Piru vieköön

Kukahan on pahin, Faustin kaveri Mefisto, kreivi Dracula, Frankensteinin hirviö, tohtori Jekyll & Hyde, Iku-Turso vai Näkki? Kaikki piruja omalla tavallaan.

Keskisuomalaisen lehdissä oli äsken juttu teologian maisteri Mari Purolan väitöskirjasta, joka käsittelee ihmisen ja pirun suhdetta suomalaisissa uskomustarinoissa. Käy ilmi, että piru on koettu erilaisena maan eri puolilla. Itä-Suomessa pirun kanssa pystyi tekemään sopimuksia, mutta niistä pääsi oveluudella myös eroon. Länsi-Suomessa oli vaikeampi tilanne, koska siellä ajoi mustilla vaunuilla jonkinlainen herrapiru, jota tyhmien maalaisten oli vaikeampi huijata.

Mari Purolan mukaan länsisuomalaisella pirulla on yhteys keskieurooppalaiseen Faust/Mefisto-perinteeseen: ”Sitä pirua ei sopimuksen tehnyt ihminen voi varsinaisesti huijata, mutta pappi tai muu viisas ihminen voi auttaa rikkomaan sopimuksen. Pappi voi esimerkiksi syödä sopimuksen tai käskeä ihmisen pysyä alttarilla sopimuksen täyttymisen määräajan yli.”

Tunnetuin näistä piruista on Mefisto. Tarinan tarkkaa alkuperää ei tunneta, mutta jo 1500-luvulla kansa näki teatteriesityksissä tohtori Faustuksen ja Mefistofeleen hurjaa tarinaa. Ensimmäinen kirja siitä ilmestyi Frankfurtin syysmessuilla 1587.

Erilaisia versioita Faustin ja Mefiston sopimuksesta julkaistiin sen jälkeen monia, joista laajimman maineen on saanut Goethen kahdessa osassa kirjoittama Faust (1808 ja 1832). Goethe sanoi, että Faustista kertova nukketeatteritarina oli kaikunut ja humissut hänessä niin moniäänisesti, että siihen piti hänenkin tarttua.

Oopperoita tästä teemasta on sävelletty kymmenkunta ja muita musiikkiteoksia vaikka kuinka paljon. Ranskalainen Hector Berlioz ei tehnyt siitä oopperaa, vaan draamallisen legendan, kuten hän luonnehti orkesterille, isolle kuorolle ja neljälle solistille säveltämäänsä Faustin tuomiota.

Berlioz oli lukenut Goethen Faustin 1828 ja sävelsi siitä löyhän kokonaisuuden Kahdeksan kohtausta Faustista. Berlioz lähetti tekemänsä partituurin Goethelle ja toivoi saavansa myötämielistä suhtautumista suurelta auktoriteetilta. Goethe näytti sen musiikilliselle neuvonantajalleen Carl Friedrich Zelterille, joka arvioi teoksen olevan lähinnä ”örähdyksiä, korshkahduksia, korahduksia ja ysköksiä”. Eikä 80-vuotias Goethe vaivautunut vastaamaan mitään 25-vuotiaalle Berliozille.

Goethe itse kylläkin oli sitä mieltä, että Faustista voisi vaikka oopperankin tehdä. Paras ehdokas tekijäksi olisi Goethen mielestä ollut Mozart sellaisena säveltäjänä, jollaisena hän oli tehnyt Don Giovannin (1787). Tiettävästi Goethe keskusteli kerran Beethoveninkin kanssa Faust-oopperasuunnitelmasta.

Myöhemmin Berlioz palasi aiheeseen ja valmistui Faustin tuomio, jonka kantaesityksen hän itse johti Opera-Comiquen esityksenä Pariisissa 6.12.1846. Siinä ei enää paljon ollut jäljellä Goethen näytelmästä, mutta ei ollut myöskään korahduksia, vaan kaunista musiikkia läpeensä.

Merkkimiehistä myös Luther liittyy Faustiin. Hänen elinaikanaan tämä perinnetarina sai alkunsa. Yhtenä esikuvana saattoi olla saksalainen taikuri ja alkemisti Johann Georg Faust. Hyllyssäni ei ole Goethen Faustia, mutta ainakin Berliozin tekstissä Luther on mukana: yksi kiimainen rotta nimittäin elelee keittiössä leveästi kuin munkki, joka kestitsee itseään niin hyvin, että lihava Lutherkin olisi kadehtinut sen ulkonäköä.

Goethen syntymästä tuli viime vuonna kuluneeksi 260 vuotta ja Radion sinfoniaorkesterikin on näkyvästi noteerannut sen. Toissa vuonna RSO esitti Helsingin juhlaviikoilla Mahlerin Faust-aiheisen 8. sinfonian, viime kesänä Schumannin Kohtauksia Goethen Faustista ja eilen oli Musiikkitalossa vuorossa Berliozin teos.

Tämän jutun kuvan otin kuitenkin omasta harrastuspiirissäni läheisemmästä eli elokuvista. Unkarilaisen Istvan Szabon ohjaama Mefisto (1981) käy samalla esimerkkinä siitä, miten Faust/Mefisto-teema on aina ajankohtainen.

Unkarin otti Berliozkin mukaan Faustin tuomioon. Ensimmäinen kohtaus tapahtuu Unkarissa täysin Goethen näytelmän ulkopuolelta. Tähän aloitusosaan Berlioz sisällytti myös ”Unkarilaisen marssin”, jonka me tavalliset musiikinkuuntelijat tunnemme parhaiten Wienin uudenvuodenkonserteista komeana Rákóczy-marssina. Se on tuntemattoman säveltäjän teos 1700-luvulta.

Huonosti tohtori Faustille joka tapauksessa käy:

Katso, ympärillämme on loputon
joukko tanssivia luurankoja!
Millä hirvittävällä naurulla
ne ohimennessään tervehtivät!
Hevosemme tärisevät,
ne katkovat kuolaimensa.
Sataa verta!

kari.naskinen@gmail.com

Venäjän imperiumin julma alku

Moskovan valtakunta alkoi kehittyä venäläiseksi imperiumiksi 1500-luvun puolivälissä, jolloin vallan huipulla oli Iivana IV Julma. Hän oli kruunauttanut itsensä koko Venäjän tsaariksi ja itsevaltiaaksi hallitsijaksi Jumalan armosta. Näin hänestä tuli tavallaan ensimmäinen virallinen tsaari-nimen haltija, vaikka se oli jonkinlaisessa käytössä ollut aiemminkin. Pavel Lunginin elokuva Tsaari (2009) on hurja kuvaus Iivana Julman muutamasta vuodesta, jolloin hän mm. kutsui igumeeni Filip II:n Solovetskin luostarista Vienanmereltä Moskovan metropoliitaksi, mutta määräsi myöhemmin lähimmän miehensä ”tsaarin koiran” Maljuta Skuratovin tappamaan Filipin. Näin piti tehdä, sillä Filip oli moittinut tsaaria väkivallanteoista, eikä suostunut antamaan tälle siunausta.

Iivana Julma oli aikoinaan hankala tapaus Sergei Eisensteinille. Hänen elokuvatrilogiansa (1946-48) ensimmäinen osa ylistettiin ja palkittiin moninkertaisesti, mutta toinen osa pantiin esityskieltoon ja keskeneräiseksi jäänyt kolmas osa tuhottiin. Lunginin elokuvakin synnytti ilmestyessään ankaraa arvostelua, koska siinäkään itsevaltias ei kovin hyvänä ihmisenä esiinny.

Eikä hänen ulkonäkönsä viittaa vähimmässäkään määrin suureen sankarilliseen tsaariin. Alaleuassakaan ei ole kuin yksi hammas. Roolin joka tapauksessa vetää suurella taidolla Pjotr Mamonov (kuvassa). Pienessä roolissa on myös saksalaista seikkailijaa esittävä Ville Haapasalo, joka tekee tsaarille kidutusvälineitä Leonardo da Vincin keksintöjen inspiroimana.

Elokuva on komeaa katsottavaa. Muutamat taistelu- ja muut massakohtaukset ovat mahtavaa spektaakkelia. Kaikesta näkee, että elokuva on tehty isolla rahalla. Kuvaajana on ollut monissa amerikkalaisissa elokuvissa hienoa jälkeä tehnyt Tom Stern. Iso osa kuvauksista on tehty Suzdalissa 200 kilometriä Moskovasta koilliseen. Siellä on jäljellä kaupungin linnoitettu keskusta 1200-luvulta ja monta vielä vanhempaa ortodoksista rakennusta. Tuttuja näkymiä, sillä Andrei Tarkovski kuvasi siellä Andrei Rublevia (1966).

Lähtökohtana elokuvassa on tsaarin ja igumeeni Filipin muodostaman maallisen ja kirkollisen valtakaksikon alkuvoima. Siihen liittyy Filipin matkalla Moskovaan pelastamansa pieni Masha-tyttö, jolle tsaari antaa Pyhän Jumalan Äiti -ikonin. Se on yhdessä vaiheessa myös ihmeitä tekevä esine, kun moskoviitit taistelevat Puolan Sigismundin joukkoja vastaan Polotskissa.

Jo ennen Iivana Julmaa oli Moskova ruhtinaskunta noussut koillisen Venäjänmaan mahtitekijäksi. Iivana Julma pani vauhtia lisää, ja varsinkin Kazanin valloittaminen tataareilta oli iso saavutus. Sitä voidaan pitää merkittävimpänä tapahtumana Venäjän monikansallisen imperiumin alun kannalta, sillä Kazanin kautta avautui väylä Volgaa pitkin Kaspianmerelle, Kaukasiaan ja Persiaan. Nämä tavoitteet saavuttaakseen piti vielä voittaa Astrakan Volgan suulla. Seuraavina vaiheina olivat Liivinmaan itäosan, Narvan ja Tarton valloitukset. Myös Siperian valloituksen aloitti Iivana IV.

Iivana Julman hirmuteot eivät elokuvassa näy kovin konkreettisina. Ei näytetä esimerkiksi sitä, miten hän tiettävästi otti omakätisesti osaa kidutuksiin ja joukkoteloituksiin. Suuresti hän kuitenkin elokuvassakin nauttii mm. siitä, kun petturit pannaan katsojien eteen suljetulle areenalla taistelemaan kuolemaansa asti ison karhun kanssa. Eikä armoa tunneta, vaan Filipin veljenpoikakin kuolee karhun raatelemana. Sekin näytetään, kun Skuratov painaa kuumalla raudalla poltinmerkit taisteluissa epäkelvoiksi osoittautuneiden sotureiden rintaan.

Elokuva loppuu, kun saksalaisen Heinrich von Stadtenin rakentama ”kidutushuvipuisto” on valmis ja tsaari odottaa väkijoukkoa tulevaksi ”hauskanpitoon”. Ketään ei tule, tsaari kysyy ja rukoilee: ”Missä kansani on”. Kysyy uudestaan, mutta ketään ei tule. Tsaari jää yksin.

Historiallisia rinnastuksia ei elokuvassa tehdä tai en ainakaan näin suomalaisena niitä nähnyt. Ei viittauksia Staliniin eikä Putiniin. Kysymyksessä vain on suuri murhenäytelmä, josta vastuun kantaa Iivana Vasiljevitsh eli Iivana Julma, venäjäksi Иван Грозный (Ivan Ankara).

Mutta mutta. Miksi tämä elokuvan tsaari on niin kuin täysi pöhelö, kylähullu? Ei Iivana Julma kaikesta kauheudestaan huolimatta voinut aivan mäntti olla. Jos olisi ollut, ei hän olisi pystynyt johtamaan Venäjää siihen suuruuden vaiheeseen, johon se hänen valtakaudellaan kohosi. Vainoharhainen hän oli, ja raaka julmuri, muttei läpeensä taitamaton.

Ulkonäöltään Iivana Julmasta on tehty kurjannäköinen ukonrahjus, vaikka hän kuollessaankin oli vasta 53-vuotias. Vaimo oli kaunis tataarinainen Maria Temrjukovna, jota elokuvassa näyttelee Ramilya Iskander, niin ikään tataarikaunotar.

Elokuvan ohjannut Pavel Lungin (s. 1949) on tunnettu ja menestynyt tekijä. Paras kansainvälinen saavutus on ollut parhaan ohjaajan palkinto Cannesissa elokuvasta Taxi Blues (1990), jossa siinäkin pääroolissa oli Pjotr Mamonov. Moskovan elokuvajuhlien tuomaristossa hän on ollut monena vuonna. Venäjän kansantaiteilijan arvonimen Lungin sai 2008.

kari.naskinen@gmail.com

Mörkö Anttila, Aleksander Barkov, Valtteri Bottas...

Vuoden parhaat urheilijat julkistetaan huomenna. Tällä kertaa systeemi on kuitenkin hieman toisenlainen, koska Urheilutoimittajain liitto joutui Olympiakomitean, Veikkauksen ja Yleisradion painostuksesta muuttamaan äänestyssääntöjään. Enää eivät toimittajat saaneet vapaasti laatia paremmuusjärjestyksiään, vaan valinnat oli tehtävä liiton etukäteen nimeämistä 25 ehdokkaasta. Samanlaisella rajoitetulla tavalla valitsevat tv-alan ammattilaiset vuoden parhaat ohjelmat ja esiintyjät, jotka palkitaan perjantaina.

Tässä joka tapauksessa viime vuoden kymmenen parasta urheilijaa aakkosjärjestyksessä:

Marko Anttila, ratkaiseva pelaaja MM-leijonissa.
Aleksander Barkov, NHL:n paras suomalainen.
Valtteri Bottas, autourheilun ykköslajin toiseksi paras.
Lauri Kerminen, Venäjän lentopallomestari, sarjan paras libero.
Henri Kontinen, nelinpelin tennishuippu.
Lauri Markkanen, koripallon tärkeimmän sarjan NBA:n suomalainen harvinaisuus.
Iivo Niskanen, MM-mitalimies vähän huonompanakin vuotena.
Juha Puhtimäki, maailman paras pesäpalloilija.
Teemu Pukki, sadan parhaan jalkapalloilijan joukossa.
Ari Savolainen, alle 23-vuotiaiden painin maailmanmestari.

Venla-palkinnon parhaasta ohjelmasta antaisin Suomen jääkiekkomaajoukkueelle ja parhaasta viihdesuorituksesta Pirkko-Pekka Peteliukselle anteeksipyyntöjen kera, koska palkinto tulee vasta näin jälkikäteen.

kari.naskinen@gmail.com

Rangaistaan autoilijoita, kun ei tässä nyt muutakaan keksitä

Liikenneministeriön kansliapäällikkö Harri Pursiainen sanoi television Ykkösaamu-haastattelussa, että liikenteen hiilidioksidipäästöjen vähentäminen kohdistuu yksityisautoiluun, koska ei oikein muuta ole keksitty.

Pahasti ruuhkautunut henkilöautoliikenne aiheuttaa Suomen kokonaispäästöistä 5 prosenttia. Se on valtava määrä, sillä se on melkein yhtä paljon kuin Raahen terästehtaan 7,5 prosenttia. En ole käynyt Raahessa, mutta tilanne on siellä ilmeisesti jo niin paha, että pesäpallokentän tekonurmen muovihelpeetkin ovat muuttuneet ruskeiksi. Onneksi autot kuitenkin levittäytyvät koko maahan, niin Sotkamossa ja Vimpelissä tekonurmet pysyvät terveenvärisinä.

Suomessa on liikennekäytössä 2,7 miljoonaa henkilöautoa. Niillä ajetaan keskimäärin 17 000 km/vuosi ja niiden päästöt ovat 157 grammaa/km. Maapallon kasvihuonepäästöistä on Suomen osuus 0,15 prosenttia ja Suomessa liikkuvien autojen osuus 0,000375 prosenttia.

Suomen henkilöautoista on sähkökäyttöisiä noin 4200 (0,2 %) ja ladattavia hybridimalleja 21 000 (0.8 %). Pursiainen ja nykyinen hallitus lähtevät siitä, että näiden autojen määrän on kymmenen vuoden kuluttua oltava vähintään 250 000. Tähän katsotaan päästävän sillä, että muiden kuin sähköautoilla ajavien verotusta kovennetaan radikaalisti.

Entinen kansanedustaja Klaus Bremer (RKP) kirjoitti viime syksynä kansliapäällikkö Pursiaisen 20 vuotta kestäneistä epäonnistumisista: ”Kansanedustaja Jorma Rantanen (SDP) opetti minulle, että turhaan käyt kuumana, täällä opit, että Suomen huonoin ministeriö on liikenne- ja viestintäministeriö.”

Bremer oli liikennevaliokunnan jäsen, ja siellä puhuttiin usein, että Pursiainen pitäisi vaihtaa. Pursiainen on ollut kansliapäällikkönä vuodesta 2006, jota ennen hän toimi ministeriön viestintäyksikön päällikkönä 1989 - 2006. Bremer kirjoitti, että Pursiainen on vastannut ylimpänä lvm:n toistuvista sekaannuksista ja epäonnistumisista, vaikka virheiden tekijäksi media yleisesti naulaa liikenneministerin. Esimerkiksi Anne Berner joutui kerta toisensa jälkeen syntipukiksi Pursiaisen johtaman ministeriön luokattomista esityksistä. (Auto, tekniikka ja kuljetus 19.9.2019)

Nykyisen hallituksen aikana Pursiainen on vähintään yhtä vahvassa asemassa. Kun hän vielä on ottanut päätehtäväkseen yksityisautoilun rikollistamisen, hän saa täyden tuen pääministeri Sanna Marinilta ja liikenneministeri Timo Harakalta.

kari.naskinen@gmail.com

Lahden Kauppaklubi 100 vuotta: biljardia, pokeria ja lahtelaista henkilöhistoriaa

Lahtelaiset liike-elämän ihmiset harjoittivat yhdistys- ja klubitoimintaa jo Lahden kauppalakaudella, mutta se oli pääosin epävirallista ja vähemmän julkista yhdessäoloa, yhteisten asioiden pohtimista ja rattoisaa seurustelua. Syksyllä 1919 perustettiin vihdoin Lahden Kauppaklubi, jonka 100-vuotisesta historiasta on nyt ilmestynyt Mika Bohmin tekemä kirja. Aiemmin on julkaistu jo V.H. Siilaksen laatima klubin 50-vuotiskatsaus, ja yhtenä lähteenä Mika Bohmilla on ollut myös Juhana Lahtisen tekemä Lahden Teollisuusseuran 50-vuotiskirja. Lahden Kauppaklubia voidaankin pitää 1943 perustetun Teollisuusseuran ”emona”, vaikka perintötekijöitä tuli paljon myös Lahden liikemiesyhdistykseltä, Lahden käsityö- ja tehdasyhdistykseltä sekä Lahden yksityisyrittäjien järjestöltä.

Kun lukee Kauppaklubin historiaa, paljastuu hyvin, miten se linkittyy merkittävällä tavalla Lahden historiaan. Perustava kokous pidettiin Ravintola Karjalassa, joka toimi Rautatienkatu 17:n toisessa kerroksessa. Kokouksen puheenjohtajana toimi pankinjohtaja Antti Hiltunen ja pöytäkirjaa piti asianajaja Ernst G. Mesterton. Kauppaklubin ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin kauppias Ilmari Tuohino.

Karjala-ravintola ei kuitenkaan osoittautunut sopivaksi kokoontumispaikaksi, ja kokoushuoneistoksi onnistuttiin jo seuraavana vuonna vuokraamaan Lahden Telefooniyhdistykseltä Harjukatu 16:sta klubihuoneisto, joka käsitti peräti seitsemän huonetta ja kaksi keittiötä. Omat anniskeluoikeudet klubi sai 1932.

Klubin ravintoloitsijan taloudellisten vaikeuksien takia tilanteet johtivat siihen, että Harjukadulta piti lähteä. Pelastuksen tarjosi Lahden Seurahuone, jolta Kauppaklubi sai 1933 käyttöönsä neljä huonetta. Sopimuksen mukaan Kauppaklubin ei tarvinnut maksaa varsinaista vuokraa, mutta piti maksaa sähkönkulutus, maaseutu- ja ulkolinjapuhelut, siivouskuluja ja palkka biljardimarköörille.

Biljardi on aina kuulunut oleellisena osa Kauppaklubin toimintaan, samoin kortinlyöminen. Vuonna 1989 Kauppaklubi järjesti erilaisten yhteistoimintaklubien biljardimestaruuskilpailut, joissa pronssia voitti Kauppaklubin oma joukkue Heikki Halle, Markku Juhanila, Tuomo Ylöstalo.

Seurahuoneella oli myös ”salainen pokkahuone”, jossa oli kahdeksankulmainen, lakattu pelipöytä. Jokaisen pelaajan kohdalla oli pöydästä vedettävä pieni laatikko rahoja varten. Jokaisella oli lisäksi vierellään kolmiopöytä virvokkeita varten. Raha vaihtoi omistajaa suuressa mittakaavassa, kuten Bohm kirjoittaa.

Klubi avautui joka päivä klo 12: ”Seurahuoneen ala-aulan portieerit vaativat muodollista pukeutumista ja avittivat kravatin löytymisessä asiakkaille. Klubin ilman lämmetessä, sikarin- ja tupakansavun täyttäessä huoneen usein riisuttiin pikkutakit tuolien selkänojille, valkoinen paita solmion tai rusetin kanssa oli riittävä muodollisuus.”

Nimestään huolimatta Kauppaklubin jäsenistö ei missään vaiheessa ole rajoittunut vain kauppiaisiin tai yleensä liike-elämän henkilöihin. Mukana on ollut lääkäreitä, mainosmiehiä, ravintoloitsijoita, sotilaita, tehtailijoita, tilimiehiä, vakuutusmiehiä, lehtimiehiä ym. Jäsenluetteloista vuosisadan varrelta löytyy runsaasti tuttuja nimiä:

Ola Ahti
Lasse Andersson
Eino Arvela
Erik Bask
Petteri Ekman
Ensio ”Ela” Eskola
Kari Eskola
Lennart Grünn
Reino Günther
Matti Haavisto
Erkki Halme
Matti Haristo
Vesa Harmaakorpi
Kalle ”Hyvä haju” Havukainen
Matti Heinonen
Veikko Heinonen
”Pölly-Pentti” Heinonen
Risto ”Roope” Heinonen
Jorma Helén
Mikko Helenius
Veijo Hongisto
Matti Huotari (kansikuvan tekijä)
Erkki Huurtamo
Niilo Huvinen
Waldemar Jakola
Erkki ”Jantsa” Jantunen
Heikki Karjalainen
Rauno Kestilä
Ossi Kivekäs
K.O. Knuuttila
Felix Krohn
Juhana Kurki-Suonio
Tapani ja Erkki Kääpä
Erkki Laitinen
Jari Lehtinen
Oskari Lehtonen
Paavo Levelä
Reino ”Rekke” Mikkonen
Aarne Mustakallio
Toivo ”Mubi” Mustonen
Markku Nykänen
Matti Pakarinen
Jussi Peippo
Osmo Ristola
Pentti Ruuskanen
Ismo Räisänen
Mauri Salmi
Paavo Siltanen
Pentti Tiilikainen
Totti G. Totti
Reino Tuiskula
”Rolle” Turunen
Leo ja Luukas Valtari
Matti Viljanen
Heikki Vilppunen
Aatos Vuola
Hannu Vuorikko
Seppo Väkeväinen
”Karva-Eero” Walden
Gunnar Åhfelt-Arjamo

MOOTTORIHOTELLI
MUSTA KISSA

Lukiessani Mika Bohmin kirjaa palautui mieleen sellainenkin asia, että Musta Kissa -ravintolan alkuperäinen nimi oli Moottorihotelli Motorest Musta Kissa. Olivathan samassa rakennuksessa Lahden ensimmäinen pysäköintitalo ja Kesoilin huoltoasema. Mustan Kissan avajaiset olivat helmikuussa 1969.

Kauppaklubille Mustan Kissan talosta tuli uusi koti, kun sopimusta Seurahuoneen kanssa ei enää syksyllä 1969 saatu uusituksi. Kiinteistö Oy Lahden Keskustalosta ostettiin 213 neliön kerrosala kunnostettavaksi klubihuoneistoksi.

Taloudelliset vaikeudet kuitenkin koettelivat seuraavina vuosikymmeninä, ja 1997-98 Kauppaklubi myi huoneistonsa Risto Salorannalle, Arto Viljaselle ja Hammaslääkäriasema Kymppihammas Oy:lle. Öljyvärimaalaus Mannerheimista vuokrattiin Salorannan ja Viljasen asianajotoimistolle.

Klubitoiminta siirtyi ensin Hennalan upseerikerholle ja sen jälkeen Aleksanterikatu 25 A:n kellarikerrokseen, jossa klubihuoneisto sijaitsee Osuuspankin entisissä kabinetti- ja saunatiloissa.

Kauppaklubin säännöt 2§: ”Yhdistyksen tarkoituksena on valmistaa jäsenilleen tilaisuus yleisiä ja kotipaikkakunnan taloudellisia ja yhteiskunnallisia asioita käsittelevään keskusteluun sekä jäsenten keskeiseen hyödylliseen ja virkistävään seurusteluun.”

kari.naskinen@gmail.com

Olof Palme, Kaarle XVI Kustaa, Mamma Göta…

Lähetin kavereilleni kyselyn, heidän piti ilman pitempiä miettimisiä luetella kymmenen ruotsalaista ihmistä, eläviä tai kuolleita. Vastauksia tuli 22, joissa useimmin esiintyivät seuraavat nimet:

Olof Palme 15 mainintaa
Kaarle XVI Kustaa 14
ABBA 9
Silvia 8
Zlatan 8
Victoria 6
Tage Erlander 5
Alfred Nobel 5
Ingemar Stenmark 5
Mats Sundin 5
Jussi Björling 4
Björn Borg 4
Charlotte Kalla 4
Kustaa III 4

Hajonta oli tietenkin iso johtuen kunkin omista kiinnostuksenkohteista. Enemmän kuin yhden maininnan saivat mm. Ingmar Bergman, Carl Bildt, Stig Blomqvist, Kustaa Vaasa, Sixten Jernberg, Ingvar Kamprad, Astrid Lindgren, Peppi Pitkätossu ja Marcus Wallenberg.

Sen sijaan yhtään ääntä ei saanut ”Mamma Göta”, jonka takia tämän gallupin oikeastaan tein. Hän on luurankona Lundin yliopistossa, ja kysymyksessä on vanhin Ruotsista löydetty ihmisen luuranko. Mamma Göta on esillä Yle Teeman kaksiosaisessa ohjelmassa Ensimmäiset ruotsalaiset, jonka toinen osa tulee ensi maanantaina.

Luuranko löytyi hyvin säilyneenä Ruotsin länsirannikolta Österödistä. Se on perusteellisilla tutkimuksilla ajoitettu noin 8200-luvulle eKr. Erikoista on, että tämä ”Ruotsin vanhin nainen” on todennäköisesti elänyt yli 80-vuotiaaksi. Ohjelmassa sanottiin yhdeksi syyksi pitkään ikään, että tuolloin ei vielä tauteja ollut tappamassa ihmisiä, vaikka ihmisten keski-ikä olikin selvästi pienempi kuin nykyisin. Hän oli myös poikkeuksellisen kookas, 170 cm.

Jo ennen Mamma Götaa oli Ruotsin alueelle tullut ihmisiä. Kun jääkausi alkoi vähitellen vapauttaa maaperää elinkelpoiseksi, ihmisiä tuli etelästä Ruotsin eteläkärkeen. Arkeologisten löytöjen ja selvitysten perusteella ihmiset ovat vaikuttaneet siellä jo 12 000 vuotta eKr. Suomen alueelle homo sapiensit löysivät tiensä 4000 vuotta myöhemmin.

Tv-ohjelman ensimmäisessä osassa kerrottiin, että ensimmäisissä Ruotsin alueelle tulleissa ja jääneissä ihmisissä näkyi afrikkalainen geeniperimä. Iho oli tummempi kuin nykyisillä perusruotsalaisilla, mutta evoluutio alkoi sitten vaalentaa ihoa, kun väestöön sekaantui myöhemmin itäisiä rotuja, varsinkin Ukrainan suunnalta. Saa nähdä, mihin ruotsalaisten evoluutio seuraavien tuhannen vuoden aikana vie, kun Ruotsin urheilumaajoukkueissakin on nykyisin runsaasti muitakin kuin evoluutiomustia.

Ruotsissa näihin asioihin on kiinnitetty huomiota jo sata vuotta. Valtiopäivillä hyväksyttiin 1921 aloite maailman ensimmäisen rotubiologisen instituutin perustamisesta Upsalaan. Dagens Nyheter kommentoi hyväksyvästi, että ”älyllisesti ja moraalisesti ala-arvoisten yksilöiden lukumäärä on huolestuttavan suuri”.

Sosiaalidemokraattien Arbetet-lehdessä päätoimittaja ja valtiopäivämies Arthur Engberg kirjoitti samaan malliin: ”Meillä on onni kuulua rotuun, joka on yhä melko pilaamaton, rotuun, joka on hyvin jalojen ja erittäin hyvien ominaisuuksien jatkaja.”

LEHMÄNKAUPAT

Demokratian evoluutiossakin Ruotsi on kärkimaita. Jo 1500-luvulla talonpojilla oli edustajansa parlamentissa. Sosiaalidemokraatit puolestaan aloittivat modernin vaalikampanjoinnin 1910-luvulla, kun puoluesihteeri Fredrik Ström maalautti kolme autoa punaisiksi ja niillä sitten kierrettiin huomiota herättämässä ympäri maan. Punaisen ruusutunnuksen kehitti LO:n puheenjohtaja Herman Lindqvist vastineeksi liberaalien jo pari vuotta käyttämälle ruiskukalle.

Lehmänkaupatkin keksittiin Ruotsissa. Uusi pääministeri Per Albin Hansson joutui 1930-luvun alussa vaikeaan tilanteeseen, kun hallituksen piti saada kriisiohjelmansa läpi. Ruotsin historiasta paljon kirjoittanut toinen Herman Lindqvist kertoo Hanssonin käyneen salaisia neuvotteluja maalaisia edustaneen Talonpoikaisliiton (Bondeförbundet) kanssa ja kun molemmat osapuolet tekivät paljon myönnytyksiä, alkoi lehdistö kutsua noita sopimuksia lehmänkaupoiksi. (Ruotsin historia jääkaudesta tulevaisuuteen, WSOY 2003)

Gallupissani saivat poliitikoista mainintoja myös Ingvar Carlsson, Anna Lindh, Stefan Löfven ja Fredrik Reinfeldt.

kari.naskinen@gmail.com

Trendejä tunnistetaan, mutta ei uskota

Kun Esko Aho 1980-luvun alussa keskusteli Lennart Meren kanssa maailmanmenosta, oli Merellä jo tuolloin näkemys siitä, että Neuvostoliiton loppu oli lähellä: hän oli nähnyt, miten Neuvostoliitossa oli varastettu rautatiekiskoja, josta Meri teki sen johtopäätöksen, ettei enää pitkään voi kestää sellainen järjestelmä, jossa rautatiekiskoja varastetaan.

”Venäjällä monet yrittävät edelleen tulkita sitä, miksi näin kävi. Lennart Meri oli varmaan harvinaisuus tällaisena näkijänä, ja on paljon muitakin sellaisia trendejä, jotka ollaan tunnistavinaan, mutta niiden lopputulemiin ei kuitenkaan uskota”, sanoi Aho luennoidessaan eilen Hietalahden telakan ruokalassa. Tämän jutun kuva on telakalta, jonka nykyisin omistaa venäläisomistuksessa oleva Helsinki Shipyard Oy.

”Näin jälkikäteen on helppo sanoa tuon Neuvostoliiton luhistumistrendin olleen selvästi näkyvissä. Olihan tilanne esimerkiksi sellainen, että kun Neuvostoliitto ei käsittämättömästi enää ollutkaan viljan suhteen omavarainen, se joutui 1980-luvun jälkipuoliskolla ostamaan viljaa, mutta oli tilanteita, joissa ei ollut rahaa viljan kuljettamiseen”, sanoi Aho.

”WTC-torneihin kohdistunut hyökkäyskin oli shokki. Sitä oli vaikea ymmärtää, mutta myöhemmin on voitu loogisesti päätellä, että jotain tällaista hirvittävän suurta saattoi hyvinkin olla tulossa”, sanoi Aho.

Yhden esimerkin Aho otti talouselämästä: ”Eastman Kodak keksi elektronisesti toimivan kameran, mutta jätti sen ottamatta tuotantoon, koska se ei olisi ollut edullista valokuvausfilmien tuotannon kannalta. Muut ottivat ja 2012 Kodak hakeutui velkasaneeraukseen. Trendiä oli tulkittu väärin. Eli aivan täydellisiä yllätyksiä ei tapahdu.”

USA, KIINA,
VENÄJÄ JA ÖLJY

Samana vuonna 2012 Harvardin yliopistossa ennustettiin, että Yhdysvallat ei kohta enää tarvitse Lähi-idän öljyä. Ei oikein uskottu, mutta tämä on jo tosiasia. Harvardin kuviotkin tunteva Aho sanoi, että USA pystyy nyt tyydyttämään oman öljyntarpeensa kotimaisella tuotannollaan + Etelä-Amerikan tuotannolla. Nimenomaan tässä mielessä Lähi-itä ei enää ole Yhdysvalloille tärkeä.

”Viime vuonna öljynkulutus kasvoi maailmassa vain 0,6 prosenttia. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että maksimaalinen kulutus alkaa olla saavutettu”, sanoi Aho.

Venäjän kannalta tämä on kriittinen kysymys. Iso trendi on, että öljynkulutuksen väheneminen johtaa Venäjän taloudessa ongelmiin. On ajan kysymys, milloin ongelma laukeaa syliin, koska Venäjän ulkomaanviennistä valtaosa on öljyä ja kaasua.

”Jos Venäjä haluaa selvitä tästä ongelmasta, sen on pakko modernisoitua. Tässä sen on tukeuduttava Eurooppaan, sillä Yhdysvallat ja Kiina eivät ole Venäjälle realistisia vaihtoehtoja, vaikka Venäjä nyt lähestyykin voimakkaasti Kiinaa. Sekä Venäjän että EU:n on kuitenkin katsottava peiliin ja peilin taaksekin”, sanoi Aho.

Venäjän ja Kiinan lähentymistä Aho pani konkreettisiin puitteisiin: ”Vuonna 2012 Venäjän ulkomaankauppaa tapahtui Kiinan kanssa 83 miljardin dollarin edestä, viime vuonna summa oli vähän yli 100 miljardia. Kehitys ei siis ole ollut kovin nopeaa. Viennistä Kiinaan on öljyn ja kaasun osuus 78 prosenttia, joten kuvio ei ole kestävä. Euroopan kanssa vastaava summa oli viime vuonna noin 300 miljardia euroa.”

Venäjän modernisoinnin kannalta hankala asia on, että sen talous on edelleen liian voimakkaasti valtiopainotteinen. Yllättävää on, että yksityisen pk-sektorin osuus taloudessa ei ole kasvanut siitä, mikä se 1990-luvun alussa oli.

Yhdysvaltojen näkövinkkelistä tilanne on Venäjän kannalta huono. Aho lainasi taas näkemyksiä Harvardista: ”Yhdysvaltojen kiinnostuksenkohteiden kärjessä ovat ensin Kiina, sitten Kiina ja vielä kolmanneksikin Kiina. Tämän jälkeen tulee ensin tyhjää ja sitten EU, taas tyhjää ja ehkä sitten Venäjä, mutta Venäjä pääasiassa vain siksi, että Venäjällä on ydinase.”

Taas trendi: kuka olisi 40 vuotta sitten osannut ennustaa, että Kiinasta tulee USA:n pääkumppani?

Esko Aho on näköalapaikoilla, hän on Venäjän suurimman pankin Sperbankin hallituksen jäsen ja Yhdysvaltain suurimman pankin JP Morgan Chasen vanhempi neuvonantaja. Tilannetta hyvin kuvaavaa tässäkin: maailman suurimpien pankkien listalla on ensin neljä kiinalaista pankkia ja viidentenä tulee JP Morgan.

KOILLISVÄYLÄN
VALOKAAPELI

Esko Aho on valtion enemmistöomistaman Cinia Oy:n hallituksen puheenjohtaja. Cinia on alustavasti mukana hankkeessa, jolla on tarkoitus yhdistää Eurooppa ja Aasia valokaapelilla. Se on suunniteltu laskettavaksi merenpohjaan Koillisväylälle. Kaapeli lähtisi Kiinasta, menisi Japanin kautta Beringin salmen läpi Barentsinmerelle ja ”nousisi maihin” Kirkkoniemessä, josta jatkaisi Suomeen. Yksi kaapelinhaara laskeutuisi Venäjän rannikolla ehkä Muurmanskissa.

Tämä arktinen kaapeli nostaisi Suomea edelleen kohti kärkeä eurooppalaisessa digitaalisessa infrastruktuurissa. Se integroitaisiin Suomessa vuonna 2016 valmistuneeseen Cinian nopeaan Itämeren merikaapeliyhteyteen (C-Lion 1), joka tällä hetkellä yhdistää Suomen Euroopan isoihin datakeskittymiin Frankfurtissa, Lontoossa ja Amsterdamissa. Asiasta on kiinnostunut myös Kiinan valtion omistama operaattori China Mobile. Venäjällä on Cinian kanssa tehnyt aiesopimuksen iso Megafon-yhtiö.

Aho kysyi paikalla olleelta Helsinki Shipyardin toimitusjohtajalta Carl-Gustaf Rotkirchiltä, kauanko yli 10 000 kilometriä pitkän kaapelin laskeminen Koillisväylälle kestäisi. ”Ehkä 3-4 kuukautta”, vastasi Rotkirch.

”No niin, siitä sitten kahta kaapelilaivaa rakentamaan, että voidaan aloittaa työt molemmista päistä”, sanoi Aho.

(Tilaisuuden telakalla järjestivät Helsinki Shipyard Oy ja Suomi-Venäjä-seuran Ruoholahden osasto.)

kari.naskinen@gmail.com