Paloviinan ja Jumalan armon voimalla

Monta kertaa käy niin, että nähtyään elokuvan tai minkä tahansa esityksen jostakin ihmisestä pitää heti perään perehtyä enemmänkin tuon henkilön elämään. Nyt kävi näin Paavo Ruotsalaisesta kertovan Viimeiset kiusaukset -oopperan jälkeen. Teologian tohtori Viljo Remeksen kirjoittama elämäkertakirja Viisas neuvoja, vaikea lähimmäinen (Kirjapaja, 2003) on nyt luettu ja Paavo Ruotsalainen kovaksi ukoksi havaittu.

Ruotsalainen oli 1800-luvun alussa körttiläisen herännäisliikkeen näkyvin johtaja. Hän ei ollut pappi, vaan maallikkosaarnaaja, joka piti tarkkaan huolen omasta imagostaan, vaikka tätä sanaa ei vielä tuolloin ollut keksitty. Oleellista oli, että piti olla aito. Vaarana oli koko ajan ulkokultaisuuden vaara, kun ihmiset alkoivat suorastaan palvoa Paavoa kaikkein esikuvallisimpana kristittynä. Paavo osasi kuitenkin hoitaa homman, kuten kirjassa kerrotaan:

”Torjuakseen tämän vaaran Paavolla oli usein pullo mukana, milloin vettä, milloin oikeaa ainetta ja otti ryypyn, jotta läsnäolijat näkisivät keskellään ihmisen, joka eli vain Jumalan armon varassa.”

Useimmiten pullossa oli ilmeisesti sitä oikeaa ainetta, koska Paavon ryyppääminen vei hänet käräjillekin. Yksissä kolmipäiväisissä häissä Kuopion maaseurakunnassa Paavo oli niin aito, että veti perseet olalle ja sen jälkeen piti krapulaa loiventaa yötä myöten uusilla alkoholipohjaisilla rohdoilla.

Kaikki häävieraat eivät tätä hyvällä katsoneet, ja Tuusniemen käräjillä Paavoa vaadittiinkin edesvastuuseen päihtymisestä, kiroilemisesta, syljeskelystä ja meluamisesta. Niin hankala oli asia, että sitä jouduttiin käsittelemään yli kahden vuoden ajan kahdeksilla käräjillä. Tuomio jäi kuitenkin lukematta, kun Paavo sairasteli, eikä päässyt enää käräjäpaikalle. Sitten Paavo kuoli.

Ennen ryyppyharrastustaan jo pienenä poikana oli Paavo kova lukemaan. Helppoa ei kuitenkaan tämänkään harrastuksen kanssa ollut: ”Talvisaikaan, jolloin eläimetkin olivat samassa tuvassa, Paavo ei voinut kunnolla lukea Raamattua, sillä niin isolle kirjalle ei tahtonut löytyä sijaa ahtaissa tiloissa, joissa isä vielä teki puhdetöitä.”

Käräjillä Paavo Ruotsalainen oli ollut muutenkin kuin juopottelun takia. Suomessa oli nimittäin laki, jonka mukaan herätysliikkeiden seurat oli kielletty rangaistuksen uhalla. Virallinen kirkko pelkäsi oman asemansa puolesta ja siksi tällainen kieltolaki oli voimassa 1726 – 1870. Heti lain voimaantultua Paavo tuomittiin sakkoihin Kalajoen käräjillä – otti varmaan paukut vitutukseen.

kari.naskinen@gmail.com

Kuningattaren rakastaja tappoi kuninkaan rakastajattaren

Kuvassa ovat Gurren linnan rauniot Själlannin saarella lähellä Helsingöriä. Siellä lähellä on myös Kronborgin linna, jossa Hamlet touhusi. Gurren linnassa oltiin nyt Helsingin juhlaviikoilla, kun Musiikkitalossa esitettiin Arnold Schönbergin mahtava teos Gurrelieder.

Musiikin asiantuntijat sanovat, että Schönberg sai paljon vaikutteita Richard Wagnerilta. Varsinkin Tristan ja Isolde oli jonkinlaisena esikuvana Gurreliederille, joka on kaksi tuntia kestävä sävellys isolle orkesterille, vielä isommalle kuorolle ja kuudelle solistille. Musiikkitalossa sen esittivät Helsingin ja Lahden kaupunginorkesterit, kolmesta kuorosta muodostettu 200 laulajan kuoro sekä solistit, joista suurenmoisesti erottui tunnettu Wagner-tenori, uusiseelantilainen Simon O´Neill.

Wagnerin tuo helposti mieleen heti alkusoitto, joka parin ensimmäisen minuutin aikana muistuttaa Siegfried-oopperassa laulavien metsänlintujen melodioita. Tästä herkästä alusta tämä myyttinen tarina lähtee kuitenkin synkille teille, kun päähenkilö, kuningas Waldemar näkee Itämeren Rügenin saarella kauniin Toven. Yhdessä he palaavat Själlantiin, johon Waldemar rakennuttaa Tovelle linnan. Kuningatar Helwig on pikkumainen, eikä hyväksy Waldemarin menettelyä ja panee oman rakastajansa Folkvardin tappamaan Toven.

Gurreliederin tekstistä ei kunnolla selviä, miten Folkvard asian hoitaa, mutta yhdessä kohtaa Metsäkyyhky laulaa, että ”Helwigin haukka se oli, joka Gurren kyyhkysen raateli”. Kun kotiin päästyäni perehdyin sävelteoksen pohjana olevaan Jens Peter Jacobsenin runoelmaan, paljastui murha myös jonkinlaiseksi kidutukseksi. Folkvard pani Toven kylpykammioon, johon pumpattiin kuumaa höyryä ja siihen Tove kuoli hyvin tuskallisella tavalla.

Hurja juttu, ja komeaa musiikkia. En ollut Gurreliederiä koskaan ennen kuullut kokonaisena, enkä etenkään konserttitilanteessa. Tuttuja Wagner-elementtejä siitä maallikkokin helposti tunnisti, mutta eri aikakautta Schönbergin kantaatti silti selvästi edustaa. Siinä ei ole samalla tavalla pitkiä melodisia ja harmonisesti eteneviä sävelkulkuja kuin Wagnerilla, mutta tehoja on.

Schönberg kuului siihen wieniläiseen säveltäjäryhmään, joka 1900-luvun alussa alkoi värkätä uudenlaista atonaalista musiikkia. Siinä ei ikään kuin pyöritä samojen sävellajien ympyrässä, vaan seassa on perinteisemmän musiikin ystävän korviin oudoilta tuntuvia yhdistelmiä. Vanhanpolven muusikoiden tuttu sanonta onkin, että ”1900-luvun kaksi suurta virhettä olivat atonaalisuus ja marxismi”.

Schönbergistä voi todeta niin, että hän siirtyi sopusointuisesta tyylistä ekspressionistiseen sävelkieleen. Tämä tyylisuunta syntyi samoihin aikoihin myös maalaustaiteessa, jossa konkreettisen kuvaamisen sijasta alettiin kuvata tunteita.

Kulttuurihistorioitsija Carl E. Schorske sanoi, että atonaalisuus syntyi ”omanlaisenaan tieteellisen ihmisen uutena, osin jumalaisena maailmanjärjestyksen asettamisena - - - pinnalle nousevat kuitenkin psyykestä kumpuavat intohimot”.

Jacobsenista taas sanotaan, että hän etsi uutta tietä modernistiselle runoudelle ja pohti olemassaolon kysymyksiä ateistisen maailmankuvansa pohjalta.

Sitten muutama yksityiskohta Gurreliederistä, kun satuin istumaan Musiikkitalossa hyvällä näköalapaikalla. Lyömäsoittajien rivistössä oli yksi kaveri, jolla oli edessään kaksi auton pölykapselia koverat puolet ylöspäin, ja niitä hän muutaman kerran kolisteli isolla kettingillä, jotka ilmeisesti olivat likaiset, koska aina hommaan ryhtyessään hän veti rukkaset käsiinsä.

Kuoron miehet pääsivät laulamaan ensimmäisen kerran tunnin ja vartin kohdalla, naiset vasta viisi minuuttia ennen loppua. Yksi kuoron naisista näytti lukevan romaania koko tuon odotteluajan.

Arnold Schönberg 1874 – 1951
Jens Peter Jacobsen 1847 – 1885
Richard Wagner 1813 – 1883
Carl E. Schorske 1915 - 2015
Gurrelieder 1900-03, ensiesitys 1913

kari.naskinen@gmail.com

Elokuva aiheesta yhtä löperö kuin aihekin

Television juontajakeskeisen puheohjelman katsojaluvut ovat kymmenen vuotta olleet laskussa, joten eiköhän vaihdeta sen vetäjä Katherine Newbury nuorempaan. Tästä lähtee amerikkalainen elokuva Late Night. Ensin kuitenkin yhdelle käsikirjoittajalle annetaan potkut ja tilalle otetaan toinen. Missään vaiheessa ei elokuva kuitenkaan varsinaisesti lähde liitoon, vaan on samaa höttöä kuin nämä television ns. talk show -ohjelmatkin yleensä.

Elokuvan sisällöllinen juju on siinä, että uusi käsikirjoittaja on intialaisperäinen Molly, joka kiintiönaisena tuo uutta näkökulmaa Katherinen vitseihin ja muuhun lätinään, kun käsikirjoitusryhmän kahdeksan muuta jäsentä ovat valkoisia miehiä. Mollya esittää Mindy Kaling (kuvassa vas.), joka myös on elokuvan käsikirjoittaja, ja on ollut tekemässä myös joitakin Suomessakin nähtyjä tv-sarjoja. Hän on myös työskennellyt jotenkin Conan O´Brienin kanssa.

Mindy Kaling kirjoitti Katherine Newburyn roolin vartavasten Emma Thompsonille (kuvassa oik.), joka näyttelee erinomaisesti itseään täynnä olevaa, moninkertaisesti palkittua tv-tähteä. Näiden kahden naisen yhteistyö toimii Mindy Kalingin kirjoittamien vuorosanojen ja Emma Thompsonin värikkään näyttelemisen ansiosta hyvin, mutta ongelma on, että elokuva on kuitenkin jokseenkin tyhjä.

Elokuvaa on kaikesta huolimatta hymistelty. Johtuu osaksi siitä, että tähän aikaan vuodesta teattereihin tulee hyviä uusia elokuvia kovin vähän, joten yritetään ottaa ilo irti vähemmästäkin. Eli paljon melua tyhjästä.

Ohjaaja Nisha Ganatran on tätä ennen tehnyt ison määrän tv-sarjoja, joten hänkin tuntee heppoisen tv-viihteen perinpohjin.

Mielenkiintoista on kuitenkin nähdä tällaisen hömppäohjelman tuotantoprosessi. Kun ohjelma tulee myöhään melkein joka ilta, alkaa vitsien ideoiminen joka aamu kymmeneltä, jolloin koko porukka kokoontuu ideoimaan tuoreita juttuja aamun sanomalehtien uutisjuttujen pohjalta. Katherine itse ei näissä hommissa ole mukana, eikä hän ryhmän jäseniä tunne edes nimiltä.

Sekin tulee havainnollisesti esille, millainen työsuhdeturva Amerikassa on. Yksi käsikirjoittaja saa potkut siltä istumalta, kun kehtaa pyytää pientä palkankorotusta. Molly otetaan hänen tilalleen ilman minkäänlaisia kirjallisia sopimuksia.

Amerikkalaiseen tapaan korkeasta moraalista pidetään kuitenkin huolta, ainakin puheissa, kuten Katherine yhden Late Night ohjelman alkujuonnossa. Siis kaksinaismoraalista. Ohimennyttä meetoo-asiaakin sivutaan.

kari.naskinen@gmail.com

Mitä jos SDP olisi ollut erilainen?

Otsikossa oleva kysymys esitetään huomenna lauantaina SDP:n 120-vuotisjuhlissa Turussa heti Antti Rinteen avauspuheenvuoron jälkeen. Vaihtoehtoisesta sosiaalidemokraattisesta historiasta alustavat ensin Markku Jokisipilä, Jenni Karimäki ja Erkki Tuomioja, joiden jälkeen asiaa pohtivat paneelikeskustelussa mm. Sanna Marin, Antti Rönnholm, Ville Skinnari ja Tytti Tuppurainen. Mielenkiintoinen kysymys, sillä toisinkin olisi voinut mennä.

Yksi kriittinen vaihe oli ylimääräinen puoluekokous 25.-27.11.1917. Kuva on kokouksesta, joka pidettiin Helsingin työväentalossa. Tilanne oli arka, viikon kestänyt suurlakko oli juuri päättynyt ja kokouksessa SDP päätti, lähdetäänkö parlamentaariselle vai vallankumoukselliselle tielle. Railakkaan yleiskeskustelun jälkeen äänestettiin ja rauhallisempi vaihtoehto voitti äänin 59 – 43.

Puoluekokoukseen osallistuivat Neuvosto-Venäjän hallituksen lähettäminä myös Josif Stalin ja Aleksandra Kollontai. Päätöspäivän puheessaan Stalin lupasi, että Suomi voi itse päättää asioistaan, mutta kehotti suomalaisia sosialisteja noista äänestysnumeroista huolimatta tekemään vallankumouksen, ja apuakin tulisi.

Tuolloin puolueessa oli vielä kommunistejakin, jotka vasta elokuussa 1918 perustivat SKP:n Moskovassa. Keskeisiä perustajia olivat vanhan sosiaalidemokraattisen työväenliikkeen johtajina tunnetuiksi tulleet Otto Wille Kuusinen, Kullervo Manner ja Yrjö Sirola.

Vielä SDP:n kokouksessa 1917 Kuusinen oli näennäisesti varovainen. Hän kyllä sanoi, että nyt on kysymys siitä, ”otammeko vallan vai jätämmekö sen porvareille – tertium non datur (kolmatta vaihtoehtoa ei ole)”. Latinaa hän oli opiskellut Jyväskylän Lyseossa, josta kirjoitti ylioppilaaksi 1900, luokkakavereina mm. Edvard Gylling ja Sulo Wuolijoki. Omaa kantaansa Kuusinen ei puoluekokouksen yleiskeskustelussa sanonut, mutta hänen aikaisemmat puheenvuoronsa SDP:n eduskuntaryhmässä olivat olleet kallellaan jyrkempään suuntaan.

Historioitsijat ovat sitä mieltä, että Kuusinen ei kuitenkaan vielä tuolloin hahmotellut pysyvää proletariaatin diktatuuria, vaan pikemminkin tilapäistä vallanottamista työväen käsiin saadakseen kipeimpiä uudistusvaatimuksia vahvistetuiksi.

Vielä tammikuussa 1918 Sirolakin kirjoitti, ettei ole pakko ryhtyä taisteluun demokratiaa vastaan, vaan että ”vähemmistödiktatuurilta näyttävä asema olisi vain väliaikainen välttämättömyys”. Sellaista kumousta Sirola kuitenkin ajoi, että pankit ja viljelysmaat olisi kansallistettava, oikeuslaitos kansanvaltaistettava sekä tuotantolaitokset asteittain muutettava osuus- ja valtionlaitoksiksi. Tämä olisi välttämätöntä, koska porvaristo oli johtanut työväestön ankaraan nälänhätään turmiollisen elintarvikekeinottelunsa vuoksi ja oli parhaillaan aseistautumassa työväestöä vastaan.

Marraskuun puoluekokouksessa 1917 oli sos.dem. puolueessa joka tapauksessa tapahtunut ajatussuuntien jakautuminen. Leniniläis-marxilaisen suuntauksen omaksunut jäsenistö katsoi myöhemmin, että kunnon vallankumous olisi pitänyt sytyttää sopivana ajankohtana. Surkeasti onnistunut kansalaissota oli heille pettymys.

Kansalaissota oli SDP:n kommunistisen siiven synnyttämä kapina, joka ei saanut täyttä tukea puolueelta; aseelliset punakaartitkin olivat ikään kuin itsenäistyneet eroon puolueesta. Puolueen puheenjohtaja oli kuitenkin vallankumouksen kannattaja Kullervo Manner ja varapuheenjohtaja saman sortin sosialisti Edvard Gylling. Oikeistodemarit jättäytyivät sivuun puolueen toiminnasta Väinö Tannerin johdolla. Kun puoluejohto 25.1.1918 päätti kapinaan ryhtymisestä, myös K.H. Wiik erosi puoluetoimikunnasta.

LUOKKAPUOLUEESTA
YLEISPUOLUEEKSI

Suomen Työväenpuolueen perustava kokous pidettiin Turun työväentalossa 17.–20.11.1899. Yhdessä neljä vuotta myöhemmin järjestetyn Forssan kokouksen kanssa sillä oli käänteentekevä merkitys työväenliikkeen historiassa. Turun kokouksessa Suomen radikaali työväenluokka syrjäytti lopullisesti porvariston ja sivistyneistön työväenliikkeen johdosta. Se mahdollisti myös kohti sosialismia tapahtuneen aatteellisen siirtymisen. Laajoine organisaatioineen ja ohjelmineen puolueesta tuli Suomen ensimmäinen nykyaikainen puoluejärjestö, joka edusti kokonaan uudenlaista, laajoille kansankerroksille tarkoitettua puoluetyyppiä.

Turussa huomenna yhden alustuspuheenvuoron käyttävä Jenni Karimäki on politiikantutkija Eduskuntatutkimuksen keskuksessa. Hän sanoo SDP:n sopeutuneen jo 1920–30-lukujen aikana Suomen porvarilliseen demokratiaan. Aina Neuvostoliiton hajoamiseen asti se mitteli enemmän ja vähemmän intensiivisesti voimiaan kommunismin kanssa ja säilytti tuotantovälineiden sosialisoinnin puolueen ohjelmassa 1970-luvulle asti.

”Toisen maailmansodan jälkeen SDP asemoitui hyvinvointivaltion rakentajaksi, joka hyvinvointivaltion valmistumisen jälkeen siirtyi konkreettisten tavoitteiden esittämisestä arvojen korostamiseen. Vahvasta intressipuolueesta on muodostunut jälkiteollisessa palveluyhteiskunnassa yleispuolue, joka kärsii sosialidemokraattisia puolueita koettelevasta yleiseurooppalaisesta identiteettikriisistä”, sanoo Jenni Karimäki.

”Kysymys on nyt siitä, mikä on työväenpuolueen rooli ja työväenluokkainen identiteetti, kun suuri osa kansasta identifioituu keskiluokkaan. Globalisaatio on tuonut mukanaan työelämän haasteet, kuten katoavat teollisuustyöpaikat sekä rikkonaisen työuran, ja näiden haasteiden ratkaisijaksi ovat monien äänestäjien silmissä nousseet kansallismielistä populismia edustavat puolueet.”

HILLITTYÄ
MARKKINATALOUTTA

Huomenna pidettävässä paneelikeskustelussa ilmaistaan tyytyväisyys siitä, että marraskuussa 1917 ei lähdetty täysillä vallankumouksen tielle.

Jouko Marttilan poliittisen historian väitöskirjassa todetaan, että SDP:n ja Kokoomuksen lähentyminen alkoi 1970-luvulla, kun pitkään oppositiossa ollut Kokoomus siirtyi pois aivan oikeasta laidasta ja kun SDP luopui sosialisointivaatimuksistaan. Ohjelmatasolla vastakkaisiin talousjärjestelmiin aikaisemmin pyrkineet Kokoomus ja SDP toteuttivat yhteistä talouspolitiikkaa ensimmäisen kerran Harri Holkerin hallituksessa 1980-luvulla.

Marttilan väitöskirja on nimeltään ”Hillitty markkinatalous – Kokoomuksen ja SDP:n talouspoliittinen lähentyminen ja hallitusyhteistyö 1980-luvulla”. Se paljastaa kuinka talouspolitiikka kehittyi sotien jälkeen ja millaisia sisäisiä paineita muutokset aiheuttivat puolueissa.

Presidentti Mauno Koivisto halusi lieventää oikeiston ja vasemmiston vastakkainasettelua painostamalla Kokoomuksen ja SDP:n yhteiseen hallitukseen. Holkerin hallituksen talouspolitiikka aiheutti kuitenkin hajaannusta puolueiden sisällä. Kokoomuksessa puheenjohtajaa Ilkka Suomista haukuttiin kommunistiksi ja SDP:n eduskuntaryhmässä vaadittiin valtiovarainministeri Erkki Liikasen erottamista.

”SDP:n ja Keskustan perinteinen punamultayhteistyö oli umpikujassa Kalevi Sorsan ja Paavo Väyrysen huonojen henkilösuhteiden seurauksena, mutta Koiviston sanelu ei sinipunahallituksen talouspoliittista linjaa synnyttänyt”, sanoo Marttila.

Euroopassa oli siirrytty sääntelytaloudesta kohti kilpailutaloutta. Uusliberalismi ei kuitenkaan saanut jalansijaa Suomessa, vaikka rahoitusmarkkinoiden vapauttamista on siihen suuntaan tulkittu. Kokoomus ja SDP valitsivat linjakseen hillityn markkinatalouden, jossa keskitetty sopimusjärjestelmä ja laajat vakautusratkaisut säilyivät keskeisinä talouden ohjailun välineinä.

Entä nyt? Siltä vaikuttaa, että liittoutuminen Vasemmisto- ja vihreänliiton kanssa on tehnyt SDP:stä maailmanparannuspuolueen, jolle työväenpuolueena toimiminen on vain historiallinen sivuseikka.

kari.naskinen@gmail.com

Aina ei armeijan marssijärjestys ole ollut selvä

Suomella on uusi pääministeri ja puolustusvoimain uusi komentaja. Tässä tilanteessa Antti Rinne varmuuden vuoksi muistutti kenraaliluutnantti Timo Kivistä, että armeijankin puolesta isot päätökset tekevät poliitikot, eli armeija ei esimerkiksi päätä hävittäjäkoneiden hankinnasta eikä Naton harjoituksiin osallistumisesta. Hyvähän nämä yksinkertaisimmatkin asiat on välillä kerrata, ettei käy niin kuin on joskus käynyt.

Tosin Rinne olisi voinut vielä täsmentää, että ulkopolitiikan hoitaa nykyisin Sauli Niinistö yksin. Todellisuudessa siihen ei tarvita Niinistöäkään, koska EU:n jäsenenä Suomellakin on vain EU:n ulkopolitiikka. Tehtävänä Niinistöllä on kuitenkin toimia Merkelin ja Macronin juoksupoikana, kuten taas ensi viikollakin Putinin tavatessaan. Ulkoministeriä ei nykytilanteessa tarvittaisi ollenkaan, mutta kun se tapana on, niin hommaan voi panna vaikka jonkun ihan munattoman miehen.

Mutta sitten ajassa taaksepäin. Kun kaikki asiat eivät itsenäisyyden alkuvuosina olleet vielä asettuneet uomiinsa, oli sotaväenkin kanssa vaikeuksia. Sata vuotta sitten oli Suomen nuoren sotaväen ylipäällikkönä kenraaliluutnantti Karl Fredrik Wilkama (kuvassa), joka oli nimitetty Mannerheimin seuraajaksi 42-vuotiaana toukokuussa 1918. Presidentillekin Wilkama sanoi, että hän on armeijan ainoa ylipäällikkö.

Tiilitehtailijan poika K.F. Wilkama, ennen nimenmuutosta Wilkman, oli käynyt Haminan kadettikoulun ja siirtynyt sen jälkeen Venäjälle, jossa kävi sotakorkeakoulun. Ensimmäisessä maailmansodassa hän toimi Mannerheimin alaisena rykmentin komentajana Bukovinassa aina syksyyn 1917. Suomeen ja punaiseen Helsinkiin Wilkama palasi helmikuussa 1918, mutta sieltä piti päästä pois. Wilkama onnistui matkustamaan Kannaksen kautta valkoisten puolelle ja Hiitolan asemalla hän tapasi taas Mannerheimin, joka oli siellä tarkastusmatkalla. Valkoisen armeijan palvelukseen Wilkama astui heti seuraavana päivänä ja saavutti sitten kovan soturimaineen taisteluissa Länkipohjassa, Lempäälässä, Tampereella ja Viipurissa.

Wilkama oli ensimmäinen sotaherra, jonka virkanimike oli puolustusvoimain komentaja. Hänen toimintansa vain oli niin eriskummallista, että upseerit menivät jopa lakkoon vuonna 1924. Presidenttinä oli tuolloin K.J. Ståhlberg ja pääministerinä A.K. Cajander, mutta kun marssijärjestystä ei Antti Rinteen tavoin ollut tehty selväksi, kaikki oli sekaisin. Wilkama piti yllä ankaraa kuria ja erotti kymmeniä juopottelevia upseereita – eivät olleet ryypänneet huvireissulla Lemmenjoella, vaan normaalilla palvelusajalla.

Wilkama oli entinen tsaarinupseeri ja sitä eivät jääkäriupseerit sietäneet. Wilkamaa vastaan käynnistettiin ajojahti väittämällä, että hän syrji Saksassa koulutuksensa saaneita jääkäriupseereita. Wilkama myös jarrutti nuorten reservinupseereiden koulutusta, koska hänelle kelpasivat valmiimmat tsaarinupseerit. Jääkärien puolia alkoi näkyvästi pitää jääkäritoimiston johtaja Elmo E. Kaila, joka kaveerasi tiiviisti Ilkka-lehden päätoimittajan Santeri Alkion kanssa.

Lehdessään Alkio oli voimakkaasti ”ryssäläisyyttä” vastaan: ”Venäjältä pakoon puikkineet upseerit on melkein järjestään kiinnitetty armeijamme palvelukseen. Eräät heistä ovat omaksuneet niin venäläisen mielialan, että Suomen liittämistä uudelleen Venäjään jotkut pitävät välttämättömyytenä. Tämä antaa aiheen myös harkita, kuinka monet heistä ovat bolshevikkeja.” (Ilkka 29.6.1920)

Tilanne jatkui tulehtuneena ja huhtikuussa 1924 Jääkäriupseerit jättivät Ståhlbergille muistion, jossa uhattiin lakolla, ellei armeijaa puhdistettaisi tsaarinupseereista. Selväsanainen vaatimus oli, että Wilkama ja yleisesikunnan päällikkö Oscar Enckell piti erottaa ja korvata ”paremmin kvalifisoiduilla miehillä”. Näitä vaatimuksia vahvistettiin jääkäriupseerien eroilmoituksilla: ”Upseeristo tahtoo eronsa kautta osoittaa, että sen luottamus nykyiseen johtoon on täydellisesti loppunut ja ettei se nykyisen johdon alaisena katso voivansa kantaa sitä edesvastuuta, mikä sille armeijassa palvellessaan lankeaa.”

PANI HANTTIIN
PRESIDENTILLE

Lopputulos oli, että Wilkama siirrettiin vähäksi aikaa syrjään. Hänet pantiin komennukselle ulkomaille. Tämän maastakarkotuksen aikana Wilkama opiskeli ensin Ranskan sotakorkeakoulussa ja tutustui sen jälkeen Italian sotalaitokseen. Italiassa Wilkama tapasi myös Benito Mussolinin.

Suomeen Wilkama palasi syksyllä 1925. Tilanne oli rauhoittunut, mutta Wilkama ei. Ståhlbergin jälkeen presidentiksi valittu Lauri Relanderkin sai Wilkamasta kiusankappaleen. Kun Relander oli saanut valmiiksi ylennyslistan itsenäisyyspäivää varten, ei Wilkama hyväksynyt sitä. Lisäksi Wilkama täräytti Relanderille, ettei presidentti mikään armeijan oikea ylipäällikkö ole. Oikeuskansleri Axel Charpentierkin ihmetteli jossain kirjelmässään, ”oliko W. täysin terve”.

Wilkama joutuikin luopumaan sotaväen päällikkyydestä keväällä 1926. Seuraajaksi nimitettiin nuori jääkärikenraali Aarne Sihvo. Wilkamalle tarjottiin armeijan ylitarkastajan virkaa, mutta se ei kelvannut. Vielä hänelle tarjottiin Hämeen läänin maaherran virkaakin, mutta Wilkama oli saanut tarpeekseen valtion hommista.

Wilkama ylennettiin jalkaväenkenraaliksi 1928 ja hän erosi armeijasta omasta pyynnöstään. Syvästi uskonnollisena ihmisenä Wilkama meni mukaan seurakunnalliseen toimintaan ja alkoi mm. pitää pyhäkoulutunteja kenraalin virkapuvussa. Talvi- ja jatkosotien aikana Wilkama toimi ylipäällikön erityistehtävissä kiertäen sairaaloissa kunniamerkkejä jakamassa. Wilkama kuoli 71-vuotiaana Helsingissä 1947.

kari.naskinen@gmail.com

Kaiken takana on nainen

Helsingin Sanomissa oli eilen juttu, jossa sanottiin geenitutkijoiden pitävän ikää vain ”kehollisena tilana, joka voidaan korjata”. Ei tuon tarkoituksesta oikein täyttä selvää saa, mutta yksi tosiasia kuitenkin on, että miesten lyhyemmän eliniän takana on nainen. Matti ja Teppokin tämän tietävät, ja tutkimustulokset vahvistavat: Me Naisissa oli nimittäin juttu tutkimuksesta, jonka mukaan eunukit elävät keskimäärin 14 vuotta kauemmin kuin muut miehet.

Sellainen ristiriita kuitenkin on, että saman lähdeteoksen mukaan miehet tarvitsevat seksiä enemmän kuin naiset. Miehillä on elämänsä aikana keskimäärin 6,8 rakastettua, mutta naisilla vain 2,7, vaikka elävät pitempään.

Miehistä 43 prosenttia unelmoi sänkyynmenosta naispuolisten työtovereittansa kanssa, mutta naisista vain 25 prosenttia kuvittelee tämänkaltaisia seksijuttuja.

Miesten suurempi seksinnälkä selittyy mm. sillä, että he eivät tarvitse samalla tavalla rakkautta kuin naiset. Tämä luonnollisesti tekee ymmärrettäväksi sen, että miehet käyvät herkemmin vieraissa kuin naiset. Shere Hiten kuuluisa raportti 1976 paljasti, että 72 prosenttia amerikkalaisista miehistä ainakin kehui käyneensä vieraissa jo kahden ensimmäisen avioliittovuotensa aikana.

Mutta onko sittenkin niin, että eunukkien pitempi elämä ei johdukaan naisten kanssa touhuamiselta välttymiseltä, vaan että synnin palkka on kuolema, ja siksi miehet kuolevat nuorempina kuin naiset?

Turun yliopiston perinnöllisyystieteen entinen professori Petter Portin selittää koko asian vähän samalla tavalla kuin Helsingin Sanomien eilisessä jutussa. Kirjassaan Perinnöllisyys, ihminen ja luonto (WSOY, 1983) Portin sanoo, että ihmisen kuoleminen on oikeastaan luonnon virhe, joka ensin johtaa vanhenemiseen ja virheiden kasautuessa lopulta kuolemaan. Vanheneminen ja kuolema ovat teoreettisesti outoja luonnonilmiöitä, ja Portin ihmettelee, miksi ne ovat evoluution aikana ollenkaan syntyneet ja kehittyneet.

Vanheneminen ei ole geneettisesti ohjelmoitu tapahtuma, vaan se johtuu makromolekyylien synteesissä iän kuluessa tapahtuvista virheistä. Soluissa on dna-happoa ja elämä yleensä perustuu sen kykyyn kahdentua, kun asia oikein yksinkertaistettuna ilmaistaan. Tässä tapahtumassa sitten tapahtuu virheitä, jotka johtavat solujen ja elävän luontokappaleen kuolemaan.

Näin ei välttämättä tarvitsisi olla. Portin nimittäin kirjoittaa, että kaikkein yksinkertaisemmat oliot, kuten onteloeläimet ja värysmadot voivat regeneroitua ja uudistua niin, että ne ilmeisesti tämän ansiosta välttyvät vanhenemiselta. Mutta miksi kuohitut miehet elävät pitempään kuin me muut, ja ovatko naiset rakenteeltaan lähempänä onteloeläimiä kuin miehet?
kari.naskinen@gmail.com

Sinua sinua rakastan

Tänään tiistai-iltana tulee televisiosta Mikko Niskasen elokuva Asfalttilampaat (1968). Se on oman aikansa kuvaus kaupungistuneen nuorison elämästä. Se ei aikoinaan menestystä saanut, mihin osaltaan vaikutti luultavasti se, että tuotantoyhtiö FJ-Filmi Oy:n uusi hallituksen jäsen Jörn Donner sekaantui voimakkaasti käsikirjoitukseen ja leikkaukseen. Lisäksi hän änkesi itsensä yhteen vastenmieliseen rooliin.

Parhaan jäljen elokuva onkin jättänyt Kaj Chydeniuksen (kuvassa) säveltämän laulun ansiosta: Sinua sinua rakastan kuuluu suomalaisen kevyenmusiikin kestävimpiin sävellyksiin.

Elokuvassa laulun esittää Chydenius itse. Tämä johtuu elokuvanteon kiireisestä aikataulusta ja luultavasti rahapulastakin. Niskanen oli sopinut Chydeniuksen kanssa laulun tekemisestä, ja kun Niskanen halusi kuulla laulun, toimitti Chydenius siitä ensihätään Niskaselle nauhoituksen, jossa hän itse lauloi sen. Niskanen oli niin tyytyväinen Chydeniuksen esitykseen, ettei viitsinyt lähteä ketään laulajaa erikseen hommaamaan, vaan otti elokuvaan Chydeniuksen esityksen, jossa studio-orkesterina soittivat Chydeniuksen (piano) lisäksi Juhani Aaltonen (huilu), Paavo Honkanen (bassoklarinetti), Eero Ojanen (piano) ja Pentti Tiensuu (basso).

Laulun sanat ovat Aulikki Oksasen. Chydenius on sanonut tuosta runosta: ”Siinä yhdistyvät äärimmäinen tuska ja äärimmäinen hellyys. Ei lisättävää.” Myöhemmin ovat kappaleen levyttäneet myös Inga Sulin, Tapani Kansa, Pepe Willberg, Matti Salminen, Martti Wallen, Anna Hanski, Jari Sillanpää ja Pertti Valtonen.

Pari vuotta aiemmin Niskanen oli tehnyt nuorisotrilogiansa ensimmäisenä osana Käpy selän alla, joka oli menestynyt erinomaisesti. Se oli suomalaisen elokuvan suurin yleisömenestys sitten Tuntemattoman sotilaan (1955), katsojia 700 000 ja taloudellista voittoa tuli rutkasti. Ison valtionpalkinnonkin se sai. Myös trilogian toinenkin osa Lapualaismorsian tuotti voittoa ja sai valtionpalkinnon, mutta jostain syystä Asfalttilampaat ei vetänyt ja tappiota tuli.

Tämän jälkeen Niskanen ajautui masennukseen ja ryyppäämiseen. Sattumaa vai mitä, mutta seuraavaksi Niskanen ohjasi televisioteatterille Leo Tolstoin näytelmän Elävä ruumis.

Yksi syy Niskasen pahaan ahdinkoon oli riita Donnerin kanssa. Erikoista tässä asiassa on, että Donnerin nimi ei esiinny Asfalttilampaiden missään tiedoissa muuten kuin tohtori Bonellin roolihenkilönä. Tuottaja eikä leikkaaja hän ei virallisesti ollut, mutta joka tapauksessa hän FJ-Filmi Oy:n edustajana haukkui alkuperäisen käsikirjoituksen pataluhaksi ja pakotti Niskasen panemaan sen uusiksi. Donner vaati lisää seksiä, ja uuden käsikirjoituksen tekivät kovassa kiireessä Niskanen, päänäyttelijät Eero Melasniemi ja Kirsti Wallasvaara sekä Pentti Kotkaniemi ja Kari Kyrönseppä.

Niskanen sanoi myöhemmin: ”Tilanne oli sama kuin jos kirvesmiehelle luvattaisiin, että talo tehdään hirsistä, ja kun hän odottaa kirves kädessä työn alkamista, hänelle tuodaan tiiliä ja sanotaan, että talo tehdäänkin tiilestä.”

Mikko Niskanen kuoli 61-vuotiaana 1990. Kaj Chydenius sen sijaan on yhä hyvissä voimissa, täyttää lokakuun 16. päivänä 80 vuotta ja pitää juhlakonsertin Finlandia-talossa 27.10.2019.

kari.naskinen@gmail.com