Toyotalla paras filosofia ja menestyneimmät autot

Moottori-lehdessä, Tekniikan Maailmassa ja Tuulilasissa käsitellään harvoin filosofiaa. Nyt kuitenkin löytyi Suomen autolehdestä juttu lean-filosofiasta, jonka tunnetuin hyödyntäjä on Toyota. Tässä Suomen autoteknillisen liiton jäsenlehdessä lean-filosofia puretaan konkreettisiin palasiin, joihin sillä voidaan vaikuttaa yleisemminkin yritystoiminnassa: tuottava toiminta, tukitoiminnat ja hukkatoiminnat. Juttua lukiessani tuli kuitenkin mieleen, että ei tässä välttämättä tarvitse mistään filosofiasta puhua, vaan aivan tavallisesta toiminnan järkeistämisestä.

Varsinkin hukkatoiminnat ovat sellaisia, joita varmaan useimmissa yrityksissä on. Lehden päätoimittaja Petteri Räsänen ottaa pääkirjoituksessa läheiseksi esimerkiksi autokorjaamon, jossa hukkatekemistä tietenkin löytyy niin kuin joka paikasta: Minkä tahansa esineen hakeminen ja varsinkin etsiminen on turhuuden huippua. Jos auton ajaminen nostimelle edellyttää toisten autojen siirtelyä, menee aikaa hukkaan jne. (Suomen autolehti 1/2020)

Sanotaan, että hukkaan heitetyn ajan minimoimisessa on Toyota onnistunut parhaiten. Tällä on päästy tuotannon läpimenoaikojen nopeuttamiseen eli tuotettavaa autoa kohti käytettävän työajan pienentämiseen. Tämän kautta yksikkökustannukset alenevat ja tämä voidaan ottaa huomioon hinnoittelussa. Toyota aloitti autojen tekemisen 1936 ja nykyisin se on maailman myydyin henkilöautomerkki.

Lean-filosofia tuli lännessä tunnetuksi, kun Massachusettsin teknillisen yliopiston neljä professoria kirjoittivat Toyotan tuotantoperiaatteista kirjan 1970. Siinä kerrottiin, että Toyota oli kehittänyt sisäistä tuotantofilosofiaansa jo kymmeniä vuosia. Toyota oli tarttunut erityisesti tuotannon pullonkauloihin, jotka usein johtuivat nimenomaan hukkaan heitetystä ajasta. Liukuhihnan nopeutta voitiin lisätä vasta, kun pullonkaulat saatiin pois. Sitä en vain saanut selville, mistä tuo lean-termi tulee, mutta jos se on englantia, se tarkoittaa laihaa, hoikkaa.

Yksi Toyotan tuotantotehokkuuden takana oleva tekijä on kaikenlaisen vaihtelun vähentäminen. Tuotannon pitää toimia aina samalla tavalla ja rytmillä. Tähän on Toyotalla päästy niin, että on rajoitettu mallien sisällä ostajien valitsemia mahdollisuuksia. Liian monet varusteluvaihtoehdot hidastavat tuotantoa. Lisäksi on pyritty siihen, ettäkysynnän vaihtelut markkinoilla eivät kuitenkaan saa heijastua tuotantoon. Autoja valmistetaan niin paljon/tunti kuin se on taloudellisesti viisainta.

Lean-ajattelun yksi kulmakivi Toyotalla on sekin, että koko ajan ei kuitenkaan käytetä aivan täyttä tuotantotehoa. Jokaisen työvuoron lopussa tehdään ennakoivia kunnossapitotöitä, joilla varmistetaan, että seuraava vuoro voi aloittaa työt suunnitellusti. Jakoavainten ja hitsauspillien on oltava juuri niillä paikoillaan kuin pitää, jotta uuden vuoron tekijät eivät joudu yhtään katselemaan ympärilleen.

Toyotalla sanotaan, että mene ja näe, löydä ongelmien ydin. Se onnistuu kysymällä miksi. Palataan sinne autokorjaamoon:

- Lattialla on öljytippa? Miksi?
- Koska laitteesta on valunut öljyä. Miksi se vuotaa öljyä?
- Koska pakkaus on rikki. Miksi se on rikki?
- Koska pakkaukset eivät ole tarpeeksi vahvoja. Miksi ne eivät ole tarpeeksi vahvoja?
- Koska valitsimme laitteenmyyjistä edullisimman ja halvimman mahdollisen pakkauksen. Miksi halvinta hintaa pidettiin ratkaisevana kriteerinä?

Vastaus viimeiseen kysymykseen voivat olla sisäänostajan lyhytnäköiset säästötavoitteet. Onko siis aiheellista kyseenalaistaa sisäänostajalle annetut tavoitteet ja arvot, jos halutaan päästä eroon lattialla olevasta öljystä ja vuotavista laitteista? Jos olisi esitetty vain kaksi kysymystä, olisi tyydytty pyyhkimään lattia ja korvaamaan vuotava pakkaus uudella. Näin itse varsinainen ongelma olisi jäänyt jäljelle.

Tällaisiin filosofisiin syvyyksiin ajautuu, kun lukee autolehtiä. Vastaan tuli myös japanilaisia termejä, kuten kaizen (pysäyttämätön) ja muda (turha). Kurosawa ja kamikaze sen sijaan eivät kuulu tähän filosofiaan.

kari.naskinen@gmail.com

Niinistö ei koskaan voi myöntää olleensa väärässä

Meillä on hyvä presidentti. Jos Suomessa tehtäisiin sama operaatio kuin Venäjällä, valittaisiin Sauli Niinistö edellisiä vaaleja suuremmalla äänimäärällä kolmannenkin kerran tasavallan presidentiksi. Monet näistä äänestäjistä ovat myös sitä mieltä, että presidentillä pitäisi olla enemmän valtaa.

Sitäkin mieltä jossakin ollaan, että presidentti saakin ja pitääkin olla kiukkuinen, jos aihetta on. Tällaiseen muottiin Niinistö hyvin istuukin. Hän on itseään maiskutellen rakastava narsisti, josta Tuomo Yli- Huttulan kirjassa Puolivallaton puolue (Otava, 2006) sanotaan: ”Niinistö rakastaa olla politiikan julkisuuden valokeilassa. Niinistöllä on uskomaton kilpailuvietti. Hän ei koskaan voi myöntää olevansa väärässä.”

Tämän sanoja kuului ainakin tuolloin kokoomusjohdon sisäpiiriin, mutta ei tietenkään ollut mahdollista antaa nimeään julki, koska se olisi tiennyt joutumista ulos Niinistön kehältä. Tunnettuahan on, että Niinistö on edelleen äkkipikainen ja -vihainen juristi, joka tarttuu puolenkin sanan väärään väittämään (omasta mielestään).

Tällä viikolla Niinistön pinna paloi Helsingin Sanomien isoihin juttuihin, joissa käsiteltiin presidentin toiminnan rajoja. Niinistö ei halua ymmärtää sitä, että vaikka hänellä on samanlainen sananvapaus kuin meillä kaikilla muillakin, hänen sanomisensa ovat aina paljon enemmän. Jos kuulen tai luen presidentin sanovan jonkin mielipiteen, se ei enää ole mitään yksityisajattelua, vaan presidentin puhetta.

Kun Niinistö otti kielteisen kannan EU:n jättisuureen elvytyspakettiin, kansalaisista valtaosa oli samaa mieltä. Se oli Niinistö-kansalaisen sanomana tasavallan presidentin puhetta. Eilisessä MTV:n haastattelussa Niinistö yritti tapansa mukaan kiemurrella irti kommentistaan: ”En ole koskaan ottanut kantaa kyllä tai ei, enkä ota kantaa tässäkään.”

Tarpeetonta pilkunnussimista, koska kyllä me kaikki sen Niinistön elvytyspakettikannan kuulimme. Vaikka hän ei siinä sanonut ei-sanaa, niin asia tuli selväksi eli Niinistö ei hyväksynyt elvytyspakettia sellaisena kuin se Brysselistä on syötetty. Eikä siinä mitään, tällainen kannnanotto tulisi, jos kansanäänestys järjestettäisiin.

Eilen Niinistö sanoi: ”Onko todella niin, että rahaa on, velkaa saa ja velkaa ei tarvitse maksaa takaisin?”

Tältä tämä nyt tuntuu. Kysymys ei silti ole nyt tästä, vaan siitä, että tasavallan presidentin valtaoikeuksiin ei kuulu kansalaisten, eduskunnan eikä hallituksen ohjaileminen niissä asioissa, jotka eivät hänen toimivaltaansa kuulu. Luulisi Niinistön juristina tajuavan tämän paremmin.

Tilanne on kuitenkin kimurantti. Yleistä sananvapautta ei voi Niinistöltä kieltää, mutta todellisuudessa pitää. Ainakaan presidentti ei saisi olla jossakin poliittista ratkaisua odottavassa asiassa aloitteellinen. Enää ei eletä sitä Kekkosen aikaa, jolloin presidentillä oli mahdollisuus vaikuttaa nopeusrajoituksiin, viinanjuontiin ja mihin tahansa.

kari.naskinen@gmail.com

Näkemiin professori (ja hyvästi tämä elokuva)

Läntinen maailma on nyt sellaisessa asennossa, että vanhoja patsaita kaadetaan ja John Waynen elokuvat pannaan esityskieltoon, koska Wayne sanoi joskus pahasti intiaaneista. Amerikkalaisessa elokuvassa Näkemiin professori päättää yliopiston englannin kielen professori Brown elää loppuelämänsä vain omana itsenään ja sanoa myös mielipiteensä niin kuin ne ovat. Tähän Brownin saa tieto syövästä, jonka takia hänellä ei enää ole elinaikaa kuin vuosi tai puoli.

Lähtökohta on siis mielenkiintoinen, koska tuollainen elämähän ei käytännössä ole mahdollista, jos ei ole poikkeusyksilö eli hullu tai monimiljonääri. Wayne Robertsonin elokuvassa asiasta ei kuitenkaan irtoa paljon muuta kuin yksittäisiä komediallisia tapahtumia. Brownin suorapuheisuus ja provosoiminen ei ole edes kiinnostavaa, sillä se jää kovin sovinnaiselle tasolle.

Opiskelijoilleen hän antaa tehtäväksi lukea jokin kirja ja tehdä siitä esitelmä – mutta ilman sitä turhaa feministi- ja homopaskaa. Kuuluisan taiteilijavaimonsa tekemän korkean patsaan hän sanoo paljastustilaisuudessa kuvaavan voimakasta erektiota ja syöpäpotilaiden terapiakokoontumisesta hän lähtee heti alkuunsa pois ja baariin ja toivottaa muille syöpäpotilaille hauskaa joukkorunkkaamista jne.

Tällaisten letkautusten varassa elokuva ei toimi, ja koska juuri muuta ei ole, niin jääköön hyvästi koko leffa.

Professorin roolissa sentään Johnny Depp on erinomainen. Depp on uransa roolivalintojen ansiosta yksi persoonallisimpia näyttelijöitä Hollywoodissa. Tässä elokuvassa hän on joutunut köyhän käsikirjoituksen kanssa vaikeaan tilanteeseen, mutta selviää siitä hyvin. Sen sijaan isonenäinen Rosemarie DeWitt vaimon roolissa on yhtä jäykkä kuin aina ennenkin.

kari.naskinen@gmail.com

Kehittyneemmällä tekoälyjärjestelmällä viruksetkin saataisiin nopeasti kontrolliin

Jos maailman kaikki lääkärit olisivat keskenään yhteydessä terveydenhuollon tekoälyjärjestelmän avulla ja siinä mukana myös WHO, olisi koronaviruksen torjuminen onnistunut helpommin kuin miten se nyt hatarassa järjestelmässä tapahtui. Tieto jostakin uudesta viruksesta tai bakteerista saavuttaisi heti kaikki.

Israelilainen Yuval Noah Harari kuvaa tällaista mahdollisuutta kolmannessa kirjassaan 21 oppituntia maailman tilasta (Bazar, 2020). Ensimmäisessä kirjassaan hän käsitteli ihmisen menneisyyttä, toisessa tulevaisuutta ja tässä kolmannessa sitä nykyaikaa, johon tekoäly jo kuuluu. Siinä vain on vielä paljon kehittämisen varaa.

Kesti pitkän aikaa, ennen kuin Kiinassa havaitusta koronaviruksesta saatiin maailmanlaajuisesti sellaista tietoa, että asiaan voitiin kunnolla tarttua.

Sen sijaan jos kaikki tällaiset havainnot tarkkoine faktoineen syötettäisiin globaaliin tekoälyjärjestelmään, olisi paljon nopeampi ja helpompi puuttua asiaan.

Harari kirjoittaa, että siirryttäessä tällaiseen tietokoneverkkoon menetetään yksilöllisyyden tuomat edut. Edut olisivat toisenlaisia: ehkä vaikkapa IBM:n algoritmit sanoisivat sairastuneelle ihmiselle hänen saaneen vaarallisen taudin, kun hän näppäilisi puhelimeensa oireensa ja lähettäisi viestin WHO:n tietokoneelle. Sieltä tulisi vastaus kolmen sekunnin kuluttua, kun ko. henkilön oireet olisi syötetty WHO:n jättiläismäiseen terveysdataan.

Ihmiskunta hyötyisi tästä todennäköisesti suunnattomasti, kuten Harari kuvaa tulevaisuutta: ”Tekoälylääkärit pystyisivät tarjoamaan paljon entistä korkeatasoisempaa ja edullisempaa terveydenhoitoa miljardeille ihmisille, erityisesti niille, jotka eivät ole tällä hetkellä minkäänlaisen terveydenhoidon piirissä. Oppivien massadata-algoritmien ja biometristen antureiden ansiosta alikehittyneen maan köyhä kyläläinen saattaisi päästä nauttimaan paljon paremmasta terveydenhuollosta kuin mistä maailman rikkain ihminen tällä hetkellä.” Se älykännykkä vain pitää sitten olla.

Ne anturit ovat kuitenkin kova paikka. Jotta järjestelmä toimisi täydellisesti, pitäisi jokaisen ihmisen sisään kiinnittää anturi, joka muuntaisi biologiset prosessit sähköiseksi tiedoksi tietokoneiden analysointia varten.

Tekoälyn mahdollisuuksista Harari kirjoitti jo edellisessä kirjassaan, mutta muutamassa vuodessa ala on kehittynyt taas lisää, joten aihe on entistä ajankohtaisempi. Bio- ja informaatioteknologioiden valtavat edistysharppaukset johtavat Hararin näköaloissa siihen, että terveydenhoidon ratkaisut eivät tulevaisuudessa ole enää kiinni yhden lääkärin harkintakyvyn varassa, vaan perustuvat tietokoneiden laskelmiin, jotka tuntevat kehomme paremmin kuin lääkäri tai me itse.

Alzheimerin taudin tai syövän voi WHO:n data tunnistaa jo hyvin aikaisessa vaiheessa; terveyskeskuslääkäri saattaa katsoa oireita niin olemattomiksi ja sanoo, ettei tässä nyt mitään kummallista tunnu olevan, mutta tulkaa vuoden tai kahden kuluttua uudestaan, jos siltä tuntuu. Tämä perustuu kymmenien miljoonien ihmisten vastaavanlaisiin pikkuoireisiin, joista lopulta on vakava sairaus ollut seurauksena. Sitten vain tarkkana tietokoneen antamille ohjeille ruokavaliosta, ja apteekissa on käytävä ostamassa lääkkeet tietokoneen määräämien reseptien mukaisesti. Tietokone olisi tietenkin ottanut huomioon myös ihmisen iän, ruumiinrakenteen, dna:n ja kaiken tarvittavan. Jos ei tottele, sairausvakuutus raukeaa (siellä, missä terveydenhoito kustannetaan tällä systeemillä).

Paljon on kuitenkin tehtävä, ennen kuin Hararin kuvaamassa tulevaisuudessa ollaan. Meilläkin on ensin saatava edes yhden kunnan tietokonejärjestelmät toimimaan ilman raja-aitoja eli kaikkien tietojen olisi oltava sujuvasti samassa tiedostossa – siis kunnan oman terveydenhoidon, Mehiläisen, Terveystalon ja mitä kaikkia niitä missäkin on.

kari.naskinen@gmail.com

Vanhat tekniikat ja tavat häviävät

Viikko sitten kirjoitin Etelä-Suomen Sanomien historiasta. ESS:n 120-vuotishistoriakirjasta löytyi tilasto, jonka mukaan lehden levikki oli suurimmillaan vuonna 1991, yli 71 000 kpl. Nyt se on noin 33 000. Jokseenkin samanlainen muutos on koskenut kaikkia sanomalehtiä, esimerkiksi Helsingin Sanomien levikki on pudonnut samassa 30 vuoden ajassa 483 000:sta 203 000:een.

Kysymys on siitä yleisestä kehityksestä, mikä aina on koskenut tekniikan muutoksia ja ihmisten suhtautumista siihen. Enää ei tehtaita pyöritetä höyrykoneilla, lankapuhelimia ei enää ole monella, muutaman kymmenen vuoden kuluttua autoissa ovat polttomoottorit vaihtuneet sähkömoottoreihin, nykymuotoinen televisio korvautuu internetpohjaisilla lähetyksillä jne.

Painettu sanomalehti on tässä samassa mylläkässä. Joku Ilta-Sanomien päätoimittaja uskalsi pari vuotta sitten jo sanoakin, että heidän lehtensä painaminen paperille tulee aikanaan loppumaan. Kun nykyiset ja tulevat sukupolvet ovat kokonaan siirtyneet lukemaan digitaalisia ”lehtiä”, ei sitten enää ole mitään järkeä tehdä lehtiä painetussa muodossa.

Lehtitalot ovat tähän hyvin valmistautuneet ja ovat kehityksessä täysin mukana. Ne tietävät, ettei lukeminen mihinkään häviä, se vain muuttaa muotoaan. Tuoreimman mediatutkimuksen mukaan suomalaisista 96 prosenttia lukee viikoittain sanomalehtiä, joko painetussa tai digitaalisessa muodossa. Voisikohan olla maailmanennätyslukema?

Paperisiakin sanomalehtiä lukee 59 prosenttia. Oleellinen asia kuitenkin on, että mitä nuorempiin ikäluokkiin mennään, sitä suurempi on digitaalisten sanomalehtisisältöjen lukeminen. Eivätkä eläkeikäiset ole jääneet kehityksestä jälkeen, sillä yli 65-vuotiaistakin 72 prosenttia lukee myös digitaalisia sanomalehtiä.

Tekniikka menee mihin menee, mutta huonompi asia on, että mediayritysten kulurakenteessa korostuvat nykyisin sisällöntuotantoa enemmän talous ja markkinointi. Käytin tahallaan sanaa ”sisällöntuotanto”, kuten nykyisin on muotia. Journalismi ja toimittaminen on pelkkää sisällöntuotantoa – journalismi-sana viittaa perinteisesti laatuun, mutta sillä ei enää ole niin väliä.

Suomen Akatemian tutkijatohtori Juha Herkman Helsingin yliopiston viestinnän laitokselta kirjoittaa kirjassa Journalismi murroksessa (Gaudeamus, 2011), että media-alan yritykset käyttävät nykyisin suhteellisesti enemmän rahaa julkisuuskuvansa rakentamiseen kuin sisällöntuotantoon, jossa pikemminkin etsitään erilaisia säästökeinoja:

”Taloudellinen tulos on markkinakilpailussa tärkeämpi arvo kuin journalistiset sisällöt. Kun markkinointiosasto pyrittiin ennen pitämään visusti erillään journalismista, tunkeutuu markkinointi nyt koko ajan määräävämmin mediatalon kaikille osa-alueille.”

Taloudellista tulosta ei kuitenkaan pidä mitenkään vähätellä. Ilman sitä ei olisi lehtiäkään. Säästökeinoista yksi merkittävimpiä ovat yritysfuusiot, jotka mahdollistavat kulurakenteiden suhteellisen pienentämisen, koska isoissa yksiköissä pystytään varsinkin taloushallinnon puolella yhdistämään voimia. Toimituksissakin voidaan väkeä vähentää, kun saman omistajan lehtien yhteisjuttuja voidaan käyttää eri puolilla maata.

Paikallisuus kärsii tästä, mutta tämä on sitä muutosta, mikä on siedettävä, jos edelleen kuitenkin halutaan pitää sanomalehti omalla paikkakunnalla. Toisaalta lehtien yhteistyöstä on lukijoille hyötyäkin. Ei pieni lehti kykene lähettämään omia toimittajia raportoimaan Kiinaan tai urheilun jokaisiin arvokilpailuihin, mutta kun pannaan kymmenen lehden resurssit yhteen, tämä on mahdollista.

Digitaalisen lehtibisneksen tulevaisuus on vielä arvoitus. Iso kysymys on, käykö suomalaisille mediataloille samalla tavalla kuin on käynyt paikallisessa omistuksessa oleville sanomalehdille? Tulevatko Google, Facebook ja kiinalaiset Baidu ja Tencent ym. datajättiläiset ja syövät Sanoman ja Keskisuomalaisen syövereihinsä?

Ennen näitä asioita on kuitenkin päivittäin seurattava, joko kohta tapahtuu jotain isojen tuulimyllyjen ostotarjouksia vastaan taisteleville Turun Sanomille, Kalevalle ja Karjalaiselle.

kari.naskinen@gmail.com

”L´Urope ei tule koskaan olemaan vilpitön liittolaisemme”

Osa Venäjää kuuluu maantieteellisesti Eurooppaan, mutta usein historian aikana on tuntunut, että henkisesti ei asia täysin näin ole. Venäjä on joutunut ankarasti puolustautumaan ”oikeiden eurooppalaisten” hyökkäyksiä vastaan. Kaarle XII yritti 1700-luvulla nujertaa Venäjän, Napoleon Buonaparte epäonnistui 1800-luvulla ja Adolf Hitler 1900-luvulla. Ei ihme, että venäläiset ovat varuillaan läntisen Euroopan suhteen. Leo Tolstoin Sodassa ja rauhassa (1865-69) keisarinnan hovineiti Anna Pavlovna Scherer sanookin yhdessä keskustelussa ranskalaista ääntämystä tavoitellen, että ”l´Urope ei tule koskaan olemaan vilpitön liittolaisemme”. (Kuva on Sergei Bondartshukin ohjaamasta elokuvasta, 1965-67.)

Toisaalta kun asiat ovat kunnossa ja hommat hoidettu, tilannetta katsotaan toiselta kantilta. Tsaarin armeijan kukistettua Napoleonin sanoo Aleksanteri I luokseen kokoontuneille upseereille Tolstoin mukaan: ”Te ette ole pelastaneet vain Venäjää, vaan olette pelastaneet Euroopankin.”

Ilman Tolstoitakin Aleksanteri esiintyi Napoleonin sotien jälkeen hyvin eurooppalaisena. Wienin kongressissa hän ehdotti, että Jumalan armosta hallitsevat Euroopan monarkit tekisivät pyhän liiton, kaitsisivat isinä kansojaan ja pitäisivät kristillisinä veljinä yllä rauhaa Euroopassa. Muutaman vuoden tällainen ”pyhä liitto” toimikin, mutta kun Aleksanteri I kuoli kymmenen vuoden kuluttua, ei tällaisesta liitosta enää ollut paljonkaan jäljellä.

SUOMEN SOTAKIN
VILAHTAA OHIMENNEN

Suomen kanssa käymistään sodista ei Venäjä ole koskaan tehnyt isoa numeroa. Talvisotakin oli vain pieni rajakahakka. Sota ja rauha ohittaa myös Suomen sodan 1808-09 pienillä sivumaininnoilla, vaikka Venäjä sentään sai siinä sodassa Suomen silloisen alueen Ruotsilta: eversti Adolf Bergin kerrotaan saaneen ansioistaan Suomen sodassa kaksi palkintoa ja Napoleon sanoo antaneensa Suomen Venäjälle, siinä se.

Vähän enemmän Suomi on esillä siksi, että kreivi Gustaf Mauritz Armfelt siirtyi 1811 Ruotsin armeijasta Venäjälle. Perättömien ilmiantojen takia kuningas Kaarle XIII oli määrännyt Armfeltin perheineen poistumaan välittömästi Ruotsista. Armfelt muutti Pietariin, jossa hänet nimitettiin Suomen asiain komitean puheenjohtajaksi ja Venäjän valtakunnanneuvoston jäseneksi. Helmikuussa 1812 Armfelt ylennettiin jalkaväenkenraaliksi Venäjän armeijassa ja nimitettiin tsaarin ensimmäiseksi kenraaliadjutantiksi. Niinpä hän osallistui kesällä 1812 sotaan Napoleonia vastaan.

Tolstoin mukaan Armfelt oli Napoleonin kiivas vihamies ja itseensä luottava kenraali, mikä ominaisuus aina tehosi Aleksanteriin. Muuten Tolstoi ei paljon piitannut Armfeltista – ”on irstailija ja juonittelija” (ilman perusteluja).

Tällaiset luonnehdinnat henkilöistä ovat yleensäkin värikkäitä Sodassa ja rauhassa. Yhdellä ruhtinattarella on ruma vartalo, yksi on luomihuulinen ja yhdellä on matala, haiveninen ylähuuli. Oopperassa laulavista naisista yksi on turpea, toinen paksusäärinen. Armeijan ylipäällikkö, sotamarsalkka Mihail Kutuzov oli silmäpuoli ja isomahainen, kasvot olivat arvet rumentaneet ja lisäksi hän oli hoviliehakko. Kutuzov oli joka tapauksessa sotilas, jonka Tolstoi nosti korkealle. Kutuzov oli ainoa, joka sanoi, ettei Moskovan menettäminen Napoleonille merkinnyt Venäjän menettämistä, eikä Kutuzoville tullut hetkeksikään mieleen luovuttaminen. Sodan ja rauhan kirjoittaessaan Tolstoi oli alle 40-vuotias. Myöhemmällä iällä hänestä tuli absoluuttinen pasifisti, joka ei hyväksynyt puolustussotaakaan.

Henkilökuvista vielä sen verran, Kutuzovin adjutantti Mihail Bolkonski oli kaunis, kun taas Napoleon oli luonnevikainen: korsikalainen hirviö, ihmissuvun vihollinen, jossa ranskalainen oveluus yhtyi italialaiseen teeskentelyyn.

Tällaiset tarkat kuvaukset ihmisistä ja paikoista olivat tietenkin tarpeenkin, kun ei ollut televisiota eikä lehtivalokuvia. Sama käytäntö oli monella muulla, Alexandre Dumas´lla, nuoremmista Thomas Mannilla ym.

SOTA

Leo Tolstoi kirjoitti sodasta: ”Sattui tapaus, joka oli ristiriidassa ihmisjärjen ja koko inhimillisen luonnon kanssa. Miljoonat ihmiset harjoittivat vastavuoroin niin äärettömän paljon pahuutta, petosta, kavallusta, varkautta, väärennystä, ja väärän rahan liikkeelle laskemista, ryöstöä, murhapolttoa ja murhia, etteivät maailman kaikki tuomioistuimet vuosisatojen kestäessä kerää aikakirjoihin niin valtavaa rikosten määrää. Mutta tänä aikana eivät ihmiset, jotka niin menettelivät, pitäneet tekojansa rikollisina.”

 Silti tämä on vain jatkunut ja jatkunut. Näin siksi, että ”valtakuntien ja kansojen noustessa toisiaan vastaan niiden ulkonainen toimintatarmo ilmenee sodissa. Valtiollinen voima joko kasvaa tai vähenee sotaisten saavutusten määrästä riippuen.”

Tolstoi näki Ranskan vallankumouksenkin toisella tavalla kuin nähdään yleensä: ”Kahdeksannentoista vuosisadan lopulla kokoontui Pariisissa parikymmentä henkilöä, jotka alkoivat puhua siitä, että kaikki ihmiset ovat tasa-arvoisia ja vapaita. Tämän tähden ihmiset alkoivat kaikkialla Ranskassa tappaa ja hukuttaa toisiaan. Nämä ihmiset surmasivat kuninkaan ja vielä monia muita. Juuri tähän aikaan Ranskassa oli nerokas ihminen – Napoleon. Hän voitti kaikkialla, ts. surmasi paljon ihmisiä, koska hän oli hyvin nerokas. Ja hän lähti jostakin syystä surmaamaan afrikkalaisia, surmasi heitä niin hyvin ja oli niin ovela ja viisas, että vaati Ranskaan tultuaan kaikkia tottelemaan itseään. Ja kaikki alistuivat tottelemaan häntä. Keisariksi tultuaan hän lähti taas surmaamaan kansaa.”

Vuonna 1857 Tolstoi kulki Pariisissa Napoleonin haudan ohi ja hänen kerrotaan huudahtaneen: ”Kauheaa, että tästä rikollisesta tehdään jumala.”

ARMFELT SAI AIKAAN
ARMEIJAN SUOMELLE

Gustaf Armfelt näki ja koki Aleksanterin rinnalla, että sotia tulee ja niissä on pärjättävä. Niinpä hän kannatti oman armeijan perustamista myös Suomen suuriruhtinaskunnalle. Tämä toteutettiinkin 1812-13, kun perustettiin kolme kaksipataljoonaista jääkärirykmenttiä Suomen kenraalikuvernöörin esikunnan sotilaskanslian alaisuuteen.

Armfeltin toinen iso aikaansaannos oli, kun hän sai valtioneuvos, senaattori J.A. Ehrenströmin ja Uudenmaan - Hämeen läänin maaherran, majuri G.F. Stjernvallin tuella Aleksanteri I:n antaman 8.4.1812 määräyksen Suomen pääkaupunkioikeuksien siirtämisestä Turulta Helsingille.

Arviot Armfeltin merkityksestä Ruotsin ja Suomen historiassa ovat vaihdelleet vuosikymmenten myötä etenkin Ruotsissa, jossa historiankirjoitus piti 1800-luvulla Armfeltia maanpetturina, poliittisena opportunistina ja vehkeilijänä. Vasta 1997 historioitsija Stig Ramel lopullisesti osoitti Armfeltin aseman kustaviaanisen ajan lopun kaukonäköisenä valtiomiehenä.

Suomalainen historiankirjoitus on suhtautunut Armfeltiin suopeammin. J.R. Danielson-Kalmari korosti tutkimuksessaan 1894 Armfeltin keskeistä asemaa ja Carl von Bonsdorff keskittyi neliosaisessa Armfelt-elämäkerrassaan tämän vuoden 1810 jälkeiseen toimintaan Suomen asiain komitean puheenjohtajana unohtamatta hänen merkitystään kuningas Kustaa III:n aikana.

kari.naskinen@gmail.com

Matkailu koki valtavan muutoksen

Turismimuotoinen matkustaminen loppui maaliskuussa. Nyt se taas jatkuu, mutta ehkä muuttuneena. Mielenkiintoista nähdä, ollaanko matkailun kanssa vaikkapa viiden kuluttua kuitenkin taas ”normaalissa” tilassa eli sellaisessa, jossa oltiin ennen koronavirusta. Lahdessa toimivan Osuuskunta Lahden seudun kulttuuri- ja elämämysmatkailun (Elma) johtaja Antti Holopainen on nyt yhdessä Elmassa työskentelevän restonomi Tiia Kohosen kanssa tehnyt kirjan, jossa he manifestoivat uudenlaisen matkailun puolesta. Kirjan tunnuslauseeksi he ovat valinneet nykytilanteeseen hyvin sopivan antiikin kreikkalaisen filosofin Plutarkhosin viisauden:

Turha on suuttua olosuhteille.
Ne eivät piittaa meistä mitään.
Mutta se, joka viisaasti kääntää ne edukseen,
selviytyy parhaiten.

Elma aloitti toimintansa 2014. Kotimaisten, varsinkin Päijät-Hämeessä toteutettujen hankkeiden ohella se on järjestänyt runsaasti matkoja menetettyyn Karjalaan ja Venäjälle kauemmaskin, Vladivostokiin asti. Tällä hetkellä Holopainen elättelee toiveita, että matkojen järjestämistä päästään jatkamaan elokuussa.

Elma ei kuulu suurimuotoisen massaturismin toimijoihin. Koronan takia kaikki putosivat joka tapauksessa samalle viivalle, isot ja pienet. Varsinkin lentomatkailu tuli korkealta alas.

”Massaturismi olikin ehtinyt paisua hallitsemattomaksi. Siitä oli tullut yksi nopeimmin kasvavista globaalin liiketoiminnan aloista. Sinne virtasi pääomia runsaasti veronmaksajien kukkaroista, kuten tapahtuu nytkin, kun lentoyhtiöitä pelastetaan valtioiden varoin”, todetaan kirjassa.

Massaturismi täysine suihkukoneineen oli iso tekijä siinä, että koronavirus muodostui tuhoavaksi pandemiaksi. Virus pääsi siirtymään isoissa lentokoneissa Kiinasta Eurooppaan, Amerikkaan, Afrikkaan ja Australiaan. Ihmiset matkustivat satojen miljoonien lentomatkalaisten laumoina tietämättään ikävistä tuliaisista uusiin maihin ja mantereille.

Ilmiö sinänsä ei ole uusi, mutta nimenomaan massamatkailu teki koronasta erilaisen, kuten lääkärinä varsinaisen työuransa tehnyt Antti Holopainen (72) kirjoittaa: ”Ennen virukset kulkivat hitaammin, kun laivat, hevoskyydit ja muut matkustamisen tavat olivat verkkaisempia. Silti bakteerit ja virukset tappoivat Etelä-Amerikan alkuperäisväestöstä vuoden 1492 jälkeen – Kolumbuksen Amerikan löytämisen seurauksena – parissa sadassa vuodessa 70 miljoonaa ihmistä, kun heiltä puuttui ns. laumasuoja eurooppalaisten viruksia ja bakteereita vastaan.”

Kirjassa esitetään ”Elman manifesti”. Siinä toivotaan, että luontoa vähemmän kuormittavat matkailumuodot yleistyisivät ja että massaturismimallista siirryttäisiin hajautettuun kestävän kehityksen matkailumalliin.

1. Matkailuun ja ihmisen vapaa-ajan liikkumiseen liittyvä käyttäytymistapojen muutoksen välttämättömyys: Vähennämme matkailun hiilijalanjälkeä. Massaturismin jäljet näkyvät jo kaikkialla siellä, minne miljoonien turistien joukot ryntäävät vuosittain samaan paikkaan. Turistien keskittämisestä yksiin paikkoihin on päästävä hajautetumpaan toimintamalliin ympäristön sallimin reunaehdoin.

2. Ihminen – luonto -kulttuurisuhteemme muuttaminen: Ihmiskunta näkee kaikkialla välttämättömäksi luonnon monimuotoisuuden säilyttämisen. Ihminen luopuu luonnon yksipuolisesta riistämisestä, kuten fossiilisten polttoaineiden ja muiden maaperän raaka-ainelähteiden kiihtyvästä kuluttamisesta. Luovutaan kasvi- ja eläinkunnan luonnollista kiertoa vahingoittavasta toiminnasta. Esimerkkejä tästä ovat tehokarjatalouden kehitys ja villieläimiin kohdistuvat kaupallistumisen muodot, jotka rikkovat luonnon monimuotoisuutta. Välttämällä näitä ilmiöitä ehkäistään sukupuuttoaaltoja sekä virus- ja muita epidemioita.

3. Matkailun aikaansaaman luonnon roskaamisen lopettaminen: Muovijätteiden, metallitölkkien, tupakantumppien ja muiden roskien kylvämisestä kaikkialle luovutaan.

4. Matkailun sosiaalinen vastuu: Pienten toimijoiden tukeminen. Matkailu-alan työntekijöiden työolosuhteista ja työehdoista huolehtiminen. Kestävän kehityksen matkailukonseptin edistäminen on ollut Elman perustehtäviä sen perustamisesta alkaen. Olemme tähdänneet matkailun hiilijalanjäljen pienentämiseen alusta alkaen nostamalla esille kävelyn, pyöräilyn, hiihtämisen ja sopivan kokoisissa matkailijaryhmissä liikkumisen mielellään julkisella kulkuneuvolla ja lentämistä välttäen silloin kun se on mahdollista.

Lääket. lis. Antti Holopainen (kuvassa) on itse joutunut tänä vuonna hillitsemaan hiilijalanjälkensä kasvattamista ilman koronaakin polvien tekonivelleikkausten takia. Tulivatkin sopivaan aikaan. Kova kävelijä Holopainen onkin. Ensimmäisen Via Kalevala -kävelyn aikana 2016 hän patikoi Elias Lönnrotin jalanjälkiä Etelä- ja Keski-Suomessa ja Vienan Karjalassa tuhat kilometriä 64 päivän aikana. Via Kalevala on Holopaisen ideoima tapahtumasarja, joka eri muodoissaan jatkuu edelleen.

Muutenkin Holopainen muuttaa rytmitystään ensi vuonna, sillä hän kertoi, ettei enää lähde ehdokkaaksi kunnallisvaaleihin. Hän on ollut Vasemmistoliiton kaupunginvaltuutettuna vuodesta 2005 alkaen.

Elman puitteissa joka tapauksessa aktiviteetteja riittää. Yksi sellainen on vireille pantu kulttuuri- ja luontomatkailureitti Ylistä Viipurintietä pitkin. Tämä historiallinen reitti jatkaa Hämeen Härkätietä kohti Viipuria.

kari.naskinen@gmail.com