”Suomettunein” ruotsalainen on ollut ulkoministeri Östen Undén

Tasavallan presidentti J.K. Paasikivi välitti ulkoministeri Urho Kekkosen kautta terveiset Ruotsin ulkoministerille Östen Undénille, jonka päiväkirjasta nämä terveiset löytyvät: ”Undén on eräs harvoista sosiaalidemokraateista, joka ymmärtää ulkopolitiikkaa.”

Ruotsin Neuvostoliittoa myötäilevä politiikka sopi Paasikivelle, ja tämän politiikan vahva mies Ruotsissa oli Undén, jonka mielestä ystävällisten suhteiden kehittämäminen Neuvostoliittoon oli ulkopolitiikan tärkeimpiä tehtäviä. Tätä politiikkaa Undén vaali kylmän sodan aikana ollessaan Tage Erlanderin hallituksissa 1946-62. Jo tätä ennen Undén oli ollut Hjalmar Brantingin hallituksessa 1924-26 ja Per Albin Hanssonin hallituksessa 1945-46. Vielä tätäkin varhempaa kokemusta Undénilla oli, sillä 1917 hänestä oli tullut salkuton ministeri Ruotsin historian nuorimpana hallituksen jäsenenä. Yli 40 vuoden ajan hän oli kaikissa sos.dem. hallituksissa lukuunottamatta sotavuosia, jolloin hän toimi ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtajana.

Tänä vuonna ilmestyi Ruotsissa kirja Undénista ja Erlanderista kylmän sodan aikana, ja entinen suurlähettiläs René Nyberg kirjoittaa siitä Kanava-lehden uudessa numerossa 6/2023. Undén tapasi Tukholmassa säännöllisesti Neuvostoliiton lähettilästä, mutta harvemmin USA:n tai Britannian lähettiläitä. Toisaalta ei hän Neuvostoliitossa käynyt kuin kerran ”yksityisesti” 1954. Sen sijaan joka syksy Undén matkusti YK:n takia New Yorkiin, jossa viipyi vähintään kuukauden. Tästä huolimatta hän ei ”ehtinyt” käydä Washingtonissa kuin kerran tapaamassa uutta ulkoministeriä Christian Herteriä suurlähettiläs Gunnar Jarringin illallisen yhteydessä.

Nyberg kirjoittaa, että useat Undénin Neuvostoliittoa koskeneet lausunnot ovat nykylukijalle vähintäänkin outoja. Ruotsin radion pääjohtaja Olof Rydbeck oli jo aikoinaan kauhuissaan varsinkin Undénin antiamerikkalaisuudesta ja tietämättömyydestä Yhdysvaltain asioista. Undénin mukaan amerikkalaisten, jotka dominoivat Latinalaista Amerikkaa, piti ymmärtää, että Neuvostoliitto halusi puolestaan hallita omia lähiulkomaitaan.

Suomestakin Undénilla oli sanottavaa. Kirjan mukaan Undénin suhtautumisessa Suomeen oli taustalla vuoden 1918 sisällissota, ja jotenkin siitäkin johtuen Suomen lähtö jatkosotaan 1941 oli seikkailupolitiikkaa, ja siksi Undén halusi Brantingin hallituksen nuorena ministerinä pitää etäisyyttä Suomeen. Valtiopäivien ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtajana Undén suhtautui sodan aikana Saksaan voimakkaan kriittisesti.

Ydinasekysymyskin oli Ruotsissa esillä 50-luvulla ja oman ”atomipommin” hankkimista Undén vastusti. Erlander ei suoraan vastustanut, vaan epäröi. Nyberg kirjoittaa, että Erlanderin kantaan vaikutti se, että tämä ymmärsi ydinteknologian tutkimuksen merkityksen ydinenergiateknologian kehittämiselle, jota taas Undén vastusti. Erlander kertoi myöhemmin olleensa jonkin verran ydinaseen hankkimisen kannalla, mutta Undén sai hänet taivutetuksi toiselle kannalle.

YK:ssa Undén esitti ydinaseettomien maiden yhteenliittymän perustamista. Sen verran tapahtuikin, että 1963 saatiin aikaan yritys ydinkoekieltosopimuksesta, jota länsivallat eivät allekirjoittaneet. Tämä sopimus olisi estänyt sijoittamasta ydinaseita muihin kuin omaan maahan.

Vuonna 2017 YK:ssa hyväksytty ydinaseiden kieltospimus on sukua Undénin suunnitelmalle. Ruotsi äänesti sen puolesta, Suomi ei. EU-maista sopimuksen ovat ratifioineet vain Irlanti ja Itävalta, jotka eivät kuulu Natoon.

Mats Bergquistin kirjaa ei ole ainakaan vielä suomennettu. Bergquist on toiminut Ruotsin edustustoissa YK:ssa, Lontoossa ja Washingtonissa, suurlähettiläänäkin 80-90-luvuilla Tel Avivissa, Nikosiassa, Helsingissä ja Lontoossa. Undénin oma kirja Ulkoministerin muistelmia ilmestyi suomeksi 1986.

Kun Undén jäi pois päivänpolitiikasta, Dagens Nyheterissä kirjoitettiin, että Ruotsin julkisesta elämästä poistui "viimeinen marxisti".

kari.naskinen@gmail.com

Cabaret-musikaali on taas ajankohtaistunut

Kun amerikkalainen Cabaret-musikaali 1966 tuli Broadwaylle, se muistutti, että tällaistakin maailmassa on ollut ja huolehditaan vastedes siitä, ettei tällainen enää koskaan toistu. Aiheena natsien valtaannousu Saksassa. Nyt kuitenkin Cabaret on taas ajankohtainen, kun äärioikeistolainen rasismi valtaa alaa Euroopassa. Suomessa Cabaret menee tällä hetkellä Kouvolan ja Turun teattereissa.

Samaa teemaa käsittelee television sarjaelokuva Babylon Berlin. Siinä yksi keskeinen tapahtumapaikka oli ensimmäisillä tuotantokausilla yökerho Moka Efti, ja musikaalissa ollaan vastaavanlaisella Kit Kat -klubilla. Molemmissa teoksissa ajankohta on 1920-30-lukujen vaihde, jolloin ensimmäinen maailmansota oli jäänyt taakse ja vihdoin on osa ihmisistä päässyt ottamaan ilon irti elämästä. Mutta hetken kuluttua itku lyhyestä ilosta ja sallivuudesta.

Katsoin musikaalin Kouvolassa. Näyttämön lattiassa on teksti ”Arbeit und Brot” (Työtä ja leipää) - myöhemmin oikeassa Saksassa teksti muuttui osalle ihmisistä muotoon ”Arbeit macht frei” (Työ vapauttaa). Musikaalissa ei mennä kuitenkaan näin pitkälle. Juuri ennen väliaikaa ilmestyy mukavana miehenä esiintynyt Ernst Ludwig näyttämölle yllättäen hakaristihauha käsivarressaan ja väliajan jälkeen estradi muuttuu kokonaan natsihenkiseksi.

Uuden Perussaksalaisten puolueen perustajaa Adolf Hitleriä ei musikaalissa näy, mutta Ernst Ludwig tavallaan symboloi häntä. Ernst Ludwigin todellinen karva paljastuu vasta kun se on liian myöhäistä. Sen verran kevyen luokan musiikkiteatteria Cabaret kuitenkin on, että tunnin ja vartin kestäneen iloisen osan jälkeen esityksen toinen ja vakavampi puolisko kestää vain 35 minuuttia. Asia tietenkin tulee selväksi, mutta tärkeintä on laulu.

Kit Kat -klubi kuvastaa hyvin sitä vapautta, jonka natsit lopettavat. Tanssitytöistäkin kaksi on transvestiitteja. Eikä mennyt pitkää aikaa, kun Hitler peruutti uudella asetuksella kansalaisvapauksia, kielsi lopulta julkisen tanssimisenkin, mutta näihin tapahtumiin asti ei musikaalissa mennä. Pientä pensionaattia pitävä Fräulein Schneider ymmärtää kuitenkin pian, että asiat ovat muuttumassa pahoiksi ja hän palauttaa kihlajaislahjaksi saamansa kristallikulhon – ennakoi vuoden 1938 kristalliyötä, jolloin juutalaisiin kohdistui raju väkivallan aalto. Fräulein Schneider oli mennyt kihloihin juutalaismiehen Herr Schulzin kanssa.

Maiju Sallaksen ohjaama esitys Kouvolassa toimii hyvin, mutta on se vaatimaton verrattuna esimerkiksi Lahden kaupunginteatterissa 2011-12 nähtyyn esitykseen, johon voimavarat olivat kaikella tavalla olleet suuremmat. Noihin aikoihin Lahden ammattikorkeakoulussa toimi vielä musiikkiteatterilinjakin, josta varsinkin musikaaleihin saatiin aina hyviä esiintyjä. Tanssinumeroissa ei ollut kahdeksaa tanssijaa, vaan 18. Vuonna 2016 tämä koulutus Lahdessa lopetettiin, samoin pantiin kiinni Taideinstituutti.

Lahden esityksestä jäi erikoisuutena mieleen Kit Katin seremoniamestarina ollut Jorma Uotinen, joka osoittautui myös päteväksi musikaalilaulajaksi. Kouvolan Teatteri käyttää hyvin onnistuvia vierailijoita kolmessa pääroolissa: seremoniamestari on vahvasti laulava Kaarlo Haapiainen, joka Lahden kansanopistolinja jälkeen valmistui maisteriksi Teatterikorkeakoulusta, amerikkalaista kirjailijaa esittää turkulainen freelancer Juha-Pekka Mikkola ja kabareelaulaja Sally Bowles on Terhi Suorlahti, joka tunnetaan kokeellisen musiikkiteatterin Kuriton Companyn perustajana.

Seitsenmiehinen orkesteri riittää oikein hyvin, sillä Kouvolan sali on pieni. Monet melodiat ovat katsojille tuttuja, joten tämäkin puoli musikaalista sujuu mainiosti: Willkommen, Tervetuloa Berliiniin, Sen huominen meille tuo, Mani mani, Finale Ultimo…

kari.naskinen@gmail.com

Vain ihminen ei ymmärrä luonnon tarpeita

Ilmastonmuutos, kuumuuteen kuolevat vanhukset ja metsäpalot, eläinten tehotuotanto ja lintuinfluenssa. Ihmisen aikaansaannoksia. Espoon kaupunginteatterin esitys Neljän päivän läheisyys on Pipsa Longan (s.1977) kirjoittama teksti, joka käsittelee ihmisen ja luonnon suhdetta ja yhteyttä. Eikä se suhde mene enää oikein. Esityksen on toteuttanut helsinkiläinen taidekollektiivi Wauhaus, ja käytän termiä esitys, koska perinteinen teatterinäytelmä se ei ole. Näyttämöllä olevia näyttelijöitä on vain yksi, Salla Loper, lisäksi 14 ääninäyttelijää ja takaseinän täyttää melkein koko 70-minuuttisen esityksen ajan videotriptyykki. Esitys on jaettu neljään osaan, jotka aina alkavat Kaija Saariahon säveltämällä ja Longan näytelmäänsä sisäänkirjoittamalla Cloud trio -teoksella (2009); sen soittaa näyttämön etuosaan neljä kertaa tuleva Kamariorkesteri Avantin trio - sivistystä ja osaamista siis on, mutta sitä ei käytetä ahneuden eikä tyhmyyden vähentämiseen.

Mielenkiintoisin teatteriesitys, jonka olen pitkään aikaan nähnyt, etten sanoisi paras. Se poikkeaa tavanomaisesta teatterista siinä, että sen keskiössä eivät ole ihmiset ja ihmisten puhe. Päärooleissa ovat lokit, joille ihmiset ovat uhka. Äänet, videot, niukat lavasteet muodostavat lähes hypnoottisen kokonaisuuden, jota ehkä parhaiten voi luonnehtia performanssiksi, osin installaatioksi.

Välillä tapahtumat näyttämöllä tuovat mieleen kreikkalaisen Giórgos Lánthimoksen absurdit elokuvat, joista kaksi on viime vuosina nähty Yle Teemalla. Kuitenkaan Espoon esityksessä ei ole mitään outoa mystiikkaa, mutta absurdia hulluutta on tietenkin siinä, että samasta elintilasta kamppailevat etelän aurinkorannoilla lokit ja sadat miljoonat turistit, jotka hakeutuvat sinne selälleen ja vatsalleen makaamaan. Wauhausin videot on kuvattu Kreetan pohjoisrannikon lomakohteissa.

Sopivasti tänä iltana Tv 1:n Kulttuuricocktailissa klo 20 kysytään, mahtuvatko eläimet ja ihmiset samaan maailmaan. Luontokato pakottaa ihmisen arvioimaan suhteensa eläimiin uusiksi. Onko eläin uhka, vitsaus, hyödyke vai ystävä? Entä ihminen?

Kysymys on lajienvälisestä riippuvuudesta ja omasta elämäntavastamme tällä yhteisellä planeetallamme. Viimeistään nyt ihminen on ajautunut tilanteeseen, jossa pitäisi kääntyä takaisin tai ainakin pysähtyä. Siltä kuitenkin tuntuu, että vain ihminen ei ymmärrä luonnon tarpeita. Lokkien tai näätien ei tarvitse ymmärtää, vaan niille ymmärrys on osa niiden luontoa.

Meidän kaupungissa rakennettiin viihde- ja venesatamaan aallonmurtaja, jonka lokit ottivat omakseen. Nyt lähistöltä 300 000 euron asuntoja ostaneet ovat vihoissaan lokkien äänistä ja paskomisesta – lokit pitäisi keinolla millä tahansa häätää pois, aallonmurtajan myrkyttäminenkin sallittaisiin. Kaksipiippuinen juttu.

Pipsa Longan ja Wauhausin näyttämöteos on ekokriittisyydessään paljastava, kun se vähän niin kuin salavihkaa sijoittaa ihmisyyden osaksi luontoa. Osa luonnon kiertokulkua on tietenkin kuolema, ja tämä koskee sekä ihmisiä että lokkeja, mikä tässä minimalistisessa taideteoksessa tulee esille konkreettisesti. Kuolema on toisen elämä.

WAUHAUS

Vuonna 2017 sai Wauhaus ry. näyttämö- ja esitystaiteen valtionpalkinnon. Wauhaus tunnetaan audiovisuaalisesta näyttämöestetiikastaan ja jaetun tekijyyden praktiikoistaan. Wauhausin työt asettuvat usein eri taiteenalojen väliin. Ne ovat toimineet niin pienissä black box -teattereissa ja kaupunkitiloissa kuin urheilustadionilla ja Kansallisteatterin päänäyttämölläkin, kuten Yuval Noah Hararin kirjasta sovitettu Sapiens – Tarina tarinoita kertovasta ihmislajista (2019).

Espoon esityksen työryhmän ovat muodostaneet Laura Haapakangas, Juni Klein, Jani-Matti Salo ja Heidi Soidinsalo. Kirjoitustyön dramaturgina on toiminut E.L. Karhu. Klioo! Kek krek ke-kek, kriaah.

kari.naskinen@gmail.com

Kaupoissa riittää makkaraa, mutta onnellisia ihmisiä ei ole

Brutaalissa vanhustensäilömislaitoksessa Venäjällä valkotakkinen hoitaja kertoo vitsin 87-vuotiaalle Vasili Petrovitsh N:lle: ”Vuonna -37 kaksi vanhaa bolshevikkia istui sellissä. Toinen sanoi, että ei me koskaan tulla näkemään kommunismia, mutta meidän lapsemme kyllä. Siihen toinen vastasi, että voi lapsiraukat.”

Nobel-kirjailija Svetlana Aleksijevitshin (s. 1948) dokumenttiromaaniin tai -raporttiin Neuvostoihmisen loppu (2013) perustuvassa näytelmässä Vuosaaren entisen lukion tiloissa Itä-Helsingissä ollaan 1990-luvulla. Vasili Petrovitshin sukunimeä ei turvallisuussyistä mainita kirjassakaan, eikä näytelmän venäläisen ohjaajan nimeäkään kerrota Venäjän - Ukrainan sodan takia.

Rankka näytelmä käsittää 700-sivuisesta kirjasta Vasili Petrovitshin osuuden. Hän oli yksi sadoista haastatelluista, joiden kertomuksia Aleksijevitshin kirjassa on. Suurimmaksi osaksi kysymyksessä on kaksituntinen monologi, jonka Sami Lanki vetää läpi niin pakahduttavasti, että katsojat eivät irrottaudu esityksestä edes vitseille nauramiseen. Vanhustentalon hoitajaa ja muita Vasili Petrovitshin lähellä olleita ihmisiä käy välillä esittämässä Elli Närjä. Sovituksen romaanista ovat tätä esitystä varten tehneet sen ohjaaja ja Martti-Tapio Kuuskoski. Esityksen ovat tuottaneet uusi teatteriryhmä Helsinki 00980 ja Jari Juutisen sadsongkomplex:fi.

Vasili Petrovitsh oli liittynyt NKP:hen 1922 ja hän oli alusta pitäen nähnyt edessään oikeudenmukaisemman elämän, vailla köyhiä ja rikkaita. Unelma tasa-arvoisesta maailmasta tai edes Neuvosto-Venäjästä eli loppuun asti, vaikka johtajat sen pilasivatkin.

”Se oli kaunis mutta epärealistinen haave, ihminen ei vielä ollut siihen valmis. Se oli kuitenkin suurta aikaa, ja puolueen jäsenkirja on edelleen minun raamattuni. Enää koskaan me emme elä niin voimakkaassa ja suuressa maassa. Minä itkin, kun Neuvostoliitto romahti… Meidät kirottiin saman tien. Poroporvari vei voiton. Täi. Liero”, sanoo Vasili Petrovitsh sängynreunalla istuen.

Hän ei ymmärrä sitä, että kaupoissa kyllä riittää makkaraa ja että McDonald´sin hampurilaiset, Pepsicola ja Mercedes-Benz ovat tärkeimpiä ihmisen tavoittamia asioita. Onnellisia ihmisiä ei kuitenkaan ole. Ihmisten silmät eivät enää hehku, paitsi niiden, jotka himoitsevat lisää kultaa. Eikä enää lueta Pushkinia eikä Gogolia. Vasili Petrovitshilla ja miljoonilla muilla oli utopia kauniista elämästä, mutta Venäjä sai markkinakapitalismin, joka on kuin hourekuva. Proletariaatin diktatuurin tilalla on viidakon laki. Gangsterit kulkevat kaduilla punaisissa pikkutakeissa, kultaketjut ulottuvat vatsan päälle.

Vasili Petrovitsh oli paljon kokenut. Oli toiminut autonrengastehtaan johtajana, rakennusyhtymän päällikkönä, johtanut puoluearkistoa ja jonkin aikaa kaupunginteatterin johtajakin. Kunniamerkkejä on kolme, mutta joutui välillä pidätetyksikin ja pahasti kuulusteltavaksi epäiltynä kansanvihollisuudesta. Vasili Petrovitsh tiesi kuitenkin koko ajan asioiden laidan: aate ei ollut väärä, vaan ihmiset kertakaikkisen huonoja.

Tällä hetkellä Suomessa pohditaan, pitäisikö hakaristi- ja kommunistitunnusten käyttämisestä tehdä rangaistavaa. Outo rinnastus. Natsiaate perustui raakaan rasismiin ja fasismiin, ihmiskunnan jakamiseen oikeisiin ja vääriin, hyviin ja hylkiöihin, jotka pitää tuhota. Kommunismi filosofisena ja yhteiskunnallisena aatteena sen sijaan lähti syvimmältä perustaltaan siitä, että koko maapallo voitaisiin luoda yhdeksi ja yhteiseksi tilaksi kaikille kansoille, kokonaan ilman erottavia raja-aitoja ja muita esteitä. Ei tarvitsisi Putininkaan uhota, vaan voisi nauttia elämästä ja käydä välillä Punaisella torilla kuuntelemassa, kun Anna Netrebko laulaa.

Vasili Petrovitsh köhii ja yskii ja sanoo, että sillä mitä tänä päivänä solvataan sosialismiksi, ei ole mitään tekemistä sosialistisen aatteen kanssa. Sitä Petrovitsh ei tiennyt, että aidompaa sosialismia edustaa humaani pohjoismainen hyvinvointivaltiota kuin edusti Leninin perustama totalitarismi-Venäjä. Vaikka purkuvaiheessa tämä omakin järjestelmämme tuntuu juuri nyt olevan.

Ei aate ollut Neuvostoliitossa syypää onnettomuuksiin, vaan Stalin ja se porukka. Neuvostoliitossa ei ollut sosialismia eikä kommunismia, vaan stalinismi. Jos vaaditaan kiellettäviksi sirppi ja vasara -tunnukset, niin siitä sitten, mutta ne eivät ole kommunismin oikeita tunnuksia. Kaikkia punaisia lippuja tuskin pystyy takavarikoimaan.

Kirjansa esipuheessa Svetlana Aleksijevitsh sanoo etsineensä ihmisiä, jotka olivat pysyvästi sitoutuneet aatteeseen ja antaneet sen tunkeutua niin syvälle itseensä, ettei sitä saanut enää repäistyä irti. Valtiosta oli tullut heidän maailmankaikkeutensa, joka sulki pois kaiken muun, jopa heidän oman elämänsä. Yksi heistä oli puolueen uskollinen kaaderi Vasili Petrovitsh, joka näytelmän lopussa vuotaa verta ja sanoo: ”Haluan kuolla kommunistina. Se on viimeinen toivomukseni.”

kari.naskinen@gmail.com

Pakotteet ovat jääneet rippusiksi

EU-maat ja varsinkin Suomi ovat Venäjä-pakotteissaan kaikkein tiukimmalla linjalla. Nyt pakotetaan myös yksityiset venäläiset palaamaan takaisin rajalta, jos yrittävät EU-alueelle venäläisillä rekkareilla varustetuilla autoilla. Tämä on uusi pakotekeino, joka koskee tuotteiden ja teknologian viennin ja tuonnin lisäksi myös tavallisia ihmisiä, vaikka heidän nimiään ei pakotelistalla olisikaan.

Pakotejärjestelmä kuitenkin vuotaa kuin seula. Viimeksi on kummastusta herättänyt, että Viron pääministerin Kajas Kallaksen puolison Arvo Hallikin yritys on jatkanut liiketoimia Venäjällä sodan alkamisen jälkeen ja antanut lainaakin venäläiselle yritykselle; vastaavanlainen tapaus Suomessa: Eurooppa-ministeri Anders Adlercreutzin vaimon veljen yritys on vienyt Venäjälle talvirenkaiden nastoja, ja tämä vientisopimus päättyy vasta ensi vuodenvaihteessa.

Suomi on joka tapauksessa pakotetoiminnan kärjessä. Venäjällä toimineista suomalaisista yrityksistä runsaat 30 % on jättänyt Venäjän ja lisää on lähdössä koko ajan. Ruotsalaisyrityksistä on Venäjältä häipynyt 17 %, ranskalaisista 10 %, japanilaisista 3 % jne.

Pakotteet rassaavat Venäjän taloutta, mutta Venäjän-vastaisissa pakotteissa on porsaanreikiä ja harmaatuonti rehottaa, kuten Ulkopoliittisen instituutin Venäjä-tutkimusohjelman johtaja Arkady Moshes on todennut: ”Talouspakotteiden vaikutus Venäjän talouteen on toistaiseksi ollut hyvin rajallinen. Kremlillä on edelleen varaa sodan rahoittamiseen. Paras todiste siitä ovat ne valtavat summat, joita maksetaan sotilaille palkkana ja korvauksena perheille, jos sotilas kaatuu rintamalla. Puolustusteollisuutta on avokätisesti rahoitettu toimimaan kellon ympäri. Sotaa käyvän Venäjän budjettialijäämä on pienempi kuin monilla länsimailla rauhan aikana.” (HS 2.9.2023)

Kirjassaan Riisutut naamiot (Readme, 2023) Arvo Tuominen kirjoittaa, että talouspakotteiden tavoitteiden ja niiden todellisten vaikutusten välillä on on itsepetoksen kuilu. Miten Venäjää häiritsi esimerkiksi se, että Nokia myi rengasbisneksensä puoli-ilmaiseksi venäläiselle toimijalle, koska tämähän oli pikemminkin lahja Venäjän taloudelle ja siten myös sodankäynnille? Venäjä on saanut ostettua muitakin hyviä ulkomaisia yrityksiä pilkkahintaan ja samalla on siirtynyt paljon tietotaitoa venäläisille. Vuonna 2022 Venäjän talous kyllä supistui 3 %, mutta lännessä sen ennustettiin laskevan noin 15 %. Nämäkin naamiot olisi hyvä riisua.

Lännen on silti pidettävä pakotteet päällä, mutta niiden vaikuttavuuteen on suhtauduttava varauksin. Kun länsi on kääntänyt poskensa Venäjälle, niin Venäjällä on toinen poski idän pussattavaksi, ja vanhaan venäläisen tapaan otetaan suudelmia myös suulle, otsaan ja päälaelle. Näin jää tilaa myös etelän ystäville varsinkin, kun Brics-maiden ryhmään tulee ensi vuoden alussa kuusi uutta maata. Sen jälkeen Brics-maissa asuu puolet maapallon ihmisistä.

kari.naskinen@gmail.com

Lähiseutumatkalla Hämeenkoskella

”Ei se o mies eikä mikiä, joll ei o kelloa ja kolmea huoraa”, sanoi entinen mies naapurin akalle, kun tämä motkotti hänelle vieraissa käymisestä Hämeen läänin Koskella, joka 1990-luvulla muutti nimensä Hämeenkoskeksi erotukseksi Turun ja Porin läänissä olevasta Koskesta. Vuonna 2016 Hämeenkoski liitettiin Hollolaan, mutta Koski Tl. on sen verran varakkaampi, ettei sen ole tarvinnut itsenäisyyttään menettää.

Hämeenkoski tunnetaan siitä, että Juho Kusti Paasikivi syntyi vahingossa kunnan alueella. Johan ja Karoliina Hellstén olivat matkalla Tampereelta Lahteen, kun se aika tuli ja piti pysähtyä Huljalan kylässä, jossa Karoliina ohjattiin Kulma-Seppälän mallassaunan isoon pirttiin ja siellä poika syntyi. Vauva kastettiin Kosken pappilassa, jossa nimeksi annettiin Johan Gustav. Puhekielessä siitä tuli Juho Kusti. Valtatie 12:lta Kärkölään kääntyvän risteyksen luona on Paasikiven muistomerkki. Kerran siihen törmäsi rattijuoppo 2,5 promillen kännissä, mutta pienillä kolhuilla selvisivät molemmat.

Oma lähiseutumatkani suuntautui tällä kerralla kirkonkylän keskustaan, jossa nähtävyytenä on kenraali Ruben Laguksen muistomerkki. Minkäänlaista opastusta sille ei ollut, mutta kerran kysymällä löytyi. Kallioseinämässä on paljon tekstiä, joka näkyy huonosti, tässä surkeassa valokuvassa oikein huonosti, koska aurinko paistoi ja teki tekstistä kirjavan siellä puiden siivilöimässä valossa.

Minkäänlaista tietokylttiä ei paikalla ole, mutta myöhemmin tapasimme paikallisen asukkaan, joka kertoi, että sotaveteraanien toimesta 1974 toteutettu muistomerkki noteerattiin Moskovassakin: Pravdassa oli uutinen, että Suomessa on revanssihenkeä.

Muistomerkin teksti: ”Ernest Ruben Lagus, jääkärikenraalimajuri, Mannerheim-ristin ritari n:o 1, PsD:n komentaja sodassa 1941 - 1945. Kosken Hl Käikälässä syntyneelle soturille aseveljiltä, v. 1974.”

Muistomerkkikallio on Teuronjoen vieressä. Tapaamamme mies kertoi, että siinä lähellä koskea oli aikoinaan kolme myllyä, mutta tästäkään historiasta ei ole minkäänlaista informaatiota.

Sekä Laguksen että Paasikiven syntymäpaikaksi merkittiin Koski Hl. Nykyisin ei matkasynnyttäjien vauvojen syntymäpaikaksi panna ko. kuntaa, vaan se, missä perhe on kirjoilla. Jos näin olisi ollut jo 1870, olisi Juho Kustin syntymätodistuksessa lukenut Tampere.

Ernst Ruben Lagus sen sijaan syntyi 12.10.1896 Käikälän kartanossa. Hänen vanhempansa olivat metsänhoitaja, filosofian maisteri Alexander Lagus ja Emma o.s. Bellman. Poika kävi koulua aluksi Koskella, mutta pojan ollessa 15-vuotias perhe muutti Helsinkiin, jotta lapsille saataisiin paremmat koulutusmahdollisuudet. Rasavilli Ruben kuitenkin erotettiin Helsingin ruotsalaisen yhteiskoulun neljänneltä luokalta (kolme nelosta). Lukion hän suoritti yksityisesti loppuun vasta viisastuttuaan 27-vuotiaana.

Paremmin sujui sotilaskoulutus. Ruben Lagus pääsi Saksassa jääkärinoppiin ja pian 1917 ensimmäiseen maailmansotaan konekiväärimieheksi Saksan itärintamalle. Sieltä selvittyään hän liittyi helmikuussa 1918 Suomen valkoiseen armeijaan ja osallistui taisteluihin Tampereella ja Kuokkalassa.

Toinen maailmansotakin tuli tietenkin ohjelmaan, joka Laguksen osalta päättyi vasta Lapin sotaan joulukuuhun 1944 asti. Sotien jälkeen Lagus siirtyi toimitusjohtajaksi Lohjan Sato Oy:lle, jossa työskenteli vuoteen 1959 kuolemaansa saakka. Lisäksi hän piti kotitilallaan kauppapuutarhaa ja kukkakauppaa Lohjan keskustassa. Ruben Lagus on haudattu Helsinkiin Hietaniemen vanhalle hautausmaalle. Lohjalla on Laguksen pitkäaikaisen kodin luona panssarilevystä tehty muistomerkki ja hänen mukaansa nimetty katu.

KENKÄTEHTAALTA
NÄYTTÄVÄ KIRKKO

Hämeenkosken kirkko on mäentöyräällä lähellä Teuronjokea. Tästä kuvasta näkee, että jos katonharjalla ei olisi pientä ristiä, ei rakennusta kirkoksi luulisi, enemmän se muistuttaa vanhaa kenkätehdasta tai lyseota. Oikean asiayhteyden näkee paremmin toiselta pitkältä sivulta, kun siellä ovat vieressä puinen kellotapuli ja sankarihaudat.

Kirkon ovet olivat kiinni, eikä taaskaan saanut mitään tietoa, ennen kuin kotona katsoi Hollolan seurakunnan nettisivuilta. Kirkko on jo neljäs Hämeenkoskella, otettiin käyttöön Paasikiven syntymävuonna 1870. Tämän tiilikirkon suunnittelivat arkkitehdit E.B. Lohrman ja Jean Wiik.

Ensimmäinen kirkko oli rakennettu kivestä 1500-luvulla, toinen tehtiin hirsistä 1600-luvulla ja kolmas edelleen hirsistä, valmistui 1736. Kolmannen kirkon poltti salama, mutta ei ihan perustuksia myöten, kuten vanha tarina kertoo: Kurjalan kapteeni von Essen etsi imettävän vaimonsa, jonka rinnoista veti kolme kertaa maitoa tuleen ja tuli sammuikin heti. Kurjalan kartano oli Pääjärven eteläpuolella, kartanon pohjoispuolella on Käikälän kylä, josta Lagus oli syntyisin.

kari.naskinen@gmail.com

Viiltoja sydämen

Fado (”kohtalo”) on portugalilaista kansanmusiikkia, jonka tunnemaisemina ovat kaipuu, kaiho, koti-ikävä, melankolia ja nostalgia. Nyt lahtelaiset Julia Vuorinen ja Pekka ”O Diabo” Virtanen esittävät uudella LP-levyllä O Gosto de ser Triste Rauli Nordbergin fado-lauluja. Nordberg on tehnyt sanoitukset 13 lauluun, säveltänyt niistä kolme, ja muut säveltäjät ovat Mikko Kalliomaa, Raimo Hast, Jan Dobrowolski, Marko Häkkinen, Jussi Rasinkangas ja Matti Fredi Siitonen.

”Eivät nämä varsinaista aitoa fado-tyyliä edusta, mutta niiden samaa henkeä olemme tavoitelleet – sellaista surusta nauttimista”, sanoi Nordberg. ”Onhan tämä sillä tavalla meille suomalaisille tuttuakin, että fadot muistuttavat tietyllä tavalla suomalaisia mollivoittoisia melodioita. Meilläkin on aina jonkinlaista kaukokaipuuta aavan meren tuolle puolen. Fadon kiihko ja temperamentti kuitenkin erottavat ne meikäläisistä surun ja kaihon iskelmistä.”

Levyn portugalilainen nimi on kappaleiden tunnelmaa tulkiten Viiltoja sydämen. Levy on jatkumoa niille paikkaan sidotuille Nordbergin tekemille levyille, joita tätä ennen ovat olleet Harjujen Laulu (Lahti, 2006), Chango (Pariisi, 2008) ja Buenos Aires Suite (2017). Muutama vuosi sitten Lissabonissa ja Madeiralla viihtyessään Nordberg sitten teki uusia lauluja, jotka nyt muodostavat levyllä encoren tälle kaupunkitrilogialle. Vaikka on Nordberg tehnyt muitakin paikkaan tai alueeseen sidottuja levyjä, kuten todistavat ainakin levyhyllystäni löytyvät Sininen laulu (Lahti, 1991), Kuusikutonen (Route 66, 2010) ja Kuninkaantie (Turku – Viipuri, 2013).

Portugalin viiltoja esittävät nyt Lahden musiikkiopiston pop-jazz-laulunopettaja Julia Vuorinen ja Suomen parhaisiin kitaristeihin kuuluva Pekka ”Devil” Virtanen. Julia Vuorisesta Ulla-puolisoni kommentoi levyä kuunnellessamme, että tulevat mieleen Anneli Saariston voimakkaat tulkinnat. Totta on, ja vetävimmin Julia Vuorisen ja Virtasen osaaminen tulevat esille kappaleessa Viiltoja sydämen, iskelmällisessä Fadovillikissassa, Conquistadorissa, Fernando Pessoan runoon perustuvassa Tuhansien portaiden lumossa ja Coimbran vihreästä viinissä (parantaa surun kuin Portugalin huhtikuu).

Tämän kuvan Rauli Nordbergista nappasin Neloskanavan nettisivulta Haluatko miljonääriksi -ohjelmasta, jossa Nordberg voitti viime vuonna 60 000 euroa.

                                       kari.naskinen@gmail.com