perjantai 19. huhtikuuta 2019

Punikki-Joan halusi kauhun tasapainon


Vakoilu vieraan valtion hyväksi on aina kova juttu. Aiheesta tehdyt elokuvat ovat mielenkiintoisia, niin myös uusi englantilainen Red Joan, joka muutetuin nimin kertoo Melita Stedman Norwoodista (1912 - 2005), joka vuodesta 1937 alkaen vuoti 40 vuoden ajan valtiosalaisuuksia Englannista KGB:lle. Tämä elokuva ei kuitenkaan ole kovin vetävä, vaan jää tasapaksuksi tarinaksi ottaen huomioon vakoilutoimintaan aina liittyvät vaaramomentit ja muut erikoisuudet.

Elokuva alkaa, kun viimeksi kirjastonhoitajana toiminut 87-vuotias Joan tullaan pidättämään kotoaan. Käry on vihdoin käynyt. Punikki-Joania esittää Judi Dench, jonka maneerit ovat aina samat, olipa hän KGB:n vakooja tai kaksikerrosbussin rahastaja. Onneksi elokuva kuitenkin koostuu valtaosaltaan takaumista, joissa Joania esittää herttainen Sophie Cookson (kuvassa). Hänet joku ehkä muistaa Kingsman-elokuvista, joista viimeisessä on mukana pienessä roolissa myös hollolalainen Juha Pihanen.

Joan, siis Melita, opiskeli Cambridgessa fysiikkaa, pärjäsi hyvin ja pääsi sodan kestäessä töihin Englannin ydinaseprojektiin. Tämä osoitti MI5:ltä huonoa kontrollia, sillä Melita oli jo tuolloin Englannin kommunistipuolueen jäsen. Vakoilijaksi hän heräsi kuitenkin vasta Hiroshiman ja Nagasakin jälkeen.

Elokuvassa mutkia vedetään suoriksi, mutta loppukohtaus on erityisen mielenkiintoinen, kun Melita kertoo motiivinsa häntä piirittäville lehtimiehille. Hän sanoo halunneensa, että muillakin kuin Yhdysvalloilla oli atomipommi, koska tämä tasapainottaisi tilannetta ja estäisi atomipommien käyttämisen. Melita siis tarkoitti kylmän sodan ajalta tuttua ”kauhun tasapainoa”, vaikka ei tätä termiä ainakaan elokuvassa käytä.

Näin kävikin. USA oli saanut atomipomminsa valmiiksi 1945, Neuvostoliitto tuli perässä 1949 ja Englanti 1952. Melitalla oli merkittävä rooli siinä, että Neuvostoliitto pystyi rakentamaan oman ydinaseensa. Toinen tärkeä henkilö vakoilurenkaassa oli Ursula Kuczynski, joka elokuvassa esiintyy Sonja-nimellä.

Norwood was able to pass to her Soviet handlers a rich range of secrets from the files of the British atomic weapons project, known at the time by the relatively innocuous name of Tube Alloys , because her position as secretary to the project director meant that the files in question all passed across her desk.Britannian turvallisuuspalvelut tunnistivat Melitan turvallisuusriskiksi vasta 1965, mutta jostakin syystä jättivät asian siihen. Vasta 1999 Melitan tapaus otettiin varsinaisesti esille, mutta lopulta häntä ei kuitenkaan rangaistu hänen korkean ikänsä takia.

Elokuvassa Joanin/Melitan kommunistisuus vielä vanhanakin ilmaistaan lapsellisesti niin, että Joan juo teetä Che Guevara -mukista. Itse vakoilutoiminnasta elokuvassa on kovin vähän, yhdet kopioimansa paperit Joan antaa kirjekuoressa eteenpäin ja kerran hän ottaa asiakirjoista kuvia taskukamerallaan, siinä se.

Elokuvan on ohjannut Trevor Nunn. Pitkiä elokuvia hän ei ole paljon tehnyt, vaan tunnetaan paremmin teatteriohjaajana. Hänet on palkittu monesti mm. musikaaliohjauksistaan Lontoossa, ja kiitosta on tullut myös Shakespeare-ohjauksista.

kari.naskinen@gmail.com

torstai 18. huhtikuuta 2019

Jumalan vyöhyke vai vyöhyke ilman Jumalaa?

Näin pääsiäisviikolla oli taas hyvä katsoa Andrei Tarkovskin mestariteos Stalker (1979), jota hän itsekin piti parhaanaan ja joka antoi hänelle ohjaajana itsevarmuutta. Se on ikään kuin kolmen miehen seikkailuretki salaperäiselle Vyöhykkeelle, mutta yhtä hyvin sen voi nähdä moraalifilosofisena pohdiskeluna ilman minkäänlaista retkeä. Siihen osallistuvat opas Zhena Stalker sekä opastettavina kirjailija ja fysiikan professori.

Miehet tapaavat baarissa ja lähtevät matkaan. Paluuta ei näytetä, mutta elokuvan lopussa miehet ovat samassa baarissa olutta juoden. Stalkerin vaimo on motkottanut alussa, että mitä sinne taas pitää lähteä, ja lopussa hän tulee hakemaan miehensä baarista kotiin. Ovatko miehet vain keskustelleet elämän suurista kysymyksistä? Totta vai unta? Elokuva on muodoltaankin sellainen, että siinä on kahta todellisuutta: suurin osa on kuvattu värifilmillä, osa mustavalkoisella (tarkemmin sanoen ruskeavalkoisella).

Venäjän kielen sana stalker tarkoittaa ahdistelijaa. Stalker onkin ahdistelija. Hän ei hyväksy kirjailijan mielipidettä siitä, että taide on ainoa epäitsekäs asia maailmassa, vaan Stalker sanoo, että taiteen- ja tieteentekijät ovat ammateissaan vain itsekkäistä syistä. Kirjailijan roolissa puolestaan on näyttelijä Anatoli Solonitsyn (kuvassa), josta heti tulee mieleen Aleksandr Solzhenitsyn. Eli tarkoittaako Vyöhyke Neuvostoliiton vankileirijärjestelmää Gulagia, josta Solzhenitsyn käytti nimitystä ”vankileirien saaristo”?

Monenlaisiin tulkintoihin elokuva tarjoaa mahdollisuuden. Jotain erikoista Vyöhykkeellä joka tapauksessa on. Orjantappurakruunukin sieltä löytyy, ja keskeinen paikka Vyöhykkeellä on Huone, joka tarjoaa sinne astuvalle kaiken hyvän. Huoneessa ihmisen kaikki toiveet täyttyvät, mutta kukaan ei kuitenkaan uskalla Huoneeseen mennä. Anatoli Solonitsyn on selittänyt ideaa:

”Suurin osa ihmisistä haluaisi astua sellaiseen huoneeseen, mutta hyvin harvat siihen pystyvät. Jokainen, jolle tämä mahdollisuus avautuu, käsittää myös, että siellä täyttyvät todelliset toiveet, eivät näennäiset. Toivot itsellesi terveyttä, mutta Huoneeseen mennessäsi saisit läjän rahaa.”

Tämän Solonitsyn sanoi virolaisessa Sirp ja vasar -lehdessä 1980. Virossa elokuva oli näkyvästi esillä, sillä sen ulkokuvat oli suureksi osaksi kuvattu siellä. Tarkovski itse ei elokuviaan yleensä selitellyt, mutta hänen päiväkirjastaan löytyy vuodelta 1978 yksi kohta, jossa hän kirjoittaa hänelle uudenlaisesta, muodoltaan yksinkertaisesta elokuvasta. Hän halusi romuttaa perinteisen suhtautumisen elokuvan tehtäviin ja funktioihin:

”Haluan Stalkerissa räjäyttää rikki suhteen nykypäivään ja kääntyä menneisyyden puoleen, sillä menneisyydessä ihmiskunta on tehnyt ne lukuisat erehdykset, joiden vuoksi sen on tänään pakko kulkea kuin sumussa. Se on elokuva Jumalan olemassaolosta ihmisessä ja henkisyyden tuhoutumisesta väärän tiedon hallitsemisen vuoksi.”

Mutta missä Jumala on? Onko Vyöhyke Jumalan erityinen alue vai onko Jumala nimenomaan hylännyt sen – vain orjantappurakruunu on jäänyt? Bermudan kolmiostakin miehet ohimennen puhuvat, vai onko Vyöhyke musta aukko, kuten nykyaikana voitaisiin pohtia? Ainoa konkreettisempi tieto on olevinaan, että Vyöhyke on syntynyt, kun meteoriitti on sinne pudonnut 20 vuotta sitten.

Vyöhykkeen lähettyvillä näyttää olevan ydinvoimala. Vuonna 1957 tapahtui plutoniumintuotantolaitoksella lähellä Tsheljabinskiä iso onnettomuus, mutta siitä ei elokuvassa puhuta. Mutta löytyykö avain elokuvan fyysikosta? Hän edustaa niitä, jotka maailmaan ovat atomipommit ja muun saastan luoneet. Vyöhykkeellä fyysikkokin tämän hoksaa. Fyysikon kollegat ovat aikaisemmilla käynneillä tuoneet Vyöhykkeelle pommin, jolla koko alueen voisi räjäyttää. Fyysikko löytää sen, suunnittelee räjäyttämistä, mutta purkaa pommin ja heittää veteen. Katsooko hän, että maailma tuhoutuu ilmankin?

Viimeisessä Vyöhykkeeltä nähtävässä kuvassa kala ui vedessä. Sitten kuvan vasemmasta reunasta alkaa levitä mustaa mönjää, joka peittää alleen kalan. Onko tämä ilmastonmuutoselokuva vuodelta 1979?

Zhena Stalker on paljon hiljaa. Hän on vapautunut Gulagista. Hänen roolinsa oppaana ja ahdistelijana on edustaa sivistystä. Hänen kotonaan on valtavan paljon kirjoja, ja hän siteeraa runoja, jotka on kirjoittanut Andrei Tarkovskin isä Arseni Tarkovski. En ruvennut dvd:tä pysäyttämään runoja kopioidakseni, mutta internetistähän isän runoja löytyy:

Edessämme aukeni kangastus,
oli ihmeellisiä kaupunkeja,
jalkojemme alle kasvoi mintturuohoa
ja linnut seurasivat tiellämme,
ja kalat nousivat joesta,
ja taivas aukeni silmiemme edessä.
Kun sitten kohtalo lähti peräämme
mielipuolena veitsi kädessä.

Veitsi kädessä! Elokuvan lopussa yrittää Beethovenin 9. sinfonian neljäs osa Oodi ilolle tunkeutua esille, mutta ei oikein onnistu, ei katkea kuin veitsellä leikaten, mutta viruu kuitenkin kuulumattomiin.

Elokuva pohjautuu löyhästi Arkadi ja Boris Strugatskin tieteisromaaniin Stalker: huviretki tienpientareelle (1971).

kari.naskinen@gmail.com

keskiviikko 17. huhtikuuta 2019

Suuri Perämies

Venäjän merkittävin mielipidetutkimuslaitos Levada-keskus julkisti mittaustuloksen, jonka mukaan 70 prosenttia venäläisistä pitää Josif Stalinin roolia ”maan elämässä” myönteisenä (HS 16.4.2019). Sama jos meillä tällaiset kannatusprosentit saisi nyt Vihtori Kosola tai Otto Wille Kuusinen. Levadan kyselyn tulos tuli sopivasti juuri kun olin lukenut Daniel Rancour-Lafierrieren psykoanalyyttisen tutkimuskirjan Stalinin psyyke (1988).

Kirjoittaja oli professorina Kalifornian venäläisessä yliopistossa, ja tämän Stalin-kirjan on julkaissut Suomeksi Johan Beckman Institute 2004. Kirjassa on käytetty muutamaa sataa lähdeteosta, mutta en niitä tässä erittele, vaan käyn läpi joitakin asioita, jotka kirjassa valaisevat Stalinin sielunelämää.

Tässäkin tapauksessa lähdetään liikkeelle lapsuudesta, joka oli Josif Vissarionovitsh Dzugasvilillä vaikea. Äiti Jekaterina oli ahkera ja puritaaninen nainen, joka pieksi ainoata henkiin jäänyttä lastaan, vaikka palvoikin tätä hartaasti. Pahin oli kuitenkin juopotteleva suutari-isä Vissarion, joka antoi pienelle Soso-pojalleen ansaitsemattomia, kauheita selkäsaunoja. Isä itse kuoli känniläisten tappelussa puukoniskuun, kun Soso oli 11-vuotias.

Tämä teki Stalinin. Georgialaiset sanoivat, että lyöminen määräsi tietoisuuden. Kun Stalin sitten oli vallassa, hän löi sekä läheisiä että kaukaisia. Stalinin käyttämä väkivalta johtui ensisijaisesti nöyryytyksistä, joita hän oli joutunut kärsimään väkivaltaisen isänsä käsissä.

Lisäksi Stalin kompensoi puutteitaan väkivallalla. Jonkin lapsuuden sairauden tai tapaturman seurauksena hänen vasen kätensä oli lyhyempi ja sen kyynärnivel oli jäykkä, vasemman jalan toinen ja kolmas varvas olivat kiinni toisissaan, isorokko oli jättänyt arvet kasvoihin ja hän oli vain 162,5 cm pitkä. Ongelma oli myös puhe, joka ei sujunut ilman georgialaista aksenttia. Tämä erotti hänet monista sliipatuista bolshevikkitovereista, jotka olivat jo kosmopoliitteja intellektuelleja. Puhujana muutenkaan ei Stalin ollut hyvä, ja teoreetikkona häntä pidettiin keskinkertaisena.

Tämä kaikki teki Stalinista vaarallisen. Hän samastui aggressiiviseen isäänsä, tsaarin santarmeihin ja myös Adolf Hitleriin. Stalinille Hitler oli niin sokea piste, että hän tyri pahasti sen tilanteen, kun Hitlerin joukot 22.6.1941 hyökkäsivät Neuvostoliittoon. Stalin oli saanut tästä 84 erilaista varoitusta, mutta ei ollut uskonut suuren idolinsa petturuuteen.

Kun Winston Churchill antoi Stalinille luotettavaa tietoa Saksan lähestyvästä hyökkäyksestä, Stalin tulkitsi sen ovelaksi yritykseksi kylvää riitaa Neuvostoliiton ja Saksan välille. Vielä hyökkäystä edeltävänä iltana Stalin ilmoitti politbyroon jäsenille, että Hitler ei hyökkää ainakaan lähitulevaisuudessa.

Natsi-Saksan hyökkäys aiheuttikin Stalinille henkisen romahduksen. Hän vetäytyi datshalleen ja sulkeutui itseensä. Stalinista tuli rintamakarkuri kesken kovimman paineen. Stalin vaipui syvään masennukseen, suorastaan shokkitilaan ja alkoi ryypätä.

Hän sai koottua itsensä runsaan viikon kuluttua ja piti puheen 3.7.1941. Sitä ennen hän oli jo ehtinyt pelätä, että hänet pidätetään. Puhe oli huono, se eteni pätkittäin.

HUONO MENESTYS TALVI-
SODASSA STALININ SYYTÄ

Talvisota Suomea vastaan jäi Neuvostoliiton kannalta keskeneräiseksi, ja tähän olivat isona syynä Stalinin puhdistukset puna-armeijassa. Niissä Stalin määräsi tuhottaviksi 35 000 upseeriaan, joidenkin arvioiden mukaan 60 000.

Tällaiset puhdistukset olivat Stalinin Neuvostoliiton suuri romutusoperaatio. Maan työnjohdollisen eliitin eliminoiminen ei tietenkään millään tavoin auttanut neuvostoyhteiskuntaa sodan tulikokeeseen ei muuhunkaan. Armeijan hengelle ja taistelukunnolle se oli vahingollista.

Suuri Isänmaallinen Sota kääntyi kuitenkin lopulta Stalinin voitoksi ja nyt muistetaan vain tämä. Kirjassa on hauska luettelo Stalinin saamista lempinimistä:

Leninin työn jatkaja
Vallankumouksellisten päätösten suuri mestari
Kommunismin lipunkantaja
Suuri Internationalisti
Luonnon mullistaja
Suuri Perämies
Viisas Isä
Viiksekäs Isukki
Kansojen Isä
Isä, Johtaja, Ystävä ja Opettaja
Kunniapioneeri
Ihmiskunnan Nero
Tieteen johtava valo
Kaikkien aikojen ja kansojen suurin Nero
Lasten suuri ystävä (myös naisten, kolhoosiviljelijöiden, taiteilijoiden, näyttelijöiden, kaivosmiesten, syvänmerensukeltajien ja kestävyysjuoksijoiden suuri ystävä).

Aivan jumaluuteen asti ei Stalinia tietenkään nostettu, koska jumalia ei hänen aikanaan ollut. Tai ei tämäkään ihan näin mennyt. Joskus sotien jälkeen Georgian ortodoksisen kirkon arkkipiispan tavatessaan Stalin kysyi: ”Kumpaa pelkäät enemmän, minua vai Jumalaa?” Kirkonmies hämmentyi ja meni sanattomaksi, jolloin Stalin jatkoi: ”Tiedän, että pelkäät enemmän minua, muuten et olisi tullut luokseni maallikon vaatteissa.”

Churchill kysyi kerran Stalinilta, voisiko tämä antaa anteeksi sen osan, jota Churchill oli näytellyt länsiliittoutuneiden neuvostovastaisessa interventiossa 1918-20. Tbilisin pappisseminaarissa nuorena opiskellut Stalin vastasi: ”Se on mennyttä. Eikä se ole minun anteeksiannettavissa, vaan Jumalan.”

kari.naskinen@gmail.com

tiistai 16. huhtikuuta 2019

Polttorovioita viritellään

Jos aion ostaa sardiinipurkin, pitää ennen ostopäätöstä tarkkaan harkita, mihin kaikkeen saatan syyllistyä. Onko ostaminen eettisesti oikein? On pyrittävä ottamaan selvää, ettei sardiinipurkkitehtaassa ja kalanjalostuslaitoksessa ole käytetty lapsityövoimaa. Onko varma, etten sardiinipurkillani lisää ilmastonmuutosta, eli pitäisikö sittenkin ostaa tuoretta kalaa lihatiskiltä? Sekin on selvitettävä, ettei sardiinipurkin ostaminen jotenkin vain liity suvaitsemattomuuteen ja meetoohon?

Tällaista tämä nyt on. Ensin on politiikassa vuosia puhuttu sääntelyn purkamisesta, mutta nyt on meininki päinvastaista. Kohta kai joutuu tarkkaan harkitsemaan sitäkin, mitä syö ja mitä ruokajuomaa käyttää, jos haluaa välttyä rangaistusveroilta.

Joitakin satoja vuosia sitten huonoimmat ihmiset poltettiin rovioilla, eikä ole sataakaan vuotta siitä, kun rovioon heitettiin huonoja kirjoja. Nyt näitä fascismia muistuttavia polttorovioita viritellään toistaiseksi vain henkisellä tasolla, mutta valinnanvapautta nekin rajoittavat.

Eikä kaikkea ole vielä nähty. Meidän kaupungissa kiellettiin jo katukahviloiden rajaaminen puuaitauksilla, koska ne ovat liian maalaismaisia. Kovin monta vuotta ei luultavasti mene siihenkään, kun tupakanpoltto kielletään julkisilla paikoilla. Autoilijoita puolestaan aiotaan rangaista, jos ei ole varaa ostaa sähköautoa.

Puhumisestakin on tullut vaarallista. Jos sanoo natsia natsiksi tai homoa homoksi, saa sakot.

Jos kaikesta huolimatta ostaa sen sardiinipurkin, sitä ei ainakaan saa panna muoviseen ostoskassiin, koska jossakin vaiheessa kassi voi joutua valaan mahaan.

kari.naskinen@gmail.com

lauantai 13. huhtikuuta 2019

Viipurin kaunein rakennus taas nähtävissä



Viitisen vuotta korjaustöiden alla ollut Viipurin vanhimman tuomiokirkon kellotorni on aivan alinta osaa lukuun ottamatta nyt valmis. Tämä Viipurin kaunein rakennus sijaitsee Vesiportinkadun yläpäässä kaupungin korkeimmalla kohdalla Linnankatu 5:n matalan liikerakennuksen takana. Näkymä alhaalta Vesiportinkadulta on hieno, eikä ihme, että tämä valittiin aikoinaan Suomen kauneimmaksi katunäkymäksi.

Kun katolilaiset rakensivat Autuaan Neitsyt Marian ja Pyhän Olavin kirkon 1400-luvulla, ei kellotapulia vielä tehty, vaan sen alaosa rakennettiin 1500-luvulla ja nykyiseen malliinsa se korotettiin 1795 kuvernementin arkkitehdin Johann Brockmanin piirustusten mukaan. Kellotaulu saatiin torniin kaksi vuotta myöhemmin.

Kellotaulun nykyinen koneisto on vuodelta 1848, jolloin sen valmisti ja asensi kuuluisa kelloseppä Juho Jaakonpoika Könni Ilmajoelta. Eilen ei kello vielä ollut ajassa. Sen verran vielä puuttuu muutakin, että kellotaulun alapuolella tornia kiertävän kapean tasanteen reunoilla ei ole metallikaidetta, jollainen vanhoissa valokuvissa näkyy.

Kirkko muuttui uskonpuhdistuksen myötä luterilaiseksi, mutta Pietari Suuren valloitettua Viipurin 1700-luvun alussa kirkko vaurioitui pahasti ja muutettiin väliaikaisesti hevostalliksi. Kun kirkko sitten kunnostettiin, se vihittiin Kristuksen syntymän kirkoksi. Sitten se taas pantiin muuhun käyttöön, kun valmistui uusi Kristuksen kirkastumisen kirkko, kunnes otettiin uudelleen kirkolliseen käyttöön 1913 ortodoksiseksi varuskuntakirkoksi.

Suomi itsenäistyi ja kansalaissodan jälkeen 1918 kirkko vihittiin juhlajumalanpalveluksessa jälleen luterilaiseksi varuskuntakirkoksi. Myöhemmin nimi muutettiin Agricolan kirkoksi, kun oletettiin ja oletetaan vieläkin, että Mikael Agricola on haudattu kirkon alle. Talvisodassa kirkko tuhoutui pahoin pommituksessa, ja nyt siitä ovat pystyssä raunioseinät. Kirkosta on käytetty myös nimeä Viipurin kaupunginkirkko.

Kellotornin korjausta on rahoittanut myös Maailmanpankki, ja nyt myös Venäjän suurin yhtiö Gazprom lähtee mukaan nimenomaan Linnankadun ja sen rakennusten kunnostamiseen.

Viime vuonna valmistui myös Viipurin maaseurakunnan kirkon (rauniona) kellotornin saneeraus Luostarinkadulla, samoin Viipurin linnan torni, ja tällä hetkellä remontissa on linnan matala osa. Muutenkin saneeraustyöt jatkuvat. Viime vuonna kunnostettiin ulkoapäin 16 taloa vanhassa keskustassa ja tämänkaltainen työ jatkuu.

Viipurilaisille rakas kirjailija Lempi Jääskeläinen kirjoitti kellotornista novellissaan Kiirastorstai-ilta sen jälkeen, kun Suomi oli jo Viipurin menettänyt:

”Vanhan kirkon kello, ikänsä vuoksi jo melkein puolikuuro ja kovin uupunut, pitkästä taivalluksestaan edestakaisin särähtelee ja katkeaa kuin joskus kesken, ei jää kaikumaan kuten muut kellot, vaan sen ääni hukkuu hämärään. Mutta uudelleen ja uudelleen se yrittää opettavaisen koulumestarin äänellään toistella: Sursum corda - sursum corda. Se heiluu hetken vaiti, ikäänkuin kuunnellen ääniä alhaalta ihmisten maailmasta ja alkaa jälleen toistella Sursum corda, ylentäkää sydämenne. Se sanoo sen latinaksi, sillä se on tottunut siihen, että kaikki pyhät, hurskaat asiat piti sanoa latinan kielellä."

kari.naskinen@gmail.com

keskiviikko 10. huhtikuuta 2019

Naiset miesten maailmassa Iranissa


Iranilaisen Jafar Panahin (kuvassa vas.) elokuvat ovat jo Suomessakin tunnettuja. Uusin on Kolme naista, joka näin suomennettuna on tosin kummallinen, koska päähenkilöinä on varsinaisesti kaksi naista, ja kolmas päähenkilö on Panahi itse. Muutkin näyttelijät ovat elokuvassa omina itsenään, kuten Panahin kanssa Iranin syrjäkyliin reissaava Behnaz Jafari (oik.)

Elokuva alkaa Instagram-videona, jonka on Panahille Teheraniin lähettänyt Marziyeh Rezael. Siinä tyttö pyytää videon välittämistä tunnetulle elokuvanäyttelijälle Behnaz Jafarille, jolta hän toivoo apua ja ymmärrystä. Tyttö on tullut hyväksytyksi konservatorioon, mutta perhe ja koko suku on moista haihattelua vastaan. Video päättyy epäselvään itsemurhakohtaukseen, josta ei täysin selviä asian oikea laita. Niin Panahi ja Jafari lähtevät selvittämään asiaa.

He löytävät tytön kotikylän, jossa eletään niin kuin on aina eletty. Naisia ei paljon näy, mutta kylän miesväki tietää Marziyehin konservatoriojutun ja ovat jyrkästi sitä mieltä, että sellaiselle ”viihdyttäjän” tielle ei nuoren naisen sovi lähteä. Kaikilla on kyllä lautasantenni katolla ja Behnaz Jafarikin tunnetaan monista tv-sarjoista, mutta se on ihan eri asia, jos oman kylän tyttö alkaisi samanlaiseksi viihdyttäjäksi.

Asenteet ovat kovia, eikä niitä mihinkään aiota muuttaa. Mielenkiintoista elokuvassa onkin seurata niitä kansanperinteitä, joita ylläpidetään. Yksikin vanha äijä antaa Jafarille suolapussissa säilyttämänsä kuopuksen esinahan, jonka hän pyytää toimittamaan tunnetulle iranilaiselle näyttelijälle Behrouz Vassoughille. Tässä on sellainen taika, että leikattu esinahka pitää viedä mahdollisimman hyvään paikkaan. Jos vaikka haluaa pojastaan lääkärin tai muun oppineen, pitäisi esinahka pystyä viemään yliopiston pihalle. Vassough on kovien miesroolien näyttelijä, joten hänen hallussaan esinahka auttaisi kuopusta kehittymään oikein hyväksi ja kovaksi mieheksi. Vassoughi on tuttu näyttelijä, nähty meilläkin mm. sarjaelokuvissa Viinitila Falcon Crest (1987) ja Koira haudattuna (1990).

Yhdessä kohtauksessa Panahin auto ei pääse eteenpäin, kun tien on tukkinut siihen makaamaan jäänyt sonni. Sen omistaja on huolissaan, koska tämä siitossonni on oikein kultakiveksinen, ja saa lehmät pelkällä hajullaan ulvomaan. Ilmeisesti sonni on saatu ylös ja hommiin, koska elokuvan loppukohtauksessa Panahinin autoa tulee vastaan kolme pientä kuorma-autoa lavoillaan lehmiä, joita varmaankin ollaan viemässä sonnin luo. Kaikki jatkuu niin kuin ennenkin, tässäkin asiassa.

Tällaiset hauskuudet ovat kuitenkin sivuseikkoja elokuvassa, joka kuvaa ankarasti Iranin kulttuurin paikalleen jähmettymistä. Ennen Marziyehiä on yksi kylän tytöistä onnistunut pääsemään jopa elokuvanäyttelijäksi, mutta ura ei ole onnistunut riittävästi ja hän on palannut kotikyläänsä. Paluu on kuitenkin ollut virhe, sillä pormestarin johdolla tämä huono nainen on tuomittu synnilliseksi viihdyttäjäksi, joka nyt asuu eristettynä pienessä mökissään. Ehkä tämä on se kolmas nainen, jota elokuvan nimi tarkoittaa, vaikka häntä ei kuvissa näytetäkään kuin varjohahmona mökkinsä ikkunassa.

Jafar Panahille tällaiset elokuvat ovat teemoiltaan tuttuja. Vuonna 2010 hänet vangittiinkin hallituksenvastaisen propagandan levittämisestä ja edelleen hän on elokuvantekokiellossa. Jotenkin hän on silti onnistunut elokuvia tekemään ja saanut ne muualle maailmaan esitettäviksi. Edellinen oli Taxi Teheran (2015), jonka hän kuvasi kokonaan taksin kojelaudan päällä olleella kameralla.

Kolme naista ei ole yhtä kekseliäs kuin taksielokuva, lisäksi kerronta laahaa välillä tylsästi. Dramaturgia olisi pitänyt terävöittää.

kari.naskinen@gmail.com

tiistai 9. huhtikuuta 2019

Hämeessä myös ministeri- ja pormestarivaalit


Keskustan varapuheenjohtaja Juha Rehula kirjoitti eilen puolueensa nettisivuilla, että vaalien alla julkaistavien mielipidemittausten tuloksiin kannattaa suhtautua varauksella – loppuun saakka. Aiheen kommenttiinsa Rehula sai Helsingin Sanomien jutusta, jonka mukaan Keskusta ”menettää paikkojaan eri puolilla Suomea”. Ei siis ”saattaa menettää”, vaan menettää. Rehula toivoi, että tulkinnat pidettäisiin konditionaalissa, varsinkin, jos julkaisee gallupeista uutisen ns. poliittisesti puolueettomassa mediassa. Otan tämän huomioon, kun nyt käsittelen Hämeen vaalipiiriä, ja jätän kaikki kunit pois ja käytän vain jossia.

Lainaan joka tapauksessa Hesarin ennustetta siitä, että Hämeessä SDP on saamassa yhden lisäpaikan eli neljännen kansanedustajan. Jos äänestys sujuu ilman yllätyksiä, nämä neljä ovat hämeenlinnalaiset Johannes Koskinen ja Tarja Filatov sekä lahtelaiset Ville Skinnari ja Mika Kari (kuvassa). Demareiden piiristä olen kuullut kuitenkin sellaista, että kova kilpailu käydään myös viidennestä paikasta, sillä yksi luulemus on, että Mika Kari jää parin vuoden kuluttua pois eduskunnasta ja siirtyy Lahden kaupungin pormestariksi kesällä 2021. Näin hänen tilalleen eduskuntaan nousisi nyt vaaleissa viidenneksi eniten saava hämäläinen demari.

Tällainen kuvio saattaisi syntyä siitä, että jos SDP:stä tulee hallituspuolue ja Ville Skinnarista ministeri, niin Kari ehkä valitsisi toisenlaisen reitin tulevaisuuteensa. Samasta kaupungista ei nimittäin kahta ministeriä samaan hallitukseen valita, eikä ministereiksi enää uudestaan valita Johannes Koskista eikä Tarja Filatovia.

Mika Karin valinta pormestariksi tietenkin edellyttäisi sitä, että SDP nousisi myös seuraavissa kunnallisvaaleissa Lahden suurimmaksi puolueeksi.

Skinnari on hyvissä asemissa. Hän on puolueen varapuheenjohtaja, ja puheenjohtaja Antti Rinteellä on tietyllä tavalla hyvät suhteet ”skinnarilaisiin”, sillä hän toimi 1997-98 Paavo Lipposen hallituksen toisen valtiovarainministerin Jouko Skinnarin avustajana.

Eli se viides paikka Hämeen vaalipiirissä kiinnostaa tavallista enemmän. Siitä käyvät sosiaalidemokraattien jäsenäänestyksen perusteella kovimman kilpailun riihimäkeläinen Miia Nahkuri, lahtelainen Sirkku Hildén ja forssalainen Kaisa Lepola.

Mutta Rehulan sanoin ”varovaisuuden pitäisi koskea erityisesti niitä, jotka mielipidemittauksia tulkitsevat”.