Suomalaista keskiaikaa on eniten Viipurissa

Uutiset kertoivat äskettäin, että Viipurin linnan kaivauksissa oli elokuussa löytynyt poltettu savilaatta, jossa on ikivanhaa mylly-peliä muistuttava kuvio. Laatan alkuperä on ajoitettu keskiajalle. Laatta oli maanalaisessa käytävässä linnan pohjoispuolella. Keskiaika on Viipurissa muutenkin harvinaisella tavalla edelleen läsnä, sillä kaupungin vanhassa keskustassa on säilynyt muutama keskiaikainen kivirakennus. Suomen nykyisellä alueella ei keskiajalta ole jäänyt ehjiksi muita kuin tutut linnat ja kivikirkot, mutta ei tavallisia taloja. Lisäksi Kokemäellä on hirsistä tehty Pyhän Henrikin saarnahuone, joka on peräisin keskiajalta ja on Suomen vanhin puurakennus.

Keskiajaksi kutsutaan suunnilleen sitä jaksoa, joka alkoi Rooman valtakunnan tuhosta noin vuonna 500 jaa., ja päättyi protestanttiseen reformaatioon noin 1500. Suomessa perustettiin keskiajalla ensimmäisiksi kaupungeiksi Turku, Ulvila, Porvoo, Viipuri, Rauma ja Naantali.

Arkeologisten kaivausten mukaan Viipurissa oli karjalainen kauppapaikka jo 900-luvulla. Suomen alue oli osa Ruotsin valtakuntaa noin vuodesta 1250 alkaen ja Viipuri oli Ruotsin itäisin varuskunta, josta kehittyi myös merkittävä kauppakaupunki. Nimi Viipuri yhdistyi muinaisruotsin sanoista vi (pyhä paikka) ja borg (linna).

Viipurin perusti Torkkeli Knuutinpoika 1293. Viipurin linna mainitaan ensimmäisen kerran vuonna kuningas Birgerin kirjeessä 1295, mutta novgorodilaisten kronikassa sanotaan, että ruotsalaiset "perustivat linnan Karjalaan vuonna 6801" (länsimaisen ajanlaskun mukaan 1293).

Viipurin keskiaikaisella kaupunkialueella menneisyyden konkreettiset jäänteet ovat erittäin haavoittuvia, koska kalliomaastossa kulttuurikerros on monin paikoin ohut. Viipuria tutkinut arkeologi Mervi Suhonen on todennut, että kerrostalojen välissä ja katujen alla on kuitenkin monin paikoin jäljellä arvokkaita, uudempien kerrosten alla suojassa säilyneitä menneisyyden fragmentteja.

Järjestelmällinen huolenpito niistä aloitettiin Viipurissa aikaisemmin kuin missään muussa Suomen kaupungissa. Jo 1930-luvulla kaupungissa oli muinaismuistojen valvojana Otto-Iivari Meurman, jonka tehtävänä oli uudisrakentamisen yhteydessä ja kunnallisteknisissä töissä esiin tulevien vanhojen rakenteiden ja esineiden dokumentointi. Tällainen aloitteellisuus Viipurissa oli uraauurtavaa.

Mervi Suhonen kirjoittaa, että tällaisen valvonnan aloittaminen ensimmäiseksi juuri Viipurissa johtui varmaan kaupungin sijainnista historiallisena ”idän lukkona”. Se saattoi vaikuttaa rahoituksen järjestymiseen Viipurin kaupungin budjetista. (Ennen ja nyt 2/2006)

Sodan takia Viipurin arkeologiseen tutkimukseen tuli keskeytys ja tutkimukset jatkuivat vasta 1960-luvulla linnasaarella. Säännöllisemmät kenttätyöt aloitettiin 1970-luvun lopussa. Neuvostoliiton tiedeakatemian arkeologinen ryhmä työskenteli linnasaarella ja kaupunkialueella lähes vuosittain 1990-luvun puoliväliin asti.

Viimeisten kymmenen vuoden aikana tutkimuksia on taas tehty. Samalla on keskiaikaisia taloja kunnostettu. Esimerkiksi niihin on tehty uusia kattoja, jotka eivät kuitenkaan kovin keskiaikaisilta näytä. Lisäksi taloja maalattaessa on käytetty niin räikeän valkoista maalia, että sellaista ei ehkä keskiajalla vielä ollut. Tällainen esimerkki on Pamppalankatu 12:n pihassa oleva rakennus.

Luostarinkatu 10:ssä on vanha kiltatupa, jonka kellariin menevän oven yläpuolella on tästä kertova kyltti.

Yksi keskiaikainen kirkko on säilynyt Viipurissakin, Pyhän Hyacinthuksen kirkko Vesiportinkatu 4:ssä. Sen vanhimmat osat ovat keskiajalta. Enää se ei ole kirkkokäytössä.

Kirkot olivat hallitsevia rakennuksia Viipurissa keskiajalla. Kivirakenteista tuomiokirkkoa ryhdyttiin rakentamaan 1418, mutta se tuhoutui 1477 kaupungissa raivonneessa tulipalossa. Harmaidenveljesten luostarikirkkoa  ryhdyttiin rakentamaan oletettavasti 1445 ja Mustainveljesten kivistä luostarikirkkoa ryhdyttiin rakentamaan uuteen paikkaan 1481. Tämän jälkimmäisen luostarin rakennelmista on vielä jotain jäljellä, ja niissä toimii sähkötarviketehdas. Luterilainen uskonpuhdistus lakkautti luostarit 1520-luvun alkupuolella, mutta kirkollinen merkitys ei silti vähentynyt.

KAUPUNKIOIKEUDET 1403
Wiipurin kaupungin perustamiskirjan eli privilegiokirjan antoi kuningas Erik XIII 19.8.1403. Sen teksti suomennettuna:

“Me Erik, Jumalan armosta Ruotsin, Tanskan, Norjan Wendein ja Göötein kuningas sekä Pommerin herttua, teemme tietäväksi tällä meidän avoimella kirjeellämme kaikille miehille niin niille, jotka nyt ovat kuin niille, jotka tämän jälkeen tulevat, että me olemme suoneet ja antaneet porvareillemme, jotka asuvat ja elävät meidän kauppapaikassamme Wiipurissa, kaupungin oikeuden sen mukaan kuin Upsalan kaupunginkirja näyttää. Sen tähden kiellämme me kaikkia voutejamme ja virkamiehiämme ja kaikkia muita, keitä he ovatkin, heitä millään tavalla siinä estämästä, jos he tahtovat meidän suosiotamme nauttia ja kostoamme karttaa. Edellä sanotun vakuudeksi olemme katsoneet hyväksi kiinnittää sinettimme tähän kirjaan. Annettu linnassamme Wiipurissa, Herran vuonna 1403, Neitsyt Marian taivaaseen ottamisen juhlaa seuraavana sunnuntaina.”

Viipurista kehittyi Karjalan hallintokaupunki ja merkittävä ulkomaankaupan keskus. Kaukokauppa oli suureksi osaksi Itämeren saksalaisista hansakaupungeista kuten Lyypekistä ja Tallinnasta saapuneiden kauppiaiden hallinnassa. Vienti suuntautui enimmäkseen Tallinnaan, missä tavarat myytiin läntiseen Eurooppaan. Kaupunkilaisten enemmistö oli kuitenkin suomalaisia, samoin pikkuporvarit ja työläiset.

Koska Viipuri oli kaukana Tukholmasta, hallittiin Viipurin linnalääniä kuin itsenäistä valtakuntaa. Hämeen ja Turun linnalääneillä oli Viipuria kiinteämpi yhteys Tukholmaan ja vähemmän itsemääräämisoikeutta. Linnan ympärille kehittynyt kaupunki oli linnanherran suojeluksessa ja Viipuri oli ainoa Suomen alueen kaupunki, jonka ympärillä oli kaupunginmuuri.

kari.naskinen@gmail.com

Ingmar Bergman etsi tietä onneen

Helsingborgin sinfoniaorkesterin syyskauden ensimmäisiin harjoituksiin tulee uutena viulistina Marta Olsson, ensimmäinen nainen orkesteriin. Vanha kapellimestari esittelee hänet orkesterin muille jäsenille: ”Naisjäsen tuntuu huvittavalta, mutta hän on taitava.”

Muuta vitsikästä ei tässä Ingmar Bergmanin elokuvassa Onnea kohti (Till glädje, 1950) olekaan. Kun Bergmanin syntymästä on nyt tullut kuluneeksi sata vuotta, on paljon käyty läpi hänen elämäänsä ja elokuviaan. Onnea kohti on tyypillisesti sellainen vakava elokuva, jossa Bergman käsittelee elämän vaikeutta omien kokemustensa kautta.

Bergman toimi Helsingborgin kaupunginteatterin johtajana 1944-46 ja oli ensimmäisessä avioliitossaan toisen teatterilaisen Else Fisherin kanssa. Helppoa ei ollut, ei työssä eikä kotona. Omaelämäkerrallisen elokuvan tapahtumat Bergman on kuitenkin siirtänyt teatterista orkesteriin, jossa hänen alter egonsa on viulisti Stig Eriksson (kuvassa Erikssonia näyttelevä Stig Olin ja Ingmar Bergman). Eikä suju viulunsoittajallakaan: rakkauselämässä pätkii ja Mendelssohnin viulukonsertto menee pahasti pieleen Erikssonin soittaessa orkesterin solistina.

Jo Helsingborgissa ollessaan Bergman piti itseään erityislahjakkuutena ja viinan kanssa tunne vain kohosi. Aikuisempana Bergman myönsi, että hänen teatteri- ja elokuvatyönsä eivät vielä tuolloin olleet täysipainoisia. Sama koskee Stig Erikssonia, joka ei kaikin paikoin suhtaudu riittävällä vakavuudella orkesterin harjoituksiin. Viulukonserton jälkeen tuleva lehtikritiikki on sitten kuin moukarinisku päähän, jota hän tosin osasi odottaakin.

Ekman menee naimisiin naisviulistin kanssa. He asuvat Prästgatan 7 B:ssä, joka on sama osoite, jossa Bergman aikoinaan asui. Yksi nainen ei kuitenkaan riitä, ja kun toista lohduttajaa tarvitaan, löytyy sellaiseksi eläkkeellä olevan näyttelijän kaunis nuori vaimo. Vanhaa näyttelijää esittää John Ekman, joka itsekin teki jo kuolemaa elokuvaa tehtäessä ja kuolikin 1949. Näyttelijän vaimoa esittää Marjut Carlqvist, joka myöhemminkin oli kuumana kisuna parissa muussakin Bergmanin elokuvassa.

Onnea kohti on tyylilajiltaan melodraama, joka saa uskottavuutensa siitä, mitä Bergman vuosikymmenten jälkeen omasta elämästään paljasti. Siinä ilmaistaan tunteita voimakkaasti ja epätoivoisesti, ollaan uskottomia ja mustasukkaisia ja kaikkea siltä väliltä. Maj-Britt Nilsson vaimona tekee kaikkensa pelastaakseen avioliiton, mutta äijä on täysi tomppeli, täysi bergman. Nämä miehen ja vaimon kohtaukset ovat parasta elokuvassa, ja tätä samaa teemaahan Bergman osasi koko uransa ajan hyvin todenmukaisesti käyttää, kun omaa kokemusta oli.

Onnea kohti on näytelmäelokuva, paino sanan ensimmäisellä osalla. Gunnar Fischerin kuvaus ei vielä tässä ole löytänyt sitä filmillistä ilmaisutehoa, joka myöhemmin Bergmanin ja Fischerin elokuviin tuli. Tämä kuvauksellinen puoli tuli mieleen erityisesti, kun juuri katsoin televisiosta aviokriisielokuvien äidin, Jean Vigon L´Atalanten (1934), joka olisi kuvina toiminut jokseenkin yhtä hyvin ilman ääntäkin.

Kohti onnea ja iloa joka tapauksessa pyritään, kuten orkesterin soittama Beethovenin 9. sinfonian osa An die Freude (suom. Oodi ilolle) yrittää todistaa. Kapellimestaria esittää Victor Sjöström, joka sitten Mansikkapaikassa (1957) teki sellaisen roolin, että se jäi Bergmanin mieleen kuin poltinmerkki.

kari.naskinen@gmail.com

Olispa vielä Kekkonen ja Neuvostoliitto

Yhdysvalloissa oli Nikita Hrushtshovilta kysytty, kerääkö hän itsestään kerrottuja vitsejä. ”Kyllä minä kerään”, vastasi Hrushtshov. No paljonko niitä jo on? ”Kolmatta leirillistä”, vastasi Hrushtshov.

Hrushtsov kertoo tästä kaverilleen Urho Kekkoselle näytelmässä Kekkonen ja Kremlin tanssikoulu. Se kuvaa Kekkosen Suomea aivan 1960-luvun alussa, jolloin vitsit muuten olivat vähissä. Näytelmän on Helsingin kaupunginteatterille kirjoittanut ja ohjannut Kari Heiskanen, joka syntyi vuotta ennen kuin Kekkosesta tuli tasavallan presidentti.

Vuosia sitten kysyi Ilta-Sanomat lukijoiltaan, kenet he valitsisivat näyttelemään Kekkosta, jos tästä tehtäisiin elokuva. Eniten ääniä sai Heiskanen, ehkä hiusmallinsa takia tai siksi, että on saman mittainen kuin oli Kekkonen, 184 cm. Nyt teatterissa Kekkosta esittää Eero Aho, jota en ensi kuulemalta mieltänyt ”parhaaksi” Kekkoseksi, mutta olin väärässä. Kun on Aho tehty kaljuksi ja pantu päähän kekkosmaiset silmälasit, lopputulos on erinomainen. Ahon olemus on kekkosmainen viimeistä piirtoa myöten, oviaukon yläpuolelle kiinnitetyssä tangossa Ahokin vetää leukoja kymmen kertaa, kuten Kekkonen teki Mäntyniemessä vielä yli 60-vuotiaanakin.

Aho on näyttämöllä melkein koko ajan ja tekee täysipainoisen roolisuorituksen. Toinen herkullinen rooli on Pertti Sveholmin tekemä Hrushtshov (kuvassa Aho ja Sveholm, kohtaus Kekkosen 60-vuotisjuhlilta). Loistavasti sujuu Sveholmilta myös Veikko Vennamon esittäminen. Hienot roolit tekevät myös Timo Torikka Väinö Tannerista ja Mikko Virtanen Kekkosen perseennuolijasta Ahti Karjalaisesta.

Näytelmän keskiössä ovat ne tapahtumat, jotka johtivat Honka-liiton perustamiseen ja sen tukahduttamiseen. Kekkonen oli 1956 valittu presidentiksi yhden äänen enemmistöllä, eikä Suomi ollut vielä kunnolla vakiinnuttanut asemaansa Neuvostoliiton länsihenkisenä naapurina ja ystävänä. Kun porvarit mukaan lukien oikeistodemarit eivät tällaista asetelmaa edes halunneet, ei tämä klikki hyväksynyt Kekkosen pyrkimystä rakentaa uutta yya-yhteensopivaa idänpolitiikkaa.

Kylmä sota oli päällä ja ”yhden äänen presidentti” piti osaa suomalaisista kauhun vallassa. Presidentti itse oli Neuvostoliiton ja Suomen oikeiston puristuksessa. Näytelmä kertoo tuosta ajasta maukkaasti ja väliajalla sanoinkin, että voisin katsoa tällaista lähihistorian dramatisointia vaikka aamusta iltaan. Sekin taisi lipsahtaa, että olisivatpa vielä Kekkonen ja Neuvostoliitto, niin tuntuisi olo jotenkin tutummalta kuin tässä nykyajan pyörityksessä.

Tosin aikamoinen pyörittäjä oli Kekkonenkin. Hän oli kuin onnenpyörän käyttäjä, jolle Hrushtshov aina välillä antaa vauhtia. Pyörässä pyörivät vinhaa vauhtia yöpakkaset, Tehtaankatu, Honka-liitto, Väinö Tanner, noottikriisi, eduskunnan hajottaminen – ja punainen pääkallomerkkikin, jonka kohdalle pyöritettävä nuoli myös voisi pysähtyä. (Tämä siis on oma hahmotelmani näytelmän kuvaamasta asetelmasta.)

Henkilöitä näytelmässä on noin 30. Kun useat henkilöhahmot ovat saman näyttelijän esittämiä, on alussa muutama tilanne, joissa katsoja joutuu hieman arvuuttelemaan, onko tuo nyt Väinö Leskinen, Kaarlo Pitsinki, R.R. Seppälä vai Jari Pehkonen. Mutta ei hätää, henkilökysymykset selviävät aika nopeasti asiayhteyksistä ja replikoinnista. Tämä nyt vain on sitä, mihin teatteritalouden tosiasiat ovat ajaneet.

Koska on näytelmä Kekkosesta, siinä pitää olla naisiakin, Sylvi Kekkosesta Anne-Marie Snellmaniin ja Anita Hallamaan. Roolitus toimii, Marjut Toivanen on sinistä leninkiä ja pään asentoa myöten erinomainen Sylvi Kekkonen ja Vappu Nalbantoglu tekee Anita Hallamasta juuri sellaisen älykkövampin, joka ymmärrettävästi Kekkoseen vetosi.

Kekkosen naisiin ei sen sijaan kuulunut janakkalalainen kansanedustaja Lyyli Aalto (SDP), joka oli mukana epätoivoisessa yrityksessä nostaa oikeuskansleri Olavi Honka presidentiksi.

JOS NOOTTI TULI PYYTÄMÄTTÄ,
NIIN EI SILTI YLLÄTTÄEN

Hongan olivat Kekkosen nujertajaksi vuoden 1962 vaaleihin keksineet Vennamo ja Tanner. Honka-liiton muodostivat SDP, Kokoomus, Kansanpuolue, RKP, Pientalonpoikien puolue ja Vapaamielisten liitto. Honkaa kuitenkin kävi virallisesti pyytämässä ehdokkaaksi nimenomaan SDP:n delegaatio Tanner, Pitsinki ja Gunnar Henriksson, joka oli suomenruotsalaisen demarilehden päätoimittaja.

Noottihan siitä Kremlistä tuli 30.10.1961, ja hallituksen sanomalehdessä Izvestijassa todettiin, että Honka-liiton ”päätavoitteena on kaikesta naamioinnista huolimatta muuttaa maan ulkopoliittista suuntausta. Jos Honka valittaisiin, jäisi ulkopoliittinen johto riippuvaiseksi niistä piireistä, jotka ovat Kekkosta vastaan suunnatun huhukampanjan takana, siis sosiaalidemokraattisen puolueen johdossa ja äärioikeistossa.”

Siitä Kari Heiskanen ei ole tekstiinsä pannut puolta sanaakaan, oliko nootti Kekkosen tilaama vai ei. Samanlaista arvailua kuin on ollut jo yli puoli vuosisataa. Näytelmän käsiohjelmassa poliittisen historian professori Kimmo Rentola kirjoittaa, että ”venäläiset ymmärsivät pyytämättäkin Kekkosen tarvitsevan tukitoimia”.

Kekkosen vastustajat alkoivat joka tapauksessa heti puhua tilatusta nootista, mutta tätä väitettä ei ainakaan vielä ole kyetty todistamaan. Noottiaineiston kova ydin ei vieläkään ole ilmaantunut Moskovan arkistoista. Rentolan mukaan on kuitenkin perusteltua päätellä Kekkosen olleen vähintään hajulla siitä, että Kremlistä on tulossa jokin painokas toimi.

Niin tai näin, Kekkonen turvasi Suomen ja Neuvostoliiton suhteiden rauhanomaisen jatkumisen. Tällä samalla linjalla ovat olleet hänen jälkeensä myös Mauno Koivisto, Tarja Halonen ja Sauli Niinistö.

kari.naskinen@gmail.com

Taidemuseolla ei ole niin väliä

Jos kaupunginteatteri tai kaupunginorkesteri ilmoittaisi, että esityksiä ei tästä eteenpäin kahteen vuoteen ole, siitä nousisi metakka. Tauluja ja patsaita esittelevä taidemuseo ei ole alkuunkaan yhtä tärkeä laitos. Lahdessa on nyt taidemuseo ilmoittanut, että näyttelyt loppuvat ja niitä jatketaan ehkä syksyllä 2020, jos uusi museohanke Mallasjuoman vanhassa panimokiinteistössä valmistuu. Kukaan ei kuitenkaan ole korvaansa lotkauttanut eikä suutaan ihmetyksestä avannut.

Museonjohtaja Timo Simanainen (Kok) on sanonut, että oletettavasti uusi taidemuseo valmistuu syksyllä 2020. Pelkkä oletus sen tietenkin pitää ollakin, koska vielä eivät kaupungin päättäjät ole saaneet tietoa edes siitä, mistä vanhan tiilirakennuksen omistajat aikovat rahoituksen hankkeeseensa saada. Kaupungin verorahoilla ei uutta taidemuseota tehdä, mutta tilojen vuokralaisena kaupunki sitten joskus maksaa kiinteistönomistajille vuokraa 55 000 euroa kuukaudessa.

Kun kaupunginvaltuusto tammikuussa 2018 teki päätöksen uuteen taidemuseorakennukseen siirtymisestä, puhuttiin valmistumisesta syksyllä 2019. Nyt museonjohtaja pitää oletusarvona syksyä 2020.

Vaan mitäpä näistä, kun teatteri ja Sibeliustalo sentään pyörivät. Toisenlainen tunnelma oli kuvataiteidenkin osalta sotien jälkeen, kun kaupunginjohtaja Olavi Kajala (SDP) aloitti suuren kasvatustehtävänsä Lahdessa. Kajala alkoi tehdä teollisuuskaupungin asukkaista kulttuurinkuluttajia. Tässä hänellä oli melkoinen työmaa, sillä lahtelaiset eivät olleet kovin taiteennälkäisiä.

Kaupunginmuseon tutkija Riitta Niskanen on kirjoittanut noista ajoista, että ”konsertit eivät vetäneet väkeä, taidenäyttelyt menestyivät kovin heikosti ja näytelmät vedettiin hyllylle muutaman esityskerran jälkeen yleisökadon vuoksi. Sen sijaan esimerkiksi Alfred Tannerin kupletti-ilta saavutti vankan suosion.”

Kajala oli kuitenkin toimen mies. Kun Lahdelle avautui mahdollisuus saada osa sodan jaloista pelastetuista Viipurin taidekokoelmista, alettiin niille järjestää näyttely- ja varastotilaa Lahteen. Sopiva tilaisuus avautui Lahden sähkölaitoksen kytkinaseman laajentamishankeen yhteydessä 1940-luvun lopulla. Vanhan sähkölaitoksen viereen tehtiin samalla tiloja kaupungin hallintokunnille ja syntyi Vesijärvenkatu 11:n virastotalo eli ”Telan talo” (nimitys siitä, koska sinne sijoittuivat kaupungin teknisen lautakunnan ja viraston tilat).

PYP:n pankinjohtaja, kaupunginvaltuutettu Knut J. Vuorimies (Kansanpuolue)esitti ajatuksen, että Viipurin taidekokoelma voitaisiin sijoittaa Telan talon ullakolle. Siinäpä se, ja Kajala aloitti neuvottelut Viipurin taiteen ystävien yhdistyksen ja Viipurin hoitokunnan kanssa teoksista, joita neljä muutakin kaupunkia havitteli. Lokakuussa 1949 kaupunginvaltuusto sitten päätti yksimielisesti perustaa taidehallin ja -museon, johon kokoelma tulisi esille. Kaikki ei mahtunut, joten Hämeenlinnaan meni 2/3. Myös sinne perustettiin taidemuseo.

Vuonna 1955 Suomen Kuvalehdessä sanottiinkin, että ”Lahti vaalii taidetta. Konserttitalo, teatteri, taidemuseo, kuvapatsaat – toteutuneita toiveita ja uusia suunnitelmia”. Lahden taidemuseo virastotalon ullakolla oli melko uutta Suomessa: pysyvä näyttelyosasto (Viipuri) + vaihtuvien näyttelyiden osasto. Tätä ennen oli varsinaisia taidemuseorakennuksia olleet vain Ateneum, Turun taidemuseo ja Viipurin taidemuseo.

Vesijärvenkatu 11:n piirsi apulaiskaupunginarkkitehti Irma Kolsi. Vuonna 1976 taidemuseo laajeni sähkölaitoksen vanhaan kytkinhalliin, minkä jälkeen ullakkohalli jäi pienimuotoisempaan näyttelykäyttöön. Vuosituhannen vaihteen tienoilla ullakon näyttelysalia muunnettiin toimistokäyttöön ja vielä muutama vuosi eteenpäin, niin historiallisesti arvokas sali pilkottiin lopullisesti ja kokonaan kokoustiloiksi.

Kuva on Telan talon seinästä, jossa on nyt viimeisiään vetelevän taidemuseon ikkunoita. Ei muuta kuin odottelemaan pari vuotta tai raha-asioista riippuen enemmänkin, millaista tulee olemaan uudessa taide- ja muotoilukeskuksessa Malskin alueella.

Mitähän Jörn Donner nyt kirjoittaisi Lahdesta? Vuonna 1967 hän kuvaili kasvavaa Lahtea, että ”Lahden suuruudesta muodostuu kilpi pettymyksiä vastaan” (Uusi Maammekirja, Otava 1967). Toivottavasti taidemuseohanke ei tuota pettymystä.

kari.naskinen@gmail.com

Demareista vasemmalle on nyt kasvua

Ruotsin vasemmistopuolue Vänsterpartiet kuului sunnuntain vaalien voittajiin. Sen äänimäärä nousi 5,7:stä 7,9 prosenttiin. Puolueen koko historiassa se on saavuttanut tätä suuremman kannatuksen vain kolme kertaa. Suomessa on Vasemmistoliitto samankaltaisessa tilanteessa, Ylen tuoreimmassa mielipidemittauksessa sen kannatus oli 9,1 prosenttia ja kasvu edellisestä mittauksesta oli suurempi kuin millään muualla puolueella.

Kun mukaan otetaan vielä Saksan uusi vasemmistolainen Aufstehen-liike, joka selvästi saa huomattavaa kannatusta toistaiseksi, niin onkohan tässä jo kysymys jonkinlaisesta ilmiöstä. Ainakin vanhan Die Linke -puolueen piirissä ollaan kovasti huolissaan tässä Sahra Wagenknechtin ja Oskar Lafontainen perustamasta liikkeestä.

Ruotsissa sosiaalidemokraatit ovat menettäneet äänestäjiä varsinkin Ruotsidemokraateille, mutta jonkin verran myös Vasemmistopuolueelle. Molemmissa tapauksissa on syynä pakolaispolitiikka. Osa demarikannattajista ei ole hyväksynyt puolueen maahanmuuttomyönteistä linjaa, mutta kun tätä linjaa on nyt hieman kovennettu, eivät puolestaan ”vasemmistosuvakit” ole olleet mielissään ja äänestivät nyt Vasemmistopuoluetta.

Suomessa tilanne on samanlainen, ja Saksassakin Aufstehen-liike on rohjennut ottaa kasvaneeseen maahanmuuttoon hieman kriittisempää kantaa kuin SPD ja Linke.

Vasemmistoliiton suosion kasvun takana sanotaan olevan myös puheenjohtaja Li Anderssonin sympaattisen esiintymisen. Yhteiskunnalliset tilanteet ovat vuosikymmenten saatossa kuitenkin muuttuneet paljon. Äärimmäinen köyhyys on vähentynyt, eikä vallankumoukselliselle äärivasemmistolle ole enää samanlaista kysyntää kuin ennen. Vasemmistoliiton ohjelmassa ei sosialistista vallankumousta ole, mutta kyllähän puolue monien mielissä edelleen liikkuu lähellä niitä ajattelumalleja.

Vasemmistoliiton edeltäjä SKDL oli omana aikanaan toista maata. Mutta oli maakin toisenlainen. Punaisen 60-luvun lopulla puolueen kannatus eduskuntavaaleissa oli yli 20 prosenttia ja presidentinvaaleissakin Mauno Pekkala ja Paavo Aitio saivat yli 20 prosenttia äänistä, kunnes SKDL sitten siirtyi kansallisen konsensuksen mukana Urho Kekkosen leiriin.

Vihreillä puolueilla on oma osuutensa vasemmistoreunan nousussa. Ruotsissa ei niinkään, mutta Suomessa vihreät ovat luultavasti viime kuukausina menettäneet kannatustaan puheenjohtajansa Touko Aallon töpeksimisen takia Vasemmistoliitolle. Saksassa laitavasemmiston ja vihreiden kaveruus ei ole ollut itsestäänselvyys. Iso särö tuli 1990-luvulla, kun vihreä ministeri Joschka Fisher hyväksyi Naton pommitukset Kosovossa. Nyt Saksan vihreiden johto on enemmän valmis hallitusyhteistyöhön CDU:n ja FDP:n kuin vaikkapa Linken kanssa.

Saksan vasemmistoa paljon tutkinut ja analysoinut Jouko Jokisalo sanoo, että vasemmisto ja vihreät menevät talous- ja sosiaalipolitiikassa melko erilaisten arvojen ja näkemysten perustalta. Yksi perustavanlaatuinen ero on se, että vasemmistolaisen yhteiskunta- ja talouspolitiikan tulee perustua uusliberalismin vastustamiselle, mutta tällaisia painotuksia näkee vähemmän vihreiden keskuudessa. Yhteisiäkin tavoitteita tietenkin on, esimerkiksi veroparatiisien lakkauttaminen sekä lento- ja laivaliikenteen polttoaineiden verollepano.

Iso kysymys on tulevaisuudessa se, mitä puolueiden kannatuksessa tapahtuu, kun robotit ja muu automaatio lisääntyvät vähentäen teollisuustyöläisten määrää. Ongelmat lisääntyvät? Stern-lehden viime vuonna teettämän kyselyn mukaan 51 % duunareista oli tyytymättömiä nykyiseen yhteiskunnalliseen järjestelmään (kaikista saksalaisista 29 %). Duunareista vain 7 % uskoi, että politiikkaan voi vaikuttaa vaalien kautta (kaikista saksalaisista 10 %). Niinpä kyselyn yksi tulos olikin, että 77 % työläisistä ja 66 % kaikista saksalaisista ovat enemmänkin suoran demokratian kannalla. Kuulostaa pahalta.

Myöskään Saksan vasemmistopuolueet eivät ole vallankumouspuolueita. Mutta pelkkää auvoista tulevaisuutta ei silti ole tiedossa. Huolestuttavalta kuulostaa esimerkiksi se, että Saksassa oli halpapalkkasektorilla työskentelevien määrä noussut 5,9 miljoonasta (1995) jo 8,4 miljoonaan vuonna 2010. Saksasta onkin tullut OECD-maiden johtava halpapalkkamaa. Näissä halpapalkkatyöpaikoissa on 22-25 % työvoimasta.

PAKOLAISET OVAT
AVAINKYSYMYS

Sitten pakolaiset. Perussuomalaiset, Sverigedemokraterna, Alternative für Deutschland. Jouko Jokisalo kirjoittaa vasemmistolaisessa Kulttuurivihkot-lehdessä (19.6.2018) Jenan yliopiston sosiologian professorista Klaus Dörrestä, joka on todennut, että pakolaiset nähdään myös turvallisuusriskinä. Varsinkin oikealle suuntautuvien työläisten arkiajattelussa ja keskustelussa pakolaisuus liittyy turvallisuuteen. Maahanmuuttajat nähdään potentiaalisina uuden vaarallisen luokan edustajina. Dörren mukaan vaatimus ”humaanista keskitysleiristä” on äärimmäisilmaus, mutta se ei ole yksittäinen, vaan se kertoo laajalle levinneestä mielipiteestä työväestön keskuudessa. Eräs ay-liikkeen sihteeri ilmaisi asian seuraavasti:

"Se ei ole pelkästään pelko, se on erilaisten vaikutusten sekoitus, joka tekee työntekijöistä tyytymättömiä. Idässä useat elävät paikkakunnilla, joista vain lähdetään, eikä kaupungeissa, joihin tullaan. Voi olla vakituinen työpaikka, mutta ei ansaitse kuitenkaan tarpeeksi elääkseen siten kuin mediassa esitetään normaalielämä. Monilla on tunne, että he eivät enää selviydy kukoistavassa yhteiskunnassa. He ovat menettäneet yhteyden siihen. Näille ongelmille ei ole olemassa yhteiskunnallista julkisuutta. Työläiset eivät ole esillä julkisuudessa tai mediassa. Ja sitten tulevat pakolaiset, jotka saavat sen julkisuuden, jota he itse eivät saa. On rahoitusta, opettajia, henkilökuntaa kielikursseille ja ammatilliselle koulutukselle. Monien mielestä tämä on epäoikeudenmukaista. Siksi ei ole aktiiviselle ay-liikkeen jäsenelle ristiriitaista osallistua aktiivisesti lakkoon ja samalla mennä mielenosoitukseen."

Jokisalo kirjoittaa ison kysymyksen tulevaisuudessa olevan, kykeneekö vasemmisto vastaamaan yhteiskunnan kriisin ja nousevan äärioikeiston haasteisiin? Keiden hallussa ovat muutoksen avaimet ja millaisin näkemyksin vasemmisto voisi ottaa muutoksen avaimet haltuunsa?

Vai onko niin kuin Jokisalo juttunsa otsikossa kysyy: Äärioikeisto - jälkiteollisen yhteiskunnan työväenliike?

kari.naskinen@gmail.com

Parasta viihdeteatteria

Valitsin Lahden kaupunginteatterin The Sound of Music -esityksestä tämän Johannes Wileniuksen ottaman valokuvan, koska musikaalin tekee täydelliseksi nimenomaan lavastus. Minna Välimäki on taas kerran onnistunut lavastuksessa erinomaisesti. Kuva on kapteeni von Trappin ja kotiopettaja Marian vihkimisestä. Tällaisia hienoja näkymiä teatterin iso näyttämö tarjoaa koko ajan tilanteiden mukaan ja niitä tukien alkaen kauniista alppimaisemista ja päätyen massiivisen synkkiin hakaristiseinämiin, kun natsi-Saksa on ottanut haltuunsa Itävallan.

Englanninkielinen musical-sana tarkoitti alun perin yli sata vuotta sitten kevyttä teatterilajia ”musical comedya”, mutta Sound of Music edustaa sitä lajia, jossa mukavaan viihteelliseen sisältöön on tuotu myös vakavia näkökulmia. Viime vuosikymmeninä musikaali on jo merkittävästi siirtynyt muutenkin ulos pelkästä komediallisuudesta ja viihteellisyydestä, kun vaudevillen, revyyn ja shown kautta on tultu myös yhteiskuntakriittisiin musiikkinäytelmiin.

Lopun vakavasta sävystä huolimatta Lahden teatterinjohtajan Ilkka Laasosen ohjaama Sound of Music edustaa joka tapauksessa kaikkein parasta viihdeteatteria. Romanttinen juoni on useimmille katsojille varmaan tuttu, ja kyllä sitä aina uudestaan mielellään katsoo, kun myös laulajat ovat hyviä. Juonen eteneminen hyppii joissakin kohdin niin suoraviivaisesti, että juonta tuntematon saattaa hetken miettiä, että mitenkäs nyt tähän tultiin. Näin on kuitenkin hyvä, sillä esitys on saatu mahtumaan väliaikoineen alle kolmeen tuntiin.

Tämä on niitä musikaaleja, jotka erinomaisesti sopivat myös lapsille. Heille on vain etu- tai jälkikäteen selitettävä, mistä lopun natsitapahtumissa on kysymys.

Lahdessa ei enää vuosikymmeniin ole toiminut teatterin ja kaupunginorkesterin yhteistyö, mutta orkesterimonttuun nyt koottu 15 soittajan orkesteri toimii mainiosti. Tutut melodiat palautuvat mieleen heti ensi tahdeista.

Näyttelijöistä on pääosassa Maria, jota esittää Lahdessa ennestään tuttu Anni Kajos. Hänen viehättävä olemuksensa yhdistyneenä raikkaaseen laulamiseen on musikaaliteatteria edustavimmillaan. Viiden Oscarin Hollywood-elokuvassa (1965) Julie Andrews on nimenomaan Julie Andrews, kun taas Anni Kajos on Maria. Anni Kajos valmistui 2014 Lahden ammattikorkeakoulun musiikkiteatterilinjalta, joka vähän sen jälkeen päätettiin käsittämättömästi lakkauttaa.

Toinen kärkilaulaja esityksessä on luostarin abbedissa Ulla Raiskio, jonka mezzosopraano tulee kuin suoraan jylhien Alppien onkaloista. Ulla Raiskio on kokenut musikaali- ja oopperalaulaja, joka tällä hetkellä toimii laulun lehtorina Tampereen konservatoriossa.

Sound of Musicin keskeinen juonellinen elementti on Trappin perheen seitsemän lasta, joiden viattomuus ja herkkyys tulee läpi jokaisen katsojan sydämeen. Aikoinaan musikaalia esitettiinkin ainakin Suomessa nimellä Laulava Trappin perhe. Musikaalin pohjana on Maria Augusta von Trappin elämäkertakirja The Story of the Trapp Family Singers (1949).

Tänään tulee kuluneeksi päivälleen 40 vuotta siitä, kun Lahden kaupunginteatteri esitti Laulavan Trappin perheen silloisessa salissaan ammattikoululla. Mariana oli Marja-Liisa Nisula, kapteenina Henrik Liljeberg ja muita tuttuja nimiä olivat Inkeri Luoma-aho, Svante Korkiakoski, Ritva Filppu, Mirja Räty ja Harri Saukkonen. Lavastuksen oli tehnyt Olli Mäntylä, jonka mahdollisuudet niissä olosuhteissa eivät olleet yhtä hulppeat kuin nyt Minna Välimäellä. Omien muistiinpanojeni mukaan en silloin ollut yhtä innostunut Trappin perheestä kuin nyt.

Lahden kaupunginteatterin esityksestä on nyt helppo innostua. Siitä ei osaa sanoa mitään sellaista, että jotakin voisi tehdä paremmin. Ei ole vaikea ennustaa, että Sound of Music kerää yhtä hyvän katsojamäärän kuin aikaisemmat huippumusikaalit Lahdessa: Cats 54 000, Laulavat sadepisarat 51 000, Viulunsoittaja katolla 42 000, West Side Story 42 000.

kari.naskinen@gmail.com

Tuijottaja

Kuvassa on arkkitehtuuripiirros vuodelta 1956, jolloin Lahdessa oli alkanut hanke kirjasto- ja teatteritalon rakentamisesta Fellmaninpuistoon. Piirroksen oikeassa reunassa ovat Starckjohannin liiketalo ja siitä seuraavana Valtakulman talo, Aleksanterinkadun päässä näkyy hahmoteltu kirjasto- ja teatteritalo, jonka vieressä korkeat kerrostalot Pellonkulma ja Suojalinna. Arkkitehtuurikilpailun oli voittanut nimimerkki Tuijottaja, jonka takana olivat arkkitehdit Olli Saijonmaa ja Sakari Siitonen.

Myös Sibeliustaloa suunniteltaessa oli yhtenä sijoituspaikkavaihtoehtona Fellmaninpuisto. Sibeliustalo rakennettiin Vesijärven rantaan, mutta kirjasto- ja teatteritalo jäi tekemättä. Asian otti ohimennen esille Viipuri-aiheisessa seminaarissa Lahden kaupunginmuseon tutkija Riitta Niskanen, jonka erikoisalana on arkkitehtuuri- ja kaupunkihistoria. Viipuri-seminaarissa siksi, että aivan alunperin kaavailtiin uuteen ”kulttuuripalatsiin” myös taidemuseota ja konserttisalia, mutta kun Lahteen tullut Viipurin musiikkiopisto sai oman konserttitalohankkeensa valmiiksi, ei ainakaan toista konserttisalia tarvittu.

Kun Lahden kaupunki 1.11.1955 täytti 50 vuotta, teki kaupunginvaltuusto juhlapäätöksen teatteri- ja kirjastotalon rakentamisesta. Vuonna 1985 oli taas juhlapäätöksen vuoro: valtuusto päätti, että Launeelle tehdään uimahalli, mieluummin 50 metrin altaalla, mutta myöskään tämä päätös ei vielä ole toteutunut.

Teatteri- ja konserttipalatsia koskeneeseen arkkitehtuurikilpailuun tuli 20 ehdotusta, joiden tekijöiden joukossa voidaan katsoa olleen lähes koko silloisen arkkitehtijoukon kärki, mm. Aarne Ervi, Mona ja Lars Hedman, Marjatta ja Martti Jaatinen, Ahti Korhonen, Erik Kråkström ja Reino Lammin-Soila.

Tuolloin Lahden kaupunginjohtajana oli hyvin kulttuurimyönteinen Olavi Kajala. Niinpä kun ennen Felix Krohnin konserttitalo-operaatiota kaavailtiin laajemman kulttuuripalatsin rakentamista, se oli tarkoitus nimetä Olavinlinnaksi. Muutaman vuodenkuluttua hanke haudattiin vähin äänin, kun ensin oli pohdittu Tuijottajan tilojen karsimista kymmenellä prosentilla ja muidenkin kuin Tuijottajan toteuttamista.

Heti juhlapäätöksen jälkeen oli kuitenkin oltu niin varmoja asiasta, että palatsin eteen sijoittamista varten oli hankittu kuvanveistäjä Emil Wikströmin Aino-suihkuveistos, joka oli ollut Helsingissä liikemies Uno Staudingerin yksityistalon pihassa. Koska taidepalatsia ei syntynyt, sijoitettiin Aino nykyiselle paikalleen historiallisen museon edustalle. Aino oli ensimmäinen pelkästään Lahden kaupungin omilla varoilla ostettu julkinen taideteos.

Viipuri-seminaarissa Riitta Niskanen kertoi, että ennen sotia Lahdessa oli vain neljä julkista veistosta: Urho Heinäsen ja Willehard Martinin saksalaisten sotilaiden hautamuistomerkki vanhalla hautausmaalla (1920), Viktor Janssonin Sankaripatsas (1921) kaupungintalon puistossa, Hiihtäjä urheilukeskuksessa ja Lumisota (1939) Koulupuistossa. Viipurilaisten saapuminen Lahteen oli sitten piristysruiske myös taiteiden alalla, ja kun poliitikot Kajalan johdolla olivat samaa mieltä, alkoi Lahden taide-elämän voimakas nousukausi, vaikka kulttuuripalatsia ei vielä tuolloin saatukaan – nythän niitä on jo kolme.

TIEDOT KUOPIOSTA

Tiedot tähän juttuuni sain Lahdessa toimivan Soveltavan estetiikan instituutin julkaisemasta kirjasta Paradokseja paratiiseissa (2006), jossa Riitta Niskanen kirjoittaa Lahden kulttuurihankkeista otsikolla ”Ei ainoastaan leivästä”. Lahden kirjastossa sitä ei ollut, mutta kaukolainauksena sain sen Kuopion kirjastosta.

kari.naskinen@gmail.com