torstai 2. huhtikuuta 2020

Elokuva Itä-Ukrainan sodasta

Mahtaako olla ensimmäinen näytelmäelokuva Itä-Ukrainan sodasta, mutta tällaisen dvd:n löysin: kiovalaisen tuotantoyhtiön 2018 tekemä Kutsutunnus ”Banderas”. Nimi on oma käännökseni, sillä suomenkielistä nimeä elokuvalla ei ole. Tapahtumapaikka on Donetskin alueen länsireunassa Veselen kylän lähellä, jossa on olevinaan jonkinlainen aselepo, mutta joka ei sellaisena pysy.

Elokuvan nimi tulee ukrainalaiselta kapteenilta Anton Sayenkolta, joka jo nuorena on saanut etunimestään johtuen lempinimen Banderas. Hän on 20 vuotta aikaisemmin lähtenyt Veselestä, kun ei ollut hyväksynyt äitinsä uutta avioliittoa. Nyt hän palaa kotikyläänsä ammattisotilaana, jonka tehtävänä on pienen taisteluyksikön avulla tuhota venäläiset sabotöörit.

Syntyjä syviä ei käydä läpi, vaan kysymyksessä on tavanomainen sotaelokuva, jossa räiskyy ja roikaa. Kapteeni Sayenko on niitä miehiä, joka vastaa kymmentä ryssää tai separatistia ja selviää vielä yhdennestätoistakin. Vielä kun juoneen lisätään Sayenkon vanha sussu Zhenya,
niin tässä ne ainekset ovatkin.

Tilannetta hankaloittaa se, että kaikki kyläläiset eivät oikein tiedä, mikä mies tämä ”Banderas” nykyisin on. Onko meikäläisiä vai kuuluuko Donetskaja Narodnaja Respublikan sotilaisiin? Tällaiset rajalinjat ovat hataria, joten koko ajan on oltava varuillaan. Kaikki tietenkin selviää.

Elokuvan on ohjannut
Zaza Buadze. Kovin kalliita satsauksia ei ole tehty, mutta toimintakohtaukset asiaankuuluvine räjähdyksineen ovat hyviä. Buadze on Suomessakin nimeltä tuttu tekijä yhdestä aikaisemmasta elokuvasta, sillä hän oli toisena käsikirjoittajana saksalaisessa elokuvassa Absurdistan (2008). Banderas-elokuvan nimeksikin olisi sopinut Donetskistan, sillä stan-päätteellä valtion nimessä on alettu tarkoittaa sellaisia maita, joiden systeemit eivät noudata aivan normaaleja käytäntöjä – Afganistan, Kazakstan, Pakistan, Tadzikistan, Turkmenistan, Uzbekistan, ja jokohan pannaan listalle myös Hungaristan.

kari.naskinen@gmail.com

keskiviikko 1. huhtikuuta 2020

Pormestarin vaatteet ja aatteet

Ainopuiston teatteri esitti viime jouluna Lahden kaupungintalon sisäpihalla Satusetä Taulon näytelmän pormestarin uusista vaatteista. Ensi vuonna nähdään, millaiset vaatteet kaupungin oikealla pormestarilla tulevat olemaan. Entä mitä uusi järjestelmä raha-asiana tarkoittaa veronmaksajien kannalta:

Tilanne nyt palkka- ja palkkiomenojen osalta: kaupunginjohtaja Pekka Timonen 155 000 euroa, kaupunginhallituksen puheenjohtaja Sirkku Hildén 60 000 euroa, varapuheenjohtaja Juha Rostedt 30 000 euroa, varapuheenjohtaja Aleksi Mäntylä 30 000 euroa. YHTEENSÄ 275 000 euroa.

Tilanne pormestarimallissa: pormestari 114 000 euroa, kaksi apulaispormestaria yhteensä 144 000 euroa ja lisäksi tulee uusi kansliapäällikön virka, jonka palkkaa ei kai vielä ole päätetty, mutta ehkä se on 120 000 euroa. YHTEENSÄ 378 000 euroa.

Kysymys ei siis varsinaisesti ole rahasta, ero vuositasolla ei ole kuin sata tonnia. Tuolla summalla ei Kisapuiston uutta katsomorakennusta varten saa kuin yhden tukitolpan. Jos kerran poliitikot ovat päättäneet muuttaa kaupungin johtamisjärjestelmän paremmaksi, niin tuo hinta siitä ei ole iso. Eri asia sitten on, että monet veronmaksajat eivät ole samaa mieltä pormestarijärjestelmän paremmuudesta, vaikka eivät perusteluja siihen kunnolla tuntisikaan. Vanha kunnon kaupunginjohtajasysteemi tuntuu tutulta ja turvalliselta.

Yksi perustelu uudistukselle on, että kaupungin poliittinen päätöksenteko ”saa kasvot”. Enää ei riitä tieto siitä, mitkä puolueet ovat pinkan päällä. Tämä on sitä nykymaailmassa muotiin tullutta henkilöitymistä,
minkä myötä poliittiset järjestelmät ja ideologiat hämärtyvät.

Myös Turussa siirrytään ensi vuonna pormestarimalliin. Siellä asiaa arvioinut työryhmä näki, että politiikan henkilöityminen ja vallan keskittyminen heikentävät demokraattista päätöksentekoa. Niin ikään on seurauksena pitkäjänteisyyden heikentyminen, koska pormestarin toimikausi on aina vain neljä vuotta kerrallaan. Kaupunginjohtajamallin puolesta puhui Turun raportin mukaan sekin, että siinä viranhaltijaorganisaatiota johdetaan virkatyönä
poukkoilevan poliittisen johtamisen sijaan.

Ei Lahdessakaan pormestarimalli kokonaan syrjäytä kaupunginjohtajamallia, sillä uutena virkamiehenä aloittaa ensi vuonna kansliapäällikkö. Pormestari ja kaksi apulaispormestaria eivät siis pysty hommia hoitamaan ilman uutta virkamiesjohtajaa.

Varmaankin pormestaripäätöksen takana on sellainenkin asia, että kaupungin johtaminen ja päätöksenteko sujuvat paremmin, kun kaupunginhallituksen puheenjohtaja ja kaupunginjohtaja ovat yksi ja sama henkilö. Tässä kohtaa tulee kuitenkin se, että pormestaripuolueen vaikutusvalta kasvaa luultavasti vaalien tuloksen osoittamaa suuremmaksi. Lisäksi on niin, että kun yksi poliitikko nousee selvästi muita hallitsevampaan asemaan, hänen henkilökohtaiset ominaisuutensa korostuvat. Siksi pitäisi pormestariksi haluavat poliitikot panna psykologisiin testeihin ennen heidän asettamistaan ehdokkaiksi ensi kevään kunnallisvaaleissa.

kari.naskinen@gmail.com

tiistai 31. maaliskuuta 2020

Kansankoti luokkayhteiskuntana

Parin viime viikon aikana olen katsonut myös C moren ja Viasatin elokuvakanavia. Pääosin tarjonta on kevyttä tai väkivaltaista viihdettä, mutta on löytynyt muutama kunnollinenkin elokuva. Suomessa aikaisemmin esittämätön Mig äger ingen (2013) on Kjell-Åke Anderssonin ohjaama elokuva Åsa Linderborgin samannimisestä romaanista, joka ilmestyi 2008 suomennettunakin: Minua ei omista kukaan. Se on kertomus Åsan omasta elämästä Västeråsissa sen jälkeen, kun äiti jätti hänet kahden isän kanssa. Isä oli alkoholisti ja Åsan äiti löysi paremman elämän toisaalla. Åsan äiti jätti miehelleen erikoisella perustelulla: hän sääli miestä niin paljon, että antoi tälle kalleimpansa.

Åsa Linde
rborg (s. 1968) on kirjailijana ja toimittajana vahvasti vasemmistolainen. Filosofian tohtoriksi hän väitteli Uppsalan yliopistossa 2001 aiheesta ”Ruotsin sosiaalidemokraattien historiankirjoitus ideologisena voimavarana”. Itse hän on kuitenkin demareista vasemmalla sitoutuneena isovanhempiensa ja vanhempiensa luokkaan. Nämä asiat ovat paljon esillä myös kirjassa ja elokuvassa.

Åsan äiti toimi
kommunistisen Vasemmistopuolueen kansanedustajana ja Åsan mies Leif Andersson oli idealistinen kommunisti, joka kuitenkin peitteli aatettaan, koska niin pääsi helpommalla. Hän ei uskaltanut käyttää edes punaisia kuulakärkikyniä leimautumisen takia, mutta kyllä hän joka tapauksessa oli Säpon kirjoissa, koska oli naimisissa tunnetun kommunistiperheen tyttären kanssa.

Kirjassa ja elokuvassa henkilöiden nimet on muutettu, mutta Åsa Linderborg on sanonut henkilöiden olevan suoraan hänen elämästään.
Mikael Persbrandt kovana työmiehenä ja alkoholistina on loistava, ja vaikka en tietenkään ole kaikkia Persbrandtin elokuvia nähnyt, niin tämä roolisuoritus on huippu. Isän ja pienen tyttären keskustelut kansankodin pienessä sivukuplassa ovat hykerryttäviä. Isä selittää tytölle, että aidossa kommunismissa ei ole valtioidenvälisiä rajoja, eikä rahaa tarvita, koska jokainen saa tarvitsemansa ilmankin.

Ihannevaltio on toistaiseksi Kuuba. Eletään siis 1970-luvun alkupuolta, ja isän unelma on matkustaa tyttärensä kanssa Kuubaan, jossa ei riistäjiä ole, toisin kuin Ruotsissa: ”Minä leimaan itseni sisään Asealle kolme minuuttia yli seitsemän ja teen töitä kuusi yli neljään. Raadan kuin eläin kahdeksan tuntia ja saan palkan neljästä. Loput
Wallenberg panee omaan taskuunsa. Sen kummempaa se ei ole.”

Oman palkkansa isä panee niin hyvin menemään, että Kuubaankin tutustaan vain karttapallon avulla. Eikä hajua muidenkaan
haaveiden toteutumisesta. Kun Åsa kuudennella luokalla ollessaan kirjoittaa ainevihkoonsa isältä omaksumiaan utopianäkemyksiä luokattomasta yhteiskunnasta, opettaja kutsuu vanhemmat koululle moitittavaksi Åsan vääränlaisista ajatuksista.

Pahinta oli kuitenkin isän ryyppääminen. Selvinpäin isä oli täydellisen hyvä. Rahapula oli, välillä sähkötkin menivät poikki maksamattoman laskun takia, mutta elämä sujui ja yh-perheen arki toimi onnellisena, kunnes taas tuli se perjantaipullon aika. Teini-ikäisenä Åsa tekikin lopulta ratkaisun ja muutti äidin uuden perheen luo. Senjälkeisestä elämästä ei elokuvassa enää kerrota, vaan hypätään ajassa eteenpäin Åsan tohtoriksi valmistuumiseen ja Åsan uudelleen lähentymiseen isän kanssa. Tuossa vaiheessa isä oli jo saanut potkut 37 työvuoden jälkeen, mutta sitten oli tapahtunut myös raitistuminen ja hän tapasi myöhemmin kaksi lapsenlastaankin.

Elokuva on hellä ja surullinen. Se on suuri rakkaudentunnustus isälle, joka yritti elää tyttärelleen ja unelmilleen, mutta ei osannut.
Kenellä nämä elokuvakanavat nyt näkyvät, kannattaa tämä elokuva etsiä, kun niitähän esitetään useampaan kertaan eri kellonaikoihin. Tästä yhteiskunnallisesta kansankotiteemasta ovat vastaavanlaisia kriittisiä elokuvia Bo Widerbergin Korppikortteli (1963) ja Ådalen 31 (1969), joissa tarkastellaan 1930-lukua.

kari.naskinen@gmail.com

maanantai 30. maaliskuuta 2020

Saksa – Suomi jo satoja satoja vuosia sitten

Kun puhutaan ja kirjoitetaan Suomen varhaishistoriasta, ovat esillä aina Ruotsi, Tanska ja Novgorod. Sittemmin tutummaksi tullut yhteys Saksan kanssa on kuitenkin vanhaa perua sekin. Saksalaisuuden ensimmäinen voimakas tunkeutuminen Suomeen ajoittui 1200-luvun alkupuoliskolle, joten reitti oli henkisesti tuttu, kun sieltä 700 vuotta myöhemmin seilattiin ensin Suomen kansalaissotaan ja sitten jatkosotaan.

Jo tuolloin tulivat saksalaisille tunnetuiksi Suomen alueen kaupalliset mahdollisuudet. Samoihin aikoihin Visbystä kehittyi eräänlainen saksalaiskeskus, millä oli sekä kaupallisesti että kulttuurisesti iso merkitys Suomelle. Visby oli 1200-luvulla yksi Hansaliiton keskuspaikka, joka oli saksalaisille tärkeä Novgorodiin suuntautuneen kaupankäynnin kannalta.

Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta oli olemassa vuodesta 962 vuoteen 1806. Siitä on historiankirjoituksessa ruvettu käyttämään nimitystä Ensimmäinen valtakunta (das Erste Reich), sitä seurasivat Itävallan keisarikunta, Saksan keisarikunta ja Weimarin tasavalta, kunnes jouduttiin Hitlerin Kolmanteen valtakuntaan.

Ensimmäisen saksalaisten Suomea koskeneen lähestymisen aikana
keisarikunnan johdossa oli Fredrik II, joka toimi keisarina 1215-50. Suomessa protokolla oli sellainen, että mahtimies täällä oli englantilaissyntyinen piispa Tuomas. Koska piispa oli myös kaupankäynnin ”ylivalvoja”, hän oli tärkeä yhdyshenkilö saksalaisille kauppiaille. Toinen nimeltä tunnettu mies oli Nousiaisten Pyhän Marian kirkon kirkkoherra Wilhelm, joka nimestä päätellen vaikuttaa saksalaiselta.

Suomen ja Skandinavian historian entinen professori
Jouko Vahtola (Oulun yliopisto) pitää nimenomaan Tuomas-piispaa henkilönä, joka loi hyvät edellytykset saksalaissuhteiden lujittumiselle. Hänen kaupallisen vaikutusvaltansa ja saksalaisten aktivoitumisen seurauksena kehittyi Aurajoen suulle Turkuun vilkas kaupallinen keskus. Se sijaitsi Koroisissa parin kilometrin päässä Turun nykyisestä keskustasta, ja sinne siirrettiin Nousiaisista piispanistuinkin 1299.

Tämän jutun otsikkokuvana on piirros Koroistenniemen alueesta 1200-luvulla. Se on piirretty Turun maakuntamuseossa olevan pienoismallin mukaan.

Auran rantamille perustettiin piispanistuimen myötä uusi Maarian seurakunta. Monet kirkot Satakunnassa ja Hämeessä oli omistettu Marialle, mikä liittynee siihen, että Maria oli Baltian ritarien ja
saksalaisen lähetyskirkon pääpyhimys.

Vahtola kirjoitti Historiallisessa Aikakauskirjassa 1/1984, että Suomeen jäi jo 1200-luvulla saksalaista nimistöä, sekä ihmisille että paikoille. Vanhimmat tunnetut Hämeen voudit olivat nimiltään saksalaisia ja Raaseporin linnakin nykyisellä Uudenmaan karanteenialueella on nimilähtökohdaltaan saksalainen. Vahtola pitää mahdollisena, että Raseborg-sana on ruotsinnos saksalaisen piispankaupungin Ratzeburgin nimestä. Esimerkiksi Lyypekki kuului Ratzeburgin hiippakuntaan. Kun ristiretkeläiset lähtivät Lyypekistä Ratzeburgin piispan siunaamina, voisi kuvitella, että he antoivat tuntemattomalla maalla olevan turvapaikkansa nimeksi Ratzeburgin.

Raaseporissa on myös Junkarsborgin linnan raunioita. Vahtola vetää senkin nimen saksalaisperäiseksi: junckare tarkoittaa ”nuorta saksalaista aatelisherraa”.

DACIA

Tämä väliotsikko ei tarkoita Renaultin Romaniassa tekemiä Dacia-autoja. N
ykyisen Romanian alueella oli ennen ajanlaskumme alkua Daakian kuningaskunta, josta keisari Trajanuksen valloituksen jälkeen tuli Rooman provinssi, Dacia Traiana. Sen jälkeen alueella mellastivat vielä hunnit ja madjaarit. Tähän Suomen juttuun Dacia liittyy sillä tavalla, että 1245 paavi Innocentius IV vapautti Tuomas-piispan virasta. Tähän irtisanomiseen paavi sai eväät Uppsalan arkkipiispa Jarleriukselta ja Dacian priorilta. He olivat sitä mieltä, että Tuomas tukeutui toiminnassaan liikaa saksalaisiin, eikä suostunut alistumaan ruotsalaiseen komentoon.

Minkäänlaiseen syyllisyysoikeudenkäyntiin ei Tuomas kuitenkaan saksalaisyhteyksistään joutunut. Potkujensa jälkeen hän vetäytyi saksalaiskeskukseen Visbyhyn, jossa kuoli dominikaaniluostarissa 1248.

Tuomas-piispan lähdön jälkeen Suomen piispanistuin jäi avoimeksi ja tänä aikana Suomi siirrettiin lopullisesti Ruotsin yhteyteen sekä kirkollisesti että valtiollisesti. Vuonna 1249 Turun piispaksi tuli
Björn I, joka oli kuningas Eerik Eerikinpojan kansleri ja sukulainen. Hän kuoli 1258 ja haudattiin Koroisten kirkkoon.

Ensimmäinen suomalaissyntyinen piispa oli Maunu I 1291 - 1308.

kari.naskinen@gmail.com
koronanväistelijänä kotosalla

sunnuntai 29. maaliskuuta 2020

Yöjalassa saa käydä

Tämä asia ei nyt varsinaisesti koske korona-aikaa, vaikka sikäli kyllä, että yöjuoksua ei vielä ole kielletty. Viimeksi asia oli virallisesti esillä viisi vuotta sitten Utajärven kunnanvaltuustossa, joka päätti kumota yöjalassa liikkumisen estäneen kiellon. Tämä kielto oli peräisin vuodelta 1894, mutta vuonna 2015 se siis peruttiin Utajärven valtuuston juhlakokouksessa, joka pidettiin kunnan 140-vuotispäivänä aivan koronamalliin ulkona torilla.

Utajärvi on 2500 asukkaan kunta Oulun länsipuolella. Se kuuluu siihen alueeseen, jossa Suomalaisen tiedeakatemian mukaan liikuttiin aikoinaan paljon yöjalassa. Toinen yhtä aktiivisesti tämän harrastuksen kanssa kunnostautunut alue oli Karjalan kannas. Tämä tieto on peräisin tiedeakatemian keräilytoimiston tiedustelututkimuksesta vuodelta 1960. Kyselyn aiheena oli ollut entisajan nuorison seurustelumuodot. Raportissa kiinnitettiin huomiota nimenomaan Karjalan kannakselta ja Pohjanmaalta saatuihin vastauksiin:

”Nämä seudut ovat olleet perinteellisen ja elinvoimaisena säilyneen ryhmäyöstelyn, kokonaisen poikajoukon yökylilläkäynnin tunnusomaisimpia alueita.”

Mielenkiintoista tuossa Utajärven vanhassa yöjuoksupykälässä oli, että se kielsi nimenomaan naimattomien miesten liikkumisen öisin klo 22-04. Kiellon oli antanut kuntalaisten kuntakokous, joka arvatenkin koostui noihin aikoihin aikuisista miehistä, joten ukkomiesten yöjuoksuihin ei puututtu. Jos joku poikamies jäi aitanovelle koputtelemisesta kiinni, sai 30 markan sakon.

Tuletko koira konkkimasta,
narri naimasta kylältä?

Kun ei poika muuta keksinyt vastaukseksi, hän saattoi ainakin Karjalassa syyttää Pirua:

Piruko minun pilasi, häijy henki hämmenteli
piikoja pitelemähän, naisia nagrattamah?

kari.naskinen@gmail.com


lauantai 28. maaliskuuta 2020

Työpaikkaromanssi 70-luvun Moskovassa

Neuvostoliittolainen elokuva Työpaikkaromanssi (1977) on mainio kuvaus paitsi otsikkoaiheestaan myös tuon ajan elämänmenosta Moskovassa ja siellä etenkin yhdessä valtion virastossa. Eletään siis 70-luvun puoliväliä, jolloin ensimmäiset länsimaiset vaikutteet alkavat jo enemmässä määrin saavuttaa neuvostokansalaisia. Tilastovirastossa kakkostasolle nousseella Juri Samokhvalovilla on oma autokin, peräti Volga, jossa on hienona erikoisuutena c-kasettisoitin. Töistä kotiin lähtiessään hän ottaa kulmikkaasta asiakirjasalkustaan tuulilasinpyyhkimet, jos sataa, ja kiinnittää ne paikoilleen. Joillekin toimiston rouville Jura tuo joskus Marlboro-askeja.

Päähenkilö
tässä komediassa on kuitenkin tavallinen tilastotarkastaja Anatoli Novoseltsev, vähän sellainen tuhnu talliainen, joka toivoisi ylennystä kevyenteollisuuden tilasto-osaston johtajaksi. Hän on Jurin vanha tuttu ja yksillä Jurin kotikutsuilla Anatoli yrittää varovasti vikitellä viraston päällikköä Ljudmila Kaluginaa tarkoituksella tehdä hyvä vaikutus avoinna olevan osastonjohtajan täyttämistä silmälläpitäen.

Pieleen tämä yritys tietenkin alkuun menee, sillä Ljudmila on 36-vuotias vanhapiika, lempinimeltään Juro, jonka elämään ei kuulu mitään muuta kuin työ – aamulla virastoon ennen muita ja pois vasta viimeisenä. Tästä se elokuvan perusjuoni joka tapauksessa lähtee kohti onnellista loppua, kuten helposti arvata saattaa.

Virasto on työntekijöiltään naisvoittoi
nen. Tästä johtuu, että vaikka aamulla töihin tullaan säntillisesti, niin ensimmäinen puoli tuntia menee meikkaamiseen. Neuvostoliitossa ei työttömyyttä ollut, joten porukkaa piisasi, eikä töitä tarvinnut painaa niska limassa. Ammattiyhdistyskomitean edustaja tälläkin työpaikalla tietenkin on, mutta hänen päätehtävänsä näyttää olevan keräysten järjestäminen, koska aina jollakin on syntymäpäivät, joku on saanut vauvan ym.

Miesten tehtävät o
vat paremmin palkattuja. Elokuvassa yksi mies istuu aamusta iltaan työpöytänsä takana ja tarkkailee portaita ylös menevien naisten sääriä. Hänen virkanimikkeensä on yhteisruokalan päällikkö.

Länsimaiset vitsaukset ovat jo kuitenkin tulleet, joitakin slangisanoja o
n muodostunut englannin kielen pohjalta. Ljudmilan nuorekas sihteeri alkaa sitten neuvoa Ljudmilaa pukeutumaan viehkeämmin ja kävelemään naismaisen viekottelevasti, kun tämän romanttinen suhde Anatolin kanssa alkaa orastaa.

”Ei tästä tule mitään”, valittaa Ljudmila kävelyharjoituksissa. – ”Kyllä tulee”, sanoo sihteeri, ”jäniskin oppii vaikka tupakoimaan.”

Mosfilmin tuottaman elokuvan ohjaaja oli Eldar Razanova (1927 - 2015). Hän teki yli 30 elokuvaa, joista Suomessa on aiemmin nähty muutama. Näyttelijät olivat ainakin minulle ennestään tuntemattomia paitsi Ljudmilan taitavan muuntautumisroolin tehnyt Alisa Freyndlikh, joka on tuttu Andrei Tarkovskin Stalkerista (rouva Zhena Stalker). Työpaikkaromanssin tähti on kuitenkin Anatolin roolissa Andrei Myagkov, joka olemukseltaan muistuttaa Hollolan Heinäsuon kesäteatterin takavuosien komeljanttaria Heikki Manteretta.

Kun aloitin elokuvan, hieman epäilin, kun sen kesto näytti olevan 2 tuntia 40 minuuttia. Mutta eipä mitä, elokuva osoittautui niin hyväntuulisen raikkaaksi, että oksat pois. Lisäksi toimistokohtausten välillä o
n parin minuutin pituisia ulkokuvajaksoja Moskovasta, ja voi että sitä nostalgiaa ainakin siellä Kremlin nurkilla noihin aikoihin käyneiden kannalta. Ihan sama, jos meidän kenen tahansa kotikaupungista näkisi vastaavanlaisia, hyvätasoisia filminpätkiä yli 40 vuoden takaa.

Työpaikkaromanssin välitti netissä Helsingissä toimiva Venäjän tiede- ja kulttuurikeskus, jotka jatkaa näitä esityksiä koronakriisin aikana perjantaisin klo 18.

kari.naskinen@gmail.com

perjantai 27. maaliskuuta 2020

Huono teko voi joskus olla parempi kuin sen tekemättä jättäminen

Helsingin Sanomien pääkirjoitussivulla eilen pohdittiin henkilökohtaisten etujen ja yleisen edun suhdetta. ”Luovunko mökkeilystä tai shoppailusta, jotta muut säilyvät terveempinä”, kysyi toimittaja Jussi Pullinen.

Kysymys on filosofinen. Seuraako jostain teosta laajemmin ottaen enemmän hyvää kuin huonoa? On jäänyt mieleen konkreettinen esimerkki
yhdestä rikoselokuvasta, jonka nimeä en muista, mutta siinä tapahtunut ratkaisu kuvaa asiaa:

Auton takapenkillä istui kolme lasta ja etupenkillä äiti. Isä oli kävelemässä autoa kohti, kun joku agentti hänen jättämässään talossa sai tiedon, että autossa on pommi, joka räjähtää, kun kuljettajanpuoleinen ovi avataan. Auto oli kadulla ja isä jo niin lähellä sitä, että hänelle ei enää pystytty saamaan tietoa asiasta. Piti tehdä nopea ratkaisu ja se oli, että isän hyvä tarkka-ampujakaveri ampui isän juuri hetkeä ennen hänen pääsemistään auton luo. Ilman tätä olisi koko perhe kuollut.

Tällaiset valinnat voivat joskus olla pakollisia. Ravintoloiden
ja Uudenmaan sulkeminen, urheilukilpailujen, konserttien ym. peruminen ovat nyt näitä ratkaisuja. Vasta joskus myöhemmin luultavasti selviää, millaiset ratkaisut olivat oikeita, kun pystytään vertailemaan eri maissa toteutettujen toimenpiteiden vaikutuksia koronaviruksen tuhojen torjumisessa.

Filosofi ja taloustieteilijä
John Stuart Mill (1806 - 1873) lähti siitä, että hyvän toiminnan mittapuuna ei pidä olla yksilön onnellisuus, vaan kaikkien niiden ihmisten onnellisuus, joita toiminta koskee. Moraalin on oltava sellainen, että ihminen uhraa oman suurimman hyvänsä suuremman joukon hyvän puolesta.

Tästä on nyt kysymys, onnellisuuden ja hyvän palauttamisesta. Käytössä on jo kovimpia keinoja sitten sotavuosien.
Mutta niistäkin 80 vuoden takaisista katastrofeista selvittiin. Raskaita menetyksiä koettiin, mutta silti. Meidän maallikoiden on mahdoton sanoa mitään menetysten suuruudesta nyt, mutta veikkaan kuitenkin, että kahden vuoden kuluttua melkein kaikki on taas kunnossa. Kuolemia ja konkursseja on koronavirus aiheuttanut, mutta bkt on taas 0,5 prosentin vuosikasvussa, koronarokotuspiikit otettu ja jääkiekon MM-kisat Tampereen Uros-hallissa ovat edessä.

kari.naskinen@gmail.com