Palava pensas johti maailmaan, joka syttyi tuleen

Ranskalainen elokuva Jumalista ja ihmisistä (2010) alkaa Vanhan testamentin Psalmeista lainatuilla jakeilla: "Minä sanoin: Te olette jumalia, te kaikki olette Korkeimman poikia. Kuitenkin te kuolette niin kuin ihminen kuolee, kaadutte niin kuin kuka tahansa ruhtinas.” Tämä toteutuu karmealla tavalla myös seitsemälle munkille, jotka Jemaah Islamyeh -terroristiryhmä teloittaa Algeriassa. Elokuva kertoo tositapahtumista 1996, kun ääri-islamistit ottivat luostarin munkit panttivangeiksi saadakseen Ranskan vapauttamaan sen vangeiksi ottamat järjestön jäsenet. Vaikka Algeria oli jo 1962 vapautunut Ranskan siirtomaavallasta itsenäiseksi tasavallaksi, Jemaah kohdisti uhkauksensa Ranskaan, ja panttivangitkin olivat ranskalaisia.

Ranskalaisen Xavier Beauvoisin elokuva on ankara kertomus myös nykymaailmasta, jossa munkkien yhdessä laulutekstissä sanotaan, että Raamatun ”palavasta pensaasta syntyi maailma, joka myös on syttynyt tuleen”. Munkkien elämä Atlas-luostarissa on aivan konkreettisesti veitsen terällä. Melkein koko 90-luvun Algeriassa käytiin sisällissotaa, jonka aikana kuoli 150 000 hmistä. Tuossa melskeessä katolisen luostarin veljeskunta taiteili siinä vaikeassa tilanteessa elämän ja uhrausten välissä. Djelfan kaupungin syrjäkylässä munkit olivat tärkeitä myös alueen asukkaille, sillä munkki Luc oli koulutukseltaan lääkäri, joka piti jatkuvasti vastaanottoa köyhimmälle väestönosalle. Myös lääkehuolto toimi luostarin kautta.

Elokuvassa tilanne kiristyy, kun terroristit ryntäävät luostariin vaatimaan myös lääkkeitä sotimisessa haavoittuneille miehille. Isä Christian neuvottelee asiasta terroristipomon kanssa, tilanne on äärimmäisen vakava, ja lopulta Christian päätyy humaaniin ratkaisuun; kaikkia hädässä olevia ihmisiä on autettava. Kädenpuristus, ja tämä on käänne, josta ei ole paluuta. Monien keskustelujen jälkeen munkit sitten päättävät, että he jäävät luostariin, vaikka Algerian armeijan johtokin vaatii heitä poistumaan ja vaikka paljon kauheuksia on jo ehtinyt tapahtua, esimerkiksi luostarin lähellä olevalla työmaalla islamistit ovat murhanneet vääräuskoisia kroatialaisia työntekijöitä. Lisäksi on otettava huomioon kylän asukkaiden viesti: ”Te olette oksa, jolla voimme levätä.”

Sitten terroristipomo kuolee Ali Fayattie kuolee jossakin kahakassa, eikä kädenpuristus enää päde. Munkit pohtivat, valitsevatko ilmeisen kuolemanriskin, joka toteutuessaan tekisi heistä marttyyreja. Yksi heistä kysyy, jäisivätkö he historiaan sankareina vai Jumalan marttyyreina. Toinen ottaa esille myös Blaise Pascalin uskonnolliset filosofoinnit, samoin kuin konkreettisemmat toteamukset: ”Mikään muu ei saa ihmistä vahingoittamaan toista niin kuin uskon syy.” Lopulta munkit katsovat ainoaksi oikeaksi ratkaisuksi puolueettomuuden, joten he eivät ota vastaan edes armeijan heille tarjoamaa suojelusta.

Pahuus ei kuitenkaan tunne armoa. Koska Ranska ei päästä islamistivankejaan vapaaksi, on panttivangit tapettava. Munkit eivät tätä vielä tiedä, mutta luultavasti ennakoivat jo kohtaloaan. Tästä kertoo liikuttavan harras kohtaus, jossa munkit kokoontuvat illalliselle luostarin ruokasaliin. Munkki Luc tuo ilmeisen poikkeuksellisesti aterialle muutaman pullon punaviiniä ja panee kasettisoittimesta päälle Tshaikovskin Joutsenlammen. Muut munkit suhtautuvat tähän aluksi leppoisasti ja ottavat sen huumorilla, kunnes vakavoituvat. Kukaan ei sano ääneen, mutta asetelma tuo mieleen Leonardo da Vincin Viimeisen ehtoollisen. Musiikki ei ole Bachia, mutta se kertoo rakkaudesta, uhrauksesta ja kohtalosta.

Elokuva loppuu, kun terroristit vievät seitsemää munkkia kapeaa lumihankikäytävää pitkin jonnekin ylemmäs… Kaksi munkkia on pelastunut, koska he olivat onnistuneet terroristien tullessa piiloutumaan luostarissa.

Kuvaaja Caroline Champetier on tehnyt hienoa työtä. Kuvat hiljentävät. Sama kuvaestetiikka toistuu Champetierin kahdessa muussakin Suomessa nähdyssä elokuvassa, Anne Fontainen ohjaamassa Viattomissa (2016) ja Xavier Beauvoisin Suojelijoissa (2017). Niissä käsitellään naisten rankkaa elämää yksin kotirintamalla ensimmäisessä maailmansodassa ja neuvostosotilaiden raiskaamien nunnien kohtaloita talvella 1945.

Myös näyttelijöiden työ on täydellisen vakuuttavaa. Ohjaaja on kertonut lähettäneensä munkkiroolien esittäjät kahden kuukauden ajaksi useita kertoja viikossa kirkkoon opettelemaan kirkkolaulua, lisäksi he olivat retriitissä yhdessä luostarissa, josta he tulivat kuvauspaikalle ”vahvojen siteiden kanssa”.

Cannesissa elokuva sai Grand Prix -palkinnon, joka on toiseksi arvokkain palkinto Kultaisen Palmun jälkeen.

kari.naskinen@gmail.com

Kaunis kuva

Ranskan tunnetun historian suurin vedenpaisumus on ollut kesällä 1856, kun monta vuorokautta kestänyt kova sade sai joet tulvimaan. Vedenpinta nousi metrikaupalla ja koska joet edelleen virtasivat valtavalla voimalla, sortui siltoja, taloja, kirkkoja, rauteitä ja kaikkea tielle sattunutta. Tämä valokuva on Lyonista, jonka läpi menee iso Rhone-joki, Etelä-Euroopan tärkein joki. Kuva on J. Paul Getty Museossa Los Angelesissa, kuvassa sade on tauonnut, mutta elämä ei ole onneksi vielä palannut uomiinsa. Tunnetun valokuvaajan Louis-Antoine Froissartin otos on kauniin hiljainen. Vesi ja kadunvarren puut ovat rauhallisia, niitä ei kukaan häiritse. Tällainen voisi olla myös kuva aamusta maailmanlopun jälkeen. Eikä kuvitelma ole edes mahdoton. Olisi tullut lopullinen rauha, myös luonnon ja ihmisen välille. Enää luontoa ei uhattaisi. Ihmistä ei olisi.

Napoleon III teki viikon kestäneen matkan tulvakaupunkeihin, aloitti sen Lyonista ja jatkoi Avignoniin, Arlesiin, Orleansiin, Angersiin, Toursiin ja Tarasconiin, jossa asukkaat olivat hakeneet turvaa talojen ylemmistä kerroksista. Näiden kattotasolla olleiden tulvapakolaisten tapaamisestaan hän teetti William Bourguereaulla kolme metriä leveän maalauksen.

Ilmakehän lämpiäminen ei ole sinänsä ainoa uhka elämälle maapallolla. Siitä johtuva on myös veden lisääntyminen, koska ilmastonmuutos sulattaa jäätiköitä ja kasvattaa koko ajan veden määrää. Merenpinnan nousu vaikeuttaa olosuhteita monissa suurkaupungeissa, koska ne on rakennettu merenrantaan. Tietokonemallinnukset ovat osoittaneet, että vuoteen 2050 mennessä suurista tulvista kärsitään jatkuvasti. Pahin tulee tilanne olemaan Aasiassa, jossa miljardi ihmistä asuu alle kymmenen metrin korkeudella merenpinnasta nousuveden korkeimmasta kohdasta mitattuna. Myös ydinvoimaloita on niiden tarvitseman lauhdeveden takia rakennettu nimenomaan rannikoille.

Tulvat ovat aiheuttaneet pahaa tuhoa kautta historian. Keltainenjoki Kiinassa aiheutti 1800-luvun lopulla 1-2 miljoonan ihmisen kuoleman, Jangtse- ja Huaijoen tulvat 1930-luvulla arviolta 1-4 miljoonan ihmisen kuoleman jne. Tulvatuhojen luettelo on pitkä.

IHMISOIKEUS

Näihin blogijuttuihin saa kimmokkeita joskus kummallisesti. Nyt teksti on jo näin pitkällä, mutta vasta tässä kohtaa pääsen siihen kimmokkeeseen, joka osui kohdalle ranskalaisen Arthur Rimbaudin runossa. Lyonista Rimbaud ei ollut kotoisin, vaan oli syntynyt paljon pohjoisempana Charlevillen kaupungissa lähellä Belgian rajaa. Lyonin tulvan aikana 1856 hän oli kaksivuotias, ja 19-vuotiaana hän otti Kausi helvetissä -runoelman yhdessä luvussa esille ihmisoikeuksien julistuksen, mistä tuli mieleeni, että ei YK:n ihmisoikeuksien yleismaailmallisessa julistuksessa mitään puhuta ihmisen oikeudesta puhtaaseen ympäristöön, eikä kanneta huolta siitä, että toiset tietoisesti sotkevat ja tuhoavat luontoa. Hyvä kuitenkin oli ottaa esille asia, sillä nyt elämme jo Rimbaudin nimeämää esikartanokautta helvetissä.

On jokseenkin varmaa, että loppu tulee ennemmin tai myöhemmin. Siksi tuo valokuva Lyonista.

Yhdessä runossa Rimbaud kirjoitti ylijumala Zeuksesta, joka rakastui prinsessa Europehen, mutta kuolema tuli: ”Europe rusottavan poskensa Zeun otsalle painaa, silmät ummistaa; hän kuolee jumalalliseen syliin, ja kuiskiva virta kultavaahdolla hänen hiuksensa kukittaa.” Kultavaahto eivätkä bitcoinit kuitenkaan auta tätä nykyistä Eurooppaamme, sillä siinä menevät lopulta Vehnämäen muori ja kaikki muutkin ympäri pallon.

Rimbaud ei kuitenkaan tarkoittanut YK:ssa muotoiltua Ihmisoikeuksien julistusta, joka hyväksyttiin vasta 1948. Todennäköisesti hän viittasi Ranskan vallankumouksen aikaiseen ihmisen ja kansalaisen oikeuksien julistukseen (1789), joka on yksi tunnetuimmista varhaisista ihmisoikeusasiakirjoista.

Yksi Rimbaudin kimmokkeista johti yllättävästi pesäpalloon. Kun Rimbaud lemmenunessaan oli Hesperian auringon alla, niin ei runoilija voinut 200 vuotta sitten arvata, että Hesperian kenttää Helsingissä käyttäisivät 1950-60-luvuilla kotikenttänään Haukat, Pallo-Toverit, PuMu ja Pesäpalloliitto Itä - Länsi -otteluihinsa. Google kuitenkin selvensi, että Hesperiat eli Hesperidit olivat kreikkalaisessa mytologiassa nymfejä, ja tästä varmaan tuli nimi Hotelli Hesperialle, joka taas oli yökerhoineen enemmän jääkiekkoväen mieleen. Helsingin pesisjoukkueista TMP (TUL) pelasi muista poiketen Haapaniemen kentällä Elannon vieressä olleella alueella.

Rimbaudin mieleen oli moderni avantgarde runous, johon liittyi dadaismi, surrealismi ja rivous. Yhdenkin runon nimi on Peräreikäsonetti. Rimbaud luultavasti pani sinne muutakin kuin suppoja. Vaikka mitä väliä, sillä loppu tulee ja hyvä niin, pääsevät Lyonin kadunvarsipuutkin lopulliseen rauhaan.

Henry Miller kuitenkin sanoi, että Rimbaudin ilmestymisessä tälle pallolle oli jotain yhtä ihmeellistä kuin Kristuksen ristin kantamisessa ja Jeanne d´Arcin uskomattomassa vapautustehtävässä.

”Tulevaisuus on Rimbaudin, vaikka tulevaisuutta ei edes olisi” (Henry Miller). Vielä on kuitenkin sen verran aikaa, että ehtii lukea Rimbaudin Kootut teokset (Sammakko, 2024), jotka on suomeksi tulkinnut turkulainen Einari Aaltonen.

kari.naskinen@gmail.com

Saksassa oli tilaa vain yhdelle murhaajalle

Berliinissä on sarjamurhaaja kidnapannut ja tappanut kahdeksan lasta. Kaikki puhuvat asiasta ja pikkutytötkin seisovat kadulla piirissä ja hoilottavat vanhaa saksalaista kansanlorua ”nyt sä lähdet pelistä pois” -idealla:

"Odota, odota vain hetkinen,
pian tulee mies kirveen kanssa.
Musta mies tulee,
ja kirveensa kanssa hän vie yhden pois."

Elokuva on Fritz Langin M – Kaupunki etsii murhaajaa. Tyttöjen lorukohtauksesta kuva siirtyy koulun pääoven edustalle, jossa isät odottavat lapsiaan koulusta klo 12. Äidit ovat kotona tekemässä ruokaa, paitsi että Else Beckmannia ei isä ole vastassa, koska yksinhuoltajaäiti on kotona ja odottaa. Else kävelee yksin ja pysähtyy pyöreälle mainospylväälle, jossa isossa julisteessa luvataan 10 000 D-markan palkkio murhaajan löytäjälle.

Else heittää pylvääseen palloa, kun julisteeseen ilmestyy miehen varjo. Enempää murhaajasta ei näytetä, mutta kaikki katsojat tietävät, että varjon tekee pahaenteisesti murhaaja Hans Beckert. Asia oli todellisuudessa vakava, sillä Düsseldorfissa oli 1929 sarjamurhaaja Peter Kürten tehnyt yhdeksän murhaa ja monta muuta vakavaa rikosta. Tästä oli Fritz Lang saanut aiheen elokuvaansa, jonka ensi-ilta oli Berliinissä 11.5.1931. Kürten tuomittiin kuolemaan ja teloitettiin giljotiinilla 2.7.1931.

Langin elokuva on nerokas. Siinä ei väkivaltaa juurikaan ole, mutta katsojat tietävät koko ajan, mistä on kysymys. Peter von Baghin haastattelemana Berliinin festivaaleilla 1970 Lang sanoi: ”Vihaan väkivaltaa. Esimerkiksi M:ssä ei ole väkivaltaa, kaikki se on niin sanoakseni kulissientakaista. Otan esimerkin. Muistatte kohtauksen, jossa pikkutyttö tapetaan. Näette vain leikkipallon, joka pyörii ja pysähtyy. Sitten ilmapallon, joka lentää puhelinlankoihin. Missä muka on väkivaltaa?” (Filmihullu 4/1971)

Osuva sattuma, että elokuvan tuotti Nero-Film AG, joka teki mm. Fritz Langin ja G.W. Pabstin elokuvia. Nero-sana yhtiön nimeen tuli sen perustajien nimistä: NE = Heinrich Nebenzahl, RO = Richard Oswald. Niin nerokas M – Kaupunki etsii murhaajaa olikin, että se oikeastaan ennakoi film noir -elokuvatyypin syntymistä. Tämän mustan elokuvan rikosdraamat tulivat myöhemmin tunnetuiksi juuri niistäkin elementeistä, joita Lang tässä murhaelokuvassaan käytti: jyrkkää mustavalkoista kuvausta, joka loi ekspressionistista varjokuvatyyliä. Eivätkä varjot olleet vain konkreettisia varjoja, vaan niitä varjoja, joihin yhteiskunnan pimeät asiat ja ihmiset joutuvat piiloutumaan. Niin joutui myös Hans Beckertiä näyttelevä unkarinjuutalainen Peter Lorre, joka pakeni Saksasta 1933 Yhdysvaltoihin, omien sanojensa mukaan: ”Saksassa ei ole sijaa kahdelle murhaajalle, kuten Hitlerille ja minulle.” Fritz Lang seurasi perässä 1936.

Amerikkalaisuus vilahtaa kuin enteilevästi jo tässä elokuvassa, jossa näkyy iso Wrigley-purukumin mainos. Tuttu purkka meilläkin, sillä ohuessa pitkulaisessa keltaisessa paperipakkauksessa ollut Wrigley Juicy Fruit oli aikoinaan selvästi paremmanmakuinen kuin Hellaksen Jenkki.

Tämä Langin ensimmäinen äänielokuva oli varsin kokonaisvaltaisesti hänen tekemänsä. Käsikirjoituksen hän laati yhdessä vaimonsa Thea von Harboun kanssa ja vaikka Langin nimeä ei ole kuvaajana, niin itse hän tarkisti kaikki kuvakulmat ja valaistuksen ennen kohtausten kuvaamista. Peter von Baghin haastattelussa Lang sanoi, että elokuva tehtiin ilman erikoisempia tekniikoita: ”Meillä ei ollut muuta kuin pieni liikkuva kamera. Ei zoomia, ei mitään siitä varustuksesta, jota nykyisin sanotaan tekniikaksi. - - - Minulle tekniikka ei ole pääasia, uusille tekijöille tuntuu olevan.”

Tämä haastattelu on nyt julkaistu uudestaan Filmihullu-lehden uudessa pokkarisarjassa, jonka ensimmäisen numeron (Rosebud, 2025) teemana on Fritz Lang. Vanhoista Filmihulluista on Lang-jutut koonnut 170-sivuiseksi kirjaksi Mia Öhman. Muutenkin filmihulluilla on nyt hyvät ajat, kun Filmihullun päätoimittaja Lauri Timonen sai valmiiksi 670-sivuisen elämäkerta- ja analyysikirjan John Fordista (Rosebud, 2025). Tämän kirjasarjan aikaisemmista ohjaajalegendoista Timonen selvisi yhdellä kirjalla kustakin, mutta tästä vuosisadan merkittävimmästä amerikkalaisohjaajasta tulee vielä toinen osa elokuun lopulla.

Asia M:stä jäi vielä kesken. Kun käkikello rouva Beckmannin seinällä on 12.20 ja kohta seuraavissa kuvissa 13.15, alkaa asia olla surullisen selvä. Hans Beckert on edelleen vapaana ja viheltelee Edvard Griegin Vuorenpeikkojen luolassa -teemaa Henrik Ibsenin Peer Gynt -näytelmästä. Tästä hän jää kiinnikin, koska sokea ilmapallonmyyjä muistaa viheltäjän.

Mielenkiintoinen vaihe lopputapahtumissa on se, että poliisin ollessa umpikujassa murhaajan etsinnöissä lähtevät omiin auttamisoperaatioihinsa rikollisjengit sekä kerjäläiset ja muu köyhälistö. Rikollisten toiminta on nimittäin vaikeutunut, kun kaupunki on täynnä poliiseja työntämässä nokkansa joka asiaan. Köyhät taas ovat moraalisesti valmiita panemaan kaikkensa likoon tuollaisen tappajan löytämiseksi. Löytyyhän se ja joutuu eräänlaisen kansantuomioistuimen eteen. Yhteiskunnan viholliselle halutaan tietenkin kuolemantuomio, mutta lopulta poliisi löytää paikalle ja ottaa murhaajan hoteisiinsa. Elokuva päättyy oikean tuomioistuimen kokouksen alkamiseen, mutta tuomio jää meidän katsojien pohdittavaksi. Salissa kolme surevaa äitiä istuu, ja yksi heistä vain sanoo, että mikään tuomio ei tuo heidän lapsiaan takaisin. Ei saada minkäänlaisia viitteitä siitä, mikä Beckertin lopullinen tuomio on. Jos oltaisiin nykyajassa, hänet passitettaisiin hullujenhuoneeseen. Lang keskittyy enemmän moraalisiin ja yhteiskunnallisiin kysymyksiin kuin konkreettiseen rangaistukseen. Lang herättää pohdintaa oikeudenmukaisuudesta, mielenterveydestä ja yhteiskunnan reaktiosta rikoksiin.

kari.naskinen@gmail.com

Tiivis kumppanuus: sota ja elinkeinoelämä

Michelin perusti oman kumipuuplantaasin Ranskan Indokiinaan (nyk. Vietnam) 1925. Eric Vuillardin kirja Kunniallinen vetäytyminen (2022) Ranskan käymästä Indokiinan sodasta alkaa kertomuksella Michelinin plantaasilta ja tuotantolaitoksilta, joissa ihmisoikeudet olivat nollassa, eikä niistä päässyt eroon kuin epäonnistuvalla pakenemisella tai itsemurhalla. Mihinkään uudistuksiin ei työsuojeluraportissa mainittu ”itsemurhaepidemiakaan” johtanut. Voittoa Michelin tuotti sata miljoonaa frangia vuodessa.

Siirtomaasodan Ranska aloitti siellä 1946. Julma siirtomaavalta muuttui veriseksi, pitkäksi sodaksi, josta Ranska ei päässyt kunniallisesti irti, vaan romahti lopulta täydellisesti Dien Bien Phun tukikohdan tienoilla käydyssä taistelussa 1954. Kirjan kansikuvassa on Ranskan joukkoja komentanut kenraali Christian de Casries puolisonsa kanssa. Aivan loppuvaiheissa USA:n ulkoministeri John Foster Dulles matkusti Pariisiin, jossa tapasi ulkoministeri Charles Bidaultin, ja miehet keskustelivat Ranskan tarvitsemasta lisäavusta Dien Bien Phun pelastamiseksi. USA:n osuus Ranskan sotabudjetista oli jo 40 %, mutta nyt Dulles tarjosi kahta atomipommiakin. Apu ei kuitenkaan ehtinyt, mutta USA otti asian kokonaan hoitaakseen Ranskan lähdettyä Vietnamista, ja näin toteutettiin amerikkalainen Vietnamin sota 1955-76.

Vuillardin kirja on hieno kaunokirjallinen teos, josta voi käyttää termiä dokumenttiromaani. Keskeinen teema siinä on se, mistä kaikki alkaa, Michelinistä ja muista ranskalaisista yhtiöistä, jotka Indokiinassa toimivat. Koko siirtomaasota lähti siitä, että ranskalaisyhtiöiden bisnekset piti turvata. Kumia, mineraaleja, riisiä ja teetä oli edelleen voitava tuoda jalostettuina länteen.

Tähän toimintaan tarvittiin tietenkin pankkeja, jotka olivatkin ensisijaisia siirtomaatalouden rahoittajia ja kauppatoiminnan tukijoita. Suurin oli Hanoissa ja Saigonissa toiminut Banque de l´Indochine. Se rikastui entisestään sotatalouden aikana, sodasta tuli pankin tärkein tulonlähde. Kaksi muuta merkittävää pankkia olivat Crédit Foncier d´Extreme-Orient ja Societe Generale.

Vuillard ei kaunistele. Kun hän kirjoittaa Ninh Binhin taistelusta 1951, hän käyttää sanontaa ”taistelu Ninh Binhin kaivosyhtiön puolesta”, samoin ”Hòa Binhin kultakaivosyhtiön taistelusta”.

JOHN JA ALLEN
DULLES SEKÄ CIA

John Dullesin Pariisin-vierailusta kertoessaan Vuillard ottaa esille myös USA:n likaiset operaatiot eri puolilla maailmaa. John Dullesin veli Allen Dulles oli CIA:n johtaja. Vuonna 1953 Dullesit olivat tilanneen Iranin pääministerin Mohammad Mossadeghin syrjäyttämisen, koska tämä oli keksinyt kansallistaa öljyntuotannon. Tämä ei käynyt Anglo-Persian Oil Companylle, joten CIA irrotti miljoona dollaria Mossadeghin syöksemiseksi vallasta. CIA:n toimeksianto: ”Kohde – pääministeri Mossadegh ja hänen hallituksensa. Tavoite – laillisin tai laittomin keinoin syrjäyttää hänet ja nostaa tilalle, shaahin alaisuuteen, länsimaille myötämielinen hallitus.”

1945 John Dulles oli junaillut Guatemalan presidentin Jacobo Arbenz Guzmanin syrjäyttämisen. Tyyppi oli nimittäin kaavaillut maatalousuudistusta, jossa maan köyhimmille viljelijöille oli tarkoitus jakaa 90 000 hehtaaria maata. Moinen uudistus kuitenkin uhkasi monikansallisen yhtiön United Fruit Companyn etua. Dullesit olivat yhtiön suuromistajia, joten he järjestivät Guatemalaan sotilasvallankaappauksen. Tuttu tapaus on myös Kristiina Halkolan laulama United Fruit Lp-levyllä Lautanen Guatemalan verta (1990).

1960 Kongo itsenäistyi. Ensimmäinen pääministeri Patrice Lumumba vangittiin ja murhattiin, sillä hän oli selvästi vaarallinen maan kaivosbisnekselle, joka oli Ylä-Katangan Union Minière -yhtiön. Allen Dullesin ohje oli taas yksiselitteinen: pois vallasta keinolla millä hyvänsä. Ruumis tuhottiin happoliuoksessa.

SOTA ON RAHAKAS JUTTU

Edellisessä kirjassaan Päiväkäskyssä (2017) Vuillard käsitteli samanlaisella kaunokirjallisella tyylillä Natsisaksan ja elinkeinoelämän lujaa liittoa. Gustav Krupp ja 23 muuta saksalaista teollisuusjohtajaa tapasivat 1933 valtiopäivätalossa Berliinissä Adolf Hitlerin ja Hermann Göringin, koska NSDAP:n kassa oli tyhjä ja vaalit olivat viikon kuluttua. Siinä se, rahat tulivat. Kuten Vuillard kirjoittaa, tuo kokous oli tuiki tavallinen liike-elämän tilanne, pelkkä arkinen varainkeruutilaisuus. Kaikki paikalla olleet johtajat selvisivät hengissä natsihallinnosta.

Vuillardin kertomat esimerkit toimivat ja pätevät edelleen. Jos oikein ”hyvin” menee, meilläkin Patria on kohta yhtä kova tapaus kuin oli Nokia. Jalkaväkimiinoistakin saadaan uusi menestystuote Tampereelle, Nokialle, Hämeenlinnaan tai Jämsään.

kari.naskinen@gmail.com

Kadotettu paratiisi

"Kaiken aikaa ihmisen mieltä hallitsee kolme asiaa: ilmasto, hallinto ja uskonto”. Tällä Voltairen toteamuksella aloittaa Peter Frankopan kirjansa Maan ja taivaan välissä (2023). Vaikka se on iso teos (875 sivua) ilmaston historiasta alkuräjähdyksestä nykypäivään ja tulevaisuuteen, se on tätäkin aihealuetta laajempi. Tuli mieleen, että jos on lukenut Frankopanin kirjan lisäksi Yuval Noah Hararin kirjat Sapiens, Homo Deus ja 21 oppituntia maailmantilasta sekä Thomas Pikettyn Pääoman 2000-luvulla, Pitääkö pankkiirit pelastaa sekä Pääoman ja ideologian, siinä on tällä hetkellä koko ”maailmanselitys”. Eikä pahitteeksi ole vetää läpi myös Frankopanin aiempi kirja Uudet silkkitiet, tulevaisuuden maailmanhistoria.

Kun ihminen saadaan tähän historiaan mukaan, kaikki alkaa tietenkin paratiisista, josta tuli äkkilähtö. Sen Frankopan kuitenkin selventää, että ennen ihmistä olivat kalat, eikä siinä Hietasen ironia auta: ”Mää ole ahvena. Mää ole hiilest tehty ahvena.” Satoja miljoonia vuosia sitten oli Hietasen esi-isiä luukaloja päätynyt elämään mataliin lammikkoihin rannan tuntumaan, ja siitä sai alkunsa maalla liikkumisen mahdollistavien raajojen ja ilman hengittämiseen sopivien elinten kehittyminen.

Paratiisista joka tapauksessa tuli häätö, kuten John Milton 350 vuotta sitten kirjoitti runoelmassaan Kadotettu paratiisi. Aatamin ja Eevan siellä ollessa olivat ilmasto-olot täydelliset. Ei ollut yhtenäkään päivänä korventavaa paahdetta eikä purevan kylmää. Sitten kaikki muuttui ja alkoi ihmiskunnan ilmastolankeemus. Vaikka maapalloa on välillä kohdannut kaiken tuhonnut kylmyys ja mitä milloinkin, niin nyt odottaa joka tapauksessa katastrofi elämälle sellaisena kuin me sen tunnemme.

Greta Thunbergin tavoin nuoremmat sukupolvet joutuvat kokemaan suuria kärsimyksiä, joista kuolema heitä onneksi vapauttaa. Joukkosukupuutosta puhuminen ei enää ole vain kauhukirjallisuuden juoniaihe, vaan se on lähempänä ja lähempänä niin kauan kuin tärkeimpänä asiana pidetään rahaa ja talouskasvua. Aikaisemmin sukupuuttoaallot johtuivat tulivuorista ja asteroideista, mutta nykyinen ihminen on onnistunut kehittämään teknologioita, joiden avulla joukkosukupuutto saadaan aikaan täysin omin voimin. Elämäntapamme ja maapallon lämpeneminen vaarantavat ihmiskunnan.

Ilmaston kuumenemisen lisäksi uhkana on myös sen kylmeneminen. Tällä hetkellä pelko ydinaseiden käyttämisestä on taas lisääntynyt. Frankopan kirjoittaa, että ydinohjusten tai -pommien tuhovoima ei ehkä olisi pahin asia, vaan se, että niiden ilmakehään nostattama savuverho estäisi auringonvalon saamisen lämmikkeeksi, jolloin seurauksena olisi kylmä ja pitkä ydintalvi.

KRIITTINEN PISTE
ON JO OHITETTU

Toistaiseksi kuitenkin ilmaston lämpeneminen tuntuu suuremmalta tekijältä. Se vaikuttaa 98 prosenttiin koko maapallon pinta-alasta. Eri puolilla on kuitenkin erilaista. Frankopan on tilastollisesti päässyt sellaiseen tulokseen, että kaikkien edullisimmalta tilanne vaikuttaa nyt 22 maassa, joista yli puolet sijaitsee entisen Neuvostoliiton alueella tai Keski- ja Itä-Euroopassa, niihin kuuluvat Baltian maat, Ukraina, Armenia ja Valko-Venäjä. Suomea hän ei luettele mukaan, mutta emmeköhän me tuossa hyväonnisten ryhmässä ole.

Turvassa ei silti olla täällä pohjoisessakaan, kuten tosiasiat paljastavat: napajäiden romahtaminen, ikiroudan sulaminen ja siitä aiheutuvat hiilipäästöt, lähes kaikkien vuoristojäätiköiden hupeneminen, merivirtojen häiriintyminen ja metsäpalojen aiheuttama puukato pohjoisella pallonpuoliskolla. Esimerkiksi Grönlannin lämpeneminen sulatti 3,5 biljoonaa tonnia jäätä maalta mereen yksin viime vuosikymmenen aikana.

”Jäätiköiden kutistumisen kriittinen piste on ohitettu”, kirjoittaa Frankopan. Tämä tarkoittaa, että tilanne ei enää korjaannu, vaikka kasvihuonekaasuille tehtäisiin mitä tahansa. Tästä seuraa, että merenpinnan nousu tulee olemaan tosiasia, skenarioiden mukaan keskimäärin 28 senttiä vuosisadan loppuun mennessä, pahimmassa tapauksessa kolminkertaisesti tuo. Sillä tulee olemaan vakavat seuraukset rannikoilla alle metrin merenpinnasta asuville.

”Mutta mitä väliä sillä, jos Miami on sadan vuoden päästä kuusi metriä vedenpinnan alapuolella”, tokaisi eräs investointipankkiiri kesällä 2022, ”pankkien myöntämien luottojen keskimääräinen laina-aika on seitsemän vuotta. Mitä maapallolle tapahtuu seitsemän vuoden jälkeen, ei vaikuta tileihimme millään tavalla.”

TIEDE, HUMPUUKIA?

Alalla työskentelevistä tutkijoista 99 prosenttia on sitä mieltä, että ihmisten vaikutuksella ilmastonmuutokseen on valtava merkitys. Yhdysvalloissa kuitenkin yli neljäsosa edustajainhuoneen ja senaatin jäsenistä on eri mieltä. Donald Trump sai ensimmäisellä presidenttikaudellaan pöydälleen kansallisen ympäristöarvion, jota hän kommentoi: ”Olen nähnyt sen, olen lukenut jotain siitä… enkä usko siihen.” Suomessa ilmeisesti 10 prosenttia perusäänestäjistä ei myöskään usko tähän ”tiedehumpuukiin”.

Tiedotusvälineetkään eivät ota asiaa riittävän vakavasti. Britanniassa on tehty tutkimuksia neljän suurimman tv-yhtiön toiminnasta: vuoden sisällä niiden ohjelmissa mainittiin ilmastonmuutos 3125 kertaa, kun taas koira mainittiin 105 200 kertaa, juusto 33 000 kertaa ja kastike 4000 kertaa. Pari vuotta myöhemmin ilmastonmuutos mainittiin hieman useammin kuin kultakala, mutta harvemmin kuin Shakespeare. Jos tällainen tilastollinen tutkimus tehtäisiin nyt Suomessa, yleisimmät sanat olisivat sota ja Ukraina, eikä ilmastonmuutos kovin lähelle kärkipäätä pääsisi.

Sota on kyllä iso asia ilmastonmuutoksenkin kannalta. F-35A-hävittäjä kuluttaa tavallisella harjoituslennolla kuusi litraa polttoainetta kilometrillä ja tuottaa 28 tonnia hiilidioksidia, jos ajaa tankin tyhjäksi. USA:n puolustusministeriö onkin maailman suurin kasvihuonekaasujen ilmaan päästäjä.

Oxfordin historianprofessorin Peter Frankopanin tietokirja on erinomainen. Se käsittelee ihmisyhteiskuntien ja ympäristön välistä vaikutusta läpi historian. Frankopan kirjoittaa kirjalla olevan kolme tavoitetta:

1. Palauttaa ilmastolle sille kuuluva paikka kaiken takana vaikuttavana maailmanhistorian teemana.
2. Tuoda esiin ihmisen ja luonnon välisten suhteiden muutokset vuosituhanten aikana.
3. Laajentaa sitä näkökulmaa, josta me historiaa katsomme. (Frankopanin näkökulma ulottuu 4,6 miljardin vuoden taakse)

kari.naskinen@gmail.com