Nikita Mihalkov, venäläisen elokuvan Tauno Palo

Kuvassa on liikemies, jokilaivankin omistava Sergei Paratov elokuvassa Julma romanssi (1984). Häntä esittää Venäjän tunnetuimpiin näyttelijöihin vuosikymmeniä kuulunut Nikita Mihalkov (s. 1945). Jo tästä kuvasta näkee, että siinä on menestyvä mies. Komealla olemuksellaan hän saa naiset kehräämään. Mihalkov on kuin Tauno Palo, hurmuri ja toisentyyppisissä elokuvissa myös toisenlainen suuri sankari. Mihalkov on näytellyt yli 50 elokuvassa, mutta on myös ohjannut 27 elokuvaa, joista muutamat ovat aivan uuden Venäjän parhaimmistoa. Niistä hienoin on kolmiosainen Auringon polttama (1994 - 2011), suuri kertomus sodasta ja rauhasta ja rakkaudesta. Päähenkilö on kenraali Sergei Kotov, joka joutuu Stalinin epäsuosioon ja menehtyy kuolemanleirillä jossain kaukana 1936.

Julman romanssin on ohjannut Eldar Ryazanov, jonka laajasta tuotannosta ei Suomessa ole monta nähty, niin kuin ei Mihalkovinkaan. Nyt katsoin sen ensimmäisen kerran. Paratovilla on jokilaiva Volgalla ja rannalla tuntee kaipuuta kaunis Larissa (Larissa Guzejeva). Elokuva on tarina ilosta ja surusta, suuresta kaipauksesta ja suloisesta haikeudesta. Rakkaus tuo toivoa, vaikka Paratovin ja Larissan suhde muistuttaa lopulta enemmän saalistajan ja saaliin välistä suhdetta. Hetken näyttää, että rakkaus voittaa, mutta onhan se tietenkin selvää elokuvan nimestäkin päätellen, että näin ei käy, ja laukaukseen elokuva päättyykin. Elokuva perustuu Aleksandr Ostrovskin näytelmään Ilman myötäjäisiä (1852).

Tapahtumat sijoittuvat 1870-luvulle kuvitteelliseen Bryakhimovin kaupunkiin Volgan rannalle. Kuvaukset on tehty Jaroslavlin itäpuolella sijaitsevassa Kostroman kaupungissa, joka on jonkin verran tuttu myös David Leanin suurelokuvasta Tohtori Zivago (1965). Larissa asuu leskeksi jääneen äitinsä ja kahden siskonsa kanssa talossa, joka on parhaat päivänsä nähnyt. Äiti kyllä on aatelisnainen, mutta myötäjäisiin ei enää olisi minkäänlaisia mahdollisuuksia, jos sellainen toivottava tilanne eteen tulisi. Köyhempiä kosijoita kyllä on, mutta Paratov on rikas ja komea.

Nikita Mihalkov tekee omasta roolistaan näennäisesti täydellisen sulhaskandidaatin mallin. Jos häät isolla jokilaivalla olisivat toteutuneet, ei niissä kuitenkaan olisi soitettu kulkurin valssia, vaan jotain taivaallisen komeaa. Musiikkia elokuvassa onkin paljon, muutamia oikein kauniita romansseja, joista sittemmin on tullut suosikkisävelmiä, sekä mustalaisyhtyeen rytmikkäämpiä kappaleita.

Nikita Mihalkov on moninkertaisesti palkittu sekä ohjaajana että näyttelijänä. Auringon polttaman ensimmäinen osa sai ei-englanninkielisten elokuvien Oscarin ja palkittiin myös Cannesissa. Mihalkovin henkilökohtainen ansioluettelo on pitkä ja luultavasti hänen rintamuksensa on Venäjän juhlapäivien iltakutsuilla täynnä mitaleita.

Nikita Segejevitshin isä oli tunnettu runoilija Sergei Mihalkov (1913 - 2009), joka teki sanat Neuvostoliiton kansallishymniin ja oli Neuvostoliiton kirjailijaliiton puheenjohtaja. Hymnin sanoittajaksi hänet valitsi itse Stalin, jolle uusi kansallislaulu esitettiin kesällä 1943 ja otettiin virallisesti käyttöön 1.1.1944. Säveltäjä oli Alexander Alexandrov. Kun Neuvostoliitto oli loppunut, kirjoitti Mihalkov sanat myös uuteen Venäjän kansallislauluun vuonna 2000. Onhan tässä sellaista perhetaustaa, että ymmärtää hyvin Nikita Mihalkovin perivenäläisen isänmaallisuuden, joka hänen elokuvissaan näkyy.

Nikitan vanhempi veli on Andrei Mihalkov-Kontshalovski (s. 1937), jonka elokuvissa Nikita on niin ikään esiintynyt näyttelijänä.

Nikita Mihalkov pantiin 11-vuotiaana musiikkikouluun ja ensimmäisen kerran hän esiintyi jo 14-vuotiaana Konstantin Voinovin elokuvassa Solntse svetit vsem (1959), joka tartutti poikaan sellaisen ”tähtikuumeen”, että vanhempien piti auttaa toipumisessa. Myöhemmin Nikita pääsi Stanislavski-teatterikoluun ja sitten vielä Shshukin-kouluun. Elokuva-alalle hän valmistui lopullisesti 1971 Yleisliittolaisesta elokuvainstituutista (VGIK), jossa oppimestarina oli neuvostoelokuvan yksi tärkeimmistä vaikuttajista Mihail Romm. Hänen koulimiaan olivat myös Elem Klimov, Gleb Panfilov, Vasili Shukshin, Andrei Tarkovski ja monet muut.

Kuukausipalkkaiseen työhön Mihalkov pääsi Mosfilmiin. Hänen elokuvalistansa on pitkä. Auringonpolttaman ohella voi tässä mainita vaikkapa velipojan ohjaaman Siperiadan (1979), joka myös palkittiin Cannesissa. Siinä ollaan Siperian alkavilla öljykentillä, jotka kuvaavat Neuvostoliiton jättiläismäistä maan valloitusta. Kolme sukupolvea on elänyt, mutta Siperiadassa Mihalkovin esittämä Aleksei Ustjužanin kuvaa uuden ajan ihmistä, joka on jättänyt vallankumousromantiikan taakseen ja katsoo vain tulevaisuuteen (ja tietenkin taas kauniisiin naisiin).

kari.naskinen@gmail.com

Suomalaisella fasismilla oli syvä suhde uskontoon

Eilen kirjoitin sosialismin ja uskonnon suhteesta, jonka sosialistit Suomessakin näkivät ideologisesti läheisenä vielä 1900-luvun alussa. Kirkonmiehet eivät ehkä olleet samaa mieltä. Kansalaissodan aikana he valitsivatkin oman valkoisen puolensa joitakin harvoja punapappipoikkeuksia lukuun ottamatta. Papistoa lähempänä oli oikeistolainen maailmankatsomus, mikä näkyi hieman myöhemmin yhteytenä Isänmaalliseen kansanliikkeeseen (IKL). Mutta jos oli sosialismin ja uskonnon yhteensovittamisessa ristiriitansa, niin vastaavanlaista oli tässä toisenkin laidan kompuksessa. IKL oli vahvasti mukana suomalaisessa SS-toiminnassa, mutta saksalainen SS (Schutzstaffel) ei pitänyt uskontoa osatekijänään.

Suomen kirkkohistoriallisen seuran puheenjohtaja André Swanström sanoi syksyllä 2017 pitämässään esitelmässä, että IKL oli poikkeus eurooppalaisessa fasismissa. IKL:n uskontosuhteen juuret juontuivat Lapuan liikkeeseen, joka syntyi perinteisellä körttiseudulla. IKL oli Lapuan liikkeen suora perillinen, ja ne molemmat ponnistivat körttiläisestä henkisestä maaperästä. IKL:n eduskuntaryhmässäkin papit olivat näyttävästi edustettuina: Reino Ala-Kulju, Kaarlo Kares, Yrjö Kivenoja, Arvi Malmivaara, Kaarlo Salovaara, Elias Simojoki, Pekka Tapaninen.

IKL:n lehdessä julistettiin: ”Me olemme fascisteja.” Vaikka IKL ja Saksan natsipuolue NSDAP olivat siis samaa mieltä asioista yleensä, löytyi erojakin. Yksi sellainen oli uskonto, jolla oli keskeinen asema IKL:n ideologiassa. IKL:n suomalaisessa nationalismissa uskonto ja kansa kietoutuivat erottamattomasti yhteen. Uskonto oli IKL:n aatteessa isänmaallisuuden keskeinen komponentti. Kansallisuusaatteella oli materiaalista todellisuutta korkeampi päämäärä ja Suomen kansalla Jumalan sille antama tehtävä.

”Suomessa kansallissosialistien keskenään riitaisat ryhmittymät tuntuivat ymmärtäneen, että ollakseen varteenotettava toimija suomalaisen radikaalin oikeiston piirissä puolueiden ohjelmiin oli otettava uskonnollisia arvoja alleviivaavia pykäliä”, sanoi Swanström. ”Uskonnollisista maininnoista huolimatta suomalaiset kansallissosialistit eivät kuitenkaan saaneet IKL:n tavoin kanavoitua itselleen esimerkiksi körttiläisyyttä kannatuksensa nostamiseksi. Voidaankin sanoa, että uskonnolliset viittaukset kuuluivat kansallissosialistien käyttämien mutta teholtaan heikoiksi jääneiden nationalistisen retoriikan tyylikeinojen arsenaaliin.”

KÖRTTITEOLOGIT
SS-JOUKOISSA

Kun historiankirjoituksessa on haluttu tehdä eroa suomalaisten SS-miesten ja muiden SS-miesten välille, on helppo ottaa esille esimerkiksi SS-sotilaspastorit Ensio Pihkala ja Kalervo Kurkiala. Tässäkin ontuu kuitenkin se, että sotilaspastoreita palveli myös useissa eri kansallisuuksien piiristä rekrytoiduissa Waffen-SS:n vapaaehtoisyksiköissä. Swanström mainitsi nimiäkin.

Pihkalan ja Kurkialan lisäksi kuului SS-miehiin kaksi muuta körttiteologia, Paavo Maunula ja Penna Konttinen. Palvelussitoumuksessaan Maunula ilmoittautui IKL:n kannattajaksi ja Konttinen kansallissosialistiksi.

Pihkalan ja Kurkialan erityisasema ilmenee siinä, että he olivat todennäköisesti ensimmäiset sotilaspastorit Waffen-SS:n piirissä. He olivat myös poliittisesti aktiivisia: Pihkala kuului AKS:ään, jonka Suur-Suomi-julistus innoitti häntä sotaretkellä Neuvostoliittoa vastaan, ja Kurkiala ilmoitti SS-aseveljet ry:n jäsenkortissa, että hän oli pitänyt puheita Lapuan liikkeen ja IKL:n puolesta ja ollut tasavallan presidentin valitsijamies kaksissa vaaleissa.

Swanström sanoi, että näiden neljän teologin kohdalla voidaan hyvällä syyllä puhua suomalaisten omaleimaisuudesta SS-joukoissa. Uskonto, erityisesti herännäisyys, kietoutui yhteen perinteisen suomalaisen nationalismin kanssa ja tuli lopulta myös kytketyksi fasismiin. Suomalaisen SS-liikkeen ytimessä pappien näkemyksissä kohtasivat IKL, AKS, kansallissosialismi ja körttiläisyys. Sodan jälkeen näitä SS-liikkeen kantavia aatteita on haluttu tarkoituksella häivyttää taka-alalle ja nostaa esiin epäpoliittisuutta ja maltillista isänmaallisuutta.

Millainenhan mahtaa olla nykyisin pappien yhteiskunnallinen suuntautuminen? Sosialisteja 5 %, ei-sosialisteja 75 ", eos 20 %.

Kuvassa ovat Kalervo Kurkiala ja hänen esimiehensä, SS-Gruppenführer Felix Steiner.

kari.naskinen@gmail.com

Sosialismi ilmenee jumalallisena rakkautena ja moraalina

Evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokouksen puheenjohtajana toimii arkkipiispa Tapio Luoma. Toisena varapuheenjohtajana on seuraavat neljä vuotta Satakunnan entinen maakuntajohtaja Pertti Rajala (SDP). Tällainen kirkollispoliittisesti historiallinen valinta tapahtui elokuussa 2020. Viikkoa myöhemmin SDP:n puoluekokouksessa hyväksyttiin puolueen uusi periaatejulistus, jossa edelleen mainitaan, että sosiaalidemokratian aateperintöön kuuluu sosialismin teorioiden ohella myös kristillinen etiikka.

Rajalan valinnan jälkeen kirjoitti teologian tohtori Tapio Lampinen Demokraatti-lehdessä, että demareiden ei pitäisikään antaa porvaripuolueiden ottaa monopolia kristillisyyteen. SDP:n puoluekenttään kuuluukin kristillisiä yhdistyksiä, ja Lampinen kirjoitti, että kristillisten sosiaalidemokraattien tunnuslause on otettu Raamatun Ensimmäisen Johanneksen kirjeen kolmannesta luvusta: ”Älkäämme rakastako sanoin ja puheessa, vaan teoin ja totuudessa.”

Kristillisten sosialidemokraattien liittto perustettiin 1946, kun SDP:n suhtautuminen kirkkoon ja uskontoon alkoi kansalaissodan aiheuttamien vaurioiden jälkeen muuttua taas myönteisemmäksi. Kristillisten demarien liitto ei kuitenkaan ollut merkittävä voima koko puolueen näkemyksiä muutettaessa, mutta se yritti omalta osaltaan muuttamaan keskusteluilmapiiriä.

Vanhaa perua tämä kaikki on, sillä jo 1900-luvun alussa oli tunnettu sosiaalidemokraatti Yrjö Kallinen liittynyt Teosofisen seurankin jäseneksi ja kiersi puhujana ympäri maata. Historiallisen aikakauslehden uusimmassa numerossa 1/2020 kerrotaan uskonnon ja sosialismin synteesistä työväenliikkeessä, jossa yhtenä ihanteena pidettiin unelmaa ”paremmasta sosialismista”. Vahva tekijä oli SDP:n kansakoulunopettaja ja kansanedustajana 1907-18 ja 1929-35 toiminut Hilja Pärssinen. Hänen kirjoituksissaan sosialismi ilmeni yksilön sisäisenä kokemuksena jumalallisesta rakkaudesta ja sen inspiroimasta moraalista.

Ruotsista otettiin mallia tässäkin asiassa. Siellä sosiaalidemokraattien agitaattorina toiminut Kata Dahlström piti poliittisena esikuvana Jeesusta, mikä tarkoitti sitä, että sosialismi olisi toteutettava alkukirkolliseen vakaumukseen perustuen. Tästä seurasi, että Jeesuksen jalanjälkiä kulkien sosialismi voisi voittaa kapitalistisen järjestelmän, kun ei toistettaisi sen virheitä.

Historiallisen aikakauslehden jutun kirjoittajat ovat historian tohtorikoulutettavat Antti Harmainen ja Mikko Kemppainen Tampereen yliopistosta. He näkevät sosialistisen ideologian sulautuneen 1900-luvun alussa yhteen työväenliikkeen eurooppalaisissa verkostoissa, vaikka sosialismi sinänsä esiintyy historiankirjoituksessa uskonnonvastaisena. Kristilliset painotukset joka tapauksessa jäivät vähäisiksi esim. SDP:n puoluekokouksissa 1903 ja 1906, jolloin keskiöön tulivat Karl Marxin teoriat luonnontieteellisen materialismin merkityksestä.

Tilanne oli uskonnon kannalta ongelmallinen, koska monet sosialismin edelläkävijät kuitenkin jäsensivät sosialismiaatetta pohjimmiltaan sellaisena, jossa yhteiskunnallisen tasa-arvon ja solidaarisuuden ajaminen jalosti itsekkyyteen taipuvaista ihmissielua ja edesauttoi paremman yhteiskunnan syntyä. Harmainen ja Kemppainen pitävätkin perusteltuna lähteä liikkeelle siitä ajatuksesta, ettei sosialismiin sitoutuminen välttämättä edellyttänyt Suomessakaan etääntymistä uskonnollisuudesta, vaan monet saattoivat kokea toteuttavansa sos.dem. ideologiaa uskonnon jatkeena.

Näin kai ajateltiin nyt SDP:n puoluekokouksessakin, jossa kristillinen etiikka jäi periaateohjelmaan äänin 440 - 30.

Hilja Pärssinen oli monien muiden sosiaalidemokraattien tavoin sitä mieltä, että kristinusko oli hyvä, mutta kirkko paha. Häntä syytettiin oikeudessakin jumalanpilkasta. Hän vaati, että sosialismi lähentyisi vastaamaan alkuperäistä Jeesuksen sanomaa, mutta virhe oli se, että hän vastusti voimakkaasti kirkkoa, jonka johdolla toiminut uskonnonopetus kouluissa edusti lähinnä taikauskoa.

”Hilja Pärssinen näki kirkkoinstituution tukevan kapitalismia suuntaamalla huomion pois yhteiskunnallisista epäkohdista ja pitämällä köyhän kansan esivallalle kuuliaisena. Hän oli huolestunut myös siitä, että kirkon valheellinen ja itsenäisen ajattelun lamaannuttava oppi vei ihmiskunnan väistämättä täydelliseen uskonnottomuuteen ja Jumalan kieltämiseen”, kirjoittavat tutkijat.

Huonostihan siinä Hiljalle tietenkin kävi, kun kapina 1918 alkoi. Hetken aikaa hän ehti olla punaisten Suomen kansanvaltuuskunnan jäsenkin, mutta pakeni huhtikuussa 1918 Venäjälle. Sieltä hän lähti kohti vapaampia maisemia Sveitsiin, mutta jäi kiinni Virossa, josta hänet palautettiin Suomeen 1919. Täällä hänet tuomittiin maanpetoksesta vankeuteen 12 vuodeksi, mutta armahdettiin 1923.

Kovia aikoja ja kovia kamppailuja ideologioiden puolesta. Kun näistä sadan vuoden takaisista tilanteista nyt lukee, niin voi pohtia sitäkin, kummassa olivat seinät laveammalla ja katto korkeammalla, sosialismissa vai kirkossa.

kari.naskinen@gmail.com

Pietari oli Suomen musiikkielämälle ovi maailmalle

Ensimmäiset suomenkieliset äänilevyt 1901 valmistutti Pietarin suomalainen lauluseura, jota johti kanttori Mooses Putro. Kuoro lauloi levyllä mm. Paciuksen Suomen laulun ja Sibeliuksen Isänmaalle. Tunnetuista suomalaisista musiikkimiehistä olivat Pietarissa syntyneitä Ernst Pingoud (1887) ja George de Godzinsky (1914). Ensimmäinen tunnettu suomalainen pianonrakentaja oli E.G. Grönholm, joka Pietarissa kisälliksi ja mestariksi valmistuttuaan siirtyi Helsinkiin 1834.

Säveltäjä ja harmonikkataitelija Jan Dobrowolski (kuvassa) on nyt tehnyt kirjan suomalaisten säveltäjien, esiintyjien ja muiden musiikkialan ihmisten elämästä ja lyhyemmistäkin keikoista Pietarissa Suomen suuriruhtinaskunnan aikana 1809 - 1917. Hollolassa nykyisin asuva Dobrowolski on syntyisin Puolasta, jossa hän Varsovan yliopistossa suoritti musiikkitieteiden maisterin tutkinnon 1977 aiheesta ”Pietarin musiikkikulttuurin kehitys 1800-luvulla”. Kirjassa esitellään 70 sellaista suomalaista, joiden vaiheet tavalla tai toisella liittyivät Pietarin musiikkielämään Suomen autonomian aikana.

Näin ollen myös Suomen suurmies Jean Sibelius on kirjassa hyvin esillä. Hänen ensimmäinen viulunsakin oli peräisin Pietarista, josta hänen setänsä Johan Sibelius osti sen kirpputorilta ja antoi veljelleen huomattuaan Janne-pojan musikaaliset taipumukset. Sibeliuksen sävellyksiä kantaesitettiinkin Pietarissa ja Sibelius itse kävi siellä johtamassa orkestereita, ensimmäisen kerran 1906. Se onnistui erinomaisesti, mutta aina ei kaikki mennyt Sibeliusta tyydyttävällä tavalla. Elokuussa 1909 hän harmitteli päiväkirjassaan: ”Huonot arvostelut Venäjältä. Haukkumisia. Mihin he pyrkivät? Minun hermoni ovat jo verrattain huonot!”

Alma Kuulan (o.s. Silventoinen) perhe oli kotoisin Pietarista, jossa hänen isänsä toimi kultaseppänä. Säveltäjä Toivo Kuula tapasi nuoren laulunopiskelijan Alman 1906. Keväällä 1908 he matkustivat Pietariin Alman Emilia-sisaren ja pääkonsuli Yrjö Putkisen häihin, joita varten Kuula oli säveltänyt sittemmin suosituksi tulleen Häämarssin. Sen soitti Suomalaisessa kirkossa uruilla Mooses Putro ja myöhemmin illanvietossa Terehovin salissa Kuula itse. Myöhemmin Alma Kuula esiintyi usein syntymäkaupungissaan solistina, kun Toivo Kuula johti orkestereita.

Viipurin musiikkiopiston 1918 perustanut Boris Sirpo oli myös venäjänsuomalainen. Hänen alkuperäinen nimensä oli Boris Wolfson ja hän opiskeli Pietarin konservatoriossa. Suomen puolelle hän muutti 1912 ja seuraavana vuonna Viipuriin. Sodan syttyessä 1914 hän muutti sukunimensä välttääkseen saksalaiseksi leimautumista ja kirjoitti etunimensä takaperin Sirob. Kalevalan 100-vuotisjuhlien yhteydessä 1935 hän lopulta suomensi nimensä Sirpoksi.

Viipurin musiikkiopiston siirtyessä välirauhan aikana 1940 Lahteen valittiin rehtoriksi Felix Krohn, koska Sirpo oli talvisodan syttyä muuttanut Yhdysvaltoihin. Krohnin suvun historiaankin Pietari liittyy, sillä tämän saksalaisen suvun yksi esi-isä Johann Emanuel Krohn toimi hovikapellimestarina Katariina Suuren aikana 1700-luvulla.

JOHAN FREY ESITTI
60 OOPPERAROOLIA

Suomalaisten oopperalaulajien varhaisiin suurmenestyjiin kuului bassobaritoni Johan Hjalmar Frey, joka oli kiinnitettynä Mariinski-teatteriin 1885 - 1905. Noihin aikoihin ei oopperoita valmistettu samalla tavalla vierailijoiden varaan kuten nykyisin, joten talon omilla solisteilla oli paljon töitä. Dobrowolskin laatimasta tilastosta näkee, että Freyn hurjin kausi oli 1897-98, jolloin hänen ohjelmassaan oli 14 oopperaa ja 56 esityskertaa. Kaikkiaan Frey teki noin 60 eri roolia.

Samoihin aikoihin lauloi Mariinskissa koloratuurisopraano Alma Fohström, joka tunnettiin myös Moskovan Bolshoi-teatterista ja joka oli esiintynyt Metropolitanissakin. Kerran myös Pjotr Tshaikovski kävi kuuntelemassa häntä Bolshoissa. Tähtiuransa jälkeen Alma Fohström toimi laulunopettajana Pietarin keisarillisessa konservatoriossa 1909-17 ja pakeni sitten vallankumousta Suomeen.

Sopraano Aino Ackté konsertoi Pietarissa ensimmäisen kerran 1907. Kun hän saapui aamulla junalla Pietariin, hänet kiikutettiin heti Hotel d´Europessa käynnin jälkeen Konservatorion juhlasaliin harjoituksiin. Tuohon aikaan tapana oli, että tällaisiin harjoituksiin myytiin halpoja pääsylippuja, mutta Aino Ackté ei moista hyväksynyt. Lopulta järjestäjät taipuivat tähän ja lupasivat salintäyteiselle yleisölle rahat takaisin. Orkesterin soittajat mulkoilivat ja mumisivat jotakin skandaalista. Konsertti illalla onnistui oikein hyvin, mutta Aino Acktén palkkio puolitettiin, koska aamupäivän kenraaliharjoitus oli mennyt mönkään.

Kirja on siis mielenkiintoinen, täynnä suomalaista kulttuurihistoriaa. Senkin Dobrowolski ottaa esille, että Suomessa on ollut ja on nykyisinkin monta venäläistaustaista musiikki-ihmistä: Malmstenin sisarusten äiti oli Jevgenija Petroff ja Babitzinin sisarusten äiti oli Jelizaveta Zarubina. Vielä muita: Olli Ahvenlahti, Leonid Bashmakov, Viktor Klimenko, Johnny Liebkind, Marion Rung...

Jan Dobrowolskin siteet Venäjälle säilyvät nyt sillä tavalla, että hänen poikansa Taneli Dobrowolski toimii lehdistöneuvoksena Suomen suurlähetystössä Moskovassa. Jan-isä on vuodesta 1985 lähtien toiminut musiikinopettajana Hollolan kansanopistossa, nykyisessä Wellamo-opistossa.

kari.naskinen@gmail.com

Selvä päivä Keiteleellä

Kuva on Keiteleeltä ja siinä näkyy pieni Haapasaari. Tämä on se maisema, josta Akseli Gallen-Kallela teki maalauksensa Keitele (53 x 67 cm). Tai teki niitä neljä, joista yksi on National Galleryssa Lontoossa, toinen Akseli Gallen-Kallelan museossa Tarvaspäässä, kolmas Lahden taidemuseossa ja neljäs suomalaisella yksityishenkilöllä Espanjassa. Kopioita maalauksesta on tehty paljon, ja postikorttinakin sen saa. Yksi täysikokoinen canvas-kopio on Konginkankaan pohjoispuolella nelostien varrella Nesteen bensa-asemalla, jonne sen 2018 lahjoittivat Gallen-Kallelan museo, Konginkankaan kotiseutukerho Kömin kilta ja Konginkankaan kyläyhdistys.

Tuli maalaus esille, kun lueskelin Lahden taidemuseon kokoelmista tehtyä hienoa kirjaa Helmiä (2018). Jo kirjan kannessa on graafisena elementtinä tyyni järven pinta, jolla väreilevät tuulenvireen ja veden virtausten synnyttämät jäljet, "Väinämöisen veneen jäljet". Kirjassa kerrotaan laajasti tästä maalauksesta, joka on Gallen-Kallelan tunnetuin teos maailmalla. Gallen-Kallelan museon johtaja Tuija Wahlroos kirjoittaa, että tämä Lahdessa oleva maalaus on järjestyksessä toinen. Gallen-Kallela maalasi teoksensa 1904-08, ja Viipurin kaupunginhallitus päätti ostaa Keiteleen 1906 Viipurin taiteenystävien pitämästä näyttelystä. Lahteen Keitele tuli, kun Viipurin taidemuseon kokoelmat evakuoitiin jatkosodan aikana Lahden, Hämeenlinnan ja Lappeenrannan taidemuseoihin.

Axel Gallén tuli perheineen Konginkankaalle Lintulan taloon kesäksi 1904 Espanjassa ja Itävallassa vietetyn talven jälkeen. Usean kuukauden juhlittuna oleminen Wienin seurapiireissä ja vielä sairastuminen malariaan Espanjassa olivat vieneet taiteilijalta niin fyysiset kuin henkisetkin voimat. Nyt piti löytää rauhaa. Kesäkuun alussa 1904 taiteilija perheineen matkasi Jyväskylään etsimään kesäpaikkaa. Siellä vanhat ystävät, ennen kaikkea arkkitehti Yrjö Blomstedt lienevät avustaneet kesäpaikan saamisesta Konginkankaalta.

Rauhaa löytyikin. Vanhat kaverit Robert Kajanus, Eino Leino, Oskar Merikanto, Jean Sibelius ja muut olivat jääneet Kämppiin ryyppäämään ja Keitelettä kuvaava maalaus onkin tunnettu myös nimellä ”Selvä päivä Keiteleellä”.

Lintula oli entisen vallesmannin talo. Sen vuokraviljelinä toimi Matti Honkonen, Ilvesmatti, jonka Gallen-Kallela ikuisti maalaukseenkin. Mary Gallen-Kallela sanoi vuokratun asunnon olleen kallis ja huonosti varusteltu, mutta ympäröivän luonnon kauneus ja maalauksellisuus voittivat arjen epämukavuudet.

Kesällä 1904 maalatut järvimaisemat kuuluvatkin taiteilijan järvimaisemien parhaimmistoon. Oleskelu Konginkaalla osoittautui tuotteliaaksi, sillä maalauksia syntyi peräti 37. Tuija Wahlroos kertoo Keiteleen olevan nykyisin National Galleryn yksi suosituimpia teoksia. Sen lahjoitti museolle yksityinen keräilijä, joka oli ostanut sen 1999 Sothebyn taideteosten arvohuutokaupassa 2,2 miljoonalla markalla. Vuonna 2017 National Galleryssa oli näyttely, jossa olivat esillä kaikki neljä Keitele-maalausta. Jo pari vuotta aiemmin oli kaikki neljä nähty Louis Vuitton -museon näyttelyssä Pariisissa.

LUONTO ON KOTI

Suomen Kuvalehti julkaisi 12.4.1933 Gallen-Kallelasta ja Konginkankaasta maisteri Helmi Helmisen pitkän kirjoituksen, jossa hän toteaa taiteilijan siirtyneen 1900-luvun alussa maisemamaalauksissaan yhä pelkistetympään muotoon ja vahvoihin väripintoihin. Niiden avulla hän pyrki välittämään katsojalle aistimuksia, joita ei voinut silmin havaita: hiljaisuutta, rauhaa, odotusta: ”Konginkankaalla hän maalasi lyyristen maisemakuvien sarjan ennakoiden uutta nostalgisempaa käännettä taiteessaan. Kalelan erämaa-ateljeesta näkyvä järvimaisema ja Konginkankaan rinteiltä avautuva näköala olivat hänelle kaipuun tyyssijoja ja pakopaikkoja. Muuttuvan maailman keskellä ne edustivat jotakin pysyvää, koskematonta, puhdasta ja alku-peräistä.

Gallen-Kallela itse: "Siellä pohjoisessa, napapiirin sisäpuolella, tapasivat silmäni ne näyt, joita olin lapsesta saakka ihannoinut. Siellä kohtasin ne elämän muodot, joiden todella tunsin soveltuvan luonteelleni. Siellä oli vielä tietöntä maata, siellä kuvastelivat vielä taivaanrannalla ääriviivat koskemattoman sydänmaan, täynnä omaa elämäänsä. Siellä tenhosi uudella voimalla taivaan kuulakkuus ja metsien hurmaava salaperäisyys".

”Onko se korpien hiljaisuus, joka minua niin hurmaa? Tietysti myös rakennuksien jykevät muodot ja ihmisten kovat, minulle niin kauniit kasvot. Ja mikä minua niin ihastuttaa on heidän lakooninen puheensa. Täällä jos missään olen kuin kotona. Luonto on koti".

Helmiä on hieno kirja Lahden taidemuseon kokoelmista, jotka talletuskokoelmat mukaan lukien käsittää noin 8500 teosta. Talletukset käsittävät mm. Hilkka Silvekoski -kokoelman, Aleksandra Ionowa -kokoelman, Lahden lakimiesyhdistyksen kokoelman ja useita yksityishenkilöiden tekemiä talletuksia.

Aivan kirjan lopussa kiinnittyi huomioni Kati Lehtosen maalaukseen Jää tähän (2011), joka on kuin digitaalinen nykyversio Keiteleen väreilevästä vedestä.

kari.naskinen@gmail.com

Elina Lepomäki

Kokoomuksen seuraava puheenjohtaja on mahdollisesti Elina Lepomäki (39). Hänen haastattelujaan ja kirjoituksiaan on paljon julkaistu, esimerkiksi kirja Vapauden voitto (Otava, 2018). Yli 700-sivuinen kirja tuntuu kuitenkin liian isolta luku-urakalta, mutta nyt kirjakauppakierroksella löytyi Helsingin yliopiston Porthania-laitoksen aulasta Tutkain-lehti, jossa on iso juttu Elina Lepomäestä. Kävin siellä ilmaisen vessan takia ja nappasin mukaani tämän valtiotiedettä opiskelevien lehden. Siinä muistellaan myös Kokoomuksen puoluekokousta 2016, jolloin Elina Lepomäki asettui puheenjohtajavaalissa Alexander Stubbin vastaehdokkaaksi. Stubb oli lähettänyt hänelle jo aiemmin tekstiviestin, jossa Stubb sanoi, että tulevaisuus puolueen sisällä on ohi, jos Elina lähtee ehdolle

Nyt Elina Lepomäki on Kokoomuksen varapuheenjohtaja ja sanoo lehdessä, että demokratiassa ihminen saa tehdä omat valintansa: ”Jos Paavo Väyrynen tai Elina Lepomäki haluaa 20 kertaa pyrkiä erilaisiin tehtäviin, äänestäjillä tulisi olla valta päättää. Ei se sen ihmeellisempää ole. Paljon on kuitenkin opittu vuosien varrella ja uskon siitä olevan hyötyä tulevaisuuden mittelössä.”

Elina Lepomäki ei ole Helsingin yliopistossa opiskellut, vaan valmistui diplomi-insinööriksi TKK:sta 2004 ja kauppatieteiden maisteriksi Helsingin kauppakorkeakoulusta pääaineenaan rahoituksen kansantaloustiede 2005. Nyt joka tapauksessa komeasti valtiotieteilijöiden lehden etusivulla.

Tässä haastattelussa Elina Lepomäki ei tuo esille mitään uusia avauksia, mutta otan nyt esille hänen ideoimansa tulonsiirtojärjestelmän kokonaisuudistuksen. Sen pohjalta oikeistolainen ajatuspaja Libera julkaisi Perustili-nimisen raportin 2013 yhdessä professori Paul Lillrankin ja vapaan toimittajan Marko Hamilon kanssa. Tässä järjestelmässä jokainen täysi-ikäinen suomalainen saisi 20 000 euron alkupääomalla varustetun perustilin, jolta voisi nostaa rahaa vapaasti kuukausittaisen nostorajan puitteissa.

”Kyseessä on perustulomalli, jossa ihminen voi aina luottaa saavansa perusturvan, mutta sen lisäksi kykenee tekemään juuri sitä, mitä haluaa. Se voi olla opiskelua, yrittämistä, tavallista palkkatyöskentelyä tai vaikka säästämistä. Perustili toisin sanoen mahdollistaa eri tulomuotojen vapaan yhdistelemisen ja takuun siitä, että perusturva pohjalla säilyy”, sanoo Elina Lepomäki.

”Jos perustilin saldo olisi 20 000 euron alapuolella, voisi siltä tarvittaessa nostaa kuukausierinä 600 euroa. Opiskelijoiden kohdalla perustili siis poistaisi tulorajat eli töitä saisi tehdä menettämättä tukiaan.”

Tiliä pääomitettaisiin työnteolla. Jokaisesta palkasta osa siirtyisi suoraan perustilille ja tilille voi myös säästää tämän yli. Säästämiään, alkupääoman ylittäviä varoja jokainen voisi sijoittaa vapaasti ja niitä voisi käyttää myös toisen henkilön palkkaamiseen siirtämällä rahaa perustililtä toiselle. Tuloverot maksettaisiin vasta kun tililtä nostetttaisiin rahaa. Tili käyttäytyy kuin perustulo, sillä se mahdollistaa työn ja sosiaalitukien yhdistämisen. Mallin kantava ajatus on, että työnteon pitää aina kannattaa.

Elina Lepomäki sanoo, että tilin saldo voisi mennä myös negatiiviseksi, ja tilin mahdollinen positiivinen saldo puolestaan vapautuisi eläkeiässä vapaaseen käyttöön.

”Minkä ihmeen takia meillä on erilainen sosiaaliturva työttömille, opiskelijoille tai vaikkapa vanhempainvapaalla oleville? Minkä ihmeen takia emme anna ihmisille mahdollisuutta määritellä heidän omaa rooliaan”, kysyy Elina Lepomäki.

”Akuutti koronakriisi on tuonut esiin esimerkiksi sen, että äkillisen talouspysähdyksen seurauksena yrittäjät ovat tyhjän päällä. Jos meillä olisi käytössä tällainen perustili, vastaavaa hätää ei olisi.”

AVUN ODOTTAMINEN
TOISILTA ON MORAALITONTA

Tämä väliotsikko ei ole Elina Lepomäkeä, vaan edesmennyttä amerikkalaista filosofia Ayn Randia (1905 – 1982), jonka elämäkertakirja esitellään Tutkaimessa. Tämän kirjan nimi on Kapitalismin valtiatar (Gaudeamus, 2019) ja sen on kirjoittanut fil. tri Jussi Jalonen, historiantutkija Tampereen yliopistossa. Suomessa mm. Björn Wahlroos on inspiroitunut Ayn Randin ajatuksista.

Carlos Lievosen kirja-arvostelussa käydään läpi Ayn Randin aatemaailmaa, josta virikkeitä sai myös Ronald Reagan. Ainoa eettinen sääntö Randin etiikassa määrää ihmisiä toimimaan rationaalisesti luonnon mandaattien mukaisesti ja kasvattamaan omaa iloaan ja elinvoimaansa: ”Avun odottaminen toisilta on Randin mukaan moraalitonta - - - ja valtion järjestämiä yhteistyön ja vastavuoroisen palvelemisen muotoja pidetään halveksittavina.”

Jalosen mukaan Rand ei kuuluisuudestaan huolimatta silti ollut niin välttämätön tekijä uusliberalismin ajajana kuin usein on annettu ymmärtää. Rand oli popularisoija ja aktivisti, jonka symbolinen status oli joka tapauksessa merkittävä oikeiston identiteetin muodostumisessa.

Kapitalismin valtiatar kirjan nimenä on tietenkin hyvä, sillä Rand vannoi kaikessa individualismin nimeen ja oli kapitalismin moraalisuuden vankkumaton puolestapuhuja. Yksilönvapauden ja rajoittamattoman kapitalismin puolesta saarnannut ajattelija ajoi Yhdysvalloissa valtion mahdollisimman pientä roolia aikana, jolloin liittovaltio alkoi ottaa vastuuta esimerkiksi perusturvaan, koululaitokseen ja sairausvakuutukseen liittyvissä asioissa.

TUTKAIN

Kun nyt ensimmäisen kerran luin Tutkain-lehteä, piti siitäkin ottaa selvää netissä. Lehti alkoi ilmestyä 1964 alkaen ja vuosina 1969-70 se oli yhtenä raivaamassa tietä kohti valtiotieteiden opiskelijoiden suuntautumista kohti uusvasemmistolaisuutta ja työväenliikkeen eri suuntauksia. Päätoimittaja oli tuolloin Pekka Aarnio (Agit Prop). Myöhemmin lehti on tasaantunut; tutuimpina niminä päätoimittajina ovat olleet Pekka Sutela, Matti Kortteinen, Tuomo Lappalainen, Anu Kantola, Jarkko Vesikansa ja Kaius Niemi. Nyt Tutkain ilmestyy neljä kertaa vuodessa.

kari.naskinen@gmail.com

Demokratia on vahvimmillaan hyvän sään aikana

Maailman talouselämän muuttuminen lisää epävarmuutta työmarkkinoilla. Muutos koskee vähitellen laajalti myös keskiluokkaa, jonka asema on ollut viimeiset 70 vuotta historiallisen vakaa ja paraneva. Puhumattakaan pienipalkkaisista, joita edelleen tarvitaan välttämättä tekemään niitä epävakaita pätkätöitä, osa-aikatöitä, vuokratöitä, freelancertöitä ja nyhtötöitä (uusi sana, johon tätä kirjoittaessani törmäsin).

Uusimmassa Kanava-lehdessä (6/2020) tätä muutosta käsittelee talous- ja sosiaalihistorian dosentti Aarne Mattila. Hän pitää tilannetta myös demokraattisen järjestelmän kannalta vaativana, koska työmarkkinoiden toimintamekanismeja pitää nyt uudistaa. Nimenomaan nyt ajoissa, sillä ”demokratia on vahvimmillaan hyvän sään aikana, jolloin voidaan edetä pienin askelin vastakkaisia etuja sovitellen”.

Jos sää huononee, on demokratiallakin vaikeutensa. Tulonjaon perustana on läntisissä demokratioissa pääoman ja työn välinen kompromissi, mutta jos tämän perustan rakenne kovasti muuttuu, on tulonjakoon liittyviä tekijöitäkin pystyttävä muuttamaan. Karl Marx ennusti oikein, että rakenteelliset muutokset ovat väistämättömiä, kun siirrytään kapitalistiseen tuotantomuotoon. Nyt ollaan taas muutosvaiheessa, mutta edelleen tarvitaan niitä matalapalkkaisia, joilta työpanosta nyhdetään. Mattila kirjoittaa:

”Moderniin teknologiaan perustuvan globalisoituneen talouden rinnalla on alhaisen tuottavuuden palvelusektori, jonka palkanmaksukyky on heikko. Tämä näkyy ihmetystä herättäneenä kansantalouden kokonaistuottavuuden vaatimattomana kehityksenä.”

Marx erehtyi siinä, että väestön elinolot eivät teolliseen tuotantoon siirryttäessä suinkaan huontuneet, vaan alkoi kova nousu. Kuinkahan käy nyt, kun muutos on taas perusluonteeltaan teknologinen? Mattilalla ei vastausta tai ehdotusta ratkaisuksi ole, mutta sen hän toteaa, että ”demokratian ja siihen olennaisesti kuuluvien työmarkkinoiden toimintamekanismeja pitää uudistaa, jotta päätösten tekeminen helpottuu” - ja mieluummin hyvän sään aikana.

Selvää on joka tapauksessa, että työelämän teknologiasta johtuvat muutokset tyrkkäävät työntekijöitä heikommille työehdoille, hintojen halventamiseen ja vajaisiin oikeuksiin. Anu Suorannan ja Sikke Leinikin toimittamassa kirjassa Rapautuvan palkkatyön yhteiskunta (Vastapaino, 2018) käsitellään juuri tätä. Työn teettämisen ja tekemisen uudet tavat kyseenalaistavat työntekijöiden oikeudet sekä sosiaaliturva-, eläke- ja verotusmallit. Vaikka joillekin työn muutos tuo vapautta, uhkaavat monet muutokset johtaa yksilön, järjestelmien ja instituutioiden kannalta hallitsemattomiin seurauksiin.

Menossa on eräänlainen ihmiskoe. Sen piirissä on 700 000 suomalaista, jotka tekevät jo muuta kuin kokoaikaista, vakituista palkkatyötä. Tämä on koe myös demokratialle: miten luottamus yhteiskuntaan säilyy, kun koekaniineiden alkuperäinen ajatus on ollut oman hyvinvointinsa turvaaminen vakituisen palkkatyön avulla. Miten demokraattinen puoluejärjestelmä selviää monimuotisesta muutoskimpusta, kun puolueiden ajatukset tulonjaosta ovat toistaiseksi olleet vappusatasen kokoluokkaa? Uudenlaista ajattelua tarvitaan sekä Hakaniemessä että Etelärannassa - toivottavasti sää on sielläkin vielä hyvä.

kari.naskinen@gmail.com