lauantai 30. huhtikuuta 2022

Isot olutkaupat tupakkatauolla


E-osuuskunta Ekan ravintolapuolen linjajohtaja
Pekka Huhtala ja Mallasjuoman kova myyntimies Heikki Vilppunen olivat tammikuussa 1988 seminaarissa Luostolla. Pienen tauon aikana Huhtala ja Vilppunen menivät tupakalle ja sillä käynnillä sovittiin vuoden olutkaupat. Tuolloin Ekalla oli noin 350 ravintolaa, joiden yhteinen oluenmyynti oli miljoona litraa.

Asiasta kerrotaan kirjassa, joka käsittelee Ekan ravintolatoimintaa vuoteen 1989 asti, jolloin Ekan hotelli- ja ravintolatoiminta yhtiöitettiin Restel
Oy:ksi. Ne olivat niitä aikoja, jolloin meillä Lahdessakin tapahtui iso muutos, kun LOK:n perinteinen Jukola ja Jukolan baari lopettivat 1987. Sen jälkeen osuuskaupan ravintolatoiminta jatkui viidellä ravintolalla: Disco Galaxy (ent. Hoijakka), Aleksin Pub, Bugatti, Street Bar ja Martina.

Heikki Vilppunen sen sijaan ei lopettanut. Hän oli koko kansan tuntema Salpausselän kisojen ja Lahden MM-hiihtojen lähettäjä. Oli aloittanut 50-luvun lopulla ja jatkoi 90-luvulle saakka. Aina kun matkaan startattiin väliaikalähdöillä, pisti Vilppunen toisen kätensä hiihtäjän olalle ja päästi irti, kun oli aika lähteä. Vielä tv-aikanakin Vilppusella oli pitkään rukkasensa selkämyksessä jokin Malskin olutmainos, mutta sitten se kiellettiin.

Salpausselän kisat ovat aina olleet värikäs tapahtuma, Lahden tärkein.
Eivätkä kilpailupäivät loppuneet päivän hämärtyessä. Seurahuoneella, Jukolassa, Salpauksessa ja joka paikassa jatkettiin. Yhtenä iltana ja alkuyöstä Vilppunen oli varmaan ollut olutbisnestäkin tekemässä kolmeen asti ja aamulla oli taas lähdettävä kisoihin. Kun Eero Mäntyrannan vuoro tuli, hän nuuhkaisi Vilppuseen päin ja totesi: ”Huh, huh.”

Tänä vuonna tulee kuluneeksi 110 vuotta Osakeyhtiö Mallasjuoman perustamisesta. Panimon
historia on pitempikin, sillä sen perustaja, kauppias Henrik Mattson oli jo 1874 ostanut silloin Hollolaan kuuluneella Niemen alueella sijainneen panimon. Sieltä Mattson siirsi panimotoiminnan 1902 Lahden kauppalan puolelle Vapaudenkadulle, josta tapahtui muutto Päijänteenkadulle 1912. Seuraava iso muutos oli, kun Mallasjuoma rakennutti 1930-luvun lopulla Sammonkadun ja Nastolankadun kulmaan viisikerroksisen tehtaan, joka oli tekniikaltaan yksi Euroopan nykyaikaisimmista. Nastolankatu jäi tehdasalueen alle, ja näin sitä ei ole enää Lahden kartalla.

Vilppusen ja Huhtalan Luoston-reissun jälkeen 1988
Mallasjuoma yhdistyi Hartwalliin, panimotoiminnot Päijänteenkadulla päättyivät 1998 ja toiminta Malskin alueella loppui kokonaan 2003, kun uudet tuotantolaitokset valmistuivat Kujalaan moottoritien viereen.

kari.naskinen@gmail.com

perjantai 29. huhtikuuta 2022

Surdokumentaarisia elokuvia


Televisiosta tuli espanjalaisen Salvador Simón animaatioelokuva Bunuel kilpikonnien labyrintissä (2018). Se kertoo, miten Luis Buñuel teki väärennetyn dokumenttielokuvan Las Hurdes (1933), suomalaiselta nimeltään Maa ilman leipää. Buñuel oli jo ennestään tunnettu surrealistisista elokuvistaan, ja kun hän meni syrjäiselle vuoristoseudulle Pohjois-Espanjaan kuvaamaan Hurdesin kylän köyhien ihmisten kurjaa elämää, hänelle ei riittänyt todenmukainen kuvaaminen. Buñuel teki kurjasta vielä kurjempaa. Voi sanoa, että lopputulos oli surdokumentaarinen. Sur-sana viitannee johonkin yläpuolella olevaan, joten Buñuelin elokuva meni yli tai ohi dokumentaarisen tallennuksen.

Asia on sikäli mielenkiintoinen, että ei elokuvahistorian alkuaikoina dokumentaarisuutta käsitetty samalla tavalla kuin nykyisin. Kuuluisista tekijöistä esimerkiksi
Robert Flahertyn eskimoelokuvaan Nanook, pakkasen poika (1922) tehtiin lavasteita ja Dziga Vertovin Mies ja elokuvakamera (1929) on tietyllä tavalla myös näytelmäelokuva. Buñuel kuitenkin teki ilmiselvän väärennöksen. Hänen alkuperäinen ideansa perustui tiedemiesten tekemiin etnografisiin ja antoropologisiin tutkimuksiin, mutta kun paikanpäällä Hurdesissa asiat eivät olleetkaan riittävän karmeita, pani Buñuel mukaan omiaan.

Salvador Simón elokuvassa kerrotaan näistä tempuista. Vuoristossa oli vaikea liikkua ja koska Buñuel halusi korostaa tätä, hän ampui yhden kalliolla olleen vuohen, joka putosi rotkoon. Elokuvassa näytti, että vuohi vain astui harhaan tai jotakin ja putosi. Paikalliset asukkaat kertoivat, että mehiläiset pistävät aaseja, ja Buñuel teki tästäkin draamaa: otti yhden sairaan aasin, levitti sen päälle hunajaa, rikkoi mehiläispesän, työnsi aasin sen viereen, jolloin mehiläiset pistivät sen kuoliaaksi.

Ennen Simón animaatioelokuvaa oli jo hollantilainen
Ramon Gieling käynyt Hurdesissa tekemässä dokumenttielokuvan De gevangenen van Buñuel (2000). Sitä ei luultavasti ole Suomessa nähty, mutta tiedetään, että Gieling joutui vaikeuksiin. Jotkut ihmiset sanoivat hänelle, että älä yritä tehdään mitään sellaista kuin Buñuel tai tapamme sinut.

Buñuelin elokuva oli niin rankka, että Franco kielsi elokuvan esittämisen, kun se oli ensimmäisiä kertoja nähty. Ilmeisesti kielto oli tehokas, koska seuraavan kerran se pääsi julkisuuteen vasta 1937 Ranskassa ja muualla maailmassa vasta vähitellen 60-luvulta alkaen. Oli elokuvasta silti hyötyäkin, sillä Franco määräsi parantamaan Hurdesin asukkaiden olosuhteita, ainakin teitä rakennettiin.

Ennen Las Hurdesin tekemistä Buñuelin ja Salvador Dalin yhteistyö oli loppunut. He olivat tehneet yhdessä Andalusialaisen koiran (1929) ja Kulta-ajan (1930), mutta kun Buñuel 1932 liittyi Espanjan kommunistiseen puolueeseen, Dali sai tarpeekseen. Dali antoi näkyvästi tukensa Francolle, jopa onnitteli diktaattoria poliittisten vankien teloittamisesta.

Simón animaatioelokuvassa on Dali sen verran mukana, että Buñuel näkee unessaan isällään samanlaiset viikset kuin oli Dalilla.

Eli yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Ei pidä paikkaansa, ja nykyisin entistä vähemmän, kun digitaalinen kuvankäsittely tekee kaiken väärentelyn mahdolliseksi.

kari.naskinen@gmail.com

torstai 28. huhtikuuta 2022

Jumala on kauneus


Oululainen
Paavo Rintala kirjoitti 1959 romaanin Jumala on kauneus liminkalaisesta taiteilijasta Vilho Lammesta ja Torniossa syntynyt Kristian Smeds teki siitä näytelmän. Rintala ei romaanissaan edes nimeltä mainitse Lampea, eikä se elämäkerta olekaan – se on ”romaani kauneuden kokemisesta”, kuten Rintala kirjoitti. Smeds sen sijaan on tehnyt näytelmästään niin hurjan ja moniulotteisen kuvan Lammesta, että taiteilijaa esittämäänkään ei riitä yksi näyttelijä. Kantaesityksessä Takomo-teatterissa vuonna 2000 Lampea esitti viisi näyttelijää ja kun sitä nyt esitetään Helsingin kaupunginteatterin Studio Pasilassa, on Vilho Lammen roolissa 12 näyttelijää.

Tässä välissä Smeds ohjasi näytelmän myös Kansallisteatterissa ja
Taisto Reimaluoto muokkasi sen monologinäytelmäksi nimellä Tässä on elämä. Kaikissa esityksissä on oltu niin syvällä perimmäisissä taide- ja vähän muissakin isoissa kysymyksissä, että kokemus on katsojalle huumaava. Niin nytkin, kun esintyjät ovat Teatterikorkeakoulusta kandiksi valmistuvia näyttelijäopiskelijoita. Tämä on toinen kerta, kun näyttelijäntaiteen professori Smeds tekee julkisia esityksiä opiskelijoiden kanssa, edellinen oli Kotkan kaupunginteatterissa viime syksynä nähty Karpolla on asiaa, jonka näyttelivät maisteriopiskelijat.

Näytelmässä Vilho Lampi kokee kauneuden monella tasolla, sekä henkisesti että fyysisesti. Suorastaan Stendhalin syndroomaan Lampi vajoaa fyysisesti Louvressa, jossa hän Hollannin taiteen osastolla näkee ja kokee Vermeerin Ompelijattaren. Se on kauneus ja kauneus on Jumala, ikuinen kauneus, tietää Lampi nyt lopullisesti. Kauneus on osa Jumalasta. Eikä kauneus kuole koskaan. Eikä usko.

Juuri muuta ei Lampi saanut irti kaksi kuukautta kestänee
stä Pariisin-matkastaan 1931. ”Saatana ko on levoton paikka. Hampit huutaa ja huorat vinkuu. Ei nukuta sitten perkele. Vedetään viinaa aamunkoittoon asti. - - - Katoppa, siinähän on joki. Tämä on varmaan se kuuluisa Seine. Onpa sammeeta vettä… ja vihreetä.” Lammen oma elämä päättyi Oulujokeen, johon hän hyppäsi Oulun rautatiesillalta 1936.


KIRVEITÄ, PESÄPALLO-
MAILOJA, PUUTA JA JÄÄTÄ

Smedsin kuvasto ja välineistö tässä näyttämöloitsussa on tutun rajua. Tällä kertaa ei ole sirkkelinterää eikä moottorisahaa, mutta on kirves, vesuri, puukko ja pesäpallomaila. Jälkeä myös syntyy.

Ankarin tilanne on, kun ollaan 30-luvulla ja kun Lampi jostain syystä on ollut jopa perustamassa IKL:n osastoa Liminkaan, ja suojeluskunnan jäsenkin hän oli ainakin nimellisesti. Näyttämölle tuodaan muutama kymmenen kaalinpäätä ja niitä aletaan lyödä pesäpallomailalla hajalle. Ei siinä tietenkään kaaleja lyödä, vaan ihmisiä. Yhteys on mielenkiintoinen. Paavo Rintala oli naimisissä pesäpallopelin keksineen, kovan suojeluskuntalaisen Lauri ”Tahko” Pihkalan tyttären kanssa, ja 30-luvulla pohjalainen fasismi yritti kaataa suomalaisen demokratian. Lampi huutaa ja uhoaa tappajaa, joka tulee iskemään pään poikki koko heikolta Euroopalta - ”Tämä on Mussolinin miehiä, tämä murhamies, semmoinen mies, jota ilman ei synny uutta Eurooppaa vanhan ja nahistuneen tilalle.”

Smedsin dramaturgia oli 22 vuotta sitten vielä kovempi tässä kohtaa, mutta on siinä edelleen hämmästyttävän ajankohtainen havainto ”profeetallisesta murhaamisesta ja vapauttamisesta”. Tuossa naapurissa taitaa olla nimenomaan mies, joka ajattelee teurastamalla vapauttavansa ja siunaavansa tulevaisuuden. ”Mies, jolla on kutsumus ammattiinsa.”

Jotain uuttakin tekstiin on tullut kantaesityksen jälkeen. Vilho Lampikin toivoo varjelusta noille Suomen herroille, etteivät ne toista kertaa löisi päätänsä Karjalan mäntyyn.

Puu -
muukin kuin mänty - ja jää ovat Smedsille mieluisia materiaaleja. Niitä voi työstää mieleisikseen. Sen sijaan maalauksia ei Lampi näytelmässä tee. Taide on kuitenkin koko ajan läsnä. Jossain Smedsin ja Rintalan entisillä kotikulmilla asiat eivät ole nyt yhtä hyvin. Kemin kaupunginteatteria ollaan lopettamassa tai vähintäänkin muuttamassa viihteen kaupallisin ehdoin toimivaksi osakeyhtiöksi. Olisi kirveellä töitä.

12 APOSTOLIA

Kristian Smeds on uskonnollinen ihminen. Uskoo Jumalaan, vaikka myös epäilee, kiroaa, epäkunnioittaa ja pelkää. Näistäkin asioista hän kertoo Annukka Ruuskasen kanssa tekemässään kirjassa Kätketty näkyväksi – mielikuvituksen ja toden tilat Kristian Smedsin teatterissa. (Tammi, 2005)

”Meikäläisessä on saarnamiehen vikaa, ja vikoja. Näen oman taiteentekemiseni Jumalan palvelemisena. - - - Olen Jeesuksen miehiä. Kirkossakin tulee käytyä, ei nyt niin usein, mutta silloin tällöin, mummojen kanssa laulamassa. Tai mummut laulavat, minä mutisen.”

Voi olla sattuma, että Vilho Lampea esittävät nyt 12 opiskelijaa. Vastaavanlainen apostolinen luku kuitenkin oli, kun Smeds teki 2011 tallinnalaisen Von Krahl Teaterin kanssa eräänlaisen punk-version Dostojevskin romaanista nimellä 12 Karamazovia. Siinäkin lainattiin Dostojevskiltä sopivaa kohtaa: ”Kauneus ei ole vain pelottava, vaan myös salaperäinen asia. Siinä Perkele ja Jumala taistelevat, mutta taistelukenttänä on ihmisen sydän.” Kun näytelmä esitettiin Helsingin Juhlaviikoilla, näyttämöllä paistettiin sydän, enkä ole koskaan kokenut yhtä karmeaa hajua ruuanlaitossa.

Smeds ei säästele ilmaisussaan. Kun on sanottavaa, sanotaan. Joskus se käy lyhyesti, mutta yleensä pitkästi. Takomon
Jumala on kauneus kesti hatarasti muistaen 3,5 tuntia, mutta nyt Pasilassa 2,5 tuntia. Lyhentämiseen saattoi olla syynä se, että Smeds tuli hätiin pikakomennuksella, kun Leea Klemolan opiskelijoille tekemä näytelmä Viggo Mortensenin hevoset piti maaliskuun lopulla perua Leea Klemolan terveyssyistä.

”Jos käyttää aikaa, rahaa, vaivannäköä ja rakkautta esityksen tekemiseen, miksi siihen pitäisi suhtautua kuin Trip-mehuun, joka rutistetaan ja heitetään roskiin. Teatterintekeminen muistuttaa välillä pikaruokaa; kun ei mene enää kaupaksi, pannan uutta makkaraa putkeen”, sanoo Smeds.

Kaksitoista kertaa Vilho Lampi: Veera Anttila, Ville Hilska, Juhana Hurme, Milla Kaitalahti, Akseli Lehtinen, Kate Lusenberg, Heikki Nousiainen, Alexandra Oupornikova, Nana Saijets, Julius Susimäki, Mauno Terävä, Juuso Timonen. Kaikilta energistä, vahvaa näyttelemistä, ajoittain tuli mieleen Jouko Turkan teatterikieli - Turkka on kauneus.

kari.naskinen@gmail.com

keskiviikko 27. huhtikuuta 2022

Kuninkaan kritiikki länsimaista höyhötystä kohtaan


Estrovian kuningas Igor Shahdov pakeni kotimaassaan tapahtunutta vallankumousta ja pääsi New Yorkiin. Shahdovia esittää
Charles Chaplin elokuvassaan Kuningas New Yorkissa (1957). Se on hauska satiiri länsimaisesta elämäntavasta, joka korostuu USA:ssa. Samalla se on Chaplinin omakohtainen kokemuskertomus siitä, miten hänet 1952 karkotettiin USA:sta poliittisista syistä.


Republikaanit ja FBI olivat ottaneet Chaplinin hampaisiinsa, kun tämä oli
hupielokuvien jälkeen alkanut tehdä myös sellaisia komedioita, joissa hauskuus ei ollut vain näkyvissä tapahtumissa, vaan ennen kaikkea syvemmällä sisällössä. Elokuvat olivat saaneet uudenlaista suosiota intellektuellien ja kaikenmaailman humanistien keskuudessa, joten Chaplin yhdistettiin yhteiskunnan vihollisiin.

Epäamerikkalaista toimintaa tutkinut komitea päätyi siihen, että Chaplin oli ei-toivottu henkilö USA:ssa. Chaplinin lähdettyä vierailulle Eurooppaan 1952 tilanne ratkesi USA:n kannalta sillä tavalla kätevästi, että Chaplinilta evättiin paluulupa. Tämä oli helppo toteuttaa, koska
englantilainen Chaplin ei ollut ottanut USA:n kansalaisuutta. Niinpä Chaplin asettui perheensä kanssa Sveitsiin, josta palasi Hollywoodiin vasta 1972 ottamaan vastaan Oscar-palkintoa elämäntyöstään. Kuningas New Yorkissa sai ensiesityksensä USA:ssa vasta 1973.

Elokuvassa kuningas Shahdov muistuttaa kartionmuotoisessa karvalakissaan hieman
Nikita Hrushtshovia. Shahdovin rempseä touhukin tuo mieleen Hrushtshovin värikkään vierailun Yhdysvalloissa kaksi vuotta elokuvan valmistumisen jälkeen 1959. Chaplin itse sanoi, että tarkoitus ei ollut tehdä poliittista elokuvaa, vaan pelkästään hauska elokuva. Ei kuitenkaan pidä paikkaansa, sillä elokuva on niin läpeensä yhteiskuntakriittinen, että on se kannanotto myös poliittisesti.

USA on Chaplinin silmin katsottuna vainoharhainen, yksityisyyttä kunnioittava, mutta sitä kyseenalaisin keinoin vahtiva. Kun Chaplin jätti USA:n 1952, oli samana vuonna perustettu Kansallinen turvallisuusvirasto (NSA), jolla nykyisin on valtuudet valvoa maan sisäistä tietoliikennettä ja salakuunnella kenen tahansa puhelinkeskusteluja.

Kuningas Shahdovilla on paljon ihmeteltävää. Ei kerrota, minkä yhteiskuntajärjestelmän valtiosta hän pakeni, mutta Amerikassa häntä kummastuttavat esimerkiksi kansalaisoikeuksien vajavuus, monenlaiset monopolit ja ydinaseiden kanssa pelaaminen. Arkisemmista asioista Shahdov panee merkille mm. kaupallisen television ja sen väkivaltaviihteen, monotonisen nuorisomusiikin, ihmeelliset kauneusleikkaukset ja urheilulajin, jossa pientä palloa yritetään lyödä pieneen reikään. Television piilokameraohjelmiakaan ei Shahdov ymmärrä, ei varsinkaan sen jälkeen, kun on joutunut sen kautta kaupallisesti hyväksikäytetyksi.

Elokuvan lopussa on ironinen toteamus: ”Ei tämä hulluus jatku ikuisesti, joten ei ole syytä epätoivoon.” Chaplin kuoli 1977, minkä jälkeen kaikki nämä hulluudet ovat vain lisääntyneet ja paisuneet.
Ajankohtainen elokuva on taaskin Diktaattori (1940), jossa Chaplin esittää juutalaista parturia Adenoid Hynkeliä.

kari.naskinen@gmail.com

maanantai 25. huhtikuuta 2022

Ilmastotoimet ovat hyökkäys keskiluokkaa vastaan


”Ajatus siitä, että me pienet ihmiset yksilöinä voisimme vaikuttaa merkittävästi maapallon ilmastoon, on objektiivisesti järjetön”, sanoo Naomi Klein uudessa kirjassaan Tuli on irti (Into, 2022). Tämä varmaan helpottaa monia suomalaisiakin, jotka sanovat, että miksi meidän pitää tehdä niin paljon ilmastonmuutoksen torjumiseksi, kun ne varsinaiset syylliset ovat aivan muualla. Yksilöt voivat kuitenkin järjestäytyä massiivisiksi liikkeiksi, joista on mahdollista muodostua maailmanlaajuisia.

Asetelma on lähtökohdaltaan hankala, koska monet pitävät ilmastonmuutosta pelkkänä asennekysymyksesnä. Naomi Klein kertoo paneelikeskustelusta Washington DC:n Marriot-hotellissa, jossa yleisön joukossa ollut piirikunnan valtuuston jäsen Richard Rotschild nousi ylös ja sanoi koko tämän touhun olevan ”hyökkäys amerikkalaista keskiluokan kapitalismia vastaan”. Todisteeksi tälle Rotschild sanoi, että vihreä liike ”on vain Troijan puuhevonen, jonka vatsa on täynnä punaisia, marxilaisia sosioekonomisia opinkappaleita”.

Paneelikeskustelin järjesti Heartland-instituutti. Kaksi päivää kestäneen kokouksen aikana ilmastonmuutoksen pelottavuutta verrattiin siihen, että paljon pahempia asioita ovat sitä vastustava ”vihreä kommunitarismi” ja ”maolainen suunnitelma laittaa jokaisen takapihalle takkirautamasuuni”.
Ilmastonmuutoksen kieltäjien verkkosivuston climatedepot.comin päätoimittaja Marc Morano rinnasti ympäristöaktivistit atsteekkipappeihin, jota uhrasivat ihmishenkiä lepytellekseen jumalia ja muuttaakseen säätä.

Näitä samoja juttuja kuulee paljon. Kirjassa kerrotaan Australian hiiltä rakastavan luonnonvaraministerin sanoneen, että ”mielenosoituksiin menemällä oppii vain jonottamaan työttömyystukia”. Tästä huolimatta 150 000 australialaista nuorta virtasi kaduille ja toreille. He olivat 2019 nähneet ja lukeneet, että Etelä-Australiassa oli mitattu ennätysmäinen 49,5 asteen lämpötila ja että puska- ja metsäpalot olivat ajaneet tuhansia ihmisiä pakoon kodeistaan.

Kirjan nimikin tulee tulipaloista, vaikka käsittelyssä on ilmastonmuutos kaikkine variaatioineen.
Naomi Kleinin kotimaassa Kanadassa on palanut alue kaksinkertaistunut 70-luvun jälkeen nousseiden lämpötilojen vuoksi. Kun metsäpaloja sitten sammutetaan lentokoneista ruiskutettavilla sammutuskemikaaleilla, niitä valuu vesistöihin vaarantaen kalakannat.

Naomi Kleinin kotikaupunki on Toronto, mutta hän on myös USA:n kansalainen, sillä hänen vanhempansa ovat amerikkalaisia, jotka työskentelivät Montrealissa silloin, kun Naomi-tyttö syntyi.

Eikä helppoa ole olla kanadalainenkaan. Kanada on maailman suurin kivihiilenviejä, joka myy hiiltä suoraan niille maille, joiden päästöt kasvavat kaikkein nopeimmin. Lisäksi Kanada on matkalla maailman suurimmaksi nesteytetyn maakaasun viejäksi. Eihän Kanada ole sen kummempi kuin muutkaan markkinatalousvaltiot.

Ilmastoaktivismi Kanadassa on joka tapauksessa paremmalla tolalla kuin naapurimaassa. Vuonna 2007 tehdyn mielipidemittauksen mukaan 71 % yhdysvaltalaisista uskoi, että jatkuessaan fossiilisten polttoaineiden käyttö johtaisi ilmaston muuttumiseen. Vuonna 2011 enää 44 % sanoi uskovansa näin. Propaganda on tehnyt tehtävänsä.

Varsinkaan republikaanien kannattajat eivät pidä ilmastonmuutosta
isona vaarana, vaikka se on suurempi paha kuin sodat. Ilmastonmuutos ei vain kaikille näyttäydy yhtä pelottavana kuin riekaleiset ruumiit sodan jaloissa. Eikä ilmastonmuutosta ole edes yhtä helppo lopettaa kuin jotakin sotaa.

Yalen yliopiston tutkimuksen mukaan konservatiivirepublikaaneista vain 26 % uskoo ilmastotieteeseen ylipäätään. Sen sijaan liberaaleiksi itsensä luokittelevista 55 % tunnustaa ihmisen roolin ilmastonmuutoksen aiheuttajana.

Selvästi näyttää, että monilla ilmastonmuutokseen suhtautuminen riippuu poliittisesta ideologiasta. Niin se oli
Anders Breivikilläkin, joka sosialistista salaliittoa vastustaessaan tappoi sosiaalidemokraattisten nuorten kesäleirillä 69 ihmistä. Breivik julisti, että vihreälle ympäristökommunismille on saatava loppu, koska ilmastonmuutoksen torjumiseen pantavilla miljardeilla on tarkoitus rangaista länsimaita kapitalistisesta menestyksestä ja aikomuksena teh varallisuuden uudelleenjako.

kari.naskinen@gmail.com

torstai 21. huhtikuuta 2022

Presidenteistä paras huumorintaju Kekkosella


Tasavallan presidenteistä on huumorintajultaan ollut ylivoimainen Urho Kekkonen. Lähelle pääsi J.K. Paasikivi, joskin hänen huumorinsa oli monesti tahatonta eli ei ollut huumoriksi tarkoitettua. Rutikuivia huumorimiehiä eli vakavissaan olivat yleensä aina Ståhlberg, Kallio ja Ryti. Presidenttien huumorintajusta ja huumorinkäytöstä luennoi Jyväskylän kesäyliopiston ikääntyvien yliopistossa Timo Soikkanen, Turun yliopiston entinen poliittisen historian professori. Hän kertoi saaneensa paljon aiheeseen liittyvää tietoa vanhoilta suurlähettiläiltä ja muilta presidenttejä lähellä olleilta henkilöiltä, kun oli kirjoittanut kaksiosaista historiateosta ulkoasiainhallinnosta.

Yllättävältä kuulosti, että Soikkanen nosti kolmanneksi ”huumoripresidentiksi” C.G.E. Mannerheimin, mutta tämä selittyy sillä, että Mannerheimin huumori ja iva rajoittuivat lähinnä sisäpiirin tilaisuuksiin. Soikkanen siis otti huumorin ohella mukaan ivan ja ironian, joissa näissäkin Kekkonen oli paras. Kuivan huumorin ja ironian taitajina tulee Kekkosen, Paasikiven ja Mannerheimin jälkeen seuraavana Mauno Koivisto ja sitten Sauli Niinistö. Lisäksi Soikkanen sanoi, että vaikka Ståhlberg ei näyttäytynyt mitenkään huumorinharrastajana, hän tuli tunnetuksi ivallisesta hymystään sopivissa tilanteissa.

Muutama nimi vielä puuttuu:
Lauri Relander, Martti Ahtisaari ja Tarja Halonen eivät kuulu kaikkein kuivakiskoisimpaan ryhmään, mutta aika lähelle sitä.

TAVALLISIA IHMISIÄ
EI PILKATTU


Mannerheimille, Paasikivelle ja Kekkoselle oli yhteistä, että koskaan he eivät ottaneet vitsailun tai ivailun kohteeksi tavallisia ihmisiä. Marski ei piruillut rivisotilaille, mutta upseerit saivat kyytiä.

”Sama koski Kekkosta. Muut saivat olla rauhassa, mutta herrat lähipiirissä olivat vapaata riistaa – nykyisin puhuttaisiin työpaikkakiusaamisesta”, sanoi Soikkanen.

Marskin kohdalla synnytti tahatonta huumoria joskus hänen suomen kielen taitonsa, vaikka hän muuten erinomainen kielimies olikin. Kesäkuun neljäntenä 1942 Mannerheim täytti 75 vuotta ja hän ihmetteli
A.F. Airolle, että yllättävästi Neuvostoliittokin oli muistanut onnitella. Airo epäili tuota, jolloin Mannerheim kävi hakemassa ko. sähkösanoman. Siinä oli allekirjoitus: Valtioneuvosto; Mannerheim oli sekoittanut sen Neuvostovaltioon.

Lounaalla, päivällisellä ja illallisella Päämajassa ei koskaan poltettu sikareita ennen kahvia ja konjakkia. Kerran eräs saksalainen nikotinistiupseeri sanoi liian aikaisessa vaiheessa: ”Herra sotamarsalkka, pahastutteko, jos polttaisin tässä seuraavaa ruokalajia odoteltaessa?” Marski vastasi: ”En tiedä, kukaan ei ole vielä kokeillut.” Ei kokeillut kysyjäkään.

POJAN NIMEKSI VARMA
ON PAREMPI KUIN KAI

Paasikivi oli kuuluisa raivokohtauksistaan. Kansallis-Osake-Pankissakin oli pääjohtajan ovi tehty kaksinkertaiseksi, ettei Paasikiven huuto kuuluisi muualle. Pankkimiehenä hän osasi olla myös härski. Kun IKL:n toiminta fasistisena kiellettiin, otti Paasikivi selvää IKL:n miehistä, ja kun nimilistaa oli saatu riittävästi, hän antoi sen pankissa alaisilleen ja määräsi, että näiden miesten lainat irtisanotaan.

Tunnettu kirjailija lehtimies
Erkki Kivijärvi sai lapsen, joka sai ristiäisissä nimen Kai. Paasikivi ihmetteli nimeä ja sanoi Kivijärvelle, että heillä pojalle kyllä annettiin nimeksi Varma.

Kun ylioppilaiden delegaatio kävi Paasikiven luona tervehdyskäynnillä, Paasikivi kiitti ja sanoi lopuksi: ”Ylioppilaat, pysykää aina ylioppilaina.”

INTIASSA LESKET
POLTETAAN ROVIOLLA


Eniten hauskoja juttuja on Kekkosesta, niin oli Soikkasellakin. Ulkoministeriön kauppapoliittisen osaston päällikkö
Leo Tuominen oli yrittänyt tavata ulkoministeri Kekkosta, joka oli pyytänyt käymään, mutta Kekkonen ei kuitenkaan ollut paikalla. Tuominen jätti pöydälle lapun, johon kirjoitti: ”Olin täällä klo 8.15 Leo Tuominen.” Seuraavaan lappuun samoin ja kelloajaksi 8.45, seuraavaan 9.15. Kun Kekkonen tuli, hän otti laput ja kävi panemassa ne wc:n oveen.

Asko Ivalo oli nimitetty suurlähettilääksi Intiaan. Ivalo ei olisi halunnut niin kauas lähteä, kun vähän oli sairastellutkin. Niinpä rouva Mielikki Ivalo tuli jonkinlaisen karvalakkilähetystön saattamana ulkoministeri Kekkosen luo ja yritti kääntää Kekkosen pään, kun Santeri oli niin sairaskin. Ei onnistunut, Kekkonen sanoi: ”Intiassa lesket poltetaan roviolla.”

Väinö Leskisen alkoholismi oli hankala tapaus. Urpo Levo oli kertonut Soikkaselle erikoisesta tapauksesta: Leskistä tarvittiin, mutta miestä ei näy eikä kuulu, joten presidentti Kekkonen pani Levon etsimään ulkoministerin vaikka mistä ja tuomaan Tamminiemeen. Levo löysi Leskisen Meilahdesta tiputusletkuista kaameassa kunnossa. Otettiin tiputustelineet pulloineen ja letkuineen mukaan ja lähdettiin. Tamminiemessä Kekkonen huusi kuin sireeni ja löi sitten Leskisen eteen irtisanoutumispaperin, joka Leskisen oli allekirjoitettava. Leskinen kirjoitti ja kääntyi lähteäkseen, jolloin Kekkonen sanoi, että kun seuraavan kerran olet kännissä, panen tähän paperiin myös päivämäärän.

Lapissa ollessaan Kekkonen kävi maalaistalossa, jossa emäntä kertoi saaneensa viidet kaksoset. Kekkonen kysyi, että ainako on tullut kaksoset. Emäntä: ”Ei aina ole tullut mitään.”

TAPPAMINEN VAIKEAA,
KUN PYRKIVÄT PAKOON

Mauno Koiviston sutkautukset ovat tuttuja. Kerran televisiossa häneltä, vanhalta sotajermulta, kysyttiin, oliko ihmisen tappaminen vaikeaa. Vastaukseksi odotettiin filosofista pohdiskelua, mutta Koivisto sanoi: ”Kyllä se vaikeaa oli, kun pyrkivät pakoon.”

Tähtelässä turvamies oli aamulla alkanut lapioida lunta. Koivisto tuli ulos, otti lapion turvamieheltä ja sanoi, että ”se on mun lunta”. Kaikki polttopuutkin hän tietenkin pilkkoi itse. Samanlainen tapa presidenteistä oli ainakin
Abraham Lincolnilla.

Sauli Niinistö oli 2018 Turun kirjamessuilla keskustelemassa politiikka-aiheis
ista kirjoista. Mukana oli myös Aamulehden politiikantoimittaja Lauri Nurmi, jolta oli ilmestynyt kirja Niinistöstä, Mäntyniemen herrasta. Niinistö oli kovin tyytymätön kirjaan ja suositteli Nurmelle vaihtamista toiselle alalle.

kari.naskinen@gmail.com

keskiviikko 20. huhtikuuta 2022

Keskisuomalainen häivyttää paikallisuutta


Kun Keskisuomalainen panee eri puolilla maata omistamiaan sanomalehtiä samaan muotiin, on paikallisuus alkanut vähentyä. Esimerkiksi meillä Lahdessa ei Etelä-Suomen Sanomia tunnista enää lahtelaiseksi lehdeksi muuten kuin nimestä, toistaiseksi. Pitkänäperjantaina kuoli myös pääkirjoitussivun yli puoli vuosisataa vanhan Esalainen-palstan nimi. Nyt se on vain ”Kolumni”, jollaisia on kaikissa muissakin lehdissä.

Esan Kirjapainoa tai Mediatalo Esaa ei enää ole, koska yhtiön nimi muutettiin Hämeen Mediaksi sen jälkeen, kun Keskisuomalainen niputti samaan firmaan Hämeen Sanomat ja Forssan Lehden. Ilmarisentiellä oleva painotalokin on nykyisin Lehtisepät, koska Keskisuomalainen yhdisti Esan kirjapainobisneksen Pieksämäeltä ostamaansa Lehtisepät-yhtiöön. Esa-jakeluista puolestaan tuli Jakelusepät. ESS:n etusivulla on jo Keskisuomalaisen liikemerkkikin.

Esalaisia työntekijöitä ei siis enää ole, joten Esalaisen palstakin muutettiin nimettömäksi. Lehtileikekokoelmastani löysin sen Esalaisen, johon päivämäärän perusteella olin ensimmäisen kerran kirjoittanut joulukuussa 1972. Kirjoittajien nimiä ei tuohon aikaan pantu näkyviin, vaan kirjoittaja vain oli joku esalainen, lahtelainen esalainen.

En muista, keitä kaikkia Esalaisen kirjoittajaryhmään silloin kuului, luultavasti ainakin päätoimittaja Olli Järvinen, hänen jälkeensä toiseksi päätoimittajaksi tullut Eeva Rissanen, ulkomaanosaston päällikkö Matti Paasilehto, kulttuuriosaston päällikkö Kalevi Salomaa, maaseutuosaston päällikkö Ahti Mattila ja saman osaston toimittaja Irja Karjalainen sekä kotimaanpolitiikan osaston toimittaja Pertti Huopainen. Järvisen jälkeen päätoimittajaksi nimitetty Tauno Lahtinen sen sijaan kirjoitti omaa Juhanan pakinapalstaansa ja kaupunkiosaston päällikkö Arvo Leiponen kunnallispoliittista palstaansa nimimerkillä Tarkkaaja.

Nyt sitten vain kolumneja. Tämä sana tulee latinan kielestä, jossa se tarkoittaa pylvästä, pilaria (columna). Joskus
muutama sata vuotta sitten alkoivat lehdissä yleistyä toimittajien omat mielipidepalstat, jotka pantiin lehteen yhdelle palstalle eli näyttivät pylväiltä, niin siitä ainakin englanninkielisessä maailmassa nimi column.

Nyt jännätään sitä, ostaako Turun Sanomat Keskisuomalainen vai Sanoma Oy. Hesari jo perusti kuuden hengen aluetoimituksen Turkuun, joten onkohan se ensimmäinen askelmerkki.

kari.naskinen@gmail.com

tiistai 19. huhtikuuta 2022

Pikku Vovotshka


Kuuluisa venäläinen vitsiniekka, varmaan joku Ismo Leikolan kaltainen, sai kutsun Kremliin, kun Putin halusi tutustua tuohon tv-yleisön suureen suosikkiin. Vitsiniekka katseli ympärilleen ja ihasteli: ”Onpa täällä komeaa.” Putin vastasi, että pian tällaista on jokaisessa venäläisessä kodissa. Vitsiniekka sanoi tähän: ”Kummanko meistä piti vitsejä kertoa?”

Putin pääsi meedion välityksellä yhteyteen Jumalan kanssa ja kysyi, milloin me täällä Venäjällä pääsemme eroon korruptiosta. Jumala: ”Voi voi, en elä niin kauan.”

Putin ja
Biden keskustelivat siitä, miten heidän kansansa elävät.
Putin: ”Mikä teillä on pienin summa, millä tulee toimeen?”
Biden: ”1000 dollaria.”
P: ”Entä keskipalkka?
B: ”2000 dollaria.”
P: ”Mihin ihmiset sen lopun käyttävät?”
B: ”En tiedä, mutta mikä teillä on pienin toimeentulosumma?
P: ”5000 ruplaa.”
B: ”Entä keskipalkka?”
P: ”3000 ruplaa.”

Venäjällä vastaa meidän Pikku-Kalleamme Vovotshka (piirroksessa), joka syntyi neuvostoaikana. Nykyisin osalla Vovotshka-vitseillä tarkoitetaan Putinia. Vovotshka keskustelee yleensä opettajansa Marija Ivanovnan tai isänsä kanssa. Kerran opettaja toivoi kovasti, että hän ei näkisi Vovotshkan lunttaavan seuraavan päivän kokeissa. - ”Sitä minäkin toivon”, sanoi Vovotshka.

DDR:ssä KGB:n hommissa ollessaan Putinin luokse tuli Stasin agentti
ja kertoi, että edellisenä yönä oli murtauduttu sisäministeriöön. Putin kysyi, oliko sieltä viety mitään tärkeää. Stasin mies vastasi, että kaikki vaalitulokset seuraavien 30 vuoden ajalta olivat hävinneet.

Työhuoneensa nurkassa Putinilla on jääkaappi. Putin avasi sen ja näki aladoobin hytisevän. - ”Älä pelkää, tulin vain ottamaan ketsuppia.”

”Vladimir Vladimirovitsh, kaivo
styöläiset ovat alkaneet lakkoilla.”
”No maksa
kaa niille, mitä pyytävät.”
”Mutta kun opettajatkin pyytävät lisää palkkaa.”
”Maksakaa niillekin, mitä pyytävät.”
Tunnin kuluttua sama viestintuoja
saapui uudelleen: ”Mikään ei riitä ja nyt myös maanviljelijät ovat menneet lakkoon.”
”Maksakaa OMONin miehille, mitä ne pyytävät.”

Putin tapasi unessa
Stalinin. Putin kysyi esikuvaltaan, miten hän voisi parhaiten johtaa Venäjää.
Panet kaikki demokraatit seinää vasten ja ammut heidät”, Stalinin haamu vastasi. ”Sitten maalautat Kremlin muurit sinisiksi.”

Miksi ihmeessä sinisiksi”, Putin ihmetteli.
Stalin naurahti: ”Arvasin, että kysyt vain siitä maalaamisesta.”

Putin soitti terroristihyökkäyksen jälkeen Bushille, esitti valittelunsa ja jatkoi: ”Jos teiltä tuhoutui Pentagonissa tärkeitä asiakirjoja, niin ilmoittakaa kansliapäällikölleni, lähetämme teille pian kopiot.”

Vuonna 2014 Putin selasi Facebookia ja näki postauksen, jossa mainittiin Ukraina. - ”Tämä on pakko jakaa.”

Suomessa oletettiin, että Neuvostoliitto ei voi hajota, koska sillä on Yya-sopimus Suomen kanssa.

kari.naskinen@gmail.com


maanantai 18. huhtikuuta 2022

Sarjamurhaaja 5 tähteä, Kalle Päätalo 0


Lehdissä annetaan elokuville arvostelutähtiä yhdestä viiteen. Nollaa ei anneta millekään elokuvalle, mutta kun saa vain yhden, se tarkoittaa käytännössä nollaa, niin huonoa elokuvaa, ettei huonompaa ole. Katsoin televisiosta tällaisen yhden tähden elokuvan Ruskan jälkeen, joka on tehty Kalle Päätalon romaanista. Mukava elokuva tavallisten ihmisten elämästä Koillismaalla joskus 60-luvulla. Se ei kuitenkaan ole ollut Suomen ehdokkaana Cannesin filmifestivaaleilla, eikä tähtiä tule lisää, vaikka puoli miljoonaa katsojaa olisi taas pitänyt näkemästään.

Sanomalehtien kulttuurisivuille tällainen tähtijärjestelmä jotenkin sopii, koska siellä elokuvat arvostellaan yleensä jonkinlaisilla elokuvataidekriteereillä. Televisiota katsotaan kuitenkin valtaosin toisenlaisista lähtökohdista.
Ei Turhapuroa tai Vääpeli Körmyä asetuta seuraamaan samalla tavalla ja samoilla odotuksilla kuin Citizen Kanea tai Seitsemättä sinettiä. Tämän takia televisiosta tulevien elokuvien ennakkoarvioinnin ja suositusten skaalan pitäisi olla erilainen. Ei mennyt pääsiäisenkään elokuvatuomioissa läheskään oikein, että Vääpeli Körmy sai sen pakollisen yhden tähden, mutta karmea sarjamurhaajaelokuva Seven viisi tähteä.

Elokuva-arvostelijoilla on myös valmiita asenteita riippumatta siitä, mistä elokuvasta lähtee kirjoittamaan. Jos
Ruskan jälkeen ei olisi ollut Edvin Laineen, vaan Aki Kaurismäen ohjaama, se olisi ymmärretty nuoren Kaurismäen hienona debyyttielokuvana vuodelta 1979. Siinä olisi nähty ohjaajan heräävää näkemystä suomalaisen arjen vaikeuksista ja siihen liittyvistä humoristisista piirteistä.

Tekijänimillä on merkitystä. Kun
Timo Koivusalo teki Risto Räppääjä -elokuvia, kriitikot väheksyivät niitä. Ei ollut mahdollista antaa tunnustusta Koivusalolle, joka oli tullut kansansuosikiksi tv:n Tuttu juttu -ohjelman ja Pekko Aikamiespoika -elokuviensa ansiosta. Muutkin ohjaajat ovat tehneet Risto Räppääjiä, mutta koska heillä ei ole ollut samanlaista taustarasitusta, ne ovat saaneet selvästi paremmat lehtiarvostelut. Tänään iltapäivällä tulee Koivusalon ohjaama Risto Räppääjä ja liukas Lennart, joka yllättäen on saanut peräti kaksi tähteä. Parhaillaan on menossa Anna Dahlmanin ohjaama Heinähattu, Vilttitossu ja Rubensin veljekset, neljä tähteä. En usko, että lapset pitävät Vilttitossua kaksi kertaa parempana elokuvana kuin Risto Räppääjä; molemmat perustuvat Nopolan siskosten kirjoihin.

Eilinen Lampaansyöjätkin sai vain yhden tähden, vaikka tv-ohjelmana sen pitäisi saada viisi.

kari.naskinen@gmail.com