Odessan 192 porrasta

Ukrainalainen elokuvaohjaaja Vasili Levin tapasi joskus vuosikymmeniä sitten Yhdysvalloista Moskovaan käymään tulleen miehen, joka oli ollut mukana Panssarilaiva Potemkinin (1925) kuvauksissa. Mies oli kuulunut siihen sotilaiden ryhmään, joka Odessan portailla ampui kapinallisia matruuseja ja myös ulkopuolisia siinä sekasortoisessa tilanteessa. Amerikkalaiselle esitettiin elokuva, jonka hän näki nyt ensimmäisen kerran. Mies oli järkyttynyt ja sanoi: ”Pidättäkää minut.” Miksi? Mies vastasi: ”Olin siinä sotilaiden ryhmässä, ja silloin meille sanottiin, että ne ammuttavat ovat roistoja ja huligaaneja, mutta nyt kun olen katsonut tämän elokuvan, käsitän että ammuimme vallankumouksellisia, ammuin ihmisiä.”

Tämä tarina on Kaarle Stewenin kirjassa Odessan portaat, jonka Suomen elokuvasäätiö julkaisi 1979 Stewenin radio-ohjelmasarjan pohjalta. Myöhemmin Stewenistä tuli Suomen elokuva-arkiston johtaja. Vasili Levin oli Sergei Eisensteinin oppilaana Valtion elokuvainsituutissa VGIK:ssa 1940-luvulla.

Kohtaus Odessan portailla on yksi elokuvahistorian hurjimmista. Eisensteinin elokuva on tehnyt portaista maailmankuulut. Niissä on 192 askelmaa ja välissä kymmenen tasannetta. Porraskokonaisuuden suunnittelijoista 1920-luvulla on erilaisia tietoja: Pietarissa työskennelleet Francesco Boffo, Avraam Melnikov ja Charles Pottier tai ranskalainen Beaufort. Ehkä kaikkikin ehtivät niitä suunnitella, sillä ne rakennettiin vasta 1937-41. Elokuvassa tuo kohtaus oli niin voimakas, että sensuurilla on sen kanssa vaikeuksia. Kun elokuva ensimmäisen kerran esitettiin Neuvostoliiton ulkopuolella Berliinissä maaliskuussa 1926, se oli joutunut leikattavaksi, koska alkuperäisessä muodossaan elokuvan katsottiin vaarantavan yleistä järjestystä ja turvallisuutta.

Senkin jälkeen elokuvasta on tehty monta versiota, joissa on toteutettu hienosäätöä ja välillä suurempaakin. Nyt katsoin Saksassa 1926 tehdyn dvd-version, joka restauroitiin digitaalisesti 2007 (Deutsche Kinemathek Museum für Film und Fernsehen). Dvd:n lisämateriaalina olevassa haastattelussa elokuvahistorioitsija Naum Kleiman sanoo, että tämä versio on 99-prosenttisesti alkuperäinen, siinä on 1378 otosta, kun alkuperäisessä oli 1393. Kleiman on entinen Moskovan valtion elokuvateatterimuseon johtaja ja Eisenstein-keskuksen johtaja.

Tämä saksalainen dvd on merkittävä siinäkin mielessä, että siinä on se musiikki, jonka alkuperäiseen mykkäelokuvaan sävelsi itävaltalainen Edmund Meisel. Tämän musiikin suhteen Neuvostoliitossa tehtiin 1976 selvä huononnus, kun Meiselin musiikin tilalle pantiin Dmitri Shostakovitshin sinfonista musiikkia. Ilmeisesti haluttiin poistaa ukomaalaisen säveltäjän musiikki. Koska Shostakovitsh oli jo kuollut, piti ottaa valmiita sävellyksiä. Tämä aiheutti sen, että elokuvan rytmiä piti muutella esimerkiksi välitekstien kestoa pidentämällä. Vuonna 2006 Panssarilaiva Potemkin esitettiin Sibeliustalossa, jossa Shostakovitshin ”elokuvamusiikin” soitti Lahden kaupunginorkesteri. Onhan sekin soveltuvaa musiikkia, mutta siitä puuttuvat ne Meiselin alkuperäiset viittaukset Marseljeesiin ja vanhoihin tuttuihin bolshevikkimelodioihin.

Sisällöllisiäkin muutoksia on elokuvaan Venäjällä tehty, esimerkiksi vuonna 2005 poistettiin väliteksteistä Odessan portaiden kohtauksesta valkoista lierihattua pitävän miehen huuto: ”Lyökää juutalaiset.”

VALLANKUMOUS

Elokuvan alun toisessa välitekstissä sanotaan: ”Yksilö sulautuu massaan, massa sulautuu kapinaan.”

Tästä on kysymys. Kapinaa syntyy Mustanmeren laivastoon kuuluvalla sotalaivalla, jonka koko nimi oli Ruhtinas Potemkin Taurialainen. Miehistö saa lihasoppaa, joka tehdään matoja kihisevästä lihasta. Laivalääkäri Smirnov kuitenkin toteaa, että hyvää lihaa se on sillä siisti. Matruusit eivät tätä niele, vaan ryhtyvät voimakkaasti protestoimaan. Kun laivastokapteeni Giljonovski saa tuekseen komentaja Golikovin, tämä uhkaa hirtättää ne, jotka kapinoivat. Siitä se alkaa ja lopulta laiva ajetaan lähelle rantaa, jossa Amiraalieskadroonan armeijan esikunta toimii Odessan portaiden vieressä olevassa teatteritalossa.

Kapina laivalla liittyy siihen vallankumoukselliseen liikehdintään, joka oli alkanut lakkoilulla tammikuussa 1905 Putilovin tehtaalla Pietarissa. Suuri osa työläisistä luotti kuitenkin vielä tsaari Nikolai II:een ja 9.1.1905 Pietarin työläiset marssivat pappi Georgi Gaponin johdolla viemään anomusta tsaarille lakiasäätävän kokouksen koollekutsumiseksi. Talvipalatsin lähelle päästyään heitä kohti avattiin tuli ja yli tuhat ihmistä sai surmansa, lähes 5000 haavoittui. Tästä tapahtumasta nimi Verisunnuntai.

Lenin oli tuolloin Genevessä, jonne tiedon tästä saatuaan hän kirjoitti: ”Työväenluokka sai suurenmoista kansalaissotaopetusta; proletariaatin vallankumouksellinen kasvatus edistyi päivässä pitemmälle kuin mitä se olisi voinut edistyä harmaan, arkisen, tylsän elämän kuukausina ja vuosina.”

Potemkinin matruusit osallistuivat tähän ensimmäiseen vallankumoukseen. Laivan mastosta vedettiin alas Venäjän merivoimien sinivalkoinen lippu ja vedettiin tilalle punalippu. Se on myös elokuvassa ensimmäisen kerran nostettaessa punainen, ja vaikka se kahdella jälkimmäisellä kerralla nähtäessä ei ole värjätty punaiseksi, katsoja tietenkin mieltää sen punaiseksi. Punaiseksi värjääminen oli työläs homma, sillä väritys oli tehtävä valmiiseen filmiin ruutu ruudulta, minkä takia tätä operaatiota ei tehty kuin ensimmäiseen lipunnostokohtaukseen.

Vaikka vuoden 1905 kumous ei vielä johtanut vallanvaihtoon, sen seurauksena Venäjä muuttui täydellisestä monarkiasta jonkinlaiseksi perustuslaillisesti rajoitetuksi monarkiaksi. Perustettiin kansanedustuslaitos valtioduuma, jonka asema ei kuitenkaan muodostunut vakaaksi. Lenin matkusti Nadežda Krupskajan kanssa Genevestä Saksan kautta Tukholmaan, sieltä laivalla Helsinkiin ja edelleen junalla Pietariin 8.11.1905. Joulukuussa 1905 sosialidemokraattinen työväenpuolue järjesti Tampereella puoluekonferenssin, jossa Lenin ja Stalin tapasivat ensimmäisen kerran.

Lenin piti Potemkinin matruusien ja muiden kapinaa ”kenraaliharjoituksena, jota ilman vuoden 1917 vallankumoukset eivät olisi olleet mahdollisia”. Eisenstein sisäistä tämän täydellisesti. Panssarilaiva Potemkinista tuli vallankumouksen suuri symboli. Sen ensiesitys järjestettiin kutsuvieraille Bolshoi-teatterissa 24.12.1925 ja yleinen ensi-ilta oli Moskovassa 19.1.1926. Kun elokuva lähti maailmalle, sen menestys oli valtava siellä, missä sitä ei kielletty kommunistisena propagandana.

Suomessa elokuvan toimitti Valtion filmitarkastamoon Biografinomistajien Filmivuokraamo 1930, kun elokuva maailmalla nautti jo ”maailman parhaan elokuvan” mainetta. Filmitarkastamo löi hakemukseen Kielletään-leiman jo samana päivänä. Esittäminen sentään sallittiin joissakin elokuvakerhoissa. Julkinen ensi-ilta Suomessa oli vasta 1952.

Olihan elokuva 1900-luvulla tietenkin bolshevistista propagandaakin, mutta on se samalla loistava taideteos. Vuonna 1939 Eisenstein kirjoitti, että panssarilaivan organismissa elää vallankumouksellisen veljeyden tunne. Yli panssarilaivan komentajien päiden, yli tsaarin laivaston amiraalien päiden sinkoaa elokuva veljellisen hurraahuutonsa. Myös elokuvan esitys Bolshoissa oli Eisensteinin mielestä tietyllä tavalla kumouksellinen tapahtuma, sillä ensimmäisenä elokuvana se ”murtautui Neuvostoliiton suuren akateemisen teatterin valloittamattomaan linnoitukseen”.

kari.naskinen@gmail.com

Teollisuutta Suomessa yli 450 vuotta

Suomen Pankin taloustieteelliseltä tutkimuslaitokselta ilmestyi 1949 julkaisu Suomen uudenaikaisen teollisuuden synnystä ja kehityksestä 1860 - 1914. Kun siinä käsitellään lyhyesti myös vanhanaikaisempaa teollisuutta, vie kaukaisin vuosilukumerkintä yli 400 vuoden taakse, sillä Mustion rautaruukki eli rautatehdas perustettiin 1561 nykyisen Raaseporin alueelle Kustaa Vaasan käskystä. Se käytti raaka-aineenaan Lohjan Ojamon kaivoksen rautamalmia. Samana vuonna aloitti toimintansa myös Mustasaaren kuparisulatto Vaasan vieressä, mutta se jäi parin vuoden kokeiluksi.

Kun tästä tuli kimmoke mennä syvemmällekin noiden aikojen teollisuuteen, joka tietysti oli vielä alkeellista, niin toimeliaisuutta oli ainakin myös veneveistämöissä, ruudinvalmistuksessa, jauhomyllyissä ja vesisahoissa. Varsinaisesti päästiin teolliseen toimintaan kuitenkin vasta 1600-luvun puolivälissä, jolloin Turkuun perustettiin kaksi kirjapainoa sekä Pohjan pitäjään lumppupaperitehdas. Tiiliä oli osattu tehdä jo 1200-luvulla, kun piti rakentaa kirkkoja ja linnoja, mutta vasta 1600-luvulla tiilenteko teollistui. Uudessakaupungissa toimi lasitehdaskin neljä vuotta 1680-luvulla.

Ensimmäinen tupakkakehräämö (kumma nimi) perustettiin 1722 Vaasaan, mutta vasta Turussa 1731 toimintansa aloittanut tehdas kasvoi tuon aikakauden suuryritykseksi. Tupakkatehtaita syntyikin sen jälkeen monille paikkakunnille, ja toisen tärkeän nautintoaineen oluen valmistaminen tehdasolosuhteissa alkoi 1756 Johan Sederholmin perustettua Stora Bryggerin Helsingin etelärantaan.

Muuhun Eurooppaan verrattuna Suomi teollistui myöhään. Uudet toimialat ja niiden innovaatiot kyllä omaksuttiin, mutta teollistumista hidastivat pääomien vähäisyys, puute kotimaisesta tietotaidosta ja taloudellista toimintaa tukevan lainsäädännön kehittymättömyys. Mutta perässä tultiin ja vauhti kasvoi.

Metsäteollisuudesta ja Suomesta tuli lopulta se yhdistelmä, josta kehittyi merkittävä, ja tässä yhteydessä Suomen Pankin teollisuusraportti otti esille Viipurin, josta alkoi myös ulkomaanvienti:

”Viipurin puutavaranvienti oli 1720-luvulla melko vaatimatonta, vain noin 18 000 tolttia vuodessa [toltti = 12 kpl lautoja], mutta on otettava huomioon, että tällöin talouselämässä vielä tuntui Suuren Pohjan sodan lamaannuttava vaikutus. Kolme vuosikymmentä myöhemmin Viipurin kautta tapahtunut puutavaranvienti oli jo kohonnut yli 50 000 toltin vuodessa. Vuosina 1758-69 oli viennin vuotuinen keskimäärä 67 500 tolttia ja vuosina 1784-93, jolloin puutavaranvienti Vanhan Suomen alueelta saavutti huippunsa, mainittu keskimäärä nousi jo yli 100 000 toltin. Suurin yhden vuoden vientimäärä oli vuonna 1784, jolloin ylitettiin 150 000 toltin raja. Viipurin puutavarain vienti oli siten 1700-luvun kuluessa erittäin voimakkaasti lisääntynyt. Yksittäisistä sahalaitoksista useimmat saattoivat sahata 4000 - 6000 tolttia vuodessa.”

Vasta 1800-luvulla Suomen teollistuminen sai lopullisen kasvusykäyksen, kun tänne saatiin ulkomaisen pääoman sijoituksia. Venäläinen Nikolai Sinebrychoff oli viinanpolttaja, joka sai valmistusluvan paloviinalle 1818, ja skotlantilainen James Finlayson perusti Tampereelle Suomen ensimmäisen koneistetun puuvillakehräämön Oy Finlayson Ab:n 1828.

Ulkomaalaisista teollisuusyrittäjistä valtaosa saapui Suomen suuriruhtinaskuntaan Venäjältä. Lisäksi on tutkimuksissa todettu, että Suomeen saapuneet skotlantilaiset ja englantilaiset insinöörit toimivat yleensä ensin Ruotsissa tai Venäjällä. Ulkomaalaisomisteiset yritykset hyödynsivät vuosisadan puolessa välissä suomalaisomisteisia ytityksiä enemmän ammattitaitoista ulkomaalaista työvoimaa.

Olihan näitä sen ajan maahanmuuttajia paljon muitakin tunnettuja kuin Sinebrychoff ja Finlayson: Berner, Fazer, Fiskars, Gutzeit, Huber, Kiseleff, Paulig, Sergejeff, Stockmann, Wavulin, Wolkoff jne.

Niin vaatimaton Suomen kansantaloudessa kokonaisuudessaan kuitenkin oli tehdasteollisuuden osuus, että vielä 1870-luvulla sen osuus bkt:sta oli vain neljä prosenttia. Nykyisin se on noin 30 prosenttia.

Kirjassa Suomen sodan jälkeen (Vastapaino, 2020) on mielenkiintoinen taulukko Suomessa toimineiden tehdasyritysten määrästä 1720 – 1884 (suluissa keskimääräiset toimintavuodet):

Tekstiili ja nahka 105 (20)
Panimot 65 (17)
Tupakka 63 (24)
Keraamiset 39 (16)
Lasi 33 (36)
Kemia 33 (13)
Tulitikut 24 (12)
Paperi 22 (27)
Kynttilä/saippua 15 (15)
Sokeri 8 (23)
Sikuri 3 (9)

Tuon ajanjakson huippuvuodet osuivat 1800-luvun puoliväliin ja vähän sen yli, jolloin uusia teollisuusyrityksiä perustettiin runsaasti.

kari.naskinen@gmail.com

Koomikko – pesäero viihteeseen

Martin Scorsese sanoi elokuvastaan Koomikkojen kuningas (1982), että se on hauska, mutta se ei ole komedia. Hauskuudestakin voi olla eri mieltä. Jotain samaa voi sanoa Matti Ijäksen Koomikosta (1983), joka tänä iltana tulee televisiosta. Sekä Scorsesen että Ijäksen elokuvat saivat huonot vastaanotot, sillä ne eivät vastanneet varsinkaan yleisön odotuksia. Koomikkojen kuninkaan pääosissa ovat Robert De Niro ja Jerry Lewis, ja Ijäs pani näin meikäläisittäin vielä paremmaksi: Olavi Ahonen, Helge Herala, Aake Kalliala, Heikki Kinnunen, Leo Lastumäki, Esko Nikkari, Sulevi Peltola, Maija-Leena Soinne, Matti Tuominen… Mutta ei osunut.

Tämä oli Ijäksen ensimmäinen teatterilevitykseen tekemä elokuva. Jonkinlainen lähtökohta hänelle oli television hirmusuosittu Valehtelijoiden klubi, mutta Ijäs otti komiikkaan aivan toisenlaisen lähestymistavan. Vitsit olivat paikoin oikein huonoja, eikä suosittujen tv-sketsihahmojen olemus toiminut. Vaikea tietää, oliko tässä puolitiehen jääneessä komediassa kaikki laskelmoitua, mutta jälkeenpäin Ijäs sanoi Lauri Timosen hänen elokuvistaan tekemässään kirjassa (2013), että tällä elokuvalla hän teki pesäeroa viihteeseen: ”Viihteellä minä tarkoitan miellyttämisenhalua ja sellaista viihdettä, joka ei sano mitään, on mitätöntä ja kliseistä eikä sisällä yhtään tämän yhteiskunnan olennaista konfliktia.”

Joka tapauksessa Matti Ijäs tunnetaan nykyisin nimenomaan komediallisista elokuvistaan. Ne eivät kuitenkaan ole naurunremakoita aiheuttavia hupitarinoita, vaan yleensä surumielisesti eteneviä tapahtumasarjoja, joissa ”pienet ihmiset” törmäävät niihin konflikteihin. Tämän polun Ijäs avasi pian Koomikon jälkeen Viimeisellä keikalla (1984) ja Painijalla (1985).

Koomikko alkaa, kun Aake Kallialan mopo sammuu öisellä kadulla. Hän näkee valoa läheisessä talossa ja kiipeää parvekkeen kautta hakemaan apua. Siellä juhlii joukko viihdealan ihmisiä: koomikkopari Kinnunen ja Lastumäki, joista jälkimmäinen ihmettelee miksei kukaan naura hänelle. Aamulla taitelijaseurueen manageri Heguli Herala tarjoaa krapulapäissään Kallialalle töitä ja esittelee studionsa taiteelliseksi palvelulaitokseksi, joka valmistaa ihmisille kasetteja. Heguli ottaa Kallialan koenauhoitukseen, jossa tämä imitoi sodan ääniä Tuntemattomasta sotilaasta tehtävään c-kasettiin. Tällaisia c- ja vhs-kasettitaiteilijoden esityksiä myytiin ennen aikaan bensa-asemilla. Näyttelijöillä on kyllä roolinimet, mutta näillä omilla nimilläänhän me nämä suositut tv-kasvot tunnemme.

Lopulta Lastumäki joutuu psykiatriseen hoitoon. Kalliala, Kinnunen ja Ahonen vievät Lastumäelle sairaalaan piristykseksi pienen viikatteen. "Terveiden huumoria", toteaa Lastumäki. Tästä Ijäksen elokuvasta on vaikea sanoa, onko se terveille vai puoliterveille tehty. Toisena käsikirjoittajana on ollut Pertti Reponen, mutta surkea on. Huono komedia, mutta myös huono irtiotto komediasta, jos sellainen tosiaan oli tarkoitus.

Vaikea laji komedia onkin. Tunnettu neuvostoliittolainen komediaohjaaja Leonid Gaidai sanoi kerran katsoneensa jonkin suomalaisen huumorielokuvan: "Elokuvasta en ymmärtänyt sanaakaan, mutta Leo Lastumäen ja Ritva Valkaman tehosta ei voinut erehtyä." Näin se usein on, tutut hahmot tuttuine maneereineen tehoavat, vaikka teksti olisi täysin pöljää.

Muistan tapauksen Lahden kaupunginteatterista 1990-luvulta, kun televisiossa Pastori Sillinä tutuksi tullut Erkki Saarela oli vierailijana näytelmässä, jonka nimeä en muista: kun Saarela tuli kulisseista näyttämölle, yleisö alkoi nauraa, vaikka Saarela ei ehtinyt vielä edes suutaan avata.

Tyhjännaurattaminen usein onnistuu, mutta se on yleensä juuri sitä, mitä Ijäs sanoo mitättömäksi viihteeksi. Lisäksi olemme lukeneet tai nähneet monen koomisiin rooleihin leimautuneen näyttelijän kertomuksia siitä, miten vaikeata on todella hyvän komedian tekeminen. Heidän paineensa pitää yllä komikkouttaan tuntuu olevan suurempi kuin muiden näyttelijöiden. Scorsesen elokuvassa on Jerry Lewisillä hyvä repliikki tähän liittyen: ”Minä olen pelkkä ihminen, kaikkine heikkouksineni ja kaikkine vikoineni, keskellä showelämää, painetta, tyttöjä, nimikirjoitustenmetsästäjiä, työryhmiä, epäpäteviä tyyppejä.” Scorsese on kertonut Lewisin improvisoineen nuo vuorosanat.

kari.naskinen@gmail.com

Löysät tarinajutut pesiytyneet sanomalehtien uutissivuille

Sanomalehtien vaikeuksissa olevat paperipainokset etsivät keinoja säilyttää edes nykyiset lukijansa, kun tilaajat ovat viime vuosikymmenien aikana vähentyneet yli puolella. Kaikenlaisia uudistuksia ja muodonmuutoksia tehdään. Yksi sellainen on uutisjuttujen korvaaminen eräänlaisilla tarinajutuilla, jotka paikoin muistuttavat kaunokirjallisia novelleja.

Isossa jutussa voi olla esimerkiksi valokuva isosta sillasta ja teksti alkaa neljän duunarin jutustelulla työmaakopin edustalla. Luodaan tunnelmaa, miehet kommentoivat jotakin, jossain vaiheessa tulee esille paikkakuntakin, mutta itse asia odottaa vielä. Sitten kuitenkin selviää, että miehet ovat olleet kaventamassa sillan ajoratoja, koska pyöräilijöille on pitänyt tehdä turvalliset omat kaistat.

Jossain jutussa on kuva pyörätuolissa istuvasta naisesta, ja taas alkaa juttu tyhjänpäiväisellä lepertelyllä. Lopulta käy ilmi, että rouvalla on ollut jokin vähäpätöiseltä vaikuttanut sairaus, joka kuitenkin yllättäen vei hänen liikuntakykynsä.

Eivät nämä ole uutisjuttuja tai ainakin ne on tehty huonosti. Ei enää ole paluuta siihen ennenvanhaiseen aikaan, jossa sanomalehdissä julkaistiin jatkokertomuksiakin. Tällaisia tarinallisia juttuja voi kyllä olla niissä sunnuntailehden liiteosissa, joissa on muutakin kuin uutistyyppistä aineistoa, mutta normaaliin arkilehteen ne eivät kuulu.

Journalistiikan lehtori Lauri Haapanen Jyväskylän yliopistosta perusteli Media & viestintä -lehdessä, että ”tarinallinen juttu” on oikeastaan parempi kuin tavanomainen uutisjuttu, koska se tarjoaa lukijalle mahdollisuuden muihinkin tulkintoihin kuin normaali uutisjuttu. Kun tarinajutussa kierrellään ja kaarrellaan asian ympärillä, se ”voi itse asiassa olla rehellisempi todellisuutta kohtaan, ja tämän logiikan perusteella tarinallisen jutun kirjoittaja voi kokea tekevänsä objektiivisempaa journalismia”, pohti Haapanen. (M & v 17.12.2020)

Haapasen mukaan perinteinen uutinen esittää itsensä totuutena ja antaa lukijalle hyvin vähän työkaluja kyseenalaistaa itseään. Tarkoittaa kai, että uutisen loppuun olisi aina lisättävä jonkinlainen epäilyksensiemen.

Uutisjutut sinänsä ovat myös pahassa puristuksessa. Kun jokseenkin kaikki mielenkiintoiset uutistapahtumat ovat luettavissa heti uutispäivänä internetissä, ei lukijalla ole uutisnälkää enää seuraavana aamuna. Ilta-Sanomien entinen päätoimittaja Martti Huhtamäki kuvasi kärjistäen paperilehtien uutistoimittajien työtä nykyisin: ”Toimittajat eivät enää vaivaudu uutisten lähteille niin kuin ennen. Nyt seurataan työpaikalla nettiä, ja kun uutinen tulee jostain tuutista, se muotoillaan ja riittää, kun jutun perään kirjoitetaan esimerkiksi, että ensimmäisenä uutisesta kertoi Salon Seudun Sanomat.” (Kauppa-Suomi 14/2021)

Tilanne on hankala sekä toimituksellisesti että kaupallisesti. Viime vuoden alentuneita levikkinumeroitaankaan ei 3-7-päiväisistä sanomalehdistä ole julkistanut kuin yksitoista.

Eikä edes ykköslehti Helsingin Sanomat toimi kunnolla. Vaikka se muista lehdistä poiketen ilmestyi myös pääsiäislauantaina, sitä ei pystytty pääkaupunkiseudun ulkopuolella jakamaaan. Meille se lauantain lehti tuli seuraavana keskiviikkona.

kari.naskinen@gmail.com

Eläköön Napoleon – ei kun Abel Gance!

Olen nyt nähnyt kaiken. Paljon liitoiteltuna tietenkin, mutta Abel Gancen viisijapuolituntinen Napoleon (1927) on jotain suurta. Se on mykkäelokuvan aikakauden valtava eepos, joka teknisiltäkin ominaisuuksiltaan on poikkeuksellinen. Gance teki sen varsinaisesti yhdeksän tuntia pitkäksi, mutta Britannian elokuva-arkiston digitaalisesti restauroituna elokuvan kesto on 5,5 tuntia, eikä loppuja filmimateriaaleja ole toistaiseksi löydettykään. Restauroinnin päätekijä oli elokuvahistorioitsija Kevin Brownlow, joka aloitti tämän työn 1969 ja valmista tuli vuonna 2000.

Massiivisempiakin elokuvia on, mutta Napoleonissa on sellaista samaa suuruutta kuin oli Napoleon Bonapartessa. "Kaikkien muiden elokuvien mitta ikuisesti”, todettiin Los Angeles Timesissa. Jo elokuvaa tehtäessä tämän spektaakkelin mahtavuus huomattiin: kun yhdessä kohtauksessa avustajiksi hankitun näyttelijäjoukon piti huutaa Napoleonille tämän tarkastaessa joukkojaan ”Eläköön Bonaparte”, he huusivatkin ”Eläköön Abel Gance”. Suurimmissa joukkokohtauksissa oli jopa 6000 avustajaa.

Elokuva ei ole Napoleonin elämäkerta, vaan se loppuu Napoleonin sotaretkeen Italiaan 1796. Näin siksi, että Gancen ajatuksena oli tehdä Napoleonista kuusiosainen elokuvasarja. Tämä ei kuitenkaan toteutunut, ja siksi Napoleonin sodat jäävät elokuvassa vähemmälle. Voittoisan Italian-sodan lisäksi on mukana vain Toulonin vapauttaminen englantilaisten tukemien rojalistien joukoilta, vaikka Ranskan armeijan johto oli kieltänyt Napoleonia jatkamasta taistelua liian vahvaa vihollista vastaan.

Elokuva alkaa 1783 Briennen sotilaskoulusta, johon Napoleone di Buonaparten isä oli pojan lähettänyt Korsikalta. On välitunti ja 13-vuotias Napoleone on muiden koululaisten kanssa lumisodassa koulun pihalla. Napoleonen puolen lumilinnakkeessa ollaan häviön puolella, kunnes Napoleone ottaa johdon ja hänen strategiallaan voitto tulee.

Sitten siirrytään sisälle, jossa poikien yöpymishuoneessa alkaa tyynysota. Ensimmäinen Abel Gancen keksintö: kuva-ala on jaettu yhdeksään osaan, joissa kaikissa näytetään vimmattua vilskettä. Tämä saatiin aikaan jakamalla suljinkehyksen sisällä oleva alue yhdeksään osaan ja pantiin aina kahdeksan osaa peittoon ja kuvattiin yksi osa kerrallaan ja sitten taas kelattiin filmikalvo takaisin ja kuvattiin seuraava ”luukku”.

Vastaavanlainen tyynysota käydään Jean Vigon elokuvassa Nolla käytöksessä (1933), johon puolestaan Francois Truffaut teki kunnianosoituslinkkejä koulupoikaelokuvassaan 400 kepposta (1959).

Vielä näyttävämpi kuva-alan muuttaminen Gancella on elokuvan lopussa. Viimeiset 20 minuuttia elokuva on eräänlainen laajakangasfilmin esiaste. Näissä lopun tapahtumissa kuva-ala on jaettu kolmeen osaan, mutta toisella tavalla kuin tyynysodassa. Gance teki panoraamakuvan asettamalla kolme kameraa päällekkäin, yksi osoitti isolle tapahtumakentälle vasemmalle, yksi suoraan eteenpäin ja yksi oikealle. Kun nämä kolmen kameran otokset pantiin rinnakkain, syntyi leveä triptyykki. Tämä edellytti elokuvateatteriin kolmea projektoria, jotka ajoitettiin tarkasti.

Tämä rakennelma ei ollut mahdollista tavallisissa elokuvateattereissa, joten ensiesitystä varten järjestettiin tekniikka kuntoon Pariisin oopperatalossa 7.4.1927. Nyt voi dvd-elokuvaa luonnollisesti katsoa ilman erikoisjärjestelyjä.

Elokuvan kuvasuhde on muuten 1,33 : 1, mutta tässä triptyykissä 4:1. Gance selitti, että häneltä puuttui tilaa joissakin kohtauksissa, mutta näin hän sai sitä lisää. Silloin ei vielä Cinemascopesta tiedetty, ja Gance käytti keksinnöstään nimeä Polyvision. Lopputulos on hämmästyttävän erinomainen, sillä kuvien välissä olevat saumatkaan eivät juurikaan erotu.

Hienoja oivalluksia on monta muutakin. Kun Napoleon pakenee Korsikalta pienellä purjeveneellä myrskyävällä merellä, vene keinuu voimakkasti aaltojen mukana. Samanaikaisesti kansalliskokouksessa Pariisissa velloo poliittinen myrsky, ja siellä tämä meren vellova liike toistuu, kun Gance kuvasi kokoussalia jonkinlaiseen heiluriin kiinnitetyllä kameralla. Kahdessa kohtaa Gance on käyttänyt myös Sergei Eisensteinin pari vuotta aiemmin tutuksi tekemää montaasikombinaatiota. Eisenstein oli kuitenkin siinä mielessä toista maata Gancen kanssa, että hän oli vakuuttunut nimenomaan neliömuotoisen kuvan dynaamisuudesta.

HENKILÖKUVA

Sotaelokuva tämä ei siis ole. Paljon enemmän se kertoo Ranskan vallankumouksen ja sitä edeltäneiden vuosien poliittisesta kuohunnasta. Ennen kaikkea se on kuitenkin henkilökuva Napoleon Bonapartesta. Abel Gance ajatteli Napoleon-aihetta ensimmäisen kerran 1921, järjestelyt alkoivat 1923 ja niin iso hanke oli kysymyksessä, että sitä varten perustettiin edrityinen Sociéte Napoléon. Kuvaukset kestivät neljä vuotta, joita ennen Gance kävi läpi noin 300 Napoleonista kertovaa kirjaa. Valtaosa kohtauksista kuvattiin aidoilla tapahtumapaikoilla, esimerkiksi Korsikalla Napoleonin kotitanhuvilla.

Gancen laaja perehtyneisyys Napoleoniin ihmisenä teki elokuvasta tietyllä tavalla poikkeuksellisen. Se kertoo Napoleonin voimakkaasta, melkeinpä maagisesta vaikutuksesta ihmisiin. Napoleonia esittävä Albert Dieudonne tekee Napoleonista tässä kaikessa voimassaan hyvin vakavan, vaikuttaa jopa synkkämieliseltä. Silmät ”palavat”. Pelkkää asiaa. Ravintolassa hänen tilauksensa tarjoilijalle on: ”Piirakka, viini ja hiljaisuutta.” Eikä hän tunnu viihtyvän Pariisin juhlissa, joihin hänet viran puolesta kutsutaan, ei ryyppää, ei tanssi eikä yritä iskeä kauniita naisia.

Hymyä irtoa ensimmäisen kerran vasta Napoleonin tavattua lopulta Josephine de Beauharnaisin, johon rakastuu. Vihkimistilaisuudenkin Napoleon kuitenkin unohtaa, kun on tehtävä suunnitelmia edessä olevan Italian-sotaretkeä varten. Josephinea hän joka tapauksessa rakastaa syvästi, mukana Italiassa on Josephinen kuva ja kirjeitä taitaa lähteä päivittäin.

Jos haluaa elokuvasta jotain kriittistä sanottavaa etsiä, niin sitten sen, että muut henkilöhahmot jäävät kovin ohkaisiksi, koska keskiössä on joka tapauksessa Napoleon. Näitä muita ihmisiä on paljon: Dantonista Robespierreen, paljon sotilaskunnan merkkimiehiä jne. On siellä myös kylpyammeeseen murhattu Jean-Pierre Marat ja giljotiinissa teloitettu Andrea Chenier, josta Unberto Giordano sävelsi oopperan 1896.

Dieudonneen rooli vaikutti syvästi. Hän jäi suorastaan Napoleonin vangiksi. Loppuelämänsä hän puhui Napoleonista ja kävi pitämässä aiheesta myös esitelmiä. Dieudonne kuoli 87-vuotiaana 1976 ja hänet haudattiin elokuvan rooliasussa omasta toivomuksestaan.

Kova juttu elokuva oli myös Gancelle. Hän ohjasi yli 50 elokuvaa, joista Napoleon oli suurin menestys. Niitä elämäkerrallisia jatkoelokuvia ei kuitenkaan syntynyt, mutta Gance oli tekemässä käsikirjoitusta saksalaisen Lupu Pickin elokuvaan Napoleon St. Helenalla (1929). Sen sijaan myös Gance jäi suuren mestariteoksensa vangiksi ja muokkasi siitä vuosikymmenten aikana yli 20 versiota, lyhyempiä ja pitempiä, mutta äänen ja ainakin uuden musiikin kanssa. Kevin Brownlown restauroiman elokuvan musiikki on tunnetun elokuvasäveltäjän ja kapellimestarin Carl Davisin. Vuonna 2007 Davis johti Helsingissä Radion sinfoniaorkesteria, joka soitti hänen sovittamansa musiikin Charles Chaplinin Kaupungin valot -esityksen taustamusiikiksi.

Napoleon -dvd-paketti on arvotuote. Elokuvan lisäksi se käsittää mm. Brownlown ja Davisin pitkät haastattelut sekä muuta esittelyä elokuvasta ja sen restauroinnista. Mukana on myös 30-sivuinen tietovihkonen.

Abel Gance

Arvokas elokuva tämä oli minullekin vihdoin nähdä. Kun aikoinaan ostin ensimmäisen elokuvakirjani, Akateemisen filmikerhon julkaiseman Arthur Knightin Elävät kuvat (1957, suomeksi 1960), siinä jo sijoitettiin Napoleon mykkäelokuvakauden yhdeksi suureksi. Siinä käsiteltiin Gancen keksintöjä kuva-alan muokkaamisessa, mutta todettiin kuitenkin sen ajan käsityksenä, että ”omana aikanaan ja omassa maassaan hänen elokuviaan ylistettiin ja ihailtiin, mutta nykyään ne vaikuttavat masentavan ontoilta ja liikatunteellisilta”.

Amerikkalainen Knight oli tuota mieltä, mutta oli väärässä. Jäin Napoleonin vangiksi nyt minäkin. Yli puolen vuosisadan tietoisuuden jälkeen näin elokuvan ja uudelleen katson sen luultavasti ensi viikolla.

kari.naskinen@gmail.com

Sulkutilasta pakoon

Jos ei pääse baariin tai lomamatkalle Kanarialle, ne ovat hyttysen pientä ininää verrattuna oikeisiin ongelmiin. Yritin eilen sukeltaa magneettikuvauslaitteeseen, mutta ei onnistunut ja vieläkin tunnen jonkin verran paniikkia. Kuvantamistutkimus piti tehdä, vaikka suljetunpaikankammoni tiedänkin. Joka ei tällaista sairautta varsinaisesti tunne, ei osaa kuvitella sitä karmeaa tilanne, kun joutuu ahtaaseen magneettikuvauslaitteeseen.

Kuvantamistutkimus jäi siis kesken muutaman minuutin kuluttua, kun jäljellä olisi ollut vielä kymmenen minuuttia. Mutta ei mitään mahdollisuutta. Tilanne oli niin hirveä, että jos vaihtoehtoina olisivat olleet siellä tunnelissa edelleen oleminen tai syanidikapselin puraiseminen, olisin valinnut tämän jälkimmäisen. Eikä tässä ole pätkääkään leikkiä.

Soitin tänään pikkuveljelleni Jukalle, jonka kanssa muistelimme sitä, miten suljetun- ja ahtaanpaikankammot meille molemmille aikoinaan ehkä tulivat. Leikimme hetekassa niin, että toinen meni siihen alaosaan, joka työnnettiin yläosan alle, ja toisen oli päästettävä sieltä pois, kun ahdistus kävi kovaksi. Siinä kuitenkin meneteltiin usein niin, että päällä oleva ei päästänytkään heti pois, vaan jatkoi kidutusta. Vaikka tämä oli tiedossa, leikki aina joskus toistettiin.

Eilen sain ennen pömpeliin menemistä yhden Diapamin, mutta ei auttanut. Kerran aikaisemmin olin tätä lääkettä käyttänyt, kun piti mennä Lahden vesitorniin pitämään puhe, ja sinne pääsi vain pienellä hissillä. Kotona otin pillerin ja kolme votkaa, sitten taksi ja siitä suoraan hissiin. Onnistui.

Toinen paha tilanne oli sotaväessä Hennalassa, jossa harjoiteltiin vihollisen kaasuhyökkäykseen varustautumista. Meidät pantiin telttaan ja annettiin happinaamarit. En kuitenkaan pystynyt tähän, joten vänrikki Jan Laukka huusi kuin sireeni ja pani minut johonkin ragaistukseen, en muista mihin, mutta ehkä piti juosta kakkoseskadroonan kasarmi viisi kertaa ympäri. Kun seuraavan kerran tapaan prikaatikenraali evp. Laukan Lidlin pihassa, kerron eilisestä kokemuksestani.

Suljetunpaikankammo on vaikea asia. Lentokoneeseen pystyn hädintuskin menemään viinan avulla ja hisseistä selviän kävelemällä rappuja pitkin, ja jälkikäteen sitten naureskellaan. Tosipaikan tullen vitsit ovat kuitenkin vähissä. Eilen illalla olin vielä kotona niin hätätilassa, etten pystynyt keskittymään edes KHL:n semifinaaliotteluun Avangard Omsk - Ak Bars Kazan, ja tämä todistaa havainnollisesti tilanteen mahdottomuuden.

En tiedä, mitä seuraavaksi suunnittelemme, kun lääkäri ensi maanantaina soittaa. Toista kertaa en tällaiseen sulkutilaan mene.

kari.naskinen@gmail.com