Hotellissa on tunnelmaa

Me Naisissa Mira Ahjoniemi sanoo, että hotellihuoneessa yöpyminen on aina ihanaa. Onhan se toista kuin kotona, ei imuroimista, ei ikkunoidenpesua, ei roskienviemistä. Mira on niin innoissaan, että kertoo sisustavansa uuden kotinsakin kuin hotellihuoneeksi.

Hotellissa yöpymisessä on tietenkin etunsa, ja rituaalit ovat aina samat:

1. Kun mennään huoneeseen, vedetään verhot ikkunan edestä, että nähdään, millaiset maisemat ovat. Joskus näkyy Parthenon, joskus vastapäisen talon ikkunaton betoniseinä ja pihalla roskasäiliöt.

2. Televisio auki ja selataan läpi, mitä kanavia näkyy.

3. Minibaarit ovat vähentyneet, mutta jos sellainen löytyy, juomavalikoima käydään läpi.

4. Kylpyhuone pitää heti tarkistaa. Onko siisti, onko suihku vai amme?

5. Vaatteet matkalaukusta pannaan vaatekomeroon.

6. Sitten pitääkin jo lähteä käymään aulabaarissa, yksi drinkki on aina paikallaan.

7. Aulabaarista saa usein myös paikallisen sanomalehden, pääsee tunnelmaan.

8. Takaisin huoneeseen, ja jos edelleen on vapaa-aikaa, lähdetään käväisemään kaupungilla. Jokin pieni baari varmaan löytyy.

9. Myöhään illalla palataan hotellihuoneeseen, riisutaan vaatteet ja pannaan ne vaatekomeroon, eikä heitetä tuolinselustalle, kuten kotona.

10. Jos ollaan ulkomailla, valitaan telkkarista jokin outo kanava.

11. Yö on nukuttu ja aamulla mennään suihkuun, vaikka kotona ei joka aamu mennäkään.

12. Lähtöpäivänä otetaan pöydältä talteen mainoskynät, varsinkin jos on lyijytäytekyniä, koska kuulakärkikyniä on jo tarpeeksi, kun niitä saa ennen vaaleja. Pöydällä on ehkä myös pieni muistilehtiö, joka otetaan, jos se menee mukavasti taskuun.

Mira ei omaa hotelliohjelmaansa paljasta, mutta omaan kotiinsa hän ei ole hankkinut mikrouunia, kahvinkeitintä, imuria eikä telkkaria. Seinät hän on maalauttanut marjapuuronpunaisiksi, jotta fiilinki olisi kuin hotellissa.

kari.naskinen@gmail.com

CIA ja Chile

Suomen asiainhoitajan Tapani Brotheruksen toiminnasta Chilen sotilasvallankaappauksen aikana kertovassa sarjaelokuvassa Invisible Heroes mainittiin CIA ensimmäisen kerran vasta viidennessä jaksossa, kun junttahallituksen ministeri sai kirjeen CIA:lta. Sen toiminta vallankumouksessa oli kuitenkin täysin ratkaiseva, joskaan se ei varsinaisesti vaikuttanut Brotheruksen ja varakonsuli Ilkka Jaamalan toimintaan chileläisten pelastamisoperaatiossa.

CIA oli aloittanut Salvador Allenden jahtaamisen jo 1962, kun edessä olivat presidentinvaaleissa kaksi vuotta myöhemmin. Tuolloin Yhdysvaltain presidenttinä oli John F. Kennedy; rahaa operaatioon pantiin kolme miljoonaa dollaria ja saatiinkin mieleiseksi presidentiksi kristillisdemokraatti Eduardo Frei. Myöhemmin ulkoministeri Dean Rusk sanoi presidentti Lyndon B. Johnsonille, että tämä voitto saavutettiin ”osittain CIA:n hyvän työn ansiosta”.

Seuraavissa vaaleissa 1970 kuitenkin voitti Allende, joten USA:n piti lisätä panoksia. CIA:n johtaja Richard Helms sai presidentti Richard Nixonilta käskyt, jotka hän oli kirjoittanut muistivihkoonsa 15.9.1970:

- Ehkä yksi mahdollisuus kymmenestä, mutta pelastakaa Chile.
- Käytössä 10 milj. dollaria.
- Parhaat miehet.
- Pankaa talous huutamaan.

Pari viikkoa myöhemmin ulkoministeri Henry Kissingeriltä tuli tarkemmat ohjeet, jotka Helms sai sähkeitse: ”Ottakaa yhteys Chilen armeijaan ja kertokaa heille, että USA:n hallitus haluaa sotilaallisen ratkaisun - - - luokaa ainakin jonkinlainen vallankaappauksen ilmapiiri.”

Kun vieläkään ei mitään tapahtunut, tuli täsmentävä ohje: ”Luja ja pysyvä tavoitteemme on, että Allende syrjäytetään vallankaappauksella.”

Lokakuun 22. päivänä 1970 Chilen kongressi vahvisti vaalien tuloksen äänin 153 - 35 ja Allendesta tuli presidentti. Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelun historiakirjan 2007 tehnyt Tim Weiner toteaa, että ”Valkoinen talo oli raivoissaan, kun CIA ei ollut kyennyt pysäyttämään Allendea”. Näin ei saanut jatkua, vaan maahan piti ruveta kylvämään poliittista ja taloudellista kaaosta.

Vasta 11.9.1973 USA pääsi tavoitteeseensa. Nopea sotilaallinen vallankaappaus ja peli oli selvä, vuodesta 1932 demokraattisena valtiona toiminut Chile oli kukistettu.

Kylmän sodan päätyttyä CIA tunnusti kongressille, että ”CIA:n yhteyshenkilöt olivat aktiivisesti mukana vakavissa ihmisoikeusrikkomuksissa ja peittelivät niitä”. Vielä 1976 CIA salamurhautti Orlando Letelierin, joka oli toiminut Chilen suurlähettiläänä Yhdysvalloissa, ja hänen amerikkalaisen avustajansa Ronni Moffittin.

Invisible Heroes -sarjassa näytettiin kuinka Brotherus ja Jaamala olivat Nobel-runoilija Pablo Nerudan hautajaisissa. Pari viikkoa Allenden kuoleman jälkeen Neruda kuoli eturauhassyöpään, kuten kuolintodistus väittää. Kuolinsyytä tutkinut kansainvälinen asiantuntijaryhmä sanoi kuitenkin olevansa täysin varma, ettei todistuksen tieto pidä paikkaansa. On yritetty selvittää, johtuiko kuolema ehkä bakteerista ja mistä bakteeri oli peräisin.

Nerudan autonkuljettaja piti varmana, että Neruda murhattiin. Kuljettajan mukaan Neruda oli kertonut kuolinpäivänään, että hänelle oli annettu jokin outo ruiske.

Allende puolestaan teki itsemurhan rynnäkkökiväärillä sotilasvallankaappausiltana, kun kenraali Augusto Pinochetin joukot jo hakkasivat presidentinlinnan ovea.

Mitähän seuraavaksi? Venezuela?

kari.naskinen@gmail.com

Vuoden 2008 finanssikriisi meni Marxin teorian mukaisesti

Marxilaiseen talousteoriaan perehtynyt Peter Jones väitteli Australian kansallisessa yliopistossa tohtoriksi 2014 tutkimuksellaan, jossa hän testasi Karl Marxin Pääomassa esitettyä voiton suhdeluvun laskutendenssiä. Tänä kesänä väitöskirja ilmestyy kirjana. Helsingin yliopiston sosiologian dosentti, valt. tri Jukka Gronow on perehtynyt väitöskirjaan, jossa käydään läpi mm. vuosien 2007-09 lamaa. Jones kritisoi tämän kriisin niitä selityksiä, joiden mukaan se johtui pääasiassa siitä, että yritysten voittoja ei sijoitettu tuotantoon kasautumaan, vaan kasvaville finanssimarkkinoille. Jones on vakaasti sitä mieltä, että tämä selitys ei kelpaa, vaan tämänkin kriisin taustalla oli pääoman voittosuhteen lasku, aivan Marxin esittämän lain mukaisesti. Voiton suhdeluku on lisäarvon suhde sen tuottamiseen käytettyyn kokonaispääomaan. Lisäarvo syntyy duunarien työtä riistämällä, koska työläinen kykenee työskentelemään myös sen jälkeen, kun on tuottanut oman palkkansa. Tämän työläisestä riistetyn lisäarvon kapitalisti ottaa itselleen.

Voitot synnyttävät kriisejä, kun kaikki tuottajat eivät kykene vastaamaan kilpailuun. Kilpailukyvyttömät tuottajat menevät konkurssiin, mikä saa aikaan tuotannon laskua ja työttömyyttä. Voiton suhdeluvun lasku edelsi sekä 1930-luvun lamaa että kymmenen vuoden takaista finanssikriisiä. Tämä ilmiö perustuu marxilaiseen käsitykseen arvoteoriasta, jossa yhteiskunnallinen arvonlisäys perustuu työhön ja sen riistämiseen.

Gronow sanoo Jonesin kuitenkin toteavan, että vaikka Marx teoreettisesti perustellusti oletti voiton suhdeluvun alenevan pitkällä tähtäimellä, niin tähän sisältyy kunnon tilastojen puutteessa siinä määrin ongelmia ja epämääräisyyttä, että tutkimuksen tulokseen on suhtauduttava varauksin. Pitkän aikavälin tilastollisissa tarkasteluissa kiinnostavinta on ehkä se, miten Jones testaa Marxin teesiä korkotason ja voiton suhdeluvun keskinäisistä vaihteluista; koron suuruudesta on paremmin historiallisia tilastoja.

Joka tapauksessa Gronow sanoo, että Jonesin väitöskirjan keskeinen anti on Marxin lain tulkitseminen ennen kaikkea kriisien teoriaksi. Jonesilla on kaavio, jonka avulla voidaan laskea voiton suhdeluvun kehitys, arvioida mitkä tekijät siihen missäkin määrin kulloinkin vaikuttavat, sekä sellaiset, joilla on taipumus sitä alentaa että kasvattaa.

”Jonesin mainion työn tärkein tulos on se, että voiton suhdeluku on todella alentunut reilusti juuri ennen - tai niiden alettua - kapitalismin kriisejä tai lamoja USA:ssa 1930-31, 1938-37, 1945-47, 1956-57, 1973-75 öljykriisi, 1978, 2000-01 ja lopulta 2004-09. Marxin kriisiteoria on siis osoitettu tältä osin paikkansapitäväksi”, kirjoittaa Jukka Gronow.

VOITOT SYNNYTTÄVÄT KRIISEJÄ

Historian pääaineopiskelija Oskari Jokinen käsitteli marxilaista ”lamateoriaa” Tampereen yliopiston Alusta!-julkaisussa 4.4.2017:

”Marxilainen näkemys laman synnystä kietoutuu kapitalismin peruspilarin, voiton tavoittelun, ympärille. Tässä arvoteoriassa tuotantoon käytetystä pääomasta vain työ tuottaa lisäarvoa eli voittoa, koneet ja raaka-aineet vain siirtävät arvoa eteenpäin. Työtä voidaan riistää, koska työläinen kykenee työskentelemään myös sen jälkeen, kun on tuottanut oman palkkansa. Tämän työläisestä riistetyn lisäarvon kapitalisti ottaa itselleen. Voiton suhdeluku on lisäarvon suhde sen tuottamiseen käytettyyn kokonaispääomaan.”

Riisto on kova sana, lisäarvo siistimpi. Ilman sitä järjestelmä ei vain toimisi. Kapitalistinen toimintatapa perustuu kilpailuun, ja jos sitä tarvittavaa lisäarvoa ei synny, yritys ei pysty toimimaan markkinoilla. Toinen vaihtoehto olisi jokin toisenlainen järjestelmä, jota sellaistakin on testattu, mutta huonolla menestyksellä.

Marxin mukaan yrittäjän voitolla on tendenssi laskea, sillä kapitalisti joutuu kannattavuutensa säilyttämiseksi kamppailemaan kahdelle taistelukentälle: omia työläisiään ja muita kapitalisteja vastaan. Kamppailu työläisiä vastaan rajoittaa kapitalistin kykyä riistää lisäarvoa työstä, sillä työaikaa ei voi muitta mutkitta lisätä ja palkkaa alentaa. Toisaalta kamppailu toisia kapitalisteja vastaan ajaa heidät lisäämään työn tehokkuutta, jotta työstä saataisiin puristettua lisäarvoa kilpailijoita enemmän. Tämä dynamiikka suosii työn tehostamista koneiden avulla ja työntekijöiden kustannuksella, ja tämä nostaa tuotantovälineiden määrän suhdetta työhön kokonaispääomasta. Kun koneiden määrä nousee, on voiton suhteellisella määrällä tendenssi laskea, sillä lisäarvo ei yleensä kasva samassa suhteessa. Innovaatioiden levitessä työn tehostuminen jää tilapäiseksi, sillä kilpailuetu häviää muiden kapitalistien omaksuessa vastaavan tehokkuuden asteen.

Lopulta voitot synnyttävät kriisejä, kun kilpailukyvyttömät tuottajat menevät konkurssiin, mikä saa aikaan tuotannon laskua ja työttömyyttä. Tämä kapitalistien taistelu saa myös aikaan hintoja laskevan kilpailun. Hintojenlasku luo taas paineen alentaa palkkoja, millä on vaikutus ostovoimaan. Myös työttömyys aiheuttaa laskupainetta työn hinnalle, vapautunut pysyvä pääoma laskee tuotantohyödykkeiden hintaa ja konkurssit vähentävät kilpailua.

Mutta ei hätää, kuten Jokinen kirjoittaa: ”Näin syntyneet kriisit tuottavat korjausliikkeen, jossa suuremman voiton tuottamisen edellytykset kasvavat. Tällaisten kapitalismin korjausliikkeiden vuoksi voiton suhdeluvun laskua kutsutaankin tendenssiksi lain sijaan. Pitkällä tähtäimellä tarkasteltuna entisiin voiton suhteisiin ei kuitenkaan päästä, vaan keskimääräinen voiton suhde on Marxin teorian mukaisesti laskenut tasaisesti teollistumisesta lähtien.”

Suhteellisten voittojen laskulla on mahdollista se, että pääoman voitontavoittelu siirtyy reaalitaloudesta finanssimarkkinoille. Tämä tapahtuu siksi, että reaalitalouden voittoihin pettynyt pääoma lähtee hakemaan korjausta voitoilleen finanssimarkkinoilta, joilla spekulaation potentiaaliset voitto-odotukset voivat olla hyvinkin suuret. Hajaantuneet pääomat saattavat lisäksi ajautua finanssimarkkinoille, jos markkinoille pääsylle vaadittavan alkupääoman määrä nousee.

kari.naskinen@gmail.com

India Song – porvariston hillitty rappio

Kokeelliset elokuvat joko onnistuvat tai jäävät mitättömyyksiksi. Marquerite Duras (1914 - 1996) kokeili sekä kirjoissaan että elokuvissaan. Yksi tällainen on India Song (1975), jonka käsikirjoitus julkaistiin myös kirjana. Se on hyvin erikoinen elokuva. Sen henkilöt eivät puhu yhtään vuorosanaa, mutta heidän repliikkinsä tulevat muiden lukemina kuin äänikirjasta. Eikä joka kerta tiedä, kenen on ääni, koska näitä ääniä on enemmän kuin elokuvassa näkyviä henkilöitä. Yhtenä äänenä on Marquerite Duras itse. Aina ei kuvassa näy henkilöitä ollenkaan, mutta puhe jatkuu.

Meillä Marquerite Duras tunnetaan elokuvan puolelta parhaiten käsikirjoituksestaan Alain Resnais´n elokuvaan Hiroshima, rakastettuni (1959). India Songissa on samaa henkeä, ja helppoa on löytää yhtymäkohtia myös Resnais´n elokuvaan Viime vuonna Marienbadissa (1961), jonka käsikirjoituksen teki Alain Robbe-Grillet. Elokuvakäsikirjoituksia Duras teki yli 70 ja omia ohjauksia 19.

India Song on niitä Ranskan uuden aallon elokuvia, joissa porvaristoa kritisoidaan ankarasti. Porvariston hillitty rappio tulee tässäkin karusti esille. Ollaan Kalkutassa Ranskan suurlähettilään komeassa kartanossa, jossa siirtomaavallan aikana 1930-luvulla eletään omaa elämää ”valkoisessa Intiassa”. Ympärillä on ulkomaailman täydellinen kurjuus, mutta Euroopasta tullut valkoinen porvaristo ei siihen koske tikullakaan. Ulkopuolella on spitaalisiakin, mutta kartanosta katsoen koko Intia on ”spitaalinen”, joten siihen ei pidä mitenkään puuttua.

Duras sanoi tarinan pohjautuvan osittain hänen omiin lapsuudenkokemuksiinsa Indokiinassa. Hän syntyi Saigonissa. Elokuvassa ei kuitenkaan nähdä pätkääkään Intian köyhyydestä ja kurjuudesta, kuten eivät halua nähdä myöskään kartanon asukkaat. Ääniraidalla me katsojat kuulemme kuitenkin kerjäläisnaisen valituksen, mutta valittakoon.

Kun elokuva esitettiin Cannesissa 1975 kilpailusarjan ulkopuolella, se herätti suuren keskustelun. Duras oli jo tunnettu nimi sekä käsikirjoittajana että ohjaajana, Filmihullujen Cahiers du Cinéma -lehdessä Duras oli jo nostettu jalustalle, mutta lipunmyynti hänen elokuviinsa oli jäänyt pieneksi.

Indian Songia on vaikea sijoittaa mihinkään lajityyppiin. Se on Marquerite Duras´n essee, ja niin henkilökohtainen ja itsensä paljastava, että hän ei sen valmiina nähtyään enää koskaan sen jälkeen pystynyt sitä liikutukseltaan katsomaan.

Elokuvan useita minuutteja kestävä alkukohtaus, auringonlasku, on yksi kaikkien aikojen hienoimpien elokuvien alkuja. Kuvaaja on Bruno Nuytten, joka nykyisin toimii professorina Ranskan kansallisessa elokuvakoulussa. Elokuvan pintajuoni on rakkaustarina. Anne-Marie Stetter (eteerisen kaunis Delphine Seyrig) on suurlähettilään puoliso, johon on rakastunut Ranskan Lahoren-varakonsuli. Marquerite Duras kirjoitti elokuvansa rakkausdraamasta: "Rakkaustarina on pysähtynyt liikkumattomaksi intohimon huipentumaan. Sen ympärillä on toinen, nälän ja spitaalin, monsuunin haisevaan kosteuteen sekoittuvan kauhun tarina, joka sekin on pysähtynyt jokapäiväiseen kiihkeyden hetkeensä."

Sitten liikkumattomuus loppuu. Suurlähetystön hienolla vastaanotolla varakonsuli saa raivarin ja huutaa julki rakkautensa. Valkoinen Intia seuraa kohtausta, ja elokuva päättyy hiljaiseen kuvaan kartanon puistossa, jossa on tyhjä penkki. Anne-Marie on hukuttautunut Gangesiin, rannalle on jäänyt kylpytakki.

Kuvauspaikkana oli Boulognen metsässä Pariisissa oleva Rotschildin suvun vanha rappeutunut huvila, jossa natsimiehityksen aikana asui mm. Joseph Goebbels. Sisällä on paljon isoja peilejä. Niitä on hyvä katsoa, koska niistä vain näkee itsensä, ”valkoisen intialaisen”.

kari.naskinen@gmail.com

Greta, todellinen kauhuelokuva

Kun elokuva on oikein kauhean huono, se on kauhuelokuva. Tällainen on yllättäen Neil Jordanin ohjaama Greta, niin surkea, etten muista, milloin edellisen kerran olisin yhtä kauhean elokuvan nähnyt.

Tunnin ja 45 minuuttia kestävän elokuvan koko juonenkulku selvää jo vartin kohdalla, kun Isabelle Huppert (kuvassa oik.) ja Chloë Grace Moretz kohtaavat. Alkaa sama tarina kuin niissä elokuvissa, joissa on ”vihollinen vuoteessa” tai ”vihollinen naapurissa” tms. Ei mitään järkeä. Psykopaatti vainoaa nuorta tyttöä ja siinä sitten vatkataan yhtä ja samaa loppuun asti. Ei yhtään yllätystä, ei mitään mielenkiintoista.

Neil Jordan tunnetaan monista hyvistä elokuvista, esimerkiksi 1990-luvulta The Crying Game, Veren vangit, Michael Collins ja Jutun loppu. Miten Jordan on nyt näin kurjaan käsikirjoitukseen tarttunut?

Sama koskee Isabelle Huppertia, joka on hyvä, ansioitunut näyttelijä, mutta nyt pelkkä ihmisen kuori. Viime vuosina hän kylläkin on muutenkin ollut tällaisissa hullujen akkojen rooleissa, mutta tämä on nyt pohjanoteeraus.

kari.naskinen@gmail.com

Lainsäädännön ei pitäisi kuulua nykymuotoiselle eduskunnalle

Otsikko on lainattu varatuomari Matti Norrilta, joka kirjoitti Lakimiesuutisissa 12.4.2019, että eduskunta olisi jaettava kahteen kamariin. Olisi oltava erikseen lainsäädäntökamari ja politiikkakamari.

Norri kirjoittaa, että lakien säätäminen ei ole vallankäyttöä, vaan normien asettamista: ”Siinä tarvitaan toisia taitoja ja ennen kaikkea toisenlaista kokemusta kuin vallankäytössä. Nyt sekin on poliitikoista koostuvan eduskunnan ja poliitikkoministerien käsissä.”

Norrin järjestelmässä olisivat lakikamarin vaalissa äänivaltaisia ja vaalikelpoisia 50 vuotta täyttäneet, siis ne, joilla on kunnolla kokemusta. Vaalikelpoisia eivät kuitenkaan olisi politiikkaan eduskunnassa, kunnanvaltuustossa tai puolueissa osallistuneet. Toimikausi olisi 16 vuotta.

Sitten olisi politiikkakamarille, jolla olisi toimeenpanovalta. Se on vallankäyttöä, johon kuuluisi etuisuuksien, kuten sairauksien hoidon ilmainen tai alihintainen antaminen, kuten nytkin.

Norrin idea oli niin erikoinen, että hänen ajatuksiinsa piti perehtyä enemmänkin. Löytyihän niitä, Kanava-lehdessä 7/2007 Norri kirjoitti, että ”tasa-arvo on vahingollinen myytti demokratiassa”. Tasa-arvoon ei ole edes mahdollista päästä, koska yhteiskunta on hierarkkinen ja hierarkia tarkoittaa eriarvoisuutta. Miten kunnan sosiaalijohtaja ja kotiavustaja voisivat olla tasa-arvoisia, tai eversti ja luutnantti?

”Jos tahdotaan yhteiskunnallinen yhdenvertaisuus, on hyväksyttävä, ettei valituksi tulekaan viisain ja kunnollisin, vaan paras demagogi, ja että joskus valtaan nousee Hitler. Se on hinta, joka poliittisesta yhdenvertaisuudesta on maksettava. Weimarin tasavalta oli yhdenvertaisuuden varaan rakennettu”, kirjoitti Norri.

Seuraavaksi pitänee hankkia Matti Norrin kirja Omistan, olen (Terra Cognita, 2005).

Helsingin Sanomissa oli eilen iso juttu palkkaeroista miesten ja naisten välillä. Lapissa jossakin naisten mediaanipalkka on selvästi suurempi kuin miesten, mutta yleensä muualla menee päinvastoin. Tavoite kuitenkin on, että naisten euro olisi sama kuin miesten euro. Samoista töistä se näin saisi ollakin, mutta kun ne työt eivät ole samoja.

Nykyiset tasa-arvoaatteet ovat myös epäterveitä. Johonkin organisaatioon pitää valita viisi ihmistä. Neljä on valittu paremmuuden mukaan, Pekka, Matti, Väinö ja Liisa, mutta sitten huomataan, että tasa-arvon takia sen viidennen pitää olla nainen, joten valitaan vielä Seija, vaikka pitääkin sivuuttaa ansioiltaan ja osaamiseltaan parempi Jaakko.

kari.naskinen@gmail.com

Ossi Runne ja Katri Helena

Eurovision laulukilpailut alkavat tänä iltana Israelissa, jos palestiinalaisten summamutikassa ampumat pommit eivät osu Tel Avivin Expo-kokouskeskukseen. Viime viikolla tuli televisiosta Suomen oma karsintakilpailu 40 vuoden takaa, sen voitti Katri Helena, joka lähti Suomen edustajaksi, silloinkin Israeliin. Katson sineen taivaan on yksi kaikkien aikojen parhaita Suomen euroviisuja, mutta Jerusalemissa 1979 sen taakse jäi 19 laulusta vain viisi.

Huonomminkin on mennyt monta kertaa. Viimeisiksi ovat tähän asti jääneet Laila Halme, Viktor Klimenko, Kristiina Hautala, Vesa-Matti Loiri, Kojo, Pave Maijanen, Jasmine sekä lauluyhtyeet Beat, Waldo´s People ja Pertti Kurikan Nimipäivät. Suomen tämän vuoden kilpailija on Darude, jonka laulua en ole kuullut, mutta parturini sanoi juuri äsken, että kappale on täysin mitätön.

Lordi oli tietenkin omaa luokkaansa. Hard Rock Hallelujah oli varsinkin ylöspanoltaan niin komea, että voitto oli selvä ilman muuta.

Kuvaan valitsin Ossi Runteen, joka toimi kapellimestarina Suomen esitysten aikana 22 kertaa. Ne olivat niitä aikoja, jolloin finaalissa soitti aina iso orkesteri. Tästä musiikillisesti hienosta järjestelystä luovuttiin 1999, minkä jälkeen kilpailussa onkin nähty ja kuultu myös monenlaista soopaa.

Sellainenkin muutos on tapahtunut, että euroviisufinaalista on nyttemmin tullut ihmeellinen homofestivaali. Mistä kummasta tämä homma on saanut alkunsa? Meille tavallisille ihmisille tämä lauantain finaali on aina mukava tv-ohjelma, mutta miksi homot, lespot ja muut sekalaiset ovat paikanpäällä omineet sen itselleen.

Television Euroviisat-ohjelmien raati arvioi nyt parhaiksi Islannin ja Ruotsin laulut. Kumpaakaan en ole kuullut, mutta tilastoinnin hallitsen, joten seuraavassa kaikkien aikojen mitalitaulukon kymmenen parasta:

K  H  P
7   4  1  Irlanti
6   1  6  Ruotsi
5 15  3  Englanti
5   4  7  Ranska
5   0  2  Luxemburg
4   2  1  Israel
4   1  1  Hollanti
3   1  3  Tanska
3   1  1  Norja
2   4  5  Saksa

Saksalaiset ovat ihmeellisiä, miksi ne eivät laula saksaksi. Kilpailu on järjestetty vuodesta 1956 lähtien ja englanninkielinen laulu on voittanut 32 kertaa. Mutta iso Saksa. Miten se nöyrtyy laulamaan englanniksi?

Tällainen alemmuuskompleksi tosin vaivaa saksalaisia muutenkin. Tästä on yhtenä esimerkkinä Saksan liittotasavallan kulttuuri-instituutti Goethe-Institut, joka sosiaalisessa mediassa käyttää englannin kieltä.

Euroviisuissa kieliasia nousi ensimmäisen kerran esille, kun Ruotsin Ingwar Wixell lauloi kappaleensa englanniksi 1965. Sen jälkeen määrättiin, että kaikkien pitää esiintyä omilla kielillään, mutta tämä kielisääntö poistettiin samaan aikaan ison orkesterin kanssa 1999.

Aina ihmetyttävä asia on sekin, miksi Israel on mukana. Nyt kilpailu pidetään siellä jo viidennen kerran. Tämä johtuu siitä, että Euroopan yleisradiounioni EBU on jostakin syystä kelpuuttanut Israelin radioyhtiön jäsenekseen. Sama juttu monien Euroopan urheiluliittojen kohdalla. Vaikka onhan euroviisuissa nykyisin Australiakin.

kari.naskinen@gmail.com