta viinitarhalla.


Viinitarhan omistaja palkkasi varhain aamulla miehiä töihin ja lupasi yhden dinaarin päivältä. Keskipäivällä omistaja näki toisia miehiä seisomassa torilla joutilaina ja palkkasi heidätkin poimimaan rypäleitä. ”Menkää tekin minun viinitarhaani, ja mikä kohtuus on, sen minä annan teille.” Lisää miehiä hän sai tämänkin jälkeen palkatuksi.

Kun ilta tuli, sanoi viinitarhan herra tilansa hoitajalle: ”Kutsu työmiehet ja maksa heille palkka, viimeisistä alkaen ensimmäisiin asti.”

Mutta mitä ihmettä, kaikki saivat yhden dinaarin, sekä ne aamulla aloittaneet että paljon myöhemmin hommiin tulleet. Eihän siinä ollut mitään järkeä ja koko päivän töitä tehneet protestoivat. Pomo selitti yhdelle duunarille: ”Ystäväni, en minä tee sinulle vääryyttä; etkö sopinut minun kanssani dinaarista? Ota omasi ja mene. Mutta minä tahdon tälle viimeiselle antaa saman verran kuin sinullekin. Enkö saa tehdä omallani, mitä tahdon? Vai onko silmäsi nurja sentähden, että minä olen hyvä?”

Jeesuksen opetus oli, että näin viimeiset tulevat ensimmäisiksi ja ensimmäiset viimeisiksi. Se oli kuitenkin varmaa, että jos kapitalisti olisi näin Jeesuksen oppien mukaan todellisuudessa menetellyt, ei seuraavana aamuna kukaan olisi lähtenyt viinitarhalle.


kari.naskinen@gmail.com

maanantai 22. marraskuuta 2021

Illallinen Hämeenlinnassa


Hämeenlinnan kulttuurilaitokset ovat vaikeuksissa, koska Helsingin, Tampereen ja Lahden monipuolisempi ja laadukkaampi tarjonta on liian lähellä. Hämeenlinnan seudulta saatavilla lipputuloilla ei isompien kaupunkien ohjelmistojen kanssa pysty kilpailemaan tarpeeksi hyvin. Lauantaina ajoin meiltä kotoa Lahden keskustasta teatteriin Hämeenlinnaan, tunti ja viisi minuuttia. Helsinkiin menee vähän enemmän aikaa, kun siellä loppupäässä joutuu liikennejonoissa seisomaan.

Nyt Hämeenlinnassa on tehty päätös, että itsenäinen kaupunginteatteri alistetaan vuodenvaihteessa kulttuuri- ja kongressikeskus Verkatehdas Oy:n tytäryhtiöksi. Teatterinjohtaja
Kari-Pekka Toivonen ilmoitti jo, että hän ei jatka teatterinjohtajana, sillä uudessa yhtiömallissa tultaneen teatterin toimintaa ohjaaman enemmän bisnesvetoisesti Verkatehdas Oy:n kautta. Toivosta ymmärtää – aivan sama, jos Lahden kaupunginorkesteri yhtiöitettäisiin ja tehtäisiin Sibeliustalo Oy:n tytäryhtiöksi. Säästämisestä on tietenkin kysymys, joten Verkatehdas Oy voi karsia teatterin ohjelmistosta sellaiset näytelmät, jotka olisivat liikaa taidetta, eivätkä oletettavasti vetäisi tarpeeksi katsojia.

Hollantilaisen Herman Kochin romaanin pohjalta tehty näytelmä Illallinen olisi ollut vaaravyöhykkeellä, jos Toivonen ei olisi sitä ehtinyt ohjelmistoon ottaa. Se ei ole komedia, ei ole hauska, ei siis naurata. Pasi Lampela dramatisoi ja Toivonen ohjasi näytelmän tilanteesta, jossa 15-vuotiaat serkukset ovat syyllistyneet vakavaan tekoon kaupungilla. Heidän vanhempansa kokoontuvat ilallispöytään pohtimaan, mitä tehdä. Tekoa ei saa tekemättömäksi, mutta miten tästä eteenpäin. Kuinka pitkälle he ovat valmiita menemään suojatakseen lapsiaan kiinnijäämiseltä vai onko yksinkertaisesti vain paljastettava poikien törkeä rötös? Tilanne on toistaiseksi tämä, sillä valvontakameran kuvasta, joka on levitetty jo Youtubeen, ei henkilöitä voi tunnistaa.

Kantaesityksenä Verkatehtaalla esitettävä näytelmä on terävä näkemys vanhempien vastuusta. Kun lapset rikkovat lakia tai moraalisia tai muita normeja, onko perheen tehtävä ensisijaisesti huolehtia omistaan vai riittääkö oikeu
dentaju viemään omat lapset vastuunkantoon? Toinen pariskunta on suojelemisen kannalla, toinen enemmänkin vitranomaisille ilmoittamisen kannalla. Muitakin elementtejä näytelmä sisältää, mutta oleellista on yksilön suhde yhteiskunnan laillisiin pelisääntöihin. Tilanne on tunnistettava, joskaan aivan näin vaikeita asioita tuskin monessakaan perheessä joudutaan pohtimaan.

Mielenkiintoinen tilanne näytelmässä on sekin, että poikien vanhemmista yksi on poliitikko, joka puoluejohtajana valmistautuu vaaleihin ja jos niissä menee hyvin, myös pääministeriyteen. Harvinaista tämänkaltaisissa näytelmissä tai romaaneissa on, että henkilöistä oikeudentaju on paras tällä poliitikolla. Yleensähän poliitikko kuvataan pahaksi ihmiseksi.

Mä tiedän mikä on oikein ja sen mä aion tehdä”, sanoo poliitikko oman poliittisen uransakin mahdollisesta tuhoutumisesta huolimatta. Poliitikkoa esittää erinomaisesti tv-töistä pitkästä aikaa teatterin näyttämölle vierailijaksi saatu Janne Virtanen. Näin yksinkertainen ei asia tietenkään ole, koska pöydän ääressä esitetään täysin päinvastaisiakin näkemyksiä. Illallisen edistyessä tarina saa trillerimäisikin piirteitä, ja katsojat seuraavat, voittaako hyvä vai paha. Muut päänäyttelijät ovat Mikko Leskelä, Liisa Peltonen ja Sinikka Salminen.

Ristiriitaa asetelmaan tuo se, että tilannetta pyritään ratkomaan kalliissa ravintolassa. Täytyyhän puitteiden olla hienot, kun asialliset ihmiset sivistyneesti keskustelevat,
ainakin alkuun. Tarjoilija (Birgitta Putkonen) esittelee pikkurilli ojossa rinteen aurinkoisella puolella kasvaneita oliiveja ja kertoo lehmistä, jotka ovat eläneet hyvän elämän. Lopuksi espresson ja grapan jälkeen analysoidaan, paljonko tippiä pitää antaa 400 euron laskun päälle. Vaikeita asioita?

Ohjelmalehtisessä sanotaan Herman Kochin saaneen alkusysäyksen romaaniinsa, kun hän 2005 oli asunut Barcelonassa, jossa uutisissa oli kerrottu kolmen teini-ikäisen pojan murhanneen asunnottoman naisen. Kuvissa pojat näyttivät tavallisilta, mukavilta ja moni saattoi ajatella, että mitä jos he olisivat olleet omia lapsia.
Kochin romaanista on tehty myös elokuva The Dinner (2017).

Tällaiset keskustelunäytelmät ja -elokuvat ovat hyviä, jos käsitellään jotain isoa asiaa. Ei siinä mitään viihteellistä toimintakohellusta tarvita. Erinomainen elokuva vastaavalla tavalla tehtynä on esimerkiksi Louis Mallen Ilta Andrén kanssa (1981), joka muutama päivä sitten televisiostakin tuli.

Ensi kevätkaudella Hämeenlinnan Teatteri Oy:ssä tulee kantaesitykseen
Minna Lindgrenin Kaukorakkaus, ja muita näytelmiä ovat mm. Jane Austenin Järki ja tunteet sekä Arto Paasilinnan Jäniksen vuosi.

kari.naskinen@gmail.com

perjantai 19. marraskuuta 2021

Aate ei enää myy


Uu
si Suomi -sanomalehden viimeinen päätoimittaja Jyrki Vesikansa täytti 80 vuotta ja väitteli tohtoriksi yli satavuotisen lehtisodan ratkaisuvaiheesta. Kysymys oli Uuden Suomen ja Helsingin Sanomain kilpailusta, joka päättyi Uuden Suomen loppumiseen marraskuussa 1991, kun rahaa ei enää ollut. Näiden kahden lehden historia heijasti nykyisen Suomen kehitystä ja oli keskeinen osa sitä. Lehdistöneuvos Vesikansan väitöskirja esittelee prosessin Uuden Suomen kannalta ja selvittää, miksi se hävisi kilpailun, vaikka sen edeltäjä Uusi Suometar oli alun perin ollut sanomalehtialan suomenkielinen ykkönen.

Erikoista oli, että Kokoomus ja porvaristo yleensäkään ei pitänyt huolta omasta lehdestään. Tosin se oli 1976 sanoutunut irti Kokoomuksen pää-äänenkannattajan asemastaan, mutta senkin jälkeen Uusi Suomi oli vahva porvarilehti, oikeiston äänitorvi. Vesikansan mukaan US:n jyrkän romahduksen keskeisiä tekijöitä olivat politiikka sekä omistajuus ja johtajuus. US heilahti 1930-luvulla entistä oikeistolaisemmaksi, palasi sotien jälkeen maltillisemmaksi, mutta 1960-luvulla se teki uuden heilahduksen oikealle, vaikka muu yhteiskunta liukui toiseen suuntaan. Helsingin Sanomat toimi viisaammin ja julistautui riippumattomaksi jo 1943.

Sanomista tuli
Erkkojen perheyhtiö 1928 ja suku piti sen tiukasti otteessaan 2000-luvulle saakka. Erkkojen suhde Uuteen Suomeen oli traumaattinen. US-yhtiön omistuspohja oli hajanaisempi ja omistajan ote huterampi kuin kilpailijalla.

Jyrki Vesikansa
aloitti Uudessa Suomessa toimittajana 1964, siirtyi välillä KOP:n tiedotuspäälliköksi, mutta palasi takaisin lehtimieheksi. Uuden Suomen loppuvaiheessa hän oli lehden toinen päätoimittaja, vastaava päätoimittaja oli Turun Sanomista tullut Jarmo Virmavirta.

US:n POISTUMINEN OLI
TAPPIO MYÖS HESARILLE


Kun en vielä ole Vesikansan väitöskirjaa lukenut, ot
in hyllystä esseekokoelman Puolesta ja vastaan (toimittaneet Katriina Kajannes ja Matti Kuhna, Athanor 2020), jossa on Virmavirran kertomusta Uuden Suomen pelastautumisyrityksistä. Virmavirta kertoo keskustelleensa Uuden Suomen asioista KOP:n pääjohtajan Jaakko Lassilan kanssa, mutta tuossa vaiheessa Lassilan valta pankissa oli jo hyvin rajoitettu, eikä apua tullut. Pelastukseksi saatiin kuitenkin Aamulehti, jonka piti olla varma turva, mutta eipä ollut. Aamulehti oli tehnyt isot kirjapainoinvestoinnit, joiden velat korkojen noustessa alkoivat kaivertaa kivijalkaa. Investointeja tehtiin, kun 1980-luvun loppupuolella kaikki näytti ruusuiselta. Kun lama iski, oli Aamulehden päästävä eroon kaikesta, mistä voisi eroon päästä. Helpoimpia kohteita oli Uusi Suomi.

Virmavirta kävi Tampereen Suomalaisella Klubillakin kertomassa tilanteesta Aamulehden johtoportaalle ja muutamille Uuden Suomen ystäville. Paikalla oli myös Mannerheim-ristin ritari
Eero Kivelä, jonka sanat jäivät Virmavirran mieleen: ”Rahastako vain on kysymys? Pannaan sitten hattu kiertämään.”

Mutta hattua ei saatu edes kiertämään, eikä tullut penniäkään. Murros oli suurempi, vanhat konstit olivat auttamatta vanhoja. Kun tilanteen karuus oli näin selvä, sai Virmavirta tehtäväkseen lähestyä
Aatos Erkkoa.

Olin kai ainoa, joka Uuden Suomen joukkueessa pystyi puhumaan Erkon kanssa. Turun Sanomissa olin edustanut aatteellista veljeä. Keskustelu oli alkuun hyvin asiallinen, kunnes jotakin ratkesi. Ei tästä mitään tule, sanoi Aatos yhtäkkiä. Siellä, siis Uudessa Suomessa, on takana se sama vanhasuomalainen porukka, joka toistasataa vuotta on yrittänyt ajaa nuorsuomalaiset nurkkaan. Ehkä Erkko ei siihen hätään muistanut, että Turun Sanomatkin jätti nuorsuomalaisten puolueen, kun se ei suostunut vuoden 1962 vaaleissa kannattamaan Kekkosta”, kirjoittaa Virmavirta.

”Siinä se oli, Erkko palasi mielestään aivan oikeille juurille.
Niin Hesari jäi ilman valtakunnallista kilpailijaa, mikä näkyy edelleen lehden sivuilla itseriittoisuutena ja kaiken tietävänä. Uuden Suomen poistuminen oli iso tappio myös Hesarille.”

”Helsingin Sanomat
kin on omaksunut iltapäivälehtien toimitusajattelun, jossa otsikot takaavat sensaation. Odotettavissa on siis lisää pökköä pesään. Media vannoo eurooppalaisuuden nimiin, mutta tekee jotakin muuta. Huomaamatta jää kokonaan, että Euroopan vahvuus on erilaisuudessa, kyvyssä löytää toisenlaisia ratkaisuja ihmisten asennoitumisen mukaan.”

Kun ei ollut rahoittajia, ei pelkkä aate enää kantanut. Virmavirta sanoo Uuden Suomen vaalineen konservatiivisia arvoja, joista keskeisiä olivat

1. traditio ja jatkuvuus
2. ajatus kansakunnasta kokonaisuutena
3. vahva valtio symbolinaan vahva valtionpäämies
4. oppineisuuden ja kulttuurin korostaminen
5. markkinatalous, jossa mukana sosiaalinen painotus
6. geopolitiikka poliittisena realiteettina.

Sama on ollu tilanne vasemmiston sanomalehdillä. Enää eivät ilmesty kuin Kansan Uutiset kerran viikossa, Demokraatti joka toinen viikko, Tiedonantaja kerran kuussa ja on niitä vielä muutamia pienempiäkin. Aate ei myy kummallakaan laidalla, mutta oikeiston kannalta tilanne on silti hyvin hallinnassa, koska joka kaupungissa ilmestyy ns. sitoutumaton porvarilehti.

kari.naskinen@gmail.com