August Fellman auttoi ratkaisevasti Päivälehden perustamisessa

Helsingin Sanomien edeltäjän Päivälehden talous oli alkuvuosina huonossa jamassa. Uutta pääomaa piti saada ja yhdeksi pelastajaksi ilmaantui Hollolan Lahdessa vaikuttanut kartanonomistaja ja valtiopäivämies August Fellmann. Asiasta kirjoittaa Päivälehden arkistossa tutkijana työskentelevä Janne Ridanpää Lahti-seuran jäsenlehdessä Hollolan Lahdessa 1/2021. Fellmann ja Päivälehden päätoimittaja Eero Erkko (pienemmässä kuvassa) tapasivat Helsingissä keväällä 1894 ja se johti myönteiseen tulokseen.

Fellmanille lehti oli tuttu, hän oli jo sen perustamisvaiheessa 1890 ostanut lehteä kustantamaan perustetun Suomalaisen Sanomalehti Osakeyhtiön osakkeita. Ridanpää on löytänyt arkistosta Eero Erkon kirjeen kihlatulleen Maissi Holländerille 22.4.1894:

”...satuin eräänä iltana yhteen kapteeni Fellmanin kanssa. Hänellä on ennestään 20 osaketta lehdessä, jonka vuoksi en ollut tohtinut häneltä ensin kiristää. Nyt otti hän itse puheeksi lehden asiat, moitti etten ollut hänelle niistä ennen kertonut ja lupasi ostaa vähintään 10 tuhannella markalla lisäksi ja jos lehden kuolemasta pelätään, niin enemmänkin. Arvaat, miten iloiseksi tulin.”

Fellmanin panos oli ratkaiseva, sillä hän merkitsi yli kolmasosan kustannisyhtiön taakse kerätystä lisäpääomasta.

Erkon ja Fellmanin tiet yhtyivät seuraavan kerran Tukholmassa 1903, kun heidät oli Venäjän keisarikunnan toimesta karkotettu maasta. Kun venäläistämistoimet olivat kiihtyneet Suomen suuriruhtinaskunnassa, joutui liberaali ja perustuslaillinen Päivälehti sensorien tikunnokkaan. Erkko erotettiin päätoimittajan paikalta, 1903 hänet määrättiin karkotettavaksi ja lehti lakkautettavaksi. Samoin kävi Fellmanille, joka pääsiäisenä 1903 järjesti kartanossaan 200 perustuslaillisen lakimiehen kokouksen. Kun Fellman muutenkin oli aktiivisesti mukana vastarintatoiminnassa sortovuosien aikana, hänet karkotettiin.

Molemmat pääsivät palaamaan Suomeen 1904. Sensuurin lakkauttaman Päivälehden tilalle Erkko toimituskuntineen perusti Helsingin Sanomat 1904. Erkon ja Fellmanin tiet eivät enää sen jälkeen ristenneet. Fellman kuoli Lahdessa 1912. Erkko toimi Helsingin Sanomien päätoimittajana kuolemaansa 1927 saakka.

kari.naskinen@gmail.com

”Elämäntapavasemmisto” menettää kannatustaan äärioikeistolle

Suomessa ja muuallakin Euroopassa vasemmistopuolueet ovat vaikeuksissa. Ihmetellään, miksi duunarit ovat alkaneet äänestää äärioikeistoa. Yhtä vastausta kysymykseen tarjoaa Saksan vasemmistopuolueen Die Linken kansanedustaja Sahra Wagenknecht, joka juuri ilmestyneessä kirjassaan syyttää varsinkin sosiaalidemokraateista vasemmalla olevaa Die Linke -puoluetta identiteettinsä menettämisestä. Linkestä on tullut eräänlainen elämäntapapuolue, jonka ajamat asiat liittyvät erityisesti ilmastonmuutokseen, maahanmuuttoon ja seksuaalivähemmistöihin. Merkitystään ovat menettäneet sosiaalisen yhteenkuuluvuuden käsitteet, alipalkatut naiset, köyhät maahanmuuttajalapset ja hyväksikäytetyt sopimussuhteiset työntekijät.

Elämäntapa-Linke vaikuttaa samanlaiselta kuin meillä Vasemmistoliitto, jonka politiikka näyttäytyy ainakin ulospäin niin samanlaiselta Vihreän liiton kanssa, että ne voisivat yhdistyä. Duunarivasurit voisivat sen jälkeen siirtyä SDP:n tai SKP:n kannattajiksi, ettei tarvitsisi epäloogisesti äänestää persuja, joiden ajamassa politiikassa ei ole häivähdystäkään punaista.

Vihreät ja Vasemmistoliitto edustavat selvästi kaupunkilaisia, jotka ovat huolissaan ilmastonmuutoksesta. Tälle väestönosalle vihreä siirtymä on helppoa, koska monet eivät tarvitse tai eivät periaatteessa omista autoa. Jos tarvitsevat, tällä elämäntapaintelligentsijalla on varaa ostaa sähköautoja. He pystyvät myös protestoimaan kaukoidän halpatyövoiman käyttämistä vastaan ostamalla vain kalliita merkkituoteita.

Wagenknechtin mielestä vasemmisto on harhateillä keskittyessään tällaisiin elämäntapakysymyksiin luokkakysymysten sijasta: "Yhteiskunnallisen vasemmiston julkikuvaa hallitsee tällä hetkellä tilanne, jota voimme kutsua elämäntapavasemmistoksi, koska sen mielestä vasemmistolaisen politiikan keskiössä eivät enää ole sosiaaliset ja taloudelliset ongelmat, vaan elämäntapaan, kulutustottumuksiin ja moraaliseen asennoitumiseen liittyvät kysymykset."

Linkellä on 62 000 jäsentä, missä on hieman kasvua viime vuodesta, mutta pitkällä aikavälillä jäsenmäärä on kuitenkin pudonnut romahdusmaisesti. Monien mielestä Linke on jatkoa DDR:n kommunistipuolueelle SED:lle. Fil. tri Sahra Wagenknecht syntyi Jenassa DDR:ssä 1969, ja hän perustanut 2018 puolueen sisään oman Aufstehen-ryhmän, mutta siitä ei viime aikoina ole kuulunut mitään.

Huolestuttavana Wagenknecht pitää varsinkin sitä, että Linken kannattajia on siirtynyt äänestämään äärioikeistolaista AfD:tä (Vaihtoehto Saksalle). Lyhyessä ajassa AfD:n gallupkannatus on noussut ja Linken laskenut. Saksan liittopäivillä (709 edustajaa) on AfD:llä 90 paikkaa ja Linkellä 69. Seuraavat vaalit ovat syyskuussa 2021.

Suomen Karl Marx -seuran puheenjohtaja Vesa Oittinen on kirjan luettuaan todennut, että Wagenknechtin mielestä elämäntapavasemmistossa on itse asiassa kyse tietynlaisesta liberaalivasemmistolaisuuden muodosta, joka tiiviisti liittyy oikeistolaiseen uusliberalismiin. Muutos alkoi näkyä jo 1990-luvulla, jolloin ”elämäntapavasemmisto” sai yliotteen useimmissa sosiaalidemokraattisissa puolueissa. Silloin siirryttiin Clintonin demokraattien sekä Blairin ja Schröderin "kolmannen tien" sosiaalidemokraattien johdolla uuteen aikakauteen, jolloin toteutui toinen suuri talousliberaalien reformien aalto Reaganin ja Thatcherin jälkeen. Reaganin ja Thatcherin käynnistämä varsinainen uusliberalistinen projekti kadotti vetonsa 2000-luvun alussa ja sen tilalle on astunut elämäntapavasemmiston liberalismi. Se pyrkii antamaan ytimeltään uusliberaalille politiikalle "edistykselliset" kasvot nostamalla esiin erilaisten vähemmistön etujen puolustamisen tarpeen. Onhan tällainen heivaus tapahtunut Suomessakin siirryttäessä muutaman välietapin kautta Paavo Lipposesta Sanna Mariniin.

Sahra Wagenknecht (kuvassa): "Jos katsoo tarkkaan, ei liberaalivasemmistolainen tarina ole muuta kuin uusliberalismin sanomaa uudessa pintakoreassa pakkauksessa. Markkinaradikalismin arvostelua herättäneet ja maineensa menettäneet käsitteet on korvattu uusilla, jotka antavat vanhalle musiikille uuden progressiivisen soinnin. Itsekkyydestä tulee itsetoteutusta, joustoista 'mahdollisuuksien moninaisuutta', elämän epävarmuuden lisääntymisestä totunnaisuuden ja konformismin voittamista, globalisaatiosta 'avoimuutta maailmalle' ja kotimaan ihmisiä kohtaan tunnetusta vastuuttomuudesta tulee maailmankansalaisuutta."

Äärioikeistolle tämä avaa tietä. Ruotsidemokraatit ovat jo tehneet yhteistyötä kokoomuksen, liberaalien ja kristillisten kanssa. Ruotsidemokraattien puheenjohtaja Jimmie Åkesson sanoi sunnuntain Helsingin Sanomissa, että hän keskustelee puhelimitse säännöllisesti kokoomuksen puheenjohtajan Ulf Kristerssonin kanssa ja käy tämän kanssa työlounailla.

”Kokoomuksen kanssa meillä on nyt läheisin suhde”, sanoi Åkesson. (HS 9.5.2021).

Suomessa tilanne tuntuu samanlaiselta. Perussuomalaisilla on nyt läheisin suhde Kokoomuksen kanssa.

kari.naskinen@gmail.com

Päästöneuvoja seurakunnille

Postiluukusta tuli taas Kirkonseutu-lehti. Se tipautetaan aina muutaman viikon välein joka kotiin Lahdessa, Heinolassa, Hollolassa, Asikkalassa, Hartolassa, Kuhmoisissa, Kärkölässä, Padasjoella ja Sysmässä, yhteensä 91 000 kpl. Uusimmassa numerossa päätoimittaja Markus Luukkonen kirjoittaa, että Kirkonseutukin on mukana seurakuntien päästöjenvähennysohjelmassa. Ne lehdet, jotka viikonvaihteessa jaettiin, aiheuttivat hiilidioksipäästöjä 6,6 tonnia. Valtava määrä, mutta mukaan onkin laskettu kaikki alkaen paperin valmistuksesta, jonka osuus lehden päästöistä on 63 prosenttia.

Vielä olisi kuitenkin tehtävissä lisää päästösäästöjä. Miksi lehti painetaan Joensuussa, josta kuljetukset tänne Päijät-Hämeeseen muodostavat kolme prosenttia kokonaispäästöistä? Kirjapainoja on Lahdessakin.

Entä miksi lehti jaetaan muillekin kuin uskoville? Paperintuhlausta voitaisiin vähentää pienentämällä jakelumäärä 64 000:een, jos lehti jaettaisiin vain seurakuntiin kuuluville.

Minkähänlainen metakka muuten siitä syntyisi, jos vaikka ateistien liitto jakaisi lehtensä joka kotiin 15 kertaa vuodessa, tai poliittiset puolueet omat mainoslehtensä?

Lehden painamisesta kaukana Joensuussa tulee mieleen sekin, eivätkö täkäläiset seurakunnat tunne sosiaalista vastuuta lähialueen ihmisten työllistymisestä.

kari.naskinen@gmail.com

Henki tai Isänmaa

Venäjällä vietetään 9.5. suurta Voitonpäivää. Tämän juhlapäivän, natsien kukistamisen muistoksi välitti Helsingissä toimiva Venäjän tiede- ja kulttuurikeskus verkkosivujensa kautta kaksi parasta neuvostoliittolaista sotaelokuvaa, Larisa Shepitkon Nousun (1977) ja hänen puolisonsa Elem Klimovin Tule ja katso (1985). Ne molemmat kuvaavat sitä valtavan kärsimyksen määrää, minkä saksalaiset epäihmiset aiheuttivat myös siviileille.

Klimovin elokuva on kuin painajainen, jonka kokee partisaaneihin liittynyt teini-ikäinen poika Florjan. Hän näkee kuinka Valkovenäjälle 1943 edenneet saksalaiset miehittäjät tuhoavat Perehodin kylän asukkaat, ehkä 300 ihmistä. On kuin menossa olisi saksalaisten makaaberi karnevaali. Ei jää kiveä kiven päälle, kun alempi rotu eliminoidaan. Florjan onnistuu pelastumaan, mutta muuttuu kahden päivän sisällä hahmoltaan kuin harmaahiuksiseksi vanhukseksi. Lopussa vain soi Mozartin Requiemin kyynelosa Lacrimosa. Tällaiset täydelliset tuhoamiset koki Valkovenäjällä pelkästään 1943 yli 600 kylää.

Stalingradissa 1933 syntyneelle Klimoville asia oli tärkeä. Vaikka hän elokuvantekijänä oli alkuun humoristi ja satiirikko sekä piti esikuvanaan Federico Felliniä, niin muutos tapahtui. Klimov teki pitkään ja perusteellisesti elokuvaa Grigori Rasputinista (Agonia, 1981) ja tyyli muuttui. Tule ja katso on yksi ankarimmista sodan kuvauksista, kun se keskittyy nimenomaan siviiliväestön tuhoamiseen. Heti tuoreeltaan elokuvan näki Neuvostoliitossa 30 miljoonaa katsojaa.

Sota on helvettiä, sota tekee ihmisestä hirviön, voi kuvitella Klimovin sanovan. Entä onko sallittua kostaa ja miten se tapahtuu? Onko puolustussota ainoa tapa kostaa, Aleksanteri Nevskin sanoin: ”Ken tulee maahamme miekka kädessä, hän miekkaan myös kaatuu.” Näitä jää katsoja miettimään, kun elokuvan lopussa kelataan sotaa kuvaavia dokumenttifilmien pätkiä takaperin niin pitkälle, että viimeiseksi tulee valokuva, jossa pieni lapsi istuu äitinsä Klara Hitlerin sylissä. Mitä olisi pitänyt matkan varrella tehdä oikeammin. Kenen syy? Pelkästäänkö Hitlerin, miten Saksan kansan suuri enemmistö? Riittivätkö Nürnbergissä langetetut tuomiot? Tai riittävätkö nykyisin Haagin tuomioistuimen antamat tuomiot?

Elokuvassa Florjan ampuu lopussa kuralätäkössä olevan Hitlerin kuvan mäsäksi ja liittyy Berliiniin eteneviin Puna-armeijan riveihin.

Varsinaisia vastauksia Klimov ei anna, jos ei sitten sellaiseksi katsoja elokuvan nimeä, jonka Klimov otti Raamatun Ilmestyskirjasta. Tule ja katso hallavaa hevosta, sen selässä istuu Kuolema, ja Tuonela seurasi hänen mukanaan, heille annettiin valta tappaa miekalla ja nälällä ja rutolla ja maan petojen kautta.

Klimov sanoi: ”Tämä oli elokuva, joka oli pakko tehdä. Sen oli oltava todistuskappale sodan vaikutuksista ja hätähuuto rauhan puolesta.” Huudosta tuli niin voimakas, että Klimov ei enää sen jälkeen elokuvia tehnytkään. Kaikki oli sanottu. Klimov kuoli 70-vuotiaana Moskovassa 2003.

Yhden vastauksen näihin isoihin kysymyksiin saa Larissa Shepitkon elokuvassa. Saksalaisten hirtettäväksi kidutuksen jälkeen vietävä partisaani Sotnikov sanoo ennen hirttoköyden alla olevalle pölkylle nousemistaan: ”Antakaa anteeksi”. Kenelle? Koska Shepitko on elokuvan lopussa kuvannut Sotnikovin ulkonäöltään ja otoksen valaistukseltaan jokseenkin hyvin Jeesukseen vertautuvaksi, niin tarkoittaako Sotnikovin sanonta Jeesuksen sanomaa pitkänäperjantaina: "Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä tekevät.”

Jokaisella meistä on omat nousumme jollekin golgatalle tai hirsipuulle. Jokaisella on omat syynsä siihen, nouseeko sinne ylpeästi kohotetuilla kasvoilla Sotnikovin tavoin vai luistaako kaikesta sivuun Sotnikovin partisaanitoverin Rybakin katseella, josta toivon kipinä on sammunut.

Tulkinta menee tähän suuntaan, sillä Nousu rinnastuu muutenkin Jeesuksen kärsimyshistoriaan. Mitä siis Jeesus tekisi? Tämä teema on selvä, vaikka lopun teloituskohtausta ei rautalangasta vääntäen istuteta suoraan Golgatan kuvastoon. Juudaskin on mukana, sillä Rybak pelastaa nahkansa paljastamalla tietoja saksalaisille. Kun Sotnikovin rinnalla hirtetään kolme siviiliäkin, niin petturi Rybak jätetään henkiin tämän luvattua liittyä natsien poliisijoukkoihin rintamalla. Rybakin seisoessa vähän ennen hirttämistapahtumaa hieman loitommalla, takana näkyvä koirakin kääntää päänsä pois Rybakista. Rybak oli valinnut puolensa: ennen oma henki kuin uskollisuus isänmaalle. Mutta katumus iskee ja hirttämisten jälkeen Rybak yrittää hirttää itsensä vyöllään, mutta ei onnistu. Aivan lopussa häntä ei enää näytetä. Loppukuvassa on maisema saksalaisten leirin ulkopuolelta, jossa pienenä kuva-alan sivussa on kirkko.

Elokuva perustuu valkovenäläisen Vasil Bykovin romaaniin, joka käsittelee sotaa Valkovenäjällä talvella 1942. Elokuva sai ensi-iltansa 2. huhtikuuta 1977. Elokuva oli kiellon partaalla luultavasti juuri sen uskonnollisen virityksen takia, mutta sai lopulta ensi-iltansa Valkovenäjän kommunistisen puolueen keskuskomitean ensimmäisen sihteerin Pjotr Masherovin puuttuessa asiaan. Elokuvasta otettiin yli tuhat kopiota ja sen näki tuoreeltaan yksitoista miljoonaa katsojaa.

Vaikka Tule ja katso on hurjempi ja raaempi kertomus, on Nousu kuitenkin syvemmelle menevä. Se esittää myös henkilökohtaisia kysymyksiä ihmisenä olemisen problematiikasta, suhteesta vakaumuksiin ja siihen isänmaallisuuteen, että mikä arvo sillä on.

Noususta tuli ensimmäinen neuvostoliittolainen elokuva, joka voitti kansainvälisten elokuvajuhlien pääpalkinnon, Kultaisen karhun Berliinissä 1977. Sekä Tule ja katso että Nousu ovat Suomessa jääneet yllättävän vähälle huomiolle. Esimerkiksi Peter von Baghin isossa Elokuvan historiassa (uudistettu painos, Otava 1998) ne kuitataan yhteensä kymmenellä rivillä.

Nousu jäi Larissa Shepitkon viimeiseksi elokuvaksi hänen kuoltuaan liikenneonnettomuudessa. Andrei Tarkovski kirjoitti päiväkirjaansa 7.7.1979: ”Toissa päivänä haudattiin Larisa Shepitko ja viisi hänen työryhmänsä jäsentä. Auto-onnettomuus. Kaikki saivat heti surmansa. Ja niin odottamatta, ettei kenenkään verestä tavattu adrenaliinia. Kuljettaja oli ilmeisesti nukahtanut rattiin. Varhain aamulla. Ostashkovin ja Kalininin välillä.”

kari.naskinen@gmail.com

Mistä ihminen puhuu mieluiten? Itsestään.

Elokuvaesseekirjassaan Historian häikäisevä laakso (Kulttuurivihkot, 2020) Veli-Matti Huhta kirjoittaa Timo Linnasalon elokuvasta Aikalainen (1984). Kirjoitus on niin mielenkiintoinen, että piti dvd hankkia Filmihullu-leffakaupasta. Elokuva ei osoittautunut yhtä korkealentoiseksi kuin Huhdan essee, mutta oma jujunsa on siinä, että elokuva perustuu Fjodor Dostojeskin 1864 ilmestyneeseen pienoisromaaniin Kirjoituksia kellarista, joka tunnetaan myös nimellä Kellariloukko. Sen on sanottu olevan lähtökohta sille ihmismielen tutkimukselle, jota Dostojevski sen jälkeen perusteellisesti kävi läpi suurteoksissaan Rikos ja rangaistus, Idiootti, Riivaajat ja Karamazovin veljekset.

Elokuvassa kellariloukossa tai jossain vastaavassa murjussa asustava ”Aikalainen” on Paavo Piskonen. Mies kokee itsensä täydellisen syrjäytyneeksi, sivulliseksi kaikkien muiden joukossa. Mies näkee ympärillään pelkkää välinpitämättömyyttä. Kadulla vastaantulevatkaan eivät yhtään väistä, vaikka kävelevät vastaan kohdakkain. Löisivät edes, ajattelee mies, niin tuntisi elävänsä. Eivät välitä siitäkään, kun mies kadulla mesoo ja huutaa.

”Työmies tekee työtä, saa siitä palkan, menee kapakkaan ja joutuu putkaan. Mutta minne ihminen menee”, kysyy mies.

Elokuva on melkein monologi, vaikka on siinä hetkittäin muitakin ihmisiä. Mutta Aikalanen? Dostojevskin aikana tällaisia kurjuuden ja itsesäälin yhdistelmiä varmaan oli Pietarissa, mutta kun Piskonen liikkuu pääasiassa nykyajan Helsingissä, niin ei täsmää. Pahastikin syrjäytyneitä ihmisiä edelleen on, mutta kyllä yhteiskunnan huolenpito ulottuu surkimuksiinkin, jos he vain huumeiltaan ja muilta kahjuuksiltaan ottavat sitä vastaan. Piskonen on erakko, jonka mielestä kaikki on päin persettä, mutta itse mies joka tapauksessa haluaa tunnustusta, vaikka siihen ei mitään aihetta olekaan. Lopulta hän hyppää itsemurhaan Hakaniemen sillalta, ja tämä poikkeaa Dostojevskin kertomuksesta, jossa kellariloukon ”näkymätön” mies ei kuole.

Dostojevskin henkilö elokuvassa kuitenkin on, sillä elokuvassa liikutaan myös vanhassa Pietarissa. Lisäksi mukana on sillä tavalla dokumentaarista aineistoa, että näytetään Paavo Piskosen harjoittelua talvella 1983, jolloin hän valmisteli näytelmää samasta aiheesta. Ohjaaja Heikki Mäkelä oli tekemässä esitystä, joka ei kuitenkaan valmistunut. Myöhemmin Mäkelä on toiminut mm. Joensuun ja Kuopion teattereiden johtajana.

Aikalainen ehkä jäi tuosta näytelmäharjoittelusta Piskosen päähän ja pääsi toteuttamaan sitä tässä elokuvassa. En siitä ihmeemmin löytänyt täydentävää sisältöä ainakaan Idioottiin ja Karamazovin veljeksiin, jotka tässä korona-ajan hiljaiselossa viime vuonna luin. Vaikka onhan kellarimiehellä yksi pätevä totuus, joka korostuu nimenomaan nyt someaikana:

“Mistä kunnon ihminen puhuu mieluiten?
Vastaus: itsestään.
No, minäkin ryhdyn puhumaan itsestäni”

kari.naskinen@gmail.com

Roberto Rossellini ja Ferrari

Filmihullu-lehden päätoimittajalta Lauri Timoselta on juuri ilmestynyt elämäkertakirja Federico Fellinistä (Uneksijan sirkus, Rosebud 2021). Kun sivuja on yli tuhat, mahtuu paljon asiaa myös muista elokuvamaailman ihmisistä. Roberto Rossellinista kirjottaessaan Timonen mainitsee, että Rossellini kuului Enzo Ferrarin perhetuttuihin ja osallistui 1953 Jyväskylän Suurajoihin sijoittuen neljänneksi. Kirjailija on näköjään ottanut tämän väärän rallitiedon Wikipediasta, eikä ole autourheilusta tietämättömänä tarkistanut asiaa. Wikipediahan ei ole samanlainen oikean tiedon lähde kuin olivat ennen tietosanakirjat.

Sen verran oikeilla jäljillä Wikipedia kuitenkin on, että Rossellini harrasti kilpa-autoilua. Rossellinin ja Ferrarin läheinen suhdekin oli totta. Kuvassa Rosselini (vas.) on yhdessä ensimmäinen F1-maailmanmestarin Giuseppe Farinan, vaimonsa Ingrid Bergmanin ja Enzo Ferrarin kanssa. Lokakuussa 1954 hän kävi esittäytymässä Ingridin kotimaassa ja osallistui Karlskogan moottoriradalla kilpailuun, jossa kuitenkin keskeytti.

Vuonna 1953 Rosselini osallistui elokuvaaja Aldo Tontin kanssa Mille Miglian 1000 mailin ajoon (kuvassa) Bresciasta Roomaan ja takaisin, mutta Ferrari 250 MM Vignaleen tullut tekninen vika keskeytti ajamisen seitsemän tunnin jälkeen. Kilpailun voitti 10,5 tuntia kestettyään pari Giannino Marzotto - Marco Crosara samanlaisella autolla. Toiseksi tuli Juan Manuel Fangio - Giulio Sala Alfa Romeolla. Mille Miglia oli urheiluautojen MM-sarjan osakilpailu, jonka muita tuttuja nimiä tuolloin Mille Migliassa olivat mm. Peter Collins, Hans Herrmann, Karl Kling, Stirling Moss ja Luigi Musso.

Kova Ferrari-mies Rossellini olikin, 250 MM Vignalen lisäksi hänellä oli ainakin Ferrari 212 Inter Europa Coupe. Yksityistilauksesta Rossellinille muotoiltiin Ferrari 375 MM Berlinetta, ja tämän ”Bergman Coupen” hän antoi lahjaksi vaimolleen. He olivat naimisissa 1950-56.

Rossellinin parhaat elokuvat Wikipediasta tarkistamatta:

Rooma avoin kaupunki (1945)
Saksa vuonna nolla (1947)
Stromboli (1949)
Paisà – vapauden tuli (1946)
Rakkauden ihme (1948)

kari.naskinen@gmail.com

Turun Urheilupuisto 11.7.1957

Heinäkuun 11. päivänä 1957 juostiin Turun Urheiluopuistossa hurja 1500 metriä: maailmanennätys Suomeen kahdelle juoksijalle. Ilo jäi kuitenkin lyhytaikaiseksi, sillä heti seuraavana päivänä tšekkoslovakialainen Stanislaw Jungwirth rikkoi ennätyksen Stará Boleslavissa.

Lahdessa on myös kaksi hurjaa yleisurheilumiestä, Pentti Vuorio ja Arto Pasanen. Heidän tilastotietoutensa on vailla vertaa. Viimeksi sain Pasaselta tietokilpailukysymyksen, jossa vihjeiden perusteella piti selvittää tuon Turussa juostun kilpailun 12 maaliin tullutta ja yksi keskeyttänytkin. Kolme ensimmäistä ovat tietenkin helppoja luetella, mutta ne muut...

1) Olavi Salsola 3.40,2

2) Olavi ”Tankki” Salonen 3.40,2

3) Olavi Vuorisalo 3.40,3

Tämän jälkeen Pasanen jatkoi kysymyksillä niistä muista juoksijoista. Panen tähän kysymykset ja perään oikeat vastaukset, jotka sain Pasaselta viikkoa myöhemmin:

4) Paransi kolmesti 1000 metrin maailmaennätystä. - Dan Waern 3.40,8.

5) Mies, joka juoksi maaotteluissa Suomen paidassa 4x100, 4x400, 800, 1500 ja 5000 m voittaen kaikki kuusi 5000 metrin kilpailuansa, mutta muilla matkoilla (16 edustusta) ei yhtään voittoa. - Jorma Kakko 3.46,8.

6) 17.1.1935 syntynyt juoksija, jonka kaksosveli juoksi sileän 3000 m 8.31,0 ja esteet 9.17,6. - Pekka Höykinpuro 3.47,0.

7) Edellisten kaksosten isoveli, olympiakisoissakin juossut. - Reijo Höykinpuro 3.47,6.

8) 3000 m hopeaa SM-hallissa ja pronssia 10 km maastojuoksussa 1960-luvulla. - Juhani Kolkkala 3.48,9.

9) Hänen isänsä oli olympiavoittaja. - Matti Nurmi 3.54,8.

10) 3.55,0 Hänen sukunimikaimansa (seura LHS), oli Suomen naisten joukkueessa, joka saavutti EM-pronssia ampumahiihdon 3 x 7,5 km viestissä Minskissä 1998. - Pauli Mallat 3.55,0.

11) 4.00,8 Hänen täyskaimansa piti hallussaan neljä vuotta 1000 metrin ME:tä. Paras ruotsalainen vuoden 1958 maaottelun 5000 metrillä edellään kolme suomalaista, joista kaksi voitti hänet Turun juoksussa. - Sven Lundgren 4.00,8.

12) Kun lisää sukunimeen yhden kirjaimen, saa hänestä Tahkon sukunimikaiman. Ennätykset vuodelta 1957 ja sijoitus sen vuoden Suomen tilastossa: 800 m 45) 1.56,1, 1500 m 74) 4.00,7, 3000 m esteet 90) 10.26,8. Vuoden 2020 tilastossa samoilla ajoilla sijoitukset olisivat olleet: 800 m 35., 1500 m 38., 3000 m esteet 25. - K. Pihala 4.01,4.

Keskeytti Turun ME-juoksussa, järjestävän seuran juoksija, jonka juoksutyyliä monet pitivät Suomen kauneimpana. Voitti 800 metrin SM-hopeaa kaksi vuotta myöhemmin. - Raimo Nordström.

”Pesa” Vuorio laatii parhaillaan kaikkien aikojen yhteenvetoa Kalevan kisojen tuloksista laji lajilta. On Urheilumuseoon säilytettävää aineistoa.

kari.naskinen@gmail.com