Susan Hayward kuin nainen tältä tähdeltä

Vuosikymmeniin ei enää ole tehty pitkiä elokuvia alkoholin vaaroista. Tällainen huomio tuli mieleen katsottuani Hollywood-elokuvan Virran viemä (1947). Alkoholinkulutus ja sen aiheuttamat ongelmat ovat lisääntyneet, mutta tähän aiheeseen liittyviä ”opetuselokuvia” ei enää tehdä. Lieneekö syynä, että nyt käsitellään enemmän huumeongelmia? Virran viemässä Susan Hayward esittää naista, joka ryyppää suruunsa, epävarmuuteensa ja aiheettomaan mustasukkaisuuteensa. Tuhon tiehän siitä tulee.

Niin rautalangasta väännettyjä nämä alkoholismista saarnanneet elokuvat aikoinaan olivat, että Virran viemänkin voisi vallan hyvin kuvitella vaikka AA-kerhon kustantamaksi. Tämänkin elokuvan lopussa käydään vielä varmuuden vuoksi takaumien avulla läpi alkoholistin elämän vaiheita ja sen jälkeen vielä kuullaan lääkärin moraalinen ja lääketieteellinen ripitys. Lisäksi kun viinanjuonnin vaaroja käsitellään, otetaan esille myös tupakointi kännissä, koska se voi aiheuttaa vaikka tulipalon.

Suomessa tällaisia opetuselokuvia tehtiin ennen lyhyiksi veronalennuselokuviksi, joita esitettiin varsinaisten teatterielokuvien alkukuvina. Pitkiäkin elokuvia aiheesta tehtiin, tunnetuimpina monella Jussilla palkitut Matti Kassilan Elokuu (1956) ja Jack Witikan Mies tältä tähdeltä (1958). Hollywood-tuotannoista paras lienee Billy Wilderin Tuhlattuja päiviä (1945), joka sai kolme Oscariakin.

Stuart Heislerin ohjaama Virran viemä ei nouse samalle tasolle, mutta Susan Haywardin rooli on sen ajan melodramaattiseen tyyliin hyvin osuva, ja Oscar-ehdokkuudenkin hän siitä sai. Se oli samalla Susan Haywardin läpimurtorooli suureen filmitähteyteen. Tätä ennen hän oli ollut jo lähes kymmenen vuotta pienemmissä rooleissa. Oscarinkin Susan Hayward sai lopulta Robert Wisen elokuvasta Antakaa minun elää! (1958), jossa hän esittää murhaajaksi lavastettua ja kuolemaan tuomittua prostituoitua.

Oman mielenkiintonsa Virran viemään tuo se, että Susan Haywardin rooli muistuttaa selvästi Bing Crosbyn ensimmäistä vaimoa Dixie Leetä, joka luopui omasta urastaan miehensä menestyksen tieltä ja jäi kotiin hoitamaan lapsia – ja alkoholisoitui. Elokuvan alussa Angie Evans on yökerholaulaja, joka rakastuu lauluntekijä Ken Conwayhyn ja väistyy syrjään omalta uraltaan, kun Ken nousee yhden hittilaulunsa ansiosta suureksi radiosuosikiksi. Elokuvassa mainitaankin ohimennen Bing Crosby.

Stuart Heisler ei nimenä heti tunnu tutulta, mutta hänen filmografiaansa selatessa löytyi kuitenkin tuttu elokuva Tulsa – seikkailujen kaupunki (1949), jossa myös Susan Hayward on pääosassa.

kari.naskinen@gmail.com

Rakkauden kevyt oppitunti

Vaikka Ingmar Bergman oli suuri mestari, ei hän ollut sitä kaikessa. Komedioiden kanssa oli vähän niin ja näin. Itsekin Bergman sanoi, että hänen ohjaamansa komediat tehtiin vain tuottamaan rahaa. Bergmanin elokuvien laajassa dvd-kokoelmassa on jokaisen kiekon alussa muutaman minuutin haastattelupätkä, jotka on kuvattu 2003. Rakkauden oppitunti -dvd:n alussa Bergman kertoo, että yhtä farssikohtausta tehtäessä koko kohtaus tuntui huonolta, mutta sitten näyttelijät Gunnar Björnstrand ja Eva Dahlbeck ”ajoivat” hänet ulos studiosta ja lupasivat hioa kohtauksen kuntoon. Parin tunnin kuluttua Bergman palasi studioon ja kohtaus oli saanut muotonsa ja se oli valmis kuvattavaksi.

Niin Bergmanin ensimmäinen komedia valmistui, mutta kun sen ensi-ilta oli Röda Kvarn -teatterissa syksyllä 1954, ei Bergman rohjennut mennä saliin, vaan odotteli elokuvateatterin aulassa. ”Sitten minä kuulin, että yleisö nauroi, ensimmäisen kerran minun elokuvaa katsoessaan”, kertoi Bergman.

Elokuva ei ole pöllömpi, mutta kuitenkin niin kevyttä huttua, että se kiinnostaa vain Bergmanin takia. Onhan se kiva nähdä, millaista jälkeä suuri Bergman teki tällaisen aiheen ja tyylilajin kanssa. Juoni etenee välillä sujuvasti, välillä pitkäveteisesti jahnaten.

Eikä tämä jäänyt ainoaksi komediaksi. Heti seuraavien parin vuoden aikana syntyivät myös Naisten unelmia ja Kesäyön hymyilyä, joiden pääosissa olivat samat näyttelijät. Näiden jälkeen alkoi sitten Bergmanin vahva kausi, kun 1957 valmistuivat sekä Seitsemäs sinetti että Mansikkapaikka.

Bergman myönsi itsekin, ettei hän ollut komedioissa omimmillaan: ”Suhteeni komediaan on ollut ongelmallinen, ja ongelmat juontavat juurensa hyvin kaukaa menneisyydestä. Lapsuusvuosina minua pidettiin ikävänä ja helposti loukkaantuvana. Helsingborgissa ohjasin [teatterissa] kaksi uudenvuodenrevyytä ja kirjoitin joitakin numeroita. Kukaan ei kuitenkaan vetänyt suutaan hymyyn.” (Kuvasta kuvaan, Otava 1991)

Rakkauden oppitunnissa käydään läpi Davidin ja Mariannen 15 vuotta kestänyttä avioliittoa ja sen kriisipisteitä. Monenlaista sattuu ja tapahtuu, oppia saadaan. Hauskaa pidetään senkin kustannuksella, että David sattuu olemaan naistentautienlääkäri. Mitähän ne oppitunnin opit sitten ovat:
- Aviovuode on rakkauden kuolema.
- Pysyäkseen avioliitto tarvitsee välillä pieniä rytäköitä.
- Naiset rakastavat suuria taiteilijoita.
- Vain impotentit ovat uskollisia, mutta heidän vaimonsa ovat uskottomia ym. tyypillistä.

Elokuva tapahtuu pääosin Davidin ja Marianne junamatkalla Malmöön, ja takaumien avulla käydään kiinni menneeseen. Yhdessä vilahtavassa kohtauksessa on myös vieras matkustaja, joka on syventynyt sanomalehteensä, hän on Bergman. Kokonaisuus on hienostunut, kuvallisesti (Martin Bodin) puhdaspiirteinen mustavalkoinen elokuva, tärkeimpänä elementtinä kuitenkin teksti, joka on Bergmanin käsialaa, kuten niissä kahdessa seuranneessakin komediassa.

kari.naskinen@gmail.com

Kun autoliikennettä vaikeutetaan, autoilu lisääntyy

Yli 40 vuotta Lahden ydinkeskustassa toiminut mattoliike joutui hakeutumaan keskustan ulkopuolelle markettialueelle, kun toiminta Hämeenkadulla vaikeutui. Matto-Myllyn yrittäjä Osmo Myllysilta kertoi syyn: ”Ihmiset tulivat kelloa vilkuillen. Moni ryntäsi ulos, kun pysäköintirahat olivat lopussa. Uudet mittarit olivat hankalia. Asiakkaat vähenivät, ja se meidät lähetti pois.” (ESS 19.1.2019)

Ei mattoa mennä ostamaan tuosta vain nopeasti. Matto-Myllyn kohtalon koki muutama vuosi sitten myös Vapaudenkadun ja Lanunaukion kulmassa toiminut Viihdetaso. Sen omistaja Ville Salminen lopetti liikkeensä kokonaan, kun liikennetilannetta kaupungin keskustassa oli riittävästi huononnettu. Minäkin ostin kodinkoneet muutaman vuosikymmenen ajan Salmisen liikkeestä, joka aikaisemmin toimi Mariankadulla, mutta nykyisin käyn niillä asioilla Launeella ja Renkomäessä. Olkoon sitten matto tai telkkari, ajan autolla nyt niitä ostamaan enemmän kuin ennen.

Tähän liikennesuunnittelussa nyt tähdätään. Kaupunginhallituksen puheenjohtaja Pekka Komu sanoi jokin aika sitten, että Aleksanterinkadun muuttaminen on ollut hyvä ratkaisu, sillä pääkadun varrelle on tullut uusia baareja ja ravintoloita. Niiden asiakkaista suurin osa ei tulekaan autoilla, koska kännissä ei saa ajaa, mutta muuten katu on hiljentynyt.

Ihannetilaksi kai ajatellaan, että Aleksanterinkatu olisi samanlainen kuin osa Vapaudenkatua, jossa normaali ihminen ei voi illalla liikkua juoppojen ja muun mölyävän sakin seassa.

Tämä on nyt henki. Helsingissäkin iso pääväylä Hämeentie otetaan pois yksityisautoliikenteeltä. Hurjempikin suunnitelma oli, mutta oikeusistuimissa kiellettiin Helsingin sisääntuloväylien muuttaminen ”kaupunkibulevardeiksi”.

Lahdessa vihreät ja punaiset yrittävät väenväkisin kaventaa ison Vesijärvenkadun kaksikaistaiseksi. Tällä hetkellä tämä autoilun vaikeuttamiseksi suunniteltu hanke on sikäli mallillaan, että lunta ei kadunvarren pysäköintiruuduista ajeta pois. Tästä taktiikasta voisi tietenkin tehdä ympärivuotisen niin, että parkkipaikkojen lumikasat taltioitaisiin kesää varten samalla tavalla kuin menetellään alkusyksyn hiihtolatujen tekemiseen vaadittavan lumen kanssa.

kari.naskinen@gmail.com

Kisapuistoa viedään eteenpäin sokkorahoituksella

Lahden kaupunginhallitus asetti viime vuonna ehdoksi Kisapuiston jalkapallostadionin katsomohankkeen toteuttamiselle, että kustannuksiin saadaan veronmaksajien avuksi 40 prosenttia ulkopuolista rahoitusta. Ei saada, eikä ole varmuutta, saadaanko yhtään. Etelä-Suomen Sanomien on nyt juttu, jonka mukaan mitään sopimuksia ulkopuolisten rahoittajien kanssa ei ole tehty.

Tilanne vaikuttaa samanlaiselta toriparkkihallin kanssa. Kun toriparkin tekemistä valmisteltiin, perusteltiin sen edullisuutta sillä, että kaupunki maksaa siitä vain kolmasosan. Toinen kolmannes tulisi torin ympärillä olevilta kiinteistöyhtiöiltä ja kolmas kolmannes keskustan yrityksiltä. Ei tullut, vaan veronmaksajat kustansivat toriparkin 100-prosenttisesti.

Kisapuiston suhteen ollaan nyt vastaavanlaisessa tilanteessa. Kaupungin toimitilayhtiön Spatium Oy:n hallituksen puheenjohtaja Marko Varjonen sanoo tämän päivän lehdessä, että yksityistä rahoitusta ei ole pystytty tekemään, koska päätös hankkeen aloittamisesta puuttuu.

Menee siis niin, että toiveajattelu ulkopuolisesta rahoituksesta siirtyy. Sitten jos hankepäätös tehdään, hanke myös toteutetaan, mutta ei siihen mitään ulkopuolisia rahoittajia pakottaa voi. Ei voitu toriparkinkaan tapauksessa. Sokkona mennään taas.

Kaiken lisäksi kaupunginhallituksen edellyttämä 40 prosentin yksityisrahoituksesta on näköjään muuttunut 30 prosentiksi. Toriparkissa 66 prosenttia muuttui 0 prosentiksi.

kari.naskinen@gmail.com

Pyöreä torni, Karjalatalo, evakkopatsas

Lahti on merkittävä pakkoluovutetusta Karjalasta saapuneiden suomalaisten evakuointipaikkakunta ja Päijät-Häme laajemminkin toimi evakkokarjalaisten sijoituspaikkana. Minun mummoni ja hänen kaksi veljeään Viipurin maalaiskunnan Juustilasta sijoittuivat sotien jälkeen kahden väliaikaisen asuinpaikan jälkeen Renkomäkeen, josta he kävivät torilla myymässä vihanneksia ja juureksia. Olinpa niillä torireissulla joskus mukanakin, ja aina kuului ohjelmaan myös käynti Sinuhen kahvilassa, jossa ulko-ovi aukesi sähköisesti ovisilmän avulla.

Nyt Lahdessa on käynnissä hanke, jonka tavoitteena on saada evakkopatsas kaupunkiin. Paikaksi on hyväksytty kolmiomainen puisto, jota rajoittavat Lahdenkatu, Vapaudenkatu ja Fellmaninkatu. Paikka valikoitui Lahden julkisen taiteen työryhmän aloitteen pohjalta. Puistossa on entuudestaan Aimo Tukiaisen veistämä J.R. Danielson-Kalmarin rintakuva (1954) ja puiston nimikin on Kalmarinpuisto.

Evakkopatsas sai ensimmäisen muotonsa lahtelaisen kuvanveistäjän Pekka Asikaisen (1930 - 2017) kipsisestä pienoispatsaasta, joka kuvaa äitiä sekä aikuista poikaa ja tytärtä. He ovat kansallispukuisina lähdössä Karjalan kotiseutunsa pitäjäjuhlaan. Perheen isä on poissa, hän kaatui sodassa. Asikainen loi tämän työn 1980-luvun lopulla ja lahjoitti sen myöhemmin Lahden Karjalaseuralle. Syksyllä 2015 kokoontuivat seura puheenjohtaja Raimo Koukonen, Hannu O. Nenonen ja Lasse Koskinen, jotka käynnistivät nyt vauhdissa olevan patsashankkeen.

Aiempina vuosikymmeninä on Lahdessa ollut suurisuuntaisempiakin ajatuksia näiltä tiimoilta. Torille kaavailtiin kerran Pyöreän tornin rakentamista ja sitten heräsi ajatus Karjalatalon rakentamisesta Pikku-Vesijärven puistoon. Nyt ollaan patsaan kanssa jo konkreettisessa vaiheessa. Hankkeen alkuun pannutta kolmikkoa on täydennetty niin, että patsastyöryhmään kuuluvat lisäksi Mauri Tanninen, Sini Keituri, Leena Jäske, Arto Tuutijärvi, ja Hilkka Kemppi. Patsashankkeen suojelijaksi on lupautunut opetusministeri Sanni Grahn-Laasonen.

Lopullisen pronssiveistoksen tekijäksi valittiin lahtelainen kuvanveistäjä Reijo Huttu, jonka juuret ovat Vienan Karjalassa. Toimikunnan jäsen Arto Tuutijärvi puolestaan on Sallan evakkojen jälkeläisiä. Patsas kuvaakin yhteisesti Karjalan, Petsamon, Sallan, Kuusamon ja Hangon evakkoja, ja patsaan jalustaan tulee teksti ”Suomen evakot 1939 - 1944”.

KRITIIKKI ALKOI

Ensimmäiset kriitikot ovat jo ilmoittautuneet. Estetiikan professori Arto Haapala sanoi ESS:n nettisivulla, että evakkopatsas on ”naiivi ja sentimentaalinen, ei säväytä missään mielessä”. Haapala on erikoistunut Helsingin yliopistossa kirjallisuuteen, ympäristöön, hermeneutiikkaan ja Martin Heideggerin filosofiaan.

Jotkut ovat arvostelleet sitä, että evakkoäidin poika on liian pitkä. No kyllähän pitkiä poikia kasvoi ennenkin, mutta patsastoimikunnan tiedottajana toimivan Lasse Koskisen mukaan pojasta tulee kuitenkin lopullisessa teoksessa hieman lyhyempi kuin esillä olevassa luonnoksessa.

Kun tarkemmin kysyin Koskiselta patsaan muodosta, hän kertoi toimikunnan ilmoittaneen Lahden julkisen taiteen työryhmälle ja Taiteilijaliitolle lähtökohdan olevan sellainen, että patsaasta ei tule reikäkiveä eikä peltihökötystä.

”Tapasimme julkisen taiteen työryhmän Lahden teknisessä virastossa. Siellä meitä yritettiin saada kilpailuttamaan hanke, maksamaan sen viulut ja palkinnot. Tuloksena olisi ollut jokin peltilaatikko. Me halusimme näköispatsaan ja sellainen siitä tulee”, sanoi Koskinen.

kari.naskinen@gmail.com

Vuoden parhaat urheilijat

Torstaina julkistetaan urheilutoimittajien äänestystulos viime vuoden parhaista urheilijoista. Parhaaksi nousee taas Iivo Niskanen, mutta ei yksimielisesti. Viime vuonnakin ykkössijalle ehdotettiin yhteensä yli kahtakymmentä urheilijaa, esimerkiksi jalkapalloilija Perparim Hetemajta, voimanostaja Timo Hokkasta, futsalpelaaja Mikko Kytölää, jääkiekkoilija Olli Määttää, moottorikelkkailija Aki Pihlajaa, golfinpelaaja Tapio Pulkkasta, keilaaja Petteri Salosta ja nyrkkeilijä Edis Tatlia.

Kriteerit ovat kullakin äänestäjällä omanlaisensa, ja tietenkin omat lajimieltymykset vaikuttavat paljon. Näin minullakin, ja tällainen on paremmuusjärjestys nyt:

1. Iivo Niskanen, olympiakulta 50 km:llä.
2. Sebastian Aho, jääkiekon MM-kisojen paras maalintekijä ja hyökkääjä.
3. Pekka Rinne, NHL-jääkiekon paras maalivahti.
4. Lauri Markkanen, Chicago Bullsin paras korintekijä ja levypallojen ottaja.
5. Juha Puhtimäki, JoMan ratkaisupelaaja pesäpallon SM-finaaleissa.
6. Mika Poutala, pikaluistelun EM-hopeat 500 metrillä ja joukkuesprintissä.
7. Mikko Rantanen, NHL:n pistepörssin paras suomalainen ja syyskaudella 2018 NHL:n pistetilaston kakkonen.
8. Patrik Laine, NHL:n toiseksi paras maalintekijä.
9. Eero Remes, MM-kulta moottoripyörien luotettavuusajossa.
10. Kimi Räikkönen, kolmas F1:n MM-sarjassa, yksi osakilpailuvoitto.

Vuoden valmentaja Aki Ajo, jonka kilpatalli voitti maailmanmestaruuden Moto 2 -luokassa. Tallin ajajat olivat MM-pisteissä toinen ja kolmas. Moottoriurheilussa tallipäällikkö vastaa muiden lajien päävalmentajaa.

kari.naskinen@gmail.com

Oliko Wagner Jumala?

Kysymykseen vastasi Suomen Wagner-seuran luentotilaisuudessa psykiatri-kirjailija Joel Haahtela (pieni kuva). Kysymys tarkoitti oopperasäveltäjä Richard Wagneria ja vastaus oli tietenkin kielteinen, mutta jos jumala-sana kirjoitettaisiin pienellä alkukirjaimella, ei vastaus olisi yhtä ehdoton. Jo elinaikanaan 1800-luvulla Wagner keräsi ympärilleen ihailijoita ja ”pyhiinvaeltajia”, ja edelleen tämän ”Wagner-kirkon” seurakuntalaisia on valtavat määrät. On ihmisiä, joille Wagner on kaikkien aikojen paras ja ainoa kunnon oopperantekijä. Wagner-seuran tilaisuudessakin maanantaina yksi kuulijoista löi esimerkiksi Giuseppe Verdin täysin lyttyyn verratessaan Verdiä Wagneriin.

Wagnerin ”jumaluutta” ja pyhyyttä hänen hartaat ihailijansa näkevät varsinkin Parsifalissa. Se on myös Haahtelan mieltymyksissä ylivoimainen. Kun Haahtela ensimmäisen kerran Kansallisoopperassa näki Parsifalin, jo sen alkusoitto sai hänet irtautumaan arkitodellisuudesta. Tuon esityksen jälkeen Haahtela on syventynyt Wagnerin maailmaan niin perinpohjaisesti, että nyt hän esitelmöi aiheesta kaikkein kovimmillekin Wagner-uskovaisille.

Parsifal on syvästi uskonnollinen ooppera, se on eräänlainen messiaaninen fantasia, kristiuskon perustarina, kuitenkin ilman ristinkuolemaa.

”Parsifal on lähimpänä uskonnollista kokemusta, mitä taide voi olla”, sanoi Haahtela. ”Silta tältä maalliselta puolelta sinne toiselle puolelle on siinä seitinohut. Parsifalissa voi aistia pyhän ytimen. Ehkä Wagnerin teokset tuovat maallistuneelle, kauan sitten uskonsa menettäneelle ihmispololle jonkinlaista pyhyyden tuntua ja jopa uskonnonkaltaista lohtua.”

Wagner-kultti alkoi kasvaa suuriin mittoihin siinä vaiheessa, kun Wagner rakennutti Baijerin kuninkaan Ludwig II:n tuella Bayreuthin oopperajuhlatalon, jossa esitykset alkoivat 1876. Parsifalia ei alun perin saanut esittää muualla kuin siellä. Bayreuth oli temppeli, ja siitä alkoi Wagner-huuma, joka alkoi täyttää uskonnollisen liikehdinnän tunnusmerkkejä, kuten Haahtela sanoi.

Kun pystynyt tekemään riittävästi muistiinpanoja Haahtelan luennosta, lainaan tähän hänen kirjoitustaan Wagner-seuran lehdestä (nro 41, kevät 2013), jossa hän vertaa Wagnerin oopperoita Thomas Mannin Taikavuoreen:

”Arkitodellisuuden katoamista ja lumoukseen vajoamista jouduttaa Wagnerin oopperoiden kokemus ajasta. Tuskin on sattumaa, että lempikirjani on Taikavuori, jonka päähenkilö Hans Castorp päätyy Berghofin parantolaan seitsemäksi vuodeksi. Parantolassa nuori Hans huomaa miten aika alkaa näyttäytyä hyvin subjektiivisena. Kun tapahtumia on paljon, aika rientää, mutta jälkikäteen kaikki tuntuu tapahtuneen hyvin hitaasti. Kun mitään ei tapahdu, aika tuntuu pitkältä, mutta jälkikäteen se tuntuu kadonneen, kuin olisi pudonnut aika-aukkoon. Myös Wagnerin oopperoissa ajan luonne on hyvin subjektiivinen ja hetki pitenee. Parsifalin toisen ja kolmannen näytöksen välillä on kulunut kymmenisen vuotta, mutta tuo aika on lähes hävinnyt. Aika on siis aina illuusio.”

Ranskalainen runoilija Charles Baudelaire kuvasi Wagner-kokemusta näin: ”Kuulija ajelehtii välittömästi lumoukseen. Usein kokee kummallisen tunteen, kuin tulisi nielaistuksi hekumalliseen aistinautintoon, kuin kohoaisi ilmaan tai kelluisi meressä.”

Olen nähnyt Parsifalin neljä kertaa ja kellunut Wagnerin muidenkin teosten meressä riittävästi, ja kyllä kyllä, kuulun seurakuntaan. Mihinkään muihin seurakuntiin en kuulukaan. Tämän vuoden kohokohta onkin Kansallisoopperan syyskausi, jolloin ohjelmistoon tulee neliosaisen Nibelungin sormus -oopperan ensimmäinen osa Reininkulta. Kolme muuta osaa tulevat 2020-21.

kari.naskinen@gmail.com