Valtionvelka on populistien taikasana

Kalliiksi tullut koronakriisi, uuden sote-järjestelmän rakentaminen ja Ukrainan sodasta aiheutuneet energia- ym. seuraukset ovat pakottaneet valtionvelan lisäämiseen Suomessakin. Vaalien alla tämä on tarjonnut herkullisen asetelman Kokoomuksen ja Perussuomalaiset-puolueen muodostamalle oppositiolle. Populismi on aina oppositiolle tärkeä työväline ja valtion velanoton kasvattaminen tarjoaa siihen tehokkaita mahdollisuuksia. Tarvetta tähän on nyt sitä enemmän, kun Kokoomuspersujen takaiskuksi tuli Sanna Marinin nouseminen ärhäkimmäksi Nato-hankkeen ajajaksi ja Venäjä-vihan lietsojaksi.

Tätä isoa asiakokonaisuutta voi käännellä moneen suuntaan, mutta jos sosiaalista hyvinvointiyhteiskuntaa halutaan edelleen ylläpitää, ei valtionvelan lisäämistä kriisien kohdatessa voi torjua.

Tuossa piirroksessa pylväät ovat miljardeja euroa. Kun inflaation vaikutus velan arvoon huomioidaan, oli valtionvelan hoitokustannus 2021-22 negatiivinen. Tämän vuoden tilanne riippuu siitä, miten voimakkaana inflaatio jatkuu.

Viime vuonna valtion korkomenot olivat 800 miljoonaa euroa ja tänä vuonna ne nousevat tai laskevat riippuen inflaatiosta, huonossa tapauksessa ne kaksinkertaistuvat. Korkeimmillaan ne olivat 1998, jolloin ne olivat yli 5 miljardia euroa.

Valtionvelka on nykyisen hallituksen aikana kasvanut selvästi, mutta velan nimellisarvon tarkastelu sinänsä ei kerro koko totuutta. Yksi osa tätä kokonaisuutta on, että yli 40 prosenttia valtion veloista on Suomen Pankille, jonka siis valtio omistaa ja joka tulouttaa saamansa korkotulot takaisin valtiolle.

Tällainen järjestely on olemassa, vaikka EU:n määräysten mukaan valtioiden keskuspankit eivät saa suoraan rahoittaa valtioita. Ne saavat kuitenkin ostaa muilta sijoittajilta valtionlainapapereita, ja tämä järjestelmä on toiminut kohta kymmenen vuotta. Matalan koron tai nollakoron lainapaperit eivät kiinnosta yksityisiä sijoittajia, mutta Euroopan keskuspankin osana Suomen Pankki on ostanut sellaisiakin runsaasti kansantalouden hyvän toimimisen turvaamiseksi.

Kansantaloutta ei juurikaan voi verrata kotitalouteen samanlaisilla mittareilla, mutta tästä SP:n asiasta voi vähän: jos olisin velkaa sata tonnia pankille tai vaimolleni, niin jälkimmäinen vaihtoehto olisi paljon huolettomampi.

Minkäänlainen velka ei tietenkään ole kiva asia, mutta Suomessa julkisen velan taso on edelleen maltillinen, vähän yli 70 prosenttia suhteessa bruttokansantuotteeseen. Euromaiden keskiarvo on lähes 100 %. Jonkinlaisena rajana pidetään, että se ei saisi olla oli 90 %. Tämän rajalinjan ylittävät jo mm. Belgia, Ranska, Espanja, Italia ja Kreikka.

PELOTTELUN RETORIIKKAA

Viime päivinä ovat kansantalouden ekspertit ja muut ekonomistit antaneet näistä asioista paljon kommentteja. Tukholman yliopiston kansantaloustieteen professori Markus Jäntti sanoi Demokraatti-lehdessä, että valtio tarvitsee velkaa, jotta sen ei tarvitse yllätystilanteissa tasapainottaa budjettiaan. Viimeisten kolmen vuoden aikana näitä yllätyksiä on piisannut. On kuitenkin selvä raja oikeiston ja vasemmiston välillä, kuten Jäntti sanoi: ”Oikeistolla on taipumusta operoida valtion tulopuolella, kun taas vasemmistolla on halua operoida menopuolella. Oikeisto on hyvin herkästi lupaamassa isoja tuloveron alennuksia, jotka ovat yhtä vastuutonta julkisen sektorin velkaantumisen näkökulmasta kuin holtiton menopuoli.”

Viime lauantain HS Visiossa taloustieteilijä Sixten Korkman oli samalla kannalla: ”Velkapuheissa on kuultavissa oikeiston pelottelun retoriikkaa. Sillä emme me ole millään tavalla jäniksen selässä, että olisi pakko tehdä kiireisiä toimia velan suhteen.”

Jotkut ovat jo sitä mieltä, että Korkmanista pitäisi tehdä seuraava presidentti, mutta se on tietenkin turhaa puhetta, koska talouspolitiikka ei mitenkään kuulu tasavallan presidentin toimenkuvaan. Tosin Sauli Niinistö pyrkii tällekin sektorille; hän on vikertänyt, että läntisissä talouksissa on liikaa velkaa - yksityistä ja julkista - ja että velasta tulee ongelma ennen pitkää.

Pohjimmiltaan kysymys on kuitenkin siitä, että julkisen vallan on tarvittaessa perusteltua velkaantua, jotta estetään tuotannon menetyksiä, pitkäaikaista työttömyyttä, yhteiskunnallisten palvelujen heikkeneminen ja yhteiskunnallisten jakojen syveneminen. Velan avulla voidaan vaikeissakin olosuhteissa ylläpitää toimintakykyistä yhteiskuntaa. Talouspolitiikan keskeinen kysymys on, millaiseksi mitoitetaan hyvinvointivaltio eli julkisen vallan toimenpiteet sosiaali- ja terveysturvassa, koulutuksessa, muissa yhteiskunnan palveluissa, infrastruktuurissa, tutkimuksessa ja tuotekehityksessä. Ne rahoitetaan verottamalla, mutta koska verotusta ei voi kiristää liikaa, pitää turvautua velanottoon.

Mauno Koiviston II hallituksen työvoimaministeri, valtiotieteen tohtori ja ekonomi Jouko Kajanoja on kirjoittanut, että tärkein talouspolitiikan kysymys kiteytyy siihen, missä on yhteiskuntapolitiikan painopiste, ja näistä asioista äänestetään parhaillaan: ”Toisessa päässä on toimintojen lisääntyvä siirtäminen markkinoille ja ihmisen näkeminen oman onnensa seppänä. Toisessa päässä korostetaan yhteisiä julkisia tehtäviä ja eriarvoisuuden kaventamista. Joitakin marginaalisia ajatussuuntia lukuun ottamatta kumpikaan ajatussuunta ei ole toisiaan poissulkeva. Markkinoiden lisäämisen puolesta puhujat ymmärtävät myös yhteisten julkisten tehtävien hyödyllisyyden ja yhteiskunnallisten kuilujen vähentämisen tarpeen. Yhteisöllisyyden ja tasa-arvon korostajat taas ymmärtävät markkinoiden ja omaehtoisen toiminnan hyödyllisyyden. Kysymys on siitä, missä painopiste on.”

kari.naskinen@gmail.com

Mielenosoitus, kapina, vallankumous…?

Venetsian filmifestivaaleilla 2020 voitti tuomariston pääpalkinnon meksikolaisen Michel Francon elokuva Nuevo orden (Uusi järjestys). Outo elokuva, joka tuo mieleen Bong Joon-hon ohjaaman Parasiten (2019). Kysymys on tässäkin elokuvassa yhteiskunnallisista ristiriidoista ja ennen kaikkea niistä valtavista luokkaeroista, joista ei nähdä ulospääsyä demokraattisin keinoin. Elokuva alkaa raharikkaan perheen luksuskodissa tyttären hääjuhlaan valmistauduttaessa. Sitten vartioidulle portille tulee perheen entinen, pitkäaikainen työntekijä pyytämään lainaksi 200 000 pesoa (11 000 euroa), jota tarvitaan, jotta miehen puoliso saadaan pikaiseen sydänleikkaukseen. Rahaa löytyykin, mutta ei vielä tarpeeksi. Toisaalla kaupungin keskustassa on meneillään jotain kahakkaa, josta ei kunnolla saa selvää, eikä koko elokuvan aikanakaan selviä kuin se, että kysymyksessä on iso mellakointi, ehkä kapina tai peräti vallankumous. Kuvat Mexico Citystä ovat samanlaisia kuin nyt eläkemellakoista Pariisista.

Hetkittäin tuntuu siltäkin, että on menossa kaikkien sota kaikkia vastaan. Vain joitakin vinkkejä katsojalle annetaan. Taloja ja autoja töhritään, ei kuitenkaan punaisella, vaan vihreällä maalilla. Rikkaan perheen taloa ympäröivän muurin yli tullaan, syntyy sekasortoa ja yhteen seinään ilmestyy teksti ”Vitun kroisokset” ja perässä pasifistien merkki, vaikka hyökkääjät eivät mitenkään rauhanomaisia olekaan, päinvastoin erittäin väkivaltaisia. Kaupungilta näytetään sekasortoinen kuva, jossa Louis Vuittonin kauppaliike vaikuttaa pahasti tärvellyltä.

Kokonaisuus ei silti ole näin yksisuuntainen. Elokuvan loppuessa on vaikea sanoa, mitkä olivat koko rähinän tavoitteet. Meksikon armeijakin oli siinä mukana, käytti ehkä syntynyttä sekasortoa hyväkseen sotilasdiktatuurin pystyttämiseksi. Lisäksi tapahtuu sieppauksia, mieletöntä pahoinpitelyä, isojen lunnaiden kiristystä ja kidnapattujen teloituksia lunnaiden saamisen jälkeen. Absurdin kokonaisuuden täydentää varakkaan kodin seinällä oleva Omar Rodriguez-Grahamin iso maalaus, jonka nimeksi lopputekstien yhteydessä mainitaan ”Vain vainajat ovat nähneet sodan lopun”. Mutta loppuuko sota joskus ja ketkä vainajat ja ketkä jäävät henkiin ja kenen on valta sitten?

Muodoltaan elokuva on trilleri. Siinä on paljon selittämättämiä ristiriitoja, mitä korostaa sekin, että elokuva on visuaalisesti komea. On yksi historiallinen yhtymäkohta 1900-luvun suurimpaan katastrofiinkin, että vangiksi otettavat numeroidaan tussikynällä otsaan merkittävillä numeroilla – ei enää tatuoinneilla – ja yleisiin desinfiointisuihkutuksiinkin vangit pannaan.

Tarkoitus saattaa olla esittää provokatiivinen näkemys siitä, miltä muutos voi näyttää, jos sellaiseen mennään. Miltä sitten? Ainakin hallitsemattomalta, sillä ”Uudessa järjestyksessä” ei ole yhtään parempaa järjestystä. Mutta silti: kehittyykö tällaisia kaaoksia, jos korruptiota, epäoikeudenmukaisuuksia ja muuta paskaa ei saada hoidettua kuntoon?.

Meksikossa elokuvan vastaanotto oli julma, koska kumouksen syyllisiksi on tehty alkuperäiskansojen tummaihoisia edustajia. Kritiikkiä sai esimerkiksi sellainen kohtaus, jossa eliittiperheen tumma palvelijanainen nauraa tyytyväisenä kahmiessaan arvoesineitä laukkunsa samanaikaisesti, kun viereisessä huoneessa rikkaan perheen jäseniä teloitetaan. Joka tapauksessa katsomiskokemus oli niin hyvä, että alle puolitoista tuntia kestävän tarinan jääminen kesken ja lopputulos avoimeksi harmitti.

kari.naskinen@gmail.com

Nopeus on joskus hyvä, joskus huono ominaisuus

Nopeat syövät hitaat. Aikainen lintu madon nappaa. Internetti on saanut aikaan sen, että nykyisin nopeus korostuu. Sosiaalinen media on iso osa julkista keskustelua, eikä siinä passaa hidastella. Mielipide on laukaistava heti, kun jokin asia sitä tuntuu edellyttävän. Ongelmia vain syntyy siitä, että hätäinen kommentointi joskus menee pieleen asiaan perehtymättömyyden takia. Joku sanoo jossakin jotakin, yksittäinen lause otetaan esille ja kokonaisuus jää hahmottamatta. Sitten tämä huolimaton kommentointi alkaa levitä ja vielä muuttuu matkalla.

Politiikan ollessa kyseessä someihmiset ovat koko ajan kuin mukana A-studion suorassa lähetyksessä. Jos Sanna Marin tai Sixten Korkman sanoo kantansa johonkin asiaan, siihen kirjoitetaan oma mielipide välittömästi. Ei siinä sinänsä mitään pahaa, mutta kun tulkinnat menevät monesti vinoon väärin perustein. Toisaalta tällainen nopea somekeskustelu on hauska harrastus, minäkin kommentoin Twitterissä kiihkeästi Ruotsin euroviisukarsintojen lauluja jo kappaleiden puolivälissä.

Joitakin poliitikkoja ja muitakin sanotaan mielipideautomaateiksi. Heiltä kysytään kommentteja vähän joka asiaan. Meistä tavallisistakin tallaajista on somen aikana tullut samanlaisia. On aina oltava valmis sanomaan kantansa hiilinieluihin, maahanmuuttoon, S2:een, kävelykatuun, Lintilään, pakkoruotsiin, naisen selän koskettamiseen, luksustaiteeseen jne.

Eikä sovi pitkään hidastella jäämällä pohtimaan, kummalle puolelle jossakin kiistakysymyksessä asettuu. Jos iltapäivälehdestä soitetaan ja kysytään mielipidettä, on puolensa valittava heti.

Tässä nopeudessa on luonnollisesti lehtien, television ym. tiedotusvälineiden pysyttävä entistä paremmin mukana, ja varsinkin sensaatioita on pidettävä esillä. Kuten filosofi Alfred North Whitehead jo sata vuotta sitten kirjoitti: ”Lienee niin, ettei sitten lapsen seimeen syntymän ole tapahtunut yhtä suurta asiaa yhtä vähällä kohulla.”

Politiikka on myös nykyisin nopeuslaji. Koko ajan on oltava hereillä. Kansanedustajilla on varmaan hirveä stressi siitäkin, kun jatkuvasti on seurattava, mitä ja kuka mitäkin sanoo Tiktokissa. Some on paikka, jossa on näyttävä ja tehtävä huomioita, erityisesti näin vaalien alla, muidenkin kuin poliitikkojen. Filosofi Maija-Riitta Ollila sanoo, että ”jokainen puhuja ja kirjoittaja on joko hallituksen puolella tai sitä vastaan. Jos mumina jää epäselväksi, median edustaja rakentaa draamaa tiedustelemalla, kumpaan leiriin puhuja kuuluu. Laihan sovinnon etsijä rusentuu rintamien väliin.” (Ajatusten vangit karkumatkalla, Pro Sophia 2016)

AATE, ÄÄNESTÄJÄT,
KARISMAATTISUUS

Samassa kirjassa Maija-Riitta Ollila syventyy myös poliittiseen johtajuuteen, jossa voi nojata kolmeen asiaan: aatteeseen, äänestäjien hoitoon ja omaan persoonallisuuteensa, jossa mielellään saisi olla karismaattisuutta. Vaikeinta on aatteen varassa johtaminen, koska elämme aikaa, jossa vanhat arvot ja ideologiat eivät enää toimi yhtä hyvin kuin ennen. Hän antaa myös tiiviit havaintonsa muutamista puolueista:

SDP haluaa olla lähellä työväenliikettä, mutta työväenliike on kieltänyt olennaisen perintönsä, kansainvälisyyden. Ainut tehokas toimintatapa olisi pyrkiä maailmanlaajuiseen työehtojen parantamiseen.

VIHREÄT tietävät hyvin, että ympäristökriisi ei pysy yhdessäkään maassa. Yhteiset ilmakehä ja vedet ovat kaikille ymmärrettäviä asioita, mutta ekologinen kestävyys on hirtetty yhteen sosiaalisen ja taloudellisen kestävyyden kanssa. Niinpä suomalaisten työllistyminen on tärkeämpää kuin yhteiset ympäristöongelmat.

PERUSSUOMALAISILLA ei ole ongelmaa, koska he eivät näe uusien arvojen tarvetta. Vanha on hyvää, paitsi vanhoissa puolueissa. Tosin, mitä uutta on puolueessa, joka on perustettu 50-luvun lopulla?

KESKUSTAPUOLUE on ihme. Sitä ei pohjoismaisessa vertailussa pitäisi ollakaan, mutta etelän kasvukeskukset ovat suhtautuneet siinä määrin vihamielisesti muuhun Suomeen, että tämän kansanliikkeen voima on kestänyt.

”KOKOOMUS on kansanliike. Kokoomus on aatteellinen harrastus, jonka parissa opitaan aina jotain uutta” (lainaus puolueen nettisivuilta). Yksilöt tekevät pieniä arjen tekoja. Jokainen puuhaa hyväntahtoisesti yksinään.

kari.naskinen@gmail.com

Muistia voi manipuloida muutenkin kuin tieteiselokuvissa

Rakennustyömies Douglas Quaid tilaa kahden viikon lomamatkan Marsiin, mutta kuitenkin niin, ettei tarvitse kallista reissua tehdä, vaan hänen aivoihinsa manipuloidaan muistisiirrännäinen, joka sisältää täydelliset muistikuvat matkasta. Tämä tapahtuu elokuvassa Total Recall – Unohda tai kuole (1990), joka muutama päivä sitten tuli televisiosta. Näin vaalien alla manipulaatioyritykset ovat taas vauhdissa. Trollit ja trullit pyörivät netissä ja poliitikot tekevät kaikkensa sekoittaakseen äänestäjien päät omilla valheillaan. On tietysti tottakin joukossa, mutta mieleen tuliArnold Schwarzeneggeriä nyt katsoessani edelliset vaalit keväältä 2021, kun Kokoomuksen puheenjohtaja Petteri Orpo sanoi tv:n vaalitentissä, että oikeisto on rakentanut Suomeen hyvinvointiyhteiskuntajärjestelmän, eikä sitä sovi heikentää.

En kuitenkaan lähde tässä enempää ruotimaan viiden päivän työviikon ja kahdeksan tunnin työpäivän, kansaneläkelain, lapsilisien, irtisanomismenettelylain enkä peruskoulu-uudistuksen syntyvaiheita, mutta elokuva Paul Verhoevenin ohjaama elokuva on ajankohtaisuudessaan mielenkiintoinen, joten siitä vähän.

On monenlaista manipulointia, jolla yksinkertaistaen tarkoitetaan ihmisten ajattelun ja sitä kautta heidän toimintansa ohjailua haluttuun suuntaan. Politiikka on tyypillinen tällainen asia, jossa manipuloinnilla pyritään vaikuttamaan jopa ihmisten muistiin, kuten Petteri Orpo teki. Sanna Marin puolestaan rohkaisi viime keväänä Volodymyr Zelenskiä kehumalla, että Venäjää vastaan kannattaa taistella pelottomasti, sillä Suomikin on ollut sodassa Venäjän kanssa ja olemme voittaneet. Ehkä Sanna Marinia on koulussa manipuloitu harhaan, ja koululaitos kaikkiaan onkin tehokas ohjailujärjestelmä.

Kristillisten puheenjohtaja Sari Essayah sanoo, että hänen puolueensa edustaa "järjen ääntä". Kristilliset väittävät järkeensä perustuen, että Jumala loi maan ja kaikkea sitä. Eli väite ilman millin vertaa järkeä tai todistetta, nykytermein puhdasta disinformaatiota. Puolueen radiomainoksessa pieni lapsi sanoo, että hän joutuu olemaan päiväkodissa ihan yksin, koska ei siellä päiväkodin tätiä ole. Taas suoraa valetta.

Nykyisin pahin manipulaatiokoneisto on sosiaalinen media ja oikeastaan koko Internet, jonka tiedon oikeellisuus on kaukana siitä, mitä olivat aikoinaan Otavan ja WSOY:n moniosaiset tietosanakirjat, Weilin+Göösin Kodin suuri tietosanakirja ym.

Total Recall perustuu Philip K. Dickin novelliin vuodelta 1966. Suomeksi ilmestymisestä en tiedä, mutta meillä Dick tunnetaan parhaiten Ridley Scottin ohjaamasta Blade Runnerista (1982). Se pohjautuu Dickin tieteisromaaniin Uneksivatko androidit sähkölampaista? (1968), josta viime vuonna ilmestyi uusi suomennos.

Total Recallissa eletään 2080-lukua, jolloin Mars jo on rakennettu Maan siirtokunnaksi. Sen on kuitenkin saanut valtaansa tyrannimainen malminlouhintabisneksen omistaja Vilos Cohaagen. Ihmisten lisäksi siellä on hologrammi-ihmisiä ja karmeita mutantteja, tekniikka on tietenkin huimasti edistynyttä, joten taksitoimintakin on Anne Bernerinkin ideoita pitemmällä, sillä taksautoja ajavat robottikuskit. Kehitys on mennyt menojaan maapallollakin, josta Elon Musk on nyttemmin kopioinut automalleja, varsinkin Tesla Cypertruck.

Sekä Maassa että Marsissa elämänmeno on surkeampaa kuin meillä nyt. Etenkään Marsissa ei eloa ja oloa ole saatu inhimilliseksi, kuten ei aikoinaan saatu kolonisaatiossa maapallollakaan. Kun elokuva tuli mainoskanavalta, olivat mainoskatkot kuin henkireikiä mukavaan, kauniiseen elämänpiiriin (osin valetta tietysti sekin).

Douglas Quaidin muistin muokkaaminen magneettikuvauspömpeliä muistuttavassa laitteessa epäonnistuu sen verran, että sotkua ja tappellua siitä syntyy. Onneksi asialla on Schwarzenegger, niin hommat hoituvat. Lopulta kaikki menee niin hienosti, että Quaid onnistuu jonkin ihmereaktorin räjäyttämiseen, ja tämä tapahtuma sulattaa planeetan jäisen ytimen kaasuksi, joka purkautuu tulivuorenomaisesti pinnalle ja muodostaa Marsiin hengitettävän ilmakehän. Lisäksi paha saa palkkansa, kun Cohaagen kuolee tukehtumiseen, koska kimmahtaa ulos ennen ilmakehän syntymistä.

Vähän jää kuitenkin arveluttamaan, tapahtuuko kaikki vain virtuaalisesti Quaidin päässä vai kävikö hän sittenkin Marsissa. Väliäkö silläkään. Vaikka Total Recallin voi luokitella myös roskaelokuvaksi, niin on siinä omat puolensa, jotka sitovat sen hyvin nykyaikaan. Manipulaation ja aatteellisen indoktrinaation ohella elokuvassa esitetään voimakasta kritiikkiä kaiken kaupallistamista ja sotateollisuuden voimistamista vastaan. Lisäksi Sharon Stone on kaunis katsella.

Elokuvan lavastukset ja kovat taistelukohtaukset ovat komeita. Miten ihmeessä kaikki on näin hyvin onnistunut, vaikka filmiteollisuuden digitaalitekniikat olivat tuolloin yli 30 vuotta sitten vielä hyvin alkeellisia?

Tänään tiistai-iltana klo 21 tulee Subilta Mikael Håfströmin niin ikään kelvollinen vankilapakoelokuva Escape Plan (2013), jossa Schwarzeneggerillä on kaverinaan Sylvester Stallone ja vastustajana vankilanjohtaja Jim Caviezel.

kari.naskinen@gmail.com

Kirjat on haudattava maahan

Painetusta kirjasta on tullut ongelmajäte. Juha Seppälän uudessa romaanissa nimetön kirjailija polttaa kirjoja, joskin säilyttää parhaat tuleville sukupolville hautaamalla ne maahan. Polttaminen on kuitenkin kyseenalaista, koska näin menetellen kirjat saastuttavat ilmaa ja edistävät ilmastokriisiä. Merille-romaani ei kerro Seppälästä itsestään, mutta on siinä ilmeisen paljon hänen ajatusmaailmaansa, ja varsinkin kirjan viimeiset 12 sivua ovat ehtaa Seppälää, kun hän lataa ulos ankaraa kritiikkiä oman aikamme kulttuurijournalismista sekä politiikan ja koko elämän turhuudenmarkkinoista.

Joka tapauksessa kirja-niminen tuote on kriisissä. Natsi-Saksassa ja Ray Bradburyn romaanissa Fahrenheit 451 (1953) kirjoja poltettiin niiden sisällön takia, mutta nyt kysymys on siitä, että painettuja kirjoja ei enää paljon tarvita. Meilläkin on kotona 3,5 seinää kirjahyllyinä, mutta valtaosa kirjoista joutaa kuoltuamme hävitettäviksi, kun eivät kenellekään kelpaa. Tämän ongelman tuntevat kirja-antikvariaattien pitäjät. Kun jostakin kuolinpesästä haetaan vaikkapa 500 kirjaa, niistä ehkä 50 kelpaa divarissa myyntiin, loput kuskataan kaatopaikalle.

Vielä pahempi on Lp-, cd- ja dvd-levyjen kanssa, kun  ne eivät edes maadu. Tilanteet kuitenkin helpottuvat koko ajan, koska painettujen kirjojen ja levyjen tekeminen vähenee vähenemistään. Jo tänä vuonna digitaaliset ja äänikirjat ohittavat fyysiset kirjat myyntitilastoissa. Seppälän romaanista ei varsinaisesti selviä, eletäänkö siinä nykyajassa vai tulevaisuudessa, mutta yhdessä kohtaa kirjoja hautaava mies sanoo, että ”fossiilisten kirjojen aika oli ohi, työ totuuden palveluksessa”.

Näin ollaan palaamassa länsimaisen ajattelun vanhimpaan perinteeseen, jossa kirjoitus asetettiin puhetta alempaan asemaan. Puhe edusti järjellistä (logos), kirjoitus äänen toissijaista täydennystä pelkkänä teknisenä apuvälineenä. Vaikka onhan meillä vielä digitaalisesti toimivan sosiaalisen median kirjoitettu mölinä.

Merille-romaanin kertojakirjailija oli ajautunut kirjallisiin hanttihommiin, mutta on nyt jo eläkkeellä. Elämä haalistuu ja käy kohti loppuaan. Kirjailijan oma työ oli jo pitkään tökkinyt. Ei ollut syntynyt romaania enää pitkiin aikoihin, ja mies harmitteli: ”Miksi en tehnyt kuin kirjallisuusarvostelijat, jotka ikääntyneinä uskaltautuivat kirjoittamaan kypsän eurooppalaisuuden ja taiteentuntemuksen leimaamia seesteisiä, tyylikkäästi surumielisiä romaaneja kaikkeuden iltaruskosta, tienattuaan sitä ennen itselleen riittävät eläke-edut tarvitsematta heittäytyä huomiokilpailuihin ja raadollisten apurahamarkkinoiden armoille.”

Kirjan loppu on selvästi Seppälää aivan itseään, sivujen ulkoasun erilaisuudenkin perusteella. Helsingin Sanomien pääkirjoitustoimittajat hän manaa aivan alakertaan, tämän besserwissereiden porukan, omahyväiset mässääjät ja runkkarit, jotka kaikkien alojen ylimmäisinä asiantuntijoina antavat armolliseen sävyyn ohjeet maan hallitukselle, virkamiehille ja kansalaisille.

Muuta vihaista:
- ”Varakkaat ja älykkäät tekeytyvät vasemmistolaisiksi, köyhät ja tyhmät äänestävät persuja.”
- ”Maailman rikkain ihminen ammutti itsensä 100 km:n korkeuteen. Mitä saavutettiin? Mikä muuttui? Ei kuolemaa. Ei elämää. Vain sen todistaminen, ettei ihminen ole mitään.”
- ”Elon Muskissa ei ole mitään kiinnostavaa, ei Steve Jobsissa, ei Leo Messissä, ei Michael Schumacherin jäätyneessä konfliktissa.”
- ”Emme osaa pelata jalkapalloa, olemme kuin koiria, jotka emme opi meille opetettavia temppuja.”
- ”Suomalainen toimittaja on amerikkalaisen mallin mukaisesti alkanut suoltaa myös analyyseja ja esseitä.”
- ”Kirkon jäseneksi en voi liittyä takaisin. Paavalin seurakunnan kirkkoherra tanssii tähtien kanssa ja ilmoittaa intohimoikseen jalkapallon, jeesuksen ja juustot.”
- ”Ortodoksisuus on aina ovi selällään, värikäs ja löperö uskonto, taiteilijoiden ja erityisesti näyttelijöiden rakastama (kun näyttelijältä loppuvat roolit).”

Meidänkin kaupungissa Lahdessa on Merille-romaanin mies ehkä käynyt 30 vuotta sitten. Ei ole aivan varma, sillä hänen mielessään ei ole mitään, mikä olisi liittynyt Lahteen. Masto? Väkivalta? Veikko Kankkonen? Jos olisi ollut nuorempi, mies arveli, että tietäisi jonkun cheekin. Seppälä on porilainen ja jostain sieltä suunnalta on romaaninkin mies.

Romaanin nimi on tuttavan saaressa olevan veneen nimi. Sen entinen omistaja lähti merille, mutta ei koskaan palannut. Kirjan viimeiset virkkeet ovat: ”Kun lähden, en paukauta ovea perässäni. Minä katoan kuin kirja.” Toivottavasti Juha Seppälä (66) ei katoa vielä pitkään aikaan, sillä hänen tekstinsä on nautittavaa luettavaa. Se on selväpiirteisen suoraa, ei kikkaile kaikkeuden aamu- eikä iltaruskoilla, vaan lävistää lukijan mielen kuin stiletti, paikoin viiltävän aforistisesti.

kari.naskinen@gmail.com

Suomessa politiikka ei liiku kohti blokkiutumista

Ruotsissa toteutuvan blokkipolitiikan perään ovat jotkut meilläkin. Heidän mielestään tällainen järjestelmä antaisi äänestäjille enemmän ”kuluttajansuojaa”, kun jo ennen vaaleja tiedettäisiin, mitkä puolueet muodostavat hallituksen riippuen siitä, saako enemmistön tämä tai tuo puolueryhmittymä. Ruotsissa blokit ovat myös julkistaneet hallitusohjelmansa ennen vaaleja.

Suomessa tilanne on kuitenkin niin varpusparvimainen, että blokkien varaan perustuva systeemi ei toimi. Suurimpienkin puolueiden paikkamäärät eduskunnassa jäävät sen verran pieniksi, että yhtenäisten blokkien kokoaminen enemmistöhallitukseksi on hankalaa. Lähimpänä tällaista voisi olla porvariblokki, jossa Kokoomus, Perussuomalaiset-puolue, Keskusta ja Rkp saavat huhtikuun vaaleissa ehkä yli 50 prosentin kannatuksen. Kovin sekava seurakunta tuo kuitenkin olisi, joten yhteishenkistä blokkia ei synny.

Vasemmiston blokki olisi koostumukseltaan jämäkämnpi, mutta SDP, Vasemmistoliitto ja Vihreä liitto jäävät vain 40 prosentin yhteiskannatukseen.

Kunnallisalan kehittämissäätiön tutkimuspäällikkö Sami Borg sanoo säätiön Polemiikki-lehden uudessa numerossa, että käytännössä tilanne ja kampanjointikäytännöt ovat kaukana ruotsalaisesta järjestelmästä. Eikä Suomen puoluekarttakaan ole sellainen, että se asettuisi helposti ymmärrettävästi yhdelle tai kahdellekaan ulottuvuudelle.

”Suomalainen puoluejärjestelmä on aina ollut moniulotteinen, eikä se ole liikkeessä blokkiutumisen suuntaan”, sanoo Borg.

Sen verran on epävirallista blokkiutumista kuitenkin syntynyt, että Sanna Marin, Li Andersson ja Maria Ohisalo ovat ilmoittaneet kieltäytyvänsä menemästä persujen kanssa samaan hallitukseen. Anna-Maija Henriksson ei ole yhtä ehdoton, mutta on kuitenkin sanonut, että epätodennäköistä on mahtua ruotsin kieltä vihaavien persujen kanssa samaan hallitukseen – mutta: ”Hallitusneuvottelut ja hallitusohjelma, joka silloin tehdään, ratkaisevat loppupeleissä tilanteen”, on Henriksson sanonut.

Ruotsissakin maltillinen oikeistoblokki on nyt sikäli täpärällä, että se tarvitsee hallituksena toimiakseen oppositiosta tuen rasistiselta Sverigedemokraterna-puolueelta. Hallituspuolueet siellä ovat Suomen Kokoomusta vastaava Moderaterna, Kristdemokraterna ja Liberalerna, mutta päätöksiä hallitus tekee ruotsidemokraattien hyväksynnällä, aina budjettia myöten. Käytännössä äärioikeistopopulismi on osa hallituksen politiikkaa, eikä kysymyksessä ole edes mikään silmänkääntötemppu, vaan roima julkinen ratkaisu. Suomessa tällaisen on vaikea kuvitella onnistuvan siitäkin syystä, että meillä politiikka on enemmän henkilövetoista, mikä antaa helpommin mahdollisuuksia julkisuuspisteitä keräävään sooloiluun. Puoluekuri ankarimmillaan on mennyttä aikaa.

KÖYHIEN ASIALLA
JA NATON ASIALLA

Samassa Polemiikki-lehdessä perataan säätiön laajaa kyselytutkimusta eri puolueita kannattavien ihmisten mielipiteistä, ja kyllä hyvin havainnollisesti tulee esille se, että blokkiutumiseen olisi pitkä matka.

Demarien ja kepulaisten mielestä heidän puolueidensa huolehdittavista asioista tärkein on sairaiden hoitaminen, kokoomuslaisten asialistalla on ykkösenä valtion talous ja velan määrä, vihreät pitävät tärkeimpänä ilmastonmuutoksen torjumista ja vasemmistoliittolaiset köyhien aseman parantamista.

Sairaiden, köyhien ja vanhusten asiat ovat luokkakantaisessa yhteiskunnassa ensiarvoisen tärkeitä vasemmistolle. Oikeistossa puolestaan korostetaan maanpuolustuksen tärkeyttä, mikä kokoomuslaisten listalla tuleekin heti toisena ja vielä erikseen Nato neljäntenä. Kokoomusta äänestävien listalla oli yksi sellainen asia, joka ei millään muulla listalla noussut kymmenen tärkeimmän asian joukkoon: hyvät suhteet USA:han.

Viime joulukuussa tehdyssä tutkimuksessa oli haastateltavien otettava kantaa 37:een sellaiseen asiaan, jotka mahdollisesti nousevat esille eduskuntavaaleissa. Tuon Kokoomuksen USA-asian kanssa samanlaisia poikkeusvalintoja listan kärkipäähän olivat keskustalaisten korostamat sananvapaus sekä lapsiperheiden asema ja tuet, vasemmistoliittolaisten halu pienentää tuloeroja sekä vihreiden havittelema naisten ja miesten tasa-arvo.

Kansainvälisyys ja globalisaatio eivät juurikaan kiinnostusta herättänyt. Täällä ollaan ja möllötetään, vaikka kaikki asiat, joista omat etumme riippuvat, ovat osa laajempaa kokonaisuutta. EU on vähintään yhtä tärkeä kuin Suomen hallitus. Kuten filosofi Maija-Riitta Ollila on sanonut, ”piirtäessämme ajattelun rajat Suomen ympärille piirrämme ne väärään paikkaan”.

kari.naskinen@gmail.com

Täydessä seilissä

Nauvon saaristossa sijaitseva Seilin saari on viime vuosina tullut tutuksi, kun sen nimi on ollut esillä muutamissa romaaneissa ja lauluissa sekä ainakin yhdessä näytelmässä. Nyt näytelmiä on kaksi, kun Teatteri Vanhassa Jukossa sai viime viikolla kantaesityksensä Suvi Blickin kirjoittama Olen yhä täällä. Hän myös esittää näytelmänsä, lähes täyden monologin, joka kertoo Seilin saarella toimineesta houruinhuoneesta. Suvi Blick esittää Kansallisteatterissa 1920-luvulla pahasti epäonnistunutta ja siitä masentunutta näyttelijää Sylviä, jonka samassa teatterissa työskentelevä puoliso lähettää Seilin saarelle tervehtymään kroonisesta melankoliasta. Syy Sylvin saarelle passittamiseen on myös se, että puoliso haluaa vaimonsa pois näkyviltä haittaamasta omaa uraansa, joka on hyvässä nosteessa. Muina potilaina Selin laitoksessa on vajaaälyisiä, kuuroja, sokeita, muita vaivaisia, kriminaaleja ja kaikkia sellaisia, joita ei varsinaisesti tainnut olla tarkoituskaan parantaa, mutta olivathan pois oikeiden ihmisten silmistä.

Alunperin laitos oli 1600-1700-luvuilla toiminut spitaalisten karkotuspaikkana, jossa saivat katua Jumalan rangaistuksena saamastaan sairaudesta. Mielisairaalana Seilin hospitaali lopetettiin 1962, jonka jälkeen siellä aloitti toimintansa Turun yliopiston Saaristomeren tutkimuslaitos.

”Täydessä seilissä” on tuttu sanonta. Se on syntynyt siitä, että spitaaliset saivat saarella eristyksissä olessaan jatkaa syntistä elämäänsä pontikkaa keittämällä ja muodon vuoksi Jumalan sanaa kuulemalla. Eikä siinä juuri selvää päivää nähty, vaan meno oli jatkuvasti täyttä kännäämistä. Näytelmässä ei tätä suomalaiskansallista huumorinaihetta edes sivuta, vaan Suvi Blick puhuu ja painottaa sitä vakavaa teemaa, että vaikka heikoimpien tai syrjäytyneiden ihmisten asema ei enää ole yhtä surkea kuin sata vuotta sitten, niin edelleen he ovat voimattomuuden kierteessä, eikä apua ole aina ollenkaan helppo saada.

Nykyaikaan monologissa leikataan kuitenkin kummallisesti ääninauhalla, jolla Suvi Blick puhuu lapsellisella ”pikkuoravien” äänellä. En saanut tästä kaikesta selvää, ja kun otti päähän moinen turha kikkailu, meni sisältökin pitkälti ohi. Muuten hän onnistuu vaativassa roolityössään erinomaisesti. Esitys kestää ilman väliaikaa tunnin ja 40 minuuttia, minkä ajan Suvi Blick (kuvassa) on koko ajan näyttämöllä ja lähes koko ajan äänessä. Muutamiksi toveiksi mukaan tulee Ola Blick, jonka rooleina ovat mm. lääkäri ja Suvin puoliso. Ohjaus on ilmeisesti Suvin tai Suvin ja Olan, koska ohjaajan nimeä ei käsiohjelmassa mainita.

Potilaana myös oleva Valma sanoo Sylville, että ”ihmiset eivät kestä nähdä heikkoutta itsessään ja siksi lähettävät meidät tänne”. Suvi Blick puolestaan kirjoittaa ohjelmalehtisessä: ”Olen kuluttanut elämästäni paljon aikaa pärjäämiseen ja suorittamiseen. Viimein olen tajunnut haluavani elää maailmassa, jossa jokainen voisi rauhassa olla heikko. Sellainen maailma on vahva. Maailma, jolla on toivoa.”

MIKÄ SE IHMINEN ON?

Vanha Juko on järkännyt lämpiönsä kuva- ja valokuvataiteilijoille näyttelytilaksi. Ideana on rakentaa taiteidenvälisyyttä ja avata teatterin aulatiloja sekä hyötykäyttöön taiteilijoille että kaupunkilaisille helposti lähestyttäväksi taiteentäyteiseksi olohuoneeksi. Nyt siellä on veistoksia, jotka Virpi Kanto ja Tapani Kokko ovat tehneet betonista ja puusta Orimattilan maaseudulla.

Tapani Kokko kysyy: “Ihmisenkuva? Mikä se ihminen on? Miksi ollaan täällä? Onko jokin tehtävä? Minulla on. Olen riippuvainen tekemisestä. Minun pitää tehdä kuvia joka päivä. Se on palaamista leikkiin uudelleen ja uudelleen. Ihmisenkuva on loputon aihe ja puu hieno materiaali: lämmin, pehmyt, tuoksuu hyvälle ja lohkeilee kuin iho. Ihmisenkuva.” Lauantaina 18.3. klo 14 Virpi Kanto ja Tapani Kokko ovat tavattavissa Vanhassa Jukossa (vapaa pääsy).

Näytelmän Sylvi ei ole todellinen ihmisenkuva Kansallisteatterin historiasta. Sen sijaan Suvi ja Ola ovat jo tutustuneet Kansallisteatterin näyttämöön, sillä Suvi näytteli siellä Teatterikorkeakoulun lopputyönään Kristian Smedsin railakkaassa Karpolla on asiaa -näytelmässä ja Ola oli mukana Hamletissa. Molempien teatterihistoria alkoi Lahdesta, kuten nuorten näyttelijöiden urakehityksiä tarkkaan tunteva Tarmo Virtanen blogissaan kirjoitti: Ola Blick oli ensin Lahden nuorisoteatterissa, opiskeli myöhemmin Lahden kansanopiston teatterilinjalla ja valmistuu Teatterikorkeakoulusta tänä keväänä. Myös Suvi opiskeli kansanopiston teatterilinjalla, jossa samalla tutustui Olaan. Viime syksynä Suvi Blick liittyi Vanhan Jukon näyttelijäkuntaan.

kari.naskinen@gmail.com