keskiviikko 27. maaliskuuta 2024

Energiayhtiö myytävä, ettei romahdeta Lemin ja Pertunmaan seuraksi


Lahden kaupungin eilen julkistettu tilinpäätös löi pöytään talousluvut viime vuodelta:

= Tilivuoden tulos oli +41 milj. euroa (talousarvioon oli budjetoitu tappiollinen luku -9 milj. euroa, mutta lipsahti plussan puolelle).
= Taseen ylijäämä oli vuodenvaihteessa +250 milj. euroa (vuosi sitten 213 milj. euroa).
=
Lainakanta vuodenvaihteessa 430 milj. euroa (vuosi sitten 463 milj. euroa).
=
Lainaa asukasta kohti 6166 euroa (vuosi sitten 6768 euroa).

Osa kaupunginhallituksen jäsenistä on sitä mieltä, että koska tilanne on huono, pitää Lahti Energia Oy myydä, ettei kaupunki ajaudu kriisikunnaksi. Tällä hetkellä kriisikuntia ovat Lemi ja Pertunmaa, joiden lisäksi tiukassa
seurannassa ovat Kyyjärvi, Haapajärvi ja Kauhajoki.

Myös kaupunginjohtaja Niko Kyynäräinen on huolissaan, koska Lahti on vaarassa täyttää kriisikuntakriteerit kolmella eri mittarilla, jos kaupunki ei saa talouttaan tasapainotettua. En tunne uuden kaupunginjohtajan talousajattelun periaatteita, mutta tunnen hänen isänsä Antti Kyynäräisen, joka oli työtoverinani Etelä-Suomen Sanomissa 70-luvun alussa. Antti oli tarkka poika, käyttöautonakin oli Trabant, vaikka pari tonnia lisää panemalla olisi saanut paremmankin auton, kuten minä Anglian.

kari.naskinen@gmail.com

tiistai 26. maaliskuuta 2024

Myydään kaupungintalo ja Sibeliustalo


Koska Lahden kaupunginhallitus, sen elinvoimajaosto ja sen tilajaosto ovat saaneet kaupungin talouden kuralle, pitää omaisuutta panna myyntiin. Iiro Viinasen, Jalo Paanasen ja meidän muiden veronmaksajien 95-prosenttinen kanta kuitenkin on, että kaupunginhallituksen, elinvoimajaoston ja tilajaoston idea Lahti Energia Oy:n myymisestä on kaikkein huonoin ratkaisu tässä kurjuudessa. Jotta meillä olisi edes jotain sananvaltaa, ei tällaisia kauppoja sovi tehdä.


Vaihtoehtoja kyllä on.
Mieluummin esimerkiksi kaupungintalo joutaisi myydä, koska sitä ei enää nykymuodossaan tarvita. Sen tiloja remontteerattiin ja laajennettiin 25 miljoonalla eurolla, vaikka etätyölusmuilu on vähentänyt tilojen käyttöä. Puolet työpisteistä on nykyisin tyhjinä ja iso osa kokouksista pidetään zoomien ja tiktokkien välityksellä, kuten tänä aamunakin. Kokouspalkkiot silti juoksevat, kuten ennenkin.

Mallia pitäisi ottaa Joensuusta, jossa kaupungin virkamiestoiminnat on päätetty poistaa Lahden kanssa samanlaisesta Eliel Saarisen suunnittelemasta kaupungintalosta ja siirtää ne parin korttelin päähän käytännöllisempiin toimistotiloihin.

Lahden kaupungintalossa työskentelevien ja käväisevien ihmisten työpaikat pitää siirtää kauppakeskus Trioon, jossa onk
in jo paljon kaupungin toimintoja. Tämä puolestaan pelastaa Trion säilymisen, vaikka tämä Citycon Oy:n kauppakeskus ei muuten vedäkään yhtä hyvin kuin Keskon Karisma.

Sibeli
ustalo on myös pantava myyntiin, koska sen talous meni mönkään, kun siihen samaan puulaakiin yhdistettiin Messukeskus, pilattu Suurhalli, Events-Lahti ja Koko-Lahti. Eikä tästä ole pitkä aasiensilta Lahden kaupunginorkesterin lakkauttamiseen, ja samaan syssyyn menisivät kaupunginteatteri ja Malva-taidemuseo, koska eliitti kyllä pääsee mieliharrastustensa pariin lähikaupungeissakin.

On kuitenkin oltava tasapuolinen, joten köyhemmiltä kansanosilta on poistettava luksuspalvelu linja-autoliikenne.

Vaikka teatteritoiminnasta vastaisivat tulevaisuudessa Lauantainäyttämö ja Ainopuiston teatteri, ei isoa teatteritaloa silti pidä myydä, vaan siitä tehdään saneerauksella se haaveissa oleva monitoimiareena, jossa järjestettäisiin Antti Tuurin ja Kaija Vilkkumaan konsertteja.

Kalliiksi tulevan jäähallin voi luovuttaa Pelicans Oy:lle ja ainaisen kiukuttelun kohteena olevan Kisapuiston jalkapallostadionin FC Lahti Oy:lle, jotka tehkööt niille mitä lystäävät, niin ei tarvitse koko ajan veronmaksajien lompakoilla olla. Konkurssikypsästä Hiihtoliitostakin pitää päästä eroon antamalla Salpausselän maailmancup-kilpailut ja tulevat MM-kisat Rukalle.

kari.naskinen@gmail.com

maanantai 25. maaliskuuta 2024

On oltava sotaa, pelkoa, kuolemaa, ettei koneisto pysähdy


Villin lännen romaanien kirjoittajista eräs kummallisuus oli
Karl May (1842 - 1912), oli nimittäin saksalainen. Kerran perussaksalainen Jürgen oli lukenut puoleenväliin hänen seikkailukertomustaan Pääoma ja kummasteli kaverilleen Güntherille, että vaikuttaa ihmeen tylsältä. Günther selitti, ettei se ole Karl Mayn kirjoittama, vaan Karl Marxin, johon Jürgen: ”Ihmettelinkin, miksei siinä ammuttu yhtään intiaania.”

Oli hyvä, että William S. Burroughsin (kuvassa) kirjoja ei ollut vielä suomennettu, kun 13-vuotiaana pääsin kirjaston aikuistenosastolle. Olisi varmaan mennyt sekaisin Tarzanista kirjoittaneen Edgar Rice Burroughsin kanssa. Tämän takia vasta nyt tartuin tähän W.S. Burroughsiin, kun antikvariaatista löytyi hänen päiväkirjateoksensa Viimeiset sanat (2000, suomeksi 2012).


Burroughs kuoli
83-vuotiaana 2.8.1997. Päiväkirjan viimeiset lauseet hän kirjoitti 30.7.1997: ”Ei ole mitään riittävää viisautta, kokemusta – yhtään vittu mitään. Ei Graalin maljaa, ei lopullista satoria, ei lopullista ratkaisua. Vain konflikteja. - - - Rakkaus? Mitä se On? Luonnollisin kipulääke mitä olemassa on. RAKKAUS.”

Tässä sitä nytkin ollaan, ja Burroughs tiesi sen, minkä monet muutkin.

Burroughsin viimeisen vuoden päiväkirjamerkinnöistä osa julkaistiin kulttuurin aikakauslehden The New Yorkerin numerossa LXXIII (August 18, 1997). Se oli tärkeä lehti Burroughsille, ja siitä hän kirjoitti viimeisiin sanoihinsakin. Oli lukenut Hiroshimasta, jossa kellot pysähtyivät 6.8.1945 klo 8.15. Monet luulivat, että se atomipommi lopetti sodan. Mutta tästä ei ollut kysymys, sillä sota oli jo voitettu, Japani oli pyytänyt Ruotsin välityksellä rauhaa, mutta tavallinen rauha ei USA:lle riittänyt.

”Luojan kiitos se ei ollut suutari”, virkkoi
Robert Oppenheimer, ja Enola Gayn pilotti, eversti Paul Tibbets: ”Täydellisin tähtäyspiste, jonka olen koko tässä kirotussa sodassa nähnyt.”

Eivät sodat todellakaan mihinkään lopu. Kuten Burroughs kirjoitti viimeisillä voimillaan, maailmassa ”on oltava kitkaa – sotaa, pelkoa, kuolemaa – jotta koneisto ei pysähdy. Jokaisen mafiapomon, diktaattorin ja sotaherran on esiteltävä verisiä suupieliään silloin tällöin vahvistaakseen herättämäänsä pelkoa.”

Näin Putininkin, mutta vaikka hän pudottaisi pommin Berliiniin tai Lontooseen, ei se mikään lopullinen ratkaisu olisi. Sodat eivät koskaan lopu ja tämän tietävät Suomenkin herrat, joista osa haluaa amerikkalaisten ydinaseita meillekin.

EDUSKUNTAKYSELY SUOMESSA

Suomessa Burroughs kävi 1983 yhdessä Allen Ginsbergin kanssa. He edustivat näkyvimmin sitä beat-sukupolvea, jonka kolmas tunnetuin kirjailijahahmo oli Jack Kerouac. Jos halusi olla modernin vastakulttuurin räyhähenki, piti 60-luvulla osata siteerata Ginsbergin runoja kirjasta Kuolema Van Goghin korvalle ja Kerouacin romaania Matkalla.

Jo ennen Suomen-vierailuaan Ginsbergin kuuluisin runo Huuto oli aiheuttanut 83 kansanedustajan tekemän eduskuntakyselyn epäsiveellisyydestä, kun runo oli esitetty radiossa Porin jazzjuhlilta nauhoitettuna 1969. Eduskunnasta asia siirrettiin Mauno Koiviston punamultahallituksessa kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriöön, josta prosessi eteni Yleisradion johtokuntaan, joka äänin 4-3 päätti, että ohjelma oli ollut toimiluvan vastainen ja rankaisi teatteriosaston päällikköä Pekka Lounelaa muistutuksella.

Päiväkirjassaan Burroughs mainitsee käyntinsä Suomessa
ja kertoo myös amerikkalaisten toimittajien raportoinnista Suomen talvisodasta: ”Etulinjassa liian kylmä, joten he piileskelivät lehdistön kerhotiloissa Helsingissä vodkaa ryypiskellen ja sopivat absurdeista etulinjaraporteista: pakastuneista sotilaista, jotka tähtäsivät kivääreillään, mutta eivät ehtineet laukaista.”

Kumpi on pahempi, pommi vai porno? Niin paha oli porno vielä 60-luvulla, että Parnasson julkaistessa 1961 osan Ginsbergin Huuto-runosta Anselm Hollon suomentamana, oli nussimiset ja vastaavat sanat korvattu *-merkillä:

”...aamuisin iltaisin ruusutarhoissa puistojen nurmikoilla ja hautuumailla he
********, ********, vapaasti jakaen siementään joka miehelle ja naiselle, - - - Neal Cassidy, näiden runojen salainen sankari, Denverin kovin *** ja Adonis.”

Kummassahan Putin on parempi,
*****:ssa vain tappamisessa?

kari.naskinen@gmail.com

torstai 21. maaliskuuta 2024

Hannu ja Kerttu huumeissa


Lahden konservatorion oopperastudio aloitti toimintansa syksyllä 2023. Lahden oopperayhdistys juhli samoihin aikoihin 60-vuotista toimintaansa, ja tässäkin toiminnassa konservatoriolla on ollut iso merkitys. Jo ennen oopperayhdistystä oli Viipurista Lahteen tullut musiikkiopisto (nyk. Lahden konservatorio) valmistanut oopperaesityksiä yhteistyössä Lahden kaupunginorkesterin kanssa ja 1962 opiston oopperaluokan laulajat perustivat Lahden ooppera ry:n, jonka ensimmäisenä oopperaensi-iltana oli marraskuussa 1963
Giuseppe Verdin Rigoletto. Viime ja tällä viikolla oopperastudio esitti vanhassa konserttitalossa Engelbert Humperdinckin (1854 - 1921) oopperaa Hannu ja Kerttu.


Grimmin veljesten hurjaan satuun perustuvasta oopperasta oli tehty hieman lyhennetty versio ja sen nimeen oli lisätty selitykseksi ”Unta, harhaa vai jotakin muuta”. Nyt ei syöty piparkakkutalon nurkkaa, vaan vedettiin huumeita, mikä tietenkin sitoi tarinan Lahteen, joka juuri julkistetun kyselytutkimuksen mukaan kärsii edelleen Chicago- ja huumemaineestaan.

Ooppera on kelpo musiikkia. Sen historiakin on komea, sillä kantaesityksen Weimari
n Hoviteatterissa 1893 johti Richard Strauss ja seuraavan ensi-illan Hampurissa 1894 Gustav Mahler. Humperdinckille Hannu ja Kerttu merkitsi läpimurtoa säveltäjänä. Suomessa ooppera esitettiin ensimmäisen kerran Kansallisteatterissa 1903.

Täyttä kuvaa oopperasta ei Lahdessa nyt saatu, sillä orkesteria ei ollut, vaan säestys hoitui neljän pianisti
n muodostaman orkesterin avulla. Käsityksen sävellyksen onnistuneisuudesta kuitenkin sai, vaikka kovaseinäisessä salissa liian innokkaasti ja kovaa takoneet pianistit jättivät välillä laulajat alakynteen. Vasta Hannan ja Kertun isän Casper Lambergin (baritoni) saapuessa lavalle tuli saliin lauluvoimaa. Melodiat olivat vetäviä, kaksi oikein kaunista sopraano- ja mezzoaariaakin sekä kohtauksia, joissa tunnisti selvästi hienoja kansanmusiikilta vaikuttaneita sävelkulkuja (tai jotain muuta helpon melodista).

Libretto laulettiin saksaksi, mutta juonessa mukana pysymistä helpotti
vat suomenkieliset puherepliikit, jota olivat käsikirjoittaneet opperastudion laulunopiskelijat yhdessä opettajiensa kanssa. Esityksen oli ohjannut yksinlaulun lehtori Mari Karjalainen. Lavastus oli vaatimaton, mutta tilanteita havainnollistaneet psykedeeliset taustaprojisoinnit olivat erinomaiset. Samoin noitien tanssikohtaukset toimivat hyvin (koreografia: tanssinipettaja Sari Louko). Oma ansionsa oli myös Diakoniaopiston Theatrum Olgan vetäjällä Lasse Kantolalla siitä päätellen, että hän tuli ottamaan aplodeja vastaan yhdessä Mari Karjalaisen kanssa.

Kaikki esiintyjät olivat konservatorion ammatillisen koulutuksen klassisen linjan opiskelijoita: Casper Lambergin lisäksi Vilja Äikäs, Tiina Salminen, Carolina Åhman, Eetu-Pekka Heiskanen, Mari Ruonansuu, Sanna Vainikka, Katja Minina, Inka Österberg, Eetu Railo, Jenna Kallio, Eemeli Virtanen, Olivia Viljakainen, Minttu Österberg. Flyygelin äärellä vuorottelivat ammatilliset opiskelijat pianisti Marjaana Merikannon kanssa.

Harmi vain taas kerran mieleen tullen, että Lahdessa ei enää pystytä tekemään sellaista oopperayhteistyötä kuin esimerkiksi Tampereella, Jyväskylässä, Vaasassa ja Oulussa, joissa yh
teen hiilen puhaltaen oopperayhdistykset, kaupunginorkesterit ja teatteritalot saavat vuosittain pystyyn täysipainoisia oopperoita. Jossain on vikaa, mutta niinhän tuore tutkimuskin todisti, että Lahden vetovoima on huonontunut.

kari.naskinen@gmail.com

sunnuntai 17. maaliskuuta 2024

Televisio loppuu?


Olimme kaksi kuukautta ”evakossa” putkiremontin takia. Koska siellä oli kovin pieni televisio ja siinä huono äänikin, katsoin haluamani tv-ohjelmat iPadilta. Sieltä ne melkein kaikki näkyivät, vain kaksi elokuvaa katsoin niiltä pieniltä kanavilta, joiden ohjelmia ei mistään muualta näe. Tämä tv-lähetystekniikan muutos tulee
ehkä lopulta johtamaan siihen, että Yleisradion entisen toimitusjohtajan Mikael Jungnerin ennuste television kuolemasta toteutuu. Tämän ennustuksensa hän sanoi Ylen johtajana 2000-luvun alussa ollessaan ja rohkeasti jopa niin, että ns. lineaarinen televisio jää historiaan ennen vuotta 2020.


Jo Jungnerin aikana lineaarinen eli suoraviivainen tv-ohjelmatoiminta alkoi muuttua, kun Ylen sisältöjä alettiin viedä
myös internettiin. Ensin tuli Yle Elävä arkisto 2006 ja sitten Yle Areena 2007. Nykyisin on vastaavat nettipalvelut myös MTV:llä ja tärkemmillä maksukanavilla. Tämä on saanut aikaan sen, että tavallista televisiota ei enää välttämättä tarvita, koska ohjelmat pystyy katsomaan kännykällä, tabletilla ja läppärillä. Toisaalta onhan itse tv-vastaanotin aina oltava, koska sen kautta myös katsotaan netin kautta tulevia suoratoistolähetyksiä ja dvd-elokuvia.

Katsomiskokemukset ovat tietenkin erilaiset. Kun tällä viikolla palasimme evakosta, katsoin heti ensimmäisenä päivänä ison television ruudulta kaksi dvd-elokuvaa, sillä vajetta oli syntynyt.

Siellä evakossa ollessamme luin sopivasti jutun Helsingin Sanomista, jossa sanottiin, että perinteinen tv-ala on kriisissä: ”Muutos on tapahtunut, koska
ihmiset tietävät realiteetit. Suomessa on hurja määrä tv-kanavia: neljän ison lisäksi iso joukko pienempiä ja niiden päälle vielä kanavien suoratoistopalvelut. Kaikkien kannattavuus on vähintäänkin kyseenalainen. Lisäksi suoratoistopalveluiden kansainvälinen kamppailu on kuumentunut äärimmilleen – Viaplay, Netflix, HBO Max, Disney+, Amazon Prime.” (HS 11.2.2024)

Jungnerin ennustus ei tästä huolimatta toteudu vielä tälläkään vuosikymmenellä, mutta muutosta kyllä tapahtuu. Viimeisten kymmenen vuoden aikana kasvoi striimien ja videopalveluiden katseluaika 10 prosentista 29 prosenttiin, kun tilastoitiin se katselu, jossa kohteina olivat nimenomaan alunpitäen televisiosta tulleet ohjelmat. Alle 40-vuotiaiden kohdalla muutos oli vielä paljon hurjempi.

Ei ihme, että kriisi on päällä. MTV on aloittanut yt-neuvottelut ja Orpon - Purran hallitus haluaa karsia Ylen budjettia ainakin sadalla miljoonalla eurolla, ja isompana haaveena on Yleisradion toiminnan ideologinen yksityistäminen. Näin ollaan lähellä sitä, että tavanomainen tv-toiminta alkaa Suomessa viettää hautajaisiaan 70-vuotisen olemassaolonsa jälkeen. Reporadion aikana tehtiin eduskuntakysely siitä, onko Ylessä liikaa kommunisteja ja onko ohjelmapolitiikka pelkkää sosialismiin ajamista, nyt ajatellaan, että lakkautetaan koko puulaaki, niin ei tarvitse turhia kysellä.

Säännölliset tv-lähetykset alkoivat Suomessa Tes-Tv:n toimesta 1955 pääkaupunkiseudulla, taustallaan Radioinsinööriseura ja Tekniikan edistämissäätiö. Noihin aikoihin tätä näköradioharrastusta oli muutenkin, esimerkiksi Uuden ooppera- ja konserttitalon kannatusyhdistys teetti 50 tuntia tv-ohjelmaa, jota esitettiin Stockmannin
eri kerroksiin asennetuissa tv-vastaanottomissa. Lähetykset kuvattiin tavaratalon näyttelyhallissa, jossa tietenkin Kansallisoopperan taiteilijat esiintyivät. Lisäksi näytettiin elokuvia. Teknisessä puolessa oli apuna Teknillisen korkeakoulun televisiokerho. Tämä tapahtui 1955-56.

Vastaavanlaisia sisäisiä tv-lähetyksiä toteutettiin muuallakin. Me asuimme 50-luvulla Jyväskylässä Are Oy:n henkilökunnan talossa. Are-nimi tuli sanoista auto, radio ja elektroniikka, joten osaamista oli muutenkin kuin isona Ford-piirimyyjänä. Niinpä Aren radio-osastolta vedettiin piuhat Aren baariin, jossa yhteen nurkkan pannusta telkkarista tuli aamusta iltaan amerikkalaisia lyhytelokuvia, mm.
Mack Sennetin kuuluisia poliisifarsseja nimellä Keystone Kops. Eli koulusta suoraan Aren baariin, seurauksena kaksi luokallejäämistä lyseossa. Yleisradio käynnisti tv-lähetyksensä 1958, mutta Jyväskylän korkeudelle ne ehtivät vasta 1960.

Tämän juttuni otsikko on joka tapauksessa liioittelua.
Kysymysmerkin voi ottaa pois ja vaihtaa otsikoksi, että Televisio ei lopu. Englannissa kokeiltiin 2016, kun nuorille tarkoitettu kanava BBC Threen lakkautettiin ja korvattiin netin suoratoistokanavalla. Kanavan katselijoista 60-70 prosenttia katosi ja ohjelmiston katseluminuutit vähenivät 89 prosenttia. Kokeilu päättyi ja palattiin lineraaliseen tv-kanavaan.

Yle on meillä joka tapauksessa lujassa asemassa. Vaikka nettiklikkausten kärjessä ovat Iltalehti ja Ilta-Sanomat, n
iin heti kolmantena on Yle. Lisäksi tässä on ymmärrettävä, että ip-lehdistä klikkaillaan pääasiassa julkkis- ja muita höpöjuttuja, kun taas Ylestä haetaan asiajuttuja.

kari.naskinen@gmail.com

keskiviikko 13. maaliskuuta 2024

Einstein löysi Jumalan?


Aika ei ole yksiselitteinen asia.
Einsteinin suhteellisuusteoriassa tämä todistetaan. Aika ei kulu sillä tavoin tasaisesti, että on kaikille yhteinen ja yleinen aika. Niki Liukkonen puolestaa esittää viimeiseksi jääneessä romaanissaan, että aika on Jumala itse, ei mikään toimiva olento, vaan fysiikan laki, jonka kanssa voi neuvotella yhtä vähän kuin oman kohtalonsa kanssa. Voiko siis tulkita, että ajan olemuksen selvittäessään Einstein löysi Jumalan?

Vierastila-romaani on tutunomaista kerrontaa, jos on Liukkosen aiempia isoja romaaneja lukenut. Liukkonen teki itsemurhan 4.7.2023 ja kirja ilmestyi 18.9.2023. Tämä on kirjoista kaikkein synkin, sillä osittaisena autofiktiona toimiva kertomus sisältää pohdintaa myös itsemurhan mahdollisuudesta. Sisällön tähän osaan ei kuitenkaan kannata jumittua, koska Liukkonen teki taas tekstinsä tieteellis-absurdiin tyyliin, jonka koukeroissa on runsaasti pähkäiltävää.


Liukkosen edellinen romaani
Elämä: Esipuhe (WSOY, 2021) on eräänlainen kuvaus maanpäällisestä elämästä ja esipuhe sitä seuraavalle elämälle ikuisessa bittimaailmassa. Vierastilan kannalta on hyvä, että Liukkosen kustannustoimittajana taas toiminut WSOY:n Samuli Knuuti kirjoittaa romaanin jälkisanoissa, mitä Liukkonen oli selittänyt kirjan nimen tarkoittavan: Vierastila on puhelimen toiminto, jonka voi laittaa päälle, jos lainaa kännykkäänsä toiselle. Puhelimella voi soittaa, mutta sen sisältöön ei pääse käsiksi. Se myös osuvasti kuvastaa tunnetta siitä, että on jotenkin väärässä paikassa, poissa sijoiltaan, itsensä vieressä. Knuutin jälkisanojen otsikko: "Vierastila, viimeinenhuone."

Vaikka romaanin juonet eivät koko ajan etene yhtään mihinkään, on Liukkosen teksti vetävää luettavaa. Lause- ja virkerakenteet ovat paitsi nautittavaa, välillä myös hankalasti miellettäviä.
Tapasin Liukkosen kerran luentotilaisuudessa kirjastossa – tai ehkä se oli juttutuokio –, jossa hän sanoi hiovansa yhtäkin virkettä joskus päiväkausia. Kirjoitusprosessi oli siksi hidas. Tämän tietäen voi hyvin kuvitella, millaista hienosäätöä ja isompaakin hänen virkkeensä ovat vaatineet:

- ”Yleensä turistit Cancúnissa olivat aikuisia, pareja tai yksinäisiä elostelijoita, jotka laahustivat aneemisen värittöminä ja velttoina kuin sulavat jäätelötikut.”
- ”Hän tunsi palavaa myötätuntoa tuota luurankomaisen laihaa ja heitteillejätetyn hillerin oloista hahmoa kohtaan.”
- ”Solk
otukseni oli täynnä loogisia ja byrokraattisia ja moraalisia aukkoja, niin suuria että lihava sika olisi voinut vaappua niiden läpi reppu selässä.”

Suomen kielen uudissanasto
a ei Liukkonen kaikilta osin hyväksynyt: mikroagressiot, misogyynit, etuoikeus, voimaannuttaminen, kehopositiivisuus, sortava patriarkaatti, potilaiden kutsuminen asiakkaiksi jne. Toisaalta hän itse käytti vaikeita sivistyssanoja, joista ei saa tolkkua ilman sanakirjoja. Hankalaa on myös aivan tavallisen puhumisen muodostaminen esimerkiksi ensimmäisillä treffeillä, kun ei saa olla ihan tossukka, mutta ei myöskään liian omaperäinen. Outo ja erilainen voi vähän olla, mutta on oltava tarkkana, ettei toinen luule skitsoksi.

Vierastila kertoo suomalaisista ihmisistä, vaikka välillä Meksikossa käydäänkin. Romaani on yksilötason psykologinen kehityskertomus, jossa kehitys menee milloin mihinkin suuntaan. Yhteiskunnallista tai poliittista näkökulmaa ei juurikaan ole, koska yksilön selviytyminen tässä vieraassa tilassa riippuu vain hänestä itsestään. Tai ainakaan kertoja Tel Albert eikä kertomisen pääkohde Ren Dawn vaadi yhteiskunnalta mitään, ei hallitukselta eikä ay-liikkeeltä.

Tel on siis kirjailija ja Ren on mitään keksimätön keksijä, joka on kiinnostunut ääniraudan a-nuotin he
rtsitaajuudesta, saippuasta, uraanista, omenista, varjoista, hajuvesistä, olfaktorisesta historiasta ja Marilyn Monroesta. Molemmat ovat vaikeita tapauksia, osittain neroja, mutta osittain niitä skitsoja ja Ren juoppokin. Matemaattinen ajattelu näkyy vaikkapa siinä, että katukiveyksellä kävellessä pitää sovittaa askeleet niin, että jalka osuu aina kahden katulaatan liitoskohtaan. Tämä on tuttua. Kun aikoinaan kävelin kouluun, piti jokaista reunakiveä kohti ottaa normaalilla kävelyrytmillä kaksi askelta. Jos tuli kolme, oli velkaa yhden. Velan sai pois tavallista lyhyemmän rotvallikiven kohdalla. Jos koulun portilla oli velkaa 10 askelta, piti kotimatka tehdä toista reittiä, josko sitä kautta saisi velan kuitattua.

Ren käy terapiassa, ja olen minäkin käynyt 4-5 kertaa psykiatrilla, ja viimeksi osui kohdalle pätevä lääkäri. Kerroin hänelle, että kun oikein vituttaa, otan votkaa ja kyllä se siitä taas helpottaa. Tähän psykiatri, että ota vaan, ei siitä mitään haittaa ole, jos se kerran auttaa.
Tel sanoo saaneensa diagnoosiksi epäsosiaalisen persoonallisuushäiriön, mutta ihmiset eivät ymmärrä mitään, eivät esimerkiksi hänen vetäytyneisyydestään ja ajoittaisesta mykkyydestään. Onni onnettomuudessa oli, että pystyi kirjoittamaan, koska se antoi periksi houkutukselle vajota omaan hiljaiseen avaruuteen, mykkyyteen. Tässä Tel on ilmeisen sama kuin Miki Liukkonen, mutta Tel-hahmoonkin hän lisäsi kuviteltuja ominaisuuksia itseään huvittamaan ja lukijoita sumuttamaan.

Nämä ovat kovia asioita ja voivat kohdata millaisen ihmisen tahansa ja erilaisista syistä. Tänään ilmestyneessä Vauhdin Maailmassa 3/2024 kertoo viisinkertainen enduromoottoripyöräilyn maailmanmestari Samuli Aro, että hänen aivonsa eivät kestäneet kilpailu-uran jälkeistä tylsää arkea. Lopulta hän pelkäsi itsetuhoisia ajatuksiaan niin, ettei uskaltanut poistua kodistaan. Hoito ja lääkitys auttoivat.

Liukkosen kirjan lopussa on luettelo lainauksista, jotka sinänsä eivät erotu tekstistä mitenkään, eikä yllätä, että lainattujen joukossa ovat mm. Thomas Pynchon ja Ludwig Wittgenstein sekä elokuvamaailmasta Jean-Luc Godard, Parasite, Dark ja Succession, mutta se yllättää, ettei ole David Foster Wallacea.

kari.naskinen@gmail.com

sunnuntai 10. maaliskuuta 2024

Traviata-ympyrä sulkeutui


Näin ensimmäisen kerran oopperaesityksen 1969 Tampereen Teatterissa, johon Giuseppe Verdin La Traviatan oli valmistanut Tampereen oopperayhdistys. Oli niin erinomainen kokemus, että menin katsomaan heti perään toisenkin kerran. Eilen tämä historiaympyrän kaari umpeutui Tampere-talossa, jossa oopperayhdistys taas esitti Traviatan, jonka olen tämän ympyrän sisällä nyt nähnyt yksitoista kertaa. Eikä ihme, että tämä ooppera vetosi 55 vuotta sitten, sillä se on niitä teoksia, jotka nimenomaan sopivat ensikokemukseksi sellaisille ihmisille, joilla ehkä on jonkinlaisia ennakkoluuloja oopperaa kohtaan. Muita samankaltaisia ovat Bizet´n Carmen, Mozartin sadunomainen Taikahuilu, Verdin komeasti mahtipontinen Aida, muutamat Puccinin teokset sekä lyhyemmät Leoncavallon Pajazzo ja Mascagnin Cavalleria Rusticana. Sen sijaan ensikertalaista ei kannata houkutella Wagnerin pitkiin oopperoihin, eikä myöskään vuoden kuluttua Tampereelle Joonas Kokkosen Viimeisiin kiusauksiin.

Olen muutamia sukulaisia ja tuttavia saanut ensikäynneille oopperaan. Tyttärilleni ja vävypojilleni annoin kerran joululahjaksi liput Savonlinnaan seuraavan kesän Aidaan. Muuten olivat tyytyväisiä, mutta toinen vävypoika nukahti Olavinlinnassa, koska oli juuri tehnyt 24 tunnin vuorotyöjakson ja ajanut sitten kolme tuntia Savonlinnaan. Yhdellä asiakasmatkalla (= korruptiomatkalla) vein asiakkaat Budapestissa katsomaan Carmenin; onnistui hyvin, koska musiikki oli tuttua, yhdessä kohtaa vieressäni istunut asiakas tunnistikin melodian ja kuiskasi, että tämähän on siitä tv-mainoksesta (en muista, minkä mainoksen sanoi).

Tampereen La Traviata on taas korkealaatuinen. Tampereella ei ole tapana modernisoida tai mitenkään muutenkaan väännellä vanhoja oopperoita uusiin vinkkeleihin. Joku nuori ohjaaja jossain muualla voisi sijoittaa tarinan tapahtumat nykypäivän ilotaloon, koska päähenkilö Violetta Valéry on kurtisaani. Suomessa tämän ammatin harjoittajasta, jos hän on erikoistunut yläluokan herrojen palvelemiseen, käytetään kaikkein lähimpänä prostituoidun antiikinkreikkalaista nimitystä olevaa hetairaa, joka siis tarkoittaa huoraa. Nykyisin sanotaan eliittihuora.

Tampereella Violetta on nyt Marjukka Tepponen, ja kun paremmuuspisteitä annetaan, niin toisen loistoroolin laulaa Violettan rakastajan Alfredo Germontin isä Arttu Kataja. Silloin edellisellä kerralla nämä roolin esittivät Ritva Auvinen ja Heikki Nurminen. Alfredo Germont oli silloin Heikki Siukola, nyt italialainen Paolo Fanale, Giuseppen pienessä roolissa oli silloin Ilkka Bäckman, nyt Taavi Niermimaa. Kapellimestarina oli 1969 Kari Tikka, nyt italialainen Giancarlo Andretta.

Tampere-talossa esitykset ovat järjestään hienoja. Koko ylöspano on upea ja monipuolinen, Tampereen iso kaupunginorkesteri soittaa täydellisen viihdyttävästi ja oopperayhdistyksen yhtä iso kuoro toimii suurissa juhlakohtauksissa myös hyvin ohjattuina näyttelijöinä. Ohjaaja on ollut Samuel Harjanne, joka tätä ennen tunnettiin värikkäiden musikaalien ohjaajana, ja onnistuu nytkin ensiluokkaisesti.

KAMELIANAINEN

Oopperan pohjana on Alexandre Dumas nuoremman romaani Kamelianainen (1848). Kirjailijalla itselläänkin oli suhde ”Violettaan”, jonka oli nähnyt Pariisin Palais Royalessa ja siellä nuoret olivat ”katsoneet toisiaan syvälle silmiin”. Traviatassa puhutaan enemmän rahasta, ja kun kirjailijan suhde Violettan esikuvana olleeseen Marie Duplessisiin katkesi tämän avioiduttua erään paronin kanssa, lähetti Dumas kirjeen Marielle ja huokaili: ”Rakas Marie – en ole kyllin rikas rakastaakseni Teitä sillä tavoin kuin haluaisin enkä kyllin köyhä rakastaakseni Teitä sillä tavalla kuin Te haluaisitte. Unohtakaa Te nimi, joka on Teille jokseenkin yhdentekevä, ja minä unohdan onnen, joka ei ole minulle mahdollinen.” Myöhemmin Dumas antoi Marielle lähettämänsä erokirjeen (kopio?) näyttelijä Sarah Bernhardtille ihailunosoituksena tämän suurenmoisesta tulkinnasta Kamelianainen-näytelmässä.

Marie Duplessis oli jonkinlaisessa rakkaus- tai asiakassuhteessa myös Franz Lisztiin. Marie kuoli 23-vuotiaana tuberkuloosiin Pariisissa 1847. Velkojat tulivat pian hänen asuntoonsa ja suuri osa sen irtaimistosta huutokaupattiin (kuvassa Marie Edouard Viénot´n maalauksessa). ”La Traviatan” eli langenneen naisen hautajaisia seurasivat sadat ihmiset. Hautapaikka oli ensin jossain sivummalla, mutta myöhemmin hauta siirrettiin Montmartren kirkkomaalle, jossa lepää monta tutumpaakin, kuten Hector Berlioz, Joseph Kosma, Jacques Offenbach, Jean Seberg ja Emile Zola.

Oopperassa nämä synkemmät puolet kurtisaanin elämästä eivät ole näin paljon esillä. Miesseikkailut naimisiinmenoineen ovat mukana ja kuolemakin tulee, mutta sekin esitetään hienovaraisena riutumisena, eikä Violetta yski eikä räi tuperkkeliaan, vaan laulaa kauniista aidosta rakkaudestaan Alfredoon.

Tampere-talo ei tällä kertaa ollut parhaimmillaan. Narikalle jonottaminen kesti melkein varttitunnin, kun samanaikaisesti talossa olivat alkamassa jokin messutapahtuma ja JHL:n iso kokous. Kun vielä vessat on muutettu miesten ja naisten yhteiskäyttöön, jonot sielläkin ovat pitkät, koska naisilla siihen hommaan tuhraantuu aina enemmän aikaa, eikä miehille voi näissä yhteisvessoissa järjestää pikapisuaareja. Esityksen jälkeen pois ja auton luo parkkihallin neljänteen kerrokseen, jossa selvisi, että maksulaite on vain ensimmäisessä kerroksessa. Sinne takaisin ja uudestaan ja neljänteen kerrokseen. Huonosti opastettu, varmaankin Sanna Marinin syy.

kari.naskinen@gmail.com


perjantai 8. maaliskuuta 2024

Vittorio De Sica ja Gina Lollobrigida


Vaikka me täällä Italian ulkopuolella muistamme
Vittorio De Sican parhaiten hienojen elokuvien ohjaajana, niin Italiassa hän oli suuren yleisön mielissä enemmän näyttelijä, suuri suosikki jo 1920-luvulta alkaen. De Sica näytteli peräti 164 elokuvassa. Kun nyt katsoin Leipää, rakkautta ja unelmia (1953), en yhtään ihmettele hänen suosiotaan. Varmaankin hän oli commedia dell´arten kärkihahmoja, kuten tämäkin elokuva todistaa. Aivan toiselle lohkolle hän siirtyi ohjaajana, kun syntyivät sellaiset yhteiskunnallisesti voimakkaasti kantaa ottaneet Polkupyörävaras (1948), Milanon ihme (1951), Umberto D (1952) ja Finzi Continin puutarha (1970), yhteensä 36 elokuvaa. (Vastaavanlaiselta olisi vaikuttanut, jos Tauno Palo olisi siirtynyt ohjaajaksi ja tehnyt Täällä Pohjantähden alla ja Kahdeksan surmanluotia.)

Mutta kun katsomassani elokuvassa on mukaa myös
Gina Lollobrigida, kysymys on nimenomaan rakkaudesta ja sirkushuveista. De Sica esittää jo ohimoilta hieman harmaantunutta Maresciallo Carotenutoa, joka tulee 700 asukkaan Sagliena-kylään komennukselle puolisotilaallisen karabinieerikasarmin ”marsalkaksi”. Niin komea ja hurmaava hän on, että kirkkokuoron naisetkin sekoavat laulussaan marsalkan tullessa kirkkoon. Sen sijaan Gina Lollobrigida ei ole tosissaan kiinnostunut hurmurista, vaikka hänen kanssaan kujeileekin.

Gina näyttelee hyvin. Kaunis tyttö, joka tietää haluttavuutensa – kuten uransa myöhemmissäkin vaiheissa. Esson baarissa asia oli selvä: kun äijät ennen arvioivat myyjätärtä, sanottiin jos oli aihetta, että hyvät lollot likalla.

Tässä elokuvassa Carotenuto sujauttaa tytölle 5000 liiran setelinkin, jotta tämä voisi ostaa uuden koltun, mutta väärinkäsitysten takia seteli joutuu tytön äidille, joka julistaa koko kylälle, että ihme on tapahtunut: Pyhä Antonius on kuullut hänen rukouksensa ja auttanut rouvaa talousvaikeuksissa. Eikä
charmantti Carotenuto saa tyttöä, mutta kuten tällaisissa kertomuksissa aina lopulta käy, kaikki kääntyy hyväksi ja hän saa kainaloonsa kätilö Annarellan. Lollobrigidan näyttelemä paljasjalkainen Bersagliera puolestaan saa tavoittelemansa karabinieeri Stellutin.

Elokuvassa Gina, oikealta etunimeltään Luigia, oli 25-vuotias. Tuolloin hän ei vielä ollut sellainen pin up -kaunotar, jollaisena hänet parhaiten tunnettiin, vaan sellainen söpöläinen, josta kaikki normaalit miehet unta näkivät. Jo 1947 Gina oli ollut kolmas Miss Italia -kilpailussa, josta kaksi parasta napattiin niin ikään elokuvamaailmaan. Ennen tätä
Luigi Comencinin ohjaamaa elokuvaa hän oli ollut jo yli 20 elokuvassa, mutta juuri tämä rooli oli hänen läpimurtonsa kansainväliseenkin tähteyteen. Kahdessa kohtauksessa hän myös laulaa, ja tiedossa on, että nuorempana hän otti laulutunteja ja ammattihaave oli edetä oopperalaulajaksi La Scalaan. Leoncavallon Pajatso-oopperasta tehtyä elokuvaa (1948) pitemmälle hän ei kuitenkaan tällä alueella päässyt, mutta siinäkin hänelle antoi Neddan roolissa äänen joku oikea oopperasopraano. Nedda on Canion vaimo ja elokuvassa Canion roolin esittää legendaariseen asemaan noussut baritoni Tito Gobbi.

Tiedä häntä, mutta Cinecittassa ja Hollywoodissa Gina Lollobrigida taisi tehdä kovemman uran kuin olisi tehnyt oopperataloissa. Gina kuoli runsas vuosi sitten 95-vuotiaana ja julkisten arvioiden mukaan hänen nettovarallisuutensa oli tuolloin noin 200 miljoonaa euroa. Marraskuussa 2023 hänen entinen avustajansa
Andrea Piazzolla (36) tuomittiin Roomassa 8 miljoonan euron kavaltamisesta Ginalta. Italian lehdistössä Piazzollaa kutsutaan Ginan ”lelupojaksi”.

Elokuvassa
Maailman kaunein nainen (1955) Gina Lollobrigida oli sitä, mitä todellisessakin elämässä.

kari.naskinen@gmail.com

keskiviikko 6. maaliskuuta 2024

Päijäthämäläinen viisikko Heinolassa


Syksyllä 2023 oli iso taideuutinen, kun taiteenkerääjä Markku Villikka (66) lahjoitti lähes 1500 taideteoksen kokoelmansa Kouvolan kaupungille, Poikilo-taidemuseolle. Nyt tuosta kokoelmasta on vielä tämän viikon esillä 37 teosta Heinolan taidemuseossa. Erinomainen pikakatsaus viiden päijäthämäläisen taiteilijan tuotantoon: Mauno Hartman, Reino Hietanen, Jorma Kardén, Matti Koskela, Olavi Lanu. Täydennyksenä on lisäksi Lallukan taiteilijakodissa asuvan Antti Ojalan maalaama muotokuva toisesta nykytöölöläisestä Markku Villikasta (kuva tässä alla).

Lahden seudulla Villikka muistetaan Hollolan kunnan kaavoitusjohtajana. Lahjoituksensa Villikka kuitenkin teki Kouvolalle, sillä hänen äitinsä suku on kotoisin Sippolasta, joka nykyisin kuuluu Kouvolan kaupunkiin. Vuonna 1987 perustettu Poikilo on Kymenlaakson ainoa taidemuseo, jonka Poikilo-nimi tulee iittiläisen taiteilijan Pekka Nissisen poikilo-veistossarjoista, joita hän teki Kymijoesta löytämistään uppotukkien pätkistä. Nissinen maalasi poikilonsa kirkkailla väreillä ja otti niiden nimen kreikan kielen poikilos-sanasta, joka tarkoittaa värikästä, kirjavaa, haluttua asiaa ja vaihtoa. Nissinen tulkitsi lisää: poikilot edustavat onnellista vaihtokauppaa, rakkautta ja iloa.


Mikähän yhteensattuma tämä on: Iitissä meni moottorirata mönkään, mutta Poikilo-museo voi entistä paremmin, ja Villikan lahjoituksen tilantarpeen takia Poikilo-museo ottaa käyttöönsä Kouvolatalossa pienoissähköautoratana olleen tilan.


Aivan kaikkia teoksia Villikka ei kuitenkaan ainakaan toistaiseksi lahjoittanut pois, vaan jätti kotiinsa 30 teosta. Poikilon Villikka-kokoelmassa on teoksia 355 taiteilijalta, maalauksia, grafiikkaa, veistoksia ja valokuvia. Eniten on suomalaista taidetta, yhteensä 1150 teosta. Lisäksi sopimuksessa on maininta, että Villikka kartuttaa kokoelmaa tulevina vuosinakin.

Villikka aloitti taidekeräilynsä varsinaisesti 80-luvun lopulla, mutta suurimman osan hankinnoistaan hän on tehnyt viimeiste 15 vuoden aikana.

Heinolassa nyt esillä olevalla viisikolla oli keskeinen merkitys Lahden nousussa kuvataiteen merkittäväksi keskukseksi 1970-80-luvuilla. Näyttelyn teosesittelyssä mainitaan erityisesti Hartmanin, Hietasen, Kardénin, Koskelan ja Lanun yhteisnäyttely Lahden taidemuseossa 1985, minkä lisäksi he olivat muutenkin usein yhdessä eri näyttelyissä.
Enää Lahtea ei tunneta samanlaisena taiteilijakeskittymänä, minkä tosiasian vahvistamiseksi 2016 lopetettiin Lahden taideinstituutti, jossa opetusta antoivat myös Hartman, Hietanen ja Lanu.

Viisikon paluu -näyttelyssä Hartmanin töitä edustavat veistokset ja maalaukset vuosilta 1968 - 2004, Hietaselta on esillä maalauksia 1974 - 2001, Kardénilta on esinesommitelmia ja pieni maalaus puolisostaan Kerttu-Kaarina Suosalmesta, Koskelalta maalauksia ja grafiikkaa 1980-luvulta 2000-luvun alkuun, Lanulta on mukana öljyvärimaalaus Maisema ikkunasta (1950) ja kolme serigrafiaa (1970).

Mielenkiintoista olisi, jos näyttelyyn olisi saatu myös Villikan omia teoksia, koska taidetta hän teki itsekin nuorena. Ei ole, mutta hän on mukana 11 minuuttia kestävällä videolla, jossa kertoo keräilyharrastuksestaan. Tähän täydennykseksi voi todeta, että Markku Villikan toinen suuri harrastus on ooppera, varsinkin
Richard Wagnerin suurteokset. Aikoinaan hän kävi oopperamaailmaa ristiinrastiin Metropolitania ja Sydneytä myöten, mutta nyttemmin liikuntakyvyn huononnuttua hänet näkee yhä useammin kotinurkilla Kansallisoopperassa, kun on tehtävä vertailuja eri ohjausten ja laulajamiehitysten kesken.

kari.naskinen@gmail.com