Alkoholinmyynnin sääntelyssä vieläkin löysättävää

Nykyisin saa ravintoloissa myydä viinaa umpijuovuksissa oleville asiakkaille aamuneljään asti ja ravintola-annokset on vapautettu kaikista senttilitrarajoituksista. Sen sijaan ruokakaupoista ei saa ostaa keskiolutpulloa ennen yhdeksää. Ei mitään järkeä, eikä myöskään logiikkaa.

Tällä aamumyynnin rajoittamisella pyritään kai siihen, että aamuvapinaansa ei voisi heti herättyään ostaa keppanaa. Tällainen hieno sosiaalipoliittinen ratkaisu. Eli kärsiköön edes yhdeksään asti.

Meillä on kerrostalossa lauantaisauna iltaviideltä. Nautin silloin aina yhden keskioluen. Eilen tämä ei kuitenkaan onnistunut, sillä olin päivän kauppareissulla heti aamulla varttia vaille yhdeksän, enkä siis saanut ostetuksi sitä yhtä pulloa. Koska en viitsinyt päivän aikana toista kauppareissua tehdä, ostin korvikkeeksi pullon kivennäisvettä.

Aivan älytöntä. Alkoholismia ei tällä aikarajoituksella vähennetä. Jos haluttaisiin, keinot olisivat kyllä aivan toisenlaisia. Vai ovatko kaikkein huonoimpia ihmisiä ne, jotka joskus aamukrapulaansa tarvitsevat pullon keppanaa tai lonkeroa, ja heitä pitää rangaista? Herrat saavat kyllä iskiaksesta parantuakseen ilman reseptiä ja ilmaiseksi vaikka mitä lääkejuomia ja miten paljon haluavat, mutta tavallisia meikäläisiä nöyryytetään.

kari.naskinen@gmail.com

Lahden matkakeskuksen ja toriparkin vetovoima tunnetaan jo Afrikassakin

Internetissä oli Yleisradion uutissivuilla 11.7. juttu siitä, miten Lahti on kehittynyt selvästi paremmin kuin Hämeenlinna. Tästä johtuen Lahden asukasmääräkin on noussut. Viime vuoden lopussa Lahden väkimäärä oli 119 613, missä oli kasvua edellisvuodesta 173. Hämeenlinnassa asiat eivät ole yhtä hyvin. Asukasluku pienenee jatkuvasti.

Ylen jutussa Lahden erinomaisuuteen on löydetty hyviä perusteita, esimerkiksi: ”Dynaaminen Lahti on rakentanut ja suunnittelee lisää. Kaupunkiin on saatu toriparkki ja matkakeskus.”

Näiden suurinvestointien hyöty näkyy nyt asukasmäärän ja sitä kautta verotulojen kasvuna. Tilastokeskuksen mukaan Lahden asukasmäärä on viime vuosina kasvanut yksinomaan maahanmuuttajien ansiosta. Hämeenlinnalla ei tätä etua ole, koska sillä ei ole samanlaisia vetovoimatekijöitä kuin Lahdella.

Lahden matkakeskus ja toriparkki vetää tulijoita puoleensa Afrikkaa ja Lähi-itää myöten. Hämeenlinnaa sen sijaan kavahdetaan Sunny Car Center -autokauppasotkun takia.

Ylen uutisjutussa mainitaan, että Lahti tunnetaan Suomen huumepääkaupunkina ja väkivaltaisena Suomen Chicagona. Imagotutkimuksissa Lahti häviääkin Hämeenlinnalle, mutta tämä tilanne on nyt muuttumassa toriparkin ja matkakeskuksen ansiosta.  

kari.naskinen@gmail.com

 

Tarpeetonta remonttia ja häiriötä

Lahden kaupunkia tehdään muodottomaksi jatkuvalla tuhoamisella, kaivamisella ja turhan infrastruktuurin rakentamisella, kirjoittaa perilahtelainen Tarmo Virtanen blogissaan 8.9. Seurauksina tästä ovat loputon konemelu, pöly ja keskeneräisyys. Kuvaavaa on uutinen tämän päivän Etelä-Suomen Sanomissa: uuden ohitustien rakentamisen takia kallioita räjäytellään ainakin vuosi tästä eteenpäin. Näin siksi, että eteläinen ohitustie päätettiin vetää huonoon kallioiseen kohtaan, vaikka parempi ja asutusta vähemmän häiritsevä Renkomäen linjaus olisi ollut etelämpänä.

Lahden keskustaa on viime vuosina kaivettu ja myllätty koko ajan. Nyt on alettu rakentaa uutta Ranta-Kartanon aluetta vanhan linja-autoaseman viereen, mutta se ei riitä, vaan samaan aikaan on ruvettu panemaan Paasikivenaukiota uusiksi. Tämäkin on täysin tarpeetonta. Paasikivenaukio toimi liikenteellisesti hyvin, joten ei sitä olisi tarvinnut panna uusiksi joistakin esteettisistä, kaupunkikuvallisista syistä. Pelkkää riesaa.

Tätä tämä nyt on ollut monta vuotta. Toriparkki piti väenväkisin saada, samoin matkakeskus, joka epäonnistui täydellisesti. Aleksanterinkatu muutettiin niin, että kaupungin ydinkeskustan liike-elämä voi aikaisempaa huonommin, samoin Rautatienkatu. Kolme vuotta kaupungin keskusta oli pelkkänä työmaana. Seuraava tuhoamissuunnitelma koskee Vesijärvenkatua. Tarmo Virtanen sanookin synnyinkaupunkinsa kasvojen muuttuneen muodottomiksi, pöhöttyneen rumiksi, tunnistamattomiksi.

"Lahden kaupunki tarvitsisi kaupunginarkkitehdin, jolla olisi näkemystä, kykyä ja niiden tuomaa arvovaltaa ymmärtää kaupungin ainutlaatuinen imago, sen kauniskasvoinen ydin ja sen lämmin sielu", kirjoittaa Virtanen.

Aikoinaan kaupungin liikesuunnittelupäällikkö Eino Koroke Kallinen sai aikaan sen, että pitkin katuja rakennettiin uusia korokkeita ja sijoitettiin betoniporsaita. Silloin perusteena oli liikenneturvallisuus. Osasta korokkeita oli enemmän haittaa kuin hyötyä. Nykyinen kaupunki- ja liikennesuunnittelu lähtee sellaisista perusteista, että pitää olla viihtyisää ja että kaupungilla on vetovoimaa.

Viihtyisyyttä on kuulemma saatu, mutta yrittäjät ovat todenneet, että vetovoima kuitenkin on heikentynyt, kun taas lainaan lehtijuttua, jossa oli haastateltu keskustan yrittäjiä. (ESS 8.7.)

Sitten aivan toisenlainen asia. Tämän päivän ESS kertoo Lahden ammattikorkeakoulun siirtymistä vuokralaiseksi Iskun tehtaaseen. Kun jatkan vielä Virtasen siivellä, niin samaa mieltä olen: ”Entisestä kaupunkiamme työllistäneestä Iskusta on muotoutumassa todellinen rahankiskurivuokraisäntä kaupungillemme. Kohta se syö viimeisetkin verorahamme huippuvuokrillaan vanhasta tehdaskiinteistöstään, jonka se on valtiorahoin sisustusrakentanut ammattikorkeakouluksi. Eikä se riitä. Sama perheyhtiö on tuhoamassa muutakin aitoa lahtelaisidylliä, mm. rauhaisaa lapsirikasta omakotialuetta rakennusbisneksin, muuttaakseen kymmenine pienasuntoineen, poikkeusluvin korotettuine kerrostalokorkeuksineen omakotialueen rauhattomaksi ja alueen lapsille vaaralliseksi.”

Ennen tätä ratkaisua tehtiin vertailulaskelma siitä, kumpi olisi parempi ratkaisu, vuokralaiseksi Iskulle vai omien tilojen rakentaminen. Siinä otettiin huomioon kaikki mahdollinen ja kun asteikko oli 0 - 10, niin Iskun kokonaisarvosana oli jotakin 8,02 ja omien tilojen rakentamisen 8,03. Myös kustannukset menivät tasoihin.

kari.naskinen@gmail.com

Ensimmäinen suomalainen väritelevisio oli nimeltään Upo

Yleisradio aloitti television värikoelähetykset 50 vuotta sitten. Mukana alan kehityksessä oli heti myös Salora Oy, joka oli aloittanut perehtymisen väritelevisiotekniikkaan jo pari vuotta aiemmin. Ensimmäiset prototyypit valmistuivat Salossa alkuvuodesta 1968 ja niiden julkinen ensiesittely tapahtui syksyllä Helsingin kansainvälisillä messuilla. Kodeissa väritelevisioaika alkoi uudenvuodenpäivänä 1969, kun Urho Kekkonen puhui.

Erikoinen tieto suomalaisesta tv-historiasta löytyy Tekniikan waiheita -lehden numerosta 4/2014, jossa julkaistu katsaus Saloran vaiheisiin perustuu ensimmäisen väritelevisioprojektin vetäjän, sittemmin televisiopuolen tuotekehitysjohtajaksi nimitetyn insinööri Åke Nyholmin haastatteluun. Katsauksesta paljastuu, että ensimmäinen suomalainen väritelevisio oli nimeltään Upo VT 01. Tämä johtui siitä, että Upo Oy:llä oli ollut jokin asiakaskilpailu, jonka pääpalkinnoksi oli luvattu väritelevisio. Saloralta Upo sellaisen sai, mutta koska Saloralla ei vielä ollut nimeä valmistamalleen vastaanottimelle, pantiin sen nimeksi Upo VT 01 (VT = väritelevisio). Sen jälkeen muiden nimeksi tehtaalla tuli Salora VT 01, mutta nimi muuttui television tullessa myyntiin komeammaksi Salora Finlandia Coloriksi.

Nyholm oli tullut Saloralle 1965 ja seuraavana vuonna hän sai väritelevisiotehtävän Saloran tuotekehitysjohtajalta Martti Juvalta. Melkein nollasta piti touhu aloittaa. Nyholmilla ei ollut aikaisempaa tietoa väritelevisiosta, eikä hän ollut nähnyt kuin opiskeluaikoinaan yhden värimonitorin Oy Aga Ab:lla muutama vuosi aikaisemmin. Hän aloitti uuden projektin tutustumalla Philipsin väritelevision applikaatioraporttiin, jonka pohjalta sitten ryhdyttiin kokoamaan väritelevision prototyyppiä. Philipsiltä saatiin Saloon myös väritelevision tekemiseen tarvittavat komponentit.

Ensimmäisessä protossa oli 26 tuuman kuvaputki. Sillä pystyttiin tehtaalla jo talvella 1968 katsomaan Eurovision lähetyksiä olympiakisoista, jotka pidettiin Grenoblessa, kun Lahti ei ollut kisoja saanut. Lopullisessa myyntimallissa kuvaputki oli 22 tuumaa. Nürnbergin keksintömessuilla 1969 Saloran televisio sai kultamitalin.

Kekkosen puhetta oli ylevää katsoa suomalaisen huipputuotteen välityksellä, vaikka erillisiä väritelevisiolupia ei vielä paljon ollut, vuoden 1969 lopussakin vasta vähän yli tuhat. Se oli sitä aikaa, kun olivat erilliset radio- ja televisioluvat, ja kun hankki väritelkkarin, piti postista käydä ostamassa lisäksi väritelevisiolupa.

Televisiossa kuuluttaja Riikka Sillanpää neuvoi katsojia: ”Pukuni pitäisi nyt näyttää värivastaanottimessa koboltinsiniseltä. Hatussani on violetti ja oranssi kukka”, ja jos näin oli, piti värilupa hankkia pikimmiten.

Vähitellen värilähetykset lisääntyivät ja vappupäivän iltana 1977 saatiin ensimmäiset väritelevisiouutisetkin. Niistä syntyi kuitenkin iso mekkala, kun ruudussa näkyi liian paljon punaista. Kari Toivosen raportti vapputapahtumista kesti 13 minuuttia ja kai se silloin porvareista tuntui hurjalta, että olohuoneen nurkassa punaliput liehuivat niin komeasti. Yleisradion hallintoneuvosto määräsikin ohjelmaneuvoston tutkimaan asiaa ja äänin 5-4 päätettiin todeta, että uutislähetys oli ollut huono. Seuraavana vappuna ei Tarmo Ropposen vastaavalle raportoinnille annettukaan aikaa kuin kolme minuuttia.

Eduskunnan suurimmat puolueet olivat tuolloin SDP ja SKDL, mutta koska eduskunnassa oli kuitenkin porvarienemmistö 106 - 94, sai uutislähetys tuomionsa. Muita tuttuja naamoja lähetyksessä olivat Esko Kitula, Kari Mänty ja Seppo Heikki Salonen. Väritelevisiolupia oli tuolloin jo 250 000.

kari.naskinen@gmail.com

Monet mieltävät sosiaalisen median välittämän tiedon kaikkein oikeimmaksi

Turussa kesällä 2017 tapahtuneiden terroristipuukotusten yhteydessä ihmisten tiedontarve oli suuri. Miten tietoa haettiin ja miten siihen suhtauduttiin, siitä on nyt valmistunut tutkimus, jonka tekivät Ari Haasio ja Elisa Kannisto Seinäjoen ammattikorkeakoulusta, Markku Mattila Siirtolaisinstituutista sekä Anu Ojaranta Åbo Akademista. Informaatiotutkimus-lehdessä 2/2018 julkaistussa tutkimuksessa todetaan se tuttu asia, että sosiaalisen median tapa viestiä on erilainen kuin journalistisen uutismedian tapa. Yleistä yhteiskunnallista keskustelua käydään erilailla lehdissä ja verkossa. Turun tapaus oli juuri sellainen, jossa some-polemiikki oli vilkasta ja kovaa.

Tutkimuksessa kävi selvästi ilmi, että somessa keskustelijat ruokkivat kommenteillaan ennakkokäsityksiä ja vahvistivat samanmielisten kantoja, jotka eivät kuitenkaan useinkaan perustuneet julkisuudessa vahvistettuihin faktoihin, vaan sosiaalisessa mediassa liikkuneisiin käsityksiin, luuloihin ja arvauksiin, joista muodostui ymmärrys tapahtuneesta. Tästä, eri kanavia ja lähteitä käyttäen muodostetusta, osin hyvin epävarmoihin tietoihin perustuvasta ymmärryksestä muodostui osalle keskustelijoista ”oikea totuus”. Se miellettiin tiedotusvälineiden julkisuudessa kertomaa oikeammaksi ja paikkaansa pitävämmäksi kuvaukseksi tapahtuneesta.

Yksi piirre havaituissa tiedontarpeissa oli se, että tiedontarvitsijat pyrkivät useissa tapauksissa vahvistamaan omia näkemyksiään. Tiedontarpeet kohdistuivat myös maailmankatsomuksellisiin kysymyksiin ja tiedotusvälineiden toimintaan kriisitilanteessa.

Kaksi murhaa ja kahdeksan sellaisen yritystä teki marokkolainen Abderrahman Bouananea. Murhaajaa koskevat tiedontarpeet olivat selvästi suuremmat kuin uhreja koskevat. Tutkijoiden mukaan tämä vahvistaa käsitystä siitä, että Suomessa käydään rasistissävytteistä, maahanmuuttovastaista keskustelua.

Tiedontarpeeen muotoutumiseen vaikutti merkittävästi tieto tekijän ulkomaalaisuudesta. Tämä aiheutti keskittymisen maahanmuuttopolitiikkaan, teon mahdolliseen terroristiseen luonteeseen ja poliitikkojen toimenpiteisiin tämänkaltaisten tilanteiden ennaltaehkäisemiseksi.

Tutkijat päätyivät siihen, että Sosiaalisen median lähteistä saatu informaatio oli some-keskusteluissa esiin tulleissa perusteluissa ja lähdeviittauksissa keskeisin tiedonlähde oli nimenomaan sosiaalinen media. Esimerkiksi Yleisradiota moitittiinkin voimakkaasti kehnosta tiedottamisesta ja jopa puolueellisuudesta. ”Oikeaa” viestintää syytettiin myös poliittisesti värittyneeksi ja salailuun pyrkiväksi.

Toisaalta tutkijat toteavat, että uutisointi ohjasi voimakkaasti keskustelua. Tämä osoittaa perinteisten tiedotusvälineiden vallan myös sosiaalisen median uusilla foorumeilla keskustelun ohjaajana ja tiedontarpeiden herättäjänä.

”Tutkimuksessa havaittiin myös tunteiden keskeinen merkitys tiedontarpeita laukaisevana tekijänä erityisesti väkivaltaiseen terroritekoon liittyvissä tilanteissa. Havainto käy yksiin tutkimuskirjallisuudessa jo ennen tehdyn havainnon kanssa siitä, että tunnepitoiset tekijät ovat yksi keskeinen tiedontarpeita virittävä tekijä”, kirjoittavat tutkijat.

Kun aikaa kului, tiedontarpeet muuttivat luonnettaan. Aluksi yksittäisiä tapahtumia ja niihin liittyvää uutisointia pidettiin tärkeimpänä, mutta yleisemmät yhteiskunnallisiin tekijöihin liittyvät tiedontarpeet tulivat sitä tärkeämmiksi mitä enemmän tapahtuneesta kului aikaa ja mitä enemmän siitä saatiin tietoa.

Tällaiset valtavaa huomiota herättävät katastrofaaliset tapaukset ovat varmaan juuri niitä, joiden yhteydessä nettiviestinnän nopeus vahvistaa kuvaa siitä, että perinteiset tiedotusvälineet ovat auttamattoman hitaita. Television ja radion uutiset tulevat ajallaan, sanomalehti seuraavana aamuyönä, mutta some rullaa taukoamatta. Tämä hitaus saa jotkut ajattelemaan niin, että oikeat tiedotusvälineet ovat jopa haluttomia kertomaan maailmasta sillä nopeudella, joka teknisesti olisi mahdollinen. Populismilla ja vanhalla kunnon herravihallakin on tässä tekemisensä.

Oikeilla tiedotusvälineillä tietenkin on omat nettijulkaisunsa, mutta nekään eivät riitä kiihkeimmille tiedontarvitsijoille.

Tämänkin tutkimuksen tekijät muistuttavat, että perinteisen journalismin ja sosiaalisen median toimintatavat ovat erilaiset: ”Faktantarkistus ja virallisiin lähteisiin tukeutuminen ovat yksi journalismin pääperiaatteista, kun taas sosiaalisessa mediassa ensisijaista on tilanneherkkyys ja nopeus – usein faktojen kustannuksella. Joukkotiedotusvälineiden sisällöstä vastaavat alan ammattilaiset, ja journalismin periaatteita sovelletaan myös sosiaalisen median niihin foorumeihin, joilla mediatalot toimivat. Ne eivät julkaise uutista myöskään sosiaalisessa mediassa varmistamatta sen todenperäisyyttä.”

Näiden asioiden kanssa tässä joka tapauksessa ollaan tekemisissä kiihtyvällä vauhdilla ja kasvavalla volyymilla.

kari.naskinen@gmail.com

Sähköautolla on tulevaisuutensa

Viime vuonna maailmassa myydyistä henkilöautoista 1,3 prosenttia oli sähköautoja, Suomessa 0,3 prosenttia. Suomessa kaasuautojakin myydään enemmän. Tänään kävin ajelemassa Jaguarin uudella sähköautolla, jonka englantilainen Auto Express -lehti tällä viikolla valitsi Vuoden autoksi. Jos sähköautojen kehitys jatkuu samaan suuntaan kuin Jaguar I-Pace nyt antaa ymmärtää, joutuu tällainen vanha polttomoottorimieskin myöntämään, että sähköautolla on tulevaisuutensa. Ajamisessa ei eroa automaattivaihteiseen autoon juurikaan ole, mutta sitten on se lataushomma, jonka kanssa on vielä paljon tehtävää.

Jaguarin maahantuoja Inchape Motors Finland Oy on tuonut Suomeen muutaman prototyypin tästä uutuusautosta. Yksi niistä oli ajettavana Sports Car Centerin sivutoimipisteessä Hollolassa, joten sinne vaan.

Hyvän ajoasennon löysi helposti, sillä istuimen säätömahdollisuuteen joka suuntaan ovat laajat. Sitten vain jalka jarrulle ja painallus Start-nappulasta. Mitään ääntä ei kuulunut, mutta ratin takana mittaristosta näkyi, että auto on käynnissä. Vaihdekeppi on kuin automaattivaihteisessa autossa, mutta vaihtoehtoja on vain kolme: D, N, R. Ensimmäinen erikoinen havainto: kun pihasta lähtiessäni ja ennen kadulle ajamista nostin jalan kaasupolkimelta, niin moottorijarrutus oli niin voimakas, että auto melkein seisahtui. Tämä on se vaihe, kun sähkömoottorit latautuvat jarrutusenergialla. Vauhti siis hidastuu poikkeuksellisen voimakkaasti aina kun jalan nostaa kaasulta.

Seuraava erikoishavainto: kun lähdin liikennevaloista tahallisen rivakasti, auto hyökkäsi liikkeelle niin, että keula nousi – ei sentään ”keulinut”. Selitys tälle: kiihtyvyys nollasta sataan on 4,8 sekuntia. Huippunopeudeksi valmistaja ilmoittaa 124 mailia tunnissa eli 200 km/t.

Vieläkään ei mitään ääntä tietenkään kuulunut, mutta sekin ”ongelma” oli mahdollista saada pois kytkemällä päälle sellainen lapsellinen toiminto, joka antaa kaiuttimista kiihdytys- ja ajoääniä.

Ajotuntuma on ”tiukempi” kuin keskivertoautoissa. Ohjaus on tarkka ja jousitus vaikuttaa jämäkältä. Lieneekö säätöihin otettu kokemuksia Formula E -luokasta, jossa Panasonic Jaguar Racing on kilpaillut vuodesta 2016 alkaen? Tämän kauden sarjassa Mitch Evans ja Nelson Piquet Jr. ovat sijoittuneet joukkueena viidenneksi. Kärjessä ovat Renaultin moottoreita käyttävä kiinalainen Techeetah-talli ja toisena Audi.

Jaguar I-Pacen sähkömoottorit ovat etu- ja taka-akseleiden yhteydessä. Tehoa on yhteensä 400 hv. Akku on levitetty litteäksi kokonaisuudeksi lattian alle. Niin painava systeemi se on, että 4.7 metriä pitkä auto painaa 2200 kg. Nelivetoinen Jaguar I-Pace sijoittuu katumaastureiden SUV-luokkaan (Sports Utility Vehicle). Hinta perusvarustuksella 85 000 euroa.

Yhdellä täyslatauksella auton kulkumatkaksi ilmoitetaan 480 km. Jos matka kuitenkin on pitempi, tullaan niihin sähköautoilun kriittisimpiin kohtiin. Tunnin pikalatauksella 50 kW:n DC-laturilla saa kyllä lisää ajomatkaa 270 km, mutta silti… Kehitys kuitenkin etenee kovaa vauhtia, mistä yhtenä todisteena on, että ensi vuonna ei Formula E -kilpailuissa ajajien tarvitse kisan puolivälissä vaihtaa uuteen, ladattuna varikolla odottavaan autoon, kuten vielä nyt. Joka tapauksessa Jaguar I-Pacella, Nissan Leafilla ja Teslalla on vielä isoja kynnyksiä edessään. Niiden ylittämistä kuitenkin helpottavat teknologian kehittymisen ohella ilmastonmuutoksen torjumiseksi tehtävät pakotteet.

Asiantuntijaoppaana istui tutustumisajossani vieressä ralliautoilun naisten maailmanmestari Minna Sillankorva (1991, ajokkina Lancia Delta Integrale)

kari.naskinen@gmail.com

Sosialistien vaikea yhtälö: Lenin, Neuvostoliitto, nykyinen Venäjä

Elokuun lopulla puhutaan taas paljon Neuvostoliitosta ja kommunismista, kun tulee kuluneeksi puoli vuosisataa Tshekkoslovakian tapahtumista 1968. Vanhat kommunistitkin paheksuvat Neuvostoliiton silloin toteuttamaa Tshekkoslovakian miehitystä, mutta kokonaisuudessaan äärivasemmiston menneisyydenhallintaprosessi on vielä pahasti kesken.

Asetelma on hankala, kun Neuvostoliittoa ei enää ole, mutta on kuitenkin Venäjä, jonka väestöstä valtaosa on entisiä neuvostoliittolaisia. Nykyisellä Venäjällä on kuitenkin niin kapitalistinen olomuoto, että miten entisiä neukkusympatioita voi siihen siirtää. Monet kuitenkin pystyvät, kun parempaakaan vaihtoehtoa eivät keksi. He myös toivovat Venäjän pärjäävän hyvin jalkapallon MM-kisoissa.

Lisäsekaannusta aiheuttaa oikeistopopulismi, joka vetää puoleensa myös vasemmistolaisia. Syy esimerkiksi Saksassa tähän on se, että siellä AfD on ainoa puolue, joka tosissaan esiintyy nykyisen finanssikapitalismin vastustajana.

Tämä kaikki monimutkaisuus on ymmärrettävää sitä taustaa vasten, että Neuvostoliiton loppuminen oli monelle elämän suurin katastrofi. Kommunistisen vallankumouksen levittäminen oli jo tunnustettu mahdottomaksi, mutta oma idealismi oli joka tapauksessa hitsattu niin kiinni Neuvostoliittoon, että sen huonoistakin puolista huolimatta Neuvostoliitto oli kaiken a ja o.

Eurooppalaista vasemmistoa paljon tutkinut fil.tri Hannu Eerikäinen on tarttunut tähän problematiikkaan: ”Vasemmiston keskuudessa olisi vihdoin uskallettava kritisoida Leninin ja bolsevikkien toimintaa lokakuun vallankumouksen yhteydessä. Lenin on historiallistettava, mikä ei tarkoita sitä, että vaietaan Leninin proletariaatin diktatuurin doktriinista ja sen seurauksista eli toisinajattelijoiden nitistämisestä, terrorista, puhdistuksista, vainoista ja myös vainoharhoista, jotka lopulta johtivat Stalinin ja stalinismin nousuun.”

Eerikäinen kirjoittaa asiasta vasemmistotutkijoiden sähköpostifoorumissa. Hän korostaa sitä, että jos vasemmisto ei selvitä välejään neuvostojärjestelmään, sillä ei ole enää mitään mahdollisuuksia kehittyä todelliseksi joukkoliikkeeksi, erilaisia kapitalismin vastaisia voimia yhdistäväksi demokraattiseksi rintamaksi.

”On myös selvitettävä, onko kommunistisella puolueella enää tarvetta ja merkitystä, ja jos, niin millaisesta kommunistisesta puolueesta olisi silloin kysymys, sillä kommunismi ja demokratia eivät tähän mennessä ole oikein sopineet yhteen”, kirjoittaa Eerikäinen.

AY-POLITIIKAN
SUUNTA MUUTETTAVA

Mielenkiintoinen kysymys Eerikäisen kirjoituksessa koskee sitä, miten äärivasemmistossa suhtaudutaan ay-liikkeeseen. Hänen mielestään nykyisen ay-politiikan suunta pitäisi muuttaa ekologisesti ja kokonaisyhteiskunnallisesti kestävälle pohjalle:

”Tämä on poliittisesti erittäin vaativa ja monitahoinen tehtävä, joka silti on koko vasemmistopolitiikan keskeinen kysymys. Toisin sanoen miten saada mukaan vielä nykyisissäkin oloissa järjestäytynyt työväki, joka vuosikymmenien taistelulla on saavuttanut tietyt palkka-, työsuhde-, loma- ja eläke-edut, eikä halua missään tapauksessa luopua niistä ja on valmis vielä työtaisteluin pitämään yllä asemaansa ja elintasoaan? Miten tehdä palkka- ja työsuhdetaistelusta osa ekologista taistelua, kun työedut ja ekologiset edut ovat nykyoloissa pitkälle vastakkaisia ja merkitsevät siten työntekijöille eduista luopumista, jos kestävän kehityksen edellytykseksi asetetaan kulutuksen ja kasvun vähentäminen?”

Vaikeita asioita, kuten Eerikäinen toteaa. Miten näissä oloissa on mahdollista voittaa takaisin se "poliittisen toiminnan ulottuvuus, jonka vasemmisto kadotti reaalisosialismin romahduksen seurauksena"? Vladimir Putin ei tietenkään tarjoa tähän ratkaisua, eikä myöskään Li Andersson kovin monen kasvuprosentin edestä.

kari.naskinen@gmail.com