tiistai 19. syyskuuta 2017

Veroparatiisit murentavat demokratiaa ja hyvinvointia

Yliopistonkäyminen hyödyttää, vaikka parikin tuntia silloin tällöin. Käydessäni viimeksi yhtä luentoa kuuntelemassa löysin Porthanian ala-aulasta Attacin vihkosen veroparatiiseista, joita maailmassa on nykyisin noin 70. Nämä veroparatiisivaltiot ja -alueet houkuttelevat suuryritysten, sijoittajien ja rikollisten rahoja räätälöimällä lainsäädäntönsä palvelemaan veronkierron tarpeita.

Yritystoiminnan maailmanlaajuisia vaikutuksia tutkivan Finnwatch-kansalaisjärjestön tutkimuksen mukaan suomalaisillakin yrityksillä on yli 400 tytäryhtiötä veroparatiiseissa. Suomessa esimerkiksi Nordea on mainostanut Luxemburgissa sijaitsevia eläkerahastojaan vedoten mm. veronmaksun hyödyttömyyteen. Suuryrityksille verojenvälttelypalveluita tarjoavat suuret kansainväliset kirjanpitoyhtiöt, joista erityisesti KPMG laajoihin skandaaleihin. KPMG toimii Suomessakin

Suomessa rahanpesulainsäädäntö on tiukempi kuin monissa muissa maissa, mutta ei aukoton. Suomalaisten pörssiyhtiöiden osakkeenomistajat pystyvät lainsäädännön porsaanreikien vuoksi halutessaan salaamaan henkilöllisyytensä viranomaisilta. Näin helpottuvat sisäpiirikaupat, rahanpesu ja muu rikollinen toiminta.

Yksityishenkilötkin voivat käyttää veroparatiiseja joko verojen välttelyyn tai niiden kiertämiseen. Lain harmaalla alueella liikkuva verojen välttely ei välttämättä ole rangaistavaa, mutta ongelmallista se on demokratian ja valtioiden rahoituksen näkökulmasta.

Yksikään valtio ei tulisi toimeen ilman veroja. Niitä maksetaan palkoista, erilaisista voitoista, kulutustavaroista ja omaisuuden tuotosta. Veroille on tyypillistä, että niiden tuoton käyttötarkoitusta ei ole ennalta määrätty. Tämä erottaa verot tiettyyn palveluun tai tuotteeseen sidotuista maksuista. Perusterveydenhuollon, poliisin tai oikeusistuimien toimintaa ei voitaisi turvata pelkillä maksuilla, siksi tarvitaan verotusta. Verotuksen tason ja toteutustavan määrittelyt kuuluvat merkittävimpiin päätöksiin, joita parlamentit demokraattisissa valtioissa tekevät. Demokratian toteutumisen kannalta on oleellista, että verojen käytöstä päätetään kansan tahtoa kunnioittaen.

Verotuksen ja demokratian välinen yhteys on kuitenkin veroparatiisien takia murtunut, koska kansainvälinen veronkierto ja verojen välttely ovat lisääntyvät merkittävästi. Tämä on osaltaan lisännyt valtioidenvälinen verokilpailua siitä, mikä maa verottaa vähiten.


Veroparatiisit
kärjistävät tuloeroja maiden sisällä ja niiden välillä, kun suuryritykset, rikkaat yksityishenkilöt ja kansainvälinen rikollisuus hyödyntävät niitä verojen ja säätelyn kiertämisessä. Samalla mahdollisuudet kätkeä riskisijoituksia salaisuuslakien taakse kasvavat.

Ongelmaan voitaisiin puuttua esimerkiksi määräämällä sanktioita pankkisalaisuusmaihin siirrettäville varoille ja velvoittamalla yrityksiä raportoimaan maakohtaisesti tulonsa ja menonsa. Suomessa mahdollisuuksia nimettömään sijoittamiseen on kuitenkin laajennettu samaan aikaan, kun monet Euroopan maat ovat ryhtyneet vastustamaan veroparatiiseja.

Suomessa tilastot ovat puutteellisia, mutta verotuloja on voinut jäädä saamatta 1990-luvun lopusta lähtien vuosittain jopa satoja miljoonia euroja pelkästään osakkeiden anonyymin omistuksen sallineen käytännön vuoksi.

Yritystietoja keräävän Dun & Bradstreetin mukaan suomalaisista suuryhtiöistä ovat tytäryhtiöitä veroparatiiseihin perustaneet ainakin Kemira, Kone, Metsä-Botnia, Nautor, Nokia, Outokumpu, Stora Enso ja Wärtsilä.

kari.naskinen@gmail.com

maanantai 18. syyskuuta 2017

Suomi ja Lenin sata vuotta sitten

Suomen suuriruhtinaskunta oli V.I. Leninille tärkeä paikka sata vuotta sitten. Täällä hän piilotteli moneen otteeseen valmistellessaan Venäjän vallankumousta. Samalla tähän kaikkeen liittyivät Suomen itsenäistymispyrkimykset, joille Lenin oli antanut tukensa jo kymmenen vuotta aikaisemmin sillä varauksella, että bolsevikkien tavoittelema vallankumous onnistuu.

Joulukuussa 1905 Lenin oli paikalla bolsevikkien puolueryhmittymän kokouksessa Tampereella, ja marraskuussa 1906 Tampereella pidettiin Venäjän sosiaalidemokraattisen työväenpuolueen konferenssi, jossa Lenin ensimmäisen kerran tapasi Josif Stalinin. Tuolloin Lenin sanoi, että kansojen itsemääräämisoikeuteen perustuen Suomen kuuluu saada itsenäisyys, jos suomalaiset sitä haluavat.

Tästä eteenpäinkin Suomi tuli Leninille tutuksi, hänen oleskelupaikkojaan olivat mm. Viipuri useaan kertaan 1906-17, Kuokkala 1907, Helsinki 1906, 1907 ja 1917, Lahti 1917, Kivennavan Jalkala 1917 ja Terijoki 1917. Viime viikolla kävin asiantuntijaoppaiden mukana Leninin jalanjäljissä Viipurissa, jossa hän asui tai piilotteli viidessä eri vaiheessa. Kuvassa on Melnikov Aleksandrovin Lenin Viipurissa -maalaus (1980).

Vuonna 1906 Lenin asui vaimonsa Nadezhda Krupskajan kanssa pari viikkoa hotelli Belvederessä Karjalankadun ja Salakkalahdenkadun kulmassa. Silloin he olivat Viipurissa lehtiasioissa, sillä ruotsalaisen Alfred Ekströmin kirjapainossa painettiin kahta bolsevikkien lehteä, joita salakuljetettiin Venäjälle. Tämä loppui 1908, kun Terijoella takavarikoitiin 10 000 Venäjälle menossa olevaa lehteä. Ekström sai 5,5 vuoden vankilatuomion. Lehtien painaminen siirrettiin Geneveen ja Pariisiin.

Syys-lokakuussa 1917 Lenin asui kolmisen viikkoa Viipurin Talikkalassa, jonne hän oli tullut Helsingistä. Siellä hänet majoitti muurari Tuomas Haikosen omakotitaloon tämän tytär Lyyli Latukka, jonka mies oli Juho Latukka (seuraavana vuonna Viipurin punakaartin päällikkö). Nyt talossa toimii Lenin-museo (Rubeshnaja ulitsa 15), jossa juuri on avattu Lenin ja Suomi -aiheinen erikoisnäyttely.

Lenin sai olla talossa rauhassa, etsijöitä ei ilmaantunut. Pääasiassa hän kirjoitti siellä aamusta iltaan, ja Leninin teoksissa on noin sata sivua niitä Talikkalassa kirjoitettuja tekstejä.

Viipurissa Leninin merkitystä Suomen itsenäistymisen kannalta arvostettiin Neuvostoliitossa niin suuresti, että Suomen itsenäisyyspäivänä 6.12.1957 paljastettiin iso Leninin patsas Punaisenlähteentorilla.

Suomen asiaa Lenin oli pitänyt esillä jatkuvasti. Kesällä 1917 Lenin sai Pravda-lehteenkin kirjoituksensa, jossa hän käsitteli Suomea itsenäistymisen näkökulmasta. Jo paljon aikaisemmin hän oli kirjoittanut asiasta monta kertaa bolsevikkien Iskra-lehdessä, jonka toimituskuntaan Lenin kuului 1900-03.

Läheskään kaikki bolsevikit eivät olleet Leninin kanssa samaa mieltä. Kun Saksan kommunistisen puolueen perustaja Rosa Luxemburg tapasi Leninin 1907 Karjalankannaksella, hänkin oli sillä kannalla, että Suomi kannattaa pitää osana Venäjää ja kommunistista vallankumousta.

Lenin kuitenkin piti päänsä ja lopulta 31.12.1917 hänen johtamansa kansankomissaarien neuvosto tunnusti Suomen itsenäisyyden. Tämän asiakirjan allekirjoittivat Lenin, Stalin ja Lev Trotski.

Mikään vastikkeeton lahja tämä ei silti ollut. Lenin ja kumppanit luottivat siihen, että suomalaiset sosiaalidemokraatit jatkaisivat Venäjän malliin ja tekisivät itse sosialistisen vallankumouksen, jolloin Venäjän ja Suomen side pysyisi ideologisesti kiinteänä. Tällaisen ajattelun voi tunnistaa Leninin lähettämästä kirjeestä Otto Wille Kuusiselle, Kullervo Mannerille, Yrjö Sirolalle, Edvard Valppaalle ja K.H. Wiikille. Siinä Lenin kehotti ”vallankumouksellisen siiven kärjessä olevia tovereita” ”Suomen sosialistiseen uudelleenjärjestelyyn”.

Vielä kerran Lenin kävi Suomessa, kun hän oli 6.-10.1.1918 Halilan tuberkuloosiparantolassa Uudellakirkolla Karjalankannaksella. Parantolan komea rakennus on edelleen tuberkuloosisairaalana nimellä Sanatori Sosnovyi Bor.

kari.naskinen@gmail.com

keskiviikko 13. syyskuuta 2017

Bolsevikkien pyhä oli tiede

Kun tsaarinvallan aikainen Venäjän imperiumi helmikuussa 1917 tuli tiensä päähän, iskulauseiksi nousivat vapaus, rauha ja maan jakaminen talonpojille. Vähemmistökansat kamppailivat oikeuksistaan toiveenaan tasavertaisten kansojen liitto. Naiset osoittivat mieltään vaatien tasa-arvoa ja äänioikeutta. Kokeellinen avantgardetaide nousi kukoistukseen. Uskonto ja ateismi törmäsivät ennenkuulumattomalla tavalla.

Aleksanteri-instituutin johtaja, sosiologian professori Markku Kivinen käsitteli bolsevikkien moraalisia ja emotionaalisia hahmotuksia luennollaan eilen Helsingin yliopistolla. Hän lähti ranskalaisen sosiologin Emile Durkheimin (1858 - 1917) siitä ajattelusta, mikä kulloinkin on yhteisön määrittelemän pyhän ja maallisen ero – eikä kysymys ole mistään uskonnollisesta ajattelusta. Kokonaisuudessaan tämä asia liittyykin enemmän sosiologian alaan. Kivisen pääteos on Sosiologia ja Venäjä (1998), joka on ilmestynyt myös venäjäksi ja englanniksi.

”Yhteisö määrittää oman pyhänsä, eikä yksilö voi tähän vaikuttaa. Yhteisön määrittämät pyhät toimivat yhteisöä ylläpitävinä rajoina, joiden avulla se pyrkii luomaan itselleen identiteetin. Bolsevikkien luoma yhteisö perustui pyhän ja epäpyhän jyrkkään kahtiajakoon. Venäjällä kysymys oli kulttuurisesta syvärakenteesta, joka vallankumouksessa muutettiin. Ortodoksinen traditio heitettiin pois ja aloitettiin aivan uudenlainen projekti”, sanoi Kivinen.

Tämän Neuvostoliiton suuren projektin tulokset olivat sekä tavoitteiden mukaisia että ei-toivottuja. Hankkeen tahattomilla tuloksilla oli myös rakenteellisia vaikutuksia sekä arkielämään että poliittisiin oloihin. Monissa tapauksissa maa ei edennytkään takapajuisuudesta kohti edistystä, vaan päätyi kaaokseen. Tällaisissa tapauksissa todellisuus karkasi ulos jyrkästi kahtia jaetusta maailmankuvasta. Muodostui iso joukko institutionalisoituja tabuja, negatiivista pyhää, jota ei saanut käsitellä. Tämä johti bolsevikkien virallisen pyhän asteittaiseen rapautumiseen ja kollektiivisuutta tavoitteleva yhteiskunta päätyi voimakkaaseen yksityistymiseen. Todelliseksi pyhäksi koettiin vain oma lähipiiri.

Mihail Gorbatshovin perestroikan pyrkimyksenä oli palata alkuperäiseen projektiin ja päästä eroon tabuista, mutta siinä epäonnistuttiin. Vasta uuden Venäjän kunnolla päästyä vauhtiin alkoi myös vanha Venäjä tehdä paluuta. Nyt ollaan vihdoin siinä tilanteessa, että tsaarit on rehabilitoitu, ja tuoreimpien galluppien mukaan 86 prosenttia venäläisistä sanoo olevansa ortodokseja.

TIEDE JA EDISTYS

Kivinen luetteli bolsevikkien pyhät:

1. aspekti oli tiede. Koska tieteen katsottiin olevan kiistatonta totuutta, sen oli oltava myös uuden valtion ydin. Tämä sinänsä ei ollut yllättävää, sillä tällaista ajattelua oli 1800-luvulla ollut laajasti muuallakin Euroopassa. Bolsevikit lähestyivät kaikkea tieteen kautta, filosofiakin oli tiedettä, samoin tietenkin marxismi-leninismi.

Tilanne muuttui kuitenkin ongelmalliseksi aina silloin, kun jotkin asiat menivät pieleen. Miten voi mennä, kun perustana oli kuitenkin tiede? Noissa tilanteissa otettiin mallia vanhan Venäjän uskonnollisesta keksinnöstä, demonisoinnista. Bolsevismissa demoneja olivat vaaralliset ihmiset, sabotoijat ja muut, milloin trotskilaiset vastustajat, milloin mitkäkin. Demonit eliminoitiin.

2. aspekti oli edistys. Takapajuisuutta pyrittiin poistamaan, lukutaitoa lisäämään. Helpommin sanottu kuin tehty, ja kun kaaos jatkui, siitä ei saanut puhua.

3. aspekti oli tuotantovoimien kehitys, jossa paljolti onnistuttiinkin. Teollistaminen alkoi voimakkaasti, ja esimerkiksi teräksentuotannossa Neuvostoliitto ohitti USA:n. Suunnitelmatalous toimi tietyllä tavalla hyvinkin, mutta se ei ottanut riittävän hyvin huomioon ihmisiä. Tuotannon tulokset eivät olleet niitä, joita kansa eniten tarvitsi, ja ihmisten henkilökohtainen köyhyys jatkui. Mutta kun yhdistetään tiede, edistys ja tuotantovoimien kehitys, niin a vot, symboliksi voi nostaa Juri Gagarinin.

4. aspekti oli kaupungistuminen. Bolsevikkien kannatus oli pienimmilläänmaaseudulla, joten maalaisista piti tehdä kaupunkilaisia. Luonnollista se oli muutenkin, koska kaupunki oli edistyksellisempi kuin maaseutu.

5. aspekti oli nomenklatuura, valtaapitävän eliitin joukko, joka nautti etuoikeutettua asemaa. Siihen kuuluivat puoluejohto, politbyroon jäsenet ja tärkeimmät virkamiehet. Leonid Brezhnevin kaudella 1960- ja 1980-luvuilla nomenklatuuraan kuului jo kolme miljoonaa ihmistä. Tämäkin oli niin pyhä asia, että siitä ei saanut puhua.

6. aspekti oli kommunistinen puolue.

Valt. tri Markku Kivinen on perusteellisesti tutkinut Durkheimia, joka kirjoitti tunnetuimmassa kirjassaan 1912, että uskonto on läpikotaisin sosiaalinen asia. Uskonto on uskomusten ja tapojen solidaarinen järjestelmä, jossa kaikki uskovat yhdistyvät yhdeksi moraaliseksi yhteisöksi. Tämä yhteisö on kirkko, mutta Venäjällä siirryttiin vallankumouksen jälkeen siihen, että kirkon korvasi bolsevismi. Kirkko tai bolsevismi, molemmissa ovat pyhät ja maalliset.

Bolsevikkien Neuvostoliitto syntyi yhteiskunnallisesta sekasorrosta ja julman kansalaissodan kovettamana. Vanhan hajoaminen ja sitä seurannut kaaos synnyttivät maallisella puolella keinottelua ja rikollisuutta, mihin uudet vallanpitäjät vastasivat kovin ottein punaisella terrorilla. Uusi valtio syntyi kivuliaassa ja pitkässä prosessissa.

Luentosarja Studia Humaniora jatkuu vielä kolmella luennolla marras-joulukuussa. Luennot järjestävät Helsingin yliopiston humanistisen tiedekunnan nykykielten laitos ja Aleksanteri-instituutti.

kari.naskinen@gmail.com

maanantai 11. syyskuuta 2017

Talouskasvu hidastuu ja omaisuudet kasaantuvat rikkaille

Pääsin vasta nyt kiinni Thomas Pikettyn 2016 suomeksi ilmestyneeseen kirjaan Pääoma 2000-luvulla (Into). Siitä voi kirjoittaa monta juttua, ja otan nyt esille Pikettyn sen ennusteen, että maailman talouskasvu on merkittävästi hidastumassa. Alueelliset erot ovat paikoin hyvinkin isoja, mutta kokonaissuunta on selvästi aleneva.

Suomen Pankki arvioi, että maailmantalouden kasvu jatkuu ainakin 2017-19 yli kolmen prosentin vuosivauhtia, mutta kun Piketty katsoo pitemmälle, hän ennustaa kasvun jäävän tulevina vuosikymmeninä vain 1 - 1,5 prosenttiin.

Jos näin todella käy, sillä tulee olemaan vaikutuksia yhteiskuntiin. Pikettyn keskeinen näkemys on, että pääoman tuotto on aina suurempaa kuin talouskasvu, ja mitä suurempi tämä ero on, sitä enemmän omaisuus kasaantuu rikkaimmille.

Pääomien tuotto on ollut kasvussa maidenvälisen verokilpailun ja veroparatiisien mahdollistaman veronkierron ansiosta. Piketty ennustaa, että näin tulee jatkumaankin, ja samalla perintöjen merkitys kasvaa ja edistää varallisuuden keskittymistä. Rikkaat rikastuvat ja eriarvoisuus lisääntyy.

Piketty on lukenut vanhoja romaaneja, joissa mm. Honoré de Balzacin ja Jane Austenin kuvaamat rikkaat saivat yleisesti ainakin viiden prosentin tuoton pääomilleen. Parempiinkin tuottoihin pääsi, esimerkiksi Ukko Goriot (1835) 7-8 prosenttiin. Vaikka enää ei pääsisi näin hyviin tuottoprosentteihin, niin kuitenkin suurempiin kuin tavalliset matti meikäläiset, jotka pahimmillaan saavat vähiltä säästötileiltään käytännössä miinuskorkoa. Näin siksi, että pankkien antama korko on pienempi kuin inflaatio.

Talouskasvun alenevassa maailmassa rikkaudet siis kasaantuvat entistä enemmän ja koska rahalla on aina viimeinen sana, voivat rikkaat ostaa vaikutusvaltaa. Tämän kehityksen päässä on luokkienvälisen ristiriidan kärjistyminen, josta voi olla seurauksena väkivaltaisiakin ratkaisuyrityksiä.

Ranskalainen Thomas Piketty kirjoittaa paljon Ranskasta. Siellä palkka-asteikon ylimmän prosentin osuus palkkasummasta oli 1980-90-luvuilla alle kuusi prosenttia, mutta oli 2010-luvun alussa kahdeksan prosenttia.

Yhdysvalloissa vastaava muutos on ollut tätäkin jyrkempi. Piketty kirjoittaa, että finanssikriisitkin ovat ehkä tästä syntyneitä: onko mahdollista, että Yhdysvaltojen tuloerojen kasvu myötävaikutti finanssikriisin puhkeamiseen 2008? Samanlainen kehitys edelsi sitä aikaa, kun Yhdysvaltoja kohtasi suuri lama 1928.

Näitä molempia kriisejä edelsi eriarvoisuuden kasvu, minkä seurauksena ala- ja keskiluokkien ostovoima käytännössä jämähti paikalleen ja lisäsi väistämättä pienituloisten velkaantumista. Sitä lietsoivat vielä häikäilemättömät pankit ja rahoituksenvälittäjät, jotka rahoitusmarkkinoiden sääntelystä vapautuneina ja voittoja kärkkyen tyrkyttivät lainaksi äveriäiden sijoittajien markkinoille syytämää helppoa rahaa.

Tässä kohtaa palautuu mieleen suomalaisten pankkien toiminta 1980-luvun lopulla, jolloin yhdenkin pankin mainoksessa työnnettiin kottikärryillä rahaa ja toivotettiin lainantarvitsijat tervetulleiksi.

Näin ei nyt ole, sen sijaan Piketty sanoo, että maailma on kovaa vauhtia menossa kohti 1800-luvun yhteiskuntaa, jota hallitsi pieni koroilla ja perinnöillä elävä eliitti. Työllä ei rikastu.

MITÄ DEMOKRAATIT AJAVAT?

Tänään 11.9.2017 kirjoittaa USA:n entinen työministeri 1993-97, Berkeleyn yliopiston politiikan professori Robert Reich Social Europe -verkkolehdessä otsikolla "Mitä demokraatit ajavat?":

"Demokraattinen puolue voi johtaa maan uuteen suuntaan, mutta tekeekö se sen? Miljoonat ensimmäistä kertaa elämässään poliittisesti heränneet amerikkalaiset odottavat kiihkeästi rohkeaa vaihtoehtoa ahdasmieliselle ja tuhoavalle politiikalle. Mutta demokraatit eivät voi olla vain Donald Trumpin vastaisia tai kulkea kohti poliittista keskustaa. Menestyäkseen demokraattien on tartuttava Trumpin synnyttäneisiin ilmiöihin, lisääntyneen eriarvoisuuden ja rasismin myrkylliseen yhdistelmään.

Rikkain prosentti omistaa nyt enemmän kuin 90 % köyhimmästä päästä. Korporaatiot ja rikkaat johtavat politiikkaa. Sitä seuranneet taloudelliset paineet ovat työntäneet monet alttiiksi Trumpin vihan ja ahdasmielisyyden politiikalle. Jos demokraatit jotain ajavat, sen täytyy päihittää ennennäkemätön taloudellinen eriarvoisuus ja 90 prosentista koostuva monikulttuurinen koalitio valtaamaan takaisin taloutemme ja politiikan. Se vaatii ainakin:

1. Julkisia investointeja, jotka takaavat korkeatasoiset koulut ja infrastruktuurin kaikille.
2. Ilmaisen korkeakouluopiskelun ja ensiluokkaisen teknisen harjoittelun kaikille.
3. Yhteisesti rahoitetun terveydenhuollon kaikille.
4. Korkeat verot varakkaille sen maksamiseksi.
5. Säätelyä, joka hajottaa isojen rahoitus-, teknologia-, lääketeollisuus- ja elintarvikeyritysten monopolit.
6. Suuren rahan saamisen pois politiikasta.

Yhdessä nämä askeleet muodostavat ohjelman, joka valtaa ja palauttaa talouden ja demokratian kaikille. Johdattavatko demokraatit tälle tielle?" (Suomennos Jouko Kajanoja)

kari.naskinen@gmail.com

lauantai 9. syyskuuta 2017

Leo Mechelin, ”sorretun kansan Päämies”

Talvella 1914 vietettiin Helsingissä suurta surujuhlaa. Monin kunnianosoituksin haudattiin autonomian ajan loppupuolen tärkeimpiin poliittisiin johtajiin lukeutunut valtiomies Leo Mechelin, joka sortovuosina oli Suomen ja suomalaisten perustuslaillisten oikeuksien ehkä näkyvin puolustaja. Eino Leino kirjoitti Mechelinin hautajaisiin muistorunon Kansalaisseppel, jossa Mecheliniä kutsutaan ”sorretun kansan Päämieheksi”.

Mechelinin haudalle laskettiin 600 seppeltä. Omana aikanaan Mechelin oli siis todellinen suurmies.
Niin suuri, että 1903 kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikov karkotti Perustuslaillisten puolueeseen liittyneen Mechelinin ja muitakin separatisteiksi katsomiaan suomalaisia Siperiaan. Maanpako kesti kuitenkin vain vuoden ja kun Mechelin palasi, oli häntä rautatieasemalla vastassa 10 000 ihmistä. Mecheliniä kunnioitettiin Suomen oikeuksien puolustajana.

Perjantaina 8.9. sai Keski-Uudenmaan teatterissa kantaesityksensä Heikki Lundin kirjoittama ja ohjaama
näytelmä Mechelin. Lund on tämän keravalaisen teatterin johtaja, joka aiemmin on tehnyt näytelmiä varsinkin Suomen kulttuurielämän merkkihenkilöistä. Mechelinistä Lund innostui kirjoittamaan siksi, ettei Mecheliniä noteerattu ollenkaan Yleisradion järjestämässä Suuret suomalaiset -äänestysohjelmassa 2004. Ei päässyt edes sadan parhaan joukkoon, vaikka perusteet olisivat vähintään 20:n joukkoon.

Näytelmän juonellisena ideana on, että toimittaja lähtee tekemään juttua tuosta unohdetusta merkkimiehestä Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlavuotena. Sitten käy niin sopivasti, että toimittaja saa ensikäden tietoa näyttämölle ilmestyviltä Mechelinin aikalaisilta, Mechelinin sukulaiselta Tekla Hultinilta, J.K. Paasikiveltä, Mannerheimilta ja Leniniltä. Hauska idea, joka toimii. Kun väliin on sijoitettu pieniä huumorinpätkiä, niin kokonaisuus on kuin viihteellinen historianluento.

Tiiviiseen tahtiin, alle tunnissa käydään läpi Mechelinin elämä. Helsingissä on Mechelininkatu (1917), mutta nyt minäkin tiedän oikein hyvin, että perusteet kadun nimeämiselle olivat hyvät. Ylen katsojaäänestyksessä sadan listalle nousseista ei ole aiheellista nimetä katuja esimerkiksi Raimo Helmiselle, Arvi Lindille, Elisabeth Rehnille, Esa Saariselle, Antti Tuiskulle eikä Alli Vaittinen-Kuikalle.


Mechelinin yhteiskunnallinen toiminta oli niin laajaa, että ihmetyttää. Valtiopäiville hänet valittiin Helsingin kaupungin edustajaksi porvarissäätyyn 1872 ja 1875 sekä Helsingin valtuustoon vuosiksi 1875-78 ja 1891-99, toimi suurimman osan aikaa sen puheenjohtajana.

Karkotuksesta palattuaan Mechelin toimi edelleen aktiivisesti politiikassa ja hänet valittiin ensimmäiseen eduskuntaan Ruotsalaisen kansanpuolueen listoilta, kun Perustuslaillisten puolue oli hajonnut. Mechelin valittiin myös senaattiin, jossa hän toimi 1905-08 mm. nykyistä pääministeriä vastaavissa tehtävissä. Tuossa vaiheessa häntä kutsuttiin
Suomen ”kruunaamattomaksi kuninkaaksi".


Tämä
Mechelinin senaatti oli Suomen ensimmäinen poliittinen hallitus, ja se antoi ensimmäisenä maailmassa kaikille 24 vuotta täyttäneille kansalaisille ääni- ja vaalioikeuden.

NOKIA AB:n PERUSTAJA

Leo Mechelin toimi myös kameraali- ja politialainopin, valtio-oikeuden, talousoikeuden ja kansantaloustieteen professorina Keisarillisessa Aleksanterin yliopistossa 1874-82.

Teollisuusmieskin Mechelin oli. Hän kuului Nokia Aktiebolagin perustajiin 1865, oli sen hallituksessa viisitoista vuotta, puheenjohtajanakin 1898 - 1903. Nokian alkuvuosina sen osakkaana ja hallituksen jäsenenä oli myös C.G.E. Mannerheim. Nokia Ab:n osti myöhemmin Suomen Gummitehdas Oy.

SYP:n hallintoelimissä Mechelin myös oli.
Vuonna 1876 Helsingissä pidettiin Suomen ensimmäinen yleinen teollisuusnäyttely, johon myös keisari, keisarinna ja perintöruhtinas puolisoineen tutustuivat kaupungin vieraina. Leo Mechelin hoiti isännyyden niin hienosti, että keisari Aleksanteri II korotti hänet ja hänen jälkeläisensä aatelissäätyyn.

Lehtimiehenä Mechelin oli perustamassa liberaalien äänenkannattajaa Helsingfors Dagbladetia ja myöhempiä liberaalisia ajatuksia kannattavia lehtiä kuten Finsk Tidningiä. Mechelin kirjoitti lehtiin aktiivisesti ja lähetti ulkomaanreissuiltaan tiedonantoja julkaistaviksi.

Tätä kaikkea Keski-Uudenmaan Teatteri käy läpi. Toimittajaa esittää Seppo Halttunen, mutta päärooli on kuitenkin Anna-Leea Sipilän
esittämällä Tekla Hultinilla, joka oli Suomen ensimmäinen naispuolinen filosofian tohtori ja aikansa tunnetuimpia naisasialiikkeen edustajia. Hän auttoi Mecheliniä kääntämällä tämän kirjoituksia suomeksi. Muissa rooleissa vuorottelee Jari Hämäläinen.

Näytelmää esitetään Keuda-talossa (älytön nimilyhenne Keski-Uudenmaan koulutuskuntayhtymästä). Seuraavat ensi-illat ovat Mika Waltarin Gabriel, tule takaisin! ja Heikki Lundin musiikkinäytelmä
Suomenhevosen tarina.

kari.naskinen@gmail.com

perjantai 8. syyskuuta 2017

Kohtalokas näköharha 1938

Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä saa tänään perjantaina kantaesityksensä Kjell Westön romaanista Kangastus 38 (Otava, 2013) tehty näytelmä, jonka kenraaliharjoituksen kävin eilen katsomassa. Nimi viittaa vuoteen 1938, jolloin ihmiset Euroopassa olivat näköharhan vallassa. Natsi-Saksa oli jo miehittänyt Itävallan ja Suomen ulkoministeri Rudolf Holsti oli juuri eronnut Saksan painostuksesta, mutta Hitlerin touhu sai silti suurta hyväksyntää myös ruotsinsuomalaisten äijien keskiviikkokerhossa, joka näytelmässä kokoontuu.

Westö on sanonut keskiviikkokerhon olevan kuin Helsingin porvaristo pienoiskoossa, vastakkain ovat hurraaisänmaallinen oikeisto ja paneurooppalaiset liberaalit. Sosialisteja ei näissä piireissä liiku, juopa porvarien ja työläisten välillä on syvä. Eikä Pitkänsillan yli mennä.

Yksi kerhon jäsenistä on lääkäri Lorens Arelius, joka varsinkin on innoissaan saksalaisen sankarikansan etenemisestä kohti lopullista herruutta. Kun keskiviikkokerho yhtenä iltana kokoontuu asianajaja Thunen toimistossa, tunnistaa Thunen konttoristiksi muutama viikko aikaisemmin tullut Matilde Wiik lääkärin: tuohan on sama valkoinen sika, joka raiskasi hänet moneen kertaan punaisten vankileirillä 1918, vain 20 vuotta sitten. Sika ei kuitenkaan tunnista Matildea.

Elämä Helsingissä sujuu iloisissa nousukauden merkeissä. Varjostavien pilvien annetaan olla. Ilmassa on suurta toiveikkuutta ja Mikado-ravintolassa Mannerheimintiellä tanssitaan pitkissä iltapuvuissa. Orkesteri soittaa myös Matilden veljen säveltämän schlagerin Kangastus. (Kauko Käyhkön noihin aikoihin säveltämä iskelmä on nimeltään Kangastusta.)

Keskiviikkokerhossa kuitenkin puhutaan isommista asioista. Esille tulee sekin tositapaus, kun Helsingin juutalaisten urheiluseuran Makkabin pikajuoksija Abraham Tokazier ei saanut pitää voittoaan HKV:n järjestämissä kilpailuissa juuri valmistuneella Olympiastadionilla 21.6.1938. Tokazier tuli maaliin ensimmäisenä, mutta tuloksissa hänet pudotettiin neljänneksi. Syynä oli pelkästään antisemitismi, ja kaiken lisäksi katsomossa oli saksalaisia arvovieraita, joten juutalaista ei voitu julistaa voittajaksi. Lehtikuvistakin seuraavana päivänä näki, että Tokazier oli oikea voittaja. Suomen Urheiluliitto esitti anteeksipyynnön tapahtuneen vääryyden johdosta 75 vuotta myöhemmin 2013.

Matilde Wiikiltä ei kukaan pyydä anteeksi. Eikä Matilde pyydä. Hän on oman traumansa kanssa yksin, persoonallisuus täysin hajalle jakautuneena, mitä kuvataan sillä, että Matilden roolissa on kolme näyttelijää. Matilden tunnistettua raiskaajansa esitys muuttuu hieman myös jännitysnäytelmäksi.

Sellainenkin asia tuli näytelmää katsoessa mieleen, että ovat ne olleet järkyttäviä aikoja. Ajatellaanpa, että kun nyt olemme vuodessa 2017, niin millaista olisi, jos kansalaissota olisi käyty 1997. Kadulla tulisi vastaan vastapuolen nilkkejä, tappajia ja muita sekasikiöitä…

Matilde Wiik on samalla osa tällaista kansakuntaa jakanutta historiaa. Vielä ennen Areliuksen näkemistä hän yrittää elää elämäänsä niin normaalisti kuin voi, mutta sitten kaikki repeää uudelleen. Taas kerran joutuu ihmettelemään, miten kansalaissodan jälkeen karmeasti kohdellut punaiset lähtivät niin yksissä tuumin valkoisten kanssa puolustamaan maata talvisodassa. Oliko syy tähän se, että valkoisen terrorin hirmuteoista ei vielä tuolloin ollut saatu kunnolla tutkimustietoa?

Sopivasti tässä kohtaa voi todeta, että Westön romaanin suomentaja oli viime keväänä kuollut Liisa Ryömä, jonka vanhemmat olivat kommunistikansanedustaja Mauri Ryömä ja kommunistirunoilija Elvi Sinervo.

Kangastus 38 ei kuitenkaan ole mitenkään leimallisesti vasemmistolainen romaani/näytelmä. Näkökulma on yleisinhimillinen – millä pahuuden voi voittaa, voiko antaa anteeksi, voiko tai pitääkö koskaan unohtaa, onko kostaminen sallittua?

Eilisessä Helsingin Sanomissa entinen jääkiekkoilija, lähes kuoliaaksi taklattu, ikuisen aivovamman saanut Tommi Kovanen sanoo: ”Aina pitäisi antaa anteeksi, mutta miksi? Pitääkö kaikki antaa anteeksi? Ei se ole elämän jatkumisen ehto.” Ei ole Matilde Wiikillekään, eikä ole syytäkään.

kari.naskinen@gmail.com

torstai 7. syyskuuta 2017

Suomen ulkopolitiikan toive: ettei maailmassa mikään muuttuisi

Tänä vuonna kuollut politiikantutkija Zbigniew Brzezinski sanoi 2014 Venäjän ja Ukrainan tilanteeseen liittyen, että Ukrainan olisi pitänyt toimia Venäjän suhteen kuten Suomi: ”Venäjä ja Suomi ovat toisiaan kunnioittavia naapureita ja Suomella on laajat taloudelliset suhteet sekä Venäjään että EU:hun. Suomi ei ole kuitenkaan osallisena missään sotilaallisessa liittoumassa, jota Venäjä voisi pitää itseensä kohdistettuna.”

Suomi kylläkin on Naton kumppani ilman varsinaista jäsenyyttä, mutta
periaatteessa Brzezinski tietenkin näki tilanteen oikein, kun vertasi Suomen rauhallista ja Ukrainan ärhentelevää Venäjän-politiikkaa.

Suomen ja Venäjän ulkopolitiikoista ja maiden keskinäisistä suhteista keskusteltiin eilen Aleksanteri-instituutin tilaisuudessa Helsingin yliopistossa, jossa useaan otteeseen tuli esille se, että Venäjän ulkopolitiikka on aina ollut selvästi sidoksissa Venäjän sisäpolitiikkaan. Kansainvälisen politiikan professori Tuomas Forsberg Tampereen yliopistosta sanoi, että Venäjän identiteettiin kuuluu oleminen suurvaltana ja tätä mieltä on myös kansa.

”Venäjän johto haluaa vakuuttaa kansan siitä, että Venäjä on edelleen suurvalta, vaikka väkiluku- ja bkt-tilastot ovat menneet alaspäin. Krimin ja Itä-Ukrainan tapahtumat heijastuvat nimenomaan tästä taustasta”, sanoi Forsberg.

”Suurin ongelma ja samalla yksi Venäjän politiikkaa selittävä tekijä on se, että Venäjä ei ole saanut tahtomaansa tasa-arvoista asemaa ja vaikutusvaltaa suhteessa länteen. Venäjällä ei ole ollut kykyä tarkastella lännen toimia muussa kuin siinä valossa, että niillä tähdätään Venäjän nujertamiseen.”

Ministeri Jaakko Iloniemi vertasi Venäjän ulkopolitiikan lähtökohtia siihen, millaisia ne ovat Suomessa: ”Meillä ulkopolitiikkaa hoidetaan eri tavalla, linjat eivät muutu presidenttien tai hallitusten vaihtuessa. Tarja Halosesta siirryttiin Sauli Niinistöön, mutta ulkopolitiikka on jatkanut tutuilla raiteillaan. Poliittisten voimasuhteiden muutokset sisäpolitiikassa eivät siis vaikuta ulkopolitiikkaan.”

Forsberg sanoi tähän täydennykseksi, että Suomen ulkopolitiikassa perustoive on se, että mikään ei maailmassa muuttuisi. Siis ei Suomen kannalta.

Valt. tri Hanna Smith on juuri aloittanut eurooppalaisen hybridiosaamiskeskuksen tutkimusjohtajana. Väitöskirjassaan hän käsitteli Venäjän suurvaltaidentiteettiä. Aleksanteri-instituutin tilaisuudessa hän sanoi, että Venäjän ulkopolitiikkaa Suomen suhteen on kuluneiden sadan vuoden ajan auttanut se, että Suomi tuli Venäjälle tutuksi ja läheiseksi sinä aikana, kun Suomi kuului Venäjään 1809 - 1917.

”Kun Suomi itsenäistyi, tilanne oli tietenkin aivan uusi ja alku oli opettelua. Kahdenvälinen tilanne ei alkuun ollut mitenkään paineinen, mutta maailman mullistukset sitten johtivat kuitenkin sotaan 1939. Kun Neuvostoliitto loppui, nähtiin Suomi taas hyvin myönteisessä valossa – ehkä myönteisimmässä koko Suomen itsenäisyysajan historiassa”, sanoi Hanna Smith.

Iloniemikin otti esille itsenäisyytemme alkuvaiheen, joka oli hapuilevaa: ”Ulkoasiainhoito oli taapertelua. Suomen suhteet Venäjään olivat jonkinlaisessa välitilassa, eikä osaamista ollut oikein muilla kuin jonkin verran Mannerheimilla, joka sentään tunsi kansainvälisiä ympyröitä. Toinen oli Paasikivi, jolla kansainvälisen pankkitoiminnan kautta oli jonkinlaista osaamista tuolta sektorilta.”

”Pohdintaa aiheutti moni asia, esimerkiksi se, miten ulkopolitiikka ja alkuun saatu demokraattinen kehitys nivottaisiin yhteen”, sanoi Iloniemi.

”Tilanteet olivat hankalia, kun vielä talouselämän piirit olivat kesällä ja vielä syksylläkin 1917 epäilleet koko itsenäisyyshankkeen järkevyyttä, koska talousmiehet pelkäsivät, että itsenäistymisen jälkeen menetettäisiin tärkeät Venäjän markkinat.”

”Mutta melko hyvinhän Suomi kaikkiaan on ulkopolitiikassaan onnistunut. Otetaan vain huomioon se, että Suomi ei ole ollut sadan vuoden itsenäisyyden aikana sodassa kuin viisi vuotta”, sanoi Iloniemi.

KRUUNAAMATON KUNINGAS
KERAVAN TEATTERISSA

Suomen politiikan yksi kiperä vaihe oli, kun Suomesta yritettiin tehdä kuningaskuntaa. Ei onnistunut, mutta kruunaamattomana kuninkaana pidetään ennen itsenäistymistä vaikuttanutta Leo Mechelin, valtiomies, oikeustieteilijä, talouselämän vaikuttaja ja kansallisen oikeustaistelun johtaja Suomen autonomian aikana.


Suomen ja Venäjän suhteita Mechelin tarkasteli oikeuskysymyksenä. Hän muotoili systemaattiseksi opin, jonka mukaan Suomen suuriruhtinaskunta oli suvereeni valtio ja tasaveroisessa unionisuhteessa Venäjään. Mechelin myös levitti tätä oppia vuosien ajan ulkomaille, ja hänen näkemyksensä on katsottu muodostuneen Suomen ja Venäjän välisen oikeustaistelun lähtölaukaukseksi.

Sortovuosien aikana Mechelin toimi perustuslaillisten keulakuvana ja johti passiivista vastarintaa, vuodet 1903-04 maanpaossa. Sortokausien välisenä ajanjaksona 1905-08 hän johti Mechelinin senaattina tunnettua Suomen ensimmäistä poliittista hallitusta. Sen aikana toteutettiin eduskuntauudistus.

Mechelin vakiinnutti sekä Suomessa että ulkomailla sitä käsitystä, että Suomen suuriruhtinaskunta oli suvereeni valtio. Mechelinistä ei eilisessä tilaisuudessa puhuttu, mutta perjantaina 8.9.2017 saa Keski-Uudenmaan Teatterissa ensi-iltansa Heikki Lundin kirjoittama näytelmä Mechelinistä.

kari.naskinen@gmail.com