lauantai 28. huhtikuuta 2018

Marseillen hyvät ihmiset

Tuttu mies kuvassa, ranskalainen näyttelijä Jean-Pierre Darroussin, joka Aki Kaurismäen Le Havressa (2011) esittää humaania poliisia. Nyt hän on yliopistonlehtori ranskalaisessa elokuvassa Talo meren rannalla. Edelleen hän on humaani, mutta elämä ja maailma ovat tehneet tehtävänsä, eikä Darroussin tässä elokuvassa enää usko kaiken voittavaan hyvyyteen. Saman ohjaajan Robert Guédiguianin elokuvassa Kilimanjaron lumet (2012) Darroussin myös tavoittelee ”parempaa maailmaa”, mutta ei onnistu, koska nykyinen maailmanmeno perustuu yhä enemmän itsekkyyteen ja omanedun tavoitteluun.

Meren rannalla oleva talo sijaitsee pienen Mejeanin kylän lahdenpoukamassa Marseillen länsipuolella. Talossa asuva vanha mies saa aivohalvauksen ja joutuu mitään puhumattomaksi vuode- ja pyörätuolipotilaaksi. Kolmesta lapsesta yksi asuu myös talossa ja pitää pientä ravintolaa. Nyt kun tilanne muuttuu kriittiseksi, Mejeaniin tulevat tilannetta tarkastelemaan myös toinen pojista ja tytär. Alkavat keskustelut ja pohdinnat.

Tytär on Pariisissa työskentelevä näyttelijä, joka on ollut mukana mm. Bertolt Brechtin Sezuanin hyvässä ihmisessä. Näytelmässä kysytään, miten maailma voi olla tällainen, että hyvä ei riitä, vaan että selviytymisen edellytyksenä on pahuus? Elokuvassa tuleekin esille se kyynisyys, millä sisarukset suhtautuvat elämään. Varsinkin Darroussinin esittämä Joseph on kaiken toivon menettänyt. Vanha vasemmistointellektuelli sanoo, että sydän on kyllä edelleen vasemmalla, mutta mitä siitä on hyötyä… Edes nuori tyttöystävä (Anais Demoustier) ei helpota tuskaa, mennyttä mikä mennyttä.

Muutenkin ”kaikki oli ennen paremmin.” Mejeanin kylässäkin on kadunvarsille pystytetty muovisia tolppia erottamaan jalkakäytävät ajoradasta. Ovat rumia. Pillerit lääkepakkauksissa ovat sellaisissa painettavissa muoviliuskoissa, kun ne ennen olivat helposti otettavissa tavallisesta pillerirasiasta. Eikä asuminenkaan ole enää turvattua, kun vuokrat nousevat hurjasti. Kiinteistöjenomistajat haluavat pysyvät asukkaat pois, koska vuokratuotto on suurempi pelkillä kesäasukkailla. Poukamassa käyvätkin rikkaat miljoonaveneillään ajelemassa ja kiikaroimassa sopivia kohteita.

Rauhallisesti etenevä ja hienosti näytelty elokuva on kuin pienoismalli siitä nykymaailmasta, josta tulee mieleen vanhan musikaalin nimi Seis maailma – tahdon ulos. Elokuvan päähenkilöiden talon naapurissa asuu vanha pariskunta, joka toteuttaakin tämän omalla tyylikkäällä tavallaan: tappavat itsensä lääkkeillä, nukkuvat pois omassa vuoteessaan käsi kädessä. Erikoinen sattuma on, että vastaavanlaisen yhteiskuoleman toteuttaa vanha eläkeläispariskunta myös parhaillaan teattereissa menevässä elokuvassa Viimeinen loma.

Ravintolaa pitävä Armand käy välillä raivaamassa kuntoon kävelypolkua, joka tuppaa metsittymään. Myös elämässä on asioita ja ajatuksia pidettävä toimintakelpoisina, ettei jää aivan jumiin. Näillä raivausretkillään hän törmää kolmeen pakolaislapseen, jotka ovat tulleet Välimeren yli. Tilanteesta tulee melko samanlainen kuin Le Havressa, mutta kuitenkin niin, että siitä ei muodostu elokuvaan mitenkään keskeinen asia. Sen verran joka tapauksessa nostetaan framille sitä kysymystä, onko tällaisiin tapauksiin parempi suhtautua militarismin vai humanismin keinoin. Pakolaisia Mejeanissa eivät nimittäin etsi sosiaaliviranomaiset eivätkä avustusjärjestöt, vaan päästä varpaisiin aseistetut tappajasotilaat.

Sezuanin hyvä ihminen ei ole esillä elokuvassa sattumalta. Brecht itsekin oli maanpakolaisena natsi-Saksasta, kun hän kirjoitti näytelmän, jonka viimeisteli ollessaan Hella Wuolijoen vieraana Marlebäckin kartanossa Iitissä 1940-41. Näytelmässä kolme jumalaa tulee maan päälle etsiäkseen edes yhden ihmisen täältä kylmäksi ja kovaksi muuttuneesta maailmasta. Guédiguianin elokuvassakin on pyhä kolminaisuus veli-sisko-veli, kolme hyvää ihmistä, mutta ulkopuolisset olosuhteet ovat entistä kylmemmät ja kovemmat. Sekin siinä vielä on, että vaikka sydän olisikin vasemmalla, niin oma keskiluokkaisuus antaa sen olla vain nostalgisena muistona entisestä hyväsydämisyydestä.


Näin vain nyt kävi. Ällistyen näämme:
on verho kiinni, ratkaisutta jäämme.
Siis ihmistäkö muutetaan? Vai maailmaa?
Vai jumalatko lähtöpassin saa?
Te itse järjestäkää asiat
niin että hyvä ihmisemme saa
luontonsa mukaan hyvää harjoittaa.

(Sezuanin hyvä ihminen)


kari.naskinen@gmail.com

perjantai 27. huhtikuuta 2018

27.4.1918

Tämän kirjoituksen omistan tyttärilleni Johannalle ja Hannelille sekä veljeni tyttärille Sarille ja Sadulle, jotta he eivät koskaan unohtaisi, eivätkä anteeksi antaisi.

Jäljempänä oleva kirjoitus on isäni Onni Naskisen, jonka oma isä Juhani Naskinen kuoli valkoisten teloittamana Viipurin maalaiskunnassa Juustilassa sata vuotta sitten 27.4.1918. Isäni itse ei tuosta tapahtumasta tietenkään mitään muista, koska oli silloin vasta alle kaksivuotias. Isäni kirjoitti asiasta niiden tietojen pohjalta, jotka hän sittemmin oli saanut äidiltään, enoiltaan Eljas ja Juho Ouviselta sekä muilta lähialueen asukkailta. Seuraavassa isäni kirjoitus:

”Syntymäkotini oli lähellä Juustilanjokea. Mökissä oli keittiö ja kamari, jossa olen syntynyt 8.7.1916. Lisäksi oli sauna ja navetta. Matkaa Juustilan kanavalle oli 2,5 km. Isäni oli käynyt Juustilan sahalla töissä.

Sitten tuli vuosi 1918. Isä oli haettu punakaartiin, mutta haavoittunut käteen ja sitten karannut kapinan loppuvaiheessa kotiin. Viimeiseksi hän lienee ollut Kilpeenjoella noin 10 kilometriä kotoa. Isä oli ottanut mukaan nuoremman veljensä Edvardin, äidin ja minut 2 kilometrin päähän pieneen latoon piiloon ja turvaan. Oli huhtikuun puolivälin aika ja vielä osittain lunta maassa. Sieltä äiti kulki hakemassa kotoa mummon luota ruokaa ja maitoa. Olin vasta vuoden ja 10 kuukauden ikäinen.

Yhden kerran isä ja Edvard halusivat lähteä äidin mukaan kotimökille ja kantamaan ruokatavaroita. Siinä se kohtalokas virhe tuli. Kun olivat päässeet pihaan, tulivat valkoiset ratsuillaan. Juustilasta oli samalla rouva Kauhanen hakemassa mummolta maitoa ja hän lähti välittömästi kotiin. Valkoiset sitoivat molemmat veljekset käsistä satuloihin. Rva Kauhanen kuuli lahtareiden sanovan, että mitäs me näitä tutkittavaksi viedään, tapetaan tähän.

Eivät kuitenkaan siinä niin tehneet, vaan veivät veljekset aina Hanhijoelle asti (10 km) ratsuihin sidottuina. Siellä oli ilmeisesti käyty kova epätoivoinen kamppailu, sillä paikalle oli haudattu myös yksi valkoinen. Eljas sanoi, että Jussi on rotevana miehenä saattanut vielä yrittää pelastautua. Sitten tuli Hanhijoelta lähinaapureilta äidille tieto, että Naskisen veljekset on haudattu sinne, niin pintaan, että jalkaterät näkyvät. Eljas oli lähtenyt hakemaan Naskisen pojat kotiin.

Äiti kertoi, että isällä oli runsaasti pistimen jälkiä selässä. Ehkä ratsastaja oli antanut lisää vauhtia. Myös rannetta oli jollain teräaseella kovasti hangattu. Edvardilla oli hatunlipassa reikä, samoin otsassa.

Äiti oli lähtenyt Viipuriin maaseurakunnan virastoon pyytämään pappia siunaamaan. Äiti sai seuraavan vastauksen: En ehdi tulemaan, suoritan siunauksen, kun käyn siellä.

Ei tullut koskaan. Isääni ja hänen veljeään ei siis hyväksytty siunattaviksi eikä kirkkomaahan haudattaviksi. Heidät haudattiin metsään Nuijamaalta Viipuriin menevän tien lähelle. Sanomalehteen sentään hyväksyttiin kuolinilmoitus, johon äiti kirjoitti värssyn

Oi isä, miksi jouduit sä täältä
pois niin varhain?
Olisi apusi ollut meille parhain.
Lähdit, me jäimme niin orvoiksi tänne,
niin vajavaista on elämämme.
Sun muistos on meille niin suuri,
niin kallis, niin pyhä,
siksi säilytämme muistosi yhä.

Isäni oli kuollessaan 25-vuotias, Edvard 18-vuotias. Edvardin kuolinilmoitus oli isän kuolinilmoituksen alapuolella.

Sitten isoäitini Ouvisen mummu kutsui tyttärensä entiseen kotiinsa, ja minut tietenkin. Pappa oli kuollut ennen syntymääni. Niin alkoivat äidille raskaat vuodet, joita hän ei koskaan unohtanut.

Valkoisten lesket alkoivat saada heti valtiolta korvausta, samoin orvot, mutta valkoinen Suomi ei huomioinut toista osapuolta. Minä sain kouluun mentyäni joka syksy kengät ja pientä kuukausirahaa, äiti ei mitään.

Äiti itki usein ja muistan miten siitä kärsin, että on paha olla. Kun käytiin nukkumaan, niin äiti itki omassa sängyssä, mutta ei tiennyt, että minä itkin peiton alla.

Olen vielä hiljattain lukenut porvarilehdistä, että nämä tapahtumat on syytä unohtaa. Nämä rivit kuitenkin jäävät.”

Onni Naskinen 15.7.1995.
----------------------------------------
Kuvassa on isoisäni. Sen piirsi valokuvan perusteella lyijykynällä neuvostoliittolainen sotavanki, joka oli Ouvisilla töissä välirauhan aikana. Myös puisen kehyksen ja olkikoristeet siihen teki sama taiteilija.

keskiviikko 25. huhtikuuta 2018

Arki on liian tavallista?

Surrealismi on teatterissa harvinainen tyylilaji. Luultavasti olen nähnyt sitä vain jossakin Eugène Ionescon näytelmässä, mutta nyt Q-teatteri on syöksynyt täysillä tähän epätodelliseen maailmaan. Lisäksi näytelmä Arki ja kauhu lainaa elokuvan keinoja esittämällä yhden pitkän kohtauksen hidastettua kuvaa markkeeraamalla. Näytelmän kirjoittajaa ei mainita, mutta ohjaajaksi ilmoitetaan Aksu Pettersson, joka entuudestaan tunnetaan lähinnä Q-teatterin Kaspar Hauser -näytelmän (2014) kirjoittajana ja ohjaajana.

Todennäköisesti näytelmä on syntynyt teatterilaisten yhteistyönä. Mitään tietoa ei näytelmän käsiohjelmakaan tarjoa, sillä se on täysi nolla, siinä ei kerrota muuta kuin nimilista tekijöistä. Kun en ole nähnyt Kaspar Hauseria, olisin kaivannut käsiohjelmaan jotakin tietoa ainakin Petterssonista.

Näytelmä ”kertoo” arkielämän tavallisuudesta. Arki vain on ja menee eteenpäin. Rutiinit toistuvat. Näytelmä alkaa nelihenkisen perheen heräämisestä aamulla. Isä käy suihkussa ja panee kahvin tulemaan, äiti avaa tietokoneen, lapset avaavat television, pelaavat Playstationilla ja räpläävät kännyköitä. Kukaan ei puhu mitään. Ei kukaan vihainen ole, puhumattomuus vain on normaalia. Mitä sitä mitään turhia sanomaan, kun ei mitään sanottavaa ole. Aamun sanomalehtikin on samanlainen kuin aina, ei mitään sisältöä, pelkkää valkoista paperia. Ainoaa puhumista on, kun isä lepertelee Sylvi-koiran kanssa muiden lähdettyä kotoa.

Aki Kaurismäen elokuvat ovat vuolaita puhevirtoja tähän verrattuna. Kun näytelmää on kestänyt tunnin ja kymmenen minuuttia, perheen tytär alkaa valmistaa lounasta ja siihen kohtaan tulee ensimmäinen ihmistenvälinen repliikki, kun tytär sanoo isälle: ”Mä laitan nyt kerman pannulle.” Tuo arkinen sanontakin on tässä näytelmässä puhdasta surrealismia.

Omakotitalon pihassa matelee kaksi metriä pitkä etana. Lounaan valmistamisen jälkeen tytär muuttuu karhuksi, tai ehkä ei muutu, vaan karhu on karhu itsessään. Myös susi käy pihassa ja sisälle asti tulee dinosaurus. Alkaa siis tapahtua. Mutta televisio-ohjelmat ovat edelleen niin paskoja, että telkkari paiskataan mäsäksi. Onneksi se on tehty superlonista, toisin kuin se televisio, joka meidän talossa toissa viikolla heitettiin ikkunan läpi kadulle. Aina ei arki tyydytä.

Tämä komedia arkirealismin ankeudesta panee kysymään, onko se lopultakaan niin huono juttu. Voisiko tavallisuutta sittenkin pitää onnellisuutena, turvallisena, vaikkakin vähän tylsän?

Vai millaista elämän pitäisi olla? Onko sillä edes mitään väliä, kun kaikki kuitenkin loppuu? Näytelmäkin päättyy takaseinän täyttävään videokuvaan maailmankaikkeuden tähtitaivaasta. Ei siellä ihmistä näy.

Q-teatterin esitys on naurettavan hauska, mutta välillä myös niin hurja, että monet katsojat näyttivät kääntäneen katseensa pois karmeimmista kohtauksista. Näyttelijät Joonas Heikkinen, Sonja Kuittinen, Pirjo Lonka ja Eero Ritala ovat kuin hahmoja Luis Bunuelin oudoimmista elokuvista. Yhdessä kohtaa jännite kuitenkin lässähtää, kun Ritala alkaa jutella tavallisia asioita yleisön kanssa sillä aikaa, kun näyttämöä siistitään kuntoon. Enkä pysynyt jyvällä siitäkään, miksi Ritala sen jälkeen imitoi ilmeisesti jotakin tuttua iskelmälaulajaa, tuttua siksi, että nuoremmalla yleisönosalla tuntui olevan hauskaa. Ei mitään tekemistä näytelmän muun sisällön kanssa.

Näytelmän jälkeen oli taas kiva palata omaan arkeen. Auto käyntiin, tavallista rajoitusnopeutta kotiin, 5 senttiä votkaa, nukkumaan. Seuraavana aamuna taas tavallinen herääminen, keilahalliin, takaisin kotiin lounaalle, sitten tätä juttua kirjoittamaan, illalla televisiossa alkaa uusi sarjaelokuva Pablo Picassosta, sen jälkeen nukkumaan.

kari.naskinen@gmail.com

tiistai 24. huhtikuuta 2018

Pertti Kärhä (80), Suomen monipuolisin moottoriurheilija

Harvinainen kuva: Pertti ”Konsta” Kärhä Eläintarhanajoissa 1957, ajokkina tehtaan 500-kuutioinen Jawa. TT-ajot olivat tuolloin yksi osa Kärhän monipuolista moottoriurheiluharrastusta. Nuorempana hän ajoi myös motocrossia ja maarataa. Parhaiten hänet tietenkin tunnetaan Päijänneajon kuusinkertaisena voittajana 1960-luvulta ja kilpailun ratamestarina ajajauran jälkeen. Laaja-alaisimmaksi kansallisella huipputasolla kilpailleeksi moottoriurheilijaksi Kärhän tekee se, että kaksipyöräisten jälkeen hän siirtyi ajamaan rallia. Limittäinkin nämä lajit menivät, sillä 1966 ja 1967 hän ajoi sekä enduroa että rallia. Jyväskylän Suurajoissa Kärhän paras sijoitus oli viides Isuzu 1600 GT:llä vuonna 1968. Tänään Pertti Kärhä täyttää 80 vuotta.

Kun joskus 1970-luvulla tein haastattelun Kärhästä hänen asuessaan Lahdessa, jäi talteen sellaista aineistoa, jota en kirjoittamassani lehtijutussa käyttänyt, joten tässä niille tulee käyttöä:

”Kyllä moottoripyöräilyssä ajaja ratkaisee huomattavasti enemmän kuin autoilussa”, sanoi Kärhä. ”Tästä on hyvänä esimerkkinä se, että autourheilussa nouseminen aivan huipulle käy paljon nopeammin kuin mp-urheilussa. Eli kun kaverille annetaan tarpeeksi hyvä auto, hän on valmiimpi tasapäiseen kilpailuun muiden hyvän kaluston omaavien kanssa kuin jos sama tilanne olisi moottoripyöräilyssä.”

”Fyysisesti varmasti kaikkein raskain laji on motocross. Eikä luotettavuusajo jää tässä suhteessa paljon jälkeen. Esimerkiksi Päijänneajon läpi ajaminen ilman myöhästymisiä vaatii varmasti puolen vuoden kovan harjoittelun.”

”Moottoripyörän selässä oppii myös autolla ajamista varten. Ajosilmä kehittyy herkäksi ja oppii valitsemaan parhaat ajolinjat yhdellä silmäyksellä. Ovathan ne kuitenkin hyvin erilaisia ajopelejä. Moottoripyörällä voi käyttää hyväkseen enemmän kikkoja, kun pystyy tekemään taittoja, kevennyksiä ja sellaisia. Ensimmäisissä ralleissa nyin jatkuvasti ratista, kun luulin, että etupäätä sai näin ilmaan.”  

”Kun minä ensimmäisen kerran lähdin rallikilpailuun autolla (Porvoossa 1966 Isuzu Belletillä), tuntui siltä kuin moottoripyörällä aikaisemmin ajamani tiet olisivat muuttuneet paljon mutkaisemmiksi. Alkuun ei tiennyt kaikkia systeemejä, enkä hankkinut autoon esimerkiksi ralli-istuinta. Tämä aiheutti sen, että monta kertaa putosin istuimen ja oven väliin. Niin paljon minussa on vieläkin moottoripyöräilijää, että ralliakin ajaessani kallistelen vartalolla mutkissa”, kertoi Kärhä.

Aikoinaan rallikilpailut järjestettiin ”pimeinä”, mikä tarkoitti, että minkäänlaista ennakkotutustumista pikataipaleisiin ei sallittu. Kärhälle tämä oli mieleen. Hän ei pitänyt siitä, että esimerkiksi Jyväskylän rallia piti jo 1969-luvun lopulla harjoitella reittiin tutustumalla ja nuotteja kirjoitellen. – ”Vie kesälomankin”, sanoi Kärhä.

Päijänneajoon Pertti Kärhä osallistui ensimmäisen kerran 16-vuotiaana 1955. Ajokkina oli pieni Puch, jossa ei ollut kai yhtään korjaamatonta osaa. Perille Konsta kuitenkin pääsi. Niin rankka oli kilpailu, että kun sen rasitusten jälkeen piti vielä ajaa Helsingistä kotiin Lahteen, niin nukahtaa meinasi pyöränsarviin. Päijänneajot Kärhä voitti 350-kuutoisella Jawa-CZ:lla. Rallia hän ajoi Isuzujen lisäksi Alfa Romeo 2000:lla, Sunbeam Avengerilla ja Mitsubishi Lancerilla.

Toinen erinomaisesti menestynyt monipuolisuusmies on ollut myös Kärhää kolme kuukautta vanhempi Rauno Aaltonen, joka auto- ja moottoripyöräkilpailujen lisäksi harrasti  aikoinaan myös kilpaveneilyä.

kari.naskinen@gmail.com

sunnuntai 22. huhtikuuta 2018

Pasifisteilta nirri pois

Sata vuotta sitten ei pasifismilla pitkälle pötkitty. Tästä on tyypillisenä esimerkkinä Akseli ja Eelo Isohiiden kohtalo. He olivat Leo Tolstoin ja Arvid Järnefeltin seuraajia siinä tolstoilaisessa maailmankatsomuksessa, jossa minkäänlainen väkivalta ei missään tilanteessa ollut hyväksyttävää. Kun veljekset näin ollen eivät tietenkään suostuneet osallistumaan sotatoimiin, heidät teloitettiin. Tämä tapahtui huhtikuun 22. päivänä Iitin Sääksjärvellä sen jälkeen, kun he olivat kieltäytyneet liittymästä punaisten taistelujoukkoihin. Kotkalaiset punaiset olivat tulleet hakemaan veljeksiä, koska miehiä tarvittiin lisää punaisten alkaessa olla selvästi tappiolla. Akseli ja Eelo kuitenkin seurasivat Tolstoin ja Vuorisaarnan oppeja, eivätkä lähteneet mukaan pahantekoon.

Punaiset olivat mieltäneet Isohiidet omikseen, koska yleisesti oli tiedossa, että veljekset olivat isosydämisiä hyväntekijöitä. He auttoivat muita ihmisiä sekä talkootyötä tekemällä että rahallisesti, ja heidän talonsa ovet olivat aina auki vieraille avunpyytäjille. Perheitäkään he eivät perustaneet, jotta pystyivät täysipainoisesti keskittymään lähimmäisten auttamiseen. Tästä kaikesta saattoi tehdä sen johtopäätöksen, että Isohiidet olivat aina ja kaikessa heikompien ja vähäosaisimpien puolella, siis punaisia.

Veljeksillä oli kaksi taloa, joista toisessa he itse asuivat ja toisessa asui Venny Soldan-Brofeltin taiteilijaveli August L. Soldanin perhe. Muita satunnaisia vierailijoita asui taloissa myös, ja Isohiisien paikka olikin muodostunut eräänlaiseksi tolstoilaiseksi keskukseksi Suomessa.

Arvid Järnefelt kirjoitti veljeksistä jo Vanhempieni romaani -trilogiassa (WSOY, 1928-30). Uudempi kirja heistä on Maija Salonius-Hatakan Ei saarnalla vaan elämällä (Atena, 2000) ja viimeksi Isohiisien kohtalosta kirjoitti Matti Salminen Toisinajattelijoiden Suomessa (Into, 2016).

Kun punaiset käsivarsinauhoineen tulivat hakemaan veljeksiä, he hämmentyivät, koska eivät ymmärtäneet ilmeisesti kuulemiaan pasifistisia perusteita sille, etteivät lähde aseiden kanssa touhuamaan. Hakijat lähtivätkin pois ja menivät kysymään neuvoa esimiehiltään. Neuvo oli selvä ja hakijat palasivat veljesten talolle. Järnefelt kertoi kirjassaan:

”Heillä oli kiväärit mukanaan. He vaativat veljeksiä tulemaan punaisten esikuntaan, joka oli kaukana toisessa kylässä. Isohiisi sanoi panevansa pyhäpuvun ylleen, koska niin tärkeään paikkaan oli lähdettävä, ja pyysi naisväkeä laittamaan sillä aikaa hakijoille kahvit. Juotuaan kahvit he ystävällisesti puheltuaan keskenään nuo neljä miestä lähtivät matkaan. Akseli nousi toisen kiväärimiehen kanssa etumaisille rattaille ja Eelo ajoi toisen kanssa perässä tulevilla.- - - Sitten tuli vastaan korkea mäki, ja miehet käskivät heidän nousta rattailta ja mennä edeltä ylämäkeen ja seisahtua puolivälissä. He tekivät niin kuin oli käsketty. Ja kun he mäen puoliväliin tultuaan seisahtuivat ja katsoivat taakseen, niin nuorukaiset ampuivat heidät ja raahasivat heidän ruumiinsa metsään.” Tämä tapahtui Kausalan ja Haapa-Kimolan välisellä metsätiellä.

Isohiisien syvästä vakaumuksesta kertoo se, että he olivat ilmoittaneet jo ennen hakijoiden toista tuloa läheisilleen antavansa anteeksi mahdollisille surmaajilleen.

Akseli Isohiisi oli 1911 kirjoittanut ystävälleen Eino Johannes Ellilälle Sysmään, että kaikki kurjuus, puute, väkivalta jne. ovat seurauksia sivistyneiden ihmisten väärästä elintavasta, siitä, että on luovuttu ruumiillisesta työstä ja siirretty se muiden harteille:

”Sivistynyt, varallisuutta omistava ihminen ei voi tehdä hyvää asemassaan pysyen. Puute, kurjuus, väkivalta ja liikatyö eivät ole hävitettävissä meidän käyttämillä keinoilla.”

E.J. Ellilästä tuli myöhemmin WSOY:n kustannusvirkailija. Parhaimmillaan hänellä oli suurimpia yksityisiä kirjakokoelmia Suomessa, 32 000 nidettä. Vuonna 1977 Ellilä lahjoitti 85-vuotispäivänään Lahden kaupunginkirjastolle 3200 teosta, 140 kirjallisuusaiheista mitalia ja kirjeenvaihtonsa jäljennöksiä. Akseli Isohiiden kanssa hän oli kirjeenvaihdossa 1911-14. Kirjeissä käsiteltiin isoja moraalikysymyksiä, jotka koskivat väkivallasta kieltäytymistä, uskontoa ja seksuaaliasioita.

Elias Isohiisi oli syntynyt 1883 ja Axel Isohiisi 1886. He olivat syntyjään Örnmarkin tunnettua talonpoikaissukua Perniön seudulta. Vuosisadan alussa he muuttivat nimensä suomalaisuusaatteen innoittamina. Heidän vanhin veljensä Kalle Örnmark asui jo Iitissä Massin kartanossa, jonne Akseli tuli perässä 1908 ja Eelo 1909. Kartanon länsipuolelle he rakensivat omat talonsa.

Isohiiden veljeksiä tunnetumpi pasifisti oli Arndt Pekurinen, jonka Suomen armeija teloitti jatkosodan aikana. (Mustaa valkoisella 2.11.2016)

kari.naskinen@gmail.com

tiistai 17. huhtikuuta 2018

Näkymätön neste palautti näkökyvyn…

Saksalais-itävaltalainen elokuva Mademoiselle Paradis kertoo sokeasta pianistista Maria Theresia von Paradisista (1759 - 1824), joka hetkellisesti sai näkönsä takaisin Wienissä toimineen poppatohtori Franz Mesmerin avulla. Tyttö oli sokeutunut nelivuotiaana, mutta päästyään vihdoin 18-vuotiaana Mesmerin hoitolaitokseen näkö palautui ainakin hieman. Täyttä selvyyttä ei kuitenkaan ole siitä, oliko sokeus aivan täydellinen ja yhtä epäselväksi jäi, millaiseksi Mesmer tytön näkökyvyn sai.

Elokuva ei näihin kysymyksiin tietenkään voi vastauksia antaa. Asioiden etenemistä se joka tapauksessa kuvaa mielenkiintoisesti, kun koko ajan on samalla kysymys Mesmerin kyseenalaisesta ammattitaidosta. Mesmer nimittäin oli tyypillinen uskomushoitoihin uskova huuhaalääkäri tai niitä käyttävä huijari. Jo hänen tohtorinväitöskirjansa Wienin yliopistossa 1766 kertoi hänen suuntautumisestaan: ”Kiertotähtien vaikutus ihmisruumiiseen”.

Mesmer osasi myös markkinoinnin. Hän oli yhteen puistoon ”magnetisoinut” yhden puun, jota koskettelemalla köyhät ihmiset voisivat parantua erilaisista sairauksistaan. Magnetismia tärkeämpi konsti Mesmerillä oli kosminen fluidium-hoito, josta varakkaat pääsivät osallisiksi; fluidium oli näkymätön neste, jonka magneettisen virtauksen avulla sairaat paranivat kuin Kapernaumin torilla.

Mesmerin hoitolalaitoksessa oli vedellä täytetty puinen sammio, jonka pohjalla oli lasimurskaa ja rautalastuja. Sammion kannen läpi tuli rautatanko, jolla piti koskettaa kipeää paikkaa. Ympärillä hääri violetissa puvussaan Mesmer itse kädessään taikasauva. Näitä kaikkia yksityiskohtia ei itävaltalaisen Barbara Albertin kuivakkaasti ohjaamassa elokuvassa ole, mutta luin niistä lääketieteen historioitsijan, professori Arno Forsiuksen nettisivuilta.

Pianistityttöä esittää taitavasti romanialainen Maria Dragus, joka on tuttu hienoista roolitöistään mm. Michael Haneken Valkoisessa nauhassa (2009), Anne Zohra Barrachedin 24 viikossa (2016) ja varsinkin Christian Mungiun Valmistujaisissa (2016). Paranemista seurataan, mutta se todella jää auki, mitä tyttö alkoi nähdä? Eikä näkökyky pysyväksi jäänytkään. Ehkä kysymyksessä oli psykosomaattinen sairaus, joka vain hetkellisesti hieman hellitti. Muusikonuraansa Maria Theresia jatkoi ja saavutti menestystäkin eri puolilla Eurooppaa. Mesmer puolestaan riitautui Wienin lääkintäviranomaisten kanssa ja kun hänen toimintaansa pantiin tutkimuskomitea selvittämään, pakeni Mesmer lopulta Pariisiin.

Elokuva kattaa sokean tytön vaiheista vain vuodenpäivät, jotka hän oli Mesmerin laitoksessa. Mielenkiintoisempi henkilö on kuitenkin Mesmer, josta yksi elokuva on tehtykin, mutta tiettävästi sitä ei ole Suomessa esitetty (Roger Spottiswoode: Mesmer, 1994).

Forsiuksen perusteellisen kirjoituksen mukaan mesmerismin lähtökohtina olivat kosmologiset, fysiologiset ja hoidolliset aatteet, joista alkoi myös hypnoosihoitojen kehittäminen. - ”Mesmerismiä voidaan pitää psykosomaattisen lääketieteen, psykoanalyysin ja ryhmähoitojen esivaiheena. Romanttisen luonnonfilosofian piirissä siitä muodostui sielutieteessä käytetty tutkimusmenetelmä. Salatieteissä, parapsykologiassa ja vaihtoehtoisissa hoidoissa mesmerismi otetaan vakavasti vieläkin”, sanoo Forsius.

Elokuvassa ei kovin paljon käydä läpi musiikkipuolta. Tyttö kyllä soittelee, mutta koska elokuva loppuu hänen hoitolaitoksesta lähtemiseensä, ei varsinaista pianistinuraa seurata. Yksi erikoinen kohtaus on, kun tyttö on alkanut jotakin nähdä: soittaminen sekoaa hänen alkaessa katsoa sormiaan.

Sitten maallikon ihmettely: kun elokuvissa on sokea ihminen, niin miksi hänen silmänsä ovat aina kierot tai jotenkin niin vinksallaan, että ihminen näyttää pöntöltä?

kari.naskinen@gmail.com

maanantai 16. huhtikuuta 2018

”Koko työväestöä ei saa rangaista”

Kaikki työväenluokkaan kuuluneet eivät sata vuotta sitten olleet kapinallisia, eivätkä kaikki porvarit olleet mieleltään lahtareita. Yksi rauhanmiehistä oli Edistyspuolueen kansanedustaja K.J. Ståhlberg, josta seuraavana vuonna tuli Suomen ensimmäinen presidentti. Kun punaisten kansanvaltuuskunnan 2.2.1918 lakkauttamat porvarilehdet alkoivat taas huhtikuussa ilmestyä, oli Helsingin Sanomissa heti toisena ilmestymispäivänä 16.4.1918 Ståhlbergin kirjoitus sovinnollisten ratkaisujen puolesta. Kovimman laidan valkoiset eivät nimimerkki K.J.S.:n kirjoituksesta kuitenkaan pitäneet, ja äärioikeistolaiset eivät myöhemminkään kokeneet Ståhlbergiä omakseen.

Kansalaissota oli täydessä käynnissä, kun Helsingin Sanomat sata vuotta sitten julkaisi Ståhlbergin mielipidekirjoituksen:

”Suomen työväestöä ei saa rangaista sosialistien vallankumouksesta kieltämällä siltä tarpeellisia ja oikeutettuja lainsäädäntötoimenpiteitä. Vaikka valitettavan suuri osa työväestöä johtajainsa ja muukalaisten houkuttelemana antautuivatkin tuohon rikolliseen yritykseen, olisi väärin pitää työväestöä kokonaisuudessaan valtionkavaltajina kapinoitsijoina.”

Helsingin Sanomat oli tuolloin Edistyspuolueen äänenkannattaja, ja kaksi päivää myöhemmin 18.4. lehdessä oli toinen Ståhlbergin kirjoitus, jonka hän osoitti suoraan sos.dem. puolueelle:

”Kansalaissodan kauhujen jälkeen saataneen toivottavasti meillä Suomessakin työväen asiaa ajamaan länsieurooppalainen sosialidemokraattinen puolue, sellainen kuin muuallakin kehittyneissä sivistysmaissa, ja sen johtoon ei ainoastaan tarmokkaita vaan myös valistuneita ja siveellisen vastuunalaisuutensa tuntevia kunnon miehiä, jotka käsittävät, että puolueen ei ole luovuttava parlamentaarisesta kehityksestä saadakseen hetkisen näytellä yksinvaltaista työväen diktatuuria sekä työväen että yhteiskunnan onnettomuudeksi, vaan että on pyrittävä laillisin keinoin eteenpäin yhä uusiin saavutuksiin samalla työväen ja koko kansan eduksi.” (Poliitikoilla ei näköjään silloin vielä ollut avustajia, koska kukaan ei ollut jakanut Ståhlbergin ylipitkää virkettä pienempiin osiin.)

Ståhlbergin sovinnollisuus ei siis kaikkia miellyttänyt. Pahimmillaan häntä nimiteltiin saatanan riivaamaksi, pakanaakin pahemmaksi. Pahinta tekstiä painetussa sanassa iski Hufvudstadsbladet. Ståhlberg sentään sai pitää henkensä, mutta vierestä vietiin, kun hänen luottoministerinsä Heikki Ritavuori murhattiin 14.2.1922. Ampuja oli suomenruotsalainen Ernst Tandefelt, jonka motiiveja ja taustoja ei vieläkään ole kunnolla selvitetty. Murhan tutkinnan lopetti oikeuskansleri Albert von Hellens 1930 ja Tandefelt kuoli Nikkilän hullujenhuoneella 1948.

Ståhlberg joka tapauksessa jatkoi linjallaan, ja SDP sai varmaan häntä tyydyttävän puheenjohtajan Väinö Tannerin, jonka johdolla sosiaalidemokraateista tuli seuraavan vuoden eduskuntavaaleissa ylivoimaisesti suurin puolue.

Ståhlberg ei kuitenkaan saanut rauhaa äärioikeistolaiselta liikkeeltä. Hänet oli eduskuntavaaleissa 1.-2.10.1930 vaalittu takaisin eduskuntaan, mutta niin hurjaksi asetelma äityi, että Lapuan Liike ry:n fasistit muiluttivat Ståhlbergin ja hänen vaimonsa 14.10.1930 väkisin Helsingistä Joensuuhun.

Kyyditysmatkalla Ståhlberg haukuttiin mm. siitä, että oli kansalaissodan jälkeen presidenttinä vapauttanut pakkotyöhön tuomittuja kommunisteja ennen aikojaan. Samoin peloteltiin, että eduskunnassa ei sitten vahingossakaan mennä äänestämään muuten kuin oikeistopuolueiden kantojen mukaisesti. Muiluttajien tarkoitus oli pakottaa Ståhlbergit rajan yli Neuvostoliiton puolelle, kuten tehdään Antti Tuurin Ikitie-romaanissa Jussi Ketolalle. Jotenkin hanke kuitenkin tyssäsi ja Ståhlbergit päästettiin vapaiksi Joensuun kaupungintalon edessä. Vaiherikkaan päivän päätteeksi he pääsivät yöksi Pielisjoen linnaan sen jälkeen, kun suojeluskuntapiirin jääkäriluutnantti Lang oli kadulla tunnistanut entisen ylipäällikkönsä. Helsinkiin Ståhlbergit palasivat junalla.

kari.naskinen@gmail.com

sunnuntai 15. huhtikuuta 2018

Sääty-yhteiskunta ei vieläkään ole joutunut korjaamolle

Jallulla on pieni autokorjaamo Helsingin lähellä olevassa pikkukaupungissa. Mika Myllyahon näytelmässä Korjaamo on Jallu vaikeassa tilanteessa, kun vielä eläkeiän kynnyksellä pienyrittäjä on ajautunut rahoituskriisiin. Renkaanasennuslaite oli pitänyt hankkia, vaikka työt olivatkin vähentyneet. Kansallisteatterin Omapohja-näyttämöllä Jallu yrittää selviytyä asioista, mutta ongelmia on paljon muitakin. Jallun omanarvontuntokin on nollassa, eikä sen korjaaminen ole helppoa tässä suomalaisessa sääty-yhteiskunnassa, jollaisena Jallu sen edelleen kokee.

Myllyaho valmistui 1980-luvulla ennen Lahden kansanopiston teatterilinjalle hakeutumistaan autoteknikoksi ja oli töissä rekkakorjaamossa. Pelkkä autokorjaamojuttu tämä Myllyahon itsensä ohjaama näytelmä ei silti ole, joskin näyttämökuva Omapohjan pienellä lavalla on tuttu: on smirgeli ja pylväsporakone, korjattava moottori pukilla ja muuta pientä rekvisiittaa. Tämän jutun kuva on kuitenkin otettu mainosrekvisiitaksi jossain oikeassa korjaamoissa.

Autoista ja moottoreista tietenkin puhutaan, mutta keskeistä on kuitenkin se, miten tässä touhussa enää vanhanajan duunari pysyy mukana. Yritys- ja työelämä ovat kokeneet mullistuksen, kun käsityöläisyyden ovat korvanneet tietotekniikkaa hyödyntävät toimintatavat. Pienyritykset ovat joutuneet isojen ketjuliikkeiden puristukseen ja korjaamoja ei paljon tarvita, kun kulutustavaroissa on siirrytty kertakäyttöisyyteen. Jallu ei nimiltä mainitse näitä ketjuja, mutta me muut automiehet tiedämme ne: AD, Autoasi, Autofit, Autonomi, Fixus, Mekonomen. Lisäksi S-ryhmä on jo aloittanut oman Karla-korjaamoketjunsa, joten ABC-tyylinen valloitus- ja tuhoamiskampanja lähestyy.

Jallua hurjan hienosti esittävän Jukka-Pekka Palon (kuvassa vas.) monologi muutoksesta on kuvaava:

”Tässä on mulla kaikki, koko elämä. Autoja korjaamalla on maksettu pojan ja tytön opiskelut, vaimon kampaamolaskut ja omakotitalon lisäsiipi. Mä olen piru vie viimeinen mohikaani, joka vielä oikeasti avaa moottorin ja korjaa sen. Enää ei tartte ees itte ajaa autoa, ja robotit kasaavatkin ne. Mä olen just esimerkki siitä kun mun palvelu jää tarpeettomaksi. Käsityöammatit katoaa ja ihminen muuttuu veltoksi nahkapussiksi. Uus moottorisahakin heitetään roskiin, kun se ei käy tyhjäkäyntiä, vaikka sitä pitäs vaan vähän säätää. Ihmiset ei osaa enää tehdä itse mitään. Ei edes saunan lämpötilaa laittaa. Saati pumpata renkaisiin ilmaa…”

Sitten vielä se sääty-yhteiskunta, joka aikoinaan perustui annettuun järjestykseen ja hierarkiaan. Eniten järjestys riippui perimästä ja perinnöistä. Eikä ole helppoa vieläkään. Viisisataa vuotta sitten Jallun esivanhemmat kumarsivat kirkon edustalla, kun sisään menivät ensin säätyläiset, joiden perästä vasta roskaväki pääsi menemään.

Tällaisena Jallu yhä kokee yhteiskunnan. Asiaa tulee esille, kun korjaamon tiukasta tilanteesta huolimatta vaimo on ihastunut sellaiseen käsilaukkuun, jonka saa vain Helsingistä jostakin Luis Vuttonin liikkeestä. Jallun pitäisi mennä se ostamaan, mutta eihän se ole mahdollista – siellä on jo ovella vartiomies ja miten siellä herrojen kaupassa tällainen tavallinen duunari osaa käyttäytyä.

Jallu on hyvää hyvyyttään ottanut töihin lapsuudenkaverinsa, väliaikaisesti koulusta erotetun rehtorin, joka oli käyttäytynyt väkivaltaisesti oppilasta kohtaan. Toisenlainen kriisi hänellä, burnout. Tämä Ola (Seppo Pääkkönen) on enemmän perillä nykyajan konsteista ja hänen ideastaan Jallu ja Ola alkavat markkinointimielessä tehdä korjaamoaiheista ohjelmaa Youtubeen. Tällaisia Amerikassa tehtyjä korjaamojuttujahan näkee Suomenkin televisiossa. Kuvausvaiheet ovat Palon ja Pääkkösen herkullista komedianäyttelemistä. Muutenkin kahden erinomaisen näyttelijän yhteistyö ja selvä artikulaatio ovat nautittavaa teatteria.

Ola yrittää myös saada Jallua irti niistä kaikkein pahiten jumissa olevista käsityksistä ja maailmankatsomuksista. Youtuben Jallu sentään hyväksyikin, mutta perus-Jallua ei mikään muuta. Jallu ei koskaan tule ajamaan sähköautolla eikä syömään hyönteisruokaa.

Näytelmä kestää alle puolitoista tuntia, mikä käytetään tiukasti täyteen monista teemoista johtuen. Omaa työuraansakin Myllyaho sanoo ajatelleensa näytelmää kirjoittaessaan: ”Opiskelin lopulta itselleni taideammatin ja päädyin johtamaan Kansallisteatteria. En olisi voinut nuorena kuvitella, että olen jonain päivänä tällaisessa asemassa ja että käyn esimerkiksi eduskunnassa puhumassa teatterin puolesta.” (Kirkko ja kaupunki 8.3.2018)

Myllykoskea itseään on myös Olassa, sillä ennen teatteriopintojensa alkua hän hoiti joitakin opettajansijaisuuksia peruskoulussa.

kari.naskinen@gmail.com

lauantai 14. huhtikuuta 2018

Itä-Hämeen pois potkima Heikki Helin julkaisi vanhat juttunsa

Heinolassa ilmestyvässä Itä-Hämeessä alkoivat nimimerkki Kassaran kirjoitukset 1981. Vuonna 2016 lehden uusi päätoimittaja Jari Niemi ilmoitti kolumnien kirjoittajalle Heikki Helinille, että lehteä uudistetaan ja Kassaran jutut jäävät pois. Nyt Heikki Helin on julkaissut 830-sivuisena kirjana sähköisessä muodossa olleet Kassara-kirjoituksensa vuosilta 2000-16.

Kirjan esipuheessa Helin käy läpi omia vaiheitaan Itä-Hämeessä, joka Esa-konsernin muiden lehtien tavoin siirtyi viime vuonna Keskisuomalaisen omistukseen. Kassaran alasajo Itä-Hämeessä oli alkanut jo 2007, kun päätoimittaja Ari Helminen oli siirtynyt Etelä-Suomen Sanomiin: Helmistä tuuraamaan nimitetyllä sijaisjohtajalla valta kihahti päähän ja ensitöikseen hän leikkasi Kassaran kirjoituspalkkioita. Viimeinen Kassara sillä erää ilmestyi 17.5.2007. Uudeksi päätoimittajaksi valittu Jari Niemi joutui kuitenkin ilmeisesti lukijoiden toivomuksesta maanittelemaan Helinin jatkamaan Kassara-palstan kirjoittamista ja niin jutut jatkuivat viiden kuukauden tauon jälkeen.

Itä-Häme on muutenkin tuttu lehti Helinille. Vuonna 1970 hän oli siellä kesätoimittajana. Päätoimittajana oli silloin Erkki Puputti. Seuraavana kesänä Helin oli harjoittelijana Etelä-Suomen Sanomien urheiluosastolla, jonka päällikkö oli Paavo Häkkinen sekä muut toimittajat Matti Närvänen, Pasi Jalava ja Mikko Laitinen; päätoimittajana oli Olli Järvinen. Päätyönsä Helin löysi lopulta kuitenkin kunnallistaloudesta. Vuonna 1981 Helin aloitti työt Lahden kaupungin rahatoimistossa. Vuonna 1993 Helin siirtyi erikoistutkijaksi Helsingin kaupungin tietokeskukseen, jossa sai seurata läheltä valtionosuus- ja verouudistuksia sekä muita kuntatalouteen liittyviä asioita. Helinistä tulikin kuntatalouden ykkösasiantuntija koko maassa, ja hänen kirjoituksiaan julkaistiin jatkuvasti mm. Kuntalehdessä.

Kassaralle avasi Puputti palstat 1981. Jutut sijoitettiin arvokkaalle paikalle pääkirjoitusten alle lauantaisin. Nimimerkki pysyi pitkään paljastumatta, ja varsinkin Puputtia epäiltiin juttujen kirjoittajaksi.

”Välillä otin kantaa melko tiukastikin. Vastineita alkoi tulla niin Heinolasta kuin Sysmästäkin, jossa elinkeinojen kehittämisessä oli mopo karannut käsistä”, muistelee Helin.

Joulukuussa 2016 päätoimittaja Niemeltä puolestaan karkasi mopo. Hän ilmoitti, että Kassaran tilalle pitää saada kiinnostavampia juttuja. Piti tulla keveämpää, sanaristikoita ja sudokuja.

Lehden markkinointi- ja levikkiosastolla kuitenkin tiedettiin, että Kassara oli koko ajan ollut tärkeä palsta. Jos lehti olisi marketti, olisi Kassara ollut Itä-Hämeen ”sisäänvetotuote”. Tästä kertovat myös lehden omat mainokset: ”Mitähän Kassaralla taas mielessä? Lue pakina lauantain Itä-Hämeestä.”

Heikki Helin on tuttu kirjoittaja myös Etelä-Suomen Sanomista, edelleen. Vierailija-palstan kirjoituksistaan hän sanoo, että muutaman kerran on joutunut ”takkiakin kääntämään”:

”Lahden talousarviopäällikkönä ollessani kirjoitin useita tekstejä, joissa olin maakunnan kokoisen kunnan kannalla. Sama ajatus toistui Kassaran testeissä 2000-luvulla. Mitä enemmän kuitenkin tutkin pienten kylien ja kunnan vaiheita, sitä vakuuttuneemmaksi tulin siitä, että on parempiakin malleja kuin maakunnan kokoinen kunta.”

”Pitkään olin sitä mieltä, että kuntien kannattaa rakentaa itse. Viime vuosina olen peräytynyt tuosta kannasta ja tarjoan usein elinkaarimallia.”

”Kaikkea on kehitetty ja tehostettu, mutta se ei ole merkinnyt kuntalaisten palvelujen parantumista vaan heikentymistä. Palvelut ovat paenneet maakunnan reunoilta kohti maakunnan keskusta.”

Kun eilen tapasimme Lahden torikahvilassa, Helin suhtautui täällä tulossa olevaan pormestarimalliin hyvin kriittisesti. Poliitikkojen vakuuttelusta poiketen hän sanoi, että pormestarimalli siirtää valtaa entistä enemmän virkamiehille. Sitten siirryimme keskustelemaan Lahden Ahkeran yleisurheilutilanteesta, mutta ehkä Helin vielä kirjoittaa pormestariasiasta ESS:ssa.

Kymmenen vuotta sitten Kassara kirjoitti, että ”valta valuu virkamiehille. Tärkeät päätökset tehdään virkamiesten kesken ryhmissä, joissa edistetään kehitystä ja kehitetään edistystä. Kumpaa vain, mutta suljetussa kehässä, joka ei läpäise poikkipuolista sanaa. Kuntahallinto ei etäänny vain kuntalaisista, vaan myös luottamusmiehistä, kuilu päättäjän ja virkamiehen välillä laajenee entisestään.” (Itä-Häme 12.4.2008)

kari.naskinen@gmail.com

perjantai 13. huhtikuuta 2018

Keinottelua isänmaallisuuden nimissä

Ranskalainen elokuva Näkemiin taivaassa on erikoinen sekoitus veijarikomediaa, yhteiskunnallista kritiikkiä ja fantasiaa. Kokonaisuus ei kuitenkaan ole sekava, vaan juoni pysyy hyvin koossa. Alkuun ollaan juoksuhaudassa ensimmäisen maailmansodan loppuhetkillä, minkä jälkeen siirrytään sodanjälkeisiin vaiheisiin seuraamaan isänmaallista keplottelua.

Elokuva perustuu Pierre Lemaitren romaaniin, joka sai 2013 Ranskan arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon Prix de Goncourtin. Elokuva alkaa, kun sota on loppumaisillaan. Tieto todennäköisestä rauhanteosta tulee juoksuhautaankin, mutta sotahullu luutnantti Pradelle on tietoon pettynyt. Kun taistelutoiminta onkin jo sillä rintamanosalla loppunut, Pradella alkaa oman sotansa ja surmaa kaksi oman joukkueensa miestä.

Tästä ei silti synny elokuvan varsinainen tarina. Pradella kylläkin tulee myöhemmin esille, sillä hän tarttuu sodan jälkeen uudenlaiseen bisneksentekoon; Pradella alkaa tuoda rintamalle haudattuja ruumiita uudelleen haudattaviksi. Eikä ole niin väliä, ovatko ruumiit juuri niitä, joita Pradell sanoo niiden olevan. Kunhan vain jotain ruumisrompetta on arkuissa, ja saksalaisten ruumiitkin menevät täydestä.

Voitetun sodan jälkeen voimakas nationalismi nousee pintaan. Alkaa mm. sotamuistomerkkien suunnitteleminen ja pystyttäminen joka puolelle. Sotaveteraanien huonoihin oloihin ei yhteiskunnan huoli ulotu, vaan tärkeintä on nationalistisen hengen nostattaminen. Sodat ovat aina monia liike-elämän haaroja piristäviä tapauksia, ja monenlaisia välistävetäjiä ilmestyy äkkirikastumisen toivossa myös sotien rauhoituttua.

Elokuvan päähenkilöt ovat sotamiehet Maillard ja Pericourt, jotka ryhtyvät muistomerkkihuijaukseen. Maillardia esittää elokuvan ohjaaja Albert Dupontel, joka yhdessä kohtauksessa muistuttaa Buster Keatonia panemalla päähänsä samanlaisen lättähatun kuin oli Keatonin tunnusmerkki. Railakas komedia kysymyksessä onkin. Lisäksi kun Pericourtin kasvot vahingoittuivat pahasti sodassa, hän joutuu käyttämään koko ajan naamioita, ja näiden erilaisten naamioiden mukana elokuva on saanut fantasiaelementtejä, vaikka itse tapahtumissa ei mitään epäluonnollista fantasiamaisuutta olekaan.

Dupontel on hyvin suosittu elokuvanäyttelijä Ranskassa. Omia ohjauksia hän on tehnyt vain muutaman, mutta juuri tämän sodanvastaisen tarinan hän halusi ohjata. Maillardin roolin hän otti, kun siihen rooliin valittu näyttelijä vetäytyi pois viime hetkillä.

Yhtenä juonteena elokuvassa kulkee myös kosto. Kohteina ovat Pradella ja Pericourtin isä. Pericourt on lähtenyt sotaan miljonääri-isäänsä vihaten. Sodan jälkeen hän ei enää halua nähdä isäänsä, vaan ottaa väärän henkilöllisyyden ja katoaa perheeltään. Koston mahdollisuus tulee, kun isä haluaa yhteiskunnallista hyväntekijyyttään alleviivatakseen kustantaa Pariisiin veteraanimuistomerkin. Tähän saumaan Pericourt ja Maillard iskevät.

”Näkemiin vielä taivaassa”, tasataan tilit loppuun siellä.

kari.naskinen@gmail.com

torstai 12. huhtikuuta 2018

Dementiasta on vaikea vääntää vitsiä

Ella ja John ottavat tallista 40 vuotta vanhan asuntoauton ja lähtevät reissuun. Ella on syöpäsairas ja John muistisairas. Italialaisen Paolo Virzin tästä Yhdysvalloissa tekemä elokuva Viimeinen loma on komedia, mutta asetelma on hankala, kun hilpeyteen pyritään dementian avulla. Ei naurata sitten tippaakaan. Ilmeisesti kuitenkin pitäisi esimerkiksi siinä tapauksessa, kun kuset menevät housuun taksin takapenkillä. Aivan viime metreillä komedia tosin muuttuu vakavaksi, mutta se ei enää elokuvaa pelasta.

Näyttelijät kuitenkin ovat erinomaisia. Helen Mirren (72) ja Donald Sutherland (82) vetävät roolinsa tietenkin komediallisiin näkökulmiin pohjaten, mutta ei se vain riitä. Kaiken lisäksi tarina on epäuskottavakin. Ei kahden vanhuksen ajomatka kömpelöllä ajoneuvolla Bostonin seudulta Floridan eteläkärkeen 2500 kilometrin päähän olisi mitenkään mahdollista niin kuin se tässä elokuvassa on.

Floridaan pitää ajaa siksi, että entinen kirjallisuudenlehtori John Spencer ei koskaan ole käynyt Key Westissä, jossa Ernest Hemingway asui 1920-30-luvuilla. Matka sopii hyvin Sutherlandillekin, joka on lukenut äänikirjaksi Hemingwayn Vanhuksen ja meren. Lehtorin toinen suuri kirjailijasuosikki on Herman Melville, ja tässäkin on yhtymäkohta Sutherlandiin, joka tv-sarjassa Moby Dick esittää isä Mapplea.

Hemingway jää elokuvassa kuitenkin pelkiksi maininnoiksi. Lehtori muistaa joitakin irrallisia Hemingway-sitaatteja, mutta siinä kaikki.

Paolo Virzi ei ole niin mitätön ohjaaja kuin tämä elokuva antaisi ymmärtää. Eilen tuli televisiosta hänen ohjaamansa Ahneuden hinta (2013), jossa jäntevästi ja trillerimäisesti käytiin läpi valheiden verkon vähittäistä repeämistä. Elokuvateattereissa Suomessa on aikaisemmin nähty hieman Thelma ja Louise -teemaa mukaileva Hulluna onnesta (2016), joka myös on toimiva tarina.

kari.naskinen@gmail.com

keskiviikko 11. huhtikuuta 2018

Lahti 1918: saksalaisia kylvetettiin ja juotettiin - valtuustolta perittiin kuluja

Kevään 1918 tapahtumia käsiteltiin laajasti Lahden kaupungin kunnallishallinnon vuosikertomuksessa. Heti kirjan ensimmäisellä sivulla on kuva kaupungintalosta, jonka torni on saanut pieniä vaurioita pommituksessa. Kuva on vappupäivältä 1918, jolloin tornissa liehuivat Suomen ja Saksan liput rinnakkain. Saksalaiset olivat tulleet Lahteen huhtikuun 19. päivänä, ja kunnalliskertomuksessa tilanne käydään lyhyesti läpi:

”Loviisassa maihinnousseet saksalaiset joukot aamulla alkoivat liikehtimisensä kaupungin vapauttamiseksi, jotka johtivatkin niin hyvään tulokseen, että kaupunki seuravana aamuna noin klo 8 seuduilla voitiin pitää kapinallisista niin hyvin puhdistettuna, että ainoastaan joitakuita kellareissa, vinneillä ja muissa piilopaikoissa  lymyileviä kapinallisia enään saattoi saattoi tavata.”

Yksi kaupunginvaltuutetuistakin oli talven kahakoissa kuollut: ”Kauppias Kustaa Kyläkallio joutui huvilallaan Rengon pitäjässä kapinallisten uhriksi. Hänessä valtuusto menetti hyvän ja älyllään työkyvyn ja rehdin ihmisen.”

Kaupunginvaltuustossa oli 24 jäsentä: neljä liikemiestä, kaksi kauppiasta, kaksi insinööriä, kaksi maisteria, kaupunginlääkäri, kunnanlääkäri, tehtailija, konttoripäällikkö, pankinjohtaja, asemapäällikkö, ratamestari, apteekkari, varamaamittari, tuomari, rehtori, kansankoulunopettaja ja varatuomari. Valtuusto oli pitänyt ensimmäisen kokouksensa itsenäisessä Suomessa 10.1.1918, mutta seuraavan se pystyi pitämään vasta 21.4.

Tuossa huhtikuun kokouksessa valtuusto laati kiitoskirjelmän saksalaisjoukkoja johtaneelle eversti Otto von Brandensteinille. Kirjeessä mainittiin, että kiitollisuuden ja myötätunnon osoituksena Lahden kaupunki lahjoittaa 50 000 Suomen markkaa jaettavaksi niiden sotilashenkilöiden jälkeenjääneille omaisille, joiden pojat ja miehet kaupungin valtauksessa olivat saaneet sankarikuoleman. Toukokuussa tuli Brandensteinilta kiitoskirje.

Saksalaisten oleskelusta Lahdessa aiheutui myös sellaisia kuluja, joita myöhemmin perittiin kaupungilta. Esimerkiksi O.Y. Mallasjuoma anoi korvausta saksalaisten sotajoukkojen yhtiöltä ottamista mallasjuomista. Tehtailija Ernst Mattsson kirjoitti, että saksalaisten tullessa Lahteen oli Mallasjuoma antanut sotilaille aluksi ilmaiseksi juomia, ja saksalaisten komendantti Postrach oli ymmärtänyt tämän pysyväksi vieraanvaraisuudeksi, eikä hyväksynyt panimolta saamaansa 46 000 markan laskua. Saksalaiset häipyivät maksamatta laskua ja lopulta kaupunginvaltuusto korvasi Mallasjuomalla 10 000 markkaa.

Vastaavanlaisen anomuksen valtuustolle teki saunanomistaja Ida Veltheim, joka oli kylvettänyt saksalaisia sotilaita saamatta heiltä maksuja. Valtuusto myönsi 1000 markkaa.

Muitakin korvausvaatimuksia tuli. Rahanmenoa syntyi siksikin, että kaupungin rakennuksia oli kansalaissodan aikana vaurioitunut. Kaupungintalon lisäksi korjattavaa oli kunnallissairaalan päärakennuksessa, kulkutautisairaalassa, yhteiskoulussa, kansakoulussa, tullikamarilla, vesijohtolaitoksella, teurastuslaitoksella. Näihin korjauksiin varattiin määrärahoja 112 000 markkaa.

Kaupungin budjetti vuonna 1918 oli 3,6 miljoonaa markkaa, mikä nykyrahaksi muutettuna on suunnilleen 300 000 euroa. Sodan aiheuttamista ylimääräisistä kuluista huolimatta kaupungin tilinpäätöksessä todettiin, että säästöön jäi seuraavaa vuotta varten 62 000 markkaa.

Kesäkuussa 1918 tuli eteen tilanne, jossa selvitettiin punaisten kapinallisten Suomen Pankista ottamaa 72 000 markan lainaa. Valtuusto totesi tähän, että Lahden kaupungilla ei ole mitään tekemistä tuon lainan kanssa, koska kapinalliset eivät olleet jättäneet lainan vastikkeeksi mitään kaupungin omaisuutta, vaan se oli heidän omalla takuullaan. Näin olleen kaupunki ei maksa lainaa takaisin.

Lahden väkiluku oli vuoden 1918 lopussa kirkonkirjojen mukaan 6459. Siinä oli vähennystä 107 henkeä, koska kuolleita oli enemmän kuin syntyneitä. Vuoden aikana oli kuollut 167 miestä ja 66 naista. Lapsia oli syntynyt 126, joista aviottomia oli 11.

Yleinen terveydentila pysyi vuoden aikana yllättävän hyvänä, vaikka olosuhteet olivat vaikeita. Isorokkotapauksiakin oli vain yksi. Sen sijaan veneeristen tautien määrä oli normaalia suurempi.

Vuosikertomus sisältää myös poliisilaitoksen toiminnan. Tapauksia tilastoitiin seuraavasti: elintarvikelain rikkomisia 231, varkauksia 122, punakaartin omaisuusryöstöjä 94, saksalaisten omaisuusryöstöjä 24, juopuneita pidätetty 21, petoksia 18, viinan luvatonta myyntiä 7, vääriä rahoja takavarikoitiin 6595 mk, maaherran käsittelyyn lähetettiin 22 irtolaista, heikkomielisiä 4, itsemurhia 1.

Hennalan keskitysleirin tapahtumia ei vuosikertomuksessa mainita mitenkään.

kari.naskinen@gmail.com

keskiviikko 4. huhtikuuta 2018

Maljakko polvet koukussa kukka kukkii

Perehdyin pääsiäisenpyhinä moderniin runouteen. En tullut hullua hurskaammaksi. Esimerkiksi tuo otsikossa oleva Markku Lahtelan runonpätkä ei mene ymmärrykseen, vaikka kuinka yrittää.

Nykyrunoudessa ei ole mitään järkeä, koska siinä ei ole minkäänlaista mitallisuutta, eikä se soinnu, eikä yleensä ole mitään sisältöäkään. Mitähän Finlandia-palkinnonkin saanut Sirkka Turkka pyrkii sanomaan:

”Kuun sirppi syö taivasta
runon heinää, tähdistä
tihkuu veri.”

Kulttuurihistorioitsija kirjoitti tunnetussa teoksessaan Leikkivä ihminen (1938), että ”runouden olemukseen kuuluu liikkua irrallaan ymmärryksen loogisista siteistä. - - - Runouden on oltava kohtuutonta.”

Kuitenkaan Eino Leinon, Lauri Viidan ja muiden oikeiden runoilijoiden tekstit eivät ole mitenkään kohtuuttomia. Sen sijaan kun suomenruotsalainen Gunnar Björling otti kynän ja paperia, oltiin irrallaan kaikesta:

”Kun olen halstrannut jumalat, minä voin synnyttää.” (Björling olikin homo, joten hän ei mitään synnyttämisestä tiennytkään.)

Aika tunnettu amerikkalainen runoilijatar Sylvia Plath teki Markku Lahtelan tavoin itsemurhan, mutta hulluja olivat hänen runonsakin:

”Yöt vilahtivat näkyvistä
kuin liskon silmäluomi:
Paljaassa kuopassa kaljun
valkeiden päivien maailma.”

Tällaisia moderneja runoja on helppo tehdä, koska ne eivät tarkoita mitään, eikä niiden tarvitse istua mihinkään muotoon. Peräjälkeen vain sanoja ilman keskinäistä riippuvuutta.

”Pesäpallosta
pitkälle matkalle sammakko,
turhat aurinko on sininen,
kannattaa ja ulostaa
ei jos”

Tuo oli omani, mutta yhtään enemmän järkeä ei ole Paavo Haavikon runonsäkeessä:

”Viisauden lämpömittari kulki vatsallaan eteenpäin.”

Eikä Pentti Saarikosken:

”minä olen kauan kuunnellut
sydäntäni valkea kangas
kiekonheittäjän liikkeet
Tarquinin haudat.”

Eli palaan taas Runebergiin, Aleksis Kiveen ja Jorma Martikaiseen.

kari.naskinen@gmail.com

tiistai 3. huhtikuuta 2018

Milloin manipulaatio muuttuu hypnoosiksi?

Suomeksi ilmestyneissä Jerry Cottoneissa oli joskus 1960-luvulla tapaus, jossa salaperäisten itsemurhien takana oli hypnoosia käyttänyt murhaaja. Kööpenhaminassa tapahtui 1951 todellisuudessa kaksi pankkiryöstöä ja niistä toisessa kaksi murhaa, jotka oli tehty hypnoosissa. Tästä kertoo Arto Halosen elokuva The Guardian Angel – Suojelusenkeli. Nimi on englanninkielinen, sillä elokuva on myyty jo yli 20 maahan. Kansainvälinen oli elokuvan tuotantokin, Halosen oman yhtiön lisäksi rahoitusta tuli mm. Tanskan televisiolta, ja näyttelijöitäkin oli viidestä eri maasta. Kuvauspaikat olivat Kööpenhamina ja Zagreb.

Arto Halonen on pitkällä urallaan tehnyt pääasiassa dokumenttielokuvia, lähes 30. Suojelusenkelikin on eräänlainen dramatisoitu dokumenttielokuva, joka etenee alun vauhdikkaan pankkiryöstö- ja takaa-ajokohtauksen jälkeen aika puisevasti. Istutaan ja puhutaan vuorotellen kuulusteluhuoneessa ja vankisellissä. Tällaisiahan psykologiset jännärit monesti ovat, toiminnallisia tapahtumia ei paljon ole. Itse asia on joka tapauksessa mielenkiintoinen.

Päähenkilöt ovat hypnotisoija Björn Shouw Nielsen ja hänen uhrinsa Palle Hardrup, jonka Halonen tapasikin pitkän elokuvaprojektinsa aikana 1997. Nielsen tuomittiin elinkautiseen vankeuteen ja Hardrup vankimielisairaalaan. Omanlaisen särmänsä asiaan toi se, että Nielsen ja Hardrup olivat sodan aikana olleet natsimielisiä, ja olivat sitä edelleen. Miehet mm. haaveilivat yhteispohjoismaisen kuningaskunnan aikaansaamisesta, ja ilmeisesti sen johdossa noudatettaisiin natsitotalitarismin periaatteita. Elokuvan nimi tulee siitä, että Nielsen sanoo itseään Hardrupin suojelusenkeliksi.

Elokuvasta voi rivien välistä lukea sitä pohdintaa, mitä hypnoosi on. Milloin manipulointi muuttuu lähes hypnoosiksi? Miten oli mahdollista, että Hitler sai melkein koko Saksan kansan hypnotisoitua? Entä miten nyt, millaisia manipulaatiojärjestelmiä internet mahdollistaa? Vai onko niin, että esimerkiksi ns. sosiaalinen media massatiedotuksen vaihtoehtoisena vastavoimana pystyy torjumaan massapsykologian vaikutuksia.

Näitä asioita alettiin selvittää jo 1930-luvulla. Wilhelm Reichin Suomessakin hyvin tunnetussa Fasismin massapsykologiassa (1933) todettiin, että tällaisten massa-ajatusten taustalla oli pitkällinen manipulaatio ja indoktrinaatio. Halosen elokuvassa ei näihin syvällisyyksiin pureuduta, eikä kaikkea muutenkaan saada irti, esimerkiksi jää täysin avoimeksi se, miksi Nielsen pani Hardrupin tekemään pankkiryöstöjä. Mahtaneeko samanaikaisesti ilmestyneessä kirjassa (WSOY) enemmän perusteluja?

Pini Hellstedtin kuvaama elokuva vie hyvin kuvaamaansa aikaan. Ympäristöt ovat hienosti aidontuntuisia ja näyttelijät on puettu ja kammattu niin, että vaikutelma sodanjälkeisistä vuosista välittyy täysin. Pääosassa on tapausta sitkeästi, esimiehensä toppuuttelusta huolimatta tutkiva rikospoliisi Anders Olsen, jota esittää Vallan linnakkeesta tuttu Pilou Asbaek (kuvassa vas.). Poliisia motivoi sekin, että hän on Tanskan miehityksen aikana paennut natsivaltaa Lontooseen, ja katkeruus on vielä päällä.

Näyttelijöistä mielenkiintoisin on poliisin vaimoa esittävä Sara Soulié. Hän on kahden maan kansalainen, syntynyt Tanskassa, mutta asuu Suomessa, jossa on käynyt Teatterikorkeakoulun. Hän puhuu sujuvasti tanskaa, ruotsia ja suomea, ja kolmea muutakin kieltä, joista Suojelusenkelissä käytetään englantia. Henkilötiedot paljastavat, että Sara Soulié on tätä ennen vilahtanut pienissä rooleissa parissa elokuvassa ja ollut näkyvästi mukana tv-sarjassa Nymfit (2014). Suojelusenkelissä rouva Olsenin rooli on erikoinen, kun hän osallistuu miehensä tutkimuksiin erikoisella tavalla tapaamalla Nielseniä useita kertoja. Näiden tapaamisten sisällöstä olisi ollut hyvä nähdä enemmänkin.

Nielseniä esittää tuttu amerikkalainen elokuvakasvo Josh Lucas (kuvassa oik.) ja Hardrupia tanskalainen Cyron Melville.

kari.naskinen@gmail.com