perjantai 5. kesäkuuta 2020

Esiintymisjännitys – ei muuta kuin tulta päin

Ministeri Katri Kulmuni haki apua esiintymisjännitykseensä ja siitä aiheutuvaan puheilmaisun kangerteluun. Sama vika monella rahikaisella. Kokemusta on. Aina olen kärsinyt jännityksestä, mutta olen ratkaissut sen sillä menettelyllä, johon voimistelunopettajani Erkki Raassina koulussa totutti: jos pukkihypyssä tuli päälleen alas, opettaja määräsi, että siitä vain hyppäämään heti uudestaan, ettei jää kammo päälle. Tämä toimii muunkinlaisessa esiintymisessä – tulta päin.

Kouluun liittyy minunkin esiintymisjännitys. K
oska olin kansakoulun ekalla luokalla paras laulaja, jouduin kevätjuhlassa esittämään yksinlaulun juhlasalissa, joka oli täynnä oppilaita ja vanhempia. Se tuntui hienolta, mutta sitten meni pieleen, kun yhdessä korken äänen kohdassa minulta tuli sellainen kiekaisu eli ”kukko”. Se oli hävettävää, mutta en silti eronnut koulusta. Sen jälkeen esimerkiksi laulunkokeet luokan edessä olivat aina pienen elämäni suurimmat kammotukset. En silloin tiennyt, että kymmenen vuoden kuluttua M.A. Numminen kiekuisi juuri samalla tavalla ja että se olisi hienoa.

Nämä samat pelkotilat jatkuivat koko koulunkäynnin ajan. Esitelmät luokan edessä olivat karmeita tilanteita. Aina niistä jotenkin keplottelin, esimerkiksi kerran viemällä luokkaan kaitafilmiprojektorin, jolla näytin isän ottamia filmejä moottoriurheilukilpailuista, jolloin esitelmäni peittyi siihen, kun kaikkien kiinnostus kohdistui filmiin.

Aikuisena selvitin tämän jännityksen voimistelunopettajan neuvomalla tavalla. Eikä siinä pitkään tarvinnut treenata, kun homma hoitui ilman konsulttien apua. Rytmiradiossa tein pari vuotta suorina lähetyksinä puhe- ja musiikkiohjelmaa
Hattukauppa sivukadulla ja Ysiysi-paikallisradiossa Kantapöytä-haastatteluohjelmaa Juhani Vainion kanssa. Kaksi kertaa olin myös Riitta Väisäsen Kymppitonnissa ja kerran Reijo Salmisen Kolmosvisassa yhdessä Timo Taulon kanssa. Tähän jälkimmäiseen kyllä menimme Timpan kanssa Torvi-ravintolan ja kahden kossun kautta, sillä ohjelma tehtiin viereisessä Pikkuteatterissa. Vuoden 1991 eduskuntavaalien alla olin muutamissa keskustelutilaisuuksissa juontajana jne.

Kaikkeen vaan tottuu.
Lyhyen kaupunginvaltuustourani aikana kävin kaksi kertaa puhujapöntössä ja Reipas Lahden puheenjohtajana 1990-luvulla olin toistuvasti radiossa ja muutaman kerran Urheiluruudussa, mutta taaskaan ei mitään ongelmia. Viimeksi kuitenkin jännitys palasi, kun pitkästä aikaa piti puhua yleisölle eläkkeellelähtötilaisuudessani, eikä puhe onnistunut alkuunkaan, mikä johtui siitä, että en ollut useampaan vuoteen pitänyt yllä tätä taitoa.

Rutiini siis auttaa kaikessa. Vanha vitsi hirressä roikkumisen ensimmäisestä päivästä pitää paikkansa, ja kyllä voi kuvitella, että Katri Kulmunikin oli aika paniikissa ensimmäisissä isoissa tilanteissa valtiovarainministerinä. Mutta nyt veikkaan, että olisimme Katrin kanssa yhtä rentoja vaikkapa karaokessa. Katri laulaisi
Sun ei tarvii pelätä enää ja minä bravuurini Rentun ruusun.

kari.naskinen@gmail.com

torstai 4. kesäkuuta 2020

Mannerheim halusi raportit ja esitykset lyhyinä ja ytimekkäinä

Puolustusvoimain lippujuhlan päivänä 4.6. olen monta kertaa kirjoittanut marsalkka Mannerheimista. Nyt otan kuitenkin pienen siivun hänen lähimpänä miehenään talvi- ja jatkosotien aikana toimineesta kenraali Aksel Fredrik Airosta (kuvassa), joka oli keskeisin operatiivisesta suunnittelusta vastannut upseeri. Airo oli vaikuttaja, joka oli saanut Mannerheimin luottamuksen jo ennen sotia puolustusneuvoston sihteerinä. Kun Marskilta sotien jälkeen kysyttiin, kuka johti sotatoimia, hän vastasi: ”Airo ja minä.” Samaan kysymykseen vastasi Airo: ”Marski ja minä.”

Vuonna 1964 Petter Parikka (kuvassa) teki Sotakorkeakoulussa diplomityön maavoimien perusyhtymien ja niitä korkeampien esikuntien sijainnista talvisodassa, ja tähän liittyen hänvi haastattelemassa Airoa tämän kotona Heinolan maalaiskunnan Ristintaipaleella ja Helsingin Pohjoisrannassa, jossa Airolla oli asunto kansanedustajavuosinaan 1958-66. Eversti Parikka lopetti upseerinuransa Hämeen Rykmentin komentajana Hennalassa 1990.

Aikoinaan tapasin Parikan näiltä tiimoilta, jolloin hän sanoi tapaamisensa Airon kanssa valaisseen Mannerheimin toimintatapaa ja luonnekuvaa.

Muistan kuinka otin Airoon yhteyttä hieman arastellen. Sain kuitenkin heti myöntävän vastauksen, ja kun menin hänen kotiinsa, vastaanotto siellä oli lämmin ja ystävällinen. Airo oli tuolloin 66-vuotias. Hän oli ulkoiselta olemukseltaan lyhyt, vaatimaton mies. Mutta henkisiltä kyvyiltään hän oli vahva sotilas”, kertoi Parikka.

Mannerheimilla piti asioiden tapahtua jämptisti ilman koukeroita. Esimerkiksi Mannerheimin mieleen olivat lyhyet esitykset, joihin pystyi tutustumaan yhdellä silmäyksellä ja nopealla lukemisella. Airo kertoi yhdestäkin tapauksesta, jossa kenraali Erik Heinrichs yleisesikunnan päällikkönä oli tullut Airon luo hieman apeana mukanaan laaja selonteko. Heinrichs sanoi Airolle, että oli esitellyt sen Marskille, joka ei kuitenkaan ollut tehnyt sen edellyttämää päätöstä. Kerrottuan tapahtuneen Heinrichs kysyi Airolta:

”Miten sinä saat asiasi aina ratkaistuksi, kun minä en niitä saa, vaikka nytkin tämä oli perinjuurin tutkittu ja valmisteltu, ja tähän liittyi näin yksityiskohtainen, laaja asiakirja?”

Airo pyysi nähdäkseen asiakirjan. Selailtuaan sen läpi Airo neuvoi Heinrichsia saattamaan sen yhden paperiarkin laajuiseksi esitykseksi ja esittelemään sen sitten uudestaan muutaman päivän kuluttua. Myöhemmin Heinrichs olikin tullut Airon luo ja ilmoittanut tyytyväisenä, että oli menetellyt Airon ohjeiden mukaan ja että uudessa esittelyssä
Marski oi heti hyväksynyt sen ja päätös oli saatu aikaan.

Mannerheim oli sitä mieltä, että isot upseerit saattoivat joskus tietoisesti pyrkiä hämäyksiin. Tämä oli mahdollista esittämällä asiat monimutkaisesti. Ilmeisesti hän tiesi tämän jo pitkiltä palvelusvuosiltaan Venäjän armeijassa, jossa hän oli toiminut mm. keisarinnan chevalierkaartissa 1891 - 1904, osallistunut Japanin sotaan 1904-05, ollut keisarillisten ulaanirykmenttien komentajana Puolassa 1909-14 ja osallistunut maailmansotaan 1914-17.

A.F. Airo itsekin koki Mannerheimin selväpiirteisen toimintatavan – kun jotain piti tehdä, ei vetkuteltu. Yhtenä talvisodan varhaisena aamuna (26.2.1940) Mannerheim oli yllättäen tullut Airon huoneeseen. Kun Airo oli noussut pyjama päällään vuoteesta, oli Mannerheim ilmoittanut ylentäneensä päämajoitusmestarin kenraaliksi.

”Onniteltuaan minua marsalkka oli poistunut huoneesta. Harvemmin sitä ylentäminen kenraaliksi tapahtuu yöpuku päällä”, sanoi Airo Parikalle.

KANNAKSEN ARMEIJAN
ESIKUNTA OLI TARPEEN


Historioitsijat ovat epäilleet, oliko Kannaksen armeijan esikunnan perustaminen talviso
taa varten ollenkaan tarpeen. Tähän on liittynyt sellaistakin ilkeää pohdintaa, että koska kenraaliluutnantti Hugo Östermanille piti löytää jokin riittävän arvokas tehtävä, perustettiin tuo esikunta. Österman toimi Kannaksen armeijan komentajana 19.2.1940 asti. Esikunta sijaitsi Imatralla.

Tätä
kriittistä kantaa on perusteltu sillä, että Mikkelin päämaja olisi kyllä pystynyt johtamaan Kannaksella toimineita armeijakuntia suoraankin. On myös sanottu, että asioiden käsittely viivästyi turhaan välijohtoportaan takia ja että esikunta sitoi paljon kaaderiupseereita, joiden tarve rintamajoukoissa oli huutava.

Parikan haastattelemana Airo torjui nämä arviot väärinä. Päämajan alajohtoportaiden määrä olisi ilman Östermanin johtamaa esikuntaa lisääntynyt 6:sta 9:ään. Sodan kestäessä oli nimittäin jouduttu perustamaan kolmen armeijakunnan ja kolmen ryhmän esikunnan lisäksi yksi armeijakunnan ja kaksi ryhmän esikuntaa. Ilman armeijan esikuntaa päämajan johdettavien määrä olisi noussut liian suureksi, mikä olisi vaikeuttanut kokonaistilanteen hallitsemista.

Päätös Kannaksen armeijan esikunnan perustamisesta oli siten perusteltu ja kaukonäköinen.
Sitä Airo kuitenkin arvosteli, että esikuntaan tosiaankin sijoitettiin liian paljon kaaderiupseereita.

kari.naskinen@gmail.com

keskiviikko 3. kesäkuuta 2020

Niinistö on häivyttänyt Suomen liittoutumattomuuspolitiikan

Hallitukset eivät Sauli Niinistön presidenttikausilla ole painottaneet ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa, joten presidentin on ollut helppo täyttää tämä tyhjiö. Perustuslain mukaan Suomen ulkopolitiikkaa johtaa tasavallan presidentti – tauko – yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa. Näin asian muotoilee harkitusti Niinistö – ”Minä pidä siinä kohdassa aina pienen tauon”, sanoi Niinistö television Ykkösaamussa keväällä 2016.

Ulkopoliittisen instituutin nuorempi tutkija
Henri Vanhanen kirjoittaa Ulkopolitiikka-lehden uusimmassa numerossa, että Niinistön vahva rooli ulkopolitiikan johtamisessa on osoitus Suomen poliittisen kulttuurin jatkuvuudesta. Lisäksi pitää ottaa huomioon turvallisuuspolitiikan käsitteen laajentuminen. Presidentin toimenkuva kattaa nyt maanpuolustuksen ohella Suomen yleisen turvallisuuden, mikä on vahvistanut presidentin asemaa. Koronataudin aikana tämä konkreettisesti on tullut esille. Niinistö pani Sanna Marinin nyrkin ja hellan väliin.

Presidentin perinteisem
pi vaikuttaminen turvallisuuspolitiikkaan näkyy Vanhasen mukaan siinä, että Niinistö on jättänyt jälkensä puolustuspolitiikan länsisuuntauksen tietoisena vahvistajana ja liittoutumattomuuspolitiikan häivyttäjänä.

Vanhasen jutusta puuttuu vain Nato-sana. Myös Niinistö on häivyttänyt sen omasta sanavarastostaan, vaikka nimenomaan Nato on hänen ydintavoitteensa. Häivyttämisoperaatioon kuului sekin, että hän ei jättänyt puumerkkiään Suomen Nato-sopimukseen, josta käytetään nimeä isäntämaasopimus. Tämä onnistui niin, että Niinistö pani tämän sotilassopimuksen allekirjoittajaksi puolustusvoimain komentajan Jarmo Lindbergin.

Alekirjoittamisesta päättivät heinäkuussa 2014 puolustusvoimain ylipäällikkö Niinistö sekä ulko- ja turvallisuuspoliittinen ministerivaliokunta. Ei siis eduskunta, mutta se olikin juuri tuolloin kesälomalla.
Sopimusta ei kirjoittanut edes silloinen pääministeri Alexander Stubb, vaikka sopimuksen virallinen nimi on ”Yhteisymmärryspöytäkirja Suomen tasavallan hallituksen ja Pohjois-Atlantin liiton” jne.

Sopimuksen allekirjoitti syyskuussa 2014 kenraali Lindberg. Ruotsi teki vastaavanlaisen sopimuksen, mutta siellä
sen käsitteli parlamentti. Ruotsin sopimus poikkeaa omastamme myös siinä, että Ruotsiin ei saa tuoda ydinaseita.

Suomen turvallisuuspoliittisessa selonteossa ei isäntämaasopimuksesta tai sen valmistelusta ollut mainintaa. Kun sopimuksen sisällön toi kevättalvella 2014 julkisuuteen Keskisuomalainen, alkoi sentään pienimuotoinen keskustelu asiasta, jolloin kävi ilmi esimerkiksi se, että edes ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtaja
Pertti Salolainen ei ollut tietoinen siitä. Isäntämaasopimusta koskevaa prosessia paljon selvittänyt ja siitä kirjoittanut toimittaja-kirjailija Mauno Saari on päätynyt siihen, että hallituksestakaan siitä eivät Stubbin lisäksi tienneet muut kuin ulkoministeri Erkki Tuomioja ja puolustusministeri Carl Haglund.

Kirjassaan Viiden vuoden yksinäisyys (Teos, 2005) Niinistö luonnehtii itseään ”maanpuolustushenkiseksi reservin upseeriksi”.

”Se on hyvä ja tarkka kuvaus, joka auttaa ymmärtämään hänen sanojansa ja toimiaan Suomen johdattamiseksi länteen Naton ja USA:n tanssikaveriksi”, sanoo Mauno Saari.

Niinistö kuitenkin on ovela kuin kettu. Tshekkiläisessä oopperassa Ovela kettu on repolainen, jolle viritetään ansoja, mutta se ei niihin mene. Niinistö on samanlainen. Hän ei allekirjoittanut Nato-sopimusta, eikä hän elämöi Natolla, vaikka se on hänen suuri rakkautensa. Niinistö kuitenkin tietää hyvin, että kansalaisten enemmistö ei lopullista niittiä Suomen ja Naton yhdistämiseksi hyväksy. Niinistölle riittää toistaiseksi, että on isäntämaasopimus, jossa on selvät sävelet:

1.2. Määritelmä: Naton sotilaallinen toiminta… myös hyökkäys...

3.4. Isäntämaa [Suomi] antaa tukea Naton johtamaa sotilaallista toimintaa varten sijoitetuille joukoille kaikkien mahdollisuuksiensa mukaan ja kulloistenkin olosuhteiden asettamissa käytännön rajoissa.

5.2.g Naton komentaja määrittää isäntämaahan [Suomi] perustettavien tukikohtien toiminnan henkilöstö- ja muut tarpeet.

12.2. Tätä pöytäkirjaa ei voida rekisteröidä YK:n peruskirjan 102 artiklan mukaisesti.

Niinistö joka tapauksessa on kansan suosikki. Viimeksi hän on vahvistanut tätä asemaansa suhtautumalla kriittisesti EU:n jättiläismäisen elvytyspaketin rahoitukseen ja terroristileireiltä Suomeen kuskattavien ihmisten potentiaaliseen turvallisuusuhkaan.

Mauno Saari otsikoi blogikirjoituksensa Niinistön Suomen Nato-sopimuksesta osuvasti: ”Kettu ja haukka” (23.5.2020)

kari.naskinen@gmail.com

maanantai 1. kesäkuuta 2020

Pahin ohi, mutta palvelu ei pelaa

Koronarajoitusten helpotuttua kävimme päiväkahvilla Tankki-baarissa Lappilan kylässä Kärkölässä. Otsikkoni ei koske sitä – jäljempänä siitä –, vaan tarjoilu toimi ja terassilla oli kiva istuskella. Oven yläpuolella oleva teksti ”Arbeit macht frei” kuitenkin ihmetytti, koska eihän työ vapauta, vaan orjuuttaa.

Kotiin ajellessamme tuli mieleen poiketa pitkästä aikaa kevyellä lounaalla McDonaldsissa. Ei onnistunut. Sisällä ihmiset odottivat lappujensa kanssa hampurilaisia, jotka he olivat tilanneet sellaisesta digitaalisesta kosketusnäyttötaulusta. Kun siitä en mitään ymmärtänyt, menin tiskille, jossa oli yksi (1) myyjätyttö. Voinko tästä tilata, kysyin. - Kyllä joo, mutta mulla on tässä nyt vähän muuta, vastasi myyjätär.

En siis voinut tilata. Henkilökuntaa kyllä näytti keittiön puolella olevan ainakin 15, mutta heistä ei ollut avuksi, koska he tekivät näyttötaululta tilattuja annoksia ja samoin niitä annoksia, joita tilasivat ulkona autojen kanssa jonottaneet asiakkaat. Lähdimme kotiin ja teimme kotiruuan.


Tällaistahan tämä nykyisin on. Viimeksi VR ilmoitti, että se lopettaa rautatieasemilta lipputoimistojaan, myös meidän kaupungista Lahdesta. Postikonttori lopetettiin jo viime vuonna. Eli junaliputkin on kohta tilattava jostain kosketuskoneesta.

Mitähän ne edunvalvojat meidän äänestäjien puolesta tekevät, siis kansanedustajat Mika Kari (SDP) ja Ville Skinnari (SDP)? Kaupunginjohtaja Pekka Timosta valittaessakin kehuttiin, että hänellä on erinomaiset suhteet joka paikkaan ja että on hyvä edunvalvoja. Ei siltä tunnu. Päijät-Hämeen liitonkin pitäisi hoitaa asioitamme, mutta tyhjää täynnä. Ennen siellä olivat erityisesti edunvalvontapäällikkönä Pentti Nikula ja hänen jälkeensä yhteyspäällikkönä Pekka Hopeakoski, mutta tällaisia nimikkeitä siellä ei enää ole.

Tämä on taas vanhan toistoa, mutta virastot, pankit ja muut laitokset ovat
kaikki samassa juonessa McDonaldsin kanssa: kaikki pitää ihmisten tehdä itse. Korkoa ei käyttötileillä oleville säästöille enää makseta, joten luulisi pankkien rahojen riittävän henkilöstön palkkaamiseen, mutta mitä vielä. Joka aamu pankkien avatessa ovensa siellä on iso määrä asiakkaita, jotka odottavat pääsevänsä sisäpuolelle – jonottamaan.

Haistakoon vittu koko yhteiskunta, en paremmin sano.

kari.naskinen@gmail.com

sunnuntai 31. toukokuuta 2020

Uudet liikennesäännöt heikentävät täsmällisyyttä

Tieliikennelakiin tulee kesäkuun alussa muutoksia. Yksi on, että kadunreunaan saa pysäköidä myös vastakkaiseen ajosuuntaan. Muutama päivä sitten näin erään autoilijan jo ennakoivan tätä uudistusta. Autoilija näki risteyksessä seisoessaan, että risteävällä yksisuuntaisella kadulla oli vapaa parkkiruutu, mutta sinne ei voinut ajaa, koska se olisi edellyttänyt kiellettyyn suuntaan ajamista. Autoilija ratkaisi tilanteen: ajoi jalkakäytävää pitkin väärään suuntaan ja pysäköi auton siististi ruutuun.

Jalkakäytävällä ajamista ei uusikaan tieliikennelaki salli, mutta tämä kuitenkin esimerkkinä siitä, mihin liikennesääntöjen höllentäminen voi johtaa.

Liikenteessä on tärkeätä, että se toimii selväpiirteisen järjestelmällisyyden mukaisesti. Ainakin valtaosa autoilijasta noudattaa sääntöjä. Ei mitenkään edistä järjestelmän täsmällisyyttä ja turvallisuutta, että autolla voi ajella vastaantulevan kaistan yli vasemmalle parkkiruutuun.

Toinen täsmällisyyttä heikentävä asia on
ryhmittymisen muuttaminen "vapaamuotoiseksi". Enää ei tarvitse kääntyessä ajaa ajosuunnassa lähimmälle kaistalle, vaan voi halutessaan oikaista suoraan sille kaistalle, jolle haluaa. Tämä aiheuttaa vaaratilanteita ja voi kolaroinnissa tehdä vanhan, selväpiirteisen ryhmittymisen tekevästä autoilijasta syyllisen.

Nythän tilanne on sellainen, että kun käännyn vasemmalle, ryhmityn risteyksen jälkeen ajosuuntaan nähden vasemmanpuoleisimmalle kaistalle ja tarvittaessa vaihdan kaistaa oikeammalle vähän myöhemmin. Jo nykyisin perässäni tullut autoilija on saattanut lujemmalla vauhdilla ryhmittyä väärin ja ajaa suoraan sille oikeanpuoleiselle kaistalle. Vaaratilanteita on syntynyt, kun olen sitten itse ryhtynyt kaistanvaihtoon.

Vanha sääntö oli yksiselitteinen. Uusi tieliikennelaki antaa sille takanani tulevalle mahdollisuuden tällaisen oikaisuun. Kumpi on sitten ryhmittymiskolarissa syyllinen, vanhalla logiikalla oikein ryhmittyvä vai uutta vapaamuotoista sääntöä noudattava?

Pysäköintikiekkoa ei enää tarvita. Nyt voi tuloaikansa kirjoittaa vaikka paperilapulle ja panna sen kojelaudan päälle. Onko euron maksava parkkikiekko katsottu niin kalliiksi inestoinniksi, ettei sitä voi vaatia autoilijoiden hankittavaksi. Jo aikaisempi muutos parkkikiekon värin ja muodon vapauttamiseksi oli turha. Oli yksinkertaisen selvä asia, että parkkikiekot olivat sinisiä ja jokseenkin samanlaisia.

kari.naskinen@gmail.com

lauantai 30. toukokuuta 2020

Tshehov SaPo-sarjassa

WSOY:n SaPo-sarjassa ilmestyi 1980 Anton Tshehovin romaani Kohtaus metsästysretkellä. Oli varmaan hieman erikoinen juttu sinne Raymond Chandlerin ja Agatha Christien jännityskertomusten sekaan, mutta rikoksesta Tshehovkin kirjoitti, joskin kovin toisella tavalla. Löysin kirjan Ulla-rouvan kirjahyllystä sen jälkeen, kun olin katsonut Mosfilmin siitä tekemän elokuvan Olet rakkaani, olet petoni (1978). Meidän perheessä menee niin, että Ulla hoitaa kaunokirjallisuuden ja minä elokuvat.

Kohtaus metsästysretkellä on sillä tavalla harvinaisuus, että se on Tshehovin ainoa romaani (SaPo-kirjana 244 sivua). Ei hän sitä itse tainnut paljon arvostaa, koskapa ei sisällyttänyt sitä koottuihin teoksiinsa. Kirjan jälkipuheessa suomentaja Valdemar Melanko kirjoittaa, että kirjan ilmestymisen jälkeen Tshehov ei koskaan palannut siihen, vaikeni siitä kaikessa kirjeenvaihdossaankin.

Tshehov kirjoitti
rikosromaaninsa jo 24-vuotiaana ja sai siitä vähän tienestiä, kun Novosti dnja -lehti julkaisi sen 32 osassa 1884-85. Kirjoituspalkkioita kävi noutamassa hänen Mihail-veljensä:

”Toimitukseen tu
ltuani sain toisinaan odottaa hyvin pitkään, ennen kuin toivat palkkion.
- Mitä te odotatte, kustantaja kysyi vihdoin.
- Odotan saavani kolme ruplaa.
- Ei minulla ole. Haluatteko lipun teatteriin tai uudet housut? Menkää räätäli Arontrichterin luo ja ottakaa häneltä housut minun laskuuni.”
(Naapuritalon räätäli oli lehdelle velkaa ilmoituksista.)

Kirjaa en lukenut, mutta elokuva paljastaa hyvin sen tshehovilaisen kuvan, mikä on tuttua varsinkin hänen näytelmistään. Ollaan rappeutumaan päässeessä kartanossa, jossa sisällä on vielä loistoa, mutta osa huonekaluista on ilmeisesti jouduttu jo myymään. Portailla ja pihan käytävillä on syksyn lehtiä, joita kukaan ei enää lakaise.
Toimetonta oleskelua, paljon puhetta ja haikailua. Maisemat ovat kauniita, valkeita koivumetsiä veden äärellä. Kuvaaja oli Anatoli Petritsky, jonka suurtyö on Sergei Bondartshukin Sota ja rauha (1965-67).

Sitten alkavat häät, kun vanhan metsänhoitajan kaunis tytär Olga Skortseva naitetaan 30 vuotta vanhemmalle aatelismiehelle, leskeksi jääneelle Urbenille. Olga kuitenkin rakastaa kahta muuta, paikallista oikeustutkijaa Sergei Kamyshevia ja kreivi Karnejevia. Hääjuhlallisuuksien jälkeen lähdetään metsästysretkelle ja siitä se sitten alkaa kehittyä kohti tragediaa.


'Pääparin muodostavat Galina Beljajeva ja Oleg Jankovski (kuvassa). Elokuvan ohjasi moldovalainen Emil Lotianu, joka muistetaan hyvin musikaalielokuvastaan Mustalaisleiri muuttaa taivaaseen (1976). Musikaalin sävelsi moldovalainen Eugen Doga ja hän on myös Tshehov-elokuvan musiikin tekijä. Paljon siinä laulua ja soittoa onkin, ja tietenkin taas mustalaisorkesteri.

Hieno Dogan sävellys on varsinkin häävalssi, jota mm.
Ronald Reaganin sanotaan kehuneen ”vuosisadan valssiksi”. Ainakin Venäjällä siitä tuli heti suosittu valssi oikeissa häissä. Tshehovin romaanissakin musiikki on esillä viittauksina ainakin Mozartin Don Giovanniin ja Borodinin Ruhtinas Igoriin. 

kari.naskinen@gmail.com

perjantai 29. toukokuuta 2020

Sodanvastainen elokuva on vaikea

Sodankylässä vuonna 2002 käynyt Francis Ford Coppola sanoi silloin kauniisti, että hänen elokuvassaan Ilmestyskirja. Nyt (1979) kerrotaan ihmisistä, jotka tulkitsevat tekojaan epärehellisesti: ”Tarkastelin Yhdysvaltojen olemusta. Eversti Kurtz kyseenalaistaa tekopyhän moraalin, joka sallii pudottaa pommeja ihmisten päälle.”

Aina kun tällaisista suurista sotaelokuvista puhutaan, niitä yritetään pukea sodanvastaisuuden kaapuun. Suurin osa sotaa kuvaavista elokuvista ei kuitenkaan valtaosalle katsojista tuo mieleen tätä näkökohtaa. Eikä edes Coppola sano elokuvaansa varsinaisesti sodanvastaiseksi. Se on vain elokuva niistä sotaan liittyvistä teemoista, joita Coppola käsittelee.

The Guardian -lehdessä Coppola sanoi viime kesänä rehellisemmin, millainen olisi todellinen sodanvastainen elokuva: ”Se olisi tarina irakilaisesta perheestä, joka aikoo saada tyttärensä naimisiin. Sukulaiset ovat menossa häihin. Ehkä olisi vaaroja, mutta kaikki onnistuisi – kukaan ei räjähtäisi, kukaan ei loukkaantuisi. He tanssisivat häissä. Se olisi sodanvastainen elokuva. Siinä ei olisi väkivaltaan liittyvää yhteyttä. Ilmestyskirja. Nyt -elokuvassa on kohtauksia, joissa helikopterit hyökkäävät viattomia ihmisiä kohtaan. Se ei ole sodanvastaista. Ei sodanvastainen elokuva voi ylistää sotaa.”

Ei sotaelokuvaa silti voi taideteoksena arvioida vain siitä näkökulmasta, onko se pasifistinen vai ei. Rikoselokuvakin on hyvä tai vähemmän hyvä riippumatta siitä, miten se moraalisesti suhtautuu rikokseen tai suhtautuuko ollenkaan.

Viime vuoden parhaat sotaelokuvat olivat Roland Emmerichin Midway ja Sam Mendesin Taistelulähetit – 1917, joista edellinen on pelkkää sotaviihdettä, jälkimmäinen paljon muutakin. Esimerkkinä toteutetusta sodanvastaisesta elokuvasta Coppola mainitsee japanilaisen Kon Ichikawan Burmalaisen harpun (1956), jossa buddhalaisen herätyksen saanut entinen sotilas kiertelee hautaamassa sodassa kuolleita.

Näkemistäni perinteisistä sotakuvauksista yksi ankarimmin sotaväkivaltaan suhtautuvista elokuvista on Carl Foremanin Voittajat (1963), joka joutuikin lähes joka maassa sensuurin saksiin. Yhdessä kohtauksessa teloitetaan sotilaskarkuri ja taustalla soi Frank Sinatran joululaulu Have Yourself a Merry Little Christmas. Yhdysvalloissa sitä eivät isänmaalliset katsojat hyväksyneet, vaan elokuva tuotti suuret tappiot. Foreman oli niitä elokuvantekijöitä, jotka 50-luvulla olivat olleet Hollywoodin mustalla listalla.


Coppolan elokuvan yhdessä ydinkohtauksessa luutnantti Bill Kilgore (Robert Duvall, kuvassa) nauttii sodasta kuin hyvän sotaelokuvan katsoja: ”Haistatko tuon? Haistatko tuon? Napalm, poika. Mikään muu ei haise tuolta. Rakastan napalmin tuoksua aamunkoitteessa. Kerran me olimme pommittaneet kukkulaa 12 tuntia. Kun kaikki oli ohi, kävelin ylös. Emme löytäneet yhtäkään heistä, emme haisevia ruumiita. Napalmin haju, tiedät, että bensiinin haju, koko kukkula. Haisi… Napalm tuoksuu voitolle.”

Ilmestyskirja kertoo Vietnamin sodasta, vaikka kertoo se enemmänkin. Vietnam on vain pelilauta, jonka voi sijoittaa moneen muuhunkin paikkaan. Coppola sanoi Cannesissa 1979 nimenomaan, että elokuvassa ollaan Vietnamissa ja Kambodzassa, mutta voisi se olla muualtakin: ”Me teimme sen samalla tavalla kuin amerikkalaiset. Me olimme viidakossa. Meitä oli liikaa. Meillä oli käytössä liian paljon rahaa. Liian paljon varusteita. Ja vähitellen tulimme hulluiksi.”

Elokuvan käsikirjoitus perustui
löyhästi Joseph Conradin romaaniin Pimeyden sydän (1902), josta sen muokkasivat Vietnam-elokuvaksi Coppola, John Milius ja Vietnamissa sotakirjeenvaihtajana 1967-69 työskennellyt Michael Herr, joka teki elokuvan kertojanäänen. Myöhemmin Herr teki käsikirjoituksen Stanley Kubrickin Full Metal Jacketiin (1987).

Herr oli ennen
Ilmestyskirjaa tehnyt Vietnam-kokemuksistaan raporttikirjan Dispatches (1977), josta John le Carré on sanonut, että se on paras sotakirja, jonka hän on koskaan lukenut omasta ajastamme. Kirjassa Herr kuvaa tuntemuksiaan: ”Vuosi -67 oli lopuillaan, eivätkä yksityiskohtaisemmatkaan kartat paljastaneet enää paljon; kun luki niitä, oli kuin olisi yrittänyt lukea vietnamilaisten kasvoja, ja se taas oli kuin olisi yrittänyt lukea tuulta. Tiesimme, että vuosiin täällä ei ollut ollut muuta maata kuin sota.”

Samalla tavalla kuvataan maatonta maata ja sotaa Michael Ciminon Kauriinmetsästäjässä (1978), johon palaan pian, kun senkin taas äsken katsoin.

Ilmestyskirjan loppupuolella soi The Doors -yhtyeen The End. Coppola kyllä tiesi, ettei tämä tähän lopu, mutta tarkoittaako se jonkin suuremman lopun alkua. Vietnamin sodan kaukaiseen alkuunkin Coppola viittaa sillä, että mukana on erikoinen jakso ranskalaisten asuttamalla plantaasilla. Eli siellä ne juuret ovat läntisen imperialismin siirtomaaherruudessa.

HOLLYWOOD OLLUT AINA
KIMPASSA SODAN KANSSA

Sota on aina ollut hyvä bisnes Hollywoodille. Elokuvat olivat sekä toisen maailmansodan että kylmän sodan aikana tärkeitä myös Yhdysvaltain hallinnolle. Vuonna 1942 presidentti Franklin D. Roosevelt perusti valtion ja Hollywoodin kanssa sotaponnisteluja tukevan viraston Office of War Information (OWI), jonka johtajaksi palkattiin CBS:n tunnettu uutismies Elmer Davis.

Pearl Harborin jälkeen Davis kirjoitti toimintamallin: ”Helpoin tapa saada propagandaideoita melkein kaikkien ihmisten mieliin on antaa niiden kulkea viihde-elokuvien kaltaisen median läpi. Silloin ihmiset eivät tajua, että heille syötetään propagandaa.”

Maailmansodan aikana Hollywoodissa tehtiin yli 1500 elokuvaa, joista 800 oli sotaelokuvia! Tämä myös
sujui halutulla tavalla, sillä Roosevelt oli määrännyt Davisin pitämään huolta siitä, että elokuvat ”levittäisivät kehitystä ymmärrykseen sodan toimintaa ja tavoitteita kohtaan”. Hyvin tämä toimikin, ja elokuvateollisuuden tuototkin kasvoivat.

Francis Ford Coppolan vierailusta Sodankylässä on kohta mahdollisuus nähdä jotain netissä, kun Sodankylä ikuisesti -virtuaalifestivaali tuo 10.-14.6. nähtäväksi ohjaajavieraiden haastatteluja ja muuta materiaalia. Omassa haastattelussaan Coppola ihmettelee pohjoisen valoa ja sitä, että Euroopan pohjoisimmassa kolkassa tiedetään, kuka hän on.

Yhteys Suomeen Coppolalla on muutenkin, sillä 1975 hän osti San Franciscosta Inglenookin viinitilan, jonka aikoinaan oli omistanut suomalainen merikapteeni
Gustave Niebaum (1842 - 1908).

kari.naskinen@gmail.com