torstai 22. lokakuuta 2020

Julkista ja yksityistä palvelua

Minulla on krooninen sairaus, sen pienen aktivoitumisen takia soitin keskussairaalaan sille osastolle, jossa viimeksi olin ongelmani kanssa ollut. Sain terveydenhoitajan puhelimeen.


- Tämä menee nyt niin, että on ensin soitettava terveyskeskukseen.
- Mihinkähän siellä?
- Ei meillä ole sinne numeroita.
- Kiitos!

Autossakin oli jotain vikaa, joten menin lähimmälle korjaamolle.

- Meillä ei ole aikoja kuin vasta viikon päähän.
- Mutta kun tarvitsen autoa jatkuvasti, niin osaatteko sanoa, mistä korjaamosta voisi kysyä.
- En osaa.
- Kiitos!

kari.naskinen@gmail.com

keskiviikko 21. lokakuuta 2020

Pormestarimallin jälkeen Vesijärvenkatu

Perussuomalaisten, Kokoomuksen ja meidän 4300 allekirjoittajan kuntalaisaloite saivat pormestarimallin nurin Lahdessa. Seuraava kaupunkilaisia kovasti kiinnostava asia ennen kunnallisvaaleja on suunnitelma Vesijärvenkadun tuhoamiseksi.

Autokaistojen vähentäminen neljästä kahteen on käytännössä ympäristö- ja teknisen lautakunnan päätettävissä, koska vaaleilla valitulla kaupunginvaltuustolla ei enää ole sananvaltaa tällaisiin ”pikkuasioihin” – eipä juuri isompiinkaan.

Siksi nyt tarvitaan samanlaista tomeruutta kuin pormestariasiassa. Vesijärvenkadun iso muutoshanke on vietävä valtuuston ratkaistavaksi ja jos se siellä pätee, niin sitten se on demokratian mukaisesti hoidettu.

Autoliikenteen vähentämistavoite Vesijärvenkadulla on lähtenyt siitä, että tätä katua pitkin menevä läpiajoliikenne siirrettäisiin Saimaankadulle. Tämä taas edellyttäisi, että Saimaankadun eteläpäähän tehtäisiin tunneli, joka yhdistäisi Saimaankadun - Vuoksenkadun Mannerheiminkatuun. Nyt on kuitenkin päädytty luopumaan kalliista tunneliratkaisusta, mutta siitä huolimatta Vesijärvenkatu aiotaan muuttaa toisenlaiseksi.

Oli siis poliittinen vale, että Vesijärvenkadun autokaistojen vähentäminen liittyisi Saimaankatua koskevaan suunnitelmaan. Syynä onkin Lahden nimeäminen maailman vihreiden pääkaupungiksi, mikä antaa erinomaisen tilaisuuden autoilijavihaan.

Juuri nyt Lahden valtuustopolitiikassa mölytään yhden pöytäkirjasta löytyneen nimivirheen takia. Virhe korjattiin, kun se huomattiin, mutta nyt kolme valtuutettua on jättänyt asiasta valtuustokysymyksen. Yhden miehen valtuustoryhmän muodostava Seppo Korhonen on sanonut, ettei asiasta ainakaan vielä ole tarkoitus tehdä tutkintapyyntöä poliisille.

Korhonen on entinen Vasemmistoliiton valtuutettu. Tästä tulee mieleen, että 1930-luvulla oli Neuvostoliitossa yksi sanomalehden oikolukija pantu seitsemäksi vuodeksi vankileirille Komin tasavaltaan, koska hän oli jättänyt virheen
Stalinin nimeen, yksi kirjain oli ollut väärä. Syyksi kirjattiin kurinpitorikkomus. Latojan kohtalosta en tiedä, mutta varmaan se oli samanlainen.

kari.naskinen@gmail.com

tiistai 20. lokakuuta 2020

Elokuva kuin diaesitys

Ruotsalaisen Roy Anderssonin (77) elokuva Kohti ääretöntä on erikoinen, sen jaksaa juuri ja juuri katsoa loppuun, tunti ja vartti, mutta ei siitä paljon miksikään ole. Se on jonkinlainen episodielokuva yksinäisyydestä, anteeeksi antamisesta ja pyytämisestä, elämän haavoittuvuudesta, elämäntarkoituksen etsimisestä ja kaikesta sellaisesta hienosta. Ne episodit ovat muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta valokuvamaisia pätkiä, joiden sisältö ei ala mistään eikä päädy mihinkään. Tai ehkä osuvampaa on luonnehtia elokuvaa kollaasiksi.


Jokainen episodi on kuvattu niin, että kamera pysyy koko ajan kiinteästi
yhteen kohtaan suunnattuna. Kun puhettakin on vähän, on koko elokuva rinnastettavissa diaesitykseen. Tästä saa käsityksen, kun vertaan, että jos Aki Kaurismäen elokuvien vuorosanoista ottaa pois ¾, niin jäljelle jää Anderssonin minimalismi.

Anderssonin aikaisemmista elokuvista poiketen tässä ei nyt ole huumoria kuin nimeksi.
Värimaailma on kuitenkin sama: kirkkaat värit on suodatettu kokonaan pois. Tuotantoyhtiön selostuksen mukaan elokuva muistuttaa elämämme yltäkylläisyydestä ja olemassaolomme hauraudesta, ”tämä mielessä se muistuttaa meitä ylläpitämään tätä aarretta ja siirtämään sen eteenpäin”.

Mutta mitä siirtämistä esimerkiksi näissä on: isä kävelee kovassa sateessa pienen tyttönsä kanssa jonnekin syntymäpäiville ja
sitten pysähtyvät sitomaan tytön kengännauhoja; mies ja nainen istuvat ravintolassa ja juovat shampanjaa, josta nainen pitää; kukistettu armeija kävelee pitkänä jonona kohti Siperiaa; auto on pysähtynyt tielle, starttaaminen ei käynnistä moottoria ja ajaja nostaa konepellin ylös. Eikä siis mitään muuta.

On myös kaksi kuvataiteesta lainattua episodia.
Mark Chagallin Lentävää paria myötäillen mies ja nainen leijailevat kaupungin yllä ja Kukryniksy-taiteilijakollektiivin maalaus Hitlerin lopusta bunkkerissaan Berliinissä on herätetty eloon muutamaksi minuutiksi.

Yhtä lukuun ottamatta episodit ovat pieniä, surullisia tarinoita, joiden teho kuitenkin loppua kohti heikkenee, koska idean toisto syö sen idean.

Minulle kyllä oli yksi episodi osuvan nautittava. Se taivaalla liitelevä pari on pommituksessa tuhotun Kölnin yläpuolella ja on nimittäin niin, että olen kaksi kertaa lentänyt unissani samalla tavalla Kölnin tuomiokirkon yllä. Mitään syy-yhteyttä uniini
en ole keksinyt. Vasta näiden kahden unen jälkeen paljon myöhemmin pari vuotta sitten kävin ensimmäisen kerran Kölnissä. Elokuvassa tuomiokirkko näkyy heikosti, mutta tunnistin kaupungin Reinin yli johtavasta rautatiesillasta, joka oli pommituksilla romahdutettu jokeen.

kari.naskinen@gmail.com

maanantai 19. lokakuuta 2020

Pohjoismainen hyvinvointivaltio on paras yhteiskuntamalli

Laaja julkisten palvelujen tarjonta on ehkä tärkein syy pohjoismaisen hyvinvointivaltiomallin menestykseen. Vastustajiakin on, he eivät sulata tämän järjestelmän ylläpitoa korkean verotuksen avulla. Kuitenkaan verotus ei ole estänyt rikkaita rikastumasta lisää. Kysymys ei olekaan siitä, etteikö hyväpalkkaisilla palkansaajilla, isojen pääomatulojen saajilla ja suurten omaisuuksien omistajilla olisi kykyä maksaa suurempia veroja, vaan siitä, että heillä ei ole siihen enää halua.


Oulun yliopiston sosiologian professori Vesa Puuronen on kirjoittanut, että kritiikki hyvinvointiyhteiskuntaa kohtaan ei tietenkään ole rikkaita uhkaava köyhyys, vaan heidän kasvanut itsekkyytensä: ”Parhaiten toimeentulevat ihmiset eivät enää halua kantaa muiden taakkaa. Itsekkyyden murtuminen on hyvinvointiyhteiskunnan kriisin ratkaisun edellytys.”

Pohjoismaat eivät ole ainoat hyvinvointivaltiomallin toteuttajia. On kuitenkin erilaisia versioita. Yhdessä kansainvälisessä tutkimuksessa jaettiin 23 hyvinvointivaltiota kuuteen erilaiseen malliin 85:n eri mittarin perusteella. Sen mukaan pohjoismaiseen malliin kuuluvat Ruotsi, Suomi ja Tanska, joissa tämän järjestelmän piirteitä ovat laaja sosiaalisen turvajärjestelmä, voimakas panostus työvoimapoliittisiin toimiin ja työttömyysturvaan sekä pitkät vanhempainlomat.

Jos hyväksytään yhteiskuntapoliittisiksi tavoitteiksi ihmisten tasa-arvo, suhteellisen korkea hyvinvointi ja sosiaalinen turvallisuus, voidaan kansainvälisten vertailujen perusteella sanoa, että pohjoismainen malli on paras tiedossa oleva tapa päästä tavoitteisiin”, Puuronen sanoo.

Ongelmiakin silti nähdään. Kun vastuuta on valtiollistettu ja kunnallistettu, ovat turvarakenteet paisuneet. Julkishallinto puuttuu ihmisten elämään ja yrityselämän toimintaan monin rajoittavin säädöksin. Tulonsiirroilla viedään ihmisten työn tuloksia toisten kulutettaviksi. Tämä heikentää moraalia, kun ”sossun luukulta” saa rahaa, vaikka sitä ei ole ansainnut.

ELINKEINOELÄMÄKIN TARVITSEE
VEROTTAVAA VALTIOTA


Karl Marxin oikeudenmukaisuusperiaatteen mukaan pitää jokaiselle antaa tarpeen mukaan ja jokaiselta ottaa kyvyn mukaan. Samaan aikaan elänyt John Stuart Mill vetosi demokraattiseen liberalismiin, jossa puolustetaan ajattelun vapautta ja yksilön turvaamista yhteiskunnan vallankäytöltä. Mill ei hyväksynyt, että valtio puuttuisi ihmisen elämään mitenkään muuten kuin pyrkimällä estämään hänen joutumisensa muiden vahingonteon kohteeksi. Ihmistä ei saa pakottaa mihinkään sillä perusteella, että se tekisi hänestä onnellisemman.

Aika ajoin vaikuttaa siltä, että elinkeinoelämä haluaisi romuttaa hyvinvointiyhteiskunnan. Tämä ilmenee jatkuvasti kitinänä veroista. Nyt koronaviruksen aikana on kuitenkin aihetta kiitellä verovaroja, joilla asioita hoidetaan vaikeimpinakin aikoina. Samoin on hyvä, että valtio saa edullista lainaa ja auttaa ulkomaanvelkaa tekemällä myös yrityksiä. Koronatukia yritykset ovat saaneet 1,5 miljardia euroa. Elinkeinoelämäkin siis tarvitsee verottavaa valtiota. Se tarvitsee myös hyvinvointivaltiota, joka kouluttaa sille ammattitaitoisia työntekijöitä ja hoitaa sairastuneet työntekijät terveiksi.

Poliittisessa keskustella sanotaan nykyis
en muoti-ilmaisun mukaisesti, että ”kapitalismi on rikki”. Pohjoismaisen hyvinvointivaltiojärjestelmän sisään ei kuitenkaan koskaan ole kapitalismi kuulunutkaan. Sen sijaan meillä on markkinatalousjärjestelmä, eikä se ole sama asia.

Kapitalismi perustuu yksinkertaistaen
yksityisten pääomien kasaantumiseen keinolla millä hyvänsä. Rosvokapitalismistakin voi puhua. Markkinatalous taas tarkoittaa vapaata vaihtokauppaa, kysynnän ja tarjonnan kohtaamista. Markkinataloudessa on valtiollakin sanansijansa. On elinkeinoelämänkin etu, että valtio ja ylikansalliset säädökset voivat esimerkiksi estää monopolit.

Lähempänä kapitalismia ollaan Yhdysvalloissa, jossa
Donald Trump on sitä pyrkinyt vain kiihdyttämään. Sikäläisessä hyvinvointimallissa sosiaalista turvaa tarjoavat lähinnä markkinat ja siihen kuuluvat vakuutuslaitokset. Keskeinen arvo on omavastuu.

Suomessa tällainen suuntaus voimistui jonkin verran Paavo Lipposen hallitusten aikana, kun valtiovarainministerit Iiro Viinanen ja Sauli Niinistö toteuttivat avoimempaa uusliberaalia talous- ja sosiaalipolitiikkaa valtiovarainministeriön demarivirkamiesten tuella, vaikka hallituksessa istui niin SDP kuin Vasemmistoliittokin.

Eli: yhteinen hyvä vai itsekkyys ja oma etu?

kari.naskinen@gmail.com

lauantai 17. lokakuuta 2020

Gomorrasta La Gomeraan

Romanialaisessa elokuvassa The Whistlers tulee bukarestilainen poliisi Cristi pienelle Gomeran saarelle. Se kuuluu Kanariansaariin, ja kun vesibussi pääsee laituriin, kuulutus toivottaa tervetulleeksi Kanariansaarten helmeen. Muuta helmenomaista ei sitten olekaan. Maisemat ovat ankeita, eikä yhtään turistiakaan näy missään vaiheessa. Ohjaaja Corneliu Porumboiun (45) valinta on luonteva, sillä elokuvan tyylilajin hän on ottanut amerikkalaisista film noir -rikoselokuvista. Myös nimi sopii hyvin, sillä Napolin mafiasta Camorrasta kertova elokuva on nimeltään Gomorra (2008).

Cristin varsinainen syy Gomeran-reissulle on
alkuperäiskansojen vihellyskieli silbo gomero, jota Cristi menee oppimaan, sillä se on toimiva viestintäkeino hämärähommissa. Cristi ei nimittäin ole puhdas poliisi, vaan on sekaantunut rikollisiin puuhiin. Joku on jostakin kähveltänyt 30 miljoonaa euroa, mutta saalis on kadonnut ja nyt sitä tavoittelevat sekä poliisi että roistot.

Juoni etenee monimutkaisesti takautumineen ja yllättävine käänteineen. Katsojalle se on kuin ristisanatehtävä, joka selviää sana kerrallaan, jos sittenkään.
Tunnin ja 40 minuuttia tätä ongelmavyyhtiä tarkkaan selvitellessään katsojakin pääsee joka tapauksessa maaliin ja on saanut palkkionsa.

Vielä lisäelement
eiksi Corneliu Porumboiu on tehnyt elokuvaan viitteitä elokuvamaailman klassikoihin, jotka antavat pohjaa elokuvan tyylilajille. Cristiä lakonisesti näyttelevä Vlad Ivanov on kuin kivikasvoinen Philip Marlowe, jolta ei hymyä eikä sympatiaa heru mihinkään suuntaan. Viheltämiseenkiin löytyy esikuva John Fordin Etsijöistä (1956), jota Cristi ja hänen poliisipomonsa käyvät Bukarestissa katsomassa. Siinä John Waynen etsijäryhmä kuulee intiaanien viestittävän keskenään vislaamalla. On myös viittaus Psykon (1960) kuuluisaan suihkukohtaukseen. Cristin naiskumppani taas on kaunis Gilda (!). Elokuvan lopussa olevaa pätkää mustavalkoisesta elokuvasta en tunnistanut, mutta se saattaa olla jostakin Jean-Pierre Melvillen rikoselokuvasta.

Kaikessa kovuudessaan
Whistlers sisältää myös huvittavia tilanteita. Cristi on piilottanut 50 000 euroa lahjusrahoja äitinsä omakotitalon kellariin, josta äiti ne löytää ja lahjoittaa seurakunnalle, jotta siellä rukoiltaisiin pojan puolesta. Koska äiti ei koskaan ole nähnyt Cristiä naisten seurassa, hän luulee poikaansa homoksi, joten siitä voisi esirukousten avulla parantua. Me katsojat kyllä näemme, että Cristi on kaikkea muuta kuin hintti.

Mennessään pieneen nuhjuiseen hotellin pyörii levysoittime
lla Bellinin Norma. Cristi kysyy, eikö tuollainen musiikki karkota asiakkaita, johon respan mies sanoo, että he yrittävät sivistää ihmisiä. Seuraavilla kerroilla soivat Offenbachin Hoffmannin kertomukset ja Mozartin Figaron häät.

Kokonaisuutena elokuva ei kuitenkaan ole hyvin toimivien yksityiskohtiensa summa. The Whistlers on kuin Singaporen huvipuiston – sielläkin käväistään – hattara, joka maistuu hyvältä, mutta ei täytä vatsaa. Uuden romanialaisen elokuvan ykköstekijä onkin neljän Suomessakin nähdyn elokuvan perusteella Cristian Mungiu (52), jonka kaksi viimeistä elokuvaa ovat Yli vuorten (2012) ja Valmistujaiset (2016).

Vlad Ivanov ja Catrinel Marlon Gildana edustavat hyvin film noir -lajityyppiä. Ivanov nähtiin miespääosassa juuri televisiosta tulleessa unkarilaisessa elokuvassa, Laszlo Nemesin Budapestin auringonlaskussa.

Elokuvan nimi Suomessa on siis The Whistlers, kuten kaikissa muissakin englanninkielisissä maissa. Muualla se on alkuperäisesti La Gomera tai käännetty kunkin maan omalle kielelle ”viheltäjiksi”.

kari.naskinen@gmail.com

torstai 15. lokakuuta 2020

Kekkonen erotti pakinoitsijan

Televisiosta tuli toissa iltana ohjelma Georg C. Ehrnroothista, joka oli kovaäänisimpiä Urho Kekkosen vastustajia. Muita tunnettuja olivat mm. Tuure Junnila, Lauri Puntila, Kullervo Rainio ja Veikko Vennamo. Ehrnrooth sai kuitenkin olla rauhassa Kekkosen itsensä vihoista, sen sijaan pahimpia olivat ne, jotka toimivat Kekkosen omaan syleilyynsä ottamien ryhmien sisällä. Yksi tällainen tapaus oli, kun Kekkonen pani Suomen Sosialidemokraatti -lehden erottamaan pakinoitsijansa Simo Juntusen joulukuussa 1974. Kekkonen lähetti päätoimittaja Aimo Kairamolle ”myllykirjeen”, jossa hän haukkui Juntusen pitämän puheen maanpuolustushenkisessä tilaisuudessa. Juntunen oli sanonut, että Suomi maksoi Neuvostoliitolle öljylaskunsa myymällä historiansa. Myyjällä Juntunen tietenkin tarkoitti Kekkosta.

Tämän päivän Demokraatti-lehdessä
Antti Vuorenrinne kirjoittaa Simo Juntusesta, joka oli valtakunnallisesti merkittävä pakinoitsijanimimerkki Simppa. Vuorenrinne oli lehden päätoimittajana 2013-15, jolloin tämän yhden ja saman lehden nimi oli Uutispäivä Demari. Kekkosen myllykirje tuli julkisuuteen vasta 1976 Kekkosen myllykirjeiden toisen osan ilmestyttyä kirjana.

Lasse Lehtinen on kirjoittanut SDP:n ja Kekkosen suhteisiin liittyen Simpasta, että tämä ei asettunut SDP:n uudelle ulkopoliittiselle linjalle, vaan oli kuin sorvaaja, joka teki neliskanttisia palikoita, vaikka työnantaja vaati pyöreitä. (Aatosta jaloa ja alhaista mieltä, WSOY 2002)

Simppa itse sanoi
: ”On syntynyt resepti, että kun me [SDP] rupeamme oikein kilteiksi Kekkoselle, niin Kekkonen rupeaa oikein kiltiksi meille. Jos me ilmoitamme kannattavamme Kekkosen ulkopolitiikkaa, niin Kekkonen lopettaa meidän syrjimisen sisäpolitiikassa.”

Kekkosta riepoi Juntusen öljypuheessa
Kekkosta ylimääräisesti vielä se, että puhe oli julkaistu vähemmistökommunistien Tiedonantaja-lehdessä. ”Tämä on niin törkeää ja edesvastuutonta puhetta, että jään odottamaan, miten lehtenne voi sen hyväksyä”, kirjoitti Kekkonen Kairamolle. Vasta neljä kuukautta aiemmin päätoimittajaksi tullut Kairamo hoiti irtisanomisen varmistaen sen oikeellisuuden lehteä kustantaneen Kansanvalta Oy:n hallituksen puheenjohtajalta ja SDP:n puheenjohtajalta Rafael Paasiolta sekä puoluetoimikunnalta, jossa vain Veikko Helle vastusti irtisanomista.

Potkuja perustellessaan Kairamo sanoi, että oli joutunut usein käymään keskusteluja Juntusen kanssa tämän pakinoissaan esittämistä mielipiteistä. Joitakin oli jouduttu sensuroimaankin puolueen politiikan vastaisina. Lisäksi Juntunen oli julkisissa esiintymisissään ”käsitellyt ulkopolitiikan alaan kuuluvia asioita tavalla, joka on puolueen linjan vastainen”. Myöhemmin Kairamo sanoi jossakin lehtihaastattelussa, ettei Kekkosen kirjettä käytetty erottamisperusteena. Kansanvallan johtokunnan jäsen
Ylermi Runko kuitenkin myönsi, että kirje oli heidän tiedossaan, kun erottamispäätös vahvistettiin.

Sanomalehtimiesten liitto vei Simpan erottamisen työtuomioistuimeen, joka totesi irtisanomisen laittomaksi ja määräsi Kustannusosakeyhtiö Kansanvallan maksamaan Juntuselle 7000 markan vahingonkorvauksen. Kirjoittamista Simppa jatkoi Suomen Kuvalehdessä, johon hänet otti asevelitoiminnasta tuttu päätoimittaja Mikko Pohtola.

Asevelisosialismista Simppa kirjoitti: ”Sota, niin kielteinen kuin se kauttaaltaan onkin, kykenee täydellisyyttä hipovalla tavalla lähentämään ihmisen toiseen ihmiseen.”

Antti Vuorenrinne kirjoittaa nyt, ettei Simppa aatehistoriallisesti ollut kovinkaan etäällä SDP:n valtavirrasta, mutta hänen poliittisen toimintansa aktiivisuus ajoittui huonosti juuri 1970-luvulle. Puoluetovereistaan Simppa arvosti eniten Väinö Tanneria, K.-A. Fagerholmia, Väinö Leskistä ja Unto Varjosta.

Tämän päivän Demokraatissa on pilapiirros Ilta-Sanomista 6.1.1975: Paasio,
Kalevi Sorsa ja Ulf Sundqvist ovat jääkiekkokaukalossa pelikypärät päässä, jäähyaitiossa istuvat Simppa ja Kaarlo Pitsinki. Simpan mukaan hänen olonsa puolueessa oli käynyt yksinäiseksi jo 1966, kun puoluesihteeri Pitsinki siirtyi Uudenmaan läänin maaherraksi. Huonosti kävi Pitsingillekin, sillä 1982 presidentti Mauno Koivisto erotti hänet maaherran virasta lääninhallituksen huonojen henkilösuhteiden takia.

Huono oli ajoitus myös
Ehrnroothilla, joka joutui lähtemään RKP:stä ja siirtymään lisää oikealle eli uuteen Perustuslailliseen kansanpuolueeseen. Tämän puolueen nimi muuttui myöhemmin Perustuslailliseksi oikeistopuolueeksi, jonka silloisia jäseniä on nykyisin Jussi Halla-ahon Perussuomalaisissa.

kari.naskinen@gmail.com

keskiviikko 14. lokakuuta 2020

Undine, tappava merenneito

Koska saksalainen elokuva Undine on saanut Suomessa nimekseen Aallotar, se ja elokuvasta lehdissä julkaistut kuvat viittaavat veteen. Siksi piti ensimmäiseksi etsiä jonkinlaista sananselitystä, ja sellainen löytyi lääketieteen historioitsijan Arno Forsiuksen blogista: ”Sveitsiläissyntyinen lääketieteen uudistaja Paracelsus uskoi vuonna 1530 teoksessaan Liber de nymphis, että veden haltiattaret undiinit (latin. unda, aalto) kuuluivat keijujen joukkoon. Niillä ei ollut kuolematonta sielua, mutta sen ne saattoivat kuitenkin saada yhdynnässä maallisen miehen kanssa.” Tällainen taruolento on Undine Wibeau, jolla asiat miesten kanssa eivät kuitenkaan ota sujuakseen.


Christian Petzoldin uusi elokuva on erikoinen sekoitus arkea ja tarua. Varsinaisesti ollaan tämän päivän Berliinissä, mutta mukana on myös mystiikkaa, joka vie tarinan hieman trilleriksikin. Vedestä on koko ajan kysymys. Ensin rikkoutuu iso akvaario ravintolassa ja sitten Undine Wibeau kertoo luennossaan Berliinin pienoismallia vieraille esitellessään, että kaupunki käytännössä syntyi Spreejoen keskellä olevalle kuivalle läntille. Undine toimii historioitsijana Berliinin senaatissa.

Ensin Undine seurustelee Johanneksen kanssa – on kai viittaus Johannes Kastajaan. Kun Johannes sanoo
panevansa suhteen poikki, sanoo Undine tappavansa hänet. Seuraavaksi petikaveriksi sattuu ammattisukeltaja Christoph, joka opettaa Undinenkin sukeltamaan. Ensimmäisellä yhteisellä sukelluksellaan Spreejoessa he näkevät jossakin veden alle jääneessä rauniossa tekstin Undine ja sen perässä sydämen kuvan. Ei selviä, onko se Christophin tekemä.

Selvä se, Undine on merenneito. Lisäksi Christoph näkee yhdellä työsukelluksellaan valtavan ison monnikalan, jota Christoph sanoo Guntheriksi. Tässä kohtaa panen jo omiani ja ehdotan, että tämä on viitaus
Richard Wagnerin Jumalten tuhoon, jonka lopussa Gunther kuolee ja Reinin tyttäret saavat kulta-aarteensa takaisin syvyyksiin. Tällainen vertauskuvien etsiminen ja tulkintayritykset ovat oleellinen osa elokuvista kiinnostuneen harrastusta.

Että tällaista viihdettä puolitoista tuntia. En paljasta juonta enempää, mutta kyllä se toimii, vaikka muutama kohta luisuukin Petzoldin kehittämän mytologian puolelle. Mielenkiintoista on seurata myös Undine Wibeaun luentoja, jotka koskevat Berliinin itäisen osan arkkitehtuuria – olisi kuunnellut enemmänkin.

Pääosissa ovat Paula Beer ja Franz Rokowsky, jotka tulivat tutuiksi jo Petzoldin edellisessä elokuvassa Transit (2018).

kari.naskinen@gmail.com

maanantai 12. lokakuuta 2020

Viipurin Akropolis

Lokakuun 12. päivänä 1930 avattiin Viipurin taidemuseo, jonka V-muodon toisessa sakarassa sijaitsi Viipurin Taiteenystäväin piirustuskoulu. Sittemmin nämä osat ovat vaihtaneet paikkaa. Kun viimeksi siellä kävin, oli koulupuolen alakerroksessa lasten ja nuorten taidekoulun oppilastyönäyttely, joten koulu toimii edelleen. Nykyisin taidemuseo on Pietarin Eremitaasin sivupiste, joksi se saneerattiin 2010-luvun alussa ja maksoi kolme miljoonaa euroa. Muut sivupisteet ovat Amsterdamissa, Kazanissa, Las Vegasissa, Lontoossa ja Tatarstanissa.


Taidemuseon rakentamisen tärkeänä alkuvaikuttimena oli viipurilaisen rauta- ja maalikauppiaan, vuorineuvos Seth Solhbergin testamenttilahjoitus. Kauppa oli Katariinankatu 15:ssä (nyk. Linnankatu). Sohlberg oli myös suurosakkaana monissa teollisuuslaitoksissa, mm. Wärtsilässä. Kun Sohlberg oli perheetön, hän testamenttasi runsaasti varoja kulttuurielämälle, yhtenä kohteena taidemuseo. Hänen tavoitteenaan ”ei ollut kulta sinänsä, vaan kulta välineenä henkisten pyrintöjen tukemiseen ja edistämiseen”.

Mesenaatti Seth Sohlberg kuoli 1918, museon rakentaminen alkoi kesällä 1929 ja se avattiin Viipurin taideyhdistyksen täyttäessä 40 vuotta. Sohlbergin lisäksi taidemuseorakennuksen pohjapääoman merkitsivät kauppaneuvokset Ferdinand Alfthan, Wilhelm Hackman, J.F. Hackman, E.V. Sellgren ja Fjodor Sergejeff sekä kenraalimajuri W. Thesleff ja konsuli Eugen Wolff. Oman panoksensa antoi myös Viipurin kaupunki, ja valtioltakin saatiin avustus.

Rakennusta on kutsuttu Viipurin Akropoliiksi sen korkean sijainnin ja hienon pylväikön takia. Taidemuseo rakennettiin Pantsarlahden bastionin laelle. Sen suunnitteli arkkitehti Uno Ullberg, jota lehdessä haastateltiin taidemuseon avaispäivänä. Jutun otsikkona oli ”Talo Karjalan taidetta varten” ja Ullbergilta kysyttiin, ”mitä taidemuseon luoja sanoo rakennuksen valmistumisen hetkellä; miltä tuntuu, kun näet suunnitelmasi kivessä, teräksessä ja lasissa?"

”Olen iloinen”, sanoi Ullberg, ”että yli vuoden suunnitelmat ovat vihdoin toteutuneet ja kaupungissamme on talo taiteelle ja sen tekijöille. Oli niin ilo työskennellä taideystävien, vanhan ystäväni
Rurik Lindquistin ja urakoitsijoiden kanssa. Ilokseni voin todeta, että työ on nyt valmis ja kaupunki on saanut uuden julkisivurakennuksen. Haluan osoittaa kunnioitusta kahdelle ihmiselle, kahdelle taiteen ystävälle, vuorineuvos Sohlbergille ja kauppaneuvos Hackmanille.”

Taidemuseohanketta Ullberg oli pitänyt esillä jo pitkään, ensimmäiset piirustukset siitä hän oli tehnyt jo 1909. Vuodesta toiseen hän teki ehdotuksia, mutta vasta iso testamenttilahjoitus pani asian liikkeelle. Lehtijutun lennokkaassa tekstissä sanottiin, että ”kun tänää kaikki loistavat vilpittömällä ilolla, on epäselvää, miten Karjala on voinut viettää niin kauan aikaa ilman taidemuseon kaltaista kulttuurilaitosta. Tältä osin, kuten monessa muussakin, Suomen itäinen kulmamme on ollut vaipassa verrattuna maan länsiosaan. Nyt tämä polttava asia on ratkaistu. Tämän tavoitteen intohimoinen tavoittelu ja kaikki vaiva ei ole mennyt hukkaan. Nyt Viipurissa on oma taiteiden temppeli.”


Lehden esittelytekstiä rakennuksesta: ”Hovioikeudenkadun eteläpäästä museoon on kiviportaikko, joka johtaa museoon. Niitä käyden ohitamme vasemmalla puolella olevan vanhan ruutikellarin - terveiset menneisyydestä. Mutta kun nousemme ylös, pääsemme moderniin ilmapiiriin. Edessämme ovat oikealla ja vasemmalla valkoiset seinät ja suorat linjat. Näiden rakennusten välissä on terassipiha. Rakentamiseen varoja lahjoittaneiden henkilöiden nimet ovat kylteissä. Pihassa on suihkulähde ja pihan toisella puolella ovat pylväät. Täältä ovat upeat näkymät satamaan ja kauemmas Viipurinlahdelle. Taidemuseon rakennukseen pääsemme lasiovista. Hallin molemmin puolin johtavat ovet näyttelyhuoneisiin, ja leveät portaat vievät ylempiin kerroksiin. Rauhallinen seinäväri, useita ikkunoita katonrajassa, modernit valolaitteet - kaikki nykyaikaa. Piirustuskoulurakennus koostuu viidestä isosta ja kahdesta pienestä työhuoneesta, johtajan huoneistosta, toimistosta ja kirjastosta. Kaikki täällä näyttää valoisalta, ilmavalta. Valo käytävään tulee pohjoisseinässä sijaitsevista ikkunoista ja leviää tasaisesti hallin yli.”

Taidemuseon juhlallisiin vihkiäisiin 90 vuotta sitten osallistuivat myös tasavallan presidentti Lauri Kristian Relander, maaherra Arvo Manner, hovioikeuden presidentti J.F. Selin, hiippakunnan piispa Erkki Kaila ja taiteilija Akseli Gallen-Kallela.

Vuonna 1932 valmistui bastionin viereen Ullbergin suunnittelema saksalaisruotsalaisen seurakunnan Pietari-Paavalin seurakuntatalo. Siinä ja taidemuseon rakennuksessa sanotaan yhdistyneen historiallisen arkkitehtuurin piirteet moderniin arkkitehtuuriin.

kari.naskinen@gmail.com