lauantai 21. tammikuuta 2017

Trump, Putin, Suomi, tiedotusvälineet

Tv 1:n Ykkösaamussa Esko Aho sanoi, että tiedotusvälineet ovat liimautuneet lähelle sosiaalista mediaa.

Maanpuolustuskurssin avajaisissa marraskuussa Sauli Niinistö sanoi, että Suomessa kilvoitellaan nykyisin sankaruudesta sillä, kuka kovimmin sanoo Venäjästä.

Nämä kaksi lausuntoa muodostavat hyvän yhteenvedon siitä, mistä suomalaisen tiedonvälityksen populismissa tällä hetkellä mennään. Viime kuukausina ja päivinä on kovinta kilpailua käyty siitä, kuka halveksii eniten Donald Trumpia.

Arvostettujen sanomalehtienkin journalismi on Donald Trumpia ja Vladimir Putinia koskien ollut ala-arvoista. Isoja otsikoita ja juttuja tehdään esimerkiksi, kun löydetään ulkomailta joku ”yhteiskunnallinen keskustelija” tai jonkin pienen oppositioryhmittymän tuntematon nokkamies julistamaan ”totuuksia” presidenteistä. Sama jos New York Times tekisi ison jutun Sebastian Tynkkysestä tai Jari Tervosta suomalaisena Venäjä-asiantuntijana, tai jos Washington Post vetäisi poliittisille sivuilleen kissankokoisin otsikoin tunnetun skandinaavisen ajattelijan Jari Sarasvuon, joka lukisi madonluvut Trumpille.

Tyypillistä oli, kun Yleisradion pääuutislähetys ja Helsingin Sanomat analysoivat Trumpin virkaanastujaispuhetta. Kuten lääkäri, entinen kansanedustaja Pirkko Turpeinen-Saari (SKDL, Deva) kirjoittaa, ne jättivät kokonaan huomiotta Trumpin puheen ulkopolitiikkaa koskevat kohdat: ”Trump sanoi kahteen otteeseen, että Yhdysvallat ei tule puuttumaan muiden maiden sisäisiin asioihin. Ei siis pyry vallanvaihdoksiin, jotka vuosikymmenten ajan ovat aiheuttaneet miljoonien ihmisten kuoleman eri puolilla maapalloa.”

Barack Obama kieltämättä puhui kauniimmin, mutta hänen aikanaan USA kävi sotia seitsemässä maassa.

Nyt täytyy tietenkin vain toivoa, että Trump siirtää vaali- ja virkaanastujaispuheensa käytäntöön.

Rauha on tärkein asia maailmassa. Jos Trump ja Putin pääsevät aserajoitusneuvotteluissa eteenpäin ja pyrkivät ensisijaisesti terrorismintorjuntaan, pitää olla pelkästään tyytyväisiä.

kari.naskinen@gmail.com

perjantai 20. tammikuuta 2017

Pakotettua viattomuutta

Pappi Kai Sadinmaa kirjoittaa Filmihullun uusimmassa numerossa (6/2016) Friedrich Nietzschestä, joka kirjoitti, että kristinusko on voimattomien kaunaa, katkeruutta ja kostonhimoa. Ranskalaisessa elokuvassa Viattomat edustaa äärimmäistä kristillisyyttä nunnaluostarin abbedissa, joka ei voi hyväksyä eikä antaa anteeksi sitä, että talvella 1945 neuvostosotilaat olivat Puolaan rynnätessään raiskanneet nunnia. Anteeksiantamattomuus kohdistuu marras-joulukuussa 1945 nimenomaan nunniin, jotka siis ovat rikkoneet siveysvalansa.

Abbedissa rukoilee ja rukoilee: ”Minä olen Ristin valinnut, se on raskas kantaa, anna minulle voimaa kantaa Risti” tms. Mutta mikään ei auta. Nunnat synnyttävät ja abbedissan kirjat ovat sekaisin. Tilannetta pahentaa, että yksi nunnista karkaa luostarista ja käy pyytämässä apua Ranskan Punaisen Ristin sairaalasta.

Avustustyöntekijänä sairaalassa toimiva Mathilde lähtee apuun salaa, eikä avunannosta saa kertoa kenellekään. Eikä ole helppoa hänelläkään, sillä nunnat eivät siveyslupauksensa perusteella saa paljastaa ruumitaan kenellekään.

Ranskalaisen Anne Fontainen elokuva kuvaa tuskaisen tarkasti tilannetta, jossa abbedissa jatkaa raiskausväkivaltaa henkisellä väkivallalla. Jumala tietenkin pysyy taaskin hiljaa, joten tilanteita on ratkottava omin voimin. Kristillinen viattomuus on nunnilta mennyt pakotettuna, mutta se ei auta, kun asioita tarkastellaan vihaisen Jumalan (?) edustajana maanpäällä olevan luostarihirmun silmin. Synti on syntiä, eikä lieventäviä asianhaaroja hyväksytä.

Anne Fontaine muistetaan parhaiten elokuvasta Coco ennen Chanelia (2009), jossa nimihenkilöä esittää suloinen Audrey Tatou. Nyt Puolassa ei ole muuta suloista kuin syntyvät vauvat, mutta abbedissa risti kaulassaan tekee kaikkensa synkkyyden palauttamiseksi noihin herkkiin hetkiin.

Hyvän elokuvan kruunaa kuvaaja Caroline Champetier, joka käyttää vain vaimennettuja värejä, harmaata, mustaa, valkoista, ruskeaa, hämärää vihreää. Ainoa kirkkaampi väri on punainen risti sairaalan pakettiauton kyljessä. Eikä ole ensimmäinen kerta, kun Champetier on tällä asialla: hän kuvasi myös Xavier Beauvoisin tätäkin paremman ja yhtä synkän luostarielokuvan Jumalista ja ihmisistä (2010).

kari.naskinen@gmail.com

torstai 19. tammikuuta 2017

Valkoinen peura

Yle Teema -kanavalla esitettiin viime torstaina suomalais-neuvostoliittolainen elokuva Sampo (1959). Tänä torstaina on vuorossa toinen fantasiaelokuva Valkoinen peura (1952), joka on yksi kaikkien aikojen suurimpia suomalaismenestyksiä kansainvälisesti: palkinnot Cannesissa, Karlovy Varyssa ja Golden Globe -kilpailussa. Jussi-palkintoja elokuva sai kolme. Vuonna 1957 esitettiin Kööpenhaminan kuninkaallisessa teatterissa baletti Kuupeura, jonka juoni perustui vapaasti Valkoiseen peuraan. Ranskassa puolestaan ilmestyi samaan alkuperäislähteeseen perustunut romaani jopa samalla nimellä. Elokuvan ohjanneen Erik Blombergin jälkeen vasta Aki Kaurismäki on yltänyt vähintään samanlaiseen kansainväliseen menestykseen.

Erik Blomberg (1913 - 1996) piti itseään enemmän kuvaajana, missä ominaisuudessa hän oli ennen Valkoista peuraa toiminut jo vuodesta 1936. Ruotsissakin hän toimi kuvaajana 1946-47, mutta ei voinut jatkaa pitempään, koska studiotyöläisten liiton painostuksesta hänen työlupaansa ei uusittu. Blomberg oli saanut lehtiarvosteluissa pelkkiä kehuja, ja alan ruotsalaiset ammattilaiset uhkasivat lakolla, jos Blomberg kiinnitettäisiin uuteen elokuvaan.

Valkoinen peuran Blomberg myös kuvasi, ja ohjaustyönä se oli hänen ensimmäisensä, eikä hän senkään jälkeen ohjannut kuin neljä pitkää elokuvaa. Myöhemmin Blomberg teki erilaisia lyhytelokuvia ja siirtyi 1965 television puolelle.

Valkoinen peura oli myös taitekohta, sillä sen tuotantoyhtiö Junior-Filmi Oy teki konkurssin ja Blomberg siirtyi tekemään elokuvia Kansan elokuva Oy:lle, jonka omistivat sosiaalidemokraattiset järjestöt. Nimi muutettiin myöhemmin Allotria-Filmi Oy:ksi, joka sekin meni vararikkoon 1961.

Kun Matti Kassilan, Aarne Tarkaksen ja Osmo Harkimon perustaman Junior-Filmin konkurssihuutokauppa pidettiin, osti Risto Orkon Suomi-Filmi Oy Valkoisen peuran. Blombergilla oli elokuvasta 48 prosentin tuotanto-osuus, mutta hän ei jaksanut ruveta käymään oikeutta saatavistaan. Sakari Toiviainen kirjoittaa Blomberg-kirjassaan (Suomen elokuva-arkisto, 1983), että ”saatuaan Valkoisen peuran omaisuudekseen Orko liitti sen alkuun Suomi-Filmin merkin ja omi kaappiinsa Golden Globe -palkinnon”.

Valkoisen peuran käsikirjoituksen Blomberg teki yhdessä vaimonsa Mirjami Kuosmasen kanssa, ja Kuosmanen näytteli myös pääosan. Mirjami Kuosmanen oli suosittu näyttelijä, vaikka hänellä ei kovin pitkää rooliluetteloa olekaan. Äskettäin hänet nähtiin televisiossa Kustaavana Edvin Laineen Niskavuoren Hetassa (1952).

Valkoinen peura on esitetty televisiossa jo monta kertaa, mutta nyt siitä nähdään ensimmäisen kerran uusi restauroitu teräväpiirtokopio.

TARU NOIDAN
VAARALLISESTA RAKKAUDESTA

Elokuva tapahtuu Lapissa, jossa Pirita muuttuu peuraksi. Autenttisessa saamelaisessa perinteessä tosin noidat ovat miehiä, mutta se on sivuseikka. Kysymyksessä on noituudesta kertova taru, jossa Pirita alkaa käyttää taikavoimaansa tuhoavalla tavalla.
Pirita on kirottu lapsesta saakka, kuten käy ilmi heti elokuvan alussa. Kun Pirita syntyy, kuullaan elokuvan sisällön määrittävä joiku, jonka esittää sopraano Tii Niemelä:

”Pieni piika, Lapin lapsi
syntynyt oli hangelle
Kasvoi tyttö, heinäkenkä
niin kuin nuori vaadin.
Ei tiennyt isänsä kodossa
miehelähän mennessänsä
Että oli noita synnyltänsä
vatsassaan paha valta.”

Pirita saa miehekseen Aslakin, mutta miehen viipyessä porolaitumilla viikkoja, menee Pirita täydenkuun synnyttämässä levottomuudessa ja seksuaalisessa kaipuussaan shamaanin juttusille. Lapin noita juottaa hänelle taikajuoman, mutta väärän uhrin vuoksi Pirita muuttuu kuutamolla valkoiseksi peuraksi. Noiduttu Pirita ei hallitse voimiaan, vaan tuhoaa peurana useita miehiä.

Jos tällainen elokuva tehtäisiin nyt, se olisi konkreettisestikin väkivaltainen. Blombergin käsittelyssä tarina muodonmuutoksesta ja sen aiheuttamasta pahuudesta käsitellään symbolistisesti. Tapahtumat tulevat kuitenkin katsojille täysin selviksi leikkauksen ja Einar Englundin musiikin avulla.

Käynti shamaanin luona on kohtalokas. Shamaani valmistaa lemmenjuoman ja lausuu loitsun. Siinä Piritaa käsketään uhraamaan ensimmäisen kohtaamansa olennon Suurelle Seidalle, ja näin syntyy taika, minkä ansiosta jokainen mies ihastuu Piritaan. Naisen epäonnekseen ensimmäinen olento on valkoinen vasa, jonka Aslak on päästänyt vapaaksi. Pirita kuitenkin noudattaa shamaanin käskyä, ja käy niin, että jokaisen täydenkuun aikana Pirita saa noidan voimat ja muuttuu miehiä tuhoavaksi valkoiseksi villipeuraksi.

Mutta mikä tuo noita-Pirita oikein on, telaketjufeministi vai mikä? Sakari Toiviainen: ”Valkoista peuraa voidaan lähestyä myös tarun piilevää seksuaalista luonnetta korostavan tulkinnan kautta. Kyseessä olisi tällöin eroottisesti tyydyttämättömän naisen halu, joka saa ilmiasukseen miehiä vikittelevän ja miesten takaa-ajaman valkoisen peuran hahmon.”

Pirita on ”liian” kaunis, miehiä puoleensa vetävä. Ei saisi olla. Tuollaisesta ei voi olla muuta seurausta kuin kuolema, synnin palkka.

kari.naskinen@gmail.com

lauantai 14. tammikuuta 2017

Vuoden parhaat urheilijat


  1. Henri Kontinen, tennis (kuvassa)

  2. Joonas Jähi, keilailu
  3. Patrik Laine, jääkiekkoilu
  4. Eero Remes, enduromoottoripyöräily
  5. Sami Haapakoski, pesäpalloilu
  6. Peetu Piiroinen, lumilautailu
  7. Pekka Päivärinta Kirsi Kainulainen,     sivuvaunumoottoripyöräily
  8. Juhani Tonteri, keilailu
  9. Jouni Tähti, biljardi
10. Olli Määttä, jääkiekkoilu

Urheilutoimittajain liiton kohta julkistettavan listan kärkipäässä ovat luultavasti myös ampumahiihtäjä Kaisa Mäkäräinen, nyrkkeilijä Mira Potkonen ja vammaisurheilija Leo-Pekka Tähti.

Omalla listallani ei ampumahiihtäjiä ole, koska idealistisena pasifistina en pidä aseiden kanssa urheilemisesta. Naisten nyrkkeileminen on muuten vain vastenmielistä. Leo-Pekka Tähti taas on vain 1/16 EM-kultamitalisti, sillä ESS:n toimittaja Markus Hoikkala kirjoitti viime vuoden lopulla, että Tähden harrastamassa lajissa jaetaan mitalit 16:ssa eri sarjassa. Ei Henri Kontinenkaan olisi listallani ykkösenä, jos vastaavanlaisiin saavutuksiin olisi yltänyt 15 muuta pelaajaa tavalla tai toisella jaoteltuina.

kari.naskinen@gmail.com

perjantai 13. tammikuuta 2017

24 viikkoa – ei ainakaan suuren yleisön elokuva


Raskaana Astrid saa tietää, että hän on saamassa Downin oireyhtymää sairastavan lapsen. Saksalaisen elokuvan nimi 24 viikkoa viittaa siihen, että tällaisissa erikoistapauksissa voidaan tehdä abortti vielä 24 viikkoa raskauden alkamisesta, ainakin Saksassa. Elokuva kertoo Astridin ja hänen miehensä ankarasta pohdinnasta tiedon saamisen jälkeen.

Tilannetta vaikeuttaa lisäksi se, että Astrid on tunnettu stand up -koomikko, ja asian tulo julkisuuteen kasaa paineita. Tunti ja 40 minuuttia tätä vatkaamista elokuvassa on kuitenkin liikaa, elokuva on tylsä. Aihe on vakava, mutta se ei kestä elokuvallista tarkastelua. Anne Zohra Berrachedin ohjaaman elokuvan pitkäveteisyys on jotain muuta luultavasti vain sellaisille katsojille, joilla on henkilökohtaista kosketuspintaa kehitysvammaisiin lapsiin tavalla tai toisella.

Elokuvalle ei ole eduksi sekään, että ainakin minä osasin ennakoida jokaisen tulossa olevan tilannekäänteen aivan oikein. Ainoa hyvä puoli on, että elokuvassa ei oteta abortin suhteen kantaa suuntaan eikä toiseen.

Sen sijaan siitä ei tule lisäpisteitä, että elokuvasta on haluttu tehdä myös nykyaikainen, joten siihen on sijoitettu myös seksiä: alastomia naisia suihkussa odottavien naisten uimahallivuoron jälkeen ja nussimistakin – koska iso maha on tiellä, niin takaapäin.

kari.naskinen@gmail.com

torstai 12. tammikuuta 2017

Väkivalta sallitaan, mutta ei olalle taputtamista

Jos jääkiekossa haluttaisiin päästä eroon nyrkkitappeluista ja muusta sääntöjenvastaisesta väkivallasta, se olisi hyvin yksinkertaista: jokaisesta tappelusta määrättäisiin automaattisesti 15-20 ottelun pelikielto, pelaajilta vastaava osuus palkasta pois ja ne rahat jääkiekkoyhtiöiden pitäisi lahjoittaa johonkin hyväntekeväisyyteen. Tällaiseen ei kuitenkaan mennä, koska jääkiekkobisnes haluaa säilyttää väkivallan osana lajia.

Jokin aika sitten Leo Komarov taputti NHL:ssä vastustajajoukkueen pelaajaa kevyesti olkapäälle tehtyään maalin. Tästä nousi iso puheenaihe, koska moinen taputtelu katsottiin epäurheilijamaiseksi teoksi. Jäähyrangaistusta siitä ei pystytty antamaan, mutta Komarov sai haukut kauttaaltaan.

Jalkapallossa ongelmat ovat katsomossa, jääkiekossa kentällä. Molemmissa lajeissa on kyseenalaista viedä lapsia katsomaan pelejä.

Jalkapallossa yritetään monin keinoin kitkeä katsomoväkivalta pois, mutta jääkiekkoon katsotaan nyrkkitappeluiden kuuluvan. Annetaanhan niistä muodollisia jäähyjä ja pieniä pelikieltojakin, mutta ei puhettakaan, että väkivalta kokonaan haluttaisiin pois.

Olen seurannut aktiivisesti jääkiekkoa yli 50 vuotta, ja varsinkin viimeisten parin vuosikymmenen aikana väkivallasta on Suomessa tullut lajiin näkyvästi kuuluva osa. NHL:ssä kehitys on ollut päinvastainen, eivätkä yleisömäärät ole siellä vähentyneet. Suomalainen ja eurooppalainen jääkiekko ovat jääneet jälkeen siitä kehityksestä, mitä Pohjois-Amerikassa on tehty sen hyväksi. SM-liiga näkee jääkiekon väkivaltaviihteenä ja uskoo sen vetävän yleisöä. Olisi syytä vaihtaa strategiaa, josko se osaltaan auttaisi muuttamaan suuntaa alentuneissa yleisömäärissä.

kari.naskinen@gmail.com

tiistai 10. tammikuuta 2017

Jackie ja Camelot

Englantilaisen Mica Levin musiikki on Jacqueline Kennedyä käsittelevässä elokuvassa Jackie niin täydellisen onnistunutta ja kuvaukseen saumattomasti istuvaa, että tämän mestarillisen kokonaisuuden takia menen pikaisesti katsomaan elokuvan uudestaan. Musiikin ja tapahtumien yhteensovittamisen on vastaavanlaisella täydellisyydellä tavoittanut viime vuosikymmeninä vain Terrence Malick. Levi sävelsi musiikin myös elokuvaan Under the Skin (2013), mutta sitä ei kai ole Suomessa nähty.

Musiikilla on toisellakin tavalla kertomusta tukeva merkitys. Paljastuu, että John F. Kennedy oli usein iltaisin pannut soimaan Camelot-musikaalin (1960) loppulaulun, ja presidentin kuoleman jälkeen sitä kuuntelee Jackie, joka hokee, että ”ei ole enää Camelotia, ei tule uutta Camelotia”.

Camelot on myytti, se oli keskiaikaisen kuningas Arthurin linna Pohjois-Englannissa lähellä Yorkia. Se oli tarunhohtoinen paikka, jossa Arthurin pyöreän pöydän oikeamieliset ritarit kokoontuivat parantamaan maailmaa. Kennedyn lyhyen presidenttikauden aikana hänen ”hovistaan” alkoivat jotkut käyttää Camelot-nimitystä, ja ainakin First Lady on ollut asetelmasta innoissaan. ”Ihmiset pitävät saduista”, sanoo Jackie, ja jonkinlaisena tosielämän satuna hän elämäänsä JFK:n kanssa piti ja maailmalle tarjoili.

Arthur meni naimisiin kuningas Leondegrancen tyttären Guineveren kanssa. Kun Arthur kuoli, meni Guinevere nunnaluostariin. Jackie sen sijaan ei siirtynyt syrjään. Chileläisen Pablo Larraininin elokuvassa kuvataan hyvin sitä, miten Jackie suuren surunsa keskellä muisti kuitenkin koko ajan itsensä. ”Miten ihmiset minut nyt näkevät”, sanoo Jackie. Ainakin Aristoteles Onassis
näki sen verran hyvin, että meni Jackien kanssa naimisiin viisi vuotta JFK:n kuoleman jälkeen.

Kun Jackie on Arlingtonin hautausmaalla Robert Kennedyn kanssa katsomassa, mihin kohtaan JFK:n hauta sijoitetaan, kysyy Robert, haluaisiko Jackie puhua papin kanssa, eikä tarkoita hautapaikkaa, Jackie vastaa: ”En. Haluan puhua medialle.”

Elokuvan runkona on perusteellinen haastattelu, jonka Jackie halusi viikon sisällä miehensä kuolemasta antaa Life-lehden toimittajalle Theodore H. Whitelle. Tätä haastattelua kuvataan elokuvassa ja aina välillä leikataan niihin tapahtumiin, joista Jackie kertoi. Hän puhui toimittajalle myös sellaisia asioita, jotka hän kuitenkin kielsi panemasta juttuun. Nyt herää kysymys, onko elokuvaan saatu näitä Jackien ”sensuroimiakin” kohtia.

Se joka tapauksessa tulee selväksi, että Jackie piti puolisoaan ylivertaisena presidenttinä. Hautajaisetkin oli järjestettävä saman kaavan mukaan kuin olivat olleet Abraham Lincolnilla. Toimittaja hieman epäilee Jackien rakentamaa asetelmaa sanoessaan, että Lincoln sentään lopetti sisällissodan, mutta Kennedy ei nujertanut edes kommunismia ja Vietnamin sotakin jäi ratkaisematta. Jackie oli hiljaa.

Kaikkia Jackien mielenliikkeitä ei tietenkään pidä ottaa kirjaimellisen vakavasti, sillä tilanne oli karmea. Kymmenen vuotta kestänyt avioliitto loppui kuolemaan vain vajaat kolme vuotta JFK:n presidentiksi tulon jälkeen. Miehensä verinen pää sylissään Jackie oli istunut auton takapenkillä. Se kuitenkin jäi Jackien henkilöhistoriaan, että hän oli itsekeskeinen ihminen, jolle Camelotin menetys oli katastrofi.

Natalie Portman Jackiena on loistava. Natalie Portman on tämän elokuvan myötä noussut söpöstä filmitähdestä elokuvanäyttelijäksi. Hän tekee roolistaan syvän ja moniulotteisen, siinä tulevat esille Jackien narsistisen puolen lisäksi myös se suuri aito suru, mikä osaltaan panee päätä sekaisin ja mikä sitten tulee ilmi kummallisina kommentteina. Henkilöohjaus Natalie Portmanin kohdalla on ollut mestarillista.

Elokuva on surullinen, mutta ei makeileva, eikä surulla ”herkutteleva”. En huomannut, että elokuvateatterin katsojista kukaan olisi tarvinnut nenäliinaa.

kari.naskinen@gmail.com