maanantai 18. helmikuuta 2019

Kaiken pahan alku oli Suomen sota 1808-09

Viime vuosi meni kansalaissotavuoden tapahtumia kerratessa ja myöhemmin tänä vuonna alkaa talvisodan muistelu, kun sen alkamisesta tulee kuluneeksi 80 vuotta. On jo alkanutkin sen vatkaaminen, olisiko sota voitu välttää. Tietenkin olisi, mutta toisin kuitenkin kävi.

Historia antaa mahdollisuuden monenlaisiin jossitteluihin. Yksi ratkaiseva asia oli jo Ruotsin ja Venäjän välillä käyty sota 1808-09, ja koska sen kohteena oli nimenomaan Ruotsin itäinen osa Suomi, on sen nimeksikin tullut Suomen sota.
Venäjällä ei ennen noita vuosia ollut aikomusta liittää Suomea osaksi keisarikuntaansa, mutta niin siinä lopulta kuitenkin kävi, että nämä Ruotsin itäiset läänit liitettiin sen osaksi, Suomen suuriruhtinaskunnaksi. Jos tätä myllerrystä ei olisi tapahtunut, olisiko Mainilan laukauksia ammuttukaan.

Suomen valtiota ei ehkä olisi ollenkaan syntynytkään. Sitten jos Venäjä 1939 olisi ehdottanut Ruotsille joitakin pieniä aluevaihdoksia, olisi vaihtokauppaan suostuttu, koska Ruotsi oli virheistään oppinut ja sen politiikka oli jo 1900-luvulla rauhanomaisempaa ja viisaampaa kuin Suomen Eikä talvisotaa siis olisi tarvittu.

Suomen sota 1808-09 kuitenkin syttyi, koska Ruotsin kuningas Kustaa IV Adolf oli voimansa tunnossa. Venäjä alkoi vuoden 1807 lopulla valmistautua sotaan ja hyökkäys alkoi 21.2.1808. Kuninkaalla oli vielä mahdollisuus pysäyttää hyökkäys suostumalla ns. mannermaansulkemukseen, mutta eipä halunnut. Tämä ”sulkemus” oli Venäjän ja Ranskan kesällä 1807 tekemä sopimus, jolla ne pyrkivät pakottamaan Britannian kauppasaartoon. Mukaan vängättiin myös Tanska ja Portugali, joiden piti sulkea kaikki satamansa englantilaisilta. Ruotsin painostus annettiin Venäjän tehtäväksi, kun taas Ranskan tehtäväksi määriteltiin Tanskan ja Portugalin painostaminen.

Venäjä sai valtuudet pakottaa Ruotsi kauppasaartoon myös voimakeinoin. Tässä yhteydessä Napoleon Bonaparte ehdotti tsaari Aleksanteri I:lle myös mahdollisuutta valloittaa Suomen alue Venäjälle.

Kustaa IV Adolf suhtautui kaikkiin Napoleonin ehdotuksiin kielteisesti, eikä halunnut mitenkään edesauttaa tämän valloituspyrkimyksiä. Kaiken lisäksi myönnytykset Napoleonille olisivat saattaneet Ruotsin vaaralle alttiiksi Englannin vastatoimille.

Näin siis Suomen hallinta siirtyi Ruotsilta Venäjälle. Entä olisiko Suomi itsenäistynyt ilman tätä vaihdosta? Olisivatko suomenmielisten fennomaanien tarvinnut alkaa puuhata omaa valtiota?

Tällaisia spekulaatioita voi tietenkin viedä vieläkin kauemmas historiaan. Jos Pähkinäsaaren rauhan rajat 1323 olisivat jääneet pysyviksi, niin taas olisi ollut toisenlaista.  Rauhansopimuksen mukaan Karjala jaettiin kahteen osaan niin, että merkittävämmät Itä-Kannaksen ja Laatokan Karjalan asutusalueet jäivät Novgorodille.

Seuraava rajojen muutos tapahtui Täyssinän rauhassa 1595, jolloin Ruotsin alueeksi tulivat myös Viron pohjoiset osat.

Jos näiden kaltaisia rajalinjoja olisi ollut vielä 1800-luvun alussa, eikä Suomen sotaa olisi tullut, seuraukset olisivat olleet luultavasti hyvinkin toisenlaisia. Kun nationalismi joka tapauksessa ajoi kohti pienempiä itsenäisiä valtioita, olisiko esimerkiksi Karjalasta muodostunut oma valtionsa, Nevalta Jäämerelle, pääkaupunkina Viipuri?

Tai jos Hitler olisi voittanut ja Suur-Suomi olisi toteutunut. Mitähän porukkaa me nyt olisimme?

Mutta hyvä näin, Petteri Orpoa muunnellen siteeraten: ”Suomi kuuluu meille!”

Tään kansan taistelut ken voi
ne kertoella, ken?
Kun sota laaksoissamme soi,
ja halla näläntuskan toi,
ken mittasi sen hurmehen
ja kärsimykset sen?


kari.naskinen@gmail.com

torstai 14. helmikuuta 2019

Fennit, Finna land

Suomalaisilla historiapäivillä Sibeliustalossa tekee aina myös kirjalöytöjä, tällä kertaa tuli mukaan uusi painos Publius Cornelius Tacituksen kirjasta Germania (Gaudeamus, 2018), jonka tekstit Tacitus kirjoitti vuonna 98 jaa. Tacitus oli roomalainen senaattori ja historioitsija, joka tässä kirjassa kuvaa Tonavan pohjoispuolella asuvia kansoja. Tähän eurooppalaiseen populaatioon kuuluvat myös alkukantaiset fennit, joilla ilmiselvästi tarkoitetaan suomalaisten ja saamelaisten esivanhempia.

Aivan ensimmäisen kerran eivät suomalaiset, lappalaiset ja svealaiset kuitenkaan esiinny Tacituksen tekstissä, vaan tämän pohjoisen kolkan asujamistosta oli merkintöjä jo 300-luvulla eaa. Tacituksen tiedotkin Pohjois-Euroopasta perustuivat kirjallisiin lähteisiin, sillä itse hän ei käynyt näin pohjoisessa.

Germania-kirjaan selitykset laatinut Tuomo Pekkanen joka tapauksessa kirjoittaa, että kuvaus fenneistä vastaa hyvin sitä käsitystä, joka on saatu lappalaisista myöhempien lähteiden perusteella. Pekkanen on Jyväskylän yliopiston entinen professori, joka mm. on kääntänyt Kalevalan latinaksi ja toimittaa latinankielisiä uutisia Yleisradiolle.

Näin Tacitus esi-isiämme kuvaa: ”Fennit ovat ihmeen villejä, viheliäisen köyhiä. Ei heillä ole aseita, ei hevosia, ei asuntoja. Ravintona ovat kasvit, vaatteina nahat, makuusijana maa. Ainoa varallisuus on nuolissa, joita he raudan puutteessa terästävät luilla. Metsästys elättää yhtäläisesti sekä miehiä että naisia. Naiset seuraavat miehiä kaikkialle ja pyytävät osan saaliista. Lapsillakaan ei ole muuta suojaa villieläimiltä ja rajuilmoilta kuin jonkinlainen oksista punottu katos. Sinne palaavat nuoret, se on vanhojen turvapaikka. Mutta tämä on heistä onnellisempaa elämää kuin pelloilla huokaileminen, vaivalloinen talojen rakentaminen sekä milloin toiveikas, milloin pelokas huolenpito omasta ja vieraasta omaisuudesta. Rauhassa jumalilta ja rauhassa ihmisiltä he ovat saavuttaneet sen vaikeimman päämäärän, ettei heidän tarvitse edes mitään toivoa.”

TURJANMAA

Lähempänä näitä pohjoisia alueita syntyi muinaisenglantilainen Beowulf-eepos, jonka syntyajaksi arvioidaan viimeistään vuosi 725. Siinä mainitaan ensimmäisen kerran Englannin kirjallisuudessa Finna land (eepoksen säkeessä 580). Finna land merkitsee tässä yhteydessä kaukaista, myyttistä maata merten äärillä. Finneillä lienee tarkoitettu saamelaisia, joka oli etäisin eepoksen yleisölle tuttu pohjoinen valtakunta.

Osmo Pekosen ja Clive Tolleyn suomennoksessa (WSOY, 1999) Finna landista käytetään käännöstä Turjanmaa: ”Viimein merivirtojen mahtavat mainingit viskasivat minut Turjanmaan rantaan.”

Beowulf on eeppinen sankariruno, joka sisältää 3182 riviä. Sillä ei ole alkuperäistä nimeä, mutta se on tunnettu 1800-luvun alkupuolelta lähtien päähenkilönsä mukaan nimellä Beowulf.

GERMANIAN KANSAT
OVAT PUHDASTA ROTUA

Takaisin Germaniaan ja Tacituksen luonnehdintaan germaaneista: ”…mitkään aviosuhteet vierasheimoisten kanssa eivät ole tahranneet Germanian kansoja, vaan ne ovat omalaatuista, puhdasta ja vain itsensä kaltaista rotua. Siksi ulkonäkökin on kaikilla samanlainen, sikäli kuin se on mahdollista niin suuressa joukossa: tuikeat siniset silmät, punertavat hiukset ja kookas ruumis, jossa kuitenkin on voimaa vain rajuun hyökkäykseen.”

Ei ihme, että Tacituksen teksti on toistuvasti ylläpitänyt ja lisännyt saksalaisten kansallistietoisuutta, kuten Pekkanen kirjoittaa: ”Ensimmäisessä maailmansodassa saksalaiset sotilaat kuljettivat Germaniaa repuissaan ja viime maailmansodan aikana siitä otettiin Wehrmachtin käyttöön tarkoitettu erikoispainos.”

Tacitus otti kantaa myös maahanmuuttoon: ”Kukapa lähtisi Aasiasta, Afrikasta tai Italiasta ja pyrkisi Germaniaan, missä maisemat ovat rumat, ilmasto karu sekä asumat ja näkymät ankeat, paitsi jos se on hänen isänmaansa?” Nyt 2000 vuotta myöhemmin tilanne on toisenlainen.

Metoo-henki oli voimissaan jo muinaisessa Germaniassa, jossa naisissa katsottiin olevan jotakin pyhää ja profeetallista:

”Naiset elävät suojatussa siveydessä. Eivät mitkään näytäntöjen houkutukset eivätkä mitkään vieraspitojen viettelykset ole heitä turmelleet. Salaisia rakkauskirjeitä eivät enempää miehet kuin naisetkaan tunne. Suureen väkilukuun nähden aviorikokset ovat erittäin harvinaisia. Niistä rangaistaan välittömästi; mies karkottaa sukulaisten läsnä ollessa kotoaan alastomaksi riisutun avionrikkojan, jolta on leikattu hiukset, ja ajaa hänet ruoskalla läpi koko kylän.”

Germania kokonaisuudessaan muistuttaa maantiedon oppikirjaa, jossa selitetään olosuhteita ja ihmisten elämää Roomasta katsottuna kaukaisilla alueilla, Reinin ja Tonavan takana. Kauimpana pohjoisessa asuvat myös fennit, naapureinaan oksit ja hellusit.

kari.naskinen@gmail.com

keskiviikko 13. helmikuuta 2019

Juha Uusitalo ei ymmärrä laulukilpailuja

Bassobaritoni Juha Uusitalo (55) joutui jättämään menestyksekkään kansainvälisen oopperauransa, kun vakavat sairaudet iskivät – aivokasvain, sitten aivovaltimon pullistuma ja vielä aivoinfarktikin. Nämä kaikki 2008-11. Laulaminen kuitenkin sujuu taas kuten ennenkin, mutta isoja oopperarooleja hän ei enää pysty tekemään, sillä aivoinfarkti jätti jälkensä oikeaan jalkaan, minkä takia lavatyöskentely ei onnistuisi täysipainoisesti.

Eilen Juha Uusitalo vieraili Suomen Wagner-seuran kuukausikokouksessa. Lähes kaksituntisen tilaisuuden aikana Uusitalo kertoi tuoreimpia kuulumisiaan ja muisteli menneitä.

”Olihan se oopperaura raskasta ja valtavan stressaavaakin, kun suuria rooli oli koko ajan opiskeltava sen kaiken matkustamisen ja esiintymisten ohessa. Tämän tajusi kuitenkin vasta jälkeenpäin”, sanoi Uusitalo, joka nyt asuu Tampereella. Syntyisin hän on Vaasasta.

Laulamisen kanssa hän tietenkin on edelleen tekemisissä. Ensi viikolla hän pitää kolmipäiväisen mestarikurssin Tampereella ja omia esiintymisiä ovat viime aikoina olleet kirkkokonsertit urkuri Kalevi Kiviniemen kanssa ja muut konsertit pianisti Kristian Attilan kanssa.

Mestarikurssin järjestäjä on Siuntio laulaa ry:n perustama Lauluakatemia, jonka taiteellinen johtaja Uusitalo on. Huhtikuun 27. päivänä Lauluakatemia järjestää konsertin Mustion kartanossa ja kesäkuussa on ohjelmassa neljä konserttia Siuntion kirkossa ja Siuntion Lepopirtissä. Yhdessä konsertissa hollantilainen bassobaritoni Robert Holl laulaa Schubertin Winterreisen. Kun Uusitalolta kysyttiin, voisiko hänkin laulaa Winterreisen, hän vastasi ympäripyöreästi, että ”no jaa, niin no, jos sopiva paikka löytyy…”

Bernd Alois Zimmermannin vokaalisinfoniaversio Die Soldaten joka tapauksessa ilmestyy lähiaikoina RSO:n levynä. Se kuultiin syksyllä 2018 Musiikkitalossa. Juha Uusitalon lisäksi solisteina olivat ja ovat myös levyllä Anu Komsi, Jeni Packalen, Ville Rusanen, Hilary Summers ja Peter Tantsits.

OUTOJA OHJAUKSIA

Uusitalokin joutui maailman oopperataloja kiertäessään esiintymään niissä nykyajan oudoissa oopperatuotannoissa, joista ohjaajat ovat vääntäneet mitä kummallisimpia versioita.

”Ohjaajilla tuntuu nykyisin olevan suuri valta, he pääsevät vaikuttamaan jopa solistien valintaan. Ohjaukset ovat joskus täysin käsittämättömiä, mutta onneksi meillä laulajilla on se musiikki, jota ohjaaja ei pääse sorkkimaan”, naurahti Uusitalo.

Nyt hän odottaa kovasti Anna Kelon ohjausta Wagnerin ”Ringistä”, joka käynnistyy Kansallisoopperassa syksyllä 2019. Uusitalo itse on ollut mukana Ringissä sekä orkesterimuusikkona että laulajana. Ennen solistiuraansa hän nimittäin soitti Kansallisoopperan orkesterissa huilua ja näin tapahtui myös 1996, kun Götz Friedrichin ohjaama produktio ensimmäisen kerran esitettiin. Seuraavilla uusintakierroksilla 2001 ja 2004 Uusitalo oli sitten mukana solistina.

”Friedrichin ohjaamana Ring oli näyttämöllisesti uskomattoman hieno, enkä oikein tiedä, miksi nyt pitää tehdä kokonaan uusi produktio. Vai onko se niin, että jokaisen oopperanjohtajan on saatava oma Ringinsä? Ei tällaista kaikkialla ole, Wienissäkin esitetään Toscasta edelleen samaa 1950-luvun produktiota”, sanoi Uusitalo.

Myöskään laulukilpailujen järjestämistä hän ei ymmärrä: ”Ei kuulu taiteeseen. Eivätkä edes palkintojärjestykset aina mene oikein. Monessa tapauksessa tilanne onkin sellainen, että vaikka nuori laulaja ei haluaisi osallistua kilpailuihin, hänen on kuitenkin mentävä, koska hänen pitää kilpailussa edustaa opettajaansa.”

Uusitaloakin on pyydetty laulukilpailujen tuomaristoihin, mutta eipä ole lähtenyt.

RICHARD WAGNER

Wagner on Juha Uusitalolle tärkein säveltäjä. ”Wagner on minulle intohimo.” Vuonna 1999 hän pääsi Wagner-seuran stipendiaattina ensimmäisen kerran myös Bayreuthiin, jossa näki Tristanin ja Isolden, Lohengrinin ja Nürnbergin mestarilaulajat. Suosikkirooleikseen hän sanoi Ringin Wotanin ja Lentävän hollantilaisen merikapteenin, jota hän ehti laulaa 120 kertaa 16 eri produktiossa. Muiden säveltäjien teoksista hän mainitsi mieliroolikseen Scarpian Puccinin Toscasta.

”Oikeastaan se oli kuitenkin niin, että suosikkirooli oli aina se, mikä oli juuri silloin päällä.”

Uusitalon komea kansainvälinen ura myös loppui Wagneriin. Hän oli sairauksista toivuttuaan 2013 Münchenissä. Olivat meneillään Ringin harjoitukset:

”Olin Wotan. Yritin vielä. Sitten yhden kerran huomasin, että keihääni oli maassa. Se oli pudonnut kädestäni, mutta en ollut huomannut.”

Wagnerin oopperoista Uusitalo kertoi seuran tilaisuudessa paljon, välillä kyllä kuunneltiin hollantilaistakin. Siihenkin saatiin kysyttäessä vastaus, että parhaat Wagner-kapellimestarit ovat Daniel Barenboim, Zubin Mehta ja Suomessa Leif Segerstam.

kari.naskinen@gmail.com

maanantai 11. helmikuuta 2019

Olliver Hawk, Jeesus, Kekkonen, Vennamo


Dokumenttielokuvassa hypnotisoija Olliver Hawkista on dramaattinen filminpätkä hänen viimeisestä esiintymisestään Kemin työväentalossa 1988. Puoli tuntia Hawkin hypnotisointiesityksen alusta hän kaatui näyttämölle sydänkohtauksen saaneena. Meni jonkin aikaa, ennen kuin tajuttiin, että nyt ei ollutkaan kysymys showsta. Olliver Hawk oli nimennyt tämän Kemin-keikkansa jäähyväisesityksekseen ja sellaiseksi se myös jäi, kun Hawk siinä kuoli 58-vuotiaana.

Elokuvan alussa puolestaan on kohtauksia kaikkien aikojen parhaan tv-keskusteluviihdeohjelman Jatkoajan yhdestä lauantai-illan jaksosta 1967. Siinä Aarre Elon haastateltavana on Olliver Hawkin lisäksi muitakin kevyen viihteen silloisia kärkinimiä Pertti Ylermi Lindgren, Mauri Sariola ja Erkki-Mikael Salmi. Olliver Hawk, oikealta nimeltään Olavi Hakasalo, oli tuohon aikaan iso julkkis, ja Veikko Ennala löi löylyä lisää.

Hakasalo osasi myös synnyttää asemaansa kohentaneita kohuja. Jatkoajan jälkeenkin Hakasalo teki rikosilmoituksen, koska Yleisradio oli antanut hänelle vääriä tietoja ohjelman sisällöstä ja pyrkinyt haittaamaan hänen ammatinharjoittamistaan ja tuhoamaan hänen uransa. Vahingonkorvausvaatimus oli miljoona markkaa. Asia kuitenkin raukesi.

Sen sijaan hänet itsensä tuomittiin 1981 ehdolliseen vapausrangaistukseen luvattomasta lääkärintoimen harjoittamisesta ja sellaisesta petoksesta, että oli käyttänyt hoitoja koskeneessa mainonnassaan titteliä käyttäytymistieteiden professori.

Dokumenttielokuvassa on nauhoitettuja haastatteluja, joissa Hakasalo kertoo asioista moninaisesti. Joukkohypnotisointitilaisuuksien järjestäjänä hän kertoi saaneensa pilkkaa ja vihaa, mutta sanoi ymmärtävänsä tämän, koska saman kohtalon koki Jeesuskin. Olihan miehillä muutenkin yhteistä: Jeesus muutti veden viiniksi ja Hakasalo Koskenkorvaksi. Jeesus ei kuitenkaan haastanut ketään tappeluun, mutta Hakasalo lupasi nukuttaa Cassius Clayn kolmessa sekunnissa.

Paljon materiaalia reilun tunnin mittaisessa elokuvassa on Urho Kekkosesta, jonka Hakasalo laski myös eräänlaiseksi massahypnotisoinnin mestariksi, samoin Veikko Vennamon ja tietenkin Adolf Hitlerin. Erikoisin osa elokuvaa on se, jossa käydään läpi kekkoslaisen sisäpiirin hänelle 1970-luvun alussa antamaa tehtävää Vennamon SMP:n nousun pysäyttämiseksi.

SMP:n kannattajia ei voinut hypnotisoida, mutta jospa Hakasalolla olisi jotain muuta mielessä. Palkkioksi Kekkosen miehet lupasivat 200 000 markkaa, josta osa maksettiinkin. Sitten asiat menivät kuitenkin hakaukseen ja Hakasalo kertoi Kekkosen juonista Vennamolle. Elokuvassa näytetään asiasta yksi dokumenttikin, Kekkosen adjutantin Urpo Levon allekirjoittama kirje. Muuten asia jää elokuvassa silti aika hataraksi.

Elokuvan on tuottanut Arthur Franckin yhtiö, joka on tätä ennen tehnyt mm. tv-dokumenttielokuvat Hartwallista, Koneesta, Pauligista ja Wärtsilästä. En tunne entuudestaan Franckia, joka myös on ohjannut Hawk-elokuvan, mutta hänen töitään ovat näköjään myös tv-elokuvat Ikämieskiekkoilijat puhuvat rakkaudesta (2007) ja Soramonttuprinsessat (2012). Hakasalo taas on mukana Spede Pasasen elokuvassa Kahdeksas veljes (1971).

Hakasalo oli käynyt harjaannuttamassa taitojaan Australian aborginaalien keskuudessa 1950-luvulla ja Suomessa hän aloitti esiintymisensä samana vuonna kuin Kekkonen oli valittu presidentiksi 1956. Kaksi kertaa olin näiden tilaisuuksien katsomoissa ja olivathan ne jänniä juttuja, kun hypnotisoidut ihmiset lavalla luulivat muurahaisten hyökänneen kimppuunsa tai kuumuuden käyvän sietämättömäksi. Eikä aikaakaan, kun seuraavaksi Niilo Yli-Vainio alkoi kaataa ihmisiä.

kari.naskinen@gmail.com

sunnuntai 10. helmikuuta 2019

Suvivirsi ollut vaikeuksissa alusta alkaen


Suvivirsi on ainoa musiikkikappale, jota ovat käsitelleet eduskunnan oikeusasiamies ja perustuslakivaliokunta. Suomalaisilla historiapäivillä eilen esitelmöi edellinen arkkipiispa Kari Mäkinen Suvivirren historiasta, joka on ollut hankala alusta alkaen. Kun se 1694 oli ensimmäisen kerran Suomessa painettu Jesper Svedbergin toimittamaan virsikirjaan ruotsinkielisenä nimellä En sommarvisa, syntyi ensimmäinen hässäkkä. Virsikirjan 20 000 kappaleen painosta ei kirkko sallinut jaettavaksi, sillä virttä ei katsottu opillisesti oikeaoppiseksi.

Virsi on vanha, peräisin 1600-luvun lopulta. Tekijöitä ei tiedetä, mutta pohjana lienee ruotsalainen kansansävelmä ja sanat ehkä kirjoitti Gotlannin piispa Israel Kolmodin. Mäkinen kertoi, että Suomessa ”suvivirsisota” jatkui, kun Suvivirsi sijoitettiin myös uudelleen muokattuun virsikirjaan 1695. Tämä virsikirja päästettiin jakoon, mutta edelleen jatkui kriittinen keskustelu siitä, että Suvivirsi ei noudattanut runouden sääntöjä, minkä lisäksi se sekoitti hengellisen ja maallisen.

Suomeksi Suvivirsi tuli virsikirjaan 1701 (kuvassa). Tämä virsikirja oli laajemmin eräänlainen ”sieluntavara”, jossa oli myös rukouksia, kalenteri ja muutakin maallista tietoutta. Suvivirsi oli mukana ”hengähdystaukona virsikirjan vakavassa sisällössä”, kuten Mäkinen sanoi.

”Tämä virsikirja oli käytössä lähes 200 vuotta, mutta Suvivirren kanssa oltiin jatkuvasti vaikeuksissa. Papisto ja muu sivistyneistö katsoivat, että Suvivirsi oli liian rahvaanomainen. Vuonna 1886 ilmestyneeseen uuteen virsikirjaan se taas hyväksyttiin, mutta tekstiä muotoiltiin vastaamaan uutta aikaa. Sisältö pehmeni ja kieltä nykyaikaistettiin”, sanoi Mäkinen.

”Kansakouluissa Suvivirttä alettiin jonkin verran laulaa, mutta suurempaan suosioon se nousi vasta 1900-luvulla, jolloin siitä jo tuli keväisin ja alkukesästä yhteisöllinen vuodenkierron riitti. Vielä kerran tekstiä uudistettiin virsikirjakomitean toimesta 1938 ja sotien jälkeen Suvivirsi saikin jo rituaalisen aseman.”

Viimeisessä virsikirjauudistuksessa 1986 Suvivirteen ei enää koskettu. Ruotsissa kävi toisin, siellä poistettiin monikulttuurisen paineen alla viides säkeistö, jossa lauletaan Saaronin liljasta, Siionin kasteesta ja keväisestä kaunistuksesta Libanonissa.

Kari Mäkinen muistutti Suomen nykyisestä tilanteesta vielä sen, että eduskunnan elimetkin totesivat Suvivirren sopivan aivan hyvin esimerkiksi koulujen kevätjuhlaan, koska ei yksi virsi vielä tee tilaisuudesta uskonnollista.

”Eivätkä islamilaiset yhteisötkään ole hyökänneet sitä vastaan”, sanoi Mäkinen.

Professori Simo Heininen käsitteli vastaavalla tavalla Martti Lutherin virttä Jumala ompi linnamme, mutta palaan siihen, kun vanhasta vainoojasta lauletaan taas seuraavan kerran joulurauhan julistuksen yhteydessä Turussa.

kari.naskinen@gmail.com

lauantai 9. helmikuuta 2019

Ajankohtainen munkki ja nunna -ooppera 1800-luvulta


Paavi Franciscus myönsi tällä viikolla, että papit ja piispat ovat harrastaneet seksiä nunnien kanssa, pitäneet heitä jopa seksiorjinaan. Kansallisoopperassa menee parhaillaan Jules Massenet´n Thaïs, joka kertoo nunnaa himoitsevasta munkista. Ooppera on sävelletty 1890-luvulla.

Nuori munkki Athanael on onnistunut käännyttämään Aleksandriassa työskennelleen Thaïs-huoran nunnaksi. Thaïs pääsee abbedissa Albinen luostariin, jonne Athanael hänet saattaa. Matkalla vähän pussaillaan ja sivellään, mutta kiksauttamaan Athanael ei pääse. Sitten Athanael palaa kotikulmilleen Thebaan, mutta himoitsee mielessään kaunista nunnaa. Mitään sen kummempaa ei kuitenkaan ehdi tapahtua, sillä Thaïs sairastuu ja kuolee.

Synti on kuitenkin tapahtunut. Athanael on riettaasti ajatellut nunnaa: ”Turhaan olen ruoskinut lihaani, turhaan olen sitä kuolettanut. Demoni on ottanut minut valtaansa! Naisen kauneus vainoaa näkyjäni. Ainoa mitä näen on Thaïs, Thaïs.” Osat olivat vaihtuneet, syntisestä naisesta oli tullut pyhä, pyhästä miehestä syntinen.

Paavi sanoi tietävänsä, että syntisiä kirkonmiehiä on aina ollut ja on edelleen. Thaïs olikin aikoinaan hankala pala kirkolle. Se oli alun perin Nobel-kirjailija Anatole Francen romaani, ja katolinen kirkko pani koko Francen tuotannon 1920-luvulla kiellettyjen kirjojen listalle. Osasyy tähän oli se, että kirkon mielestä France levitti kirjoillaan sosialistista aatetta. Kiellettyjen kirjojen listalta France poistettiin vasta 1966.

Paha juttu oli kirkon kannalta sekin, että lopussa Athanael tajuaa totuuden ja sanoo: ”Jumala, taivas, kaikki se ei ole mitään. Todellista on vain elämä maan päällä ja olevainen rakkaus.”

Thaïs on vanha tuttu jo 600-luvulta, jolloin latinaksi julkaistu Vita Thaïs kuvasi tämän kurtisaanin kauneudellaan miehiä perikatoon saattaneeksi naiseksi. Todellisuudessa Thaïs-niminen hutsu tunnetaan ainakin Aleksanteri Suuren egyptiläisenä rakastajattarena.

Vatikaanin lähellä Teatro Costanzissa Roomassa Thaïs esitettiin ensimmäisen kerran 1907. Nimiroolin lauloi Lina Cavalieri, jota silloin pidettiin yhtenä maailman kauneimmista naisista. Hän oli naimisissa viisi kertaa ja muistetaan myös siitä, että hän jossakin julkisessa tilaisuudessa suuteli intohimoisesti Enrico Carusoa.

Kansallisoopperassa munkin roolissa on australialainen baritoni Warwick Fyfe ja nunna on kanadalainen sopraano Marianne Fiset. Muita solisteja ovat mm. Mika Pohjonen
ja Jyrki Korhonen. Musiikki on hienoa, tunnetuimpana melodianaan Meditaatio-välisoitto (viulusoolo Petteri Iivonen).


Yhdessä kohtaa eilen illalla tuli mieleen myös Arabi Ahab. Kun orkesteri soitti ennen Thaïsin ja Athanaelin lähtöä kaukana aavikolla olevaan luostariin arabialaiselta vingutukselta kuulostaneen melodian, se vaikutti Arabi Ahabilta, koska mielessä oli vielä muutama päivä sitten kuollut Ismo Kallio.


Saa nähdä, millaisia roikaleita nähdään syyskuussa, kun Lahden kaupunginteatteriin tulee musikaali Nunnia ja konnia.

kari.naskinen@gmail.com

perjantai 8. helmikuuta 2019

Vallan linnake 1700-luvulla


Englannin ja Skotlannin yhdistyttyä 1700-luvun alussa tuli kuningatar Annesta uuden Ison-Britannian ensimmäinen hallitsija. Hänestä ja hänen lähipiiristään kertoo elokuva The Favourite, jonka kaksi muuta päähenkilöä ovat neuvonantaja Lady Sarah ja palvelijatar Abigail Masham. Annella on kihti, säärihaavoja, huono näkö ja siltä näyttää, että muitakin vaivoja. Historiallinenkin tosiasia on, että Sarah hallitsi maata heikosti, joskaan tällaisissa elokuvissa historiallista tarkkuutta ei yleensä kovin perusteellisesti noudateta.

Elokuvan on ohjannut kreikkalainen Yorgos Lanthimos, joka tätä ennen on tunnettu aika kummallisista elokuvistaan. Viimeksi tuli televisiosta aivan outo Kulmahammas (2009). Favourite on tavanomaisempi kertomus vallankäytöstä, jonka naruja vetelee enimmiltään Sarah. Tilanne mutkistuu, kun hoviin ilmestyy hänen serkkunsa Abigail, joka keksii hoitaa Annen jalkoja peleatis-yrteillä – mitä lienevät. Tämä ei varsinaisesti liity poliittiseen valtapeliin, mutta asetelma horjahtaa, kun kuningatar ottaakin miellyttävän Abigailin uudeksi suosikikseen. Naisten tappeluhan siitä syntyy.

Koko ajan Iso-Britannia käy sotaa Ranskan kanssa, ja parlamentti on jakautunut voimakkaasti kahtia. Sodankäynnin jatkamiseen tarvitaan veronkorotuksia, mutta niitä tavalliset ihmiset vastustavat niin kuin aina. Tilanne on vaikea ja Annen päätä panee pyörälle kahden lähimmän ihmisen taistelu asemistaan.

Elokuva on erinomaista näyttelemistä alusta loppuun. Varsinkin Olivia Colman kuningattarena (kuvassa oik.) tekee komean roolin. Hän lihotti itseään sitä varten 16 kiloa, eikä Anne miltään kaunottarelta näytäkään. Sairauksien ja vaikeiden poliittisten tilanteiden takia olo on koko ajan raskasta, ja tämän Olivia Colman tuo erinomaisesti esille. Hän on suomalaisille hyvin tuttu näyttelijä BBC:n monista sarjaelokuvista, ja seuraavaksi hänet nähdään Elisabet II:n roolissa Netflixin The Crownin kahdella seuraavalla tuotantokaudella.

Yksi helpotus Annelle kuitenkin ovat lespoharrastukset Sarahin ja Abigailin kanssa. Tämä on kanssa ihme juttu: kun nämä lespohommat ovat nykyisin muotia, niitä työnnetään melkein kaikkiin naisista kertoviin elokuviin. Tällä hetkellä menee teatterissa kaksi uutta kuningatarelokuvaa, joissa molemmissa lespoillaan.

Sarahin roolissa on voimakas Rachel Weisz (kuvassa vas.) ja Abigail on herkempi mutta yhtä määrätietoinen Emma Stone. The Favourite on hieno puhenäytelmä, joka toimisi väkevästi myös elävässä teatterissa. Mutta miksi tämänkään elokuvan nimeä ei ole voitu suomentaa Suosikiksi?

Historiallisesti mielenkiintoinen tosiasia on, että Sarah oli naimisissa Marlboroughin herttuan, kenraali John Churchillin kanssa. He olivat Winston Churchillin varhaisia esivanhempia, ja samasta sukupuusta löytyy myös prinsessa Diana. Piiri pieni pyörii isossakin Britanniassa.

kari.naskinen@gmail.com