keskiviikko 14. marraskuuta 2018

Marx ja Neuvostoliitto pilasivat sosialismin

Sosialismi olisi oikein toteutettuna tasa-arvoisen yhteiskuntajärjestelmän äärimmäinen muoto. Karl Marxin teoretisoinnissa sosialismi oli kommunismin ensimmäinen vaihe. Tätä marxilaista ideaa ei kuitenkaan pystytty toteuttamaan, koska kaiken keskipisteeseen otettiin keskusjohtoisen suunnitelmatalouden malli. Marx itsekin oli pohjimmiltaan sillä kannalla, että yhteiskunnan piti toimia täydellisesti kapitalistisista markkinoista vapaana. Frankfurtissa toimivan Sosiaalitutkimuksen instituutin johtaja Axel Honneth kirjoittaa, että ”Marx vei sosialismilta kaikki mahdollisuudet miettiä institutionaalisia keinoja talouden yhteiskunnallistamiseksi keskitetyn suunnitelmatalouden tuolla puolen”. (Sosialismin idea, Gaudeamus 2018)

Sitten syntyi Neuvostoliitto, joka pilasi loputkin. Siellä kaikki toimijat pantiin vertikaaliseen suhteeseen korkeampaan instanssiin, vaikka alkuperäisen sosialismi-idean mukaan tuottajien tulisi olla horisontaalisessa suhteessa keskenään. Eikä sosialismifilosofiaan tietenkään kuulu ihmisten sijoittaminen kolhooseihin tai vankileireille Siperiaan.

Neuvostoliitossa rakennettu järjestelmä epäonnistui ja loppui, mutta nyt pitäisi hylätä myös Marx, kuten Honneth sanoo. Tärkein tehtävä sosialistisen perinteen elvyttämiseksi on, että saadaan liikkumatilaa markkinoiden vaihtoehtoisten käyttötapojen hahmottelulle. Uudistetun sosialismin täytyy luottaa käytännössä toteutettaviin kokeiluihin selvittääkseen, mikä malli olisi sopivin toteuttamaan sosiaalisen vapauden talouden piirissä: markkinat, kansalaisyhteiskunta vai demokraattinen oikeusvaltio? Olisi löydettävä sosialismi uudestaan maailmassa, jossa nyt toteutetaan vapauden varjolla pelkästään yksityisiä intressejä ja rikotaan solidaarisuuden lupaus.

Hallitsevan markkinaideologian mukaan pelkkä tuotantovälineiden omistus oikeuttaa niiden avulla saataviin pääoman tuottoihin, vaikka tuottojen eksponentiaalinen kasvu ei perustu omistajiensa työpanokseen. Näin on nyt ja Honneth kirjoittaakin, että ”sosialismilla on nykyään vaihtoehtona joko tyytyä surkastumaan pelkäksi teoriaksi tai etsiä korviketta menetetylle sidokselle työväenliikkeeseen”.

Suomessa Vasemmistoliitto on sosialistinen puolue, mutta SDP on tämän suhteen hatarammalla pohjalla, vaikka sen periaateohjelmassa vielä mainitaankin yhteiskunnallinen uudistustyö sosialismin arvojen perustalta. Osa demareista haluaisi jo sosialismi-sanan pois puolueen ohjelmista.

SOSIALISMI EI ENÄÄ VOI
OLLA KANSALLINEN HANKE


Marxin ajoista maailma on niin paljon muuttunut, että edes teoriassa ei enää ole mahdollisuutta kuvitella jonkin yksittäisen valtion siirtymistä sosialismiin. Kansainvälinen talousjärjestelmä on niin verkottunut, että turhaa puhetta… Esimerkiksi koko EU:n idea romuttuisi, jos jossakin jäsenmaassa nyt alettaisiin hyppiä sosialistiseen järjestelmään. Sosialistinen vallankumous pitäisi toteuttaa koko unionissa ja se tietenkin on mahdotonta.

Honneth kuitenkin teoretisoi jonkinlaisesta kosmopoliittisesta hankkeesta, vähän niin kuin trotskilaisittain: ”Ei tule vedota vain Euroopan tai taloudellisesti kehittyneimpien alueiden kansalaisiin, vaan kaikkien maiden asukkaisiin, jotta Ranskan vallankumouksen myötä vakiinnutetut vapauden, veljeyden ja tasa-arvon periaatteet vietäisiin niiden liberaalia toteutusmuotoa pidemmälle ja jotta yhteiskunnista näin voisi tulla varsinaisesti sosiaalisia.”

Kun Trotski kritisoi Stalinia, niin Honneth kritisoi nyt Marxia.

FRANKFURTIN
KOULUKUNTA


Axel Honneth vuodesta 2001 johtanut Das Institut für Sozialforschungia. Hänellä on myös professuurit Columbian yliopistossa (New York) ja Goethe-yliopistossa (Frankfurt). Sosiaalitutkimuksen instituutti perustettiin Frankfurtissa 1924 ja sen piirissä syntyi kuuluisa Frankfurtin koulukunta, johon kuului marxilaisuuteen sitoutuneita ajattelijoita. Filosofeista tunnetuimpia ovat olleet Theodor Adorno, Erich Fromm, Max Horkheimer, Leo Löwenthal, Herbert Marcuse ja Friedrich Pollock sekä seuraavan sukupolven aikana Jürgen Habermas.

Vielä yksi asia Honnethista. Hän arvostelee nykyajan oikeudenmukaisuusteorioita taipumuksesta asettaa etusijalle laki, vaikka oikeudenmukaisen yhteiskunnan perustana olevan vapauden kasvun moottorina ovat historiassa olleet sosiaaliset kamppailut vapauden laajentamiseksi. Honnethin mukaan laki vain virallistaa näiden kamppailujen tulokset.

kari.naskinen@gmail.com


tiistai 13. marraskuuta 2018

Kuninkaan hyväksynnän saivat sekä taikuri että Ingmar Bergman

Ruotsin ja Norjan kuningas Oskar I lähettää 14.7.1846 taikuri Albert Voglerille kutsun saapua esiintymään linnaan. Magneettisen terveysteatterinsa kanssa kiertueella ollut Vogler on jo joutumassa vankilaan, mutta kuninkaan kirje pelastaa hänet. Näin käy Ingmar Bergmanin elokuvassa Kasvot (1958), joka selvästi on myös Bergmanin eräänlainen omakuva. Bergmankin kaipasi kovasti tunnustusta muiltakin kuin taide-elokuvakriitikoilta. Ei ole sattuma, että kuninkaan kirjeen päiväys muistuttaa Bergmanin syntymäpäivää 14.7.1918.

Vogler on puoskari, joka sirkustemppujensa ohella parantaa ihmisiä ”mesmeristisessä taikateatterissaan”. Todellisessa maailmassa oli itävaltalainen Franz Mesmer 1700-luvulla kehittänyt hypnoosiin perustuvan hoitomenetelmän, jota pidettiin humpuukina, mutta joka sai myös lääketieteellistä tunnustusta. Aina 1800-luvun loppuun saakka mesmerismi vaikutti tavalla tai toiselle tieteeseen ja myös taiteeseen. Joskus selitettiin esimerkiksi Franz Lisztin mestarillisuuden perustuneen magnetismiin ja Mesmer oli tuttu myös Mozartin perheessä.

Mesmerismi oli jonkin verran tuttu asia Ruotsissakin, johon sen oli tuonut vapaamuurari ja paroni Carl Göran Silfverhjelm 1700-luvun lopulla. Kun paroni määrättiin everstiksi Pohjanmaan rykmenttiin Ouluun, alkoi hän pitää mesmeristisiä istuntoja Oulussa ja Torniossa.

Bergmanin elokuvassa ollaan sekä tiede- että taikamaailmassa. Heti alussa Bergmanin tuttu korppi raakkuu ja Voglerin ikivanha isoäiti sanoo, että metsässä on kummituksia, kun seurue matkustaa vaunuillaan kohti Tukholmaa etsintäkuulutus perässään.

Esiintymään Vogler saapuu konsuli Egermanin taloon, jossa mukaan liittyvät terveysministeri, lääkintöneuvos Vergerus ja poliisipäällikkö Starbeck. Ollaan siis virallisen, aristokraattisen yhteiskunnan keskellä. Siellä sitten alkaa tapahtua ja lopussa meno on niin värikästä, että kuvaaja Gunnar Fischer saa lavastuksista esiin kohtauksen, joka tuo mieleen Orson Wellesin peilikohtauksen elokuvassa Nainen Shanghaissa (1948).

Elokuvan keskeinen ajatus on panna rinnakkain taiteilijan ja yleisön suhde illuusioon ja todellisuuteen. Bergman halunnee sanoa, että todellisuudessakin on vain rooleja, väärennöksiä ja illuusioita. Totta ja peruuttamatonta on vain kuolema. Tuttua bergmania siis.

Vogler on yksi Max von Sydowin (kuvassa) huippurooleista, taas kerran Bergmanin alter egona. Hän tuo esille väkevästi sen vastakkainasettelun, jossa taide ja valta kohtaavat. Tällaisia kohtaamisia Bergman koki taiteilijana, ja ranskalainen ohjaaja Olivier Assayas kirjoitti kymmenen vuotta sitten Cahiers du Cinéma -lehdessä, että Kasvot on yksi paljastavimmista avaimista Bergmanin taiteeseen.

Yksi vaikea vaihe Bergmanilla oli Malmön kaupunginteatterissa, jossa hän oli taiteellisena johtajana myös Kasvojen aikana. Siellä Bergman koki, että hänen ja yleisön välillä oli koko ajan iso kuilu. Albert Vogler saa kuilunsa umpeen tultuaan kuninkaan hyväksymäksi ja myös Ingmar Bergman sai lopulta suuren tunnustuksen. Kuninkaanlinnassakin hän varmaan vieraili joitakin kertoja. Nyt kun Bergmanin syntymästä on kulunut sata vuotta, myönnetään Ruotsissa, että hän on kaikkien aikojen suurin ja tunnetuin ruotsalainen taiteilija. Oscar-palkintoja tuli neljästä elokuvasta.

kari.naskinen@gmail.com


maanantai 12. marraskuuta 2018

Mansikkapaikka, Bergmanin hätähuuto

Dvd:nä julkaistussa Mansikkapaikassa (1957) on Ingmar Bergmanin lyhyt haastattelu vuodelta 2003. Siinä hän sanoi, että elokuvan vanha mies Isak Borg on perushahmoltaan hänen isänsä. Toisaalta Bergman sanoi, ettei Mansikkapaikka varsinaisesti ole hänen elokuvansa, vaan Borgin roolin esittävän Victor Sjöströmin. Elokuva onkin suuri kunnianosoitus mykkäfilmiajan suurelle ohjaajalle Sjöströmille, mutta tosiasia on myös, että Bergman perkaa siinä oikein syvältä vaikeaa suhdettaan kurjaan saarnaajaisäänsä.

Mansikkapaikan voi katsoa vaikka kuinka monta kertaa ja siitä voi kirjoittaa yhtä monta kertaa. Seuraavaksi haluaisin kuitenkin lukea perusteellisesti elokuvan käsikirjoituksen, koska se on alusta loppuun Bergmanin kipeää sukellusta omaan lapsuuteensa ja minuuteensa.

Dvd-haastattelussa Bergman sanoi, että hänen esikuvansa oli Sjöströmin viimeiseksi ohjaama Ajomies (1921). Se perustuu Selma Lagerlöfin samannimiseen romaaniin (1912) anteeksiannosta ja katumuksesta. Ajomies on kuolleita sieluja keräävä Kuoleman palvelija. Ajomies on myös Isak Borg, joka lähtee Tukholmasta vanhalla isolla Packard 120 C:llä Lundiin promovoitavaksi yliopiston kunniatohtoriksi.

Matka on tilintekoa menneisyydestä. Isak Borg käy läpi tekemisiään ja laiminlyöntejään, ja kun kuolema lähestyy vanhaa miestä, alkavat asiat olla mielessä kirkkaampina. Ajomatkaa edeltävänä yönä Isak Borg näkee unen, jossa hän on tuntemattomalla kadulla. Hän näkee ison kellon, jossa ei enää ole viisareita – aika alkaa olla loppu – ja sitten ohi menee ruumisvaunu, josta putoaa ruumisarkku ja siellä on Borg itse.

Sanotaan, ettei koskaan ole liian myöhäistä, mutta Ingmar Bergmanin ja isänsä Erik Bergmanin osalta taisi kuitenkin olla. Elokuvaa tehdessään Ingmar Bergman oli riidoissa vanhempiensa kanssa. Edes äidin kanssa ei syntynyt sovintoa, sillä komeroissa oli liikaa luurankoja ja tulehtuneita väärinkäsityksiä. Myös ero kolmannesta vaimosta tuotti tuskaa. Lisäksi Bergman oli rasittanut itsensä liian kovalla työllä: Seitsemäs sinetti (1957) oli juuri saatu valmiiksi ja Malmön kaupunginteatterissa hän oli lyhyen ajan sisällä ohjannut Kissan kuumalla katolla, Eerik XIV:n ja massiivisen Peer Gyntin. Tämä veikin Bergmanin Karoliiniseen sairaalaan, jossa hän keräsi voimiaan takaisin, mutta teki samalla Mansikkapaikan käsikirjoituksen.

Bergmanin elokuva on hyvin henkilökohtainen. Se on kuin hätähuuto. Itsekin hän sanoi elokuvallaan vedonneensa vanhempiinsa: ”Ymmärtäkää minua ja jos mahdollista, antakaa minulle anteeksi.”

Elokuvan lopussa Isak Borgin nuoruuden rakastettu Sara vie hänet aurinkoiselle paikalle metsään, josta Isak näkee salmen vastakkaisella rannalla vanhempansa. Isä ja äiti vilkuttavat Isakille. Tämä ja muutama muu kohta osoittaa, että Isak Borg on myös Ingmar Bergman. Tämänkin hän vahvisti dvd-haastattelussa: Isak Borgin ja Ingmar Bergmanin nimikirjaimet ovat IB, ja vähän muokaten nimestä tulevat ”is” ja ”borg”, siis jäinen linna. Isak Borgin toinen etunimi on Eberhard, joten kyllä se E-kirjainkin sieltä saadaan. Kylmätunteinen Erik Bergman oli elokuvan tullessa teattereihin vielä elossa.

Dvd:llä Bergman kertoi myös Victor Sjöströmin saamisesta mukaan. Aikaisemmin Sjöström oli esittänyt kapellimestaria Bergmanin elokuvassa Onnea kohti (1949), mutta nyt Bergman empi lähestymistä, koska Sjöström oli jo vanha mies. AB Svensk Filmindustrin joku johtaja kävikin alustavasti tiedustelemassa Sjöströmin mahdollisuutta tullaa elokuvaan, ja kun pientä toivoa oli, rohkeni Bergman seuraavaksi mennä asialle. Seuraavana aamuna Sjöström soitti Bergmanille ja sanoi suostuvansa yhdellä ehdolla: hänen on päästävä kuvauksista joka päivä kotiin ottamaan viskigrogi klo 17.15.

Kuvaaja Gunnar Fischer on muistellut, että koskaan ei filmiryhmä tiennyt, olisiko Sjöström vielä seuraavana päivänä elossa. Tämän takia valmista materiaalia oli saatava mahdollisimman paljon jokaisena kuvauspäivänä. Sjöström oli 78-vuotias ja samanikäinen on myös Isak Borg. Sjöström kuoli tammikuussa 1960. Elokuviensa lisäksi Sjöström tunnettiin Suomessakin myös näyttelijänä, sillä 1898-99 hän näytteli Svenska Teaternissa.

Gunnar Fischer oli se kuvaaja, joka teki Bergmanin uran alkuvaiheiden suurtyöt ja loi sen mustavalkoisen kuvamaailman, josta Bergman tunnettiin. Vasta Neidonlähteestä (1960) alkaen kuvaajana toimi Sven Nykvist, joka jostain syystä yleensä enemmän mainitaan Bergmanin yhteydessä.

Mansikkapaikka on sekä tekstiltään että kuvaukseltaan täydellinen taideteos. Samoin näyttelijät ovat sitä, mitä Bergman parhaistaan aina irti sai. He toimivat tämän freudilaisen psykoanalyysin elävinä mallinukkeina, ennen kaikkea Victor Sjöström, Bibi Andersson, Ingrid Thulin ja Gunnar Björnstrand. Yhdessä pienessä kohtauksessa on mukavasti myös Max von Sydow, joka on ”bensapoikana” Caltexin huoltoasemalla.

kari.naskinen@gmail.com


sunnuntai 11. marraskuuta 2018

Natsien takana ei ollut koko Saksan kansa

Kristalliyöstä 10.11.1938 tuli kuluneeksi 80 vuotta. Se oli näkyvin alku massiiviselle juutalaisten tuhoamiselle. Juutalaisten kauppojen ikkunoita ja synagogia rikottiin ja ihmisiä hakattiin kuoliaiksi. Yksi sanonta on, että natsien hirmuteoille antoi hyväksynnän koko Saksan kansa. Aivan näin suoraviivainen ei asia tietenkään ollut, vaikka Hitlerin kannatus valtavan suurta olikin. Vastustajiakin löytyi, ja tunnetuin tapaus oli, kun kreivi Claus von Stauffenberg apujoukkoineen yritti murhata Hitlerin 20.7.1944. Attentaatti epäonnistui ja kreivi teloitettiin heti seuraavana päivänä.

Yhdestä tapauksesta kirjoitti saksalainen Hans Fallada romaanin Yksin Berliinissä (1947), josta Vincent Perez teki englanninkielisen elokuvan Alone in Berlin (2016, ilmestynyt Suomessa dvd:nä). Kysymyksessä oli avioparin Otto ja Elise Hampelin yksityinen vastarintaliike, jossa he levittivät postikorteilla Hitlerin-vastaista propagandaa. Kolmen vuoden ajan he onnistuivat operaatiossaan, mutta sitten käry kävi ja teloitukset olivat edessä.

Otto ja Elise Hampelin poika oli palvellut natsiarmeijassa ja kuollut Ranskassa 1940. Tämä herätti Oton, jolle asia konkretisoitui lisää joka päivä, koska hän oli työnjohtajana ruumisarkkutehtaassa. Otto aloitti vastaiskunsa, osti satoja postikortteja, kirjoitti niihin julistuksiaan ja levitti kortteja salaa pitkin kaupunkia. Homma oli vaativa, sillä käsialansa pimittääkseen hän kirjoitti tekstit työläästi vanhanaikaisella fraktuuratekstauksella.

Tekstit olivat iskulauseita: ”Hitler tuhoaa poikiamme, meidän on vastustettava tätä politiikkaa”, ”Rikollisen sotakoneiston toiminnasta on tehtävä loppu” jne. Monessa kortissa oli lisäksi aivan kuin nimimerkkinä ”Freie Presse” (Vapaa lehdistö). Otto ja Elise sijoittivat kortteja esimerkiksi rappukäytäviin, yhteensä 285. Niin uskollisia Hitlerin seuraajia berliiniläiset kuitenkin olivat, että niistä peräti 267 toimitettiin poliisille.

Pienet varomattomuudet johtivat lopulta siihen, että pariskunta jäi kiinni ja joutuivat giljotiiniin huhtikuussa 1943. Eikä armoa tunnettu, vaikka Elise oli kuulunut kansallissosialistiseen naisliittoon. Oton kohdalla sen sijaan oli raskauttavaa, että hän ei ollut puolueen jäsen.

Vuoteen 1944 mennessä oli 280 saksalaista pidätetty natsivallan vastustamisesta ja heistä 108 teloitettiin.

Elokuvassa nimet on muutettu, mutta Ottoa joka tapauksessa esittää Brendan Gleeson ja Eliseä Emma Thompson. Poliisipäällikkönä on Daniel Brühl ja varsinaisen SS-mulkvistin roolissa on Mikael Persbrandt. Elokuvan ohjanneen Vincent Perezin isoisän ampuivat fasistit Espanjassa ja hänen isosetänsä kaasutettiin natsien keskitysleirillä.


Hyvä elokuva, jossa juonta viedään karusti eteenpäin. Lopputulos alkaa näyttää jo varhain selvältä, vaikka ei ennestään kyseistä tapausta tuntisikaan.

Kristalliyö-nimitystä on muuten alettu jonkin verran välttää, koska kristalli viittaa muissa yhteyksissä kauniiseen asiaan, eikä se tässä tapauksessa sovi asiaa. Tilalla on ruvettu käyttämään pogromiyötä.

Toinen muutos on, että enää ei ongelmana ole Freie Pressen puuttuminen, vaan sen liian vapaa olemassaolo, esimerkkinä AfD Kompakt.

kari.naskinen@gmail.com

lauantai 10. marraskuuta 2018

Bergmanin huonoin elokuva

Ruotsin elokuvateollisuudella (AB Svensk filmindustri) meni 1960-luvun alussa niin huonosti, että myös Ingmar Bergman tarvittiin apuun tekemään höpsöjä komedioita katsojatulojen kasvattamiseksi. Nyt eivät enää riittäneet kriitikkojen kehumat taide-elokuvat. En ole aivan kaikkia Bergmanin elokuvia nähnyt, mutta tuolta ajalta oleva Puhumattakaan naisista (1963) on kyllä pohjasakkaa, erikoinen kohellus Hiljaisuuden (1962) ja Personan (1965) välissä.

Kaikenlaista joutuu joskus tekemään leipänsä eteen, ja kun Ruotsissa oli elokuva-alan työnseisaus 1951, teki Bergman mainoselokuvia Bris-saippuasta.

Puhumattakaan naisista kertoo musiikkiarvostelijasta, joka alkaa väsätä elämäkertakirjaa kuuluisasta sellonsoittajasta. Käsikirjoituksen Bergman teki yhdessä Erland Josephsonin kanssa. En ole löytänyt elokuvan katsojalukuja, mutta ehkä menestystä tuli, kun näyttelijöiksikin oli pestattu sen ajan suurimmat yleisönsuosikit Jarl Kulle, Bibi Andersson, Harriet Andersson ja Eva Dahlbeck. Kiinnostusta varmaan herätti sekin, että kysymyksessä oli Bergmanin ensimmäinen värielokuva.

Venetsian filmifestivaaleillekin elokuva lähetettiin, mutta siellä se sai tylyn vastaanoton, eikä yhtään auttanut se, että ohjaaja oli jo kaksinkertainen Oscar-voittaja. Eikä ihme. Puhumattakaan naisista on huono, se ei vakuuta miltään osaltaan. Bergman kai on tehnyt parhaansa, mutta kuten hän itsekin myönsi, oli hänen suhteensa tällaisiin kevyisiin elokuviin ongelmallinen.

Elokuvan tapahtumat on sijoitettu 1920-luvulle, ja koska siellä ollaan, oli Bergman valinnut yhdeksi tyylilajiksi mykkäelokuvista tutun koheltavan slapstick-farssin. Kuvaukset on tehty kaameissa studiolavastuksissa ja Eastmancolor-värit ovat kuin karamellipussista.

Koska kysymyksessä on musiikkimaailma, ovat nimet sieltä: Villa Tremolossa asuvat mm. Isolde ja Traviata sekä hovimestari Tristan. Yksi sellistin kuudesta rakastajattaresta on Tussaud. Mikään ei kuitenkaan auta, Miedot kaksimieliset jututkaan eivät naurata, eikä elokuvassa ole muuta hyvää kuin lyhyt kesto, 80 minuuttia.

JÄÄHYVÄISET
LYHYILLE ELOKUVILLE


Eilen katsoin ensimmäisen Ernest Hemingwayn romaanista tehdyn elokuvan Jäähyväiset aseille (1932). Tämä Frank Borzagen ohjaama melodraama kesti tunnin ja 18 minuuttia. Charles Vidor ohjasi Jäähyväiset aseille 1957 ja sen kesto on kaksi ja puoli tuntia. Richard Attenborough teki 1996 oman versionsa nimellä Sodassa ja rakkaudessa, tunti ja 53 minuuttia. Lisäksi samasta kirjasta on tehty kolmiosainen sarjaelokuva, 3 x 45 minuuttia.

Bergmanin pääelokuvatkaan eivät ole ylipitkiä. Kun tänä iltana katson taas kerran Mansikkapaikan (1957), sen pituus on alle puolitoista tuntia.

Yksi syy elokuvien pitenemiseen on se, että digitaalinen kuvaaminen on halpaa. Kun enää ei tarvita kallista filmiä eikä sen kehittämistä, ei säästelemiseen ole syytä. Lopputulos tästä on hyvin usein, että tarpeetonta kerrontaa tulee. Digikuvaaminen on myös sikäli helppoa, että kuvatun kohtauksen voi heti tarkistaa. Filmille kuvattaessa on varmuuden vuoksi otettava sama kohtaus moneen kertaan, koska vasta filmin kehittämisen jälkeen nähdään, mitä on syntynyt.

kari.naskinen@gmail.com

perjantai 9. marraskuuta 2018

Akkuteollisuus kasvattaa hiilidioksidipäästöjä

Sähköauton pakoputkesta ei tule saasteita. Tämä tosiasia on kuitenkin hämäävä. Ruotsin ympäristöinstituutti IVL on laskenut, että keskikokoisen sähköauton ja sen akkujen valmistus tuottaa hiilidioksidipäästöjä 23 tonnia ja samankokoisen bensa-auton valmistus 12 tonnia. Liikenteessä sähköauto ei enää näitä päästöjä tupruta, mutta bensa-auton päästöt 100 000 kilometrin matkalla ovat 11 tonnia eli sen laskennalliset kokonaispäästöt ovat tuossa vaiheessa 23 tonnia. Näissä laskelmissa otetaan siis huomioon kaikki prosessit alkaen öljynporauksesta ja kaivosteollisuudesta.

Ajan autolla nykyisin noin 10 000 km vuodessa. Tämä tarkoittaa, että ajettuani kymmenen vuotta olen saastuttanut ympäristöä yhtä paljon kuin sähköauto jo ennen ensimmäistä starttiaan.

Bloomberg New Energy Finance (BNEF) ennusti keväällä 2018, että sähköautot valtaavat puolet maailman automarkkinoista vuoteen 2040 mennessä. Tämänsuuntaiselta se nyt näyttäkin. BNEF myös suhtautui asiaan hyvin myönteisesti, kunnes se äskettäin julkaisi uuden raportin, jossa kiinnitettiin huomiota akkuteollisuuden aiheuttamaan ympäristörasitukseen. Lisäksi ongelmaa pahentaa se, että sähköautoihin pitää jatkuvasti kehitellä isompia akkupaketteja, jotta autoille saataisiin nykyistä pitemmät ajomatkat yhdellä latauksella.

Laskelmia on tehty monenlaisia. Saksalainen konsulttiyritys Berryls Strategy Advisers on tullut siihen tulokseen, että esimerkiksi 30 kW:n akuilla varustetulla Nissan Leafilla menee liikenteessä kolme vuotta, ennen kuin se on kuitannut ne ylimääräiset päästöt, jotka sen akkujen valmistaminen on aiheuttanut.

Saksalainen Wuppertal-instituutti on laskenut, että jos maailmassa liikkuisi 2-3 miljardia sähköautoa keskimäärin 50 kW:n moottoriteholla, olisi näiden autojen moottoreihin jouduttu käyttämään 90 - 135 miljoonaa tonnia kuparia. Kuparin lisäksi akkujen valmistamiseen tarvitaan alumiinia, grafiittia, kobolttia, litiumia, mangaania ja nikkeliä. Tällaisten luonnonvarojen kaivaminen on kallista ja itsessään saastuttavaa.

Frankfurter Allgemaine -lehti on huomauttanut koboltin osalta siitä, että tätä harvinaista ainetta esiintyy keskeisimmin Kongon sisällissota-alueella, jossa kobolttia tuotetaan orjatyövoimalla ja ympäristöä tuhoten. Litiumia rikastettaessa taas puututaan koskemattomiin luonnonalueisiin, esim. Etelä-Amerikan ja Kiinan suolajärviin. Sähköautojen ja niiden akkujen tuotantoon tarvitaan 53 mineraalista raaka-ainetta, joista vain 12:n hankkimiseen liittyy ”vähäinen riski”.

Vaikeita asioita, joista entinen Bundeswehrin ja Naton kenraali Klaus Naumann on sanonut, että ”maailmassa on vain kaksi valuuttaa, taloudellinen voima ja sotilaalliset keinot”. Eli tarvitaanko Natoa jatkossa tarvitsemaan myös sähköautotuotannon vaatimien materiaalien saannin turvaamiseen?

BIOETANOLI?

Yksi vaihtoehto sähköautolle olisi bioetanolilla käyvä polttomoottori. Vanhojakin bensa-autoja voidaan uudistaa bioetanoliautoiksi. Suomessa on tavoitteeksi otettu, että meillä olisi vuoteen 2030 mennessä 250 000 sähköautoa. Tämän tavoitteen saavuttamiseksi tarvittaisiin rahaa yli 11 miljardia euroa. Jos 250 000 bensa-autoa muutettaisiin toimimaan bioetanolilla, rahaa tarvittaisiin reilut 100 miljoonaa euroa, siis prosentin verran tuosta sähköautojen vaatimasta summasta.

Bioetanolia tehdään sokeri-, selluloosa- ja tärkkelyspitoisista kasveista. Suurimmat valmistajat ovat Ranskassa, Saksassa, Espanjassa ja Ruotsissa. Suomessa bioetanolia valmistaa Mika Anttosen St1 Lappeenrannassa leipomojätteestä.

kari.naskinen@gmail.com

torstai 8. marraskuuta 2018

Alex Matson oli Väinö Linnan esikuva

Kirjailija, kuvataiteilija, kirjallisuudentutkija Alex Matsonin (1888 - 1972) pääteos oli Romaanitaide (Tammi, 1947), jolla oli suuri vaikutus myöhempiin kirjailijoihin. Sotien jälkeen Matson oli mukana Tampereella toimineessa kirjallisuuspiirissä, joka kokoontui säännöllisesti kaupunginkirjastossa sen johtajan Mikko Mäkelän johdolla. ”Mäkelän piirin” jäseniä olivat mm. Harri Kaasalainen, Väinö Linna, Mirkka Rekola ja Lauri Viita. Alex Matsonin syntymästä on tänään kulunut 130 vuotta.

Väinö Linna kertoi omaksuneensa Matsonin Romaanitaiteen opeista ajatuksia ja ideoita suunnitellessaan Tuntemattoman sotilaan (1954) rakennetta. Myöhemmin Romaanitaiteesta tuli kurssikirja yliopistoihin. Nyt löysin vanhasta Parnasso-lehdestä (7/1981) Väinö Linnan kirjoituksen Matsonista, jonka tähän lainaan:

”Alex Matson syntyi 8.11.1888 Koivistolla merimiehen poikana. Kolmivuotiaana muutti perheensä mukana Hullin satamakaupunkiin Englantiin, jossa isä piti aluksi merimieskotia ja toimi myöhemmin liikemiehenä Hullissa (räätälinverstas). Isä halusi pojalleen jonkin ´oikean´ ammatin. Alexia veti kuitenkin taide.

Keuhkotuberkuloosin takia parantolaan Saksaan, ei auttanut, sitten isä lähetti pojan Suomeen Takaharjun parantolaan Punkaharjulle. Siellä Alex parantui, mutta Englantiin hän ei enää palannut. Pääsi töihin Viipurin Uuraan satamassa olleen puutavaraliikkeen konttoriin. Koko ajan hän piirsi ja maalasi.

Isä ei suostunut rahoittamaan taideopiskeluja, joten Alex lähti merille, toimi tulkkina valtamerilaivassa, kun hallitsi hyvin englannin ja saksan. Tarkoituksena oli vain tienata rahaa taideopintoja varten. Lopulta isäkin suostui kustantamaan taideopinnot Ateneumissa. Sitten yhtenä jouluna Alexilta varastettiin lompakko, jossa olivat isältä saadut rahat kevätlukukautta varten. Toista kertaa samoja rahoja pyytämään isältä Alex ei lähtenyt, vaan lopetti opintonsa Ateneumissa.  Seurasi neljä vuotta vapaata taiteilijaelämää, minä aikana hän asui ja työskenteli Ilmari Aallon, Anton Lindforssin ja Kosti Meriläisen kanssa. Samoihin aikoihin alkoivat kirjalliset harrastukset.

Maailmansodan alettua Alex Matson lähti taas merille, toimi stuerttina Etelä-Amerikan vesillä. Sodan vielä kestäessä hän palasi Suomeen.

Esikoisteos Maata paossa ilmestyi 1920. Toimitti kirjallista julkaisua Sinistä Kirjaa, oli mukana Suomen Pen-klubia perustamassa, käänsi kirjallisuutta, mm. Seitsemän veljestä englanniksi ja Faulkneria suomeksi.

Asettui sodan jälkeen asumaan Hauholle, jossa kirjoitti Romaanitaiteen.”

HUONO ROMAANI
EI PIDÄ PAIKKAANSA

Alex Matson:

”Aikamme huvittavimpia näkyjä on ihminen, joka ei ole ajatellut ainoatakaan ajatusta loppuun eikä näe nenänvarttaan pitemmälle, sanomassa Jumalalle suuria sanoja."

"Huonon romaanin tuntee siitä, että se ei pidä paikkaansa."

"Itsekkään ihmisenmaailma: paikka jossa on vain itseään ajattelevia ihmisiä, joista jotkut onneksi ovat liian tyhmiä osatakseen käyttää hyväkseen tarjoutuvia tilaisuuksia.”

"Mieluimmin änkyttävä viisas kuin liukaskielinen keskinkertaisuus."

"Taiteilijan laita on kuin naisen, joka sanoi 'kuinka minä voin tietää mitä ajattelen ennen kuin olen sen sanonut'.

kari.naskinen@gmail.com