keskiviikko 30. marraskuuta 2016

Richard Wagnerin elämää ja teoksia ei voi erottaa


Kirjailija Erno Paasilinnan tunnettu aforismi on, että ”kirjailijaksi ei synnytä, vaan on elettävä sellainen elämä, josta syntyy kirjailija”. Tällä perusteella Paasilinna olisi varmaan hyväksynyt säveltäjä Richard Wagnerin, jonka elämää ja teoksia tutkitaan ja tulkitaan edelleen rinnakkain. Suomen Wagner-seuran 25-vuotisjuhlassa esitelmän pitänyt Minna Lindgren sanoikin, että Wagnerin elämää ja teoksia ei voi erottaa toisistaan.

Wagner-tutkijoiden lukemattomat kirjat ovat biografisia. Tunnetun Wagner-ekspertin Carl Dahlhausin juuri suomeksi ilmestyneessä kirjassa Richard Wagnerin musiikkidraamat (Faros ja SWS, 2016) todetaan kuitenkin, että on iso virhe pitää Wagnerin tuotantoa autobiografisena. Wagner itsekin pahoitteli yhdessä esseessään yleistä käytäntöä jäljittää musiikkiteosten biografisia juuria. Hän mainitsi esimerkkinä Beethovenin 3. sinfonian (Eroica), jossa ei Napoleoniin liittyvillä assosiaatioilla ole minkäänlaista merkitystä sinfonian musiikille.

Minna Lindgren oli joka tapauksessa sitä mieltä, että Wagnerin omakuvia on oopperoissa Lentävä hollantilainen, Tannhäuser, Lohengrin, Tristan ja Isolde sekä Nürnbergin mestarilaulajat. Myös Dahlhaus kirjoittaa ristiriitaisesti, että Wagnerin elämä ”oli pelkästään kasvualustaa hänen työlleen”.

Wagner kokosi paasilinnamaisesti yhteen elämäkerrallisia tapahtumia, joita tarvittiin antamaan oopperoiden ideoille elämää ja väriä. Esimerkiksi Wagnerin suhde tukijansa, silkkikauppias Otto Wesendonckin vaimoon Mathildeen oli ilmiselvästi jonkinlaisena pohjana Tristanin ja Isolden rakkaustarinalle. Dahlhaus kirjoittaa, että Wagnerin ”rakkaus Mathildeen oli keino, jolla draamakonsepti sai musiikillisen ja näyttämöllisen hahmon”. Lisäksi Wagner sävelsi viisi yksinlaulua Mathilde Wesendonckin runoihin
(Wesendonck Lieder). Wagner-seuran juhlakonsertissa Temppeliaukion kirkossa sopraano Jenni Lättilä lauloi tämän laulusarjan.

Melko selvästi siis tuntuu, että Minna Lindgren monien muiden tavoin oli oikeassa, ja väliäkö sillä, että Wagner sijoitti elämäänsä näihin maailman parhaisiin oopperoihin. Kansallisoopperassa menee tällä hetkellä tanskalaisen Kasper Holtenin näyttämöllisesti kummallinen Lentävästä hollantilaisesta, ja taas ovat esitykset loppuunmyytyjä. Tätä kirjoittaessani Kansallisoopperassa on vuodesta 1919 alkaen ollut 472 Wagner-esitystä.

Vaikka Wagnerin oopperoissa ei Tannhäuserin jälkeen ole ollut helposti vihellettäviä hittejä, kuten vaikkapa italialaisissa oopperoissa, on Wagnerin musiikki intensiivisyydessään ja suoraviivaisuudessaan hyvin vangitsevaa. Kun siihen kerran pääsee sisään, siitä ei pääse irti. Minna Lindgrenin esitelmän otsikkokin oli: "Monimutkainen tie kohti äärimmäistä yksinkertaisuutta."

kari.naskinen@gmail.com

sunnuntai 27. marraskuuta 2016

1) Schumacher, 2) Fangio, 3) Senna

Viiden vuoden välein pitää päivittää kaikkien aikojen parhaiden kilpa-ajajien lista. Viimeisten viiden vuoden aikana on tapahtunut sellaista, että 20 parhaan rata-autoilijan tilastoon ovat nousseet USA:n NASCAR-sarjan viikko sitten seitsemännen kerran voittanut Jimmie Johnson (kuvassa, Chevrolet), F1:n moninkertaiset maailmanmestarit Sebastian Vettel ja Lewis Hamilton sekä Le Mansin 24 tunnin ajon yhdeksännen kerran voittanut Tom Kristensen:

1.
Michael Schumacher
(F1)
2.
Juan Manuel Fangio
(F1)
3. Ayrton Senna (F1)
4. Jim Clark (F1)
5. Jackie Stewart (F1)
6. Alain Prost (F1)
7. Graham Hill (F1, USA:n formulasarjat, endurance)
8. Tazio Nuvolari (GP-kilpailut ennen F1:tä)
9. Anthony Joseph Foyt (USA:n formulasarjat)
10. Mario Andretti (F1, USA:n formulasarjat, Nascar)
11. Richard Petty (NASCAR)
12. Dale Earnhard (NASCAR)
13. Jimmie Johnson (NASCAR)
14. Al Unser (USA:n formulasarjat)
15. Sebastian Vettel (F1)
16. Stirling Moss (F1)
17.
Rudolf Carracciola
(GP-kilpailut ennen F1:tä)
18. Lewis Hamilton (F1)
19. Tom Kristensen (endurance)
20. Alberto Ascari (F1)

Kun edellisen kerran laadin tämän listan, muutamat autourheiluekspertit moittivat sitä NASCAR-valintojeni takia. Se on kuitenkin kova laji. Kun ajetaan 300 km/t ja autojen etäisyys voi olla vain metrin pari ja rykelmässä on usein useita autoja, se edellyttää todella suurta taitoa.

Maallikot puolestaan sanovat, että hyvähän esimerkiksi Nico Rosbergin ja Lewis Hamiltonin on nykyisin ajella, kun on ylivoimaisesti parhaat autot. Niin onkin, mutta eivät parhaita autoja pääse ajamaan kuin parhaat. Se on aina pitkä tie mikroautoradoilta alkaen, mikä on edettävä, ennen kuin saa alleen voittaja-auton. Eikä tällä hetkellä Mercedeksen, Ferrarin eikä Red Bullin F1-autoja pääse ajamaan, vaikka löisi pöytään sata miljoonaa euroa. Ainoa mahdollisuus on menestyä alemmissa luokissa niin hyvin, että kelpuutetaan huipputalleihin.

Moottoriurheilu on aina ajajan, ajopelin ja tallin yhteistyön tulosta. Siksi voi tehdä tilaston siitäkin, mitkä ajaja/auto-yhdistelmät ovat olleet parhaat F1:ssä, eli kaikkien aikojen ”mitalitaulukon” kärki:


5 2 2 Michael Schumacher Ferrari
4 1 0 Sebastian Vettel Red Bull
3 2 0 Alain Prost McLaren
3 2 0 Ayrton Senna McLaren
2 1 2 Jim Clark Lotus
2 1 0 Juan Manuel Fangio Maserati
2 1 0 Alberto Ascari Ferrari
2 1 0 Jack Stewart Tyrrell
2 1 0 Niki Lauda Ferrari
2 1 0 Nelson Piquet Brabham
2 1 0 Mika Häkkinen McLaren
2 1 0 Lewis Hamilton Mercedes
2 0 0 Jack Brabham Cooper Climax
2 0 0 Michael Schumacher Benetton
2 0 0 Fernando Alonso Renault

Nykyajajista lisäksi:


1 2 0 Nico Rosberg Mercedes
1 0 1 Kimi Räikkönen Ferrari
1 0 0 Lewis Hamilton McLaren
0 3 0 Fernando Alonso Ferrari
0 0 2 Daniel Ricciardo Red Bull
0 0 1 Sebastian Vettel Ferrari

kari.naskinen@gmail.com

keskiviikko 23. marraskuuta 2016

Pikkuvauvojen liha olisi varmaan hyvää

Irlantilainen pappi ja kirjailija Jonathan Swift tunnetaan parhaiten Gulliverin retkistään (1726). Nyt löytyi antikvariaatti Aleksis K:sta (Lahti) vielä hurjempaa tarinaa Swiftiltä, pieni kirjanen, minkä kannessa oleva teksti jo paljastaa jotakin: ”VAATIMATON ehdotus, joka estäisi Irlannin lapsia olemasta taakaksi vanhemmilleen tai maalleen.” Tämä ehdotus oli yksinkertaisesti, että Irlannin köyhyysongelma ratkaistaisiin, kun köyhimmät perheet löisivät lapsensa lihoiksi ja myisivät lihat ruuaksi Englannin rikkaille.

”Nuori ja hyvin imetetty terve lapsi on vuoden ikäisenä mitä ravitsevinta, herkullisinta ja terveellistä ruokaa niin muhennettuna, paahdettuna, paistettuna kuin keitettynäkin – enkä epäile lainkaan, etteikö se sopisi yhtälailla viillokkiin tai sekamuhennokseenkin”, sanotaan tekstissä, joka 1729 ilmestyi alun perin nimettömänä.

Suomeksi tämä Swiftin satiiri ilmestyi 1998 Jyväskylän yliopiston julkaisuyksikön toimesta ja Timo Siivosen kääntämänä 1998.

Kymmenen vuotta sitten tilasin ravintolassa Mallorcalla pikkupossun, se tuotiin lautasella ja oli tosiaan aivan pienen porsaan puolikas. Eikä se oikein tuntunut onnistuneelta ratkaisulta, mutta useamman ruokaryypyn rohkaisemana sitä jonkin verran maistelin. Swiftin ehdotus oli, että pikkuvauvat nyljettäisiin kuumana suoraan vartaasta, kuten tehdään paistettaessa sikoja.

Swiftin vaatimattomassa ehdotuksessa lähdettiin lisäksi siitä, että pikkuvauvoista saatavan ruoka-aineen ohella ruhon voisi nylkeä, jolloin ”nahasta saa, kun se muokataan, erinomaisia hansikkaita rouville ja kesäsaapikkaita hienoille herrasmiehille”.

Sen verran Swift kuitenkin arvuutteli ehdotuksensa kanssa, että piti mahdollisena joidenkin pikkutarkkojen ihmisten ehkä moittivan tällaista käytäntöä. Swiftillä oli kuitenkin lisäperusteluja: näin menetellen vähennettäisiin huomattavasti paavinuskoisten määrää, sillä nämähän ovat kansakunnan pääasialliset synnyttäjät, ja varsinkin olisi hyödyllistä, että näin köyhät saisivat lisätuloja ja lastenhoitomenot pienenisivät.


Tieteessä tapahtuu -lehdessä (3/1998) kirjoitti silloinen päätoimittaja Jan Rydman, että tämä Swiftin satiiri on
yksi kammottavimmista tämän lajin teksteistä. Swift oli kuitenkin pohjimmiltaan vakavissaan, kuten Rydman kirjoitti: ”Kun ei mitään köyhyyden hyväksi tehdä, voitaisiin aivan yhtä hyvin toimia vaatimattoman ehdotuksenkin tavoin. Swift, valistuksen aikakauden mies, halveksi aikansa tiedettä ja edistysuskoa, kuten Gulliverin kolmannen matkan kuvaus hyvin selvästi kertoo. Erityisesti matemaatikot ja luonnontieteilijät sekä filologit saavat kyytiä.”

Monille Swiftin ehdotus oli tietenkin liikaa, se otettiin tosissaan ja Swiftiä syytettiin tunteettomasta julmuudesta. Vielä sata vuotta myöhemmin, kun kirjoitus 1832 julkaistiin Ruotsissa, ruotsalaiset ottivat sen vakavissaan ja todesta.

Jonathan Swift -elämäkerrassaan Yrjö Hirn kirjoitti 1918, että "jokaisen harhaantumattoman lukijan silmissä täytyy tämän kirjoituksen olla katkeran, värisevän suuttumuksen ilmaus niiden epäkohtien johdosta, jotka ovat antaneet niin ivallisen merkityksen vanhalle sananlaskulle, että lapset ovat köyhien rikkaus ja että väestön runsaus on kansakunnan voima".

Hirn luonnehti Swiftiä toteamalla hänen käyttäytyvän "kuin mies, joka on saanut hiuskarvan liemiannokseensa, eikä ujahuta sitä lautasensa alle piiloon, vaan näyttää sen kaikille muille ruokavieraille. Sellaista tahdittomuutta ei helpolla anneta anteeksi, ja siksipä onkin Swift saanut osakseen ankaraa moitetta monelta kunnianmieheltä."

Hirnin mukaan Swiftin kaunaisuuden taustalla oli myös henkilökohtaisia antipatioita: "Isaac Newton oli tullut swiftiläisen vihan esineeksi siitä hetkestä saakka, jolloin hän oli antanut hyväksyvän lausuntonsa vaihtorahojen metallipitoisuudesta". Englannin rahapajan johtajana Newton oli tullut asettautuneeksi Swiftiä ja irlantilaisia yleensäkin ärsyttävälle kannalle.

Swift oli kaikkiaankin katkera Englannille. Hän hyökkäsi emämaata vastaan ja kehotti mm. käyttämään vain irlantilaisia tuotteita ja polttamaan kaikki englantilaiset tavarat - paitsi kivihiilen.

kari.naskinen@gmail.com

lauantai 19. marraskuuta 2016

Lentävä hollantilainen ilman merta ja merimiehiä


Teatteri- ja oopperaesitysten modernisoinnit onnistuvat joskus, joskus eivät. Kristian Smedsin Tuntemattomassa sotilaassa viholliset olivat pesukoneiden kuoria, Richard Wagnerin Parsifalissa viime kesänä Bayreuthissa olivat Graalin maljaa vahtivat munkit kuin Nato-sotilaita, Anton Tshehovin Kolmessa sisaressa Lahden kansanopiston teatterilinjan esityksessä ovat sisarukset Moskovan olympiakisoihin valmistautuvia kilpavoimistelijoita jne.

Kolmen sisaren kanssa samana iltana 18.11. oli Kansallisoopperassa nyt Wagnerin Lentävän hollantilaisen ensi-ilta. Oopperan on ohjannut tanskalainen Kasper Holten, joka ennestäänkin tunnetaan erikoisista tulkinnoistaan, ja sellainen on tämäkin. Tapahtumat eivät mitenkään liity merenkulkuun, vaan nimihenkilö on onneton taiteilija, ja eletään nykyajassa: iPadeja selataan, selfieitä otetaan ja lavastukseen kuuluvat tietenkin isokokoiset videot. Toisen näytöksen alussa ei Senta kehrää rukilla villoja, vaan tekee saviruukkuja työväenopiston kursseilla tai jossakin. Tämän uustulkinnan päättää oopperan lopussa se, että itsemurhaa ei tee Wagnerin kirjoittamalla tavalla Senta, vaan merikapteenin hahmossa esiintyvä taiteilija.

Nykyaikaan kuuluu myös seksi. Kun Lentävä hollantilainen edellisen kerran oli Kansallisoopperassa 1978 Sakari Puurusen ohjaamana, eivät Tapani Valtasaari ja Aino Takala peuhanneet sängyssä, kuten Johan Reuter ja Camilla Nylund nyt.

Wagnerin Lentävän hollantilaisen teksti on täynnä merta, myrskyä ja laivoja. Tässä suhteessa näkemäni huippuesitys oli Turussa 2005, jolloin näyttämön Aurajoen rannassa muodostivat Suomen Joutsen ja vanha kauppalaiva Sigyn. Kansallisoopperassa tätä rekvisiittaa korvaavat videokuvat vedestä. Eikä nimihenkilö edes ole merikapteeni, vaan maailmankuulu hollantilainen taiteilija. Älytöntä kaikkiaan on, että näyttämöllä tapahtuva ei noudata tekstiä. Tällä produktiolla on vähemmän yhteyttä libreton kanssa kuin on aidalla ja aidan seipäillä.

Holten selittää, että ei tässä mitään merenkulkua tarvita, koska ”myrsky voi olla myös metafora taiteelliselle inspiraatiolle. Kun luova mieli alkaa toimia, kaikki muu, elämä ja perhe unohtuvat. - - - Me kaikki elämme päivittäin myrskyssä, matkustamisen, lentokenttien, internetin informaation virran keskellä. Se kaikki saa sielun värähtelemään maailman mukana, mutta joskus kaikkea on liikaa. Miten tässä myrskyssä pystyy elämään?”

Hyvä perustelu, mutta ei loppuun asti päde. Meri on meri, ja se oli Wagnerille itselleenkin kova juttu, kun hän vaimonsa Minnan kanssa joutui ankaraan myrskyyn matkustaessaan kesällä 1839 preussilaisesta Pillaun satamakaupungista Thamesin suulle. Lähes kuukauden kestäneen matkan aikana laiva joutui Skagerrakissa rajumyrskyyn, mistä se pelastui pääsemällä pieneen norjalaiseen satamaan.

Päästyään jatkamaan matkaa Thetis-alus joutui uudelleen niin kovaan ukkosmyrskyyn, että Minna rukoili Jumalaa tappamaan hänet salamaniskulla. Minna pyysi Wagneria sitomaan heidät yhteen, jotta voisivat kuolla yhdessä. Kaiken lisäksi laivan miehistö alkoi pitää outoa pariskuntaa huonon onnensa syynä.

Wagner kertoi muistelmissaan: ”…miehistön huutojen rytmi painui mieleeni voimakkaasti lohduttavana enteenä ja muotoutui piankin Lentävän hollantilaisen matruusien laulun teemaksi, tämän oopperan ideaa kun jo silloin haudoin ajatuksissani.” Tuo hautominen oli saanut alkunsa, kun Wagner oli lukenut Heinrich Heinen Norja-aiheisen kertomuksen kokoelmasta Memoiren des Herrn von Schnabelewopski (1829).

Wagnerin alustavassa tekstissä Sentan nimi oli Minna, ja ensimmäisessä libretossa teoksen nimi oli Aavelaiva. Kantaesityksen Dresdenissä 1843 johti Wagner itse.

Wagner sijoitti oopperan tapahtumat pieneen Sandvikan kalastajakylään Norjaan. Joissakin suomennetuissa libretoissa nimi on virheellisesti muuttunut Sandvikeniksi, joka on Ruotsin itärannikolla. Pienen maalaiskylän tytöstä Sentasta Wagner kirjoitti, että tämä on ”alkuvoimaisen terve pohjoismainen neito, täydellinen luonnonlapsi”. Tätä ulottuvuutta en Camilla Nylundista oikein löytänyt.

Kun musiikki joka tapauksessa on aitoa Wagneria, esityksestä pystyy nauttimaan, vaikka koko ajan oudolta tuntuukin. Taiteilijan ateljee ja taidenäyttelyn avajaiset eivät istu siihen wagnerilaisen jumal- ja sankaritaruston viitemaailmaan, missä Wagnerin Lentävässä hollantilaisessa pitäisi liikkua.

kari.naskinen@gmail.com

perjantai 18. marraskuuta 2016

Lahdessa vieraat orkesterit ovat ilmaa

Lahti on lukinnut itsensä Lahden kaupunginorkesteriin, muita ei noteerata. Tänään perjantai-iltana esiintyy Ristinkirkossa Sibelius-akatemian sinfoniaorkesteri, mutta esimerkiksi Etelä-Suomen Sanomissa ei siitä ole ennakkojuttua, kuten aina on isosti LKO:n konserteista. Lehden tapahtumakalenterissa on kuitenkin kolmen rivin maininta konsertista, joten siitä on tieto lehden toimituksessa.

Samoin meneteltiin Etelä-Suomen Sanomissa kaksi viikkoa sitten, kun Kansallisoopperan orkesteri, kuoro ja solistit kävivät Sibeliustalossa esittämässä Beethovenin mahtavan
Missa solemniksen.

Sibelius-akatemian sinfoniaorkesterin perustamisesta on tänä vuonna kulunut sata vuotta. Näissä merkeissä se on tilannut Lotta Wennäkoskelta sävellyksen, joka nyt saa kantaesityksensä Lahdessa. Konsertin muun ohjelman muodostavat Beethovenin Egmont-alkusoitto ja Berliozin Fantastinen sinfonia. Orkesteria johtaa kapellimestari Atso Almila.

kari.naskinengmail.com

torstai 17. marraskuuta 2016

Puuseppä kylmän virkakoneiston nöyryytettävänä

Englanti ei koskaan ole perustunut pohjoismaisen hyvinvointivaltion järjestelmään, mutta Margaret Thatcherin hallinnon aikana sikäläistä järjestelmää alettiin entisestään purkaa, eikä sitä edeltäneeseen systeemiin ole päästy takaisin. Ei ole ollut tarkoituskaan. Tilannetta on lisäksi vaikeuttanut monien viranomaispalvelujen muuttaminen sähköisiksi. Tätä pahoinvointia kuvaa Kean Loachin elokuva I, Daniel Blake (Minä, Daniel Blake).

Elokuva on suorastaan ahdistava. Se on niin hurja kuvaus pulaan joutuvien ihmisten ylitsepääsemättömistä vaikeuksista julkishallinnon moniportaisessa ja keskenään ristiriitaisessa kuulustelu- ja lomakehelvetissä, että tekee pahaa. Eikä maksulliseen neuvontapuhelimeen vastaa kukaan – soittoääni vain pimputtaa ja ”olet jonossa, palvelemme tuota pikaa” (= tunnin tai parin jälkeen).

Kun vastaavanlaisesta pompottelusta ja täydellisestä ymmärtämättömyydestä voi lukea ja kuulla Suomessakin, tässä olisi nyt elokuva, joka pitäisi esittää kansanedustajille James Bondin sijasta. Samoin se olisi kaikkien työvoima- ja sosiaaliviranomaisten nähtävä.

Loachin elokuvan taustalla on laajat haastattelut. Niistä hän on vetänyt yhteen elokuvan kertomuksen, jonka pääosassa on sydänkohtauksen saanut 59-vuotias puuseppä Daniel Blake. Lääkäri kieltää häneltä toistaiseksi työnteon, mutta työvoimaviranomaiset eivät kiellosta piittaa, vaan pakottavat miehen aktiiviseen työnhakuun. Pitää myös laatia CV (?). Jos ei tässä ole riittävän aktiivinen, saa rangaistuksen. Valituksenkin voi tehdä, mutta se vaatii internetin hallitsemisen.

Loach sanoo, että elokuvan henkilöjen tarinat ”eivät ole yhtä pahoja kuin joidenkin tapaamiemme oikeiden ihmisen”. (HS 14.11.2016). Tämän uskoo helposti, sillä Blake ei vielä luukutusmyllyyn joutuessaan ole täysin lamaantunut ja epätoivoinen, vaan yrittää kaikkensa. Mikään ei kuitenkaan auta. Kun tietokoneen hiiri on yhtä vieras ja tunteeton kuin sossun rouvat, kaikki menee mönkään.

Blake tekee kaikkensa ollakseen työmarkkinoilla nykyisin vaadittavasti joustava, mutta vastapuolella mikään eikä kukaan jousta. Yksi sossun naisista sentään yrittää auttaa häntä netinkäytössä, mutta saa siitä esimieheltään haukut.

Blakelle sopisi mikä tahansa, kunhan pääsisi selville vesille edes jostakin. Mistään ei kuitenkaan tule mitään. Ainoa ystävällinen, ymmärtävä vastaanotto on jonkin vapaaehtoisjärjestön ruokapankissa.

Loach on tehnyt tällaisia yhteiskunnallisia elokuvia jo 50 vuotta, ja nyt hän sanoo, että ”suuri osa työväenluokasta kokee itsensä vihaiseksi ja petetyksi. Ja kun he kokevat näin, he kuuntelevat helppoja vastauksia.” Daniel Blake ei kuitenkaan hyväksy niitä, vaan tekee spraymaalilla protestikirjoituksen työvoimatoimiston valkoiseen seinään. Se tietenkin on turhaa, joutuu vain poliisilaitokselle ja saa kirjallisen varoituksen.

Entisenä työväenpuolueen jäsenenä Loach syyttää Helsingin Sanomien haastattelussa myös sosiaalidemokratiaa, jonka idea on panna kapitalismi työhön työväestön hyväksi, mutta tämä idea on kuollut. Kyse on ”vakavan vasemmiston” haasteesta, ja tämä vasemmisto on jossain sosiaalidemokratiasta selvästi vasemmalla.

Elokuvan jälkeen ahdisti edelleen. Mutta kuinka suurta se ahdistus on niillä Blaken kaltaisilla puusepillä ja muilla syrjityillä? Suomessakin.

kari.naskinen@gmail.com

perjantai 11. marraskuuta 2016

Avioero, arkinen asia

Nathalie ja Heinz ovat filosofianopettajia Pariisissa. Kun mies löytää uuden naisen, tulee avioero. Ranskalaisessa elokuvassa Tämän jälkeen koko asia ilmenee kovin arkisena, aika normaalina tapahrumana ihmisten elämässä. Tilanteiden kehittymistä seurataan Nathalien kannalta. Hänelle koko juttu näyttää olevan lähes merkityksetön, koska tärkeämpää on oma elämä filosofian parissa. Roussea, Adorno, Schopenhauer, Zizek jne. ovat isompia asioita kuin yhden äijän häipyminen huushollista 25 vuoden avioliiton jälkeen.

Nathalie rakastaa työtään ja välittää omistautuneesti itsenäisen ajattelun perinnettä eteenpäin. Kaksi aikuisuuden kynnyksellä olevaa lastakin on, ja huomionhakuinen iäkäs äiti, jonka Nathalie siirtää hoitokotiin, kun hommat eivät enää suju. Avioero tuo tässä tilanteessa oikeastaan helpotuksen elämään, kun pääsee kerrankin kokemaan täydellisen vapauden.

Nathalieta harmittaa vain se, että miehen omistama kesätalo Bretagnen rannikolla ei enää ole käytettävissä, vaikka mies antaisi tähän mahdollisuuden. Lisäksi pientä kahnausta tulee filosofiakirjojen jakamisesta pariskunnan kirjahyllyistä.

Koin jopa niin, että koska avioero osoittautui näin tylsäksi asiaksi, niin mielenkiintoisempaa olisi ollut seurata vain Nathalien elämää filosofiansa kanssa.

Ohjaajalle Mia Hansen-Løvenille aihe on sikäli läheinen, että hänen molemmat vanhempansa ovat filosofian professoreita.

Vaikea tietää, onko tällaisia avioeroja paljonkin, mutta Nathalielle järjestely tuntuu joka tapauksessa sopiva. Isabelle Huppert
ja André Marcon rooleissaan ovat erinomaisia. Isabelle Huppert on niin hieno näyttelijä, että elokuva tällaisena yhden naisen showna toimii mainiosti. Yllättävää silti, että elokuva sai Berliinin tämän vuoden elokuvajuhlilla palkinnon parhaasta ohjauksesta. On mukava elokuva katsoa, mutta ei se mitään pitempää muistijälkeä jätä.

Musiikilla on elokuvassa tärkeä merkitys. Heinz sanoo heti elokuvan alussa, että musiikki on myös nähtävä, ja kun tarkoin valittuja kappaleita on istutettu elokuvaan hyvin harkiten, ne täydentävät kokonaisuutta loistavasti. Paras kohta on se, missä Heinz ajaa autollaan Nathalien viimeisen kerran pois Bretagnesta ja musiikkina on Franz Schubertin kaunis
Auf dem Wasser zu singen.

kari.naskinen@gmail.com