sunnuntai 22. huhtikuuta 2018

Pasifisteilta nirri pois

Sata vuotta sitten ei pasifismilla pitkälle pötkitty. Tästä on tyypillisenä esimerkkinä Akseli ja Eelo Isohiiden kohtalo. He olivat Leo Tolstoin ja Arvid Järnefeltin seuraajia siinä tolstoilaisessa maailmankatsomuksessa, jossa minkäänlainen väkivalta ei missään tilanteessa ollut hyväksyttävää. Kun veljekset näin ollen eivät tietenkään suostuneet osallistumaan sotatoimiin, heidät teloitettiin. Tämä tapahtui huhtikuun 22. päivänä Iitin Sääksjärvellä sen jälkeen, kun he olivat kieltäytyneet liittymästä punaisten taistelujoukkoihin. Kotkalaiset punaiset olivat tulleet hakemaan veljeksiä, koska miehiä tarvittiin lisää punaisten alkaessa olla selvästi tappiolla. Akseli ja Eelo kuitenkin seurasivat Tolstoin ja Vuorisaarnan oppeja, eivätkä lähteneet mukaan pahantekoon.

Punaiset olivat mieltäneet Isohiidet omikseen, koska yleisesti oli tiedossa, että veljekset olivat isosydämisiä hyväntekijöitä. He auttoivat muita ihmisiä sekä talkootyötä tekemällä että rahallisesti, ja heidän talonsa ovet olivat aina auki vieraille avunpyytäjille. Perheitäkään he eivät perustaneet, jotta pystyivät täysipainoisesti keskittymään lähimmäisten auttamiseen. Tästä kaikesta saattoi tehdä sen johtopäätöksen, että Isohiidet olivat aina ja kaikessa heikompien ja vähäosaisimpien puolella, siis punaisia.

Veljeksillä oli kaksi taloa, joista toisessa he itse asuivat ja toisessa asui Venny Soldan-Brofeltin taiteilijaveli August L. Soldanin perhe. Muita satunnaisia vierailijoita asui taloissa myös, ja Isohiisien paikka olikin muodostunut eräänlaiseksi tolstoilaiseksi keskukseksi Suomessa.

Arvid Järnefelt kirjoitti veljeksistä jo Vanhempieni romaani -trilogiassa (WSOY, 1928-30). Uudempi kirja heistä on Maija Salonius-Hatakan Ei saarnalla vaan elämällä (Atena, 2000) ja viimeksi Isohiisien kohtalosta kirjoitti Matti Salminen Toisinajattelijoiden Suomessa (Into, 2016).

Kun punaiset käsivarsinauhoineen tulivat hakemaan veljeksiä, he hämmentyivät, koska eivät ymmärtäneet ilmeisesti kuulemiaan pasifistisia perusteita sille, etteivät lähde aseiden kanssa touhuamaan. Hakijat lähtivätkin pois ja menivät kysymään neuvoa esimiehiltään. Neuvo oli selvä ja hakijat palasivat veljesten talolle. Järnefelt kertoi kirjassaan:

”Heillä oli kiväärit mukanaan. He vaativat veljeksiä tulemaan punaisten esikuntaan, joka oli kaukana toisessa kylässä. Isohiisi sanoi panevansa pyhäpuvun ylleen, koska niin tärkeään paikkaan oli lähdettävä, ja pyysi naisväkeä laittamaan sillä aikaa hakijoille kahvit. Juotuaan kahvit he ystävällisesti puheltuaan keskenään nuo neljä miestä lähtivät matkaan. Akseli nousi toisen kiväärimiehen kanssa etumaisille rattaille ja Eelo ajoi toisen kanssa perässä tulevilla.- - - Sitten tuli vastaan korkea mäki, ja miehet käskivät heidän nousta rattailta ja mennä edeltä ylämäkeen ja seisahtua puolivälissä. He tekivät niin kuin oli käsketty. Ja kun he mäen puoliväliin tultuaan seisahtuivat ja katsoivat taakseen, niin nuorukaiset ampuivat heidät ja raahasivat heidän ruumiinsa metsään.” Tämä tapahtui Kausalan ja Haapa-Kimolan välisellä metsätiellä.

Isohiisien syvästä vakaumuksesta kertoo se, että he olivat ilmoittaneet jo ennen hakijoiden toista tuloa läheisilleen antavansa anteeksi mahdollisille surmaajilleen.

Akseli Isohiisi oli 1911 kirjoittanut ystävälleen Eino Johannes Ellilälle Sysmään, että kaikki kurjuus, puute, väkivalta jne. ovat seurauksia sivistyneiden ihmisten väärästä elintavasta, siitä, että on luovuttu ruumiillisesta työstä ja siirretty se muiden harteille:

”Sivistynyt, varallisuutta omistava ihminen ei voi tehdä hyvää asemassaan pysyen. Puute, kurjuus, väkivalta ja liikatyö eivät ole hävitettävissä meidän käyttämillä keinoilla.”

E.J. Ellilästä tuli myöhemmin WSOY:n kustannusvirkailija. Parhaimmillaan hänellä oli suurimpia yksityisiä kirjakokoelmia Suomessa, 32 000 nidettä. Vuonna 1977 Ellilä lahjoitti 85-vuotispäivänään Lahden kaupunginkirjastolle 3200 teosta, 140 kirjallisuusaiheista mitalia ja kirjeenvaihtonsa jäljennöksiä. Akseli Isohiiden kanssa hän oli kirjeenvaihdossa 1911-14. Kirjeissä käsiteltiin isoja moraalikysymyksiä, jotka koskivat väkivallasta kieltäytymistä, uskontoa ja seksuaaliasioita.

Elias Isohiisi oli syntynyt 1883 ja Axel Isohiisi 1886. He olivat syntyjään Örnmarkin tunnettua talonpoikaissukua Perniön seudulta. Vuosisadan alussa he muuttivat nimensä suomalaisuusaatteen innoittamina. Heidän vanhin veljensä Kalle Örnmark asui jo Iitissä Massin kartanossa, jonne Akseli tuli perässä 1908 ja Eelo 1909. Kartanon länsipuolelle he rakensivat omat talonsa.

Isohiiden veljeksiä tunnetumpi pasifisti oli Arndt Pekurinen, jonka Suomen armeija teloitti jatkosodan aikana. (Mustaa valkoisella 2.11.2016)

kari.naskinen@gmail.com

tiistai 17. huhtikuuta 2018

Näkymätön neste palautti näkökyvyn…

Saksalais-itävaltalainen elokuva Mademoiselle Paradis kertoo sokeasta pianistista Maria Theresia von Paradisista (1759 - 1824), joka hetkellisesti sai näkönsä takaisin Wienissä toimineen poppatohtori Franz Mesmerin avulla. Tyttö oli sokeutunut nelivuotiaana, mutta päästyään vihdoin 18-vuotiaana Mesmerin hoitolaitokseen näkö palautui ainakin hieman. Täyttä selvyyttä ei kuitenkaan ole siitä, oliko sokeus aivan täydellinen ja yhtä epäselväksi jäi, millaiseksi Mesmer tytön näkökyvyn sai.

Elokuva ei näihin kysymyksiin tietenkään voi vastauksia antaa. Asioiden etenemistä se joka tapauksessa kuvaa mielenkiintoisesti, kun koko ajan on samalla kysymys Mesmerin kyseenalaisesta ammattitaidosta. Mesmer nimittäin oli tyypillinen uskomushoitoihin uskova huuhaalääkäri tai niitä käyttävä huijari. Jo hänen tohtorinväitöskirjansa Wienin yliopistossa 1766 kertoi hänen suuntautumisestaan: ”Kiertotähtien vaikutus ihmisruumiiseen”.

Mesmer osasi myös markkinoinnin. Hän oli yhteen puistoon ”magnetisoinut” yhden puun, jota koskettelemalla köyhät ihmiset voisivat parantua erilaisista sairauksistaan. Magnetismia tärkeämpi konsti Mesmerillä oli kosminen fluidium-hoito, josta varakkaat pääsivät osallisiksi; fluidium oli näkymätön neste, jonka magneettisen virtauksen avulla sairaat paranivat kuin Kapernaumin torilla.

Mesmerin hoitolalaitoksessa oli vedellä täytetty puinen sammio, jonka pohjalla oli lasimurskaa ja rautalastuja. Sammion kannen läpi tuli rautatanko, jolla piti koskettaa kipeää paikkaa. Ympärillä hääri violetissa puvussaan Mesmer itse kädessään taikasauva. Näitä kaikkia yksityiskohtia ei itävaltalaisen Barbara Albertin kuivakkaasti ohjaamassa elokuvassa ole, mutta luin niistä lääketieteen historioitsijan, professori Arno Forsiuksen nettisivuilta.

Pianistityttöä esittää taitavasti romanialainen Maria Dragus, joka on tuttu hienoista roolitöistään mm. Michael Haneken Valkoisessa nauhassa (2009), Anne Zohra Barrachedin 24 viikossa (2016) ja varsinkin Christian Mungiun Valmistujaisissa (2016). Paranemista seurataan, mutta se todella jää auki, mitä tyttö alkoi nähdä? Eikä näkökyky pysyväksi jäänytkään. Ehkä kysymyksessä oli psykosomaattinen sairaus, joka vain hetkellisesti hieman hellitti. Muusikonuraansa Maria Theresia jatkoi ja saavutti menestystäkin eri puolilla Eurooppaa. Mesmer puolestaan riitautui Wienin lääkintäviranomaisten kanssa ja kun hänen toimintaansa pantiin tutkimuskomitea selvittämään, pakeni Mesmer lopulta Pariisiin.

Elokuva kattaa sokean tytön vaiheista vain vuodenpäivät, jotka hän oli Mesmerin laitoksessa. Mielenkiintoisempi henkilö on kuitenkin Mesmer, josta yksi elokuva on tehtykin, mutta tiettävästi sitä ei ole Suomessa esitetty (Roger Spottiswoode: Mesmer, 1994).

Forsiuksen perusteellisen kirjoituksen mukaan mesmerismin lähtökohtina olivat kosmologiset, fysiologiset ja hoidolliset aatteet, joista alkoi myös hypnoosihoitojen kehittäminen. - ”Mesmerismiä voidaan pitää psykosomaattisen lääketieteen, psykoanalyysin ja ryhmähoitojen esivaiheena. Romanttisen luonnonfilosofian piirissä siitä muodostui sielutieteessä käytetty tutkimusmenetelmä. Salatieteissä, parapsykologiassa ja vaihtoehtoisissa hoidoissa mesmerismi otetaan vakavasti vieläkin”, sanoo Forsius.

Elokuvassa ei kovin paljon käydä läpi musiikkipuolta. Tyttö kyllä soittelee, mutta koska elokuva loppuu hänen hoitolaitoksesta lähtemiseensä, ei varsinaista pianistinuraa seurata. Yksi erikoinen kohtaus on, kun tyttö on alkanut jotakin nähdä: soittaminen sekoaa hänen alkaessa katsoa sormiaan.

Sitten maallikon ihmettely: kun elokuvissa on sokea ihminen, niin miksi hänen silmänsä ovat aina kierot tai jotenkin niin vinksallaan, että ihminen näyttää pöntöltä?

kari.naskinen@gmail.com

maanantai 16. huhtikuuta 2018

”Koko työväestöä ei saa rangaista”

Kaikki työväenluokkaan kuuluneet eivät sata vuotta sitten olleet kapinallisia, eivätkä kaikki porvarit olleet mieleltään lahtareita. Yksi rauhanmiehistä oli Edistyspuolueen kansanedustaja K.J. Ståhlberg, josta seuraavana vuonna tuli Suomen ensimmäinen presidentti. Kun punaisten kansanvaltuuskunnan 2.2.1918 lakkauttamat porvarilehdet alkoivat taas huhtikuussa ilmestyä, oli Helsingin Sanomissa heti toisena ilmestymispäivänä 16.4.1918 Ståhlbergin kirjoitus sovinnollisten ratkaisujen puolesta. Kovimman laidan valkoiset eivät nimimerkki K.J.S.:n kirjoituksesta kuitenkaan pitäneet, ja äärioikeistolaiset eivät myöhemminkään kokeneet Ståhlbergiä omakseen.

Kansalaissota oli täydessä käynnissä, kun Helsingin Sanomat sata vuotta sitten julkaisi Ståhlbergin mielipidekirjoituksen:

”Suomen työväestöä ei saa rangaista sosialistien vallankumouksesta kieltämällä siltä tarpeellisia ja oikeutettuja lainsäädäntötoimenpiteitä. Vaikka valitettavan suuri osa työväestöä johtajainsa ja muukalaisten houkuttelemana antautuivatkin tuohon rikolliseen yritykseen, olisi väärin pitää työväestöä kokonaisuudessaan valtionkavaltajina kapinoitsijoina.”

Helsingin Sanomat oli tuolloin Edistyspuolueen äänenkannattaja, ja kaksi päivää myöhemmin 18.4. lehdessä oli toinen Ståhlbergin kirjoitus, jonka hän osoitti suoraan sos.dem. puolueelle:

”Kansalaissodan kauhujen jälkeen saataneen toivottavasti meillä Suomessakin työväen asiaa ajamaan länsieurooppalainen sosialidemokraattinen puolue, sellainen kuin muuallakin kehittyneissä sivistysmaissa, ja sen johtoon ei ainoastaan tarmokkaita vaan myös valistuneita ja siveellisen vastuunalaisuutensa tuntevia kunnon miehiä, jotka käsittävät, että puolueen ei ole luovuttava parlamentaarisesta kehityksestä saadakseen hetkisen näytellä yksinvaltaista työväen diktatuuria sekä työväen että yhteiskunnan onnettomuudeksi, vaan että on pyrittävä laillisin keinoin eteenpäin yhä uusiin saavutuksiin samalla työväen ja koko kansan eduksi.” (Poliitikoilla ei näköjään silloin vielä ollut avustajia, koska kukaan ei ollut jakanut Ståhlbergin ylipitkää virkettä pienempiin osiin.)

Ståhlbergin sovinnollisuus ei siis kaikkia miellyttänyt. Pahimmillaan häntä nimiteltiin saatanan riivaamaksi, pakanaakin pahemmaksi. Pahinta tekstiä painetussa sanassa iski Hufvudstadsbladet. Ståhlberg sentään sai pitää henkensä, mutta vierestä vietiin, kun hänen luottoministerinsä Heikki Ritavuori murhattiin 14.2.1922. Ampuja oli suomenruotsalainen Ernst Tandefelt, jonka motiiveja ja taustoja ei vieläkään ole kunnolla selvitetty. Murhan tutkinnan lopetti oikeuskansleri Albert von Hellens 1930 ja Tandefelt kuoli Nikkilän hullujenhuoneella 1948.

Ståhlberg joka tapauksessa jatkoi linjallaan, ja SDP sai varmaan häntä tyydyttävän puheenjohtajan Väinö Tannerin, jonka johdolla sosiaalidemokraateista tuli seuraavan vuoden eduskuntavaaleissa ylivoimaisesti suurin puolue.

Ståhlberg ei kuitenkaan saanut rauhaa äärioikeistolaiselta liikkeeltä. Hänet oli eduskuntavaaleissa 1.-2.10.1930 vaalittu takaisin eduskuntaan, mutta niin hurjaksi asetelma äityi, että Lapuan Liike ry:n fasistit muiluttivat Ståhlbergin ja hänen vaimonsa 14.10.1930 väkisin Helsingistä Joensuuhun.

Kyyditysmatkalla Ståhlberg haukuttiin mm. siitä, että oli kansalaissodan jälkeen presidenttinä vapauttanut pakkotyöhön tuomittuja kommunisteja ennen aikojaan. Samoin peloteltiin, että eduskunnassa ei sitten vahingossakaan mennä äänestämään muuten kuin oikeistopuolueiden kantojen mukaisesti. Muiluttajien tarkoitus oli pakottaa Ståhlbergit rajan yli Neuvostoliiton puolelle, kuten tehdään Antti Tuurin Ikitie-romaanissa Jussi Ketolalle. Jotenkin hanke kuitenkin tyssäsi ja Ståhlbergit päästettiin vapaiksi Joensuun kaupungintalon edessä. Vaiherikkaan päivän päätteeksi he pääsivät yöksi Pielisjoen linnaan sen jälkeen, kun suojeluskuntapiirin jääkäriluutnantti Lang oli kadulla tunnistanut entisen ylipäällikkönsä. Helsinkiin Ståhlbergit palasivat junalla.

kari.naskinen@gmail.com

sunnuntai 15. huhtikuuta 2018

Sääty-yhteiskunta ei vieläkään ole joutunut korjaamolle

Jallulla on pieni autokorjaamo Helsingin lähellä olevassa pikkukaupungissa. Mika Myllyahon näytelmässä Korjaamo on Jallu vaikeassa tilanteessa, kun vielä eläkeiän kynnyksellä pienyrittäjä on ajautunut rahoituskriisiin. Renkaanasennuslaite oli pitänyt hankkia, vaikka työt olivatkin vähentyneet. Kansallisteatterin Omapohja-näyttämöllä Jallu yrittää selviytyä asioista, mutta ongelmia on paljon muitakin. Jallun omanarvontuntokin on nollassa, eikä sen korjaaminen ole helppoa tässä suomalaisessa sääty-yhteiskunnassa, jollaisena Jallu sen edelleen kokee.

Myllyaho valmistui 1980-luvulla ennen Lahden kansanopiston teatterilinjalle hakeutumistaan autoteknikoksi ja oli töissä rekkakorjaamossa. Pelkkä autokorjaamojuttu tämä Myllyahon itsensä ohjaama näytelmä ei silti ole, joskin näyttämökuva Omapohjan pienellä lavalla on tuttu: on smirgeli ja pylväsporakone, korjattava moottori pukilla ja muuta pientä rekvisiittaa. Tämän jutun kuva on kuitenkin otettu mainosrekvisiitaksi jossain oikeassa korjaamoissa.

Autoista ja moottoreista tietenkin puhutaan, mutta keskeistä on kuitenkin se, miten tässä touhussa enää vanhanajan duunari pysyy mukana. Yritys- ja työelämä ovat kokeneet mullistuksen, kun käsityöläisyyden ovat korvanneet tietotekniikkaa hyödyntävät toimintatavat. Pienyritykset ovat joutuneet isojen ketjuliikkeiden puristukseen ja korjaamoja ei paljon tarvita, kun kulutustavaroissa on siirrytty kertakäyttöisyyteen. Jallu ei nimiltä mainitse näitä ketjuja, mutta me muut automiehet tiedämme ne: AD, Autoasi, Autofit, Autonomi, Fixus, Mekonomen. Lisäksi S-ryhmä on jo aloittanut oman Karla-korjaamoketjunsa, joten ABC-tyylinen valloitus- ja tuhoamiskampanja lähestyy.

Jallua hurjan hienosti esittävän Jukka-Pekka Palon (kuvassa vas.) monologi muutoksesta on kuvaava:

”Tässä on mulla kaikki, koko elämä. Autoja korjaamalla on maksettu pojan ja tytön opiskelut, vaimon kampaamolaskut ja omakotitalon lisäsiipi. Mä olen piru vie viimeinen mohikaani, joka vielä oikeasti avaa moottorin ja korjaa sen. Enää ei tartte ees itte ajaa autoa, ja robotit kasaavatkin ne. Mä olen just esimerkki siitä kun mun palvelu jää tarpeettomaksi. Käsityöammatit katoaa ja ihminen muuttuu veltoksi nahkapussiksi. Uus moottorisahakin heitetään roskiin, kun se ei käy tyhjäkäyntiä, vaikka sitä pitäs vaan vähän säätää. Ihmiset ei osaa enää tehdä itse mitään. Ei edes saunan lämpötilaa laittaa. Saati pumpata renkaisiin ilmaa…”

Sitten vielä se sääty-yhteiskunta, joka aikoinaan perustui annettuun järjestykseen ja hierarkiaan. Eniten järjestys riippui perimästä ja perinnöistä. Eikä ole helppoa vieläkään. Viisisataa vuotta sitten Jallun esivanhemmat kumarsivat kirkon edustalla, kun sisään menivät ensin säätyläiset, joiden perästä vasta roskaväki pääsi menemään.

Tällaisena Jallu yhä kokee yhteiskunnan. Asiaa tulee esille, kun korjaamon tiukasta tilanteesta huolimatta vaimo on ihastunut sellaiseen käsilaukkuun, jonka saa vain Helsingistä jostakin Luis Vuttonin liikkeestä. Jallun pitäisi mennä se ostamaan, mutta eihän se ole mahdollista – siellä on jo ovella vartiomies ja miten siellä herrojen kaupassa tällainen tavallinen duunari osaa käyttäytyä.

Jallu on hyvää hyvyyttään ottanut töihin lapsuudenkaverinsa, väliaikaisesti koulusta erotetun rehtorin, joka oli käyttäytynyt väkivaltaisesti oppilasta kohtaan. Toisenlainen kriisi hänellä, burnout. Tämä Ola (Seppo Pääkkönen) on enemmän perillä nykyajan konsteista ja hänen ideastaan Jallu ja Ola alkavat markkinointimielessä tehdä korjaamoaiheista ohjelmaa Youtubeen. Tällaisia Amerikassa tehtyjä korjaamojuttujahan näkee Suomenkin televisiossa. Kuvausvaiheet ovat Palon ja Pääkkösen herkullista komedianäyttelemistä. Muutenkin kahden erinomaisen näyttelijän yhteistyö ja selvä artikulaatio ovat nautittavaa teatteria.

Ola yrittää myös saada Jallua irti niistä kaikkein pahiten jumissa olevista käsityksistä ja maailmankatsomuksista. Youtuben Jallu sentään hyväksyikin, mutta perus-Jallua ei mikään muuta. Jallu ei koskaan tule ajamaan sähköautolla eikä syömään hyönteisruokaa.

Näytelmä kestää alle puolitoista tuntia, mikä käytetään tiukasti täyteen monista teemoista johtuen. Omaa työuraansakin Myllyaho sanoo ajatelleensa näytelmää kirjoittaessaan: ”Opiskelin lopulta itselleni taideammatin ja päädyin johtamaan Kansallisteatteria. En olisi voinut nuorena kuvitella, että olen jonain päivänä tällaisessa asemassa ja että käyn esimerkiksi eduskunnassa puhumassa teatterin puolesta.” (Kirkko ja kaupunki 8.3.2018)

Myllykoskea itseään on myös Olassa, sillä ennen teatteriopintojensa alkua hän hoiti joitakin opettajansijaisuuksia peruskoulussa.

kari.naskinen@gmail.com

lauantai 14. huhtikuuta 2018

Itä-Hämeen pois potkima Heikki Helin julkaisi vanhat juttunsa

Heinolassa ilmestyvässä Itä-Hämeessä alkoivat nimimerkki Kassaran kirjoitukset 1981. Vuonna 2016 lehden uusi päätoimittaja Jari Niemi ilmoitti kolumnien kirjoittajalle Heikki Helinille, että lehteä uudistetaan ja Kassaran jutut jäävät pois. Nyt Heikki Helin on julkaissut 830-sivuisena kirjana sähköisessä muodossa olleet Kassara-kirjoituksensa vuosilta 2000-16.

Kirjan esipuheessa Helin käy läpi omia vaiheitaan Itä-Hämeessä, joka Esa-konsernin muiden lehtien tavoin siirtyi viime vuonna Keskisuomalaisen omistukseen. Kassaran alasajo Itä-Hämeessä oli alkanut jo 2007, kun päätoimittaja Ari Helminen oli siirtynyt Etelä-Suomen Sanomiin: Helmistä tuuraamaan nimitetyllä sijaisjohtajalla valta kihahti päähän ja ensitöikseen hän leikkasi Kassaran kirjoituspalkkioita. Viimeinen Kassara sillä erää ilmestyi 17.5.2007. Uudeksi päätoimittajaksi valittu Jari Niemi joutui kuitenkin ilmeisesti lukijoiden toivomuksesta maanittelemaan Helinin jatkamaan Kassara-palstan kirjoittamista ja niin jutut jatkuivat viiden kuukauden tauon jälkeen.

Itä-Häme on muutenkin tuttu lehti Helinille. Vuonna 1970 hän oli siellä kesätoimittajana. Päätoimittajana oli silloin Erkki Puputti. Seuraavana kesänä Helin oli harjoittelijana Etelä-Suomen Sanomien urheiluosastolla, jonka päällikkö oli Paavo Häkkinen sekä muut toimittajat Matti Närvänen, Pasi Jalava ja Mikko Laitinen; päätoimittajana oli Olli Järvinen. Päätyönsä Helin löysi lopulta kuitenkin kunnallistaloudesta. Vuonna 1981 Helin aloitti työt Lahden kaupungin rahatoimistossa. Vuonna 1993 Helin siirtyi erikoistutkijaksi Helsingin kaupungin tietokeskukseen, jossa sai seurata läheltä valtionosuus- ja verouudistuksia sekä muita kuntatalouteen liittyviä asioita. Helinistä tulikin kuntatalouden ykkösasiantuntija koko maassa, ja hänen kirjoituksiaan julkaistiin jatkuvasti mm. Kuntalehdessä.

Kassaralle avasi Puputti palstat 1981. Jutut sijoitettiin arvokkaalle paikalle pääkirjoitusten alle lauantaisin. Nimimerkki pysyi pitkään paljastumatta, ja varsinkin Puputtia epäiltiin juttujen kirjoittajaksi.

”Välillä otin kantaa melko tiukastikin. Vastineita alkoi tulla niin Heinolasta kuin Sysmästäkin, jossa elinkeinojen kehittämisessä oli mopo karannut käsistä”, muistelee Helin.

Joulukuussa 2016 päätoimittaja Niemeltä puolestaan karkasi mopo. Hän ilmoitti, että Kassaran tilalle pitää saada kiinnostavampia juttuja. Piti tulla keveämpää, sanaristikoita ja sudokuja.

Lehden markkinointi- ja levikkiosastolla kuitenkin tiedettiin, että Kassara oli koko ajan ollut tärkeä palsta. Jos lehti olisi marketti, olisi Kassara ollut Itä-Hämeen ”sisäänvetotuote”. Tästä kertovat myös lehden omat mainokset: ”Mitähän Kassaralla taas mielessä? Lue pakina lauantain Itä-Hämeestä.”

Heikki Helin on tuttu kirjoittaja myös Etelä-Suomen Sanomista, edelleen. Vierailija-palstan kirjoituksistaan hän sanoo, että muutaman kerran on joutunut ”takkiakin kääntämään”:

”Lahden talousarviopäällikkönä ollessani kirjoitin useita tekstejä, joissa olin maakunnan kokoisen kunnan kannalla. Sama ajatus toistui Kassaran testeissä 2000-luvulla. Mitä enemmän kuitenkin tutkin pienten kylien ja kunnan vaiheita, sitä vakuuttuneemmaksi tulin siitä, että on parempiakin malleja kuin maakunnan kokoinen kunta.”

”Pitkään olin sitä mieltä, että kuntien kannattaa rakentaa itse. Viime vuosina olen peräytynyt tuosta kannasta ja tarjoan usein elinkaarimallia.”

”Kaikkea on kehitetty ja tehostettu, mutta se ei ole merkinnyt kuntalaisten palvelujen parantumista vaan heikentymistä. Palvelut ovat paenneet maakunnan reunoilta kohti maakunnan keskusta.”

Kun eilen tapasimme Lahden torikahvilassa, Helin suhtautui täällä tulossa olevaan pormestarimalliin hyvin kriittisesti. Poliitikkojen vakuuttelusta poiketen hän sanoi, että pormestarimalli siirtää valtaa entistä enemmän virkamiehille. Sitten siirryimme keskustelemaan Lahden Ahkeran yleisurheilutilanteesta, mutta ehkä Helin vielä kirjoittaa pormestariasiasta ESS:ssa.

Kymmenen vuotta sitten Kassara kirjoitti, että ”valta valuu virkamiehille. Tärkeät päätökset tehdään virkamiesten kesken ryhmissä, joissa edistetään kehitystä ja kehitetään edistystä. Kumpaa vain, mutta suljetussa kehässä, joka ei läpäise poikkipuolista sanaa. Kuntahallinto ei etäänny vain kuntalaisista, vaan myös luottamusmiehistä, kuilu päättäjän ja virkamiehen välillä laajenee entisestään.” (Itä-Häme 12.4.2008)

kari.naskinen@gmail.com

perjantai 13. huhtikuuta 2018

Keinottelua isänmaallisuuden nimissä

Ranskalainen elokuva Näkemiin taivaassa on erikoinen sekoitus veijarikomediaa, yhteiskunnallista kritiikkiä ja fantasiaa. Kokonaisuus ei kuitenkaan ole sekava, vaan juoni pysyy hyvin koossa. Alkuun ollaan juoksuhaudassa ensimmäisen maailmansodan loppuhetkillä, minkä jälkeen siirrytään sodanjälkeisiin vaiheisiin seuraamaan isänmaallista keplottelua.

Elokuva perustuu Pierre Lemaitren romaaniin, joka sai 2013 Ranskan arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon Prix de Goncourtin. Elokuva alkaa, kun sota on loppumaisillaan. Tieto todennäköisestä rauhanteosta tulee juoksuhautaankin, mutta sotahullu luutnantti Pradelle on tietoon pettynyt. Kun taistelutoiminta onkin jo sillä rintamanosalla loppunut, Pradella alkaa oman sotansa ja surmaa kaksi oman joukkueensa miestä.

Tästä ei silti synny elokuvan varsinainen tarina. Pradella kylläkin tulee myöhemmin esille, sillä hän tarttuu sodan jälkeen uudenlaiseen bisneksentekoon; Pradella alkaa tuoda rintamalle haudattuja ruumiita uudelleen haudattaviksi. Eikä ole niin väliä, ovatko ruumiit juuri niitä, joita Pradell sanoo niiden olevan. Kunhan vain jotain ruumisrompetta on arkuissa, ja saksalaisten ruumiitkin menevät täydestä.

Voitetun sodan jälkeen voimakas nationalismi nousee pintaan. Alkaa mm. sotamuistomerkkien suunnitteleminen ja pystyttäminen joka puolelle. Sotaveteraanien huonoihin oloihin ei yhteiskunnan huoli ulotu, vaan tärkeintä on nationalistisen hengen nostattaminen. Sodat ovat aina monia liike-elämän haaroja piristäviä tapauksia, ja monenlaisia välistävetäjiä ilmestyy äkkirikastumisen toivossa myös sotien rauhoituttua.

Elokuvan päähenkilöt ovat sotamiehet Maillard ja Pericourt, jotka ryhtyvät muistomerkkihuijaukseen. Maillardia esittää elokuvan ohjaaja Albert Dupontel, joka yhdessä kohtauksessa muistuttaa Buster Keatonia panemalla päähänsä samanlaisen lättähatun kuin oli Keatonin tunnusmerkki. Railakas komedia kysymyksessä onkin. Lisäksi kun Pericourtin kasvot vahingoittuivat pahasti sodassa, hän joutuu käyttämään koko ajan naamioita, ja näiden erilaisten naamioiden mukana elokuva on saanut fantasiaelementtejä, vaikka itse tapahtumissa ei mitään epäluonnollista fantasiamaisuutta olekaan.

Dupontel on hyvin suosittu elokuvanäyttelijä Ranskassa. Omia ohjauksia hän on tehnyt vain muutaman, mutta juuri tämän sodanvastaisen tarinan hän halusi ohjata. Maillardin roolin hän otti, kun siihen rooliin valittu näyttelijä vetäytyi pois viime hetkillä.

Yhtenä juonteena elokuvassa kulkee myös kosto. Kohteina ovat Pradella ja Pericourtin isä. Pericourt on lähtenyt sotaan miljonääri-isäänsä vihaten. Sodan jälkeen hän ei enää halua nähdä isäänsä, vaan ottaa väärän henkilöllisyyden ja katoaa perheeltään. Koston mahdollisuus tulee, kun isä haluaa yhteiskunnallista hyväntekijyyttään alleviivatakseen kustantaa Pariisiin veteraanimuistomerkin. Tähän saumaan Pericourt ja Maillard iskevät.

”Näkemiin vielä taivaassa”, tasataan tilit loppuun siellä.

kari.naskinen@gmail.com

torstai 12. huhtikuuta 2018

Dementiasta on vaikea vääntää vitsiä

Ella ja John ottavat tallista 40 vuotta vanhan asuntoauton ja lähtevät reissuun. Ella on syöpäsairas ja John muistisairas. Italialaisen Paolo Virzin tästä Yhdysvalloissa tekemä elokuva Viimeinen loma on komedia, mutta asetelma on hankala, kun hilpeyteen pyritään dementian avulla. Ei naurata sitten tippaakaan. Ilmeisesti kuitenkin pitäisi esimerkiksi siinä tapauksessa, kun kuset menevät housuun taksin takapenkillä. Aivan viime metreillä komedia tosin muuttuu vakavaksi, mutta se ei enää elokuvaa pelasta.

Näyttelijät kuitenkin ovat erinomaisia. Helen Mirren (72) ja Donald Sutherland (82) vetävät roolinsa tietenkin komediallisiin näkökulmiin pohjaten, mutta ei se vain riitä. Kaiken lisäksi tarina on epäuskottavakin. Ei kahden vanhuksen ajomatka kömpelöllä ajoneuvolla Bostonin seudulta Floridan eteläkärkeen 2500 kilometrin päähän olisi mitenkään mahdollista niin kuin se tässä elokuvassa on.

Floridaan pitää ajaa siksi, että entinen kirjallisuudenlehtori John Spencer ei koskaan ole käynyt Key Westissä, jossa Ernest Hemingway asui 1920-30-luvuilla. Matka sopii hyvin Sutherlandillekin, joka on lukenut äänikirjaksi Hemingwayn Vanhuksen ja meren. Lehtorin toinen suuri kirjailijasuosikki on Herman Melville, ja tässäkin on yhtymäkohta Sutherlandiin, joka tv-sarjassa Moby Dick esittää isä Mapplea.

Hemingway jää elokuvassa kuitenkin pelkiksi maininnoiksi. Lehtori muistaa joitakin irrallisia Hemingway-sitaatteja, mutta siinä kaikki.

Paolo Virzi ei ole niin mitätön ohjaaja kuin tämä elokuva antaisi ymmärtää. Eilen tuli televisiosta hänen ohjaamansa Ahneuden hinta (2013), jossa jäntevästi ja trillerimäisesti käytiin läpi valheiden verkon vähittäistä repeämistä. Elokuvateattereissa Suomessa on aikaisemmin nähty hieman Thelma ja Louise -teemaa mukaileva Hulluna onnesta (2016), joka myös on toimiva tarina.

kari.naskinen@gmail.com