keskiviikko 22. maaliskuuta 2017

Mosse 70 vuotta

Piikkinokka-Mosse esiteltiin 1947. Se oli jokseenkin suora kopio sotaa edeltäneestä Opel Kadettista. Tällainen järjestely syntyi, kun sodan hävinneen natsi-Saksan teollisuutta hajasijoitettiin, ja Opelin tuotantolinjat siirrettiin Rüsselsheimista Neuvostoliittoon. Moskvitshista tuli hyvin suosittu auto: Neuvostoliitossa sitä piti jonottaa vuosikausia ja Suomessakin se teki hyvin kauppansa. Halvan Mossen hinta/laatusuhde oli hyvä.

Piikkinokka-Mossea sanottiin myös Hiiri-Mosseksi johtuen autojen harmaasta väristä. Tätä malli 400:aa valmistettiin vuoteen 1956 asti, minkä jälkeen korimalli muuttui. Suomeen autoja toi maidenvälisen tavaranvaihdantajärjestelmän puitteissa Oy Konela Ab, jonka omisti Neuvostoliiton autoyhtiö V/O Avtoexport. Niin hyvin kauppa kävi, että vielä 1962 Mosse oli Suomen myydyin automerkki. Vuonna 1967 Moskvitsh Elite oli vielä neljäntenä edellään VW, Ford ja Fiat. Suomessa Mosse-kauppa hiljeni 1970-luvun alussa, kun markkinoille tuli Lada. Konelan maahantuontiohjelmasta Mosse poistui kokonaan kuitenkin vasta 1990.

Erikoisuus oli Elite 1500:sta tehty avolavamalli 1970-luvun jälkipuoliskolla. Koska sitä ei tuohon aikaan luokiteltu henkilöautoksi, siitä ei mennyt autoveroa ja tämän väliaikaisen porsaanreiän ansiosta se oli tuolloin halvin Suomessa myyty auto. Erikoisuus oli sekin, että avolava-Mossea ei tehty AZLK-tehtaalla Moskovassa, vaan Uralin takana Ichevskin tehtaassa, joka tunnettiin paremmin IC-moottoripyöristään.

Kävin 1970-luvulla Mossen isolla tehtaalla Moskovassa. Sieltä jäi mieleen sekin, että yhden nurkassa tehtiin samoista Mossen pelleistä sinisiä polkuautoja. Tehtaanmyymälää ei ollut, mutta myöhemmin löysin auton ostettavaksi Viipurista. Tallella on edelleen.

Moskvitsh (Москвич) tarkoittaa ”Moskovalaista”; koiranleukojen mukaan sana on lyhenne sanonnasta "Mozhno otjehat sto kilometrov, vylezai i tshini" ("Sillä voi ajaa sata kilometriä, sitten nouse ulos ja ala korjata.”)

Vuonna 2016 Mosse palasi Suomen automarkkinoille, kun sen maahantuonnin aloitti Pirkkalassa toimiva Manse Motors Oy. Muutamia aivan uudennäköisiä autoja se on myynytkin.

AUTOJA JO 1800-LUVULLA

Ensimmäiset venäläiset autot valmistuivat 1896, ja ensimmäiset isoissa sarjoissa rakennettu auto oli 1909-15 valmistettu Russko-Baltic. Se oli lähinnä vain koottu Venäjällä, osat tulivat pääasiassa Saksasta ja Belgiasta.

Vallankumouksen jälkeen Neuvostoliitossa keskityttiin enemmän kuorma-autoihin, joista ensimmäisenä alkoi Amo-merkkisen auton valmistaminen 1924 Moskovan lähistöllä. Se muistutti läheisesti Fiat Tipo 15:ta, jota mm. Suomen armeija käytti 1920-luvulla.

Vuonna 1930 valmistui KIM-tehtaalla Gaz A, joka oli kopio Fordin A-mallista. Vuonna 1940 tuli ”markkinoille” Kim 10, joka oli kopio englantilaisesta Ford Prefectistä, mutta sitä ehdittiin tehdä vain 500 kappaletta sodan sytyttyä.

Kansainvälinen yhteistyö jatkui sotien ja Mossen jälkeenkin. Ladan tuotanto alkoi Togliattigradissa, jossa kopioitava automalli oli Fiat 124. Lada oli myös tyypillinen Sev-yhteistyön tulos: akut ja laturit Puolasta, iskunvaimentimet Jugoslaviasta, lamput Tshekkoslovakiasta ja korin osia Unkarista.

Vastaavanlaista yhteistyötä Neuvostoliiton autoteollisuus teki Suomenkin kanssa: tänne tuotuihin pieniin kuorma-autoihin Gaz 53:een ja Zil 136:een asennettiin Valmetin Linnavuoren tehtaalla Siurossa valmistettuja dieselmoottoreita. Samaa moottoria käytettiin mm. Kontio-Sisuissa ja Englannista meille tuoduissa Fargoissa.

Ladan tehtaalla 1980-luvulla vieraillessani jäi mieleen myös tehtaan oma jäähalli, jossa toisella pitkällä sivulla oli katsomon sijasta verho – sen takana oli teatterin näyttämö. Enää ei KHL:ssä pelaava Ladan joukkue käytä tuota hallia.

Koko Neuvostoliiton olemassaolon ajan henkilöautojen saaminen oman maan kansalaisten keskuudessa oli tiukassa. Yhden vaikeuden aiheutti se, että koko kauppasumma piti maksaa yhdellä kertaa ja usein etukäteen. Tallessani on lehtileike vuodelta 1977, jossa STT:n Moskovan-kirjeenvaihtaja Stig Fredriksson kertoo oman auton ostaneen onnesta:

”Kun keskivertokansalainen pääsee jonon kärkeen, latoo hän säästöruplansa pöytään ja ajaa ylpeänä kotiin ihkauudella kansanautollaan. Tätä uusinta elintason merkkiään hän vaalii hellästi kuin sylilasta. Viikonlopun hän, usein koko perheen avustamana, pesee ja kiillottaa autoa. Ja kohta hän oppii, että ajaessa on paras kauniilla säällä pitää tuulilasinpyyhkimet hansikaslokerossa. Suuri varaosapula, joka iskee kaikkiin Zhigulin [Lada] omistajiin, on nimittäin melko kova koitos yleiselle moraalille. Osa ajajista katsoo, että paras tapa hankkia uudet pyyhkimet entisten kuluneiden tai varastettujen tilalle on ottaa ne naapurin autosta. Varaosien saaminen laillisesti tuntuu joskus toivottomalta.”

kari.naskinen@gmail.com


 

sunnuntai 19. maaliskuuta 2017

In memoriam Väinö Pässilä (1939 - 2017)

Terveiset

Jos lähden yllättäen pitkälle matkalle
sanokaa kiitokset:
Ystävilleni, joita on vähän
Vihamiehilleni, joita on paljon
Rakkailleni, jotka vain minä tiedän
Kavereilleni, jotka vain itse tietävät

Sanokaa:
”Ilman heitä en olisi voinut elää.
Jokaisella heistä oli pala sieluani tilkkutäkissä.”

Nämä terveiset Lahden työvoimatoimiston entinen toimistonjohtaja, sosiaalineuvos Väinö Pässilä kirjoitti kirjaan, jonka hänen ystävänsä julkaisivat Pässilän täyttäessä 60 vuotta. Väinö Pässilä kuoli Lahdessa 10.3.2017, ei kuitenkaan enää kovin yllättäen, vaan vaikeiden sairauksien murtamana.

Väinö Pässilä oli syntynyt 17.2.1939 Vihdissä, mutta kotoisin hän varsinaisesti oli Valkealasta. Jo alle 20-vuotiaana hän tuli Lahteen, jossa sai työpaikan Iskun tehtailla heloittajana. Hän kuitenkin halusi sosiaalialalle, ja pääsikin 1965 harjoittelijaksi Lahden kaupungin sosiaalitoimistoon, ja 1967 vt. sosiaalitarkkailijaksi. Vuonna 1970 hän siirtyi Lahden teknisen viraston kansliasihteeriksi ja sen jälkeen 1973 Kouvolan työvoimapiirin toimiston piiritarkastajaksi. Lahden työvoimatoimiston toimistonjohtaja Pässilästä tuli 1975. Sosionomin tutkinnon hän oli suorittanut 1970 Tampereen yliopistossa pääaineinaan työvoimaoppi ja työvoimapolitiikka.

Työssään Väinö Pässilä erikoistui kuntien elinkeinojen kehittämistyöhön, elinkeinopoliittiseen asennekoulutukseen sekä elinkeinojen kehittämisprojekteihin suunnittelun, toteutuksen ja konsultoinnin osalta. Tästä oli suurta hyötyä, kun Pässilä virkavapaalla Lahdesta toimi 1982-84 vaativan Imatra-projektin johtajana ja hoiti 1990-luvun vaikeina lamavuosina Lahden työllisyysasioita.

Politiikassakin sosiaalidemokraatti Väinö Pässilä oli mukana 1969-82 mm. Lahden asunto-, sairaala- ja urheilulautakunnissa sekä kaksi kautta kaupunginvaltuustossakin 1973-80. Varsinkaan kaupunginvaltuustoa Pässilä ei kuitenkaan tuntenut omaksi ”lajikseen”, sillä suoraluonteisena miehenä hän ei aina hyväksynyt sitä kieroa peliä, mitä valtuustossa hänen mielestään pelattiin.

Väinö Pässilä tunnettiin kovista kannanotoistaan. ESS:n haastattelussa 2.11.2001 Pässilä sanoi, että häntä on syytetty julmistelusta, ja mikä erikoisinta, jopa työttömien puolella olemisesta. Niin hän olikin, oli mm. 1990-luvun lopulla käynnistämässä työvoimatoimiston työnantaja-asiakkailleen järjestämää henkilövuokrausta. Tätä ei kuitenkaan katsottu hyvällä, vaan tulkittiin niin, että näin työvoimatoimistot olivat astuneet yksityisen bisneksen varpaille.

Työvoimahallintokaan ei saanut ruusuja Pässilältä, joka ihmetteli ilmapiiriä työttömyydenhoidossa: ”Vaikka tässä yrittää kuinka olla optimisti ja levittää myönteisyyttä koulutukselle, niin vaikeaa on, kun kukaan ei halua ottaa vastuuta päätöksistä ja päättämättömyydestä.” (Uusi Lahti 19.8.1992)

Liikunta ja urheilu olivat Väinö Pässilälle läheisiä. Lahden Kalevan puheenjohtajana hän toimi 1971-82, valtion urheiluneuvoston jäsenenä 1973-76 ja TUL:n varapuheenjohtajana 1975-79. Lisäksi hän kuului 1970-luvulla Suomen olympiakomitean valtuuskuntaan ja Veikkaus Oy:n hallintoneuvostoon.

Tärkeitä asioita Väinö Pässilälle olivat myös Lappi ja runojen kirjoittaminen:

Tunturin laella tunnen itseni ylpeäksi
Kurussa nöyräksi
Lumipyryssä alistetuksi
Auringonpaisteella iloiseksi
- - -
Miksi meidän kaikkien pitäisi olla parempia
Eikö riitä, että olemme hyviä -
hyviä hiihtäjiä kaikki
ja katselemme valkoisia tuntureita

Jokaiselta hiihto- ja muiltakin reissuiltaan Väiski lähetti postikortit niille kavereilleen, jotka eivät olleet mukana. Käsiala oli persoonallista: kirjaimet vinossa ja niin lähellä toisiaan, että teksti muistutti viivakoodia. Kun lukija pani kortin silmiensä eteen vaakasuoraan ja löysi oikean asennon, teksti melkein aukesi. Hankalimmissa tapauksissa piti käydä työvoimatoimistossa, jossa toimistosihteeri Tarja Hynninen tulkitsi kortissa olevan kirjoituksen.

Tuntureiden vastapainoksi Pässilä teki myös kaukomatkoja, Vietnamiinkin neljä kertaa, ja taas syntyi runoja:

Rajoja minä etsin
Reunoja elämänmenolle
Ideaa elämälle
Vaihtoehtoa tuskalle
Vastakohtaa lannistumiselle
Liikettä passiivisuudelle
(Haiphong 14.11.1994)


Jouko Pylväs
Juha Vaso
Kari Naskinen
Kirjoittajat ovat Väinö Pässilän ystäviä

keskiviikko 15. maaliskuuta 2017

Mulkvisti mulkeron kaitsijana

Otsikkoni on aika huono, mutta se on yksi näkökulma Kenneth Lonerganin elokuvaan Manchester by the Sea. Heti alussa paljastuu, että päähenkilö Lee Chandler on ihmisten kanssa toimeen tulematon jurnuttaja, työskentelee huoltomiehenä isännöintitoimistossa, haistattelee asukkaille ja tappelee baareissa. Sitten tapahtuu: veli kuolee ja Lee ajautuu 16-vuotiaan veljenpoikansa huoltajaksi. Eikä tämä Patrick-teinikään ole helppo tapaus, hänet me katsojat kohtaamme ensimmäiseksi jääkiekkojoukkueen harjoituksissa, joissa Patrick panee tappeluksi oman joukkuekaverinsa kanssa täysin omaa syytään.

Kiinnitin Kenneth Lonerganiin huomiota muutama vuosi sitten, kun löysin edesmenneen Anttilan dvd-hyllystä hänen elokuvansa Margaret (2011). Silloin kehuin Lonerganin omaa käsikirjoitusta ja loistavaa henkilöohjausta, ja nyt samat sanat. Lonerganin kirjoittama ja ohjaama arkinen tarina vetää jälleen puoleensa niin tiiviisti, että kahden tunnin ja vartin kesto ei tunnu missään. Henkilöohjaus taas on niin hiottua ja täsmällistä, että parempaa ei osaa vaatia.

Lee Chandleria esittävä Casey Affleck (kuvassa) on loistava. Kun katsoja pääsee perille siitä tragediasta, mikä Leen lähimenneisyydessä on ollut ja mikä ei koskaan tule jättämään häntä rauhaa, joutuu jopa ymmärtämään, miksi Lee on mulkvisti. Lee Chandleria vaivaavat suunnaton syyllisyydentunne, katumus ja suru, mutta mikään ei enää auta – paitsi joskus känni ja turpaanveto.

Omat traumansa on myös Patrickilla, joten näiden kahden yhteiselo ei ole mutkatonta. Tästä kaikesta karkeasti kuvaamastani huolimatta elokuva on herkkä, siinä tunnistetaan henkilöiden vaikeat kohdat, mutta kuitenkin niin, että armoa ei lähdetä valamaan päälle sokerikuorrutteeksi. Arjessa vain on elettävä ja pyrittävä jotenkin rullaamaan eteenpäin. Tätähän tavallinen elämä monesti on – kaikki ei suju kuin tanssi, mutta pärjäillään.

Margaret tapahtuu New Yorkissa, nyt ollaan pohjoisempana: elokuvan alkaessa Lee toimii huoltomiehenä talvisessa Bostonissa, mutta isoveljen kuolema siirtää tapahtumat puolentoista tunnin ajomatkan päähän Manchesteriin. Jody Lee Lipesin kuvaus on tyyliin sopivasti arkisen yksinkertaista eli mikään ei hypi silmille, vaan kaikki näkyy ja toimii niin kuin tavallisessa elämässä toimii.

Eivätkä asiat näytä Amerikassa olevan sen kummemmin kuin Suomessakaan: vaikeista asioista ei osata puhua. Leen entinen vaimokin purkaa sydäntään ex-miehelleen vasta muutamia vuosia sen jälkeen, kun suuri katastrofi oli tapahtunut, ja tämä kohtaus kuvaavasti vain kadunkulmassa, kun Lee ja Randi sattumalta kaupungilla kohtaavat.

Tätä arjen tavallisuutta korostaa jopa se, että isoveljen siunaustilaisuudessa soi elokuvan taustamusiikkina puuduttavan tylsästi Tomaso Albinonin Adagio, ja niinhän se soi miljoona kertaa vuodessa muutenkin hautajaisissa.
kari.naskinen@gmail.com

tiistai 14. maaliskuuta 2017

Moniammatillinen ammattimies




Kävin läpi Lahdessa kunnallisvaaliehdokkaina olevien henkilöiden ammatteja. Se oli taaskin hankalaa, kun tiedot ovat kovin vajavaisia. Lähteenäni oli Etelä-Suomen Sanomissa julkaistu luettelo ehdokkaista. Se oli varmaan saatu keskusvaalilautakunnasta, jossa on näköjään noudatettu mahdollisimman niukkaa linjaa. Jos ehdokas esimerkiksi on eläkkeellä, ei mitenkään käy ilmi, minkä ammattialan ihminen hän on ollut työelämässä.

Mielenkiintoisia ammattejakin löytyy. Varsin päteviltä henkilöiltä vaikuttavat mm. asiantuntija Hanne Savolainen (SDP), ammattimies Kari Soppi (SDP) ja moniammatillinen Heikki Pulkkinen (Kesk).

Siihenkin kiinnittyy huomio, että osa ehdokkaista ei paljasta ammattiaan, vaan pelkän oppiarvon tai arvonimen. On erilaisia kandidaatteja, maistereita, varatuomareita ja muita. Hankalimpia ovat ne ehdokkaat, joiden nimen yhteydessä ei ole muuta kuin tylyt kirjainyhdistelmät: DI, FM, FT, KTK, KTM.

Osa ehdokkaista tietenkin täydentää taustatietojaan omissa vaalimainoksissaan. Erkki Niemisen (SDP) mainoksen näin jo ESS:n vaalikoneen sivustolla, jossa Niemisen kuvan alla oli teksti:

Erkki Nieminen
Tohtori
Terveys ensin
46 SDP

Ei selviä, onko Nieminen lääketieteen vai valtiotieteen tohtori.

Paremman kuvan ehdokkaista antaa luettelo Hollolasta. Siinä sanotaan selvästi, mitä ovat miehiään esimerkiksi eläkeläiset: palomestari, eläkkeellä Antti Jäämaa (Kok), hotellinjohtaja, eläkkeellä Helena Maattola (Kok). Jos taas on oppiarvoja, tituleeraus menee kunnolla, että maanviljelijä, agrologi Ilpo Markkola (Ps), merkonomi, eläkkeellä Eira Mutala
(Kok) jne.

Tämän jutun kuva on Lahden kokoomuksen vaalivihkosen kannesta 1968. Monia tuttuja ehdokkaita:

Toimistovirkailija
Anna-Liisa Apiala
Liikennöitsijä
Eino Argillander
Varatuomari
Reino Gynther
Pankinjohtaja Olli Heinonen
Pienkiinteistönomistaja Toivo Honkaniemi
Kansanedustaja
Erkki Huurtamo
Toimitusjohtaja
K. Olavi Knuuttila
Ylikonstaapeli
Tauno Kovanen
Varatuomari
Juhana Kurki-Suonio
Lääninkatsastusmies
Erkki Kuusela
Lääketiet. lis.
Sirkka Lankinen
Myyntijohtaja
Esko Lehti
Valtiot. maisteri
Oiva Linnavirta
Ekonomi Ulla Puolanne
Oikeusneuvosmies
Esko Puusola
Pastori
Risto Rantakari
Mainospäällikkö
Väinö Saario
Johtaja
Manne Salonen
Toimitusjohtaja
Egmont Savtschenko
Dipl.ins. Olli Taitto
Toimitusjohtaja
Voitto Talonen
Konttoripäällikkö Jussi Tanskanen
Oikeustieteen ylioppilas
Juhani Vaulo
Valtiot. ylioppilas
Ilkka Viippola
Tiedotuspäällikkö
Aarto Vuorikko

Samassa vihkosessa esiteltiin vaaliliittolaisen Liberaalisen kansanpuolueen ehdokkaat, tuttuja sielläkin:

Toimitusjohtaja
Eero Castrén
Pääsihteeri
Helge Halsti
Arkkitehti
Heikki Hollo
Käyttömestari
Unto Ilmevalta
Toiminnanjohtaja
Helvi Jukarainen
Tekniikan tohtori
Jaakko Meriluoto
Yo. merkonomi
Anja Paananen

kari.naskinen@gmail.com


maanantai 13. maaliskuuta 2017

Ikuisuus Helvetissä

Nyt tiedän kuinka pitkä suunnilleen on ikuisuus. Englantilaisen Stephen Frearsin elokuvassa Lapsuuden loppu (2000) katolinen pappi käy koulussa pelottelemassa ekaluokkalaisia, että joutuu ikuisiksi ajoiksi tulikuumaan Helvettiin, jos tekee syntiä, eikä käy pyytämässä syntejään anteeksi. Ikuisuuden pappi määrittelee:

”Jos menette oikein isolle, valtavan suurelle hiekkarannalle ja otatte sieltä mukaanne yhden hiekanjyvän, ja sitten kun käytte joka päivä ottamassa taas mukaanne yhden hiekanjyvän, niin sitten kun ranta on aivan tyhjä hiekanjyvistä, niin siihen mennyt aika on alku ikuisuudelle.”

kari.naskinen@gmail.com

perjantai 10. maaliskuuta 2017

Autoteollisuuden ristiinomistukset

Helsingin Sanomissa oli pääkirjoitus otsikolla ”Autonostajan valikoima supistuu” (10.3.2017). Tarkoitti mm. sitä isoa teollisuuskauppaa, missä Citroenia ja Peugeotia valmistava PSA-konserni ostaa GM:n eurooppalaiset toiminnot (Opel, Vauxhall). Kehitys on jo pitkään ollut tällainen, ja nykyisin ristiinomistukset ja yhteistyöt menevät seuraavasti (yksinkertaistettu malli suurten valmistajien näkökulmasta):

BMW
 ei muita autonvalmistajia omistajina, mutta tekee osienvalmistuksessa yhteistyötä Daimler AG:n, PSA:n ja Toyotan kanssa.

China FAW – ei muita autonvalmistajia omistajina, mutta tekee yhteistyötä GM:n, Toyotan ja VW:n kanssa.

Chrysler – Fiat omistaa kokonaan.

Daihatsu – Toyota omistaa 51 %.

Fiat – ei muita autonvalmistajia omistajina, osienvalmistuksessa yhteistyötä GM:n, Suzukin ja Tatan kanssa.

Ford – ei muita autonvalmistajia omistajina, osienvalmistuksessa yhteistyötä Daimlerin, Nissanin, PSA:n ja Toyotan kanssa.

General Motors (USA) – osienvalmistuksessa yhteistyötä Fiatin, Hondan ja Isuzun kanssa.

Honda – osienvalmistuksessa yhteistyötä GM:n kanssa.

Hyundai

Isuzu
– Toyota omistaa 6 %.

Kia – Hyundai omistaa 34 %.

Mazda – Ford omistaa 2 %, osienvalmistuksessa yhteistyötä Toyotan kanssa.

Mercedes-Benz – Nissan omistaa 1,6 %, Renault omistaa 1,6 %. Osienvalmistuksessa yhteistyötä BMW:n, Fordin, Nissanin ja Renaultin kanssa.

Mitsubishi – osienvalmistuksessa yhteistyötä PSA:n ja Renaultin kanssa.

Nissan – Renault omistaa 52 %, Daimler 3 %, tekee osienvalmistuksessa yhteistyötä myös Fordin kanssa.

PSA – GM omistaa 7 %, osienvalmistuksessa yhteistyötä myös BMW:n, Fordin ja Mitsubishin kanssa.

Renault – Nissan omistaa 15 %, Daimler 3 %, osienvalmistuksessa yhteistyötä myös Mitsubishin ja Suzukin kanssa.

Subaru – Toyota omistaa 17 %, Suzuki omistaa 2 %.

Suzuki – VW omistaa 20 %, Subaru 1 %, osienvalmistuksessa yhteistyötä Fiatin ja Renaultin kanssa.

Tesla – Toyota omistaa 3 %.

Toyota – osienvalmistuksessa yhteistyötä BMW:n, FAW:n, Fordin, Isuzun, Mazdan, Teslan ja Yamahan kanssa.

VW – Porsche omistaa 32 %.

kari.naskineng@gmail.com



keskiviikko 8. maaliskuuta 2017

Peer Gynt, Nummisuutarin Esko, Juha Sipilä

Norjalaisten seikkailijassa Peer Gyntissä on paljon tuttua. Tuo Henrik Ibsenin luoma hahmo on ylimielinen rehvastelija, joka unelmoi suurista saavutuksista, rahasta ja maineesta, mutta epäonnistuu, viina maistuu, kun makuun pääsee, ja naistenkin kanssa on hankaluuksia. Ryhmäteatterin 50-vuotisnäytelmässä Peer Gynt on onnistuneesti muokattu sellaiseksi, että hän toilailee myös nykyajassa, joskin vuorenpeikkojen satumaisessa luolassakin käydään hurjissa seikkailuissa.

Ryhmäteatterissa Peer Gynt on ulkoiselta olemukseltaan kuin Jukolan Jussi, ja yhtä härkäpäinenkin. Nummisuutarin Eskoakin hahmosta löytyy, samoin värikkäistä seikkailuistaan tunnettua Matti Nykästä. Kun käsiohjelman kannessa vielä sanotaan, että tämä on ”tarina miehestä, joka oli itse itselleen kylliksi”, niin onhan siinä Juha Sipilääkin. Koska näytelmän tapahtumat ulottuvat kansainvälisiinkin ympyröihin, voi sanoa, että Peer Gynt edustaa myös valepukkien johtajaa Donald Trumpia.

Näin Peer Gyntin (1867) edellisen kerran Helsingin kaupunginteatterissa 1981, ja edelleen Esko Salmisen roolityö mielessä hieman vaimeasti menin nyt Ryhmäteatteriin. Yllätys oli kuitenkin suuri, kun Juha Kukkosen sovittama ja ohjaama esitys jätti Hkt:n esityksen selvästi kakkoseksi. Taitavin keinoin on Kukkonen muuttanut Otto Mannisen suomennosta (1911) niin, että Peer Gyntin toilailut tulevat osittain tähän päivään, mutta eivät silti mitenkään muuta alkuperäistä sadun rakennetta eikä henkeä.

Teksti on edelleen nautittavasti runomittaista:

Nuorena minua kiinnosti enemmän
vastakkainen sukupuoli ja olut,
kuin tieteelliseen habitukseen
liittyvät urapolut.
Sen verran voin valottaa,
että kun tiedon keruun
näin vanhemmalla iällä alottaa,
niin se tiuottaa pirusti vaivaa
rivistä riviin kaikki tieto kaivaa,
mutta ei ahmiakseen pidä lukea,
vaan katsoa, mikä antaa
luovalle toiminnalle tukea.

Santtu Karvonen Peer Gyntin roolissa on aivan huippu. Kosiomatkalle lähteminen tuo suoraan mieleen Aleksis Kiven samoihin aikoihin kirjoittaman Nummisuutarit (1864) – pullo giniä huiviin ja matkaan.

Aivan kokonaan ei Ibsenin tarina Ryhmäteatterin esityksessä kuitenkaa toistu - Kukkosen sovituksessa varsinkin loppu on suorastaan parempi kuin Ibsenillä. Kun Kukkonen tuo esille ahneuden, itsekkyyden ja omanvoitontavoittelun nykymaailman, on loogista, että näytelmä ei lopu yhtä auvoisesti kuin Ibsenillä. Rangaistus tulee.

Samalla kimmahtaa mieleen vaikkapa Paavo Väyrynen. Keisarinakin piipahtanut Peer Gynt:

Keisari?
Aina saatana sama sanojen ripuli.
Et keisari ole,
vaan pikemminkin kuorimaton sipuli.

kari.naskinen@gmail.com