torstai 13. joulukuuta 2018

Terveydenhoidon (tietotekniikka)järjestelmä on perseestä

Nyt on ruma sana sanottava niin kuin se on. Kokemus asiasta tällä viikolla oli karmea.

Joudun vuosittain käymään laboratoriokokeissa kroonisen sairauden takia. Nyt tuli taas sen vuoro. Viimeksi lääkäri oli sanonut, että systeemi on muuttunut, eivätkä potilaat enää saa lähetettä eikä kutsua laboratorioon, vaan asia on hoidettava itse. Tästä se sitten alkoi.

Koska oikeita puhelinluetteloita ei enää ole, piti ensin internetistä etsiä kaupunginsairaalan laboratorion numero. Löytyi monen mutkan jälkeen. Soitto sinne ja vastaus nauhalta: ”Jonossa on 54 asiakasta. Voitte myös jättää puhelinnumeronne, niin soitamme viimeistään seuraavana päivänä.”

Noin kuuden tunnin kuluttua soitto tuli. Kun esitin asiani, sieltä sanottiin, että ei tämä nyt oikein onnistu, kun tietokoneohjelmaa ei juuri nyt saada auki. Antoi kuitenkin toisen puhelinnumeron, johon soittaa. Sama juttu: jonossa kymmeniä muita.

Siinä odotellessani aloin kokeilla, onnistuisiko sähköinen ajanvaraus, kun sellaista mahdollisuutta netissä tarjottiin. Pankkitunnuksilla pääsinkin sisään, mutta siihen se loppui. Laboratoriokokeita varten ei ollut klikattavaa kohtaa, mutta sen sijaan olisin voinut varata ajan mm. ehkäisyneuvonnasta ja synnytysvalmennuksesta. Lisäksi oli yksi kohta, jossa teksti: ”Kaikille avoimet jonot” – se kiinnosti, mutta yritin edelleen varata aikaa laboratoriosta.

Tuloksettoman sähköisen varausyrityksen jälkeen soitti sairaalasta toinen ihminen. Hänkin valitti tietokoneohjelmien hankaluutta, mutta lopulta homma onnistui, kun osasin vuodentakaisesta paperistani luetella ne verikokeet, jotka pitäisi ottaa. Jos tätä vanhaa paperia ei olisi ollut, tilanne olisi mennyt täysin jumiin.

Asia ei kuitenkaan vielä tällä ollut selvä. Tämä viimeinen rouva oli nyt tehnyt minulle lähetteen laboratorioon, mutta ei pystynyt varaamaan aikaa. Piti taas soittaa tai mennä nettiin. Tällä kertaa kokeilin nettiä ja nyt onnistui, huraa, klikkasin ajan ensi viikolle. Lisäksi klikkasin siitä kohtaa, missä kysyttiin, haluanko sähköpostiini varmistuksen, että olen onnistunut varaamaan ajan.

Varmistusta sähköpostiin ei ole tullut. Sen sijaan parin tunnin kuluttua sairaalasta taas soitti nainen, jolle kerroin, että asia on jo kunnossa. Seuraavana päivänä soitti seuraava. Hänelle kerroin taas, että monta soittoa on nyt tullut ja asiani on selvä. Hän sanoi, että tämmöstä tämä vähän on, kun heillä ei oikein ole tietoa näistä soitoista. Hyvää joulua.

Ensi viikolla menen varaamassani ajassa laboratorioon. Saa nähdä, huudetaanko sisään vai onko jokin kuitenkin mennyt pieleen tämänviikkoisessa touhussani.

kari.naskinen@gmail.com

keskiviikko 12. joulukuuta 2018

Perustulo, aikuisten lapsilisä


Jos vihreä puolue saisi päättää, kaikille suomalaisille alettaisiin lapsilisän loputtua maksaa ns. perustuloa. Parhaillaan käynnissä olevan kokeilujakson aikana summa on 560 euroa kuukaudessa. Kokeilussa on mukana 2000 ihmistä. Vihreiden kanta tuli selvästi esille eilen, kun galluppien neljän kärkipuolueen puheenjohtajat olivat Keskuskauppakamarin järjestämässä keskustelussa.

Lapsilisienkin jakaminen kaikille perheille on erikoista. Olkoot perheen kuukausitulot vaikka sata tonnia, niin lapsilisät kilahtavat tilille. Sama idea on nyt vihreillä, joiden mielestä joka jannun pitäisi saada täysin vastikkeetonta perustuloa. Keskustan Juha Sipilä ei paikalla olleiden lehtimiesten mukaan täysin ymmärtänyt perustuloasiaa, mutta Kokoomuksen Petteri Orpo ja SDP:n Antti Rinne sanoivat selvästi, että ei olisi mitään järkeä maksaa perustuloa koko kansalle.

Täydellinen perustulojärjestelmä vastikkeettoman rahan jakamisesta tulisi tolkuttoman kalliiksi. Joitakin arvioita summasta on esitetty, ne ovat 10-20 miljardin euron luokkaa.

Sekä Orpo että Rinne sanoivat, että täytyisi olla jokin syy, miksi perustuloa maksettaisiin, siis tarveharkintaa. Mutta voisiko esimerkiksi laiskuus olla harkitsemisen arvoinen syy? Orpo sanoikin, että perustulo ja korkea työllisyys eivät ole mahdollisia samanaikaisesti.

Hyvinvointivaltio on hyvä järjestelmä, mutta ei se saa tarkoittaa vetelystenhoitovaltiota. Kaikille maksettava perustulo joka tapauksessa vähentäisi työn arvoa, koska perustulon ansiosta olisi helpompi lusmuilla ulos työkierteestä. Sitä paitsi ei hyvinvointivaltion perusperiaate voi olla myöskään, että se olisi ensisijaisesti köyhäinhoitovaltio. Heikoimmassa asemassa olevista on yhteiskunnan aina pidettävä huolta, mutta jos siinä asiassa mennään leväperäiseksi, tehdään samalla ”markkinointityötä” huono-osaisuuden puolesta: ei mitään väliä, kyllä valtio huolen pitää.

Lahden kaupunginhallituksen jäsen, eduskuntavaaliehdokas Sirkku Hildén (SDP) kirjoitti jokin aika sitten Etelä-Suomen Sanomissa tapauksesta, kun oli tavannut työttömän, joka on mukana Kelan perustulokokoilussa: ”Työtön kertoi, miten paljon helpotti tietää, että sai tietyn summan kuukaudessa ilman minkään lappujen täyttelemistä. Ilman todistamista kenellekään, että kyllä, olen oikeasti edelleen työtön ja joudun tulemaan vähällä toimeen. Sai tehdä vapaaehtoistyötä ja vaikka yhden päivän töitä siellä täällä ilman, että se vähensi tuota säännöllistä tuloa.”

Tässä siis hyvä esimerkki perustulon järkevyydestä ja toimivuudesta. Sirkku Hildén ei kirjoituksensa mukaan ole kaikille maksettavan perustulon kannalla. Hänen tapaamansa työtön oli joka tapauksessa selvästi vastuullinen kansalainen, mutta kaikki eivät sitä ole. Sekin koko tässä asiassa on vielä täysin auki, mikä se perustulon kuukausisumma olisi, 560 euroa, 800 euroa vai tonni.

kari.naskinen@gmail.com

tiistai 11. joulukuuta 2018

Suur-Suomea tavoiteltiin ”humanistisista syistä”

Suomesta tehtiin ensimmäisen kerran vapauttamisretkiä Itä-Karjalaan 1918-22. Silloin se ei ollut virallista ja valtiollista toimintaa, mutta valkoisen armeijan ylipäällikkö C.G.E. Mannerheim vannoi jo 23.2.1918, että ”me luomme nyt mahtavan suuren Suomen”. Monenlaista touhua olikin, mutta sitten meni vähän aikaa rauhallisemmin, kunnes jatkosodan sytyttyä Suomen hyökkäysvoimat lähtivät valloittamaan Itä-Karjalaa.

Välirauhan aikana asiaa oli jo valmisteltu. Tasavallan presidentin Risto Rytin johdolla pantiin pari kuukautta ennen jatkosodan alkamista vireille hanke, jossa otettiin selvästi esille humanistiset tavoitteet. Valloitussodan avulla ne oli tarkoitus saavuttaa. Tätä humaania puolta korostaakseen Ryti määräsi tutkimustyöhön maantieteen professorin Väinö Auerin ja historiantutkija Eino Jutikkalan.

Erityisesti korostettiin sitä, että kysymyksessä on Suomen asia, joten valloitettavat alueet kuuluvat sitten ilman mutinoita Suomelle, eikä Saksa saa niistä aariakaan, vaikka saksalaisia tarvitaankin itse sotimiseen. Natsi-Saksalta Auer ja Jutikkala lainasivat nimen kirjalle, jota levitettiin saksalaisiin piireihin: Finnlands Lebensraum.

Paljon Karjalan historiaa tutkinut fil. tri Hannu Takala on todennut, että humanistisen tutkimuksen suunnitelmat ja sitä tehneen toimikunnan motiivit olivat kyseenalaisia. Enemmän tuntuu taustalla olleen sittenkin Suur-Suomen luominen kuin humanismi. Tämä ilmeni myös tutkimussuunnitelman loppulauseesta, jossa viitattiin selvästi Suur-Suomen nousuun.

Takala on Lahden museoiden tutkimuspäällikkö ja Turun yliopiston arkeologian dosentti. Hän kirjoittaa Itä-Karjalan Suur-Suomi-vaiheista kirjassa, joka varsinaisesti käsittelee Puna-armeijan Suomesta saamaa sotasaalista 1939-41 (SKS, 2017).

Takala kertoo, että heti kesällä 1942 lähti Suomesta 48 tutkijastipendiaattia Itä-Karjalaan ja myöhemmin kansatieteellisiä tutkijoita lähti sinne enemmänkin. Kun Takala käy kirjassa läpi neuvostoarmeijan keräämää saalista, niin samaa tekivät suomalaiset tahollaan:

”Sodan aikana suomalaiset keräsivät Äänislinnan museoon noin 950 esinettä, joista 500 tuotiin Suomeen sodan loppuvaiheessa.”

Tämän virallisen puolen rinnalla oli tavallista sotarosvousta. Pian Petroskoin valloituksen jälkeen suomalaiset varastivat museosta esineitä, minkä takia museo piti hetkellisesti sulkea ja panna aseistettu vartija ovelle, kuten kuva Takalan kirjassa osoittaa.

Syksyllä 1941 sotilasvirkailija Eino Nikkilä kyseli kadonneiden esineiden perään, jolloin hän sai vastauksen: ”Kenraali on valloittanut kaupungin ja hänellä on valta käyttää kaupungissa olevia esineitä mielensä mukaisesti.”

Petroskoin museossa oli myös laaja kirjasto, jonka kokoelmasta osa oli kaikesta päätellen peräisin Viipurin kaupunginkirjastosta ja siirretty Petroskoihin 1940-41. Eli suomalaiset pääsivät vain ottamaan omansa takaisin – iltalukemista rintamalle.

Humanistinen sotaretki Vienan Karjalaan jäi kuitenkin pahasti kesken eikä Mannerheim saanut miekkaansa tuppeen. Näin jäi myös tekemättä suunniteltu Karjalan museo Uhtualle. Näiden humanististen hankkeiden johtajana oli AKS:n mies Kustaa Vilkuna, joka toimi Sotasensuurin ja tiedotuskeskuksen johtajana, missä tehtävässä hän pystyi myös organisoimaan tieteellistä tutkimusta heimoveljien luona.

kari.naskinen@gmail.com

maanantai 10. joulukuuta 2018

Ydinasesopimuksia ollaan purkamassa



INF = Intermediate Nuclear Forces Treaty = USA:n ja Venäjän sopimus, joka kieltää niiltä maasta laukaistavat keskimatkan ydinaseohjukset. Sopimuksen allekirjoittivat 1987 Ronald Reagan ja Mihail Gorbatshov.

Helsingin Sanomat ennusti eilisessä pääkirjoituksessaan, että sopimus on raukeamassa. USA:n mukaan Venäjä rikkoo koko ajan sopimusta, koska Venäjän SSC 8 -ohjuksen kantama on yli INF:n salliman rajan. Venäjä taas on kiinnittänyt huomiota siihen, että muut maat voivat kehittää sellaisia ohjuksia, jotka INF kieltää vain Venäjältä ja Yhdysvalloilta. Sopimuksen purkaminen olisikin ehkä helpotus molemmille.

Nato-maiden ulkoministerikokouksessa Brysselissä viime viikolla USA:n ulkoministeri Mike Pompeo antoi Venäjälle 60 vuorokautta aikaa ilmoittaa, että se luopuu SSC 8:sta. Lisäksi USA vaatii Venäjän tuhoavan Iskander-rakettijärjestelmän, mutta tämä lienee turha toivo.

Iskander-järjestelmän Venäjä rakensi sen jälkeen, kun Nato/USA oli ryhtynyt luomaan ohjustorjuntajärjestelmää Puolaan ja Romaniaan. USA ilmoitti, että se ohjuskilpi tarkoitettiin lähinnä Iranin uhkaa vastaan, mutta tottahan se suuntautui nimenomaan Venäjää vastaan. Tämän takia on turha luulla, että Venäjä luopuisi Iskander-ohjusjärjestelmästään.

Ulkopolitiikkaan erikoistuneen ajatuspaja CEIP:n tutkijan James Actonin mielestä Naton pitäisi nyt tulla apuun ja vaikuttaa sopimuksen jatkumiseen – voisiko Nato olla sovittelijana USA:n ja Venäjän välillä? Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrov puolestaan sanoi viime viikolla, että Saksan pitäisi vaikuttaa Yhdysvaltoihin tässä asiassa.


Pompeo sen sijaan puhui jo uudesta sopimuksesta, joka korvaisi INF:n ja sitoisi mukaan ainakin myös Intian, Iranin, Pakistanin ja Kiinan. Näin laajaa sopimusta eivät asiantuntijat pidä realistisena, ei varsinkaan Kiinaa koskien. Vaikeata olisi Iraninkin kanssa.

Euroopan kannalta on hankalaa. EU-maat eivät Neuvostoliiton loppumisen jälkeen lähteneet kehittämään kunnollisia suhteita Venäjään, vaan menivät mukaan USA:n Venäjän-vastaiseen politiikkaan, jonka tavoitteena oli Naton laajentaminen Itä-Euroopan entisten sosialististen maiden alueille. Nyt tilanne on se, että EU-Eurooppa varustautuu Naton nimissä sotaan Venäjää vastaan. Tätä sotaa Suomikin toistuvasti harjoittelee Naton sotaharjoituksissa. Kun näissä olosuhteissa ohjussopimuksia perutaan, vaara Euroopassa lisääntyy.

Tätä samaa huonoa kehitystä voi lisätä sekin, että USA ja Venäjä eivät pidennä parin vuoden päästä umpeutuvaa START 2 -sopimusta (1993), joka kieltää maasta laukaistavat monikärkiset ydinohjukset. Pahimmassa tapauksessa koko kansainvälinen ydinasevarustelun kontrollijärjestelmä loppuu.

HS:n pääkirjoituksessa murehditaan USA:n sitä hankalaa asemaa, ettei Trumpilla ole yhtä paljon samanlaisia lyhyen kantaman ydinaseita kuin Venäjällä, joka on simuloinut niitä omissa sotaharjoituksissaan.

Hesaria lohduttanee kuitenkin se, että USA aikoo seuraavien 30 vuoden aikana uudistaa ydinasevarastojaan 1,7 biljoonalla dollarilla. Noista määrärahoista varmaan riittää jotakin myös lyhyen kantaman ydinpommeihin.  Eurooppakin saa tästä lisävarustelusta osansa, varsinkin Puola ja Baltian maat.

kari.naskinen@gmail.com

sunnuntai 9. joulukuuta 2018

1918 meetoo

Sata vuotta sitten Suomessa käytiin sota. Osa työväenluokkaa nousi aseelliseen kapinaan porvarivaltaan vastaan. Ruumiita tuli, miehiä ja naisia, nuoria ja vanhoja. Kun kaikkia ei saatu hengiltä taisteluissa, piti hoitaa myös sotavangeiksi saatujen teloituksia. Myös naisia pantiin riviin kuopan reunalle. Nappi ohtaan ja joukkohautaan.

Nyt on yhtä kapinaryhmän perinnepuoluetta Vasemmistoliittoa edustava kunnallispoliitikko Elisa Lientola Lahdessa hikeentynyt, kun itsenäisyyspäivänä poliitikkokollega läppäsi häntä takapuoleen. Jos Lahdessa 1918 teloitetut naiset seuraisivat nykymenoa pilvenreunalta, niin olisi heillä ihmettelemistä. Että pienet on murheet noilla nykyajan likoilla.

Tämän päivän Etelä-Suomen Sanomissa (Lahti) on tästä meetoo-asiasta niin iso uutinen, että sata vuotta sitten ei yhdellekään kansalaissotatapahtumalle annettu lehdessä yhtä paljon palstatilaa.

Joulukuussa 1918 saatiin sota-asia muodollisesti loppuun, kun valtionhoitaja P.E. Svinhufvud allekirjoitti asetuksen, jolla valkoisen puolen sotilaille annettiin syytesuoja kaikista sodan aikana tapahtuneista laittomuuksista. Näin helppoa ei ole näissä nykyajan meetoo-peleissä. Ensi keväänä Elisa Lientola ja Kokoomuksen Francis McCarron kohtaavat vaalikentän lisäksi myös oikeussalissa.

Älyttömyyksiin tämä touhu on mennyt. Metoo-kampanja olisi aivan asiallista, jos sillä kiinnitettäisiin huomiota sukupuolesta johtuvaan vallankäyttöön ja alistamiseen. On menty kuitenkin siihen, että tämän muoti-ilmiön turvin puututaan hyttysenpistoon verrattaviin pikkujuttuihin.


Kun on seurannut metoo-naisten vouhkaamista, on näyttänyt siltä, että asialla ovat varsinkin lespot ja muut kummajaiset. Kun tällaiset ”naiset” eivät yleensäkään pidä miehistä, niin hipaisu pyllyyn on tietenkin teloitukseen rinnastettava kauhutilanne.

Vasemmistoliiton äänestäjien joukossa on vielä niitäkin, joiden äidit tai isoäidit olivat keväällä 1918 keskitysleirillä tai joutuivat peräti teloitetuiksi. Heistä tämä punaisesta vasemmistoväristäkin jo luopuneen feministipuolueen nykymuodin mukainen meetoo-tohina saattaa näyttää kummalliselta
.

kari.naskinen@gmail.com

lauantai 8. joulukuuta 2018

Bunkkereiden rakentajat heittävät pommeja


On hienoa, että televisiosta tulee juuri nyt, tänä iltana, Wim Wendersin elokuva Berliinin taivaan alla (1987). Kun Babylon Berlin -sarjaelokuvassa parhaillaan seurataan muutosta kohti tuhoa, niin Wenders näyttää, mikä oli lopputulos. Kirjastossa nuori mies lukee kirjaa, jossa sanotaan, että maa oli autio ja tyhjä ja pimeys oli syvyyden päällä. Uutta luomiskertomusta haettiin, ja niin hyvä ennustaja Wenders olikin, että kaksi ja puoli vuotta elokuvan ensiesityksen jälkeen Berliinin muuri murtui.

Berliinin taivaan alla kertoo kahdesta enkelistä, jotka Berliinissä seuraavat elämänmenoa ja yrittävät omin rajallisin keinoin helpottaa ihmisten selviytymistä. Enkelit ovat tulleet kaupunkiin, joka on idän ja lännen, menneisyyden ja nykyisyyden välissä. Enkelit näkevät ihmisten onnettomuuden, johon syynä on ollut rakkauden ja toivon ja unelmien konkurssi. Yhdessä kohtauksessa näkyy taustalla graffiti, jossa on teksti ”Wer bunker baut wirft bomben” (Bunkkerin rakentaja heittää pommeja).

Tällaisia viittauksia ja vertauskuvia löytyy paljon. Heti alussa Bruno Ganz seisoo Keisari Wilhelmin muistokirkon päällä Kurfürstendammin alkupäässä. Kirkko tuhoutui ilmapommituksessa 1943, mutta sen rikkinäinen torni on jätetty pystyyn. Se näkyi hyvin kesällä 2018 tv-lähetyksissä, kun tornin vieressä olevassa puistossa pidettiin yleisurheilun EM-kisojen kuulantyöntö.

Bruno Gantz (kuvassa vas.) esittää Damiel-enkeliä ja Otto Sander Cassiel-enkeliä. Vaikka asiat eivät ihmisillä ole hyvin, käy Damielille kuitenkin niin, että hän rakastuu Alekanin sirkuksen kauniiseen trapetsitaiteilijaan ja haluaa muuttua ihmiseksi – tuli mitä tuli, rakkautta suurempaa ei ole. Toivoa siis on aina, haluaa Wenders sanoa filosofisessa elokuvassaan.

Sirkuksen nimi on kunnianosoitus elokuvan ranskalaiselle kuvaajalle Henri Alekanille (1909 - 2001), joka oli aloittanut uransa jo 1930-luvulle suurten ranskalaisten mestareiden elokuvissa. Alekanin kuvaus on taitavaa. Pehmeää kuvaa kovasta, rikkinäisestä maailmasta.

Toiset kunnianosoitukset ovat elokuvan lopputeksteissä: ”Omistettu kaikille entisille enkeleille, mutta erityisesti Yasujirolle, Francoiselle ja Andreille”, tarkoittavat Ozua, Truffautia ja Tarkovskia.

Wendersille tämä elokuva merkitsi kotiinpaluuta Yhdysvalloista. Wenders on syntynyt Düsseldorfissa, mutta Berliini oli se kaupunki, jossa tällaisen elokuvan saattoi tehdä: ”Vain Berliinissä voi tajuta, mitä merkitsee olla saksalainen, sillä historia on Berliinissä sekä fyysisesti että tunnetasolla läsnä. Mikään muu kaupunki ei yllä samanlaiseen kysymykseen eloonjäämisestä.”

Tämä Berliinin poikkeuksellinen asema historiassa on saanut aikaan paljon elokuvia. Tunnetuimpia berliiniläisiä ohjaajia ovat olleet Ernst Lubitsch, natseille dokumenttielokuvia tehnyt Leni Riefenstahl ja elossa olevista Margarethe von Trotta. Itävaltalainen Samuel ”Billy” Wilder muutti jo nuorena Berliiniin, mutta sitten tuli 30-luvulla lähtö Amerikkaan.

Aivan helppoa ei elokuvan toteuttaminen Berliinissä ollut, koska elokuvaa varten ei annettu lupaa kuvata Berliinin muuria. Muurinpätkät piti rakentaa itse. Ensimmäinen lavastusmuuri meni pilalle sateessa, kun urakoitsija oli tehnyt sen jotenkin kevytrakenteisesti puusta.

Wendersin paluuta Hollywoodista Saksaan symboloi Peter ”Columbo” Falkin (kuvassa oik.) näyttelemä entinen enkeli, joka myös oli halunnut ihmiseksi, vaikka se merkitsikin kuolemattomuuden menettämistä (kuoli 2011). Falk on tässä cameo-roolissa ohjaaja, joka on tullut Berliiniin kuvaamaan sota-aiheista elokuvaa. Eräänlaisesta paluusta on tässäkin kysymys, sillä Peter Falkin vanhemmat olivat New Yorkiin emigroituneita puolan- ja venäjänjuutalaisia, Damielille Falk selittää maallisia iloja: ”Tupakka, kahvi. Jos ne jakaa jonkun kanssa, se on fantastista.”

Syksyllä 2017 Wendersin sadusta valmistui restauroitu restauroitu versio, jonka ensiesitys oli tietenkin Berliinissä. En tiedä, mikä versio tulee tänään Yle Teemalta.

Hollywoodissa ohjasi Brad Silberling 1998 omana näkemyksenään Enkelten kaupungin, tapahtumapaikkana länsirannikko ja pääosissa Meg Ryan ja Nicolas Cage; en ole nähnyt. Silberling näyttää henkilötietojen mukaan olevan lähinnä tv-sarjamies.

kari.naskinen@gmail.com

perjantai 7. joulukuuta 2018

Natsit Puolassa farssina


Saksasta Yhdysvaltoihin paennut Ernst Lubitsch aloitti natsien Puolan miehitystä käsittelevän elokuvansa varsovalaisten kauppojen kylteillä, joissa on kauppiaiden nimiä: Kubinski, Lominski, Lubinski, Poznanski, Rozanski… Elokuva on farssi Ollako vai eikö olla (1942). Heti nämä alun kuvat panevat katsojan ymmärtämään, mistä on kohta kysymys. Ollaan elokuussa 1939, ja aamuyöllä syyskuun 1. päivänä Saksa käynnistää offensiivin Puolassa. Koska kysymyksessä on vain natseja pilkkaava farssi, ei keskitysleireillä käydä, mutta vakavaksi lopuksi ollaan pommituksessa tuhoutuneella hautausmaalla, jossa yhdessä kivessä on nimi Benjamin Kubelsky. Tämä oli elokuvan miespääosan esittäneen Jack Bennyn alkuperäinen nimi, sillä hänen isänsä oli Puolasta Chicagoon muuttanut juutalainen.

Sen verran keskitysleireihinkin viitataan, että esittäessään saksalaista valekomendanttia Benny sanoo oikealla natsisotilaalle terävästi: ”Me keskitämme ja puolalaiset hoitavat leirityksen.”

Elokuvan nimi tulee siitä, että varsovalaisessa teatterissa esitetään parhaillaan natsisatiiria, johon on sekoitettu myös Shakespearen Hamletia. Ollako vai eikö olla? Vieläkö meillä on Puola vai eikö ole? Lisäksi kevyempänä juonenlankana kulkee kolmiodraama, jossa ovat osallisina näyttelijäpariskunta ja kauniiseen rouvaan rakastunut puolalainen lentäjä. Lentäjää esittää Robert Stack, joka parhaiten tunnetaan Lahjomattomien Eliot Nessinä (1959-63).

Lubitschin elokuva on hulvatonta menoa alusta loppuun. On oikeastaan yllättävää, että se on niinkin hauska. Lubitsch on nimittäin malttanut pysyä aisoissa, eikä ole tehnyt natseistakaan pelleääliöitä muuta kuin sen verran, mitä farssin käänteet edellyttävät.

Lubitsch itse oli venäjänjuutalaisten maahanmuuttajien lapsi, joka oli syntynyt Berliinissä 1892. Ensimmäisen lyhytelokuvansa hän teki 1914 ja pitkiin elokuviin hän sai pääosiin puolalaisen maahanmuuttajan Pola Negrin, josta tulikin mykkäfilmien suuri tähti. Hollywoodiin päästyään Pola Negri vehtasi ainakin Charles Chaplinin ja Rudolph Valentinon kanssa. Äänielokuviin Pola Negri ei enää saanut otetta ja hän palasi Saksaan, jossa hän joidenkin tietojen mukaan oli muhinoissa myös Adolf Hitlerin kanssa. Televisiosta tuli vastikään sarja Euroopan uudet tuulet 1918-39, jossa mukana olivat myös Pola Negri ja Ernst Lubitsch.

Ollako vai eikö olla -vastarintaelokuvassa Lubitsch ei varsinaisesti ole ottanut hampaisiinsa Hitleriä henkilönä, vaikka Hitler oli vienyt myös Lubitschilta Saksan kansalaisuuden. Farssihauskuutta ylläpidetään Varsovaan tulleiden miehittäjien kustannuksella, ja sehän Lubitschilta on onnistunut. Yhdessä kohtauksessa Hitler menee teatteriin esitystä katsomaan, kuva selkäpuolelta. Mutta miksi Lubitsch ei piikitellyt suoraan Hitleriä? Joka tapauksessa Ollako vai eikö olla on yksi kaikkien aikojen parhaita elokuvafarsseja.

Lubitsch itse sanoi, että vaikka elokuva on farssi, se esittää todemman kuvan natsismista kuin useimmat samaa aihetta käsittelevistä romaaneista ja elokuvista. Lisäksi elokuva on yksi parhaita esimerkkejä siitä, miten taide, tässä tapauksessa teatteri, pystyy jäljittelemään todellisuutta, joka taas on enemmän teatteria. Minkä näyttelijä lavalla teki Shakespearelle, sen Saksa teki Puolalle. Entä mitä natsi-Saksa teki taiteelle, se onkin jo laajempi ja karmeampi juttu?

kari.naskinen@gmail.com

torstai 6. joulukuuta 2018

Kun nuukuus ei riitä, tarvitaan strategiaa





Vientiyrityksillä oli vaikeuksia 1990-luvulla. Kun idänkauppa vaimeni, oli edessä uudenlainen tilanne. Itä-Suomen yliopistosta eläkkeelle siirtynyt vanhempi tutkija, sosiologi Jukka Oksa (kuvassa) kirjoittaa lamasta selviytyneiden sukuyritysten muodonmuutoksesta Päijät-Hämeen tutkimusseuran vuosikirjassa 2018. Lahden seutu on tunnettu sukuyrityksistä, jotka ponnistelivat finanssikriisissä ja romahtaneen idänkaupan aiheuttamassa lamassa. Teollisuuden tilauskirjat olivat tyhjentyneet ja Lahden työttömyysaste nousi 27 prosenttiin.

Muutamat yritykset selviytyivät 1990-luvun laman läpi ja toimivat nyt menestyksellisesti kansainvälisillä markkinoilla. Vaikka tarinat ovat erilaisia, löytää Oksa niistä yhden yhteisen piirteen: uudet taidot.

”Jatkuvasti ymmärretään yhä laajempia toimintaympäristöjä ja opitaan toimimaan niissä. Opitaan uutta ajattelua laajentamalla. Mikä sopisikaan paremmin onnistuneen kansainvälistymisen reseptiksi”, toteaa Oksa.





Tästä on monta esimerkkiä kirjoituksessa, johon hän on haastatellut sukuyritysten johtajia. Peikko Groupin rakentanut Jalo Paananen päätteli kauppakoulun jälkeen, että ”pitää parantaa tuo ruotsi ja minä lähdin sitten vuodeksi Ruotsiin”. Kemppi Oy:n Jouko Kemppi puolestaan lähti Englantiin opiskelemaan kieltä, jota ei ollut paljon lukenut kouluaikana. Hitsauksen syvemmät aakkoset Jouko Kemppi kertoo oppineensa Malmössa Skandinavia Origo Svetsin tekniseltä johtajalta.

Lahden Polttimon edesmennyt Harald Relander sanoi Oksan haastattelussa, että hänellä oli eräänlainen ”koulutusohjelma, johon kuului meneminen jonnekin ulkomaille opiskelemaan panimomestariksi”.

Sukuyritysten nuoren puolen lähettäminen ulkomaille kertoo Oksan mukaan siitä, että kotoutuminen kansainväliseen ympäristöön nähtiin tulevaisuuden itsestään selvänä osana. Hyvinä esimerkkeinä tästä ovat myös Asko, Isku ja Luhta.

Monet sukuyritykset kasvoivat isoiksi. Kun törmättiin vaikeuksiin, niihin voitiin aluksi reagoida karsimalla kuluja ja tehostamalla tuotantoa. Mutta sitten kun nuukuuskaan ei riittänyt, tarvittiin asiantuntemusta, jonka avulla voi puuttua yritystoiminnan rakenteisiin. Strategisten kykyjen vaatimukset kasvoivat dramaattisesti, kun lama vei kysynnän. Isku Oy:n Hannu Roine:

”Meillä meni hyvin muistaakseni vielä 1988, mutta se lama alkoi 1989. Sen laman luonne oli toisen tyyppinen. Pelkkä nuukuus ei riittänyt. Oli ruvettava tekemään rakenteellisiakin ratkaisuja. Strategiaan liittyi tuotekehityksen ja -sortimentin uudelleen arviointia. Siinä käytiin läpi koko homma.”

ASKOSTA EI
TULLUT IKEAA

Asko Oy:n Jarmo Rytilahti sanoo, että yhtiö oli strategisten valintojen pakkoraossa jo 1980-luvun alussa. Kun konserni oli konkurssikypsä, tehtiin koko valtavan yritysryppään uudelleenjärjestelyjä:

”Tammivuori reissasi maailmalla ja oivalsi, että muovi tulee syrjäyttämään kuparit ja valuraudat. Tehtiin päätös, että keskitytään muoviputkiin ja tehdään siitä iso bisnes. Myydään kaikki muut pois. Myin huonekalut, valimot, kodinkoneet, myymäläkalusteet, Karhun, Finaysonin ja kaikki. Rinnan sen kanssa me kasvatettiin Uponoria. Vuoden 2000 tienoilla muutettiin pörssiyhtiön nimikin Askosta Uponoriksi.”

Olisiko voinut käydä jotenkin toisin? Rytilahti sanoo, että Asko oli suomalaisista huonekalubisneksistä ainoa, jolla oli vahva kansainvälinen asema. Mutta ei siitä Ikeaa tullut:

"Vähän vahvemmalla pääomapohjalla ja paremmalla ajatuksella Asko voisi olla tänä päivänä tosi iso. Olisi pitänyt pystyä investoimaan isoihin yksiköihin kaupunkien ulkopuolelle… Sitä rahaa ei ollut 1970-luvun puolivälissä, eikä ollut myöskään mitään konseptia siihen.”

Jalo Paananen sanoo, että ”olisipa meillä ollut Henkka Mauritzin tai Kamradin tyylisiä ihmisiä, jotka olisivat nähneet sen asiakaspinnan. Lahdessa oli alan teollisuutta, mutta ei meillä ollut prosessin ymmärtäjää, Luhta on ainoa. Se ei ole enää vain teollisuuslaitos, se on muotitalo.”

”HOMMAA ITSEÄSI
VIISAAMPIA IHMISIÄ”

Tyypillinen yritysjärjestelyjen valintatilanne on päätös siirtää jokin tuotantovaihe alihankintayrityksen tehtäväksi. Jouko Kemppi: ”Pitäisi ostaa kone, mikä maksaa kaksi tai neljä miljoonaa. Kone hakkaisi meillä kolme tuntia vuorokaudessa. Ei siinä ole järkeä. Olin nähnyt, että Ruotsissa se hakkaa 24 tuntia. Ei me sillä olla kilpailukykyisiä.”

Jouko Kempin isä Martti Kemppi oli aina hommannut ympärilleen itseään viisaampia ihmisiä. Näin on Kempillä tehty myöhemminkin, kuten Jokke kertoo yhdestä avainosaajasta:

”Puhuu viittä kieltä, on kuuden ällän ylioppilas ja oli huippulentäjä armeijassa. Se on niin sosiaalinen ja fiksu, että sen pitäisi olla diplomaatti. Sitten se osaa tämän hisauksenkin yhtä hyvin kuin diplomi-insinööri tai paremmin.”

Kemppi on menestynyt edistyneellä teknologialla. Kempin läpimurto oli aikoinaan uuden invertteritekniikan soveltaminen sähköhitsaukseen:

”Tätä hommaa on helpottanut koko ajan se, että Kempin ovat huippulaatuisia ja että teknologiassa ollaan edelläkävijä. Kun sinun pitää hurmata ihmisiä, se on yksi niitä suurimpia haasteita”, sanoo Jouko Kemppi.

TORIKAUPPIAIDEN
PERILLISIÄ

Monet teollisuusyritykset ovat lähteneet hyvin pienestä. Alussa on ollut kauppiaita ja kauppaa itse käyviä käsityöläisiä. Heidän osaamiseensa on sitten matkan varrella liitetty teollista insinööritaitoa ja muotoilua.

Pekka Luhtanen sanoo, että kun hän tuli, ”lähes kaikki tehtaanjohtajat olivat olleet torikauppiaita, isääni myöten. Ainakin suurimmat lahtelaiset tekstiiliteollisuuden yritykset olivat kauppiaiden perustamia. Kyllä tämä varmasti on luonut henkeä, joka on sitten ollut markkinoinnissa tärkeä asia.”

Luhta hakeutui jo 1960-luvulla vapaa-ajanvaatteiden ja nuorisomuodin tuottajaksi ja sitten myös myyjäksi, kun ostettiin Vaatehuone- ja Aleksi 13 -ketjut.

”Pysyäksemme ajan tasalla meillä pitää olla suorat kuluttajakontaktit”, sanoo Pekka Luhtanen.

Suomalainen vaatetuotanto kriisiytyi 1980-luvulla, mutta Luhta jatkoi strategiansa mukaisesti. Se osti tuulipukutehdas Rukan, Aaltosen nahkatehtaan, Storyn, Torstain ja Jap-farkkutehtaan. Luhta oli myös tiiviisti mukana teollisuuden käytäntöjä lähellä olevan muotoilukoulutuksen tuomisessa Lahteen.

Kirjoituksensa lopussa Jukka Oksa toteaa, että Lahden seudun sukuyritysten selviytyminen lamasta on perustunut palveluosaamisen jatkumiseen ja laajentumiseen: ”Torikauppiaiden jälkeläisten kauppapaikka on laajentunut globaaliksi, mutta asiakkaita hurmataan edelleen tuotteiden ja palvelun laadulla sekä asiakkaiden ongelmien tuntemuksella ja ratkaisemisella."

kari.naskinen@gmail.com



keskiviikko 5. joulukuuta 2018

Lahtarien ritarikunnan merkit rintaan


Taas eilen oli lehdissä nimiluettelo niistä, jotka itsenäisyyspäivänä saavat vapaudenristin kunniamerkit. Niiden takana on varsinaisesti valkoisten lahtareiden perustama ritarikunta, joka jakaa merkkejään itsenäisyyspäivänä ja puolustusvoimien lippujuhlapäivänä kesällä. Ritarikunta perustettiin maaliskuussa 1918, kun kansalaissota oli käynnissä. Valkoisten sotapäällikkö Gustaf Mannerheim nostatti joukkojensa taistelutahtoa ottamalla itse vastaan ensimmäisen vapauden suurristin. Todellisuudessa kysymys oli tuossa vaiheessa ns. vapaussodan ansiomerkistä. Kun sisällissota oli ohi ja punaisia teloitettu tarpeeksi, sai vapausristin myös kenraalimajuri Rüdiger von der Goltz, jonka johtamien saksalaisjoukkojen avulla valkoiset olivat saavuttaneet voittonsa.

Näiden lahtarimerkkien jakaminen lopetettiin kuitenkin seuraavana vuonna 28.1.1919, kun kansalaissodan alkamisesta oli kulunut vuosi. Valkoiset tietenkin pitivät juhlansa, mutta liian nololta olisi tuntunut ritarimerkkien paneminen rintaan. Vasta joulukuussa 1939 otettiin merkit uudelleen käyttöön, kun talvisota vaati kaiken mahdollisen.

Sotien jälkeen lahtarimerkkejä suostuivat ottamaan vastaan myös vasemmistolaiset. Seuraava vaihe oli, että Urho Kekkonen sai tarpeekseen koko touhusta ja keskeytti merkkien jakamisen 1960. Vanha sotajermu Mauno Koivisto päätti vaihteeksi 1989 kumota Kekkosen päätöksen. Näin tämä toimii, koska ritarikunnan suurmestari on tasavallan presidentti.

Oman suhtautumistapansa osoitti Tarja Halonen, joka 2002 myönsi valkoisen armeijan merkin sivaripasifistille, professori Raimo Väyryselle.

kari.naskinen@gmail.com

tiistai 4. joulukuuta 2018

Henkilöautoihin iskeminen ei pelasta maailmaa


Ei tarvitse mennä ostamaan keltaisia liivejä, kun Sipilän hallitus tuli pian järkiinsä ja päätti alentaa autoveroa. Ensin näytti siltä, että verotus kiristyy, koska maailmalla oli muutettu pakokaasupäästöjen mittausjärjestelmä sellaiseksi, että tulokset osoittivat aikaisempaa suurempia hiilidioksidipäästöjä. Entinen järjestelmä oli NEDC (New European Driving Cycle) ja tänä vuonna otettiin käyttöön WTLP (Worldwide harmonized Light vehicle Test Procedure). Nyt siis Suomessa otetaan viisaasti takapakkia ja madalletaan sen verran autoveroa, että päästään lähelle aikaisempaa tilannetta.

Ilmastonmuutoksesta tietenkin on kysymys. Suomessa henkilöautot aiheuttavat 9,1 prosenttia koko hiilidioksidipäästöistä. Maallikoiden, vihreiden ja joidenkin punikkien mielestä henkilöautot ovat kuitenkin se pahin tekijä, koska autot ovat aina silmissä kadulla kulkiessa. Todellisuudessa suurimmat syylliset ovat kuitenkin aivan muita: energiateollisuus 26,7 %, maankäyttö ja sen muutokset 15 %. Myös teollisuus ja rakentaminen aiheuttavat näitä päästöjä enemmän kuin henkilöautot.

Vaikka henkilöautoilu kiellettäisiin kokonaan, se ei ilmastonmuutostaistelua ratkaisisi, ei Suomessa eikä maailmassa. Sen sijaan autoiluun iskeminen nykyistä ankarammin aiheuttaisi uudenlaisia ongelmia. Millä järjestelmällä korvattaisiin se aukko, mikä syntyisi, jos henkilöautojen hankintaa vaikeutettaisiin?

Kaikki tietävät, että maaseudulla henkilöautot ovat välttämättömiä, sekä meillä että muualla. Mutta kyllä ne ovat tarpeen myös kaupungeissa. Liikenneviraston tutkimuksen mukaan henkilöauto on Suomessa myös kaupunkiseuduilla tärkein kulkuväline 79 prosentille ihmisistä.

DIESELVERON KOROTUS
ALOITTI KUOHUNNAN RANSKASSA

Ranskassa dieselveron korotus aloitti mielenosoitusten vyöryn, johon on nyttemmin liittynyt myös muuta yhteiskunnallista protestointia. Ilmastonmuutoksen torjuminen autoilun kustannuksia lisäämällä ei ole ymmärrettävissä siellä, missä omia autoja tarvitaan aivan välttämättä päivittäisissä, usein pitkissä työ- ja ostosmatkoissa. Tyypillisimmin on käytössä vanha dieselauto, mikä johtuu siitä, että aikaisemmin valtio tuki Ranskan autoteollisuutta antamalla suoria ostotukia kotimaisten dieselautojen hankintaan.

Kimppakyydit ja kaikkinainen työmatkakulujen minimointi on keskeinen osa tämän väestönosan arkea. Kun presidentti Emmanuel Macron on nyt päättänyt dieselveron korotuksen tulevaksi voimaan tammikuussa 2019, tekee se välittömästi merkittävän loven miljoonien perheiden kotitalouteen. Enää tämä asia ei Ranskassa olekaan ympäristökysymys, vaan yhteiskuntapoliittinen ja sosiaalinen.

Vasemmistofoorumin keskusteluryhmässä Kai Luotonen on käsitellyt asiaa perehdyttyään Ranskan tilanteeseen mm. Liberation- ja Le Monde -lehdissä julkaistuihin pidempiin puheenvuoroihin (sosiologeilta, taloustieteilijöiltä, historioitsijoilta). Niissä tulee selvästi esille se, miten taitamaton, välittömän huolen toimeentulosta synnyttänyt poliittinen päätös nostatti vihan suurissa syrjäseutujen kansanosissa ja myös heidän kaupungeissa asuvissa läheisissään.

”Heidän huolensa ymmärtää myös laajempi keskiluokka kuin myös valistunut eliitti, joten myötätuntoa riittää. Rouva Macronin provosoiva toimiminen maan varakkaimman oligarkin Bernard Arnaultin luksusimperiumin (Louis Vuitton) mediamannekiinina ja presidenttiparin korostetun läheiset ja suhteet Ranskan taloudelliseen eliittiin ovat myös laajasti lisänneet Macronin vastustusta”, siteeraa Luotonen jukista keskustelua Ranskassa.


Päätös dieselveron korottamisesta oli suuren, yhteiskunnallisessa keskustelussa hiljaisen ja laiskasti poliittisesti osallistuvan väestönosan päivittäisiin rahavirtoihin merkittävästi tuntuva ”viimeinen niitti”, joka sai heidät laajalti liikkeelle. Näiden kotitalouksien toimeentulon tasapainottamisen keskeisenä elementtinä ovat syrjäisempien seutujen halvat asumiskustannukset. Työpaikat kuitenkin ovat kaukana, samoin automarketit isojen kaupunkien kehäteillä.

Maaseudulla asuvan ruokakunnan vanhemmat ovat tavallisimmin sellaisissa töissä, joissa ansiot ovat lähellä minimipalkkatasoa (esim. sairaanhoitaja, mekaanikko, hallintovirkailija, toimistotyöntekijä, ravintolatyöntekijä, myyjä). On myös kovassa kustannus- ja kilpailupaineessa jatkuvasti työskenteleviä pienyrittäjä kuten parturikampaaja, katukeittiön- tai kioskinpitäjä, pikkukauppias, hallikauppias jne. Kotona asuu usein satunnaisia minimipalkkatuloja ansaitsevia nuoria ja moniin ruokakuntiin kuuluvat myös eläkettä nauttivat mummo ja pappa.

”Kaikki rahapalkkasuhteet ja muut rahatulot kuin myös merkittävimmät ostokset edellyttävät henkilöautoa kulkuvälineenä. Näin taloudessa saattaa olla pari kolmekin henkilöautoa ja moottoripyörä tai skootteri. Koska päivittäiset polttoainekulut ovat tunnetusti olleet tämän maaseudun alemman keskituloisen ja sitä köyhemmän väestönosan ruokakuntien keskeisimpiä kulueriä, on polttoaineverotuksessa säännönmukaisesti sovellettu mekanismeja, jotka ovat joustaneet nopeasti alaspäin raakaöljyn hinnankorotusten aiheuttamien kustannuspaineiden keventämiseksi. Nyt on menetelty toisin. Macronin  korkeimpien tuloluokkien  ja varallisuuksien verotusta koskevat veronalennukset leimasivat hänet jo virkakauden ensimmäisenä vuotena ´rikkaiden presidentiksi´; tämä laajasti kansan tietoisuuteen levinnyt epiteetti on saanut suuren osan Macronin valoisien tulevaisuudenlupausten perusteella häntä äänestäneistä tukijoista pettyneiksi, jopa vihaisiksi”, kirjoittaa Luotonen.


Luotonen toteaa myös, että kun pelättyyn ympäristökatastrofiin pureudutaan poliittisin toimin, on toimenpiteiden välittöminä maksajina oltava ensisijaisesti ja niiden, jotka elintavoillaan ympäristöä eniten kuormittavat eli yhteiskunnan hyväosainen luokka. Jo ennestään toimeentulominimissä elävien hiljaisten massojen kutsuminen maksumiehiksi on taitamatonta ja yhteiskuntarauhaa vaarantavaa politiikkaa. Champs Elyseen ympäristön kaduille parkkeeratut loistoautot ja luksustavaraliikkeet ovat luonnollinen kohde tällaisen taitamattoman ympäristöpolitiikan nostattamalle vihalle.

kari.naskinen@gmail.com
 

maanantai 3. joulukuuta 2018

Babylon Berlin, synnin ja politiikan pesä

Ison tv-sarjaelokuvan Babylon Berlinin nimessä on paljon symboliikkaa. Raamatusta se lähtee: ”Voi sinua, suuri kaupunki, voi sinua Babylon, mahtava kaupunki, hetkessä tuli sinun tuomiosi.” Baabel oli saastainen synnin pesä, ja kun tähän raamatulliseen kertomukseen lisätään 1920-30-lukujen vaihteen politiikka Weimarin tasavallassa Saksassa, ollaan sellaisessa lähihistorian Baabelissa, josta mitään paheita ei puutu. Vertauskuvallisuutta lisää vielä se, että sarja on tehty 1912 perustetuilla Babelsbergin studioilla, joilla aikoinaan tehtiin mm. Fritz Langin ja Josef von Sternbergin elokuvia.

Babylon Berlinin keskeinen tekijä on uuden saksalaisen elokuvan merkittävimpiin nimiin kuuluva Tom Tykwer, joka meillä tunnetaan ainakin elokuvista Juokse Lola! (1998), Parfyymi (2006), Pilvikartasto (2012) ja Kuninkaan hologrammi (2016). Käsikirjoitus pohjautuu Volker Kutscherin romaaniin Der nasse Fisch (2008), ja tähän sarjaelokuvaan musiikinkin säveltänyt Tykwer.

Babylon-Berliinissä eletään kuin viimeistä päivää. Nyt kuitenkin tiedetään, että tuon ajan Berliinissä elettiin varsinaisesti aivan uutta päivää, ja viimeiset päivät koittivat sitten kymmenkunta vuotta myöhemmin. Seksiä, huumeita, vallankumouksellisuutta. Paljon tapahtuu esimerkiksi kaupungin suosituimmassa yökerhoporttolassa, 1926 avatussa Moka Eftissä Leipziger Strassen ja Friedrichstrassen kulmassa. Siellä esiintyy Svetlana Sorokina (kuvassa), joka päivän tullessa siirtyy juonittelemaan kommunistien kanssa.

Kaduilla liehuvat punaiset liput mielenosoituksissa. Kommunistinen puolue KPD on perustettu 1918 ja se on kymmenen vuotta myöhemmin vahvimmillaan. KPD:n päämaja on Karl-Liebknech-Hausessa, jossa nykyisin on Die Linken puoluetoimisto. Saksan työläisten kansallissosialistinen puoluekin on jo toiminnassa ja jäsen nro 55:n Adolf Hitlerin Mein Kampf on ilmestynyt, mutta tämä puoli politiikasta on ainakin tv-sarjan alkuvaiheissa melko pimennossa.

Toistaiseksi Hitlerin nimi on mainittu vain kerran sivumennen kahden nuoren miehen keskustelussa Wannseen uimarannalla. Kun Fritz sanoo, että vallankumous sallii joukkoteloitukset, kysyy Otto, että "kuka niin sanoo, Hitlerkö”; Fritz vastaa, että ei kun Stalin. Berliinissä Hitler onkin vielä tuolloin jokseenkin tuntematon, sillä hänen natsipuolueensa on näkyvämmässä asemassa vasta Münchenissä.

Pahempana nimenä on esillä Stalin. Toinen hyväkäs Trotski piileskelee maailmanvallankumouksesta haaveilleen Istanbulissa. Siellä Trotski odottaa ratapihalle Berliiniin jumiin jäänyttä kultalastia, joka on saatu keploteltua Neuvostoliiton puolelta rajan yli Saksaan.

Pelkkää politiikkaa Babylon Berlin ei kuitenkaan ole. Miespääosassa on komisario Gereon Rath, joka on siirretty Kölnistä Berliiniin. Tarkkaa syytä siirtoon en ole saanut selville, mutta yksi tärkeä tehtävä on ainakin päästä selville Kölnin ylipormestariin ja Preussin valtioneuvoston presidenttiin Konrad Adenaueriin kohdistuneesta kiristyksestä. Kiristyksenä käytetään valokuvaa, jossa Adenauer pelehtii kahden huoran kanssa, ja Rath etsii alkuperäistä valokuvanegatiivia.

Berliinissä Rath on sijoitettu siveyspoliisiin, jossa hänen esimiehenään on Bruno Wolter, joka itsekin käy sikailemassa Moka Eftissä. Rathilla on henkilökohtaisena ongelmana sotatrauma, joka aina välillä puhkeaa vaikeisiin kohtauksiin. Niistä selviää morfiinilla, jota helposti saakin. Rath pääsee mukaan myös poliisin murharyhmän tutkimuksiin, kun Spreejoesta löytyy kidutettu ruumis. Sitä kautta Rath ujuttautuu myös emigranttivenäläisten piireihin. vallankumouksen ja salakuljetusten maailmaan.

Babylon Berliniä voidaan katsoa eräällä tavalla ruotsalaisten Agneta Pleijelin ja Ronny Ambjörssonin näytelmän Berliini järjestyksen kourissa (1970) jatkona. Se kertoo siitä järjestyksestä, jonka kourissa KPD:n perustaneet Rosa Luxemburg ja Karl Liebknecht 1919 vangittiin ja muutaman tunnin kuulustelujen jälkeen teloitettiin. Näytelmä esitettiin heti tuoreeltaan Helsingin kaupunginteatterissa (Rosa = Liisi Tandefelt, Liebknecht = Paavo Pentikäinen).

Babylon Berlinissä ei järjestyksen kourissa tarvitse olla. Kaikki on vapaata. Vaan ei kestä monta vuotta, kun meininki muuttuu…

Babylon Berlin on komeasti tehtyä elokuvaa. Ulkokohtauksia varten on Babelsbergin studioille rakennettu valtavat määrät katuja ja rakennuksia. Joidenkin tietojen mukaan kysymyksessä on kallein Euroopassa tehty sarjaelokuva, 40 miljoonaa euroa. Näyttelijät ovat erinomaisia ja käsikirjoitus sisältää niin paljon yksityiskohtia ja terävää vuoropuhelua, että tyhjäkäyntiä ei ole. Suomessa katsotaan nyt ensimmäistä tuotantokautta (8 jaksoa), toinen kausi tulee perään (8 jaksoa) ja kolmannen kauden kuvaukset alkanevat kohta. Sarjan ovat tuottaneet Saksan paikallisten yleisradioyhtiöiden yhteistyöyhtiö ARD ja englantilainen maksutelevisioyhtiö Sky.

Tämä on hienoin saksalainen sarjaelokuva sen jälkeen, mitä on tehty Edgar Reitzin Kotiseudun (1984, 1993, 2004) jälkeen.

kari.naskinen@gmail.com

lauantai 1. joulukuuta 2018

Pieninä palasina on leipä maailmalla

Aavehallin lavalla Vierumäellä ensi tiistaina laulaa solistina Mikko Järvinen, joka samana päivänä täyttää 75 vuotta. Mikko Järvinen on niitä pitkän linjan laulajia, jotka eivät koskaan ole saaneet levyjään listojen kärkipaikoille, mutta jotka lavoilla kävijöille ja vanhan tanssimusiikin ystäville ovat tuttuja. Pitkää päivää on vain tehtävä, sillä hänenkin uraansa liittyy Tapio Rautavaaran Juokse sinä humman sanoituksen säe: ”voi kuinka pieninä palasina onkaan mun leipäni maailmalla”. Tosin en tunne Järvistä paremmin, ja hän on tehnyt pitkän päivätyön muissakin ammateissa, joten ehkä keikkailemiseen on syynä puhtaasti vain rakkaus laulamiseen.

Ei Mikko Järvinen tänäkään vuonna tee kuin yksitoista lavakeikkaa, joista tämä tiistain 4.12. reissu Heinolaan on pisin. Tällaisille esiintyville taiteilijoille oikea esitystilanne on aina se paras. Tämän vuoden kohokohta oli ”Kultsan tanssien” 60-vuotisjuhlarevyy maaliskuussa Helsingin Kulttuuritalossa, jossa muina esiintyjinä olivat mm. Vieno Kekkonen ja Eino Grön.

Järvisen pitkä ura kuvaa hyvin sitä, miten muusikoiden leipä monesti tosiaankin on pätkätöiden pieninä palasina maailmalla. Tästä tämä juttuni nyt.

Olen tutustunut Järvisen esityksiin Salix-yhtiön levyjen avulla. Salix on yli 15 vuoden ajan julkaissut sellaisia vanhoja iskelmiä, joita aiemmin ei ole cd-levyille tehty, ja olen saanut näitä levyä Salixin toiminnassa mukana olleelta vanhan tanssimusiikin tietopankilta Hannu Saariselta. Neljällä Järvisen levyllä on hänen laulujaan vuosilta 1973-89. (Vuonna 2017 Salix muuttui Ajorytmi-myyntiyhtiöksi, mutta levymerkki FINO jatkuu.)

Jo aikaisemminkin Mikko Järvinen ehti levyttää, sillä 1964 hän pääsi Dallapén solistiksi edellisvuonna kuolleen A. Aimon tilalle ja levyjäkin syntyi. Orkesterin johdossa olleet Martti Jäppilä ja Eero Lauresalo olivat varmaan noteeranneet Järvisen, kun tämä oli talvella 1964 voittanut Veikko Ahvenaisen järjestämät iskelmälaulukilpailut Karhulan kuuluisalla tanssipaikalla Sammolla. Niiltä nurkilta Järvinen on kotoisinkin, Kymin Popinniemestä; myöhemmin sekä Karhula että Kymi liitettiin Kotkan kaupunkiin.

Kun yhteistyö Dallapén kanssa päättyi 1967, perusti Järvinen oman yhtyeen Olavi Palosen ja Toivo Nuoran kanssa. Seuraavaksi oli vuorossa Jorma Juseliuksen yhtye, jossa hän ensin tuurasi Henry Theeliä ja pääsi vakiosolistiksi 1976-77. Jo ennen näitä valtakunnallisesti tunnettuja tanssiorkestereita Järvinen oli keikkaillut paikallisten bändien kanssa, mm. Kari Salon ja Teemu Huusarin yhtyeissä. Varsinaiseksi elannonlähteeksi Järvinen kuitenkin hoiti itselleen konepajakoulussa sorvarin ammatin, mutta kiinnitys Dallapéhen pani ne hommat sivuun.

Jäppilän suosituksesta Järvinen ryhtyi myös opiskelemaan laulua ja sai opettajakseen tunnetun oopperabasson Pentti Tuomisen, lähes 2000 esityksen laulajan Kansallisoopperasta 1950-89. Äänenmuodostukseen, soinnitukseen ja hengitystekniikkaan tuli arvokasta oppia, ja ura oli hyvällä mallilla. Sitä suurta hittisingleä ei kuitenkaan tullut, vaikka Järvinen teki 60-luvun jälkipuoliskolla yhdeksän levyä ja useita radionauhoituksia Helsingissä ja Lahdessa Dallapén ja Olavi Palosen orkesterin kanssa sekä Kotkassa Pertti Metsärinteen ja Kalevi Ukkolan orkesterien säestäminä. Televisioesiintymisiäkin oli – suuren katsojamäärän saaneissa Lauantaitansseissakin – mutta suuren listasuosion saavuttaminen on monesti pienestä kiinni, eikä Järvinen tässä osunut oikeisiin saumoihin.

Omia yhtyeitäkin Mikko Järvisellä oli, mutta välillä piti tehdä myös ”porvarillisia” töitä. Kotkan teknillisestä oppilaitoksesta hän valmistui konemestariksi ja pääsi työnjohtajaksi Vaasan Höyrymyllyllä Kotkassa olleeseen koeleipomon ja sen jälkeen Kotkan höyryvoimalaitokselle valvomoesimieheksi. Kolmivuorotyön ja keikkojen yhteensovittaminen oli kuitenkin työlästä, ja 1979-97 olikin tässä suhteessa helpompaa, kun hän toimi opettajana Kotkan merenkulkuoppilaitoksessa. Tänä aikana Järvinen suoritti Hämeenlinnassa opettajaopinnot sekä Ammattikasvatushallituksen järjestämät tietotekniikkaopinnot Helsingin ja Jyväskylän yliopistoissa. Keikkamuusikon ura jatkui myös opettaja-aikana.

Nyt olen taas kuunnellut Mikko Järvisen Salix-levyjä, joilla hän esittää yhteensä yli 80 kappaletta. Jo mainittujen yhtyeiden lisäksi levyillä esiintyvät Pauli Granfeltin, Jörgen Petersenin, Seppo Plaamin ja Seppo Rannikon yhtyeet. Lp-levyjä Järvinen teki kuusi. Toivottavasti Aavehallilla kuullaan tiistain iltapäivätansseissa ainakin Hurmio, Häämuistojen valssi, Punaiset lehdet, Punatukkaiselle tytölleni, Sä et kyyneltä nää ja Täysikuu.

kari.naskinen@gmail.com