maanantai 15. lokakuuta 2018

Lyseo

Lahti-seuran jäsenlehden Hollolan Lahden uusimmassa numerossa on Veli-Pekka Leppäsen mukava juttu Lahden 60-luvusta. Kirjoittaja on Helsingin Sanomien toimittaja, joka 1975 pääsi Lahden Lyseosta ylioppilaaksi. Nyt lehdessä julkaistun kirjoituksen Leppänen piti esitelmänä Lyseon senioreiden kokouksessa pari vuotta sitten. Lyseolaisuuden Leppänen sanoi olleen tasa-arvoistava tekijä, vaikka koulussa ilmenikin luokka-, lahjakkuus- ja muitakin eroja – ”ainakin talon sisällä olimme samoja nutipäitä ja kaalikorvia”. Sittemmin tasa-arvoisuus on mennyt äärimmäisyyteen, kun poikalyseoihin ovat tytötkin tulleet, eivätkä kaikki ole enää nutipäitä.

Koska oma kouluni on kuitenkin Jyväskylän Lyseo ja sen 160-vuotisjuhlallisuuksia on tänä syksynä vietetty, niin muutama juttu siitä. Kun tämä vanhin suomenkielinen oppikoulu täytti 100 vuotta, olin juuri aloittamassa toista luokkaa. Vaikka meitä alaluokkalaisia ei pääjuhlaan mahtunut, niin myöhemmin olen saanut selville, että juhlapuheen piti koulusta 1916 ylioppilaaksi kirjoittanut Alvar Aalto ja kunniavieraana eturivissä istui Urho Kekkonen.

Juhlan jälkeen Kekkonen tuli voimistelusaliin, johon ainakin me pienimmät oppilaat olimme kokoontuneet. Lauloimme presidentille Keski-Suomen kotiseutulaulun, vaikka tuollaisesta laulamisesta ei ollut etukäteen mitään puhuttu. Kekkonen sanoi, että kaunis kotiseutulaulu, mutta olisi se voinut vähän paremminkin mennä.

Parhaiten noista juhlista jäi kuitenkin mieleen se, että seuraavan päivän Helsingin Sanomissa olin uutiskuvassa: seisoin koulun edessä jalkakäytävällä seuraamassa juhlakulkuetta.

Tänä syksynä en juhlissa ollut, mutta kun viimeksi olin, piti juhlapuheen Pasi Rutanen. Nyt kun selasin Lyseon 100-vuotismatrikkelia, niin löytyihän sieltä iso määrä tuttuja, kovia nimiä, Otto Wille Kuusinen, Edvard Gylling, Aleksi Aaltonen, Yrjö Sirola, Tahko Pihkala, P.J. Hannikainen, Taavetti Laatikainen, Lauri Sutela, Heikki Värtsi, Kalevi Sorsa, Reijo Paananen, Raimo Summanen, Pertti ja Erkki Arvaja jne. Samana syksynä kanssani aloittivat Lyseon mm. Tapani Erling, Hannu Kahakorpi, Kari Kihlström, Timo Kuparinen ja Jouko Lumme; samoin Risto Ryti oli meidän luokalla, mutta ei hänkään päässyt 100-vuotispääjuhlaan, vaikka hänen isoisänsä olikin presidentti Risto Ryti.

Minulle luokkatovereita siunaantui poikkeuksellisen paljon, koska jäin kaksi kertaa luokalleni. Kerran tällaista takaiskua yritimme luokkakaverini Jorma Männistön kanssa torjua koevarkaudella. Illalla pääsimme kouluun jotenkin sisään ja menimme huoneeseen, jossa tiesimme seuraavan päivän koetehtäviä aina monistettavan. Niin hyvä tuuri kävikin, että saksankokeen vahaoriginaali oli monistuskoneessa. Pihistimme sen ja lähdimme kääntämään tekstiä saksaksi. Riittävän hyvin ei homma onnistunut, sillä saimme kokeista vain 4+ (tavallisesti 1-3). Opettaja Kyllikki Niskala ei kuitenkaan hoksanut mitään siitä, että meillä oli Jorman kanssa täsmälleen samat virheet.

Yhden hauskan jutun kertoi riemuylioppilas Risto Volanen Lyseon lakkiaisissa 2013. Uskonnonopettaja Viljo Pitkänen menestyi eduskuntavaaleissa oikein huonosti saaden vain 565 ääntä. Seuraavana aamuna Vili kysyi, mikä virsi lauletaan, johon Volasen luokkakaveri Jyrki Hyytiäinen vastasi, että 565. Kun seuraavalla tunnilla toisessa luokassa joku ehdotti taas 565:n laulamista, Pitkänen osoitti ovea: ”Ulos”.

Enää ei noissa luokissa käydä koulua, koska kaupunginvaltuusto päätti, ettei tarvittavia saneerauksia tehdä. Valtuusto ei osoittanut sellaista ”humanisoivaa kulttuuritahtoa”, jota Alvar Aalto juhlapuheessaan 1958 oli sanonut Lyseon edustavan. Lyseo jätettiin tyhjäksi ja siirrettiin toiminta Keski-Suomen keskusammattikoulun vanhaan rakennukseen Nisulankadun ja Sepänkadun kulmaukseen, josta Jyväskylän Suurajojen Harjun pikataipaleen reitti kurvaa. Suurajojen entinen johtaja, kelloseppä ja maaherra Matti Jaatinen kirjoitti ylioppilaaksi 1948.

Lyseon vanhassa rakennuksessa Yliopistonkadun varrella on nykyisin Lyseon museo, josta tämän jutun kuvakin on.

Jyväskylässä on muuten aina hyvä sää. Tämä johtuu siitä, että Lyseon poikia ovat myös Matti Huutonen ja Lea Saukkonen.

kari.naskinen@gmail.com

sunnuntai 14. lokakuuta 2018

Sata vuotta yhtä soittoa


Uusi Lahti -kamariorkesteri soitti lauantaina 13.10.2018 Pehr Henrik Nordgrenin sarjan Pelimannimuotokuvia, jonka yhden osan nimi on ”Vanhan miehen menuetti”. Lahden konserttitalossa oltiin juhlimassa yhtä vanhaa miestä, tänä syksynä sata vuotta täyttänyttä Lahden konservatoriota. Opetusministeri Sanni Grahn-Laasonen esitti valtiovallan tervehdyksen ja konservatorion rehtori Eero Pulkkinen piti juhlapuheen.

Aivan pelkästä Lahden konservatoriosta ei tässä tapauksessa ole kysymys. Alussa nimittäin oli Viipurin musiikkiopisto, joka talvisodan jaloista siirtyi Lahteen. Vuonna 1963 nimi muutettiin Lahden musiikkiopistoksi, 1977 Päijät-Hämeen konservatorioksi ja 2003 Lahden konservatorioksi.

Pulkkinen kertoi, että Viipurin musiikkiopiston siirtymisessä nimenomaan Lahteen vaikutti se, että Lahteen tuli siirtolaisina iso määrä viipurilaisia, sekä asukkaita että yrityksiä. Tästä syytä Lahden katsottiin soveltuvan paremmin opiston evakkokaupungiksi kuin muut esillä olleet vaihtoehdot Tampere, Turku, Kotka ja Kouvola.

Lahteen musiikkiopiston tulon järjesti Felix Krohn, koska sitä vuoteen 1939 asti johtanut Boris Sirpo jäi reissuilleen Yhdysvaltoihin. Krohnista tuli Lahdessa myös opiston johtaja. Hänen kuoltuaan valittiin rehtoriksi niin ikään Viipurissa syntynyt Aarre Hemming 1965 ja hänen jälkeensä Eero Pulkkinen 1991.

Viipurissa ehti musiikkiopistoa käydä noin 2000 opiskelijaa, Lahdessa heitä on ollut noin 13 000. Suurin osa oppilaista on ollut ja tulee olemaan musiikin harrastajia ja rakastajia, mutta ammattiinkin heitä on valmistunut ehkä tuhat. Juhlakonsertissa jaettiin vieraille juhlajulkaisu, jossa esiteltiin ammattilaisiksi edenneitä:

Reija Silvonen-Gölles, pianotaiteilija, joka opiskeli pianonsoittoa Sally Westerdahlin johdolla 1944-55.

Jukka-Pekka Saraste, kapellimestari, joka Lahdessa opiskeli viulunsoittoa Heimo Haiton, Sakari Sunnan ja Naum Levinin johdolla sekä pianonsoittoa Lea Terno-Kivilän oppilaana 1962-76.

Tapio Tuomela, säveltäjä, diplomipianisti, kapellimestari, joka opiskeli pianonsoittoa Matti Rauhalan oppilaana 1969-77.

Timo Kiiskinen, Sibelius-akatemian kirkkomusiikin professori, opiskeli Lahdessa 1968-79 pianonsoittoa Tuulikki Rajakankaan, Sally Westerdahlin ja Leena Rintamarttilan oppilaana sekä sellonsoittoa Pekka Saarnisalon oppilaana.

Tomi Mäkelä, Halle-Wittenbergin yliopiston musiikkitieteen professori, opiskeli pianonsoittoa Sohvi Korhosen, Jorma Aallon, Liisa Norrin ja Rauno Jussilan oppilaana 1972-82.

Lilli Paasikivi, Kansallisoopperan taiteellinen johtaja, Lahden konservatoriossa 1973-86 viulunsoittoa Ilse Harpfin ja Seppo Reinikaisen oppilaana sekä laulua Liisa Norrin ja Tauno Kaivolan oppilaana.

Elina Vähälä, viulutaitelija, Karlsruhen musiikkikorkeakoulun professori, opiskeli Seppo Reinikaisen ja Pertti Sutisen oppilaana 1979-93.

Maaria Leino, Lahden kaupunginorkesterin konserttimestari, opiskeli viulunsoittoa Pertti Sutisen ja Leonid Mordkovitsin oppilaana 1981-94.

Jyrki Koskinen, Puolustusvoimien ylikapellimestari, opiskeli trumpetinsoittoa Kari Karjalaisen johdolla.

Santtu-Matias Rouvali, Tampereen kaupunginorkesterin ylikapellimestari, opiskeli 1993 - 2003 pääaineenaan lyömäsoittimet opettajinaan Markku Krohn, Jorma Alanne, Olli-Pekka Martikainen, Teemu Hölttä, Tuomo Lassila ja Sami Tervonen.

Diandra Flores, poplaulaja, muusikko, opiskeli viulunsoittoa Pertti Sutisen oppilaana 2010-12.

JUHLAVUODEN
KONSERTTISARJA


Konservatorion juhlavuoden konserttisarja alkoi kuluneella viikolla ja jatkuu toukokuun lopulle asti, esimerkiksi:

16.10. opettajien Risto Saarmanin ja Ilkka Sivosen konsertti
17.10. puhallinorkesterien konsertti
1.11. Lahden kaupunginorkesterin juhlakonsertti
17.11. Concis Pop
21.11. konservatorion omien säveltäjien konsertti
24.11. Sally Westerdahl -pianokilpailu
28.11. kamarimusiikkiyhtyeiden konsertti
12.12. joulukonsertti
23.1. opettaja Tarmo Järvilehdon Beethoven-konsertti
30.1. opettajien Peter Lönnqvistin ja Kyoko Matsukawan konsertti
1.2. Musiikkisatu Miranda (Uusi Lahti -kamariorkesteri)
13.2. viipurilainen prima vista -ilta.
16.2. konservatorion 100-vuotisgaalakonsertti.

Kun marraskuussa on oppilaitoksen omien säveltäjien konsertti, niin yksi teos sai jo nyt 100-vuotisjuhlakonsertissa kantaesityksensä, kun kuultiin teoria-aineiden opettajalta Inkeri Jaakkolalta tilattu Juhlafanfaari 100-vuotiaalle konservatoriolle.

kari.naskinen@gmail.com

lauantai 13. lokakuuta 2018

Jaakko Ryhänen palasi oopperalavalle

Oopperabasso Jaakko Ryhäselle tehtiin 2012 sydämen ohitusleikkaus ja silloin hän ilmoitti lopettavansa varsinaiset oopperaesiintymisensä. Yksittäisiä konsertteja Ryhänen on kuitenkin viime vuosina pitänyt, mutta perjantaina 12.10.2018 hän palasi myös oopperalavalle Verdin Don Carloksessa, jonka ensi-ilta oli vanhassa oopperatalossa Bulevardilla. Roolina ei kuitenkaan ole kuningas Filip, vaan Ryhänen on suurinkvisiittori. Esityksiä on kaikkiaan viisi.

Filip II on ollut Ryhäselle yksi tärkeimmistä rooleista. Jo Lahden konservatorion oppilasnäytteissä 1971 hän lauloi Filipin monologin. Tuohon aikaan Ryhänen valmistui myös kansakoulunopettajaksi Heinolan seminaarista, ja samaan aikaan niiden opiskelujen kanssa hän kävi Lahdessa Tauno Kaivolan laulutunneilla. Opettajaksi Ryhänen pääsi Ylöjärvelle, mutta se homma ei pitkään kestänyt, kun kapellimestari Jussi Jalas sieltä Bulevardilta soitti 1972 Ylöjärvelle, että tänne vain laulamaan Wagnerin Reininkultaan.

Jussi Jalas oli saanut tiedon nuoresta lupaavasta bassosta käydessään johtamassa Lahden kaupunginorkesteria tammikuussa 1971. Niin alkoi Ryhäsen menestyksekäs ura, joka on vienyt hänet kaikkiin kovimpiin oopperataloihin Bayreuthista Metropolitaniin. Lahden konserttitaloon Ryhänen palasi maaliskuussa 1979, jolloin hän kapellimestari Jouko Saaren johtamassa konsertissa lauloi Sarastron aarian Taikahuilusta, Dalandin aarian Lentävästä hollantilaisesta ja tietenkin taas Filipin aarian.

Don Carlos on Jaakko Ryhäselle niin tärkeä, että hänen kotonaan Tampereen Onkiniemessä on seinällä flyygelin takana Olli Joen maalaus Filipistä, ja lenkkeilykaverina on kultainen noutaja Carlo.

Nyt suurinkvisiittorin roolissa Ryhänen (kuvassa) on taas, ehkä ei majesteettinen, mutta kuitenkin mahtavasti näyttämöä 3. näytöksessä hallitseva hahmo. Myös Filip pelkää suurinkvisiittoria, vaikka itse lopulta tekeekin päätöksen poikansa telkeämisestä Escorialin vankityrmään.

Kun ensimmäisen kerran näin Don Carloksen Savonlinnassa 1980, oli Ryhänen pienessä munkin roolissa. Filip oli kreikkalainen Georges Pappas ja kun muissa päärooleissa olivat Marianne Häggander, Peter Lindroos ja Walton Grönroos, en tällaisena pintapuolisena lajin harrastajana Ryhästä juurikaan noteerannut. Nyt täytyy jättää eilisillan käsiohjelma talteen perikuntaa varten, niin lastenlapset voivat 40 vuoden kuluttua tarkastella, millainen kuuluisuus on papan 2018 Bulevardilla näkemästä munkista Niklas Spångbergistä tullut.

Filipin roolin nyt laulava Timo Riihonen on tutumpi, vaikka hänet näinkin ”livenä” nyt vasta ensimmäisen kerran. Lappeenrannan laulukilpailussa 2008 miesten sarjan korkeimman palkinnon voitettuaan Riihonen on tehnyt uraa pääasiassa saksankielisellä alueella ja kuulunut viimeiset kolme kesää myös Bayreuthin solistikuntaan Lohengrinissä, Nürnbergin mestarilaulajissa ja Parsifalissa. Riihonen on Filipinä erinomainen jatkaja Ryhäselle. Eilen hän joutui laulamaan hieman flunssaisena, mutta ääni oli vakuuttava. Ryhäsen kanssa Riihonen on tehnyt kahden basson kirkkokiertueita. Ensi talvena hän laulaa Tampereen oopperan La Bohemessa.

Aleksanterin teatterin Don Carloksen orkesteri on Helsinki Sinfonietta, jota johtaa Jonas Rannila, kuorona on Helsingin filharmoninen kuoro, solisteja ovat myös Marjukka Tepponen, Heikki Halinen ja erittäin vakuuttavan Rodrigon roolin tekevä Heikki Kilpeläinen. Esityksen on ohjannut Ville Saukkonen.

kari.naskinen@gmail.com

perjantai 12. lokakuuta 2018

Rahatalouden sosialisointi helpottaisi elämää ja valtiontaloutta

Helsingin yliopistossa pidetään lauantaina 20.10. tohtorinväitöstilaisuus, jossa tarkastellaan sitä, mitä tapahtuisi, jos pankkien rahanluontioikeus siirrettäisiin julkisen vallan tehtäväksi. Rahaa ”luodaan” aina rahaa lainattaessa. Jos tämä toiminta sosialisoitaisiin Suomen Pankille, joka perisi lainakorkoa vain inflaation verran, se olisi iso helpotus kansalaisille, esimerkiksi asuntolainojen kokonaisrasitus jäisi selvästi nykyistä pienemmäksi.

Mukava sanaleikki on, että väitöskirjan tekijä on Patrizio Lainà. Hän on tutkimuksessaan ottanut esille tällaisen pankkijärjestelmän kokeilun jo 1800-luvulla Yhdysvalloissa ja Englannissa. Tilastojen mukaan nämä kokeilut toimivat hyvin, suurin osa makrotalouden indikaattoreista osoitti ylöspäin.

”Rahan luominen tällaisessa järjestelmässä johtaa nettomääräisen valtionvelan pienenemiseen. Laskelmieni mukaan se tuottaisi valtiolle merkittävää seigniorage-tuloa, Suomessa keskimäärin 6 miljardia euroa vuosittain”, kirjoittaa Lainà. (Seigniorage tarkoittaa keskuspankeille seteleistä kertyvää tuloa.)

Tähän on hyvä ottaa Suomen Pankin selitys siitä, miten lisää rahaa siis muodostuu:
”Rahaa syntyy etenkin silloin, kun joku ottaa lainan. Suurin osa rahasta on pankkien velkoja yleisölle. Kun pankki myöntää lainaa, sekä sen velat että saamiset kasvavat. Lainaa myöntävä pankki ottaa asiakkaalta allekirjoituksen velkakirjaan ja merkitsee varoihinsa tämän saamisen. Mutta laina on nostettu vasta, kun sitä vastaava talletus on kirjattu asiakkaan tilille, joten myös pankin velat kasvavat.”

”Näiden velkojen lisääntyminen on rahan määrän lisääntymistä. Asiakas havaitsee pankkitilinsä saldon kasvaneen ja hänellä on enemmän rahaa kuin hetkeä aikaisemmin. Kun asiakas maksaa lainansa pois, hänen on järjestettävä jostain tililleen tarvittava summa. Takaisinmaksuhetkellä sekä velat että saamiset pyyhitään pois pankin kirjanpidosta. Käytännössä asiakkaan talletustililtä kirjataan pois hiukan enemmän pankin velkoja kuin alkuperäisen lainasumman edestä, sillä pankki perii myöntämistään lainoista korkoa ja usein joitain palkkioitakin. Lainan tullessa kuoletetuksi rahaa lakkasi olemasta, ja perittyjen korkojen vuoksi vieläpä hiukan enemmän kuin mitä lainaa myönnettäessä muodostui.”

EUROOPAN INTEGRAATIO
MUUTTI JÄRJESTELMÄÄ

Aikaisemmin Suomessa oli järjestelmä, jossa Suomen Pankki lainoitti valtiota suoraan. SP puolestaan tilitti voittonsa (ml. korkotuottonsa) takaisin valtion kassaan noin vuoden viiveellä. Valtion velkaantumisaste pysyikin maltillisena läpi 1960-70-lukujen aina 80-luvun alkupuolelle.  Sitten tuli muutos: Suomen liityttyä EEC-vapaakauppajärjestelmään 1974 sovittiin tältä osin sopeutumisajasta, joka umpeutui 1985. EEC:n myötä tämä keskuspankin suora valtiorahoitus piti lopettaa ja valtiolainat oli haettav vapailta markkinoilta.

Siitä lähtien ovat valtion rahoituksen hoitaneet finanssilaitokset eli käytännössä suurimmat kansainväliset yksityiset liikepankit. Heti tuon uuden rahoitusvallan ensimmäisten viiden vuoden aikana koettiin pankkien korkoaseen käyttö, kun korot nousivat hetkittäin jopa 16-18 prosenttiin!

Suomen valtionvelka on nyt reippaasti yli 100 miljardia euroa. Pankeille on valtio joutunut vuoden 1985 jälkeen joutunut maksamaan korkoja noin 80 miljardia euroa. Jos velkasysteemi olisi edelleen sama kuin ennen vuotta 1985, olisi valtionvelkamme siis nyt vain noin 25 miljardia euroa, koska SP:lle maksetut korot olisivat palautuneet valtion kassaan.

Islannissakin näitä asioita on jouduttu perusteellisesti pohtimaan. Siellä tilattiin KPMG-tilintarkastusyhtiöltä selvitys pankkijärjestelmän uudistamismahdollisuudesta. Sen mukaan yksityisten pankkien ei pitäisi luoda uutta rahaa, vaan tämä toiminta siirrettäisiin kansalliselle keskuspankille. KPMG viittasi 2016 antamassaan raportissa mm. Englannin keskuspankin julkaisemaan tietoon, jonka mukaan tällainen systeemi voisi johtaa pysyvästi suurempaan bruttokansantuotteeseen, koska se laskisi reaalikorkoja, pienentäisi verotaakkaa ja leikkaisi rahansiirtokuluja.

Patrizio Lainá kuitenkin toteaa, että tällaisen järjestelmän toteuttaminen näyttää lähitulevaisuudessa epätodennäköiseltä, vaikka useimpien kyselytutkimusten mukaan enemmistä ihmisistä kannattaakin ajatusta. Suomen Pankin ei siis tarvinne uudelleen perustaa paikalliskonttoreita eri puolille maata. Enkä saanut väitöskirjan lyhyestä referaatista selkoa siitä, sallisiko edes EKP tällaista rahatalouden osittaista sosialisointia.


kari.naskinen@gmail.com

 

torstai 11. lokakuuta 2018

Viina, laulu ja naiset…

Eilen tapasin keilahallissa vanhan urheiluseuramiehen, joka oli 1950-60-luvuilla vastannut seuransa huvitoiminnasta eli mm. tanssien järjestämisestä. Kerran hän oli taas soittanut ”Tappi” Suomisen ohjelmatoimistoon etsiessään esiintyjää lavalle. Suominen sanoi, että Olavi Virta on kysyttyyn lauantai-iltaan vapaana, joten asiasta sovittiin. Sitten Suominen vielä muistutti urheiluseuramiestä, että kun Virta tulee paikalle, hänelle on heti annettava pullo Jaloviinaa. Näin myös tapahtui.

Keilahallissa asia tuli puheeksi, kun kerroin meneväni illalla katsomaan uutta elokuvaa Olavi Virrasta. Tuota viina-asiaa elokuvassakin korostetaan, ja tässä omassa otsikossani on yhden kirjaimen muutoksella laulun nimi Sam Sihvon Jääkärin morsiamesta (1921) – Olavi Virta ei kuitenkaan juonut viininlitkuja, vaan viinaa sen olla piti.

Elokuvan ovat elokuvataidekriitikot jo mananneet alimpaan kategoriaan. He ovat tietyllä tavalla oikeassa, mutta myös väärässä. Ohjaaja Timo Koivusalo on korkeakulttuuripiireissä pantu samaan kastiin Spede Pasasen ja Kummeleiden kanssa, eikä siinä auta edes se, että Koivusalon Täällä Pohjantähden alla -elokuvat (2009, 2010) ovat parempia kuin Edvin Laineen versiot vuosilta 1968 ja 1970. Olen samaa mieltä elokuva- ja tv-elokuvatutkimuksen dosentin Jari Sedergrenin kanssa, joka ennen Virta-elokuvan tuloa kirjoitti: ”Koivusalo tekee mainettaan parempia elokuvia. Kun julmimmat, hampaansa teroittaneet kriitikot tuomitsevat, sanon itse mieluummin, että ihan hyvä. Tällöin olen vilkaissut elokuvan budjettiakin. Ei mopolla pääse mahdottomiin.” (Demokraatti 16.8.2018)

Koivusalo on tätä ennen tehnyt vastaavanlaiset näköiselokuvat Irwin Goodmanista, Reino Helismaasta, Tapio Rautavaarasta ja Jean Sibeliuksesta. Ne eivät ole lehtien kulttuurisivuilla saaneet suurta huomiota, mutta katsojamäärät ovat olleet hyviä. Nytkin Olavi Virta -elokuvan näki heti ensi-iltaviikonvaihteessa 34 000 katsojaa, kun taas kaksi viikkoa jo pyörinyt kotimainen taide-elokuva Tyhjiö on tähän mennessä saanut vain 7000 katsojaa.

Elokuva Olavi Virrasta on pirstaleinen. Jos se pantaisiin kansainväliseen levitykseen, eivät Olavi Virtaa tuntemattomat katsojat tajuaisi ollenkaan jutun juonta. Meille suomalaisille tarina on niin tuttu, että se toimii myös tällaisena. Laulajan uraa käydään läpi nopeasti kelaten ja kuunnellaan välillä tämän kaikkien aikojen ylivoimaisesti parhaan iskelmälaulajamme esityksiä. Näin tämä toimii, mutta syvyyttä jää puuttumaan, sillä monet kohtaukset ovat kovin irrallisia ilman selviä syitä ja seurauksia.

Elokuvan keskeinen viesti on Olavi Virran turmion tie ryyppäämisen takia. Perhe-elämä menee risaiseksi myös Virran naisseikkailujen takia. Parasta ovat kuitenkin laulut, jotka tulevat elokuvateatterin hyvällä äänentoistolla aivan toisella tavalla kuin kotona tai autossa levysoittimen kaiuttimista. Mitä hienompi laulu, sitä surullisempi olo katsomossa, koska tiedossa tietenkin on koko ajan Olavi Virran surkea kohtalo.

Elokuva on myös henkilökavalkadi suomalaisen iskelmämusiikin historian hienoimmasta vaiheesta, eri tilanteissa ovat kuvissa mukana mm. Ossi Elstelä, Toivo Kärki, Bruno Laakko, Niilo Saarikko, Jaakko Salo, Toivo Särkkä, Matti Viljanen, Kipparikvartetti Auvo Nuotio, Teijo Joutsela, Kauko Käyhkö (neljäs oli Virta) ja Repe Helismaa, joka Martti Suosalon jälleen esittämänä tuo elokuvaan myös huumoria.

Olavi Virtaa esittää komea Lauri Tilkanen (kuvassa), joka on tällä vuosikymmenellä noussut suomalaisten filmitähtien kärkipäähän. Rooli ei anna paljon liikkumavaraa, koska teemana on vain alkoholismi, mutta kuitenkin niin, että varsinaista rappiota ei esitetä. Laulukohtaukset sujuvat hyvin playbackina. Viimeisten vuosien Olavi Virta on mukana lyhyesti, roolissa Raimo Grönberg.

…JA AUTOT

Koivusalo on aina hallinnut hyvin lavastuksen ja katunäkymien epookin. Kuvaaja on ollut kokenut Pertti Mutanen, joka teki erinomaista jälkeä myös Pohjantähdissä. Tähän kokonaisuuteen kuuluvat elokuvan autot. Koska Olavi Virran intohimoihin kuuluivat myös autot, ne ovat tarkoin harkittuina mukana elokuvassa.
Kaikkiaan hänellä oli viisi autoa: Ford Customline 4 Sedan (vm. -52), Ford Fairlane (-56), Ford Fairlane Victoria (-56), Chevrolet Bel-Air Sedan 4D Sedan (-58) ja Chevrolet Bel-Air Hardtop (-58). Menestyksen piti näkyä myös Virran autoissa ja siksi niiden piti olla amerikkalaisia.

Elokuvaan on saatu kaksi autoa, mutta ainakaan rekisteritunnusten perusteella ne eivät ole aitoja Olavi Virran autoja.

Jo 1951 Olavi Virta orkesterinsa kanssa teki peräti Euroopan-kiertueen hanurinsoittaja Toivo Wahlstenin englantilaisella farmaripakettiautolla Fordsonilla. Kävivät Madridissa asti, mutta tuosta reissusta ei elokuvassa ole mainintaa.

Olavi Virta kuoli 57-vuotiaana. Juha ”Watt” Vainio kuoli jo 52-vuotiaana, ja siinä yksi mahdollinen elokuvanaihe Koivusalolle. Onhan näitä värikkäitä tapauksia suomalaisen viihteen historiassa paljonkin, joten materiaalia Koivusalolle kyllä riittää, siellä on Henry Theeliä, Unto Monosta, Laila Kinnusta, Veikko Lavia
ym.

kari.naskinen@gmail.com

keskiviikko 10. lokakuuta 2018

Kurosawa iski juorulehtiin

Ennen nykyisenkaltaisia intimiteettilakeja oli sensaatiolehdillä yllättävän vapaat kädet tehdä juorujuttuja. Akira Kurosawa puuttui asiaan elokuvallaan Skandaali (1950), jossa hän arvosteli sitä, että lisääntynyt lehdistönvapaus oli antanut ns. tabloidlehdille mahdollisuuden tehdä bisnestä yksityisten ihmisten asioiden sensaatiomaisella levittelyllä. Elokuva ei kuulu Kurosawan tuotannon parhaimmistoon alkuunkaan, mutta kuvaa havainnollisesti sellaista tapahtumasarjaa, jollaisen osapuolena hän itsekin ainakin kerran oli.

Elokuvassa taiteilija Aoye on tekemässä maalausta Tokion länsipuolella olevasta Kumotorin vuoresta. Hänen työskentelyään on seuraamassa kolme lähitienoon miestä, ja sitten paikalle tulee matkalaukkua kantaen tunnettu laulajatar Saijo. Kun Aoye ja Saijo ovat menossa yöksi samaan hotelliin muutamien kilometrien päähän, tarjoaa Aoye kyydin moottoripyörällään Saijolle, kunhan on saanut maalauksen valmiiksi. Näin tehdään, mutta hotellin ulkopuolella väijyvä paparazzi saa myöhemmin valokuvan taiteilijoista. Siitä alkaa sensaatiojutun kehittely.

Akira Kurosawalla oli joskus ollut löysähkö suhde nuorempaan näyttelijättäreen Hideko Takamineen ja tästä oli jokin lehti revitellyt juorujutun. Kokemuksista on varmaankin siirtynyt jotakin tähän elokuvaan. Myös Kurosawa opiskeli aikoinaan maalausta ja elokuvassa taidemaalaria esittää nimenomaan Kurosawan luottonäyttelijä Toshiro Mifune.

Tällainen epäjournalismi oli varsinkin sotien jälkeen tuttu ilmiö Suomessakin, jossa 1950-luvulla ilmestyi useita sensaatiolehtiä. Tunnetuimpia skandaaleita oli Totuuden torvi -lehden paljastus apulaiskaupunginjohtaja Erik von Frenckellin ja 40 vuotta nuoremman seurapiirisutturan Tabe Slioorin rakkausseikkailusta. Urho Kekkosesta puolestaan mustattiin ennen presidentinvaaleja esimerkiksi kertomalla hänen käynnistään ilotalossa. Urpo Lahtisen Hymy-lehti alkoi ilmestyä 1959.

Kurosawan elokuvassa kritisoidaan keltaisen lehdistön täydellistä huuhaajournalismia. Hotellissa paparazzi saa taiteilijoista yhden kuva, mutta minkäänlaista muuta kontaktia kuvaaja ei taitelijoihin ota. Koska kuva tarvitsee oheensa myös tekstiä, tehdään Amour-lehden toimituksessa tarina taiteilijoiden romanttisesta suhteesta ja salaisesta tapaamisesta.

Sensaatiohan siitä saadaan ja lehden painosmäärää pitää lisätä. Aoye kuitenkin vie asian oikeuteen, mutta valitsee asianajajaksi täyden tumpelon Hirutan. Tämä henkilöhahmo siirtää elokuvan painopistettä komedian puolelle. Lisäksi mukaan tulee Hirutan epärehellisyys, ja nämä Hirutaan liittyvät asiat nousevat jopa liikaa varsinaisen teeman ohi.

Skandaali on tietenkin ajankohtainen elokuva edelleen, vaikka yksityisyydensuoja on nyt aivan toista luokkaa kuin yli puoli vuosisataa sitten. Kurosawan tuotannossa Skandaali jäi sen verran vaatimattomaksi jutuksi, että Suomeenkaan sitä ei teatterilevitykseen tuotu edes sen jälkeen, kun hänen hienot samuraielokuvansa olivat Kurosawasta tehneet kovan nimen.

Japanin 50-luvun modernin elokuvan nousuun Skandaalikin silti liittyy. Se oli sitä aikaa, kun meilläkin Japani alettiin tuntea elokuvamaana. Kurosawan imussa tuli nähtäville myös Masaki Kobayashin, Kenji Mizoguchin ja Jasujiro Ozun hienoja elokuvia. Luku sinänsä oli Toshiro Mifune, josta Kurosawa teki Japanin suurimman näyttelijän: Rashomon (1950), Idiootti (1951), Seitsemän samuraita (1954), Kätketty linnake (1958) jne. Tälle kaikelle myös Skandaali antaa taustaa.

kari.naskinen@gmail.com

tiistai 9. lokakuuta 2018

Tapio Rautavaaran viimeinen keikka: harjannostajaispöytää yli kilometri

Kuva on Kostamuksesta, jossa on Kekkosen ja Kosyginin patsas. Se paljastettiin 2013 ja tietenkin sen takia, että Urho Kekkonen ja Aleksei Kosygin saivat aikaan Kostamuksen ison vuoriteollisuuskombinaatin rakentamisen 1977-85. Nykyisin sen omistaa isoon Severstal-konserniin kuuluva OAK Karelski okatysh, joka työllistää Kostamuksessa 6500 ihmistä.

Tämän jutun aihe liittyy tuon ison hankkeen niihin vaiheisiin, kun Kostamuksessa juhlittiin hienoja saavutuksia. Asia tuli nyt esille Työväen muistitietotoimikunnan muistelmakeruun tuloksista juuri julkaistussa kirjassa Osuusliikkeen matkassa (Työväen arkisto, 2018). Kainuun osuusliikkeen toimitusjohtaja Jorma Tuukkanen muistelee Kostamuksen ensimmäisen vaiheen peruskiven muurausjuhlia 1978 ja harjannostajaisia seuraavana vuonna. Tuukkanen oli mukana, sillä hänen Kainuun osuusliike hoiti Kostamuksen isoilla työmailla muonituksen.

Isot olivat aina juhlatkin. Esimerkiksi Kostamuksen ensimmäisen vaiheen harjannostajaisiin 13.9.1979 osallistui 3500 ihmistä. Ne pidettiin teollisuusalueelle rakennetussa elintarvikkeiden keskusvarastossa, jonne oli pitänyt tehdä hernekeittopöytiä yli kilometri. Nämä olivat ne työntekijöiden kemut, joihin ei kaikkein isoimpia herroja ollut kutsuttu.

Tuli kuitenkin Tapio Rautavaara. Finn-Stroi Oy:n johtajat olisivat halunneet tilaisuuden tärkeyttä korostamaan jonkun oopperalaulajan, mutta työntekijät saivat tahtonsa läpi ja Tapsa tuli. Kun reissumies nosti lierihattuaan ja sanoi, että ”terveisiä maantieltä”, niin aplodit olivat arvatenkin valtavat. Se jäikin Rautavaaran viimeiseksi esiintymiseksi, sillä hän kuoli vajaat kaksi viikkoa myöhemmin 25.9.1979.

Tarjottavaa piti olla paljon, 2000 kiloa hernerokkaa, 250 ruisvuokaleipää, paria pulloa olutta mieheen, 650 litraa kahvia ja 3600 kahvileipää. Tarjoilijoita oli 90.

Vuotta aiemmin 14.9.1978 oli muurattu peruskivi. Päämuurareina toimivat Kekkonen ja Kosygin. Sitten mentiin juhlalounaalle Kostamus-kievariin, jonne tuli 250 kutsuvierasta. Lounaan isäntänä toimi pääministeri Kosygin, joka oli etukäteen tuottanut tarjoiltaviksi helmikaviaaria, lohta ja piparjuurikinkkua. Paljon muitakin herkkuja oli, ainakin muikkukalakeittoa, lampaansatulaa ja asianmukaisia jälkiruokia ja -juomia.

Päävieraiden pöytään ei tavallisilla tarjoilijoilla ollut asiaa, vaan sen homman hoitivat hienoihin asuihin pukeutuneet miestarjoilijat, jotka ennen tarjoilua maistattivat ruuat Kosyginilla. Taisivat olla turvamiehiä.

Tilaisuudessa puhuivat Kosygin, Kekkonen ja Finn-Stroin hallituksen puheenjohtaja Kauko Rastas. Pari päivää myöhemmin sai Jorma Tuukkanen vuolaan kiitoskirjeen kauppa- ja teollisuusministeri Eero Rantalalta, joka kirjeen lopuksi totesi: ”Näin tekee osuuskauppaväki…”

Nämä Kostamus-jutut ovat pieni osa 270-sivuista kirjaa, joka käy muistelmien kautta läpi edistysmielisen osuustoimintaliikkeen historiaa vuodesta 1917 alkaen. Jo aikaisemmin on kahteen otteeseen kerätty ja julkaistu tällaista muistitietoutta, ja nyt julkaistussa kirjassa pääpaino on vuosissa 1960 - 2000. Muistelijoita on 45.


kari.naskinen@gmail.com