Montteerattu vallankumous

Kesällä 1926 oli Sergei Eisenstein kuvaamassa NKP:n keskuskomitean tilaamaa elokuvaa maanviljelyskolhoosilla. Työ jäi kuitenkin kesken, kun tuli tärkeämpi tehtävä: syksyllä 1927 tulisi kuluneeksi kymmenen vuotta vallankumouksesta ja sitä juhlistamaan piti saada myös elokuva. Tekijäksi määrättiin tietenkin Eisenstein, joka kahden suurenmoisen elokuvansa Lakon ja Panssarilaiva Potemkinin ansiosta oli noussut elokuva-alan tärkeimmäksi henkilöksi Neuvostoliitossa.

Eisenstein sai vapaat kädet ja vapaan budjetin tehdä elokuva. Komea siitä tulikin. Avustajiakin oli joukkokohtauksia varten ehkä 100 000 ihmistä. Kuvauksia tehtiin paljon Leningradissa, ja myöhemmin jotkut sanoivat, että kaupunki kärsi Eisensteinin kuvauksista enemmän kuin vallankumouksesta.

Kun elokuva Lokakuu oli jokseenkin valmis marraskuun alkupäivinä, ilmestyi leikkaushuoneeseen itse Stalin. Hänellä oli varsinaisesti yksi kysymys: näkyykö kuvissa Trotski? Eisenstein vastasi, että kolmessa kohtaa Trotski näkyy. Ne piti poistaa.

Ensiesitys oli kutsuvieraille 7.11.1927 Bolshoi-teatterissa. Se sai paljon ylistystä, mutta kritiikkiäkin tuli. Merkittävä vallankumousrunoilija Vladimir Majakovski moitti Leniniä näytellyttä Vasili Nikandrovia, joka Majakovskin mielestä esitti enemmän Leninin patsaita kuin Leniniä ihmisenä. Viikkoa aikaisemmin oli tullut ensi-iltaan Boris Barnetin ohjaama elokuva Moskova lokakuussa, jossa Nikandrov myös oli Lenininä, ja teatterissakin hän oli ollut samassa roolissa yhdennäköisyytensä ansiosta.

Leninin puoliso Nadezhda Krupskaja puolestaan moitti sitä, että Leninistä oli elokuvassa tehty kova touhottaja, jollainen Lenin ei ollut.

ISÄNMURHA

Sergei Eisensteinista on parhaillaan menossa luentosarja Helsingin yliopistossa, jossa sen järjestäjinä ovat venäjän kielen ja kirjallisuuden opintosuunta sekä Venäjän ja Itä-Euroopan tutkimuksen maisteriohjelma. Luennoitsijoina ovat venäläisen kulttuurin professori Tomi Huttunen ja elokuvatutkija Lauri Piispa.

Lokakuusta Piispa otti heti esille sen alkukohtauksen, jossa hallitsijaa esittävän patsaan pää katkaistaan. Patsas ei kuitenkaan ole Nikolai II:n, vaan hänen isänsä Aleksanteri III:n.

”Kuvaako Eisenstein tällä isänmurhaa”, pohti Lauri Piispa, mutta ei vastannut, vaan jätti kai analysoinnin opiskelijoille. Ehkä näin. Murhasiko Neuvostoliitto isänsä Venäjän?

Eisenstein kylläkin oli tuossa vaiheessa täysverinen kommunisti, joskin tilanteet myöhemmin muuttuivat. Hänen suhteensa neuvostovaltaan huipentui vallan ja itsevaltiuden analyysiin kolmiosaisessa Iivana Julmassa (1946-48), jossa Eisenstein toi hyvin selvästi esille sekä Kristuksen että Antikristuksen. Yksi Iivana Julman avainrepliikki on: ”Valtakunta ilman pelkoa on kuin hevonen ilman suitsia.”

Tästä ei tietenkään hyvää seurannut. Loistavan vastaanoton ja Stalinin palkinnon saaneen ensimmäisen osan jälkeen Iivana Julman kakkososa hyllytettiin ja keskeneräiseksi jäänyt kolmas tuhottiin kokonaan.

MONTAASI

Lokakuu on hyvä elokuva myös Eisensteinin kehittämän montaasitekniikan kannalta. Jo tsaarin patsaan turmeleminen esittää montaasin perusidean, jossa yksi kuva (otos) ei vielä riitä, vaan katsojan lopullinen tajunta syntyy ja hän saa mieleensä ”uuden kuvan”, kun otoksia rinnastetaan toisiinsa. Lokakuun alussa tämä synteesi saadaan aikaan, kun patsaan vielä ehjänä olevan pään perään tulee otos viikatteista.

Lauri Piispa teki yhteenvedon siitä mitä Eisenstein tällaisella ”intellektuaalisella montaasillaan” tarkoitti:

- Muodostetaan epäjatkuvuus ja konflikti.
- Dynaamisesti ymmärrettävä taideteos on kuvien ”tulemisen” prosessi katsojan tunteiden ja järjen avulla.
- Elokuvan ydintä ei pidä etsiä otoksista, vaan otostenvälisistä suhteista, kuten ei historiassakaan yksilöistä, vaan luokkasuhteista jne.
- Montaasi on erottavista osista muodostuva kompositioperiaate, joka perustuu tekijän fragmentaation ja katsojan integraation vuorottelulle.

Piispa vertasi montaasia myös ideogrammiin, jossa kaksi kuvaa rinnakkain tarkoittavat jotain muuta kuin ne erikseen.

”Montteerattu vallankumous”, sanoi Piispa Eisensteinin Lokakuusta.

Eisenstein ei varsinaisesti ollut montaasin keksijä, vaan koko käsitteen isänä pidetään samanikäistä elokuvaohjaajaa ja teoreetikkoa Lev Kuleshovia, joka oli tehnyt ensimmäiset elokuvansa jo viisi vuotta ennen Eisensteinia. Montaasin kuitenkin jalosti ja teki elokuvapiireissä tunnetuksi nimenomaan Eisenstein suurilla elokuvillaan.

AISENSTEIN

Mielenkiintoinen tieto Lauri Piispan luennolla oli, että Sergei Eisensteinin isän Mihailin sukunimi oli alunperin kirjoitettu A-kirjaimella: Михаил Айзенштейн.

Mihail Eisensteinin suku oli kotoisin Saksasta, mutta Mihail oli syntynyt Pietarissa 1867. Hän teki elämäntyönsä pääasiassa Riiassa arkkitehtinä ja insinöörinä. Hänen suunnittelemiaan taloja on Riiassa edelleen useita.

Vuonna 1915 hänet nimitettiin Nikolai II:n hovin rakennustaiteelliseksi neuvonantajaksi. Vuoden 1917 alussa Mihail Eisenstein anoi itselleen perinnöllistä aatelisarvoa, jonka ehtikin saada ennen vallankumousten alkamista.

Käytännössä aatelisarvo tarkoitti sitä, että Mihail Eisensteinia piti puhutella ”Teidän ylhäisyydekseen”. Koska aatelisarvo oli perinnöllinen, se koski myös hänen poikaansa, mutta Stalin ei varmaankaan aatelispuhuttelua noteerannut.

kari.naskinen@gmail.com

Maksalaatikkoa ilman maksaa

Demarien, kommunistien ja vihreiden hallitusohjelman ykkösasia on maapallon ilmaston parantaminen. Koska Kiina ja Intia eivät siihen pysty, on meidän hoidettava asia kuntoon.

Kasvihuonekaasujen ilmastovaikutusta mitataan suureella, josta käytetään vaikeaa termiä hiilidioksidiekvivalentti. Se on ilmastotieteessä sellainen suure, joka kuvaa ihmisen tuottamien kasvihuonekaasujen ilmastoa lämmittävää vaikutusta. Päästöistä puhuttaessa hiilidioksidiekvivalentit ilmaistaan massana (esim. kg) siten, että muiden kasvihuonekaasujen vaikutus on muunnettu tietyillä kertoimilla vastaamaan hiilidioksidin ilmastovaikutusta. Maailmanpankin tilaston mukaan kymmenen suurinta kasvihuonekaasujen tuottajaa ovat hiilidioksidiekvivalenttikilotonneissa laskien:

Kiina 12 500 000
USA 6 400 000
EU-alue 4 800 000
Intia 3 200 000
Brasilia 3 000 000
Venäjä 2 900 000
Japani 1 500 000
Kanada 1 100 000
Kongo 850 000
Indonesia 800 000

Suomen lukema on 56, mikä tarkoittaa, että Suomen osuus maapallon kasvihuonekaasupäästöistä on 0,1 prosenttia.

Tuosta promillesta on Suomessa liikenteessä olevien henkilöautojen päästöjen osuus 9 prosenttia – menee jo niin pieneksi luvuksi, ettei sitä tähän kannata edes panna.

Liikenneministeri Sanna Marin on hallituksen puolesta sanonut, että yhä useamman ihmisen on valittava yksityisautoilun sijaan joukkoliikenneväline. Kun en toistaiseksi ole tätä vaihdosta tehnyt, aiheutin eilen Helsingissä käydessäni maapallon ilmastoon 30 kilon pakokaasupäästöt. Jos olisin tehnyt reissun linja-autolla, jossa olisi matkustanut 30-40 muuta ihmistä, olisin laskennallisesti aiheuttanut 12 kilon päästöt. Jos omassa autossani olisi ollut toinenkin henkilö, olisivat henkilökohtaiset päästöni olleet vain 15 kiloa. Jos taas linja-autossa olisi ollut vain 20 matkustajaa, olisi heidän päästönsä per nuppi olleet samaa luokkaa kuin minulla henkilöautossa. Kaupunkiliikenteessä linja-autot näyttävät usein ajavan paljon pienemmilläkin matkustajamäärillä.

Harvaan asutussa maassa ei eletä todellisuudessa, jos tavoitteena pidetään yksityisautoilun oleellista vähentämistä eli rajoittamista tietullien ja muiden käyttömaksujen korottamisen avulla.

Sähköautot kuitenkin sallittaisiin. Olisikin kova juttu, että suomalaiset siirtyisivät sähköautoihin, kun nyt liikenteessä olevien henkilöautojen keskimääräinen arvo on jossain 4000 euron paikkeilla. Tuntuu äkkipäätään pieneltä summalta, mutta ei se sitä ole, kun otetaan huomioon, että autokannan keski-ikä on noin 12 vuotta. Eli mistä rahat vaihtoautokauppaan sähköautojen hankkimiseksi?

Yhdistetty poltto- ja sähkömoottoriauto on jo selvästi fiksumpi ratkaisu. Näitä hybridiautoja varten ei tarvita erillisiä latauspaikkoja, eikä niiden ajomatka keskeydy virran katkeamiseen. Nature Research -tiedelehdessä oli kaksi vuotta sitten tutkimustulos, jonka mukaan hybridiautojen kokonaispäästöt ovat pienemmät kuin täyssähköauton. Tämä johtuu siitä, että sähköautojen akkujen valmistaminen aiheuttaa valtavasti päästöjä. Täyssähköauton elinkaari on tässä suhteessa niin erikoinen, että se on aiheuttanut kaupasta uutena ulos ajettaessa päästöjä yhtä paljon kuin tavallinen bensa-auto 100 000 km:n ajon jälkeen.

Koska muualla maailmassa kuitenkin ollaan meitä huonompia ihmisiä, laatii Suomen hallitus myös kansallinen ilmastoruoka-ohjelma, joka tähtää kulutetun ruuan ”ilmastojalanjäljen” pienentämiseen. Tulee mieleen ”ilmakitaran” soittaminen, jossa soitetaan ilman kitaraa. Maksalaatikkoa ilman maksaa.

kari.naskinen@gmail.com

Ricky Turnerin pitäisi olla taikuri

Englannissa on 20 prosenttia työntekijöistä ns. vaihtoehtoisten työjärjestelyiden piirissä, Yhdysvalloissa enemmänkin. Englantilaisen Ken Loachin elokuvassa Kiitos tilauksestasi työllistää Ricky Turner itsensä yrittäjänä tekemällä franchise-sopimuksen postipaketteja kuljettavan firman kanssa. Rickystä ei siis tule kuljetusfirman työntekijä, vaan pääsee ”messiin”, kuten firman työnjohtaja asian ilmaisee. Suomessakin tällaisia itsensä työllistäjiä on 7-8 prosenttia duunareista.

Ken Loach (83) ei ehkä ole proletariaatin diktatuurin kannalla, mutta voimakkaasti hän muutosta yhteiskuntaan elokuvissaan vaatii. Edellisessä elokuvassa Minä, Daniel Blake (2016) oli syytettynä julkishallinnon byrokratia, joka murskasi alleen kaiken inhimillisen ymmärryksen vaikeuksien kanssa tuskailevien ihmisten suhteen. Uudessa elokuvassa käsitellään sitä orjamaista tilannetta, jollaiseen itsensä työllistäjät voivat joutua.

Ricky Turner (Kris Hitchen) valitsee tämän ratkaisun itse. Hän ostaa osamaksulla pakettiauton ja kun tekee töitä 14 tuntia päivässä, niin kyllähän siinä lähemmäs elämän unelmien toteutumista luulisi pääsevän. Mutta annas olla, kun tulee tilanteita, joissa tarvitsisi apua tai edes joustoa. Ei puhettakaan. Heti ensimmäisen ongelman kohdatessa työnjohtaja vastaa: ”Sehän on sinun ongelmasi, se on sinun firmasi, hoida asia.”

Daniel Blaken tapaus oli raivostuttava, koska esim. työvoimatoimiston byrokratian voisi hyvällä tahdolla hoitaa kuntoon vaikka heti. Ricky Turnerin tapaukseen katsoja suhtautuu hieman toisella tavalla: Ricky on mukana vallitsevassa järjestelmässä, joka on juuri tällainen, eikä se ole helposti muutettavissa.

Rickyllä ei ole minkäänlaista sosiaaliturvaa, ei työsuhdeturvaa, ei työaikoja, ei lomia, ei työterveyshuoltoa eikä työnantajan vakuutuksia, ei mitään. Jos sairastuu, on itse hommattava tuuraaja, mutta jos ei onnistu, siitä joutuu korvausvelvollisuuteen. Apua ei saa myöskään ay-liikkeeltä, koska tällaisilla itsensä työllistäjillä ei omia edunvalvontajärjestöjä ole.

Pelkästään tästä ei elokuvassa kuitenkaan ole kysymys. Katsojan ahdistusta lisää se, että asiat Rickyn kotonakaan eivät ole kunnossa. Vaimo on kodinhoitaja ja tekee myös 14-tuntisia päiviä. Yhteistä elämää ei aikatauluihin mahdu. Lisäksi teini-ikäinen poika pinnaa koulusta ja keskittyy maalaamaan graffiteja kulutusyhteiskuntaa vastaan. Kun isä vaatii pojan menevän kouluun joka päivä, poika raivostuu, koska isä rajoittaa hänen elämäänsä.

Pirstaloituvan työelämän ja itsensä työllistämisen kasvun myötä elinkeinoelämän ja Suomenkin hyvinvointivaltion rakenteet saattavat muuttua toisenlaiseen suuntaan. Uhkana on, että eriarvoistuminen kasvaa. Varmaa joka tapauksessa lienee, että muutos on pysyvä. Sitran 2017 tekemän tutkimuksen mukaan työelämä tulee jakautumaan kolmeen erilaiseen ryhmään: kunniallisiin puurtajiin, taipuisiin tekijätyyppeihin ja taikurien talouteen. Ricky Turner yrittää olla sekä kunniallinen että taipuisa, mutta selvitäkseen hänen olisi oltava myös taikuri.

Suomessa tällaisia taikureita on viime aikoina tehty mm. lehdenjakajista. Yrityselämälle tämä onkin tavoiteltava tila: jos palkkatyöntekijöitä ei olisi ollenkaan, vaan kaikki olisivat yhdenmiehen yrityksinä liikesuhteessa isoihin yrityksiin, ei elinkeinoelämän inhoamaa ay-liikettäkään enää tarvittaisi.

Sitran tutkimusraportin yhteydessä haastatellaan nettisivulla englantilaisen Royal Society of Artsin toimitusjohtajaa Matthew Tayloria, joka antaa tukensa Ken Loachin kuvaamalle järjestelmälle:

”Monille ihmisille joustavat työjärjestelyt voivat merkitä vapautta. Niin kauan kuin meillä on oikeanlaiset puitteet eikä ihmisiä riistetä, uskon, että joustavat työjärjestelyt ovat hyvä asia. On hienoa, jos ihmisillä on enemmän mahdollisuuksia itsenäiseen työskentelyyn. Jos voit tehdä työtä, antaa oman panoksesi ja olla samalla oman itsesi herra, monille ihmisille se merkitsee vapautta.” (Sitra 10.1.2017)

Aivan pölkkypää Sitran haastattelema Taylor ei sentään ole, sillä hänenkin mielestään itsensä työllistävillä ja itsenäisillä ammatinharjoittajilla on oltava vaikutusmahdollisuuksia ja tilaisuus neuvotella johdon kanssa tilanteestaan. Myös heillä on oltava oikeutensa.

Ammattiliitoilta tämä edellyttää uudistumista. Niiden on sovelluttava paremmin nykyaikaisten työntekijöiden elämään ja vastattava heidän tarpeisiinsa. Englannissa ollaankin jo luomassa freelancereille tarkoitettuja ammattijärjestöjä. Yhdysvalloissa tässä ollaan jo pitemmällä. Paljon pitäisi tehdä, jotta Ricky Turnerin kaltaiset taikurit saisivat edes jonkinlaista turvaa työssään.

Loachin tämäkin solidaarisuuselokuva on vakuuttava. Vaikea täältä merten takaa on silti tietää, millainen on todellisuus Englannin työelämässä, mutta selvää on, etteivät asiat ainakaan parempaan suuntaan ole kehittyneet, ei siellä eikä meillä.

Elokuvan alkuperäinen nimi on Sorry We Missed You. Tuo teksti on kuljetusfirman jonkin painetun lapun yläreunassa. Se on ehkä sellainen paketinsaajalle annettava lappu, jossa valitetaan jotakin viivästymistä tai muuta epäonnistumista. Elokuvan lopussa Ricky kirjoittaa tällaiselle lapulle kauniin viestin vaimolleen, jonka kanssa on edellisiltana riidellyt.

kari.naskinen@gmail.com

Tankki täyteen

Mies, auto, vapaus. Tähän pyhään kolmiyhteyteen kuuluvat oleellisina oheistekijöinä huoltoasemat. Ne ovat osa elämää. Niiden paras aika on kuitenkin auttamatta ohi. Bensaa ja naftaa saa vielä noin 1800 jakelupisteestä, mutta varsinaisia huoltoasemia on enää kovin vähän. Aikaisemmin bensa-asemat olivat kaikkialla tuttujen kokoontumispaikkoja kahvikupin ja tupakan ääressä, bensa-asemalta ostettiin c-kasetit autoon ja pelattiin pajatsoa.

Huonon kehityksen aloitti SOK, joka oli myynyt autopolttoaineita jo 1920-luvulla, mutta joka 1990-luvun lopulla perusti ABC-epähuoltamoketjun. Ensimmäinen ABC avattiin valtatie 12:n varressa Utissa. Kun Neste sitten vastasi tähän S-ryhmän operaation, alkoi vanhoja pieniä bensa-asemia pudota kilpailusta. Nyt ABC-asemia on yli 400; Nesteellä on asemia enemmän, mutta läheskään kaikki eivät ole ABC:n kaltaisia marketteja, vaikka osa niistä jo sellaisia onkin Matkakeidas-nimellä.

Tällä hetkellä vihreä ja punainen politiikka vihaa meitä yksityisautoilijoita. Vaikka ei tämä mitään uutta ole. Vuonna 1969 tv-toimittaja Erkki Tuomioja teki ohjelman Öljypeli, jota kommentoi Tuomiojalle Neste Oy:n toimitusjohtaja Uolevi Raade: ”Teidän tekstistänne saa sen käsityksen, että öljy-yhtiöt riistävät Lähi-idän öljyntuottajamaita. Kuulkaa, minä sanon Teille, valkoinen rotu tarvitsee sitä öljyä, se öljy on valkoisen rodun elinehto.”

Bensa-asemat olivat ennen näkyvästi esillä myös viihteessä ja muussakin kulttuurissa. Niiden avajaiset olivat aina tärkeitä tapahtumia, ja niiden vetonauloina olivat usein iskelmä- ja muut tähdet, esimerkiksi Esa Pakarinen, Tapio Rautavaara, Tenho Saurén, Jaakko Teppo, Eemeli Toivonen ja varsinkin Kesoilin avajaisissa Esko ”Kyllä” Kivikoski. Tänä vuonna huoltoasemapäivien juhlissa Tampereen Rosendahlissa esiintyi Virve Rosti.

Musiikki on aina muutenkin kuulunut asiaan. Edelleen bensa-asemilta saa halpoja cd-levyjä, joita auton ovien sivulokeroihin kerääntyy.

M.A. Nummisen kirjassa Baarien mies (Kirjayhtymä, 1986) on 132 baarin joukossa viisi huoltamon baaria: Pelkosenniemen Shell, Savukosken Teboil, Suolahden Esso, Sysmän Finnoil ja Virolahden Union. Ensimmäiset baarit bensa-asemien yhteyteen olivat tulleet 1950-luvun lopulla.

Kulttuurisia emämunauksiakin on tehty. Omalla kohdallani Lahdessa tämä koskee hienon Shellin aseman purkamista linja-autoasemaa vastapäätä Jalkarannantiellä. Se on kotikaupunkini rakennusten hävittämisistä ainoa minulle surua aiheuttanut. Muistoja on paljon, jotka välillä palautuvat mieleen, kun nykyisin usein käyn pullakahvilla Nesteen Taukotuulessa (ent. Union).

Elokuviin bensa-asemat ovat kuuluneet aina, esimerkkeinä hienot taideteokset:
Vihan hedelmät (1940)
Varjot menneisyydestä (1947)
...ja Helena soittaa (1951)
Mansikkapaikka (1957)
Linnut (1963)
Hullu Pierrot (1965)

Entäpä Tankki täyteen? Vuonna 1969 Englannista Suomeen muuttanut Neil Hardwick löysi pian suomalaisuuden ytimet, joiden yhtä osaa Sulo Vilénin huoltamo ja baari täydellisesti kuvasivat. Jukka Vesterisen erinomaisessa Huoltoasemakirjassa (Alfamer, 2009) selvitetään tarkkaan myös Vilénin aseman todellinen historia: Autorin huoltoasema valmistui 1960 Ylöjärvelle Vaasantien ja Kuruntien risteyksen lähelle ja siirtyi Kesoilin väreihin 1964. Tv-sarjassa sen kohtalona ei ollut ABC:n tuhovoima, vaan uuden ohikulkutien rakentaminen niin, ettei asemalle enää kunnolla päässyt. Todellisuudessa asema purettiin 1980-luvun lopulla.

Kotikadussa puolestaan Luotolan perhe oli huoltamoyrittäjänä. Kuvaukset tehtiin Nesteen Punavuoren asemalla.

Heikki Luoman maalaiskomedioissa eletään Kuusniemen kunnassa, jonka henkisen elämän keskuksena ovat Pauli Antero Turpeisen huoltoasema ja baari.

Vesterisen kirjassa on myös kuva Unionin olympiasetelistä. Niitä sai olympiavuonna. Kun tankkasi 20 markan edestä, sai yhden olympiasetelin, ja kun oli kerännyt kolme seteliä, sai niitä vastaan 4,75 desilitran Surf-pesuainepaketin. Olipahan kotiin vaimolle tuliaisiksi pyykinpesuainetta. Olympiaseteleissä oli Olympiakomitean luvalla kisoihin menossa olevien urheilijoiden kuvia: Nina Hagman, Heikki Ikola, Pentti Kahma, Tapio Kantanen, Mona-Lisa Pursiainen, Riitta Salin, Hannu Siitonen, Juhani Suutarinen, Pekka Vasala, Lasse Viren.

Mutta mennyt mikä mennyt, siitä kaksi kuvaa vanhan nelostien varrelta Lahden ja Mäntsälän väliltä:

ENSIMMÄINEN
ASEMA VIIPURISSA

Ensimmäiset polttoaineen myyntipisteet eivät olleet erityisiä ”asemia”, vaan bentsiiniä myytiin kadulla kärryistä harvalukuisiin autoihin. Helsingissä bensiiniä myivät jo 1905 Hakaniemen apteekki ja Kluuvikadun rohdoskauppa. Teemu Tervosen opinnäytetyössä (Saimaan ammattikorkeakoulu) selvitetään alkuvaiheita:

”Organisoituneen polttoainekaupan aloitti Masut tulemalla markkinoille 1910-luvulla. Nopeasti perässä seurasivat ulkomaiset jätit Esso ja Shell ja vähitellen myös suomalaiset pienemmät yhtiöt. Ensimmäinen pumpullinen asema oli Viipurin Revonhännässä 1912. Ensimmäiset bensiinikioskit oli varustettu yhdellä tai kahdella polttoainepumpulla. Palvelualtis kioskinpitäjä tankkasi autoja ja rahasti sen jälkeen autoilijan. Myyntikioskeista siirryttiin nykyaikaisempiin ja tilavampiin tiloihin, kun kioskeihin rakennettiin katos mittarien suojaksi. Palvelun lisäämiseksi ja asiakaspalvelun parantamiseksi tiloihin alettiin 1950-luvulla rakentaa autonhuoltoa varten sisätiloja ja niihin huoltosyvennyksiä.”

Revonhännän käsikäyttöisessä pumpussa oli viiden litran mittasylinteri. Tervosen mainitsema Masut oli turkulainen petrolintuontiyhtiö, jonka perustivat 1911 pietarilainen Naphta Industrie & Handelsgesellschaft Masut ja helsinkiläinen liikemies Wilhelm Bensow. Ensimmäisenä toimintavuotenaan Masut myi neljä miljoonaa litraa valopetrolia, 306 tonnia koneöljyä ja 10 000 litraa bensiiniä. Sen suurin asiakas oli SOK. Seuraavana vuonna Suomen Masut liittyi Royal Dutch Shell -yhtymän osaksi.

Shellin simpukkamerkki otettiin Suomessa käyttöön 1921. Samana vuonna Suomen Masut varasi 80 000 markkaa kampanjaan, jolla autoilijoille tehtiin tutuiksi "ensiluokkaiset yhtiön kauppaan tuomat Shell-merkkiset naftatuotteet". Autokannan kasvun myötä Masutin bensiininmyynti ylitti lamppuöljyn myynnin 1926. Vuonna 1927 Masut siirtyi kokonaan Shellin omistukseen ja otti 1929 uudeksi nimekseen Suomalainen Shell Osakeyhtiö.

Näitä bensa-asioita tutkiessani löysin netistä Suomen Kuvalehden vanhan jutun, jossa kerrottiin Porissa 1919 toimintansa aloittaneesta Oy Kauppakomppania Ab:n autohallista, jonka sanottiin olleen Suomen ensimmäinen pysäköintitalo. Sen toimesta myytiin ”autoja, moottoripyöriä, varaosia ja siirtomaatavaroita, kuten appelsiineja, konjakkia, liköörejä, tupakkaa, keksejä ja marmelaadia. Mobil-öljyjen myynti alkoi 1920.”

”Tämä Porin autohalli oli Porin sillalta keskustan suuntaan 1928-30. Vasemmassa kulmassa olivat liikehuoneisto ja tirehtöörin asunto. Rantapirssi ja linja-autot majailivat puiden varjossa. Lindroosin bensiinikioski, sen kolme mittaria näkyvät etualalla. Polttoaine tuotiin 20 000 litran maanalaisiin säiliöihin junalla Viipurista ja osin Puolasta. Liikemerkit: Masut (Shell), Nobel-Standard (Esso) ja itse tuotu galitzialainen bensiini.”

kari.naskinen@gmail.com