maanantai 24. kesäkuuta 2019

Oikeus toteutuu liian hitaasti ja kalliisti

Joskus 1800-luvun puolivälissä kirjoitti J.V. Snellman perustamassaan Saima-lehdessä julkisuudesta ja sananvapaudesta: ”Julkiset asiat ratkaistaan mukavissa kammioissa, eikä julkisuus saisi tietää sanaakaan näistä asioista, jolleivät kirjapainotaidon taitajat suvaitsisi painaa niitä mustalla valkoiselle.”

Jo 1766 oli
säädetty painovapausasetus, joka oli peräti vanhimpia tämän alan lakeja maailmassa. Tässä asetuksessa esitettiin myös hallinnon julkisuuden periaate. Hyvin on julkisuusasia kehittynyt omaan aikaamme asti, nykyisin jopa korkeimmalla hallinto-oikeudella on netissä omat kotisivunsa, joilla päätökset ovat luettavissa heti tuoreeltaan.

Viime vuosina tähän asiakokonaisuuteen on liittynyt se ylimääräinen julkisuus, joka syntyy, kun esimerkiksi jonkun julkisuuden henkilön tapaus nousee iltapäivälehtien sivuille jo ennen oikeudenkäyntiä. Syytteeseen joutunut henkilö on sitten oikeudessa vaatinut tuomion alentamista siksi, että hän on jo saanut julkisen tuomion ihmisten silmissä. Eli onko vaikkapa kansanedustajan tuomiota tämän takia kohtuullistettava verrattuna tavallisen tallaajan vastaavasta rikoksesta saamaan tuomioon, koska tuo
n tallaajan asiaa ei ole reposteltu julkisuudessa?

Oikeusistuimen päätös tulee tällaista ennakkojulkisuutta paljon myöhemmin. Tästä voi syntyä sellainen tilanne, että jos tuomio on vapauttava, ei tieto tavoita lehtien ja netin selaajia. Näin siksi, että julkkiksen vapautuminen syytteestä ei enää ole mielenkiintoinen uutinen, joten se hautautuu jonnekin vaivaiseksi pikku-uutiseksi.

”Joutuisuus on yksi oikeuden mitta, se on osa tuomioistuinten yhteiskunnallista vastuuta”, on sanonut Kho:n entinen presidentti
Pekka Hallberg.

Juhannuksen alla Helsingin käräjäoikeus hylkäsi kaikki syytteet poliisijohtoa koskeneessa virkarikosasiassa. Kalliiksi tuli tämäkin revohka, sillä valtio velvoitettiin korvaamaan syytettyinä olle
iden neljän poliisipomon oikeudenkäyntikulut 620 000 euroa.

Tämä on niitä asioita, jotka liittyvät oikeudenkäyntien loittonemiseen yhteiskunnan normaalista systeemistä. On liian kallista. Asianajajat nyhtävät niin paljon kuin sielu sietää.
Ihmiset eivät uskalla viedä riitajuttuja oikeuteen, kun oikeudenkäyntikulut käräjäoikeuksissa ovat nousseet kohtuuttomansuuriksi. Vedetään mieluummin vaikka turpaan, tulee halvemmaksi.

Kansainvälisessä World Justice -projektissa on kerätty tietoa oikeuden saatavuudesta. Selvityksenkohteena oli 45 maata. Suomi kuului niihin, joissa kansalaiset hakivat vähän apua oikeusistuimilta, vähemmän haettiin vain Mongoliassa, Senegalissa, Nepalissa, Georgiassa ja Hongkongissa.

Yhdessä suhteessa suomalaiset olivat selvityksen mukaan ”parhaita”: suomalaiset käyttivät oikeudellisena apunaan Googlea enemmän kuin muut!
Eikä maksa mitään. Varsin usein on kuitenkin käynyt niin, että kun netistä ei ole löytynyt apua ongelmatilanteeseen, ei käräjillekään kuitenkaan ole lähdetty, vaan on luovuttu koko asiasta. Jos riitaa on ollut vaikka naapurin koiran jatkuvasta räksyttämisestä tai on kinattu parkkipaikasta, on lopulta muutettu pois, koska kalliiseen oikeudenkäyntiin ei ole haluttu lähteä.

On kuitenkin sellaisiakin asioita, joissa oikeudenkäynnin kustannuksia sietäisi nostaa. Ainakin kaavavalitusten tekeminen olisi tehtävä sen verran hintavaksi, etteivät esimerkiksi luontoyhdistykset pystyisi jokaisen kaavamuutoksen toteuttamista hidastamaan.

kari.naskinen@gmail.com

sunnuntai 23. kesäkuuta 2019

Villi länsi, politiikka ja taide

Yle Teeman lauantai-illoissa on viimeksi tullut kaksi Villin lännen elokuvaa, joiden pääosissa on John Wayne. Hän on Hollywoodin kaikkien aikojen suurimpia nimiä, mutta häneen liittyi aikoinaan myös ristiriitaisuuksia. Wayne oli julkisissa kannanotoissaan äärioikeistolainen ja puolusti kovasti Vietnamissa sotimista, eikä tämä tietenkään miellyttänyt kaikkia. Ranskan uuden aallon suuri ohjaajaradikaali Jean-Luc Godard osasi kuitenkin 1960-luvulla panna asiat oikeaan järjestykseen eli elokuvat elokuvina ja politiikka politiikkana: ”Kuinka voin vihata John Waynea, kun hän kannattaa oikeiston sotahaukkoja, ja rakastaa häntä hellästi, kun hän yhtäkkiä nostaa Natalie Woodin syliinsä Etsijöiden viimeistä edellisen kelan aikana?”

Näyttelijänä John Wayne sai kritiikkiä siitä, että hän ”näytteli aina vain itseään”. Wayne ei tehnyt rooleistaan sellaisia taideteoksia, joita älymystökriitikot olisivat halunneet.
Wayne itse kuitenkin tiesi, mitä teki: ”Minulla ei koskaan ole ollut minkäänlaisia taiteellisia ongelmia, ja olen työskennellyt parhaiden ohjaajien kanssa. John Ford ei koskaan paasannut minulle taiteesta.”

Ford ohjasi Waynen tunnetuimmat elokuvat, ja äskettäin Teemalta tuli erikoisohjelma myös hänestä. Fordia kohtaankin esitettiin kritiikkiä, koska hän ei varsinkaan varhaisimmissa lännenkuvissaan antanut intiaaneille riittävästi arvoa. Esimerkiksi pari viikkoa sitten lauantai-iltana tullut Hyökkäys erämaassa (1939) on elokuva, jossa intiaanit kuvataan ikään kuin kasvottomana vieraslajina, joka vain häiritsee rauhallisten valkoihoisten elämää.

Vasta viimeisessä westernissään
Cheyenne (1964) Ford asettui intiaanien puolelle, kun kerronnan kohteena olivat tapahtumat, joissa valtio ja uudisasukkaat panivat alkuperäisvästön ahtaalle. Näistä historian tosiasioista tuli vastikään kolmiosainen dokumenttiohjelma Teemalta. Siinä käytiin hyvin läpi niitä vääränlaisia myyttejä, joita Fordin ja muidenkin lännenelokuvat ovat toistaneet.

Myös Ford oli puhdaslinjainen republikaani, jonka ajattelu tuli esille elokuvissakin, esimerkiksi Hyökkäys erämaassa: "Pankin hyvä on maan hyvä" ja "valtio tarvitsee liikemiehen presidentiksi".

VILLISTÄ LÄNNESTÄ
LAPPIIN JA DDR:ään

Varsinainen Villin lännen aikakausi kesti 1800-luvun puolivälistä runsaat 40 vuotta eteenpäin. Lyhyt aika, mutta amerikkalaiseen elokuvaan se jätti kaikkein suurimman jäljen.

Villin lännen elokuvia alettiin Suomessakin nähdä tuoreeltaan, mutta Villi länsi eli muutenkin, muistan ainakin sarjakuvalehdet Buffalo Bill, Kit Carson, Pecos Bill, Tex Willer. Sitten alkoi televisiokin näkyä ja kovimpia juttuja olivat High Chaparral, Lännen tie ja Virginialainen. Hieman kevyempi ote oli Bonanzassa.

Villi länsi levittäytyi elokuvina oikean tapahtumapaikkansa ja -aikansa lisäksi muuallekin. Aarne Tarkaskin teki 1955-63 kolme Villi Pohjola -parodiaelokuvaa. Niissä tapahtumat sijoittuvat supisuomalaisiin olosuhteisiin Utopilan pikkukaupunkiin, jossa ovat tietenkin saluuna, pankki, hautaustoimisto ja muut asiaan kuuluvat kohteet. Meno on kovaa, kuten eilen Yle Teeman yönäytöksissä nähtiin. Olihan ohjaajan lempinimikin Paukku-Tarkas.

Myöhemmin 70-luvun alussa
Spede Pasanen löysäsi otetta lisää ja siirtyi parodiasta täyteen komediaan: Speedy Gonzales – noin 7 veljeksen poika ja Hirttämättömät.DDR leipoi Villistä lännestä omaan ideologiaansa sopivan. Siellä tehtiin 1960-luvulla intiaanielokuvia, joissa inkkarihomma oli oikeastaan todenmukaisempi kuin amerikkalaisissa elokuvissa: en ole näitä itäsaksalaisia ”osterneita” nähnyt, mutta olen lukenut, että niissä intiaanit kuvattiin sankareiksi, riistetyn proletariaatin edustajiksi.

Tutumpi juttu on italowestern, joka teki
Clint Eastwoodista sankarin ja suosikin. Ennen näitä Sergio Leonen ohjaamia elokuvia Eastwood oli jo perehtynyt aiheeseen Lännen tie -sarjassa muutama vuosi aiemmin.

Japaniin länkkärit kotiutuivat sikäläiseen kuttuuriin varsin hyvin istuen
Akira Kurosawan hienoissa elokuvissa Seitsemän samuraita (1954) ja Yojimbo (1961).

Yle Teeman Villin lännen lauantaisarja päättyy 31.8. Don Siegelin Revolverimieheen (1976), joka jäi John Waynen viimeiseksi elokuvaksi. Hän näytteli lähes 200 elokuvassa.

Tänä iltana katson F-ykkösten jälkeen Voittamattomat veljekset (1965), jonka ohjasi Henry Hathaway. Hän ohjasi myös sen elokuvan, josta Wayne sai ainoan Oscarinsa: Kova kuin kivi (1969).

Jos John Wayne nyt eläisi, hän suosittelisi Donald Trumpille Iranin panemista matalaksi, mutta Villin lännen elokuvien ykkönen hän joka tapauksessa on ylivoimaisesti.


kari.naskinen@gmail.com

lauantai 22. kesäkuuta 2019

Helsinki on kuin Kroisos ja pelastaa muunkin Suomen

Baarissa luin Kauppalehden (20.6.2019), jossa oli talousanalyysi Helsingin kaupungista. Tällaista maalaista se hätkähdytti. Helsinki on niin varoissaan, että sen ei esimerkiksi ole ollut tarvetta ulkoistaa asukkailleen tarjoamia palveluja samassa mitassa kuin kunnat yleensä. Tällainen palvelutuotannon ulkoistamisaste on Helsingillä vain 28,5 prosenttia.

Tilanne on jopa niin erinomainen, että päinvastoin Helsinki alkaa viedä omaa kunnallista tuotantoaan muidenkin käytettäväksi, siis ostettavaksi. Kauppalehden jutussa nimittäin kerrotaan, että Helsingin catering-, siivous- ja vartiointiyhtiö Palmia rakentaa itsestään valtakunnallista toimijaa.

Vaikka onhan Helsinki iät ajat auttanut muuta maata. Kunnallisverojen ja valtionosuuksien valtakunnallinen tasausjärjestelmä on näet sellainen, että rikkaat jeesaavat köyhempi. Käytännössä tämä merkitsee sitä, että Helsinki subventoi huonommin menestyviä kuntia muutamalla sadalla miljoonalla. On näitä auttajakaupunkeja muitakin, esimerkiksi Espoo, vaikka se ei rikkaudellaan vedä Helsingille vertoja.

Yhden kuvan Helsingin kroisosmaisuudesta paljastaa sen nettovarallisuus, joka viime vuonna oli asukasta kohden 18 128 euroa. Espoolla se oli 9419, Oululla 7520, Tampereella 6074, Vantaalla 5813 ja Turulla 5655 euroa.

Viime vuoden kunnallisveronsa Helsinki pudotti 18,5:stä 18,0 prosenttiin. Tästä huolimatta Helsingin kaupunkikonsernin nettotulos oli 559 miljoonaa euroa. Hyvin meni, sillä talousarviossa nettotulokseksi oli merkitty vain 221 miljoonaa euroa. Viiden viimeksi kuluneen vuoden aikana Helsinki on tehnyt nettotulosta 2,5 miljardia euroa.

Saneerauksiakaan ei ole isommin tarvinnut tehdä. Kaupunkikonsernilla on yli 56 000 työntekijää eli yhtä paljon kuin on Kokkolassa asukkaita.

Helsinki-analyysin oli Kauppalehdelle tehnyt liikkeenjohdon konsultointiyritys Board & Management Services Oy.

kari.naskinen@gmail.com

torstai 20. kesäkuuta 2019

Ahneus on evoluution tuote, eikä se ihmisestä poistu



Mikä on moraalin rooli talouselämässä? Voivatko hyvyyden markkinat toimia? Näihin kysymyksiin pyrkii valt. tri Vesa Kanniainen vastaamaan uusimmassa väitöskirjassaan yritysten yhteiskuntavastuusta. Kanniainen on entinen Helsingin yliopiston kansantaloustieteen professori. Kanniainen sanoo jaon yhteiskunnan ja yritysten välisestä työnjaosta perustuneen vanhastaan siihen ajatukseen, että yritysten roolina on tuottaa arvonlisää ja varallisuutta, kun taas julkisvallan tehtävänä on keskittyä muihin sosiaalisiin päämääriin. Rajalinjat ovat kuitenkin hämärtyneet.

Kanniainen kirjoittaa väitöskirjastaan
Kansantaloudellisen aikakauskirjan uusimmassa numerossa 2/2019. Siinä hän ottaa esille joitakin tapauksia, joissa yritysten yhteiskuntavastuu on pettänyt. Esimerkiksi Tallink-yhtiö jäi 2005 kiinni jätevesiensä laskemisesta Suomenlahteen. Kun kuluttajat päättivät käynnistää boikotin Tallinkia vastaan, yhtiö hetimiten ilmoitti vievänsä jätteet vastedes säiliöihin Helsingissä. Kuluttajien toimilla voi siis olla merkitystä.

Yhteiskuntavastuun kantaminen voi maksaa yritykselle. Tämä taas on hankala asia, koska yrityksen tehtävä on tuottaa voittoa niin paljon kuin mahdollista. Mutta ”ahneus on evoluution tuote, eikä ole näköpiirissä, että se ihmisestä poistuisi”, kuten Kanniainen kirjoittaa.

Olen pitänyt tallessa kahta vanhaa lehtileikettä, joissa tätä asiaa käsitellaan. Ensin Peikko-yhtiöiden perustaja ja omistaja Jalo Paananen: ”Eihän näistä asioista ole kovin humaania kertoa. Yrittäminen lähtee halusta rikastua, mutta sen kautta koko yhteiskunta saa paljon hyvää. Yrittäjän ja yrityksen vastuu yhteiskunnassa perustuu kuitenkin vain kannattavaan toimintaan. Arvoja mitataan ainoastaan tilinpäätöksen viimeisellä rivillä.” (ESS 18.3.2006)

Raimo Ilaskivi tunnetaan markkinatalouden kovana puolustajana, mutta hän on nähnyt sen kielteisiäkin puolia: ”Yritysjohdolle ei aina riitä, että yritykset tuottavat voittoa; voiton pitää olla niin riittävä, että omistajien kasvavat vaatimukset tyydytetään ja kilpailussa voitetaan markkinaosuuksia.”

Yritysjohdon päätöksenteko ei ole vain liiketaloudellisiin laskelmiin pohjautuvaa. Se nojaa myös tietoon siitä, että päätösten haittavaikutusten eliminointi jää julkisen vallan kustannukseksi. Esimerkiksi vastuu työttömien toimeentulosta siirtyy valtion ja kuntien harteille.” (Kanava 2/2008)

Elinkeinoelämä on siis ottanut yhteiskunnallisia ohjia käsiinsä. Ilaskivi ihmettelee, että poliittiset päättäjät ovat tämän sallineet. Kanniainen sen sijaan puolustaa nykytilannetta hyvin perustein:

”Kapitalistinen markkinatalous ja globalisaatio ovat luoneet vaurautta ennen näkemättömällä tavalla. Teollistuneissa maissa reaalinen elintaso on 100 vuodessa 10-kertaistunut ja 40 vuodessa globalisaatio on puolittanut maailman absoluuttisen prosentuaalisen köyhyyden. Tulojen globaali uudelleenjako on globaalin etiikan näkökulmasta tervetullut. Monilla toimialoilla menettäjänä on kuitenkin ollut teollistuneiden maiden työvoima, kun taas pääoma on hyötynyt.”

Maailma on joka tapauksessa muuttunut viimeisten 20 vuodenkin aikana. Kun tiedonvälitys on mm. Internetin ansiosta tehostunut, voi kiinni jäänyt yritys pilata maineensa, ainakin hetkellisesti, kuten Tallinkin tapaus osoitti. Jos
isot yhtiöt tämän riskin tiedostavat, niillä on aikaisempaa vahvempi kannustin välttää epäeettistä strategiaa.

VOITTOA TUOTTAMATON
YRITYS ON KOHTA ENTINEN


Kanniainen tiivistää väitöskirjatutkimuksensa tärkeimpiä tuloksia:

”Yritykset tuottavat talouden arvonlisästä suurimman osan ja luovat yksityiset työpaikat. Niiden osakkeenomistajat kantavat suurimman taloudellisen riskin. Yrityksen menestyessä omistajat ja sijoittajat eivät ole ainoita hyötyjiä. Yrityksen työntekijät hyötyvät työpaikan ja palkan muodossa. Julkinen sektori hyötyy verotuloista, jotka kerätään yrityksen työvoiman palkoista, yrityksen voitosta, omistajien saamasta tuotosta ja yrityksen tuottamien hyödykkeiden verotuksesta. Tästä näkökulmasta yritys on paljolti kattanut sekä yksityistä että yhteiskuntavastuutaan.”


Yritys, joka ei tuota voittoa, on pian entinen. Voiton tuottaminen ei silti ole ristiriidassa laajemman sosiaalisen vastuun ottamisen kanssa.”

”Yritysten osallistuminen veronmaksuun osana pääoman verottamista tarvitaan korvauksena siitä, että valtio on investoinut julkishyödykkeisiin, kuten oikeuslaitokseen. Yrityksillä on siksi etuoikeuksia, ne voivat tarvittaessa tukeutua yhteiskunnan lainsäädäntöön, jotta sopimuksista pidetään kiinni. Tältä osin yrityksillä on kiitollisuudenvelkaa yhteiskunnalle.”

PALKANSAAJIEN VASTUU

Ilaskivi muistutti kirjoituksessaan, että vastuunsa on myös duunareilla: ”Tiukka kiinnipito palkankorotuksista ei ole järkevää, jos se sitten johtaa tehtaan lopettamiseen ja työvoiman irtisanomiseen. Onko sekään paikallaan, että vuotuinen työaika Suomessa kuuluu EU-maiden lyhimpiin ja lomat pisimpiin, kun heikko tuottavuuskehitys on suorassa syy-yhteydessä tähän?”

kari.naskinen@gmail.com

keskiviikko 19. kesäkuuta 2019

Mestariksi tullaan oikealla autolla

”En ole mikään tietokone, joka ohjelmoitaisiin jokaiselle radalle. Ajan niin kuin ihminen”, sanoi kolminkertainen F1-maailmanmestari Niki Lauda (kuvassa vas.), joka kuukausi sitten kuoli 70-vuotiaana. Tuon sanonnan kirjoitin lehtiööni, kun tapasin Laudan kevättalvella 1978 Maarianhaminassa.

”Mutta mestariksi ei tule hyväkään ajaja, jos hän ajaa väärällä autolla”, jatkoi Lauda.

Maarianhaminassa oli tuolloin muitakin mestareita,
Giacomo Agostini, James Hunt (kuvassa oik.), Markku Alen ja Ari Vatanen. Tilaisuuden oli järjestänyt heidän sponsorinsa Marlboro, jonka maailmankiertue joutui Suomessa pysähtymään Ahvenanmaalle, koska mantereen puolella oli astunut voimaan tupakanmainontakielto.

Maarianhaminasta kirjoitin jutun, jossa kuvailin Laudaa, Huntia ja Agostinia: ”Lauda on totisen näköinen. Hän vastaa esitettyihin kysymyksiin täsmällisesti. Häneltä on turha odottaa minkäänlaista huulenheittoa. Kokonaan toisenlainen on Hunt, jossa on paljon rentoa maailmanmiestä – joku sanoisi naistenmiestä. Hunt istuu trennosti itseään keinutellen ja vastailee kysymyksiin samalla rentoudella. Perusteellisiin selvityksiin hän ei vaivaudu, kun taas Lauda voi johonkin kysymykseen antaa minuutteja kestävän vastauksen. Agostini on koko ajan hymyssä suin myhäilevä tumma lyhyt mies, joka ei kovin hyvin muuta ymmärrä kuin italiaa.”

Laudasta Hunt sanoi, että ”se on päästä kiinni. Hunt on ilmiömäinen keskittyjä. Hän pystyy ottamaan jokaisen kilpailuun liittyvän yksityiskohdan huomioon. Kai tämä on osa hänen lahjakkuuttaan.”

Koska paikalla oli myös rallimiehiä, tuli tämäkin laji esille. Lauda sanoi, että tavallisella autolla ajaminen on tylsää, joten ei hänestä varmaankaan olisi hyvää ralliajajaa tullut:

”Wienistä Salzburgiin on matkaa 300 kilometriä. Tämän välin ajan joskus henkilöautolla, mutta se on liian rasittavaa.”

”Sitäpaitsi luulen, että rallissa menestyminen edellyttää myös onnea. F1-kilpailussa ei tuurilla pärjätä kovinkaan pitkälle.”

Keke Rosbergin nimikin nousi esille. Rosberg oli jo tuttu ajaja pienemmistä formulaluokista ja nyt hän oli juuri ajanut ensimmäisen kilpailunsa F1:ssä Theodore-autolla. James Hunt sanoi:

”Pojalla on varmasti tulevaisuus F1:ssä taattu. Rosberg on lupaava ja se on tässä ammattikunnassa paljon. Rosbergista näkee, että hän ymmärtää lajin idean, minkä lisäksi hän hallitsee myös autonsa. Isot tallit taatusti huomaavat Rosbergin kyvyt. Kun Rosberg osoittaa Theodore-autolla kykynsä, hänelle löytyy kyllä parempiakin tallipaikkoja.”

Oikeassa oli Hunt. ATS:n, Wolfin ja Fittipaldin jälkeen Rosberg pääsi 1982 Williamsille ja voitti maailmanmestaruuden. Hunt oli voittanut mestaruuden 1976, jolloin Laudalle sattui paha onnettomuus Nürburgringillä. Vain kuusi viikkoa tuon tulimeren jälkeen Lauda palasi radalle, mutta koska kaksi kilpailua jäi väliin, hävisi hän mestaruuden Huntille yhdellä pisteellä. Lauda voitti mestaruudet 1975, 1977 ja 1984.

”Jos ihminen haluaa elää vaarallisesti, hänellä kai on siihen täysi vapaus”, sanoi Lauda Maarianhaminassa.

kari.naskinen@gmail.com

tiistai 18. kesäkuuta 2019

Ettei tänne toisesta maasta kukaan tulisi

Yle Areenaan on tullut pysyvästi nähtäväksi kalevalainen seikkailusarja Rauta-aika (1982). Vai miten sitä pitäisi luonnehtia? Yhteiskunnallinen, mytologinen spektaakkeli Suomesta tuhat vuotta sitten? Teoksen nimi ei varsinaisesti viittaa historialliseen rautakauteen, vaan kysymys on laajemmin "ihmisten välisistä suhteista sekä päähenkilöiden tunteista, pyrkimyksistä, päämääristä, saamattomuudesta ja onnettomuuksista", kuten ohjaaja Kalle Holmberg sanoi. Juonellisesti keskeistä on taistelu rahaa lyövän Sammon hallinnasta.

Käsikirjoituksen tehnyt Paavo Haavikko kirjoitti nimilehdelle: ”Rauta-aika eli kalevalaiseksi sanotun ajan ihmisiä itsensä, toistensa, luonnon, kohtalon, tekniikkansa, armottoman aikansa ja kertomuksensa armoilla, historian, kuvitelmiensa.”

Päiväkirjaansa Haavikko lisäsi: ”On tehtävä filmi niin, että sen nähtyään ei joku toisesta maasta tule tänne, ei uskalla, kun on nähnyt säät ja ilmat.”

Jos tämä päiväkirjamerkintä olisi tuore, sen tietenkin tulkittaisiin koskevan maahanmuuttoa, mutta Haavikolla se silloin tarkoitti aivan toisenlaisia tulijoita. Haavikon osuus
Rauta-ajan tekemisessä rajoittui käsikirjoituksen lisäksi siihen, että hän ehdotti Holmbergille Ilmarin (Ilmarisen) rooliin Vesa-Matti Loiria, joka osaisi näytellä kultaisen ja hopeisen naisen takojaa vaimonsa kuoltua ja takoisi epätoivon antamalla vimmalla vaikka Sammon.

Suurelle osalle katsojia oli neliosainen
Rauta-aika valtava pettymys. Se ei vastannut perinteistä kuvaa Kalevalasta, eikä Turhapuro-Loirikaan ollut katsojien mielestä omalla alueellaan. Sitten alkoi ajojahti, joka somen puuttumisesta huolimatta yltyi raivokkaaksi.

Yleisradio ilmoitti, että tuotantokustannukset olivat 3,5 miljoonaa markkaa, mutta numerot kai olivat menneet ristiin, koska myöhemmin summaksi täsmennettiin 5,3 miljoonaa.
Tähänkään ei uskottu, vaan iltapäivälehtien lööpeissä huudettiin, että rahaa oli palanut 20 miljoonaa markkaa.

Tämä sai aikaan sen, että yhdessäkin yleisönosastokirjoituksessa vaadittiin Haavikon ja Holmbergin karkottamista maasta sen jälkeen, kun ovat maksaneet takaisin ylisuuret palkkionsa täysin epäonnistuneesta työstä. Maailman parhaan tv-draaman palkinnon Prix Italian
Rauta-aika joka tapauksessa sai 1983. Näin saatiin jatkoa viihdelyhytelokuvalle Lumilinna, joka oli voittanut Montreaux´n Kultaisen ruusun 1965.

Nyt kun
Rauta-aikaa pystyy katsomaan ilman silloisia ajankohtaispaineita, niin kyllähän se hieno teos on. Haavikon kieli, Holmbergin mestarillinen ohjaus, Ensio Suomisen komeat lavastukset ja Aulis Sallisen musiikki muodostavat kokonaisuuden, joka omassa lajissaan on Suomen paras ja vetää vertoja mille tahansa kansainväliselle teokselle. Se kertoo suomalaisista ja suomalaisuudesta, historiasta, ihmisistä, luonnosta, köyhyydestä ja rikkaudesta. Rauta-aika on parasta, mitä suomalaisesta kansanrunoudesta on saatu irti.

kari.naskinen@gmail.com

maanantai 17. kesäkuuta 2019

Natsismi kärsinyt inflaation

Nyt on natseja joka puolella. Jos haukkuu vaikka sushiruuan pataluhaksi, on ruokanatsi. Jos taas väittää, että räppiesitykset eivät ole musiikkia, on musiikkinatsi. Natsi-sanan tilalla voi käyttää myös fasistia.

Uusinta uutta on, että natsismiin syyllistyy, jos käyttää jonkin yhdistyksen tai minkä tahansa poppoon lipussa
Hitlerin natsilipun värejä punaista, mustaa ja valkoista.

”Vihapuhe” on toinen tällainen kieleen tullut hokema. Jos Ruotsi vielä joskus voittaisi Suomen jääkiekossa jollakin kummallisella hanhimaalilla ja joku sanoisi, että ”vittu mä vihaan
kaikkia ruotsalaisia”, se tulkittaisiin vihapuheeksi.

Minäkin olen muutaman vuosikymmenen aikana kirjoittanut julkisesti niin ilkeästi ja vihaisesti monesta asiasta, että olen kai oikein multivihapuhuja. Todellisuudessa en kuitenkaan vihaa muita kuin huonoja televisio-ohjelmia ja maksalaatikkoa.

Tarkkaan ottaen en näillä kuitenkin varsinaisesti pääse vihapuhujaksi, koska vihapuheella tarkoitetaan erityisesti vähemmistöihin kohdistuvaa vihaa. Television huonoja viihdeohjelmia kuitenkin katsoo enemmistö ja maksalaatikostakin tykkää enemmistö ainakin lapsista.

Näitä laajennetun käytön saaneita ilmaisuja on myös rasismi. Aika usein se yhdistetään vihapuheeseen ja päinvastoin. Tyypillistä on, että jos lohkaisee kriittisesti halaistun sanankin Suomen pakolaispolitiikasta, syyllistyy rasismiin. Minkäänlaista maahanmuuttokritiikkiä eivät näiden leimaussanojen käyttäjät hyväksy.

Rasismi on selvä asia. Sillä tarkoitetaan syrjintää rodul
taan, ihonväriltään tai syntyperältään toisenlaisia ihmisiä kohtaan. Voimakkaasti kasvaneen maahanmuuton arvosteleminen sinänsä ei kuitenkaan automaattisesti ole rasismia, koska kritiikki kohdistua monesti nimenomaan maahanmuuton määrään, ei laatuun.

Jos Suomeen
virtaisi jatkuvalla syötöllä suomen kieltä osaamattomia, valkonaamaisia ruotsalaisia yhtä paljon kuin nykyisin näitä tummempia pakolaisia, aiheuttaisi sekin maahanmuuttokritiikkiä, mutta se ei olisi rasismia, koska ruotsalaiset ovat samaa rotua meidän kanssamme. Kysymys on siis määrästä ja sen aiheuttamista ongelmista. Näin oli esimerkiksi syksystä 2015 talveen 2016, kun Suomeen tuli puolen vuoden aikana 35 000 pakolaista.

Jos meidän talon pihaan ilmestyisi majailemaan jänis tai valkoposkihanhi ja vaikka pareittain, niin se olisi ihan mukava juttu. Mutta jos niitä tulisi tuhat, asetelma olisi aivan toinen, syntyisi niiden määrään suuntautuva viha.

Uusi ilmaus on myös ”uhriutuminen”. Poliitikot ja muutkin julkisuudessa pyörivät ihmiset heittäytyvät uhreiksi, kun kokevat tulleensa väärin perustein moitituiksi. Uhriutuja pyrkii marttyyrin asemaan ja haluaa sääliä ja otsikoita, koska syyllisiä hänen tilaansa ovat kaikki muut. Mallia on otettu jalkapalloilija Cristiano Ronaldosta, joka jää kentälle tuskissaan kiemurtelemaan aina kun joku on hipaissut häntä.

Ei näissä uusissa nimittelyissä muutenkaan järkeä ole. Kun joku sanoo toisia natseiksi, pitäisi ensin perehtyä historiaan. Eivät musiikki-, ruoka- tai ilmastonatsit esimerkiksi vaadi toisinajattelevia krematoriossa poltettaviksi
eivätkä edes tarraa vaatteisiin. Vihreän liiton uusi puheenjohtaja-ministeri Marina Ohisalo joka tapauksessa haluaa olla se, joka tästä eteenpäin määrittelee sen, ketkä ovat Suomessa ”natseja”.

kari.naskinen@gmail.com