Elokuva aiheesta yhtä löperö kuin aihekin

Television juontajakeskeisen puheohjelman katsojaluvut ovat kymmenen vuotta olleet laskussa, joten eiköhän vaihdeta sen vetäjä Katherine Newbury nuorempaan. Tästä lähtee amerikkalainen elokuva Late Night. Ensin kuitenkin yhdelle käsikirjoittajalle annetaan potkut ja tilalle otetaan toinen. Missään vaiheessa ei elokuva kuitenkaan varsinaisesti lähde liitoon, vaan on samaa höttöä kuin nämä television ns. talk show -ohjelmatkin yleensä.

Elokuvan sisällöllinen juju on siinä, että uusi käsikirjoittaja on intialaisperäinen Molly, joka kiintiönaisena tuo uutta näkökulmaa Katherinen vitseihin ja muuhun lätinään, kun käsikirjoitusryhmän kahdeksan muuta jäsentä ovat valkoisia miehiä. Mollya esittää Mindy Kaling (kuvassa vas.), joka myös on elokuvan käsikirjoittaja, ja on ollut tekemässä myös joitakin Suomessakin nähtyjä tv-sarjoja. Hän on myös työskennellyt jotenkin Conan O´Brienin kanssa.

Mindy Kaling kirjoitti Katherine Newburyn roolin vartavasten Emma Thompsonille (kuvassa oik.), joka näyttelee erinomaisesti itseään täynnä olevaa, moninkertaisesti palkittua tv-tähteä. Näiden kahden naisen yhteistyö toimii Mindy Kalingin kirjoittamien vuorosanojen ja Emma Thompsonin värikkään näyttelemisen ansiosta hyvin, mutta ongelma on, että elokuva on kuitenkin jokseenkin tyhjä.

Ohjaaja Nisha Ganatran on tätä ennen tehnyt ison määrän tv-sarjoja, joten hänkin tuntee heppoisen tv-viihteen perinpohjin.

Mielenkiintoista on kuitenkin nähdä tällaisen hömppäohjelman tuotantoprosessi. Kun ohjelma tulee myöhään melkein joka ilta, alkaa vitsien ideoiminen joka aamu kymmeneltä, jolloin koko porukka kokoontuu ideoimaan tuoreita juttuja aamun sanomalehtien uutisjuttujen pohjalta. Katherine itse ei näissä hommissa ole mukana, eikä hän ryhmän jäseniä tunne edes nimiltä.

Sekin tulee havainnollisesti esille, millainen työsuhdeturva Amerikassa on. Yksi käsikirjoittaja saa potkut siltä istumalta, kun kehtaa pyytää pientä palkankorotusta. Molly otetaan hänen tilalleen ilman minkäänlaisia kirjallisia sopimuksia.

Amerikkalaiseen tapaan korkeasta moraalista pidetään kuitenkin huolta, ainakin puheissa, kuten Katherine yhden Late Night ohjelman alkujuonnossa. Siis kaksinaismoraalista. Ohimennyttä meetoo-asiaakin sivutaan.

kari.naskinen@gmail.com

Mitä jos SDP olisi ollut erilainen?

Otsikossa oleva kysymys esitetään huomenna lauantaina SDP:n 120-vuotisjuhlissa Turussa heti Antti Rinteen avauspuheenvuoron jälkeen. Vaihtoehtoisesta sosiaalidemokraattisesta historiasta alustavat ensin Markku Jokisipilä, Jenni Karimäki ja Erkki Tuomioja, joiden jälkeen asiaa pohtivat paneelikeskustelussa mm. Sanna Marin, Antti Rönnholm, Ville Skinnari ja Tytti Tuppurainen. Mielenkiintoinen kysymys, sillä toisinkin olisi voinut mennä.

Yksi kriittinen vaihe oli ylimääräinen puoluekokous 25.-27.11.1917. Kuva on kokouksesta, joka pidettiin Helsingin työväentalossa. Tilanne oli arka, viikon kestänyt suurlakko oli juuri päättynyt ja kokouksessa SDP päätti, lähdetäänkö parlamentaariselle vai vallankumoukselliselle tielle. Railakkaan yleiskeskustelun jälkeen äänestettiin ja rauhallisempi vaihtoehto voitti äänin 59 – 43.

Puoluekokoukseen osallistuivat Neuvosto-Venäjän hallituksen lähettäminä myös Josif Stalin ja Aleksandra Kollontai. Päätöspäivän puheessaan Stalin lupasi, että Suomi voi itse päättää asioistaan, mutta kehotti suomalaisia sosialisteja noista äänestysnumeroista huolimatta tekemään vallankumouksen, ja apuakin tulisi.

Tuolloin puolueessa oli vielä kommunistejakin, jotka vasta elokuussa 1918 perustivat SKP:n Moskovassa. Keskeisiä perustajia olivat vanhan sosiaalidemokraattisen työväenliikkeen johtajina tunnetuiksi tulleet Otto Wille Kuusinen, Kullervo Manner ja Yrjö Sirola.

Vielä SDP:n kokouksessa 1917 Kuusinen oli näennäisesti varovainen. Hän kyllä sanoi, että nyt on kysymys siitä, ”otammeko vallan vai jätämmekö sen porvareille – tertium non datur (kolmatta vaihtoehtoa ei ole)”. Latinaa hän oli opiskellut Jyväskylän Lyseossa, josta kirjoitti ylioppilaaksi 1900, luokkakavereina mm. Edvard Gylling ja Sulo Wuolijoki. Omaa kantaansa Kuusinen ei puoluekokouksen yleiskeskustelussa sanonut, mutta hänen aikaisemmat puheenvuoronsa SDP:n eduskuntaryhmässä olivat olleet kallellaan jyrkempään suuntaan.

Historioitsijat ovat sitä mieltä, että Kuusinen ei kuitenkaan vielä tuolloin hahmotellut pysyvää proletariaatin diktatuuria, vaan pikemminkin tilapäistä vallanottamista työväen käsiin saadakseen kipeimpiä uudistusvaatimuksia vahvistetuiksi.

Vielä tammikuussa 1918 Sirolakin kirjoitti, ettei ole pakko ryhtyä taisteluun demokratiaa vastaan, vaan että ”vähemmistödiktatuurilta näyttävä asema olisi vain väliaikainen välttämättömyys”. Sellaista kumousta Sirola kuitenkin ajoi, että pankit ja viljelysmaat olisi kansallistettava, oikeuslaitos kansanvaltaistettava sekä tuotantolaitokset asteittain muutettava osuus- ja valtionlaitoksiksi. Tämä olisi välttämätöntä, koska porvaristo oli johtanut työväestön ankaraan nälänhätään turmiollisen elintarvikekeinottelunsa vuoksi ja oli parhaillaan aseistautumassa työväestöä vastaan.

Marraskuun puoluekokouksessa 1917 oli sos.dem. puolueessa joka tapauksessa tapahtunut ajatussuuntien jakautuminen. Leniniläis-marxilaisen suuntauksen omaksunut jäsenistö katsoi myöhemmin, että kunnon vallankumous olisi pitänyt sytyttää sopivana ajankohtana. Surkeasti onnistunut kansalaissota oli heille pettymys.

Kansalaissota oli SDP:n kommunistisen siiven synnyttämä kapina, joka ei saanut täyttä tukea puolueelta; aseelliset punakaartitkin olivat ikään kuin itsenäistyneet eroon puolueesta. Puolueen puheenjohtaja oli kuitenkin vallankumouksen kannattaja Kullervo Manner ja varapuheenjohtaja saman sortin sosialisti Edvard Gylling. Oikeistodemarit jättäytyivät sivuun puolueen toiminnasta Väinö Tannerin johdolla. Kun puoluejohto 25.1.1918 päätti kapinaan ryhtymisestä, myös K.H. Wiik erosi puoluetoimikunnasta.

LUOKKAPUOLUEESTA
YLEISPUOLUEEKSI

Suomen Työväenpuolueen perustava kokous pidettiin Turun työväentalossa 17.–20.11.1899. Yhdessä neljä vuotta myöhemmin järjestetyn Forssan kokouksen kanssa sillä oli käänteentekevä merkitys työväenliikkeen historiassa. Turun kokouksessa Suomen radikaali työväenluokka syrjäytti lopullisesti porvariston ja sivistyneistön työväenliikkeen johdosta. Se mahdollisti myös kohti sosialismia tapahtuneen aatteellisen siirtymisen. Laajoine organisaatioineen ja ohjelmineen puolueesta tuli Suomen ensimmäinen nykyaikainen puoluejärjestö, joka edusti kokonaan uudenlaista, laajoille kansankerroksille tarkoitettua puoluetyyppiä.

Turussa huomenna yhden alustuspuheenvuoron käyttävä Jenni Karimäki on politiikantutkija Eduskuntatutkimuksen keskuksessa. Hän sanoo SDP:n sopeutuneen jo 1920–30-lukujen aikana Suomen porvarilliseen demokratiaan. Aina Neuvostoliiton hajoamiseen asti se mitteli enemmän ja vähemmän intensiivisesti voimiaan kommunismin kanssa ja säilytti tuotantovälineiden sosialisoinnin puolueen ohjelmassa 1970-luvulle asti.

”Toisen maailmansodan jälkeen SDP asemoitui hyvinvointivaltion rakentajaksi, joka hyvinvointivaltion valmistumisen jälkeen siirtyi konkreettisten tavoitteiden esittämisestä arvojen korostamiseen. Vahvasta intressipuolueesta on muodostunut jälkiteollisessa palveluyhteiskunnassa yleispuolue, joka kärsii sosialidemokraattisia puolueita koettelevasta yleiseurooppalaisesta identiteettikriisistä”, sanoo Jenni Karimäki.

”Kysymys on nyt siitä, mikä on työväenpuolueen rooli ja työväenluokkainen identiteetti, kun suuri osa kansasta identifioituu keskiluokkaan. Globalisaatio on tuonut mukanaan työelämän haasteet, kuten katoavat teollisuustyöpaikat sekä rikkonaisen työuran, ja näiden haasteiden ratkaisijaksi ovat monien äänestäjien silmissä nousseet kansallismielistä populismia edustavat puolueet.”

HILLITTYÄ
MARKKINATALOUTTA

Huomenna pidettävässä paneelikeskustelussa ilmaistaan tyytyväisyys siitä, että marraskuussa 1917 ei lähdetty täysillä vallankumouksen tielle.

Jouko Marttilan poliittisen historian väitöskirjassa todetaan, että SDP:n ja Kokoomuksen lähentyminen alkoi 1970-luvulla, kun pitkään oppositiossa ollut Kokoomus siirtyi pois aivan oikeasta laidasta ja kun SDP luopui sosialisointivaatimuksistaan. Ohjelmatasolla vastakkaisiin talousjärjestelmiin aikaisemmin pyrkineet Kokoomus ja SDP toteuttivat yhteistä talouspolitiikkaa ensimmäisen kerran Harri Holkerin hallituksessa 1980-luvulla.

Marttilan väitöskirja on nimeltään ”Hillitty markkinatalous – Kokoomuksen ja SDP:n talouspoliittinen lähentyminen ja hallitusyhteistyö 1980-luvulla”. Se paljastaa kuinka talouspolitiikka kehittyi sotien jälkeen ja millaisia sisäisiä paineita muutokset aiheuttivat puolueissa.

Presidentti Mauno Koivisto halusi lieventää oikeiston ja vasemmiston vastakkainasettelua painostamalla Kokoomuksen ja SDP:n yhteiseen hallitukseen. Holkerin hallituksen talouspolitiikka aiheutti kuitenkin hajaannusta puolueiden sisällä. Kokoomuksessa puheenjohtajaa Ilkka Suomista haukuttiin kommunistiksi ja SDP:n eduskuntaryhmässä vaadittiin valtiovarainministeri Erkki Liikasen erottamista.

”SDP:n ja Keskustan perinteinen punamultayhteistyö oli umpikujassa Kalevi Sorsan ja Paavo Väyrysen huonojen henkilösuhteiden seurauksena, mutta Koiviston sanelu ei sinipunahallituksen talouspoliittista linjaa synnyttänyt”, sanoo Marttila.

Euroopassa oli siirrytty sääntelytaloudesta kohti kilpailutaloutta. Uusliberalismi ei kuitenkaan saanut jalansijaa Suomessa, vaikka rahoitusmarkkinoiden vapauttamista on siihen suuntaan tulkittu. Kokoomus ja SDP valitsivat linjakseen hillityn markkinatalouden, jossa keskitetty sopimusjärjestelmä ja laajat vakautusratkaisut säilyivät keskeisinä talouden ohjailun välineinä.

Entä nyt? Siltä vaikuttaa, että liittoutuminen Vasemmisto- ja vihreänliiton kanssa on tehnyt SDP:stä maailmanparannuspuolueen, jolle työväenpuolueena toimiminen on vain historiallinen sivuseikka.

kari.naskinen@gmail.com

Aina ei armeijan marssijärjestys ole ollut selvä

Suomella on uusi pääministeri ja puolustusvoimain uusi komentaja. Tässä tilanteessa Antti Rinne varmuuden vuoksi muistutti kenraaliluutnantti Timo Kivistä, että armeijankin puolesta isot päätökset tekevät poliitikot, eli armeija ei esimerkiksi päätä hävittäjäkoneiden hankinnasta eikä Naton harjoituksiin osallistumisesta. Hyvähän nämä yksinkertaisimmatkin asiat on välillä kerrata, ettei käy niin kuin on joskus käynyt.

Tosin Rinne olisi voinut vielä täsmentää, että ulkopolitiikan hoitaa nykyisin Sauli Niinistö yksin. Todellisuudessa siihen ei tarvita Niinistöäkään, koska EU:n jäsenenä Suomellakin on vain EU:n ulkopolitiikka. Tehtävänä Niinistöllä on kuitenkin toimia Merkelin ja Macronin juoksupoikana, kuten taas ensi viikollakin Putinin tavatessaan. Ulkoministeriä ei nykytilanteessa tarvittaisi ollenkaan, mutta kun se tapana on, niin hommaan voi panna vaikka jonkun ihan munattoman miehen.

Mutta sitten ajassa taaksepäin. Kun kaikki asiat eivät itsenäisyyden alkuvuosina olleet vielä asettuneet uomiinsa, oli sotaväenkin kanssa vaikeuksia. Sata vuotta sitten oli Suomen nuoren sotaväen ylipäällikkönä kenraaliluutnantti Karl Fredrik Wilkama (kuvassa), joka oli nimitetty Mannerheimin seuraajaksi 42-vuotiaana toukokuussa 1918. Presidentillekin Wilkama sanoi, että hän on armeijan ainoa ylipäällikkö.

Tiilitehtailijan poika K.F. Wilkama, ennen nimenmuutosta Wilkman, oli käynyt Haminan kadettikoulun ja siirtynyt sen jälkeen Venäjälle, jossa kävi sotakorkeakoulun. Ensimmäisessä maailmansodassa hän toimi Mannerheimin alaisena rykmentin komentajana Bukovinassa aina syksyyn 1917. Suomeen ja punaiseen Helsinkiin Wilkama palasi helmikuussa 1918, mutta sieltä piti päästä pois. Wilkama onnistui matkustamaan Kannaksen kautta valkoisten puolelle ja Hiitolan asemalla hän tapasi taas Mannerheimin, joka oli siellä tarkastusmatkalla. Valkoisen armeijan palvelukseen Wilkama astui heti seuraavana päivänä ja saavutti sitten kovan soturimaineen taisteluissa Länkipohjassa, Lempäälässä, Tampereella ja Viipurissa.

Wilkama oli ensimmäinen sotaherra, jonka virkanimike oli puolustusvoimain komentaja. Hänen toimintansa vain oli niin eriskummallista, että upseerit menivät jopa lakkoon vuonna 1924. Presidenttinä oli tuolloin K.J. Ståhlberg ja pääministerinä A.K. Cajander, mutta kun marssijärjestystä ei Antti Rinteen tavoin ollut tehty selväksi, kaikki oli sekaisin. Wilkama piti yllä ankaraa kuria ja erotti kymmeniä juopottelevia upseereita – eivät olleet ryypänneet huvireissulla Lemmenjoella, vaan normaalilla palvelusajalla.

Wilkama oli entinen tsaarinupseeri ja sitä eivät jääkäriupseerit sietäneet. Wilkamaa vastaan käynnistettiin ajojahti väittämällä, että hän syrji Saksassa koulutuksensa saaneita jääkäriupseereita. Wilkama myös jarrutti nuorten reservinupseereiden koulutusta, koska hänelle kelpasivat valmiimmat tsaarinupseerit. Jääkärien puolia alkoi näkyvästi pitää jääkäritoimiston johtaja Elmo E. Kaila, joka kaveerasi tiiviisti Ilkka-lehden päätoimittajan Santeri Alkion kanssa.

Lehdessään Alkio oli voimakkaasti ”ryssäläisyyttä” vastaan: ”Venäjältä pakoon puikkineet upseerit on melkein järjestään kiinnitetty armeijamme palvelukseen. Eräät heistä ovat omaksuneet niin venäläisen mielialan, että Suomen liittämistä uudelleen Venäjään jotkut pitävät välttämättömyytenä. Tämä antaa aiheen myös harkita, kuinka monet heistä ovat bolshevikkeja.” (Ilkka 29.6.1920)

Tilanne jatkui tulehtuneena ja huhtikuussa 1924 Jääkäriupseerit jättivät Ståhlbergille muistion, jossa uhattiin lakolla, ellei armeijaa puhdistettaisi tsaarinupseereista. Selväsanainen vaatimus oli, että Wilkama ja yleisesikunnan päällikkö Oscar Enckell piti erottaa ja korvata ”paremmin kvalifisoiduilla miehillä”. Näitä vaatimuksia vahvistettiin jääkäriupseerien eroilmoituksilla: ”Upseeristo tahtoo eronsa kautta osoittaa, että sen luottamus nykyiseen johtoon on täydellisesti loppunut ja ettei se nykyisen johdon alaisena katso voivansa kantaa sitä edesvastuuta, mikä sille armeijassa palvellessaan lankeaa.”

PANI HANTTIIN
PRESIDENTILLE

Lopputulos oli, että Wilkama siirrettiin vähäksi aikaa syrjään. Hänet pantiin komennukselle ulkomaille. Tämän maastakarkotuksen aikana Wilkama opiskeli ensin Ranskan sotakorkeakoulussa ja tutustui sen jälkeen Italian sotalaitokseen. Italiassa Wilkama tapasi myös Benito Mussolinin.

Suomeen Wilkama palasi syksyllä 1925. Tilanne oli rauhoittunut, mutta Wilkama ei. Ståhlbergin jälkeen presidentiksi valittu Lauri Relanderkin sai Wilkamasta kiusankappaleen. Kun Relander oli saanut valmiiksi ylennyslistan itsenäisyyspäivää varten, ei Wilkama hyväksynyt sitä. Lisäksi Wilkama täräytti Relanderille, ettei presidentti mikään armeijan oikea ylipäällikkö ole. Oikeuskansleri Axel Charpentierkin ihmetteli jossain kirjelmässään, ”oliko W. täysin terve”.

Wilkama joutuikin luopumaan sotaväen päällikkyydestä keväällä 1926. Seuraajaksi nimitettiin nuori jääkärikenraali Aarne Sihvo. Wilkamalle tarjottiin armeijan ylitarkastajan virkaa, mutta se ei kelvannut. Vielä hänelle tarjottiin Hämeen läänin maaherran virkaakin, mutta Wilkama oli saanut tarpeekseen valtion hommista.

Wilkama ylennettiin jalkaväenkenraaliksi 1928 ja hän erosi armeijasta omasta pyynnöstään. Syvästi uskonnollisena ihmisenä Wilkama meni mukaan seurakunnalliseen toimintaan ja alkoi mm. pitää pyhäkoulutunteja kenraalin virkapuvussa. Talvi- ja jatkosotien aikana Wilkama toimi ylipäällikön erityistehtävissä kiertäen sairaaloissa kunniamerkkejä jakamassa. Wilkama kuoli 71-vuotiaana Helsingissä 1947.

kari.naskinen@gmail.com

Kaiken takana on nainen

Helsingin Sanomissa oli eilen juttu, jossa sanottiin geenitutkijoiden pitävän ikää vain ”kehollisena tilana, joka voidaan korjata”. Ei tuon tarkoituksesta oikein täyttä selvää saa, mutta yksi tosiasia kuitenkin on, että miesten lyhyemmän eliniän takana on nainen. Matti ja Teppokin tämän tietävät, ja tutkimustulokset vahvistavat: Me Naisissa oli nimittäin juttu tutkimuksesta, jonka mukaan eunukit elävät keskimäärin 14 vuotta kauemmin kuin muut miehet.

Sellainen ristiriita kuitenkin on, että saman lähdeteoksen mukaan miehet tarvitsevat seksiä enemmän kuin naiset. Miehillä on elämänsä aikana keskimäärin 6,8 rakastettua, mutta naisilla vain 2,7, vaikka elävät pitempään.

Miehistä 43 prosenttia unelmoi sänkyynmenosta naispuolisten työtovereittansa kanssa, mutta naisista vain 25 prosenttia kuvittelee tämänkaltaisia seksijuttuja.

Miesten suurempi seksinnälkä selittyy mm. sillä, että he eivät tarvitse samalla tavalla rakkautta kuin naiset. Tämä luonnollisesti tekee ymmärrettäväksi sen, että miehet käyvät herkemmin vieraissa kuin naiset. Shere Hiten kuuluisa raportti 1976 paljasti, että 72 prosenttia amerikkalaisista miehistä ainakin kehui käyneensä vieraissa jo kahden ensimmäisen avioliittovuotensa aikana.

Mutta onko sittenkin niin, että eunukkien pitempi elämä ei johdukaan naisten kanssa touhuamiselta välttymiseltä, vaan että synnin palkka on kuolema, ja siksi miehet kuolevat nuorempina kuin naiset?

Turun yliopiston perinnöllisyystieteen entinen professori Petter Portin selittää koko asian vähän samalla tavalla kuin Helsingin Sanomien eilisessä jutussa. Kirjassaan Perinnöllisyys, ihminen ja luonto (WSOY, 1983) Portin sanoo, että ihmisen kuoleminen on oikeastaan luonnon virhe, joka ensin johtaa vanhenemiseen ja virheiden kasautuessa lopulta kuolemaan. Vanheneminen ja kuolema ovat teoreettisesti outoja luonnonilmiöitä, ja Portin ihmettelee, miksi ne ovat evoluution aikana ollenkaan syntyneet ja kehittyneet.

Vanheneminen ei ole geneettisesti ohjelmoitu tapahtuma, vaan se johtuu makromolekyylien synteesissä iän kuluessa tapahtuvista virheistä. Soluissa on dna-happoa ja elämä yleensä perustuu sen kykyyn kahdentua, kun asia oikein yksinkertaistettuna ilmaistaan. Tässä tapahtumassa sitten tapahtuu virheitä, jotka johtavat solujen ja elävän luontokappaleen kuolemaan.

Näin ei välttämättä tarvitsisi olla. Portin nimittäin kirjoittaa, että kaikkein yksinkertaisemmat oliot, kuten onteloeläimet ja värysmadot voivat regeneroitua ja uudistua niin, että ne ilmeisesti tämän ansiosta välttyvät vanhenemiselta. Mutta miksi kuohitut miehet elävät pitempään kuin me muut, ja ovatko naiset rakenteeltaan lähempänä onteloeläimiä kuin miehet?
kari.naskinen@gmail.com

Sinua sinua rakastan

Tänään tiistai-iltana tulee televisiosta Mikko Niskasen elokuva Asfalttilampaat (1968). Se on oman aikansa kuvaus kaupungistuneen nuorison elämästä. Se ei aikoinaan menestystä saanut, mihin osaltaan vaikutti luultavasti se, että tuotantoyhtiö FJ-Filmi Oy:n uusi hallituksen jäsen Jörn Donner sekaantui voimakkaasti käsikirjoitukseen ja leikkaukseen. Lisäksi hän änkesi itsensä yhteen vastenmieliseen rooliin.

Parhaan jäljen elokuva onkin jättänyt Kaj Chydeniuksen (kuvassa) säveltämän laulun ansiosta: Sinua sinua rakastan kuuluu suomalaisen kevyenmusiikin kestävimpiin sävellyksiin.

Elokuvassa laulun esittää Chydenius itse. Tämä johtuu elokuvanteon kiireisestä aikataulusta ja luultavasti rahapulastakin. Niskanen oli sopinut Chydeniuksen kanssa laulun tekemisestä, ja kun Niskanen halusi kuulla laulun, toimitti Chydenius siitä ensihätään Niskaselle nauhoituksen, jossa hän itse lauloi sen. Niskanen oli niin tyytyväinen Chydeniuksen esitykseen, ettei viitsinyt lähteä ketään laulajaa erikseen hommaamaan, vaan otti elokuvaan Chydeniuksen esityksen, jossa studio-orkesterina soittivat Chydeniuksen (piano) lisäksi Juhani Aaltonen (huilu), Paavo Honkanen (bassoklarinetti), Eero Ojanen (piano) ja Pentti Tiensuu (basso).

Laulun sanat ovat Aulikki Oksasen. Chydenius on sanonut tuosta runosta: ”Siinä yhdistyvät äärimmäinen tuska ja äärimmäinen hellyys. Ei lisättävää.” Myöhemmin ovat kappaleen levyttäneet myös Inga Sulin, Tapani Kansa, Pepe Willberg, Matti Salminen, Martti Wallen, Anna Hanski, Jari Sillanpää ja Pertti Valtonen.

Pari vuotta aiemmin Niskanen oli tehnyt nuorisotrilogiansa ensimmäisenä osana Käpy selän alla, joka oli menestynyt erinomaisesti. Se oli suomalaisen elokuvan suurin yleisömenestys sitten Tuntemattoman sotilaan (1955), katsojia 700 000 ja taloudellista voittoa tuli rutkasti. Ison valtionpalkinnonkin se sai. Myös trilogian toinenkin osa Lapualaismorsian tuotti voittoa ja sai valtionpalkinnon, mutta jostain syystä Asfalttilampaat ei vetänyt ja tappiota tuli.

Tämän jälkeen Niskanen ajautui masennukseen ja ryyppäämiseen. Sattumaa vai mitä, mutta seuraavaksi Niskanen ohjasi televisioteatterille Leo Tolstoin näytelmän Elävä ruumis.

Yksi syy Niskasen pahaan ahdinkoon oli riita Donnerin kanssa. Erikoista tässä asiassa on, että Donnerin nimi ei esiinny Asfalttilampaiden missään tiedoissa muuten kuin tohtori Bonellin roolihenkilönä. Tuottaja eikä leikkaaja hän ei virallisesti ollut, mutta joka tapauksessa hän FJ-Filmi Oy:n edustajana haukkui alkuperäisen käsikirjoituksen pataluhaksi ja pakotti Niskasen panemaan sen uusiksi. Donner vaati lisää seksiä, ja uuden käsikirjoituksen tekivät kovassa kiireessä Niskanen, päänäyttelijät Eero Melasniemi ja Kirsti Wallasvaara sekä Pentti Kotkaniemi ja Kari Kyrönseppä.

Niskanen sanoi myöhemmin: ”Tilanne oli sama kuin jos kirvesmiehelle luvattaisiin, että talo tehdään hirsistä, ja kun hän odottaa kirves kädessä työn alkamista, hänelle tuodaan tiiliä ja sanotaan, että talo tehdäänkin tiilestä.”

Mikko Niskanen kuoli 61-vuotiaana 1990. Kaj Chydenius sen sijaan on yhä hyvissä voimissa, täyttää lokakuun 16. päivänä 80 vuotta ja pitää juhlakonsertin Finlandia-talossa 27.10.2019.

kari.naskinen@gmail.com

Mu isamaa, mu õnn ja rõõm

Tallinnan tämän kesän laulujuhlista oli taas paljon lehtijuttuja. Laulajia ja soittajia oli yli 30 000 ja yleisöä varmaan kolme kertaa enemmän. Tällä kertaa tämä viiden vuoden välein järjestettävä tapahtuma oli erityisen juhlallinen, kun muisteltiin laulujuhlien alkua 150 vuotta sitten. Ensimmäiset laulujuhlat pidettiin 1869 Tartossa, josta ne vakiintuivat Tallinnaan 1896. Silloin Tartossa esitettiin ensimmäisen kerran myös laulu Isänmaani, onneni ja riemuni, josta nopeasti tuli Viron kansallisen heräämisen symboli. Kuten tunnettua, kysymyksessä on sama Fredrik Paciuksen sävellys, joka oli Suomessa saanut Maamme-lauluna ensiesityksensä 1848.

Sekä Viro että Suomi kuuluivat 150 vuotta sitten tsaari Aleksanteri II:n hallitsemaan Venäjään. Molemmilla oli melko autonominen asema, mutta halut täyteen itsenäisyyteen olivat alkaneet kasvaa. Virossa laulujuhlat olivat tämän liikehdinnän näkyvimpiä merkkejä.

Laulujuhla-aatteen voimakkain ajaja oli Johann Voldemar Jannsen. Hän oli 1857 alkanut Pärnussa toimittaa Perno Postimees lehteä, mutta muutti muutaman vuoden kuluttua Viron henkiseen keskukseen Tarttoon, jossa alkoi julkaista Eesti Postimees -lehteä. Jannsen myös kirjoitti sanat Paciuksen sävellykseen. Hän perusti Tarttoon lauluseura Vanemuisen, jonka nimissä anottiin Liivinmaan kenraalikuvernööriltä lupaa järjestää yleisvirolaiset ”riemu- ja kiitoslaulujuhlat”. Lupa tuli ja kolmipäiväisille juhlille saatiin 46 kuoroa ja viisi puhallinorkesteria. Kuulijoita tuli peräti 15 000.

Tämä ei kuitenkaan ollut aivan ensimmäistä kertaa tällaisen laulutouhun kanssa. Baltian saksalaiset olivat pitäneet pienimuotoisia kuorolaulajaisia jo Tallinnassa ja Riiassa, mutta Tarton tapahtuma 1869 oli erilainen, se nivoutui suoraan isänmaalliseen eetokseen.

SUOMI MUKANA

Jannsen halusi heti myös suomalaiset mukaan. Hän otti yhteyksiä Suomen puolelle, jossa jo aikaisemmin oli tunnettu kiinnostusta veljeskansaa kohtaan. Elias Lönnrotkin oli käynyt Virossa 1844, mutta ei ollut innostunut. Viron historiaa laajasti tutkineen Seppo Zetterbergin mukaan Lönnrot sanoi, että olisi ollut mieluummin 1000 ruplan tuloilla Suomessa kuin 10 000 ruplan tuloilla Virossa, koska Virossa hän varmasti ehtisi kuolla ennen kuin tottuisi välinpitämättömänä katselemaan virolaisten moisionherrain sortaman rahvaan tilaa. Tunnettuja Viron-kävijöitä olivat noina aikoina myös August Ahlqvist, Yrjö Koskinen ja J.V. Snellman.

Ensimmäisille laulujuhlille Jannsen sai houkutelluksi Valtionarkiston amanuenssin, maisteri Johan Reinhold Aspelinin ja rehtori C.G. Swanin, molemmat suomalaisen kulttuurielämän kermaa, Kirjallisen Kuukausilehden piiriin kuuluvia nimimiehiä. He lähtivät matkaan höyrylaiva Alexanderilla, yöpyivät Tallinnassa Stadt Helsingfors -ravintolassa ja jatkoivat seuraavana päivänä kyytivaunuilla 200 kilometrin päähän Tarttoon.

Heti laulujuhlien ensimmäisenä päivinä Aspelin ja Swan kuulivat siellä mm. Karl Collanin Savolaisten laulun. Avajaispäivän iltana järjestettiin noin tuhannelle kutsuvieraalle juhla-ateria, jonka aikana myös Swan nousi puhujakorokkeelle kiittämään hienosta tapahtumasta ja suomalaisten saamasta vieraanvaraisuudesta. Eläköön-huutojen jälkeen Jannsen nousi ylös ja kehotti Viron kansaa aina pitämään yhtä suomalaisten kanssa.

JYVÄSKYLÄ 1884

Tuolloin Tartossa oli esillä myös laulujuhlaidean nostattaminen Suomessa. Pian Jannsenin tytär, kirjailija Lydia Koidula kirjoitti Viron kansalliseepoksen koonnelle Friedrich Kreutzwaldille, että on jatkettava sillanrakentamista Suomen kanssa: ”Me järjestämme 2-3 vuoden kuluessa laulujuhlat Suomessa, jonne matkustaa myös virolaisia kuoroja.”

Suomessa otettiin Koidulan ajatus kiinnostuneena vastaan, mutta esimerkiksi C.G. Swan sanoi kuitenkin, ettei samanlaisten laulujuhlien järjestäminen ollut vielä mahdollista, koska Suomessa kansakoululaitos oli vasta aivan alkeilla, kun taas virolaisilla tämä kansansivistysasia oli paljon pitemmällä.

Lydia Koidula ei kuitenkaan antanut periksi. Aspelinille hän kirjoitti pian Tarton laulujuhlien jälkeen, että ”en anna Teille rauhaa, ennen kuin Suomessa on saatu aikaan laulujuhlat”. Hänen ehdotuksensa oli, että laulujuhlia alettaisiin järjestää Mikael Agricolan muistoksi ja niiden yhteydessä kerättäisiin varoja hänen muistopatsaansa pystyttämiseksi.

Näistä vetoomuksista ei ollut apua, mutta lopulta 1884 järjestettiin Suomen ensimmäiset yleiset laulujuhlat Jyväskylässä. Niille osallistui kuusi kuoroa ja kuusi soittokuntaa, juhlat pidettiin Kansanvalistusseuran juhlakokouksen yhteydessä. Agricolan patsasrahoista en tiedä, mutta 1908 paljastettiin Viipurin tuomiokirkon edustalla Agricolan patsas Viipurin suomalaisen kirjallisuusseuran tilaamana.

Viron kansallislauluna Paciuksen ja Jannsenin teos otettiin käyttöön 1920 ja uudelleen 1990. Nykyisin sitä kuulee, kun Magnus Kirst ja Ott Tänak seisovat palkintopallilla.

Mu isamaa, mu õnn ja rõõm,

kui kaunis oled sa! 
Ei leia mina iial teal
see suure, laia ilma peal,
mis mul nii armas oleks ka,
kui sa, mu isamaa!

kari.naskinen@gmail.com