Otsasi hiessä sinun ei enää kauan pidä leipääsi ansaitseman

Konsulttitoimisto McKinsey arvioi, että Suomesta katoaa 15 prosenttia työpaikoista vuoteen 2030 mennessä. Työ- ja elinkeinoministeriön tilaaman raportin mukaan varsinkin matalasti koulutettujen työpaikkoja häviää kiihtyvällä vauhdilla tekoäly- ja robottiteknologian takia.  Elin­kei­no­mi­nis­te­ri Mika Lin­ti­lä sanoi keskiviikkona Te­ko­ä­ly­a­jan työ -ra­por­tin jul­kis­ta­mis­ti­lai­suu­des­sa, että tek­no­lo­gia ke­hit­tyy ja muut­taa ny­kyi­siä töi­tä ja am­mat­te­ja, mutta uu­si­a­kin syn­tyy. Tämä luo kasvavia vaatimuksia ih­mis­ten osaa­mi­sel­le ja osaa­mi­sen päi­vit­tä­mi­sel­le. – ”Ro­bo­tis­ta tai te­ko­ä­lys­tä tu­lee uu­si työ­ka­ve­ri, joka hoi­taa ru­tii­ni­no­mai­set teh­tä­vät. Kou­lu­tuk­sen avul­la voim­me val­men­taa ih­mi­siä toi­mi­maan uu­den­lai­sis­sa työ­ti­lan­teis­sa”, sanoi Lintilä.

Monet pitävät robotteja pahana asiana. Yhden erinomaisen esimerkin robottien hyödyllisyydestä antaa kuitenkin Uudenkaupungin autotehdas. Jos siellä ei tuotantoa olisi automatisoitu, ei siellä nyt myöskään Mersuja tehtäisi. Työpaikkoja on tullut tuhat lisää. Jos autotehdasta ei olisi automatisoitu niin pitkälle kuin mahdollista, ei koko tehdasta taitaisi enää olla.

Julkistamistilaisuuden pa­nee­li­kes­kus­te­lus­sa VTT:n stra­te­gi­a­joh­ta­ja Kat­ri Kal­lio sa­noi, että on tietenkin pal­jon sellaista hen­kis­tä ja luovaa ­työ­tä, jota te­ko­ä­ly tus­kin voi kor­va­ta. Hen­ki­sis­sä töis­sä te­ko­ä­ly voi tu­kea on­gel­man­rat­kai­sua, mut­ta ei kor­va­ta ih­mis­tä. Sen sijaan kun työssä on pal­jon ru­tii­ne­ja ja ovat fyy­si­siä, voi­daan niitä hommia hoi­taa enem­män te­ko­ä­lyn ja ro­bo­tii­kan avul­la.

Periaatteessa asia on siis ihan jees. Otsasi hiessä sinun pitää leipäsi syömän – mutta kun robotti ei hikoile, tehköön se ikävimmät työt. Toinen juttu on sitten työttömyysongelma, joka on hoidettava jotenkin, koska se leipä pitää kuitenkin syödä.

Eikä kaikkia henkisiäkään töitä kannata ihmisen tehdä, jos tekoäly osaa saman. Kalifornian yliopistossa Santa Cruzissa on musiikkitieteen professori David Cope jo tehnyt tietokoneohjelmia, jotka säveltävät klassisen musiikin konserttoja ja sinfonioita. Ohjelman tekeminen vei seitsemän vuotta, mutta kun se lopulta oli valmis, se sävelsi yhdessä päivässä 5000 koraalia Johann Sebastian Bachin tyyliin. Kun näitä sävellyksiä esitettiin Santa Cruzin musiikkifestivaaleilla, ne menivät yleisöön kuin häkä. Yleisö ei etukäteen tiennyt koraalien alkuperää.

Nyttemmin Cope on tehnyt tietokoneohjelmia myös Beethovenia, Chopinia ja Rahmaninovia jäljittelemään. On myös järjestetty koetilaisuuksia, joissa ihmiset – musiikin ammattilaisetkin – ovat arvuutelleet, mitkä esitetyistä teoksista ovat olleet koneen ja mitkä ihmisen tekemiä. Osa arvioista on mennyt täysin pieleen, kuten näin juhannuksen tienoilla kesämökeillä menevät oluttestit.

Ministeriölle raportin koon­neen työ­ryh­män pu­heen­joh­ta­ja Os­mo Soi­nin­vaa­ra ver­tasi te­ko­ä­lyn tu­loa säh­kön kek­si­mi­seen:

”Kun säh­köä opit­tiin tuot­ta­maan ja kä­sit­te­le­mään, ei tie­det­ty mi­hin kaik­keen sitä voi­daan käyt­tää. Sa­moin em­me voi tie­tää täl­lä het­kel­lä, mi­hin kaik­keen te­ko­ä­ly lo­pul­ta tu­lee vai­kut­ta­maan.”

Lin­ti­lä ko­ros­ti lain­sää­dän­nön yh­te­näis­tä­mi­sen ja eri hal­lin­no­na­lo­jen yh­teis­työn mer­ki­tys­tä kou­lu­tuk­ses­sa, jol­la osaa­mis­ta päivitetään tek­no­lo­gi­an ke­hit­ty­es­sä:

”Työ­u­ran ai­kai­sen osaa­mi­sen uu­dis­ta­mis­ta on ke­hi­tet­tä­vä ko­ko­nai­suu­te­na. Täl­lä het­kel­lä kes­kei­nen lain­sää­dän­tö on ha­jal­laan ai­na­kin nel­jäs­sä eri mi­nis­te­ri­ös­sä. Esi­tän sel­vi­tet­tä­väk­si, mitä lain­sää­dän­töä voi­sim­me koo­ta yh­teen. Tar­vi­taan ko­ko­nais­val­tais­ta po­li­tiik­kaa eri­lai­sis­sa elä­män­ti­lan­teis­sa ole­vien ih­mis­ten eri­lais­ten kou­lu­tus­tar­pei­den nä­kö­kul­mas­ta.”

Kovin ajankohtaiselta tuntuu asia, sillä eilen järjesti Kalevi Sorsa -säätiö tilaisuuden tekoälyn sosiaalietiikasta. Esillä oli sellainen supertekoäly, joka olisi ihmistä älykkäämpi. Sen myötä uskotaan ihmiskunnalle avautuvan isoja mahdollisuuksia niin hyvään kuin pahaan. Tilaisuudessa julkistettiin projektitutkija Markku Valtasen raportti asiasta.

PUHELINMYYJÄT JA VAKUUTUS-
ASIAMIEHET UHANALAISIA

Kaksi Oxfordin yliopiston tutkijaa tekivät 2013 raportin siitä, millä todennäköisyydellä tietokonealgoritmit ottavat eri ammatteja haltuun seuraavien 20 vuoden aikana. Uhanalaisimpia ovat seuraavat:

puhelinmyyjät 99 %:n todennäköisyys
vakuutusasiamiehet 99 %
urheiluerotuomarit 98 %
kassamyyjät 97 %
kokit 96 %
tarjoilijat 94 %
matkaoppaat 91 %
leipurit 89 %
linja-autonkuljettajat 89 %
rakennustyöläiset 88 %
vartijat 84 %
baarimikot 77 %
arkistonhoitajat 76 %
puusepät 72 %

kari.naskinen@gmail.com

Hegelin ajatuksista syntyi natsivaltio, mutta myös pohjoismainen hyvinvointivaltio

Tampereen yliopistossa järjestettiin seminaari saksalaisesta filosofista Georg Wilhelm Friedrich Hegel (1770 - 1831), jonka kirjoitukset ovat olleet länsimaisen filosofisen, valtiollisen ja poliittisen ajattelun lähtökohtia. Ajatukset kansallisvaltiosta, kansalaisyhteiskunnasta ja kansansivistyksestä ovat tulleet Hegeliltä.

Hegelin valtiofilosofiaa käytettiin aikoinaan myös totalitarismin oikeuttamiseen. Hegeliläisyyttä tutkinut filosofi Lauri Kallio sanoi seminaarissa, että toisen maailmansodan ja natsismin takia syntyi yrityksiä nähdä jatkumo Hegelin vahvasta valtiokäsityksestä preussilaiseen militarismiin ja edelleen Hitleriin ja natsi-Saksan nousuun. Myös Neuvostoliitossa esitettiin teoria Hegelistä fasismin esi-isänä.

Jos ei nyt fasismin, niin kevyemmin ilmaistuna totalitarismin oppi-isänä Hegeliä joka tapauksessa pidetään. Näin siksi, että Hegel konkretisoi valtion aseman ja asetti sen kansalaisyhteiskunnan yläpuolelle. Tämä tietenkin on jälkijättöistä polemiikkia, koska totalitarismia ei vielä Hegelin aikana ollut keksitty. Sitä paitsi hyvä valtio oli Hegelille hyvin organisoitu, yksilöä suojaava kokonaisuus, joka tuotti rauhaa ja rikkautta ja jossa ihmiset voivat elää siviilielämäänsä rauhassa. Valtion suojaamaan siviilielämään kuului esimerkiksi perhe ja yksityisomaisuus, mutta hegeliläisen valtion tehtävä ei ollut pääomien suojeleminen tai hallinnoiminen.

”Hegelin kuoleman jälkeen syntyi ajatus Hegelistä jonkinlaisena Preussin hovifilosofina ja Hegelin kriitikot kytkivät tämän vanhan argumentin 1900-luvulla Preussin militarismiin ja sittemmin fasismin nousuun ja toisen maailmansodan syttymiseen”, sanoi Kallio.

Kallion ja toisen Hegel-tutkijan Susanna Lindbergin mukaan pohjoismainen hyvinvointivaltiokin on monella tapaa hegeliläinen projekti. Vaikka Hegel ehti kuolla ennen teollistumisen pääsemistä vauhtiin, Hegel näki tarpeen säädellä kapitalismia.

”Kaupankäynti tapahtui lähtökohtaisesti kansalaisyhteiskunnan piirissä, mutta kansalaisyhteiskunta yksin oli riittämätön. Valtio tarvittiin tasapainottamaan ihmisten itsekkyyttä”, sanoi Kallio.

”Hegel katsoi valtion tarjoaman suojan ja sen luoman ihmisten yhteyden välttämättömäksi yksilönvapaudelle. Silti esimerkiksi hegeliläisyyttä vahvasti edustaneelle J. V. Snellmanille suomalaisen kansallisvaltion perustaminen ei ollut keskeistä. Snellmanin ajatus ei ollut irrottaa Suomea Venäjän valtionyhteydestä, vaan hän oli kiinnostuneempi kansakunnan kehittämisestä, jonka hän uskoi olevan mahdollista Venäjän yhteydessä.”

Snellmanin ensimmäinen filosofinen päätyökin liittyi Hegelin, se oli saksaksi laadittu ”Persoonallisuuden idean spekulatiivisen kehittelyn yritys” (1841), kannanotto Keski-Euroopassa käytyyn Hegel-keskusteluun. Kallion mukaan Snellman oli suorastaan ”Hegelin lumoissa ja hyväksyi Hegelin filosofian perusteesit kritiikittä, eikä kyennyt ennakoimaan Hegelin filosofian kriisiä 1840-luvulla.

Snellmanin vaikutuksen vuoksi Hegel säilytti asemansa Suomessa, jossa Hegeliä luettiin paljon pidempään kuin esimerkiksi Hegelin kotimaassa Saksassa. Suomessa snellmanilais-hegeliläistä on ollut koulutuksen merkityksen korostaminen, taustalla on snellmanilais-hegeliläinen ajatus vahvasta kansallisesta kulttuurista, jota kannattelee laaja kansansivistys.

Nyt meillä on sitten liberalistinen valtiokäsitys, jossa Sipilän hallituksenkin ideana on, että valtion vaikutusvaltaa ja roolia vähennetään. Tämä ideologia on haastanut hyvinvointivaltion. Tampereen seminaarissa todettiin, että liberalismi on suurista länsimaisista aatteista ainoa, jolla ei ole hegeliläistä juurta. Sen juuret ovat mm. ennen Hegeliä eläneen John Locken (1632 - 1704) ajattelussa.

Susanna Lindberg sanoi, että nykyistä sääntelyn purkamista kannattavan liberalismin ja hyvinvointivaltioajattelun eroa voi ymmärtää, kun ymmärtää 1700-1800-luvuilla syntyneiden ajatteluperinteiden eron: liberalismin lähtökohdat ovat täysin erilaiset kuin hegeliläisillä ajatuksilla. Liberalisti lukee Hegeliä siten, että Hegel on valtiofilosofi, jonka filosofia on johtanut totalitarismiin ja että Hegel on halunnut valtiokoneiston, joka rusentaa yksilöt ja estää heidän itsensä toteuttamisen. Kun taas hegeliläinen lukee liberalismia, hän näkee siinä ajatusmallin, jossa ihmiset ovat erillisiä eikä selitetä, missä on yhteisyyden alue.

kari.naskinen@gmail.com

Jos nainen oli ”kevytkenkäinen”, häntä voitiin epäillä myös vakoilijaksi

Koska Suomen yhtenäisyys oli kansalaissodan jälkeen hauraalla pohjalla, valtaapitävät halusivat estää uhaksi koetun poliittisen toiminnan määrittelemällä sen valtio- tai maanpetokselliseksi. Tässä määrittelyssä oli Etsivällä keskuspoliisilla (EK) oli merkittävä rooli. EK perustettiin kesällä 1919 sisäministeriön alaisuuteen, ja sen toimintaa oli pohjustanut valkoisen armeijan päämajaan edellisvuonna perustettu valtiollisen tiedustelutoiminnan osasto. EK:n seuraajaksi perustettiin joulukuussa 1937 Valtiollinen poliisi (Valpo), joka jatkosodan aikana oli yhteistyössä natsien pahamaineisen turvallisuuspoliisin Gestapon kanssa.

Tohtorikoulutettava Piia Vuorinen on aloittanut tutkimuksen EK-Valpon epäilemistä ja seuraamista punikkinaisista 1919-44, ja nyt hän kirjoittaa asiasta Turun yliopiston historian oppiaineen blogissa ”Lastuja Suomen historiasta”. Kysymys oli kansalaissodan jälkeen kommunismin synnyttämästä viholliskuvasta, joka koettiin niin todelliseksi, että toisinaan pieninkin epäilys tai naapurin ilmoitus ”hämäräperäisestä toiminnasta” riitti seurantatoimenpiteisiin, ja kynnys jutun lähettämiselle syyttäjälle oli hyvin matala.

Esimerkkinä EK-Valpon omistautumisesta kommunisminvastaiselle taistelulle kuvaa hyvin Piia Vuorisen mainitsema tapaus, jossa aviomies kertoi turvallisuuspoliisille epäilevänsä vaimonsa aktiivisen matkustelun liittyvän vakoiluun. EK tarttui vihjeeseen vakavasti ja naista seurattiin jonkin aikaa, ennen kuin varmistuttiin, ”että koko tämä tarina on suurin piirtein vain eräänlaista perheriitaa.”

Vastaavasti joitakin upseerien seurassa viihtyneitä ”kevytkenkäisiä” naisia epäiltiin helposti vakoilusta, mutta hyvin epävarmoin perustein. Kevytkenkäisyyden ja huonon moraalin yhdistäminen punaisiin naisiin periytyi jo kansalaissodan ajalta.

Piia Vuorisen tutkimien naisten seurantatiedoista ja turvallisuuspoliisin toiminnasta löytyy paikoitellen myös selvää tarkoitushakuisuutta: ”Tämä sinänsä ei ole varsinainen uutinen, kun muistaa toiminnan poliittisen luonteen, mutta kuvaa hyvin EK-Valpon kokemusta kommunisminvaarasta ja sen määrittelemästä turvallisuusuhasta. Lain venyttäminen ja sen rajoilla toimiminen ei ollut vierasta EK-Valpolle. Täysin ennenkuulumatonta ei aineistoni perusteella näytä olleen esimerkiksi jutun esittäminen hieman eri valossa, jotta saatiin omasta näkökulmasta suotuisa ratkaisu ja aiemmin tuomitsematta jäänyt tekijä tuomittua.”

Aina ei turvallisuuspoliisi myöskään malttanut pysyä puhtaasti poliisiviranomaisen roolissaan.  Muutamassa tapauksessa se pyrki aktiivisesti vaikuttamaan epäillyn työpaikalla, ja näin laajentamaan keinojaan turvallisuusuhan torjumiseksi ja samalla sulkemaan epäillyn entistä kapeampaan ruutuun yhteiskunnassa.

”Tiedustelulainsäädännöstä keskusteltaessa nousee toistuvasti esiin huoli kansalaisten yksityisyyden suojasta ja perusoikeuksista, oikeusvaltion pelisääntöjen toimivuudesta ja siitä, kuka valvoo valvojia. Historia antaa perspektiiviä myös tälle keskustelulle, kun 1920-1940-luvuilla yksilönvapaudet saivat väistyä yhteiskuntarauhan nimissä. Voidaan jopa sanoa, että oikeusvaltioperiaatteiden vastaisesti EK-Valpon valtio- ja maanpetoksellisesta toiminnasta epäilemät olivat usein syyllisiä, kunnes toisin todistettiin”, kirjoittaa Piia Vuorinen.

RUTH MUNCK SAI
MAANPETOSTUOMION

Toukokuussa 2018 väitteli Elina Virtanen tohtoriksi sairaanhoitajalotta Ruth Munckista, joka sotien jälkeen tuomittiin neljäksi vuodeksi kuritushuoneeseen maanpetoksesta. Hän oli siirtynyt Lapin sodan aikana Saksaan ja värvännyt suomalaisia naisia vakoilijoiksi.

Ruth Munck oli ison kartanon tytär, joka lähti joulukuussa 1915 jääkärien sairaanhoitajaksi Saksaan. Hän palasi Suomeen 1918 toimien valkoisen puolen sairaanhoitajana. 1920-luvun alussa Munck siirtyi Lotta Svärd -järjestön johtotehtäviin. Talvisodassa Ruth Munck toimi sairaanhoitajana ja jatkosodan aikana hän etsi lottapuku päällään haavoittuneita ja sairastuneita suomalaisia SS-miehiä Saksan sairaaloista.

Maanpetturiksi Ruth Munck ei itsestään pitänyt. Hän korosti niin kirjeissään kuin antamissaan haastatteluissa syyttömyyttään ja koki toimineensa vain isämaansa parhaaksi. Munckin maanpetosjutussa ilmenikin muistin ja muistamisen monimutkaisuus. Elina Virtanen kirjoittaa, että niin Munckin kuin todistajienkin kuulusteluista sekä oikeudenkäynnin materiaalista on luettavissa monimutkainen vyyhti muistamista, unohtamista, asioiden sekoittumista, oman edun tavoittelua ja tulkitsemista. Ruth Munckin maanpetosjutussa tulee esiin myös erilaiset näkemykset isänmaallisuudesta ja isänmaan parhaaksi toimimisesta. Huomionarvoista joka tapauksessa on, että hän sai korkeimmalta oikeudelta maanpetostuomion.

Sotavuosina vakoojista varoitettiin myös julisteilla ja toivottiin ilmiantoja. Vuonna 1944 annettiin Suomessa kaikkiaan 21 maanpetostuomiota. Toinen piikki tilastoissa on vuosilta 1954-55, jolloin näitä tuomioita annettiin 47. Ruth Munckin ohella toinen tunnettu maanpetturi oli Mannerheim-ristin ritari ja SS-mies Lauri Törni.

kari.naskinen@gmail.com

Kesäteatterit ovat enemmän kesää kuin teatteria

Pyynikin kesäteatterissa sai perjantaina ensi-iltansa eläkeläiskomedia Ehtoolehdon sankarit. En ollut katsomassa, mutta tuli mieleen Pyynikin teatterin vetäjänäkin 1990-luvulla toimineen Panu Rajalan toteamus, että Pyynikin näytelmät eivät ole varsinaisesti teatteria, ne ovat ”pyynikkiä” Tästä sovellus otsikkooni.

Vanhassa lehtileikkeessä Rajala sympatiseeraa sitä suomalaista kesäteatteriperinnettä, jossa tavoitetaan jotakin sellaista, mitä ei talvisissa taidehalleissa ole. Tätä perinnettä ovat joka kesä tukemassa yli miljoona katsojaa. ”Taidehalliteattereiden” katsojamäärä on 2-3 miljoonaa. Tänä kesänä ensi-iltoja on noin 300, mikä on selvästi vähemmän kuin viime kesänä. Ehkä viime kesän huono sää pelotti tai aiheutti tappioita.

Rajala ihmetteli, mikä saa suomalaiset kiusaamaan itseään ja tulemaan huopineen sateeseen ja kohmeeseen puupenkeille taas kerran katsomaan kuinka laulullinen loppukuvaelma sitoo yhteen ikitutut juonenlangat. Nyttemmin monien kesäteattereiden katsomot ovat saaneet ylleen katokset, mutta muuten asiat ovat niin kuin ennenkin. Kesäteatteriin ei mennä ensisijaisesti teatteritaidetta katsomaan, vaan kuten Panula sanoi, ”kesäteatteri on paremminkin maastoon sovitettu retkenomainen illanviettomuoto kuin sisältöä tiukkuva näytöskappale”.

Kesäteattereiden yksi etu on se, että niihin on helpompi mennä kuin talvella teatteritaloon. Ei tarvitse samalla tavalla huolehtia pukeutumisen tyylikkyydestä, koska on kesä ja tunnelmat lomamaisia. Lisäksi osa katsojista on niitä, jotka vasta kesäteatterista löytävät haluamaansa hupiteatteria, sellaista kuin Akkaralli, Avioliiton simulaattori, Kutupuuhia Kalajärvellä, Pekka Puupää kesälaitumilla ja Rollaattorikapina.

Valtaosa sadoista kesäteattereista toimii harrastelijavoimin. Se lisää tutunomaisuutta. Minäkin kävin aikoinaan esimerkiksi Heinäsuon kesäteatterissa Hollolan perukoilla siksi, että tuttu kaveri Heikki Mantere oli aina pääosissa. Kun oli väliajalla syöty ne retkeen kuuluvat makkarat ja vaihdettu kuulumiset tuttujen kanssa, ilta oli täyttänyt tarkoituksensa.

Toisenlaisista kesäteatteriesityksistä ensimmäisen näin Pyynikillä 1961, jolloin siellä meni Tuntematon sotilas. Kirjoitin siitä jo tässä blogissa 4.8.2016, joten nyt ei enempää. Viimeisten 20 vuoden aikana olen vakavaa kesäteatteria nähnyt oikeastaan vain Suomenlinnassa. Paras harrastelijoiden tekemä esitys on jäänyt mieleen Korpilahdelta 1997, jolloin siellä meni viime vuonna kuolleen unkarinjuutalaisen György Taborin satiiri Hitleristä: Mein Kampf.

Oman mielenkiintoisen lajivalinnan on tehnyt Lahdessa Timo Taulo, jolta tänä kesänä tulee Lahden seudun kesäteattereihin viisi näytelmää. Ne kaikki käsittelevät oman alueemme historiaa, kuten viime kesänäkin. Kun näyttelijät vielä ovat paikallisia harrastajia ja monille tuttuja muista yhteyksistä, niin tiedossa on varmaan mukavia illanviettoja.

Taulon tekstitehtaasta varmaan irtoaisi materiaalia laajemmallekin katsojakunnalle. Tytär Emma Taulo on tämän tien valinnutkin: viime joulukuussa tuli televisiosta hänen kirjoittamansa sarja Seitsemäntoista vuoden 1917 tapahtumista Helsingissä.

Kun aikoinaan laadimme Taulon kanssa erilaisia tilastoja kaupunkilehti Uuteen Lahteen, niin tässä taas yksi oma tilastoni eli kymmenen parasta kesäteatteriesitystä aikajärjestyksessä:

Väinö Linna: Tuntematon sotilas, Pyynikki 1961
Aleksis Kivi: Nummisuutarit, Kariniemen kesäteatteri 1989
Artturi Järviluoma: Meijeri, Teatteri Eurooppa 4 Saarijärvellä 1994
György Tabori; Mein Kampf, Korpilahden kesäteatteri 1997
Anton Tshehov: Lokki, Ryhmäteatteri Suomenlinnassa 1998
Yrjö Juhani Renvall: Päivänsäde, minä ja menninkäinen, Jyväskylän työväen teatteri Ainolassa 2001
William Shakespeare: Myrsky, Ryhmäteatteri Suomenlinnassa 2002
Ylioppilasteatteri: Che-ooppera, Mustikkamaan kesäteatteri 2002
Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla, KOM-teatteri Suomenlinnassa 2006
Väinö Linna: Tuntematon sotilas, Ryhmäteatteri Suomenlinnassa 2007

kari.naskinen@gmail.com

Perustulon puolesta ja vastaan – ainakin tulisi kalliiksi

Suomi sai moitteita Euroopan sosiaalisten oikeuksien komitealta perusturvan liian alhaisesta tasosta. Miten olisi perustulouudistus?

Sekä Kokoomus että Keskusta ottivat puoluekokouksissaan myönteisen kannan perustulojärjestelmän aikaansaamiseen. SDP ja ay-liike vastustavat tai ainakin ne tarjoavat vaihtoehdoksi jotain toisenlaista systeemiä. Viikonvaihteen Kansan Uutisissa asiasta kirjoitti Jouko Kajanoja, joka Kelan entisenä tutkimusjohtajana on alan asiantuntija. Hän pitää perustulon yhtenä ongelmana sitä, että jos sillä tulisi toimeen, se heikentäisi taloudellista kannustinta etsiä työtuloja. Jos taas perustulolla ei tulisi toimeen, se aiheuttaisi syrjäytymistä. Lisäksi se olisi kallis.

Kajanoja kirjoittaa, että suuruusluokasta antavat kuvaa Kelan menot, jotka ovat 15 miljardia euroa vuodessa (7 prosenttia bruttokansantuotteesta). Perustuloon tarvittaisiin tuntuvasti lisää rahaa.

”Jos uudistamiseen suuntaudutaan tosimielellä, pitää etukäteen laskea sen kustannukset ja lisärahoituksen tulee näkyä seuraavan hallituksen ohjelmassa”, sanoo Kajanoja ja asettaa sitten etenemisen mielestään hyvään järjestykseen:

”Aluksi painottaisin perustason nostamista. Se edellyttää syyperusteisen perusturvan (työmarkkinatuki ja työttömän peruspäiväraha, sairauden ja vanhemmuuden vähimmäispäivärahat sekä takuueläke), opintorahan ja toimeentulotuen perusosan korottamista sekä asumistuen parantamista. Sitoisin perusturvan ja siihen liittyvät tulorajat kattavasti elinkustannusindeksiin. Yksinkertaistamisessa voitaisiin edetä yhdenmukaistamalla syyperusteiset perusturvan muodot. Taloudellista kannustavuutta parantaisin korottamalla suojaosuuksia, laventamalla soviteltua työttömyyspäivärahaa ja etenemällä kohti perustuloa, jossa ensimmäinen askel voisi olla perustulon soveltaminen itsensä työllistäjiin ja muihin työelämän marginaaleihin.”

KOKOOMUS OTTAISI
MALLIA ENGLANNISTA

Kokoo­mus esittää ratkaisuna nykyisen so­si­aa­li­turvan ongelmiin vastik­keel­lista yleistukea. Se yhdistäisi nykyisiä tukia yhdeksi yleis­tueksi, joka laskisi tasai­sesti työtu­lojen noustessa. Yleistuki yhdis­täisi toimeen­tu­lotuen, työmark­ki­natuen, perus­päi­vä­rahan ja yleisen asumistuen.

Tämän järjestelmän esikuva on Britan­niassa käytössä oleva Universal Credit -sosiaa­li­tur­va­malli. Kokoomus ei esitä sen suoraa kopiointia, vaan sen keskeisten ideoiden ja toimin­ta­pe­ri­aat­teiden sovit­ta­mista pohjois­maisen hyvin­voin­ti­valtion paikal­lisiin olosuh­teisiin.

Universal Credit yhdistää kuusi tarve­har­kin­taista työttö­myys­tur­vae­tuutta ja verovä­hen­nystä yhdeksi tarve­pe­rus­tei­seksi sosiaa­lie­tuu­deksi, joka sopeutuu automaat­ti­sesti tulojen muutoksiin. Järjes­telmään on yhdis­tetty lähes reaaliai­kaiset tulotiedot keräävä rekisteri. Tuen saamisen ehtona ovat hyvin tiukat velvoitteet aktii­viseen työnhakuun (aktiivimalli) ja työn vastaa­not­ta­miseen. Ehtojen laimin­lyön­neistä seuraa kovat sanktiot. Vain erityis­ryhmät on vapau­tettu velvoit­teesta. Tuki on kotita­lous­koh­tainen ja sen suuruuteen vaikut­tavat mm. asumis­menot ja lapsiluku. Tuensaa­jalle jää jokai­sesta tiena­tusta lisäpun­nasta reilu kolmannes itselle.

Myös OECD on maaraportissaan suositellut Suomelle vastik­keel­liseen yleis­tukeen siirty­mistä. OECD:n mukaan yleis­tu­ki­malli myös vähen­täisi perus­tuloa tehok­kaammin tuloeroja ja köyhyyttä. Saman­suun­taisen suosi­tuksen on tehnyt myös professori Juho Saaren työryhmä.

ON YRITETTY
ENNENKIN

Perustulo on sosiaaliturvan malli, jossa kaikille kansalaisille maksetaan säännöllisesti ja ilman ehtoja rahaa toimeentuloa varten. Perustulo korvaisi työttömän peruspäivärahan, työmarkkinatuen, toimeentulotuen perusosan, lapsilisän, keski- ja korkea-asteen opintorahan sekä taiteilija-apurahan. Sen sijaan esim. asumistuki pysyisi ennallaan. Tarkoitus on vähentää tukien hakemiseen liittyvää työtä ja vapauttaa aikaa muuhun toimintaan, kuten aktiiviseen työn hakemiseen.

Mielipidekyselyn mukaan yli puolet kansalaisista kannattaa perustuloa, neljännes vastustaa.

Perusturvan uudistamisesta on puhuttu seuraavan hallituksen merkittävimpänä tehtävänä. Juha Sipilän hallitus on jo asettanut uudistamista pohjustavan ”perusturvan ja toimeliaisuuden uudistushankkeen”. Tarkoituksena on lisätä kannustavuutta, yksinkertaistaa järjestelmää ja ennaltaehkäistä lisäkustannuksia.

Kajanoja muistuttaa, että yritetty on ennenkin. Sata-komitean työ Matti Vanhasen 2. hallituksen aikaan oli viimeksi iso yritys sosiaaliturvan kokonaisuudistukseksi. Sen tuloksena oli kuitenkin aiempaa monimutkaisempi järjestelmä, eikä kannustavuus ainakaan merkittävästi parantunut, lisäksi kustannukset lisääntyivät. Myös aiemmat vastaavat yritykset olivat tuottaneet mahalaskun. Niissä ei ole uskallettu kohdata oikeita kysymyksiä.

Miten poistaa kannustinloukut, yksinkertaistaa ja turvata riittävä minimitaso siten, ettei siitä seuraa merkittäviä lisäkustannuksia? Ei mitenkään, tehtävä on mahdoton. Tähän ovat aiemmat yritykset kaatuneet, mutta sitä ei sanottu kuuluvasti.

Monet puhuvat perusturvan taloudellisen kannustavuuden ja yksinkertaistamisen tärkeydestä ja antavat ymmärtää, että puuttuu vain tahto toteuttaa niitä. Kajanoja kuitenkin sanoo nyt, että kannustavuuden lisääminen ja yksinkertaistaminen edellyttävät joko runsaasti lisää rahaa tai perusturvan tuntuvaa heikentämistä. Tätä vaatijat eivät yleensä kerro.

Paljonkohan perustulo sitten olisi? Kajanoja ei sitä mainitse, mutta Suomessa on julkisessa keskustelussa liikuttu haarukassa 550 - 1000 euroa/kk. Kelan nyt käynnissä olevassa kokeilussa (2017-18) on mukana 2000 ihmistä, joille maksetaan 560 euroa.

Entä mitä koko homma lopulta maksaisi valtiolle nykyjärjestelmän päälle? Laskelmia on tehty ja arviot ovat 8-12 miljardin tasossa.

Mutta miksi ihmeessä esim. Insinööriliitto, JHL, OAJ, Pro, Rakennusliitto, SuPer ja Teollisuusliitto vastustavat? Ei kai noiden miljardien takia? Lännen Median haastattelujen perusteella ay-johtajat pelkäävät perustulon passivoivaa vaikutusta ja sitä, että perustulosta muodostuisi ajan mittaan automaattinen palkkatuki matalasti tuottavilla aloilla. Tämä johtaisi osaltaan kokoaikaisten töiden vähenemiseen, koska puuttuva palkka tulisi sosiaalietuutena.

kari.naskinen@gmail.com

EU jyrää Suomen perustuslainkin yli

Kuvassa EU:n lippu peittää osan Suomen lipusta. Näin asiat ovat muutenkin kuin vertauskuvallisesti. Tuoreessa Mikko Puumalaisen tohtorinväitöskirjassa käsitellään sitä EU:n etusijaperiaatetta, jonka vakiintuneen sisällön mukaan EU:n oikeuden pitää ristiriitatilanteessa saada etusija mihin tahansa kansalliseen normiin eli myös perustuslakiin nähden.

Puolassa tähän asiaan ollaan nyt kiinnittämässä huomiota niin tosissaan, että presidentti Andrzej Duda esittää siitä kansanäänestystä. Dudan ajatus on, että maan perustuslain pitäisi aina ajaa EU-lakien ja muiden kansainvälisten sitoumusten ohi.

Turun yliopistossa keskiviikkona väitellyt Mikko Puumalainen osoittaa tutkimuksessaan, että Suomessakin tämä EU:n etusijaperiaate on hyväksytty yhdentymiskehityksen eri vaiheissa, ja EU-normia on sitouduttu soveltamaan Suomen lain sijasta sen ”säädöshierarkkisesta tasosta riippumatta” eli myös perustuslaki ja sen ydinarvot sivuuttaen.

Suomessa nämä ydinarvot on määritelty suppeasti ja pinnallisesti eikä niiden suhdetta EU:n oikeusjärjestykseen ole arvioitu. Puumalaisen tutkimuksen mukaan Suomen sitoutuminen etusijaperiaatteeseen näin laajasti ei vastaa eurooppalaista todellisuutta: ”Esimerkiksi Saksassa ja Espanjassa ei EU-oikeudelle ole tunnustettu etusijaa valtiosäännön ydinarvoihin nähden. Perustuslaillisia konflikteja on kuitenkin ollut esimerkiksi omaisuudensuojaan liittyen ja uudet konfliktit ovat täysin mahdollisia”, sanoi Puumalainen, joka työskentelee valtioneuvoston apulaisoikeuskanslerina.

Perustuslaillisten konfliktien mahdollisuus EU:n ja jäsenvaltioiden välillä luovat tarpeen käydä näiden oikeusjärjestysten välillä jatkuvaa dialogia. Valmiudet siihen ovat Suomen perustuslakivaliokuntaan nojaavassa järjestelmässä kuitenkin puutteelliset. Näin varsinkin siksi, että perustuslain ylimmästä tulkinnasta vastaava perustuslakivaliokunta ei voi tehdä ennakkoratkaisupyyntöjä EU:n tuomioistuimelle, koska valiokunta ei ole tuomioistuin.

Nyt pitäisi ottaa Puolasta mallia, mutta sitähän ei EU:n mallioppilas Suomi tee, peittyköön Suomen lippu vaikka kokonaan.

kari.naskinen@gmail.com

Yksilöurheilu häviämässä pois

Lehdessä oli eilen uutinen, että Suomen mäkihyppymaajoukkueessa ei ensi kaudella ole yhtään lahtelaista. Olisi mielenkiintoista tietää, montako mäkihyppääjää Lahdessa yleensäkään on. Veikkaan alle kymmentä aikuisikäistä.

Tämän arvion perustan siihen, että koko Lahden seudulla laajastikin ottaen ei aikuisia yleisurheilijoitakaan ole kuin noin 30. Yleisurheilu kuitenkin käsittää monta erilaista lajia, kun taas mäkihyppylajeja on vain yksi.

Tieto yleisurheilun matalasuhdanteesta on Heikki Helinin kirjoituksesta Etelä-Suomen Sanomissa 14.8.2017. Helin on kuntatalouden numeroiden erikoistuntija, mutta on myös kova urheilumies. Hän oli laskenut vuoden 2016 tilastoista kaikki Lahden seudun yleisurheilu ry:n jäsenseurojen urheilijat 22-vuotiaiden sarjoista ylöspäin ja oli löytänyt 22 miestä ja 10 naista. Tässä tapauksessa Lahden seutu käsittää Päijät-Hämettäkin laajemman alueen, yhteensä 17 kuntaa.

Piirinmestaruuskisat ovat nykyisin täysin mitättömiä. Mestaruusmitalit voisi joissakin lajeissa postittaa parhaille sillä perusteella, että heidän tiedetään olevan lajiensa ainoat harrastajat. Eivätkä kaikki mitalit menisi kaupaksi ehkä ollenkaan. Helinin tarkastelussa kävi näet ilmi, että vuonna 2016 ei piirin tilastoista löytynyt yhdenkään aikuisurheilijan nimeä moukarinheitosta eikä 400 metrin aidoista.

Eivät tällaiset tiedot mitenkään yllätyksiä ole. Palloilulajit houkuttelevat nuoria enemmän kuin yksilölajit, joiden harrastaminen on monesti yksinäisempää ja vaativampaa kuin kiekon tai pallon perässä kaveriporukassa touhuaminen. Eivätkä realistisena tähtäyspisteenä ole NHL:n kaltaiset miljoonapalkat.

Kotimainen yleisurheilu on penkkiurheilunakin tylsää. Pari päivää sitten en viitsinyt pitkää aikaa televisiosta seurata kilpailuja Espoosta, koska tapahtuma oli pitkäveteinen ja matalatasoinen. Ehkä tämänkaltaisia yksilölajeja ei sadan vuoden päästä enää harrasteta.

Yksi ratkaisu voisi olla, että yksilöurheiluakin vietäisiin enemmän joukkuekilpailujen suuntaan. Esimerkiksi USA:n yliopistoissa juoksulajeja kehitetään eteenpäin viestikilpailujen muodossa ja kenttälajeissakin kilpaillaan joukkueina. Koska yhteisöllisyys on muotia ja mukavaa, olisi myös herätettävä henkiin seuraottelut ja maaottelut muidenkin kuin Ruotsin kanssa.

Ei Jukolan viestiinkään tulisi 20 000:ta osallistujaa, jos kysymyksessä ei nimenomaan olisi viestikilpailu.

kari.naskinen@gmail.com