lauantai 27. toukokuuta 2017

Tiesiköhän Lönnrot, että Aino oli downsiftaaja?

Viime lauantaina väitteli Tiina Piilola Jyväskylän yliopistossa tohtoriksi: Elias Lönnrotin jalanjäljissä kohti Kalevalan naisten tarinoita". Yksi keskeisistä naisista on Aino, josta Tiina Piilola sanoi, että Aino oli oman aikansa downshiftaaja. Tiesiköhän edes Lönnrot, mistä oli kysymys, kun hänellä ei ollut Wikipediaa käytettävissään. Minulla on, ja nyt tiedän, mitä tohtori tarkoitti:

Downshiftaus on elämän leppoistamista, kohtuullistamista. Se on elämänasenne, jonka tarkoituksena on parantaa elämänlaatua vähentämällä työntekoa ja kulutusta. Nuorten aikuisten harrastama downshiftaus voidaan nähdä vastalauseena nyky-yhteiskunnan materialistista, suorittavaa mentaliteettia kohtaan.

Ainon tapauksessa asia on juuri nyt ajankohtainen, sillä Kansallisoopperassa esitettiin eilen konserttiversiona Erkki Melartinin ooppera Aino (1909). Yritin väitöskirjauutisen luettuani tutkailla erityisesti Helena Juntusen esittämää Ainoa, mutta en ainakaan kunnolla päässyt selvyyteen Ainon downsiftauksesta. En löytänyt Ainosta niitä samoja piirteitä, joiden jäljille pääsin kahlattuani netistä lähinnä nuorten naisten kommentteja downsiftauksesta, esimerkiksi näin:

”En tee enää minuuttiakaan ylitöitä, enkä jousta missään asiassa. En osallistu Sipilän säätely-yhteiskuntaan. Alan tietoisesti laskea elintasoani.”

Sipilästä ei Ainon tarvitse välittää, mutta sillä tavalla Aino tietenkin leppoistaa elämäänsä, että lähtee siitä pois kokonaan ja muuttuu vedenneito Vellamoksi. Vai onko sittenkään leppoisampaa olla vedenneitona kuin naisihmisenä? Aino itse ainakin laulaa suruissaan: ”Tuli kevät, tuli toivo, tuli kevät, tuli kaiho, tuli ikuinen ikävä”.

Tiina Piilola sanoi, että tutkijat ovat nähneet Vellamossa voimaantuneen ja oman äänensä löytäneen naisen – ”mutta kuinka kestävää Vellamon voima on, kun hän kuitenkin häviää ikiajoiksi aaltojen alle, siinä missä hänestä epäreilusti kauppaa tehneet miehet jatkavat seikkailujaan”, kysyi väittelijä.

Tiina Piilolan teoria on, ettei Ainon taru pääty vedenneitomuodonmuutokseen tai Kalevalan lopussa tapahtuvaan sovitukseen, vaan siitä on kuultavissa pitkin eepoksen tarinaa kaikuja, jotka ilmenevät juonen outouksina ja epäloogisuuksina. Kysymyksiä herättää mm. se, miksi Aino muuttuu hukuttuaan vedenneidoksi ja näyttäytyy vain Väinämöiselle? Miksi suuri tietäjä Väinämöinen päätyy Vellamon kohtaamisen jälkeen itkuisena ukkopahana Pohjolaan Louhen hoiviin? Miksi Louhi hoivaa Väinämöistä ja pyytää tätä takomaan Sammon? Entä mistä Marjatan vastasyntynyt poikalapsi tietää, että Väinämöisellä on ollut osansa Ainon kuolemassa?

PYSÄHTYIKÖ AINON URA
DOWNSIFTAUKSEEN?

Ainon ura ihmisenä joka tapauksessa päättyi, ja jos Tiina Piilola on oikeassa siinä, että Aino on downsiftaaja, niin Ainosta ei kannata ottaa oppia. Keskuskauppakamarin varatoimitusjohtaja Leena Linnainmaakin on sanonut, että downshiftaus voi pysäyttää naisen etenemisen työuralla. Koska downshiftaus houkuttelee erityisesti koulutettuja, hyvässä asemassa olevia naisia, se myös voimistaa vanhoja sukupuolirooleja lisäämällä naisten vastuuta kodista.

Elinkeinoelämän valtuuskunnan johtajan Matti Apusen mukaan leppoistaminen on itsekästä. Ihmisten pitäisi tehdä enemmän töitä, jotta he kartuttaisivat yhteistä kassaa, josta hyvinvointipalvelut maksetaan. Apusen mukaan ihminen myös toteuttaa itseään parhaiten tekemällä oikeaa, merkityksellistä työtä.

Yhdysvaltain taloustutkimusviraston tuoreen tutkimuksen mukaan varsinkin neiti-ihmisten kohdalla esiintyy sellaistakin, että he eivät halua näyttää ammatillisesti liian kunnianhimoisilta. He eivät paljasta urasuuntautuneisuuttaan, ettei se heikentäisi tilannetta avioliittomarkkinoilla. (www.tiede.fi)

Sinkut siis pitävät matalaa profiilia ja downsiftaavat ainakin näennäisesti. Ainoa ei kuitenkaan tästä voi syyttää, vaan hän joutui liriin naimamarkkinoilla, kun velipoika Joukahainen meni lupaamaan Ainon vanhalle äijänkäppyrälle Väinämöiselle. Parempi oli hypätä mereen.

ENSIMMÄINEN KUNNON
SUOMALAINEN OOPPERA

Melartinin Aino on ensimmäinen kaikki taiteelliset mitat täyttävä suomalainen ooppera. Säveltäjä Kalevi Aho kirjoittaa Kalevalan kulttuurihistoriassa (SKS, 2008), että Aino ei ole kovin dramaattinen sävellys, mutta siinä on toteutettu johdonmukaisesti Richard Wagnerin käyttämää johtoaihetekniikkaa, joten se on tässäkin suhteessa uranuurtaja suomalaisessa oopperakirjallisuudessa.

Totta on. Alkusoitto, toisen näytöksen pitkä välisoitto ja oopperan viimeinen puolituntinen ovat niin wagneriaanista, ettei paremmasta väliä. Eikä ihmekään, sillä Melartin oli opintojensa aikana Wienissä vuosisadan vaihteessa perehtynyt hyvin Wagnerin oopperoihin ja oli käynyt Bayreuthissakin.

Melartin nimesi itse 22 johtoaihetta ja ne ovat myös esiteltyinä partituurin alussa. Johtoaiheet ilmaantuvat heti alkusoitossa ja seuraavat toisiaan kuin kertomuksen muodostaen: Aino, Väinö, Jouko, Luonnotar, kevätilo, turmio, syntyminen, koivu, kirkas auer, luonnon sykintä, heleä päivä jne. Noita johtoaiheteemoja en kuitenkaan kunnolla eilen tunnistanut

Melartinin kalevalaisessa sävelmaailmassa on muitakin kaikuja Wagnerista: kolmen muinaissuomalaisen merenneidon laulu vaikuttaa kovin samanlaiselta kuin germaanisten Reinintyttärien.

Libreton tehnyt Jalmari Finne kertoi tekstistään: ”Wagnerin sankarioopperoista sain ajatuksen luoda Väinämöisestä puolijumalan, siis todella Luonnottaren pojan, joka pyrkii löytämään ihmisille kuuluvan onnen. Jos Väinämöinen oli puolijumala, niin mitä edusti silloin Aino? Itse luontoa, arvelin minä. Tästä ajatuksesta muotoutui sitten näytelmän juoni.”

Oopperan instrumentaalisena erikoisuutena on kanteleen käyttäminen ensimmäistä kertaa suomalaisessa taidemusiikissa. Oopperan alussa kaikkialle hajaantunut kuoro laulaa täysin vapaassa rytmissä, välittämättä tahdista, aivan kuin luonto itse laulaisi – teoksen syntyaikaan aivan uusi ilmaisukeino, jota vasta 1960-luvulla alettiin modernissa musiikissa edelleen kehittää.

Kantaesityksensä Aino sai Kansallisteatterissa 1909, ja se oli Savonlinnan ensimmäisten laulu- ja soittojuhlien ensimmäinen teos 1912. Molemmissa produktioissa Ainon roolin lauloi Aino Ackté. Suomalaisessa Oopperassa Bulevardilla se esitettiin ensimmäisen kerran 1923 (kuva Kalevalan päivän esityksestä 28.2.1923), minkä jälkeen se tuli ohjelmistoon 1935 taas Bulevardilla ja lisäksi Sortavalassa.

Eilisestä esityksestä sellainen harmitus, että se jäi ainutkertaiseksi. Se oli toteutettu osaksi Suomen itsenäisyyden juhlavuotta, mutta on se nyt kumma, että vain tämä yksi esitys. Tällaisella konserttiversiolla voisi lähteä vaikka kiertueelle pitkin Suomea, kun ei tarvita lavasteita eikä muuta varsinaisen oopperaesityksen rekvisiittaa.

Kapellimestarina toimi nuori Klaus Mäkelä, joka on nimitetty Esa-Pekka Salosen assistentiksi Wagnerin Ring-sykliin 2019-21. Solisteina lauloivat Helena Juntusen lisäksi Juha Kotilainen (Väinö), Jyrki Anttila (Jouko), Anna-Kristiina Kaappola (Ainon äiti) ja Jeni Packalen (Ainikki). Aivan upea esitys isolta (74) orkesterilta ja solisteilta.

Levylle Ainon on taltioinut Lahden kaupunginorkesteri Ulf Söderblomin johtamana. Tämä tapahtui vuonna 2000, jolloin se oli
ensimmäinen Sibeliustalossa tehty äänitys.

kari.naskinen@gmail.com

perjantai 26. toukokuuta 2017

Kun kaupunginvaltuutettu Julius Tallberg omisti Lauttasaaren…

Rautakauppias ja rakennusurakoitsija Julius Tallberg (1857 - 1921) oli näkyvästi mukana myös Helsingin kunnallishallinnossa. Kaupunginvaltuustossa hän oli 1888 - 1912 ja hänen taloudellista asiantuntemustaan käytettiin hyväksi lukuisissa kunnallisissa ja myös valtiollisissa komiteoissa. Kirjoitan nyt Tallbergista siksi, että hänen syntymästään tulee tänään kuluneeksi 160 vuotta. Kun luin Tallbergista nimimerkki J. Maanpään kirjasta Suomalaisia suurliikemiehiä (Otava, 1942), niin erikoisin Tallbergiin liittyvä asia on, että 1911 hän osti käytännöllisesti katsoen koko Lauttasaaren, kun se ei Helsingin kaupungille kelvannut.

Vuosina 1871 - 1911 Lauttasaaren kartanon omistivat venäläiset kauppiaat Ivan ja Vladimir (Wilhelm) Wavulin, ja kun vanhempikin Wawulin kuoli, tarjosi tilanomistajan perikunta aluetta Helsingin kaupungille 900 000 markasta. Kartanon maiden pinta-ala oli 255 hehtaaria, reilusti yli puolet Lauttasaaresta (385 ha). Valtuuston jäsenenä Julius Tallberg oli vahvasti ostamisen kannalla. Kaupungin rahakamarikin puolsi ostoa, mutta valtuusto hylkäsi tarjouksen pitäen sitä kalliina.

Kun Tallberg sai valtuusmiesten puheista sellaisen käsityksen, että kaupunki hyväksyisi tarjouksen esimerkiksi 800 000 markalla, hän ryhtyi omin päin tiedustelemaan Wawulinin perillisiltä huokeampaa tarjousta. Tallbergin tinkimistaito voitti ja perikunta pudotti hinnan 750 000 markkaan sillä ehdolla, että kaupasta päätettäisiin pian ja että kauppasumma maksettaisiin lyhyen määräajan kuluessa.


Koska Tallberg tiesi, että kaupungin päätöksenteko olisi liian hidasta myyjien asettamaan aikatauluun nähden, Tallberg päätti itse ostaa saaren 750 000 markalla. Näin kävi, minkä jälkeen Tallberg tarjosi aluetta kaupungille tuolla samalla hinnalla. Tallbergkin tarjousta käsittelivät huolellisesti rahakamari ja valtuuston asettama erikoisvaliokunta, joka ehdotti, että tarjous hyväksyttäisiin. Asia tuli lisätyn valtuuston päätettäväksi syksyllä 1912, jolloin Lauttasaaren ostaminen kuitenkin hylättiin äänin 47 - 17, koska ajateltiin, ettei Helsinki leviä saarille asti. Äänestäjien enemmistö totesi vahingoniloisena: ”Pitäköön Tallberg Lauttasaarensa.”

Niin Tallberg alkoi itse kehittää saarta ja teetti arkkitehti
Birger Brunilalla rakennussuunnitelman. Sen mukaisesti saari olisi suurelta osin rakennettu huvilakaupungiksi, mutta kesti yli 20 vuotta, ennen kuin sitä alettiin toteuttaa. Tallberg perusti saarelle merikylpylän ja Drumsö Casino -kahvilan. Vuosina 1913-17 saarella liikennöi myös hevosvetoinen raitiovaunu, joka kulki nykyisen Lauttasaarentien alkupäästä lauttalaiturilta Katajaharjunniemeen. Höyrylaivaliikenne Lauttasaareen alkoi 1914. Poikansa Gunnar Tallbergin kanssa Julius Tallberg alkoi myydä rakennustontteja.

Vuonna 1917 Lauttasaaresta tuli ns. taajaväkinen yhdyskunta ja 1921 se liitettiin vasta perustettuun Huopalahden kuntaan. Lauttasaaren yhdyskunnalla oli kunnan sisällä tietyssä määrin itsehallinto, kun sillä oli oma valtuusto, joka päätti saaren asioista ja sai kunnalta vuosittain rahaa käyttöönsä.

Kauppaneuvos Julius Tallberg kuoli 68-vuotiaana 1921 ollessaan hoitamassa terveyttään Bad Nauheimissa Saksassa.

Ensimmäinen kerrostalo Lauttasaareen valmistui 1937 Pohjoiskaaren alkuun ja vuotta myöhemmin valmistuivat saaren ensimmäiset teollisuusrakennukset, Akreniuksen tehdas Pohjoiskaarelle ja Hellbergin radiotehdas Vattuniemeen.

Maanpään kirjassa 1942 käytettiin termiä ”Lauttasaaren skandaali” ja ennustettiin, että kyllä kaupunki vielä tulee ostamaan Lauttasaaresta myytävänä olevat alueet, ja yhdistää Lauttasaaren ennemmin tai myöhemmin Helsinkiin kiinteällä sillalla. Alueliitos tapahtuikin 1946, ja
hankinta tuli kaupungille lopulta paljon kalliimmaksi kuin Tallbergin tekemä ehdotus oli ollut.

TURUSTA HELSINKIIN

Julius Tallberg oli kotoisin Turusta. Yläalkeiskoulun hän joutui keskeyttämään 13-vuotiaana isän kuoltua. Työpaikan Julius sai Julius Torckellin kauppaliikkeestä, ja kun nuori Julius Tallberg kykeni ehdottamaan liiketoiminnan kannattavuuden kannalta järkeviä uudistuksia, poika kohosi pian liikkeessä esimiesasemaan.

Helsinkiin Julius Tallberg muutti 1878 ja sai paikan G. F. Stockmannin kauppaliikkeen rautaosastolta. Sen jälkeen hän oli M. Svenssonin rautakaupassa, mutta kiinnostus oman yrityksen perustamiseen olla jo suurta. Oman liikkeensä hän perusti 1887. Se menestyi hyvin ja kohosi pian kaupungin johtavaksi rakennustarvikkeiden kauppahuoneeksi.

Virikkeen oman yrityksen perustamiseen Julius sai tiettävästi pienen laiminlyönnin ansiosta, johon hän syyllistyi ollessaan Stockmannin palveluksessa. Hän meni kauniina kesäaamuna uimaan Kaivopuiston rantaan, eikä malttanut ajoissa lähteä työpaikalleen. Hän sai nuhteita esimieheltään ja hänet irtisanottiin epätäsmällisyyden ja esimiehen ohjeiden noudattamatta jättämisen vuoksi. On syytä olettaa, että juuri tuo tapaus sai hänet ryhtymään oman onnensa sepäksi.


Suurliikemieskirjassa kerrotaan, että Tallbergin menestys perustui pitkälti hänen ahkeruuteensa: ”Tallbergin kauppaliike avasi ovensa asiakkaille kello 6.30, jolloin kauppias itse myös säännöllisesti saapui työhön. Illalla liike suljettiin vasta kello 20, ja pitkin päivää isäntä oli ollut apulaistensa myötä ahkerasti toiminnassa. Vasta liikkeen sulkemisen jälkeen alkoi Tallbergin tärkein työ, tulosten harkitseva tarkkailu ja uusien suunnitelmien pohdinta.”

Sitten tähän päivään: Tallberg-konsernin toiminta ja omistukset ovat keskittyneet kiinteistösijoittamiseen, tekniseen kauppaan ja pitkäaikaisiin osakesijoituksiin. Emoyhtiö on Oy Julius Tallberg Ab. Julius Tallberg-Kiinteistöt Oyj on kiinteistösijoitusyhtiö, joka on erikoistunut kaupallisteollisiin sijoituskohteisiin ja niiden kehittämiseen. Ekomans Oy toimittaa teollisuudelle ja kunnille pölynpoisto- ja keskussiivousjärjestelmiä sekä ilmansuojelujärjestelmiä.

kari.naskinen@gmail.com

keskiviikko 24. toukokuuta 2017

Kun omistaa on millä alistaa

Tunnen työläiskirjailija Samuli Parosen (1917 - 1974) parhaiten mietelauseista, joita on usein luettu puolenpäivän aikaan radiossa. Yllättäen ei kuitenkaan tänään, vaikka juuri nyt on kulunut sata vuotta Parosen syntymästä.

Samuli Parosen suutari-isä oli ollut perustamassa työväenyhdistystä Virolahdella, osallistui ilman asetta kansalaissotaan ja kuoli Tammisaaren keskitysleirillä elokuussa 1918. Äitinsä Samuli menetti 1932, kun tämä kuoli influenssaan. Kansakoulun jälkeen Paronen elätti itsensä ensin metsä- ja maataloustöissä, pestautui sitten holhoojansa luvalla merimieheksi, minkä jälkeen oli kesät sillilaivoilla ja talvet rakennustyömailla.

Helsingissä asuessaan Paronen meni naimisiin 1937 vuokraemäntänsä Aino Meurosen kanssa. Vuonna 1950 he ostivat pienen maatilan Janakkalasta, jossa Paronen kirjoitti esikoisromaaninsa Kesä Aataminkylässä. Sen hän sai julki vasta 47-vuotiaana, kun WSOY 1964 julkaisi kirjan. Kansankulttuuri oli hylännyt käsikirjoituksen, joka oli kirjoitettu puotipaperille, ja siitä puuttuivat kaikki välimerkit. Parosen toista käsikirjoitusta WSOY ei kuitenkaan hyväksynyt, kuten Otavan kustannustoimittajana 1960-luvulla toiminut Hannu Mäkelä kertoo tämän päivän Kansan Uutisissa. Se toinen kirja Kuolismaantie käsitteli jatkosotaa, ja WSOY:n jälkeen Paronen lähetti sen Otavalle, jossa Tuomas Anhava innostui siitä ja pani Mäkelän kirjoittamaan tekstin puhtaaksi.

Myöhemmin Paronen hankki kirjoituskoneen, jolla kirjoitti ensin lyijykynällä kirjoittamansa käsikirjoitukset puhtaaksi. Otava julkaisi sen jälkeen kaikki hänen käsikirjoituksensa.

Vuodesta 1964 lähtien Paronen asui osa-aikaisesti Riihimäellä ja muutti sinne pysyvästi 1968. Paronen kuoli keuhkosyöpään 1974 Ahveniston sairaalassa Hämeenlinnassa.

MAAILMA ON SANA

Samuli Parosen tunnetuin kirja on aforismikokoelma Maailma on sana, joka ilmestyi hieman hänen kuolemansa jälkeen. Vielä vuonna 2000 Hannu Mäkelä kokosi Parosen jälkeenjääneistä papereista teoksen Testamentti. Seuraavassa Parosen ajatelmia:

Yhä useammat kokevat elämänsä mielettömäksi, ellei heillä ole kylliksi varaa ajan mielettömyyksiin.
Kunnianhimoisilla ei ole varaa miettiä tekojensa kunniallisuutta, sillä kilpailu on yhä ankarampi.
Mitä enemmän ne saavat rahaa, sitä vaikeampi niiden on sitä jakaa.
Kun omistaa on millä alistaa.
Suomi kuuluu hyvinvointivaltioihin, suomalaiset pahoinvointikansoihin.
Kun ammattisosialisti on kivunnut korkeaan tuloluokkaan, ei hän pelkää mitään muuta kuin sosialismia.
Kun tieto on valtaa, se on lähes kiväärin muotoista.

AKU ANKKA JA
KALEVI SORSA


Kansan Uutisten jutussa kerrotaan Parosen Kalevi Seiloselle 1972 lähettämästä kirjeestä, missä hän totesi ylikansallisen kulttuurihenkilön Aku Ankan olevan suurempi vaikuttaja kuin silloinen pääministeri Kalevi Sorsa: ”Jos Aku Ankka olisi pääministerimme, ei kukaan erehtyisi pitämään maatamme venäläisenä maakuntana, vaan olisimme osa Amerikkaa.”

Parosen aforismeissa on paljon USA:n ja amerikkalaisen elämäntavan arvostelua, Neuvostoliittoon suhtautuminen on varovaisen myönteistä. Paronen käsitteli romaaneissaan ja aforismeissaan vallan etääntymistä ja piiloutumista tavallisten ihmisten ulottumattomiin. (KU 24.5.2017)

KU:n jutussa kerrotaan, että Paronen huomattiin laajemmissa piireissä vasta 1971, kun presidentti Urho Kekkonen käsitteli asuntopulaa uudenvuodenpuheessaan ja siteerasi Paroselta juuri ilmestynyttä romaania Huone puutalossa. Saatuaan edellisvuonna kirjailijalta Kaivos-romaanin tekijänkappaleen presidentti Kekkonen lähetti Paroselle lyhyen kannustuskirjeen:


”Olen lukenut kirjanne Kaivos ja pidin sen realistisesta ihmiskuvauksesta. Uskon että uusi kirjanne on yhtä mielenkiintoinen.”

Presidentti lähetti Paroselle myös kutsun Linnan itsenäisyysjuhliin 1972 ja mainitsi uudelleen Parosen uudenvuodenpuheessaan 1973. Presidentinlinnaan Paronen ei lähtenyt influenssan vuoksi, mutta tuumasi, että mukava kumminkin kun kutsutaan, niin tuntuu että on vielä kelkassa mukana jotenkin.

KU:n VAIKENEMINEN
HARMITTI


Kansan Uutisiin on nyt ison jutun Parosesta tehnyt toimittaja-kirjailija Juha Drufva. Hän kuvailee Parosta eräänlaiseksi uusvasemmistolaiseksi. Paroselle tuli Kansan Uutiset, mutta taistolaisiin hän piti etäisyyttä. Kirjeessään Kalevi Seiloselle 1971 Paronen harmitteli Kansan Uutisia, jossa ei tunnuta uskovan, että työläinen osaisi kirjoittaa mitään mainittavaa:


”Ei ollut KU:ssa Huone 8:stakaan sanaakaan, ja se oli kirjoitettu työläisille jos mikä, eikä olisi kai ilman sinua ollut Kaivoksestakaan. Sen sijaan kaikenlainen harmiton kansioitu ajanvietejutustelu näkyy olevan maininnan arvoista, että olisiko näkemykset ääriporvarin kanssa jotenkin samat: ei mitään yhteiskunnallista piikittelyä.”

Samuli Paronen oli yksinomaan köyhien, syrjäytyneiden asialla, niiden, jotka olivat joutuneet hyvinvointiyhteiskunnan ulkopuolelle: ”Suomessa elättää hyvin ahkera kansa hyvin laiskaa rahaa.”

Parosen kuvaamat ihmiset löytyvät tämän päivän yhteiskunnassa työttömyystilastoista, sosiaalitoimistojen kortistoista, leipäjonoista, poliisien tilastoista ja lehtien henkilökohtaista -palstoilta, koska ”huonoimmissa talousohjelmissa otetaan huomioon vain taloudelliset näkökohdat”.

kari.naskinen@gmail.com

tiistai 23. toukokuuta 2017

Handmaiden, yliarvostettu kiiltokuva

Kun elokuvasta on kirjoitettu Helsingin Sanomissa, että sen ”hiuksia nostattava juoni vetää vertoja Hitchcock-klassikoille”, joutuu elokuvan nähtyään vain pettymään. Eteläkorealaisen Chan-wook Parkin ohjaama The Handmaiden on kiiltokuva, joka jauhaa tyhjää. On hieman jännitystä, vähän enemmän seksiä ja juonenkulussa yllättäviä mutkia, mutta kaikki laahaa kuitenkin junnaavasti. Kun lähes 2,5 tuntia kestävästä elokuvasta on mennyt 1,5 tuntia, se voisi loppua missä kohtaa vain, eikä katsoja mitenkään ajattelisi, että juttu jäi kesken.

Elokuva on yliarvostettu. Johtuu varmaan siitä, että Park on aiemmin voittanut Cannesissa ja että elokuva-arvostelijat ovat nostaneet hänet ”kulttiohjaajien” joukkoon. The Handmaiden ei täytä vuoden parhaiden elokuvien kriteereitä muuten kuin lavastuksen ja kuvauksen osalta. Nämä visuaaliset elementit tekevät elokuvasta sellaisen, että sen viitsii katsoa loppuun asti.

Elokuvan pohjana on Sarah Watersin luokkayhteiskuntaromaani Silmänkääntäjä (Tammi, 2009), jonka tapahtumat on siirretty 1800-luvun englantilaisesta kartanomiljööstä 1930-luvun Japaniin
. Huijarikreivi saa tutun taskuvarastytön ujutettua nuoren perijättären kamaripalvelijaksi. Tyttö pannaan kavaltamaan perijättären omaisuus, ja ajatuksena on, että perijätär passitetaan hullujenhuoneelle. Asiat eivät kuitenkaan suju näin. Yllätyksiä tapahtuu, mutta varsinaiseksi trilleriksi elokuva ei silti muutu. Yksikään juonenkäänne ei ole kovin hätkähdyttävä. Vertaus Hitchcockiin on vitsi.

Rakkautta, intohimoa, petosta, kostoa, seksiä, väkivaltaa. Resepti on tuttu nykyajan kaikkein kaupallisimmista elokuvista. Koska pääosissa ovat nuorehkot naiset, on otollista tietenkin ottaa mukaan lesboilua, kuten alkuperäisromaanissakin.

Sarah
Waters on itsekin lesbo, joka tohtorinväitöskirjassaan käsitteli homoseksuaalikuvauksia historiallisissa romaaneissa 1870-luvulta alkaen. Mukana oli aineistoa 1800-luvun pornografiasta, ja tämä näkyy myös Parkin elokuvassa. Japsien suorasukaisuus näissä asioissa tulee hyvin esille. Lapsillekin opetetaan termistö kyrvästä pilluun jne.

Mielenkiintoista on seurata sitäkin, kun jonkin vapaamuurareilta vaikuttavan järjestön pornojaosto pitää kokousta: fyysistä pornoa ei ole, vaan geisha lukee mustiin pukeutuneille miehille pornokirjaa, ja äijät ovat kuumissaan.

Yksi ennennäkemätön asia elokuvassa on: kun elokuvassa puhutaan sekä japania että koreaa, on suomenkielisessä tekstityksessä japani-vuorosanat keltaisella ja korea-vuorosanat valkoisella.

Milloinkahan muuten näen uuden elokuvan, joka ei kestäisi puoltatoista tuntia pitempään? Hitchcock osasi: 39 askelta (1:25), Vaarallisia valheita (1:35), Köysi (1:20), Muukalaisia junassa (1:40), Psyko (1:48).

kari.naskinen@gmail.com

maanantai 22. toukokuuta 2017

Parkkimaksut ovat nykyisin kaupunkien budjetintäyttömaksuja

Parkkimaksut on keksitty osaksi liikennepoliittisia ratkaisuja. Enää ei näin ole, vaan parkkimaksuilla täytetään kaupunkien budjetteja. Tämän takia maksullisen kadunvarsipysäköinnin aikarajoja venytetään, esimerkiksi Helsingissä klo 21:een ja maaseutukaupungeissa klo 20:een.

Parkkimaksut on alun perin otettu käyttöön siksi, että katujen varsia ei käytettäisi pitkäaikaiseen pysäköintiin. Nyt tilanne on toinen, Lahdessakin kaupungin liikennesuunnittelupäällikkö Jukka Lindfors ja pysäköintiyhtiön toimitusjohtaja Sari Alén myöntävät, että pysäköintiajan venyttämisellä vain tavoitellaan 300 000 euron lisätuloja.

Kysymys ei siis ole liikenne-, vaan budjettipolitiikasta, mistä ohjeistuksen on antanut vanha kaupunginvaltuusto.

Kaikki tietävät, että kahdeksan aikaan illalla ei kadunvarsipaikoille ole tunkua. Koska ne ovat kuitenkin nyt tähänkin aikaan maksullisia, ajetaanpa ostoksille Launeelle tai Holmaan. Sitten kaupungin herrat valittavat, että voi voi, kun keskusta kuihtuu.

Yksi ratkaisu tosin on keksitty: häädetään henkilöautot pois kaupungin pääkadulta ja tehdään kadulle ravintoloita vilkastuttamaan elämää. Tästä taas on seurauksena, että kohta kaupungin keskustassa ei ole muita kuin kännissä hilluvia nuoria.

Autoilija ei voi ymmärtää, että jos kadun reunassa on illalla 200 metriä tyhjää tilaa, niin joutuu maksamaan, jos siihen pysäköi.

Parkkiaikojen ja -maksujen korotuksilla tavoitellaan sitäkin, että autoilijat alkaisivat käyttää torin alle 25 miljoonalla eurolla tehtyä parkkihallia. Eivät ala, kuten lahtelainen autoilija sanoo Etelä-Suomen Sanomien jutussa tänään.

Samasta vihreästä autovihamielisestä politiikasta on kysymys siinä, kun muitakin sakotuskäytäntöjä kiristetään. Nyt on ruvettu antamaan sakkoja jopa 1 km:n ylinopeuksista. Tässäkään ei ajatella liikennettä, vaan valtion budjettia ja lisäksi sitä vihreää ideologiaa, minkä mukaan kaikkien pitäisi palata tuohivirsuihin ja ruveta käyttämään teknisistä liikennevälineistä potkulautaa.

Pahinta on Helsingissä. Siellä vihreät poliitikot ja virkamiehet tyhjentävät keskustan autoista, minkä takia pitää rakentaa miljardi euroa maksava tunneli kaupungin alle. Jyväskylää uhkaa samanlainen kehitys.

kari.naskinen@gmail.com

perjantai 19. toukokuuta 2017

Pienillä äänimäärillä arvopaikoille

Vaikka kuntavaalit eivät ole henkilövaalit, on henkilökohtaisilla äänimäärillä merkitystä, kun puolueet jakavat vaaleissa mukana olleille luottamustehtäviä. Läheskään aina ei kuitenkaan valintoja tehdä äänimäärien perusteella niin, että tärkeimmät paikat täytettäisiin eniten ääniä saaneilla.

Varsinkin suurissa puolueissa käydään kovaa kilpailua luottamushenkilöpaikoista, koska valtuutettuja on paljon. Pienilläkin äänimäärillä voi päästä pitkälle.

Esimerkiksi Lahdessa SDP:n 19 valtuutetusta seitsemän sai alle 300 ääntä, mutta arvopaikkoja näilläkin tuloksilla tuli:

Pekka Komu kaupunginhallituksen puheenjohtajaksi (293 ääntä).
Jarkko Nieminen kaupunginvaltuuston puheenjohtajistoon (257).
Sanna Mäkinen teknisen ja ympäristölautakunnan varapuheenjohtajaksi (241).
Reijo Savurinne rakennus- ja ympäristölupalautakunnan puheenjohtajaksi (231).
Erkki Nieminen tarkastuslautakunnan puheenjohtajaksi (231).

Kokoomuksen 14 valtuutusta vain kaksi jäi alle 300 äänen, ja viimeisenä läpi menneestä Anssi Hälisestä (254) tulee rakennus- ja ympäristölupalautakunnan varapuheenjohtaja.

Kansanedustajat ovat erikoistapauksia. Tähän asti on luultu, että heillä ei ole eduskuntakiireittensä takia mahdollisuutta olla jäseninä esim. kaupunginhallituksessa, vaan heille on aina varattu helpompia tehtäviä. Demarit tosin tekivät tässä poikkeuksen silloin, kun Jouko Skinnari oli kansanedustajana: koska hän ei ollut Lahden suurimman työväenyhdistyksen jäsen, hänelle ei myöskään annettu valtuuston puheenjohtajuutta.

Mika Kari sen sijaan oli valtuuston puheenjohtajana, koska on Lahden työväenyhdistyksen jäsen. Seuraavien neljän vuoden aikana puheenjohtajana toimii kuitenkin Kokoomuksen Milla Bruneau, koska puolueidenvälisissä neuvotteluissa sovittiin vanhaa tapaa noudattaen, että hallituksen ja valtuuston puheenjohtajuudet eivät mene samalle puolueelle.

Poikkeuksen näihin vakiokuvioihin tekee nyt persujen kansanedustaja Rami Lehto, jolla onkin aikaa olla myös kaupunginhallituksen jäsenenä.

kari.naskinen@gmail.com

torstai 18. toukokuuta 2017

Tanssija pyörii lakanoiden kanssa

Amerikkalainen tanssijatar Loie Fuller kuuluu merkittävällä tavalla elokuvan historian aivan alkuaikoihin. Lumieren veljekset kuvasivat ensimmäiset elokuvat patentoimallaan kinematografilla vuonna 1895, ja seuraavana vuonna Louis Lumiere teki Loie Fullerin tanssiesityksestä minuutin pituisen elokuvan. Nyt tuosta tanssijasta on tehty elämäkertaelokuva The Dancer.

En tiennyt tanssijasta mitään entuudestaan, mutta nyt tiedän, että ei hän varsinaisesti mikään tanssija ollut. Kunhan vain pyöri paikallaan valkoisiin lakanoihin käärittynä näyttämöllä, jossa lakanoihin heijastettiin värejä kirkkailla lampuilla. Käsiensä jatkeina hän piti puolentoista metrin pituisia keppejä, joiden avulla lakanoita pystyi kieputtamaan näyttävästi.

Loie Fuller esiintyi Folies Bergère -varieteeteatterissa Pariisin Richer-kadulla. Se oli kuuluisa paikka, ja on edelleen. Sen esiintyjälistalla ovat olleet mm.
W.C. Fields, Charles Chaplin, Maurice Chevalier, Edith Piaf ja Ella Fitzgerald.
Loie Fuller saavutti lakanavaloesityksellään suosiota ja innostui niin, että sai itselleen esiintymistilaisuuden jopa Pariisin oopperaan, jossa se kuitenkin epäonnistui tanssijan sairastelun takia.

Yhtenä henkilönä elokuvassa käy sen loppupuolella Isadora Duncan, joka onkin tunnetumpi amerikkalainen modernin tanssin lanseeraaja. Isadora Duncanista teki Karel Reisz elämäkertaelokuvan Isadora (1968), jossa nimihenkilöä esittää Vanessa Redgrave. Se oli elokuvana paljon mielenkiintoisempi, sillä Isadora Duncan oli oikea tanssija. Stéphanie Di Giuston esikoiselokuva The Dancer on oikeastaan melko tylsä, ja jälleen kerran nykyelokuvista puhuttaessa: liian pitkä, melkein kaksi tuntia yhtä ja samaa jahnaamista tanssin ja siihen liittyvien vaikeuksien kanssa.

Loie Fulleria esittää ranskalainen
Stéphanie Sokolinski. Hän on lesbo, ja tähänkin elokuvaan on ujutettu hieman lespotouhua. Ulkonäöltään hän on sellainen, että voisi kuvitella Pirkko Saision olleen samanlainen nuorena.

Isadora Duncania esittää kauniimpi Lily-Rose Depp, jonka äiti on ranskalainen laulaja-näyttelijä Vanessa Paradis ja isä amerikkalainen filmitähti Johnny Depp.

kari.naskineng@mail.com