Demareiden vasemmalla puolella menee huonosti

Vasemmistoliitto 8 %
Vänsterpartiet, Ruotsi 5 %
Socialistisk Vensterparti, Norja 8 %
Socialistisk Folkparti, Tanska 13 %
Vinstrihreyfingin, Islanti 17 %
Die Linke, Saksa 5 %
Partido Socialista, Portugali 28 %

Sosiaalidemokraattien vasemmalla puolella olevien puolueiden kannatusprosentteja muutamista maista. Ne ovat menettäneet kannatustaan ensin vihreille puolueille ja sen jälkeen populistisille oikeistopuolueille, ja tämä jälkimmäinen siirtymä varsinkin on erikoista.

Lisäksi tutkimustieto todistaa hyvin selvästi, että äänestysaktiivisuus vasemmistossa – koskee myös demareita – on selvästi huonompaa kuin oikeistossa Yksi syy tähän on, että usko on mennyt. Kun huono-osaisin väestö ei koe olojensa parantuneen, vaikka kuinka on vasemmistopuolueita äänestetty, niin mitä sitä enää äänestämään, tyhjän saa ilmankin.

Tähän asetelmaan sopii nyt myös se, että oudot äärioikeistolaiset puolueet ovat tulleet ikään kuin viimeiseksi ratkaisuksi ja toivon antajaksi. Äänestetään sitten niitä, vaikka tiedetäänkin niiden synkistä ominaisuuksista.

Meillä SKDL oli vahvimmillaan pitkän aikaa sotien jälkeen, huippuna 23 prosentin kannatus eduskuntavaaleissa 1958. Lähihistoriasta tarjoaa konkreettisen romahdusesimerkin Saksan uusi vasemmistopuolue Linke, joka syntyi, kun entisen DDR:n sosialistisen yhtenäisyyspuolueen SED:n jatkaja PDS yhdistyi SPD:stä eronneiden perustamasta WASG:sta. Uusi puolue nousi parlamenttiin 2005 8,7 prosentin kannatuksella ja jatkoi kasvua 2009 lähes 12 prosentin suosiolla nousten suurimmaksi oppositiopuolueeksi. Nyt tilanne on kuitenkin lässähtänyt niin, että Tiedonantajan juttu puolueen alamäestä oli otsikoitu: Elääkö Die Linke viimeisiä päiviään? (TA 10/2022)

Juttu oli käännetty amerikkalaisesta sosialistisessa Jacobin-lehdestä, jossa tilanne kuvattiin näin: ”Die Linken umpikuja on väistämätön. Puolueen perinteinen itäsaksalainen kannattajakunta on vähentynyt voimakkaasti luonnollisen poistuman kautta. Linkellä on riveissään huomattava määrä ay-aktiiveja, mutta puolue ei ole kuitenkaan kyennyt vakiinnuttamaan asemiaan järjestäytyneen työväenliikkeen sisällä.”

Saksan sosiaalidemokraattinen puolue ei ole saanut siirtymää Linkestä, koska SPD on kääntynyt Linken esillä pitämän propagandan mukaan uusliberalismiin.

Suomessa tuloerojen kasvu jatkuu, mutta tämä ei ole saanut Vasemmistoliiton kannatusta palaamaan yli 10 prosenttiin, jossa se oli vielä vuoden 1999 eduskuntavaaleissa. Toisaalta tuloerot ovat sellaista matematiikkaa, että vaikka ne ovat selvästi kasvaneet, niin samanaikaisesti köyhimmän väestön omat nettotulot joka tapauksessa ovat nousseet.

Vuodesta 1995 vuoteen 2020 nousi pienituloisimman kymmenyksen reaalitulojen keskiarvo 31 prosenttia suurituloisimman kymmenyksen 88 prosenttia.

Kansan Uutisten politiikantoimittajana jo vaalien aikana 1999 ollut Kai Hirvasnoro ihmetteli sitä melkein ikuisuusasiaa, miksi Vasemmistoliiton kannatus on aina se sama noin kahdeksan prosenttia. Miksi se ei nouse, vaikka Li Andersson on yksi Suomen arvostetuimmista puoluejohtajista? Mutta sentään kahdeksan prosenttia - tarkemmin ajatellen Hirvasnoro kirjoittikin, että nykyisissä olosuhteissa Vasemmistoliitto on pärjännyt jopa hyvin: ”Se on sitkeä selviytyjä ja vaikuttaja siinä missä oikeastaan kaikki muut demareista vasemmalla olevat modernit vasemmistopuolueet ovat pystyneet vain hetkellisiin tähdenlentoihin, useimmat eivät siihenkään. Eurooppalaisessa vasemmistossa on ollut hetkellisiä johtotähtiä lähinnä Saksassa ja Etelä-Euroopassa.” (KU 24.12.2022)

”Vaikuttajana Vasemmistoliitto pesee lähes koko muun eurooppalaisen vasemmiston. Ruotsin vasemmistopuoluekaan ei ole koskaan ollut hallitusvastuussa. Jos haluamme vasemmiston olevan vahva ja elinvoimainen vaihtoehto, joka voi kasvaa ulos siitä kannatuslokerosta, jossa me olemme kaikissa Pohjoismaissa, se edellyttää, että puolueilla on kykyä toimia myös hallitusvastuussa ja osoittaa äänestäjille, että saamme poliittisia tavoitteitamme läpi ollessamme vallassa.”

AUTOMAATIO VAIKUTTAA
POLIITTISIIN NÄKEMYKSIIN

Pari vuotta sitten Helsingin yliopiston tutkija Zhen Imin havaitsi yllättäen, että automaation lisääntyminen vaikuttaa työntekijöiden poliittisiin näkemyksiin. Tohtorinväitöskirjassaan hän totesi, että automaatio uhkaa perinteisiä palvelualan ja teollisuuden työpaikkoja ympäri maailmaa, ja tämä aiheuttaa huolta oman sosiaalisen aseman laskusta. Samalla kilpailu sosiaalietuuksista ruokkii radikaalien oikeistopuolueiden kannatusta uhatuilla aloilla. Automaation uhkaamat työntekijät kannattavat oikeistopopulistisia puolueita, kuten Suomessa Perussuomalaiset-puoluetta tai Ranskan Front Nationalia. Logiikka tuollaisessa äänestyskäyttäytymisessä on, että ajetaan vain omaa etua. Naapureista, työttömistä, sairaista, vanhuksista ei väliä.

Yllättävä ja ristiriitainen tulos Iminin väitöstutkimuksessa oli, että automaation uhkakuvat tiedostavat jättävät kuitenkin useammin äänestämättä kuin ne työntekijät, joiden työpaikat eivät ole automaation vuoksi uhattuina.

Esimerkiksi Saksassa Linke ei vastaa automaatiouhkiin. Linkeä on sanottu enemmänkin kaikenlaista solidarisuutta ja suvaitsevaisuutta tukevaksi ”elämäntapapuolueeksi”, joka ei perinteisen vasemmiston tavoin keskity sosiaalisiin ja taloudellisiin tekijöihin. Linke ei ole vallankumouspuolue, vaan painottaa sellaisia asioita kuin ilmastonmuutoksen torjuntaa, ihonväria ja seksuaalista suuntautumista, toisin sanoen tekijöitä, jotka luonnehtivat ihmistä hänen yhteiskunnallisesta asemastaan riippumatta.

Solidaarisuutta aina
kuin kahleet, ikeet meitä painaa.

kari.naskinen@gmail.com

Seitsemän talouskriisiä

Itsenäisyyden aikana Suomi on kohdannut seitsemän talouskriisiä. Meneillään on nyt Ukrainan sodan ja siitä johtuva energia-aiheinen kriisi, mutta sen tilastollinen vertailu niihin aikaisempiin ei ole vielä mahdollista. Suomalaisilla historiapäivillä Sibeliustalossa käsiteltiin yhdessä luentokokonaisuudessa näitä talouskriisejä kansantalouden näkökulmasta. Helsingin yliopiston entinen taloushistorian professori Sakari Heikkinen kävi läpi seitsemän kriisin olemukset bkt-käyrien kautta ja näki asian niin, että niistä seitsemästä kriisistä neljä on ollut isoja. Tuorein eli koronaviruksesta alkanut kriisi ei näihin neljään kuulu, sillä sen vaikutuksista talous ei ole kärsinyt niin paljon kuin pelättiin. Koronakriisi vaihtui kuitenkin lennosta Ukraina-kriisiin ja tällä hetkellä talouden näkymät ovat epävarmoja.

Ne neljä isoa kriisiä ovat olleet:
1. Ensimmäisen maailmansodan ja itsenäistymisen murrosvaiheen kriisi 1914-21
2. Toinen maailmansota 1939-45
3. Pankkikriisi 1991-95
4. Finanssikriisi 2009-16.

Kolme pienempää aiheutuivat maailmanlaajuisesta lamasta 1930-32, kansainvälisestä öljykriisistä 1975-77 ja 2020 alkaneesta koronaongelmasta. Kaikki nämä seitsemän kriisivyöhykettä ovat olleet sellaisia, että niitä on kansantaloudessa hoidettu velkaa ottamalla ja bkt:ssa ne ovat näkyneet vähintäänkin niin, että kasvua ei ole tapahtunut. Kotoperäisiä kriisejä näistä seitsemästä ovat olleet vuoden 1918 tapahtumat ja pankkikriisi.

Kehitys joka tapauksessa on moneen otteeseen pysähtynyt. Tilastolukuja ja käyriä voidaan tehdä monenlaisia, ja Heikkinen konkretisoi nykytilannetta sillä tavalla, että viime vuonna bkt/asukas oli vain 69 prosenttia vuosien 1900 - 2008 trendin tasosta. Tuo 2008 oli sellainen vuosi, että sitä ei enää oikeastaan voi tavoitellakaan eli se on mittarina epäkelpo kansantalouden nykyvaiheiden kannalta tarkastellen.

Heikkisen esitelmä seinälle heijastettuine kalvoineen sisälsi runsaasti numeroaineistoa. Ne ovat luultavasti maanantaihin mennessä Historian ystäväin liiton verkkosivulla, kuten liiton puheenjohtaja Kari Salmi lupasi.

PUTININ SODAN VAIKUTUKSET
VIELÄ ARVAILUJEN VARASSA

Koska Heikkisen luento ei sisältänyt nykyistä sotaa, lainaan sitä koskevaa asiaa hänen blogisivultaan:

1990-luvun aallonpohjan jälkeen Venäjän osuus Suomen ulkomaankaupasta nousi suurin piirtein finanssikriisiin asti. Sen jälkeen osuus on pienentynyt. Viime vuonna Venäjän osuus Suomen viennistä oli noin 5 % ja tuonnista 9 %. Venäjän-viennin osuus Suomessa tuotetusta arvonlisäyksestä on vain 1,2 %, joten suoran vientishokin vaikutus ei ole merkittävä.

Venäjä-riskien lisäksi tulee vaikutuksia myös maailmantalouden kautta. Ne ovat kielteisiä Suomenkin talouskasvun kannalta, mutta kokoluokkaa on vaikea vielä ennustaa. Putinin hyökkäyssodan välittömät vaikutukset Suomen taloudelle näyttävät joka tapauksessa jäävän historiallisessa katsannossa vähäisiksi. Ei ole kyse Neuvostoliiton, saati keisarikunnan hajoamisen aiheuttamien järkytysten suuruisesta shokista. Mutta tämä koskee vain lähitulevaisuutta. Suurempi asia on se, miten sota vaikuttaa pidemmällä aikavälillä maailmantalouden kehitykseen. Tällä hetkellä vaikuttaa siltä, että se kääntää globalisaation pyörää taaksepäin. Kuinka paljon, jää nähtäväksi.

Putinin sodan todennäköiset pidemmän aikavälin talousvaikutukset ovat monella tapaa murheellisia. Taloudellisen nationalismin voimistuminen tekee kaikista kansakunnista hieman köyhempiä. Varustelumenojen kasvattaminen vähentää mahdollisuuksia kansalaisten hyvinvointia parantaviin uudistuksiin. Venäläiset joutuvat maksamaan alentuneella elintasolla autokraattisen johtajansa sotaretken kustannukset.

”Talouspoliitikoilta vaaditaan jatkossa tavallistakin enemmän taitoa valita huonoista vaihtoehdoista parhaat”, sanoo Heikkinen.

kari.naskinen@gmail.com

Hänessä on aamiaishiutalemaista terveyttä

Elokuvassa Aamiainen Tiffanylla (1961) Audrey Hepburn on olemukseltaan harvinaisen täydellisesti sellainen sulotar kuin on Holly Golightly Truman Capoten samannimisessä pienoisromaanissa (1958). Kun olin katsonut elokuvan, luin heti perään romaanin, jossa on hieno kuvaus tuosta 19-vuotiaasta kaunottaresta: ”Kaikesta muodikkaasta hoikkuudestaan huolimatta hän uhosi miltei aamiaishiutalemaista terveyttä, saippualta ja sitruunalta tuoksuvaa puhtautta, karheaa punerrusta, joka syveni poskipäillä. Hänen suunsa oli iso, hänen nenänsä pysty. Tummat silmälasit peittivät hänen silmänsä. Ne olivat kasvot, jotka eivät enää kuuluneet lapselle, mutta eivät silti vielä naisellekaan.”

Kun tähän lisätään elokuvassa mukaan tulleet merkkituotteet, Tiffanyn korut, Givenchyn mustat leningit, lierihatut, on kuva kauniista naisesta suorastaan lumoava, lisättynä vielä kävelytyylillä ja eleillä. Kaikki ei kuitenkaan ole yhtä puhtoista kuin tämä ulkoinen kuva. Hollylla on ollut yksitoista rakastajaa. Sen paremmin kirjassa kuin elokuvassakaan ei Hollya sanota puhelintytöksi tai vastaavaksi, mutta dvd:n lisäaineistossa (2005) elokuvan ohjaaja Blake Edwards kutsuu Hollya huoraksi, maksulliseksi naiseksi. Holly on kaunotar, jota äveriäät pohatat käyttävät seuralaisenaan, kun menevät joihinkin merkittäviin avec-tilaisuuksiin, ja mitä muuta siihen sitten liittyy, se voi olla kaunista, rahakasta, seksikästä, jotakin. Muita mielenkiintoisia haastateltavia dvd:llä ovat elokuvan tuottaja Richard Shepherd, Audrey Hepburnin poika Sean Ferrer ja Tiffanyn 57th Streetillä olevan myymälän johtaja.

Oma tarinansa on, että Holly toimii salasanomien välittäjänä Sing-Singissä istuvalta huumemafiapomolta Salvatore Tomatolta ”Padre” Oliver O´Shaugnessylle. Kiinnikin Holly jää, mutta tämä vaihe on elokuvassa jätetty vähemmälle, koska Holly on elokuvassa ”siistimpi” henkilö kuin kirjassa. Muutenkin George Axelrodin romaanista tekemä käsikirjoitus on pehmeämpi ja korostaa Hollyn kauneuteen ja hyväntahtoisuuteen liittyviä asioita. Axelroad oli tuttu tekijä tällä alalla, sillä aikaisemmin hän oli käsikirjoittanut mm. Marilyn Monroe -elokuvat Kesäleski ja Bussipysäkki.

Iso poikkeama elokuvassa on romaaniin nähden sen loppuratkaisu. Romaanissa Holly ei jää New Yorkiin, vaan pakenee edessä olevaa oikeudenkäyntiä Brasiliaan, mutta elokuvan kauniissa lopussa Holly Golightly ja Paul Varjak (George Peppard) suutelevat Lexington Avenuella lämpimässä sateessa. Romaani päättyy Varjakin saamaan postikorttiin, jossa Holly kirjoittaa: ”Brasilia oli kamala, mutta Buenos Aires oikein kiva. Ei mikään Tiffany, mutta melkein. Olen lyöttäytynyt erään upean $eniorin leipiin...” Varjak on kirjailija, jonka hahmossa varmaan on paljon Truman Capotea, vaikka romaani ei suoranaisesti todellisiin yksittäisiin ihmisiin perustukaan. Capoten ja Varjakin kotiosoitteetkaan eivät ole samat. Kirjassa ei kirjailijakertojalla ole nimeä, mutta elokuvassa siis Varjak.

Yhden lisäelementin elokuvaan tuo Henry Mancinin hieno laulu Moon River, jonka esittää ikkunalaudalla istuen Audrey Hepburn itse. Myös Blake Edwardsille oli yllätys, että Audrey osasi niin kauniisti laulaa. Romaanissakin Holly toisinaan laulaa, erityisesti hän pitää operetti-iskelmistä, Oklahoma-musikaalin kappaleista sekä Cole Porterin ja Kurt Weillin lauluista. Henry Mancini ja sanoittaja Johnny Mercer saivat Moon Riveristä Oscar-palkinnon. Parhaan naispääosan Oscarin ohi Audrey Hepburnin sai Sophia Loren vakavasta draamasta Kaksi naista.

Vielä muutama kommentti Tiffany-elokuvasta: yli tyylilajin ja ymmärryksen menee pitkä bilekohtaus Hollyn pienessä asunnossa, jossa kännissä sekoilee 50-70 ihmistä, ja Mickey Rooneyn valinta talon yläkerrassa asuvan kiukkuisen japsin rooliin oli virhe myös Edwardsin mielestä. Sen sijaan Audrey Hepburn on täydellinen, vaikka Capote olisikin halunnut rooliin Marilyn Monroen. Kun elokuvan roolittajat kylmäverisesti torjuivat Marilynin, he pyysivät Hollyn rooliin Kim Novakia, mutta onneksi hän kieltäytyi ja valinta tehtiin sitten kuten tehtiin. Audrey Hepburn on ehdottoman täydellinen, kirkas, kiehtova, välillä surullinenkin, mutta siis täydellinen.

kari.naskinen@gmail.com

Uusia teatteriennätyksiä on enää vaikea tehdä

Lahden teatteritoiminnalla on juhlavuosi. Sata vuotta sitten perustettiin Lahden Teatteri ja sille kannatusyhdistys, ja samoihin aikoihin myös Lahden Työväenteatteri. Työväenliikkeen hajaantuminen johti 1920-luvulla myös nimenomaan sosiaalidemokraattien teatterin perustamiseen: Lahden Työväen Näyttämö. Sotien jälkeen 1946 perustettiin osakeyhtiöpohjalle Lahden kaupunginteatteri, joka aika pian muutettiin kuitenkin normaaliksi täyskunnalliseksi laitokseksi. Juhlavuosi on nyt senkin takia, että uusi teatteritalo vihittiin käyttöön 40 vuotta sitten 1983. Juhlavuoden kunniaksi kaupunginteatteri jakoi tänään markkinoilla 600 vapaalippua musikaaliin Something rotten! Jotain mätää!

Musikaalit ja operetit ovatkin olleet teatterin suurimpia vetonauloja. Eniten yleisöä Lahden kaupunginteatteri on saanut tuttuun Viktorian husaariin, jota ensi-iltansa (1984) jälkeen esitettiin 103 kertaa ja katsojia se keräsi noin 72 000. Se on myös esitys, joka on saanut keskimäärin suurimman katsojamäärän yhtä esitystä kohti: 698. Operetin ohjasi teatterinjohtaja Aimo Hiltunen.

Katsojatilaston erikoisuus on pienemmän Eero-näyttämön avajaisnäytelmä Päivänsäde, minä ja menninkäinen, jota esitettiin ennätysmäiset 163 kertaa ja katsojien kokonaismäärä meni yli 34 000:n. Se on Eero-näyttämön ainoa esitys, joka on saanut määrällisesti samanlaisen suosion kuin ison Juhani-näyttämön esitykset. Tämän näytelmän Reino Helismaasta, Tapio Rautavaarasta ja kumppaneista kirjoitti Lahden kansanopiston teatterilinjan johtaja Yrjö Juhani Renvall, sen ohjasi Kari Rentola, Repeä esitti Raimo Wahlström ja Tapsaa Pekka Räty.

Enää ei näin isoihin lukuihin päästä. Kun lahtelaisen teatteritoiminnan edellisenä juhlavuonna kymmenen vuotta sitten tein tilaston katsojamääristä, niin sen jälkeen ei yksikään näytelmä ole ylittänyt 30 000:n rajaa. Lähimmäs pääsi West Side Story vuonna 2018: vajaat 29 000 katsojaa.

Viimeisten kymmenen vuoden tilastot sain teatterin tuotantosuunnittelijalta Stina Saanilalta, joka kertoi, että aivan tarkkojen vertailujen tekeminen on vaikeata, sillä Juhani-näyttämön katsomon koko voi vaihdella esityksestä toiseen, lisäksi katsomon koko pieneni huomattavasti vuoden 2009 remontin jälkeen. Koronaviruksen takia puolestaan keskeytyi esityskausi helmikuussa 2020, minkä jälkeenkin mentiin koronavarovaisuuden minimaalisilla katsomoilla. Eikä tilastojen päivittämisessä ollut paljon tehtävää. Suurimmat katsojamäärät:

71 913 Viktorian husaari (1984)
61 404 Anna Karenina (2000)
53 662 Cats (2007)
52 547 Täällä Pohjantähden alla (1989)
51 400 Laulavat sadepisarat (1997)
50 101 Lainatenori (1987)
44 214 Niskavuoren naiset (1983)
43 352 Lepakko (1991)
42 452 Viulunsoittaja katolla (1993)
41 469 West Side Story (1988)
37 695 Seitsemän veljestä (2002)
37 397 Tähtiyö (1996)
35 903 Van Gogh ja postinkantaja (1983)
35 746 Niskavuoren nuori emäntä (1987)
34 443 Zorbas (2004)
34 436 Annie mestariampuja (1999)
34 238 Päivänsäde, minä ja menninkäinen (1983)
33 423 Ollin oppivuodet (1990)
33 246 Hevosen tarina (1985)
32 593 Kaunotar ja hirviö (1995)
31 764 Piukat paikat (2006)
31 364 Cabaret (2011)
30 530 Jääkärin morsian (1995)
30 375 Kolme iloista rosvoa (1984)

Eero-näyttämö:

34 238 Päivänsäde, minä ja menninkäinen (1983)
27 546 The Beatles Story (2006)
23 371 Aladdinin taikalamppu (1993)
21 639 Muumipappa ja meri (1995)
21 111 Nalle Puh (1990)
19 398 Pitkän päivän matka yöhön (1989)
15 062 Metsä (1983)
13 227 Kuka pelkää noitia? (1999)
12 645 Mio, poikani Mio (1985)
12 360 Viimeinen keikka (1988)
11 585 Unohtakaa Herostratos (1984)
11 275 Tatun ja Patun Suomi (2017)
10 288 Käärmeennahkatakki (1984)
9 916 Tähtitaivaankatu 3 (1993)
9 884 Herra Huu (1984)
8 880Varjo (1998)
8 828 Tuhkimo (2018)
8 585 Tabu (1986)
8 316 Kun on tunteet (1995)
8 237 Vesipatja (1985)

Kaikkien aikojen tilasto katsojia/esitys:

698 Viktorian husaari (1984)
653 Van Gogh ja postinkantaja (1983)
649 Harjunpää ja ahdistelija (1984)
642 Lemmenlatu (2005)
639 Cats (2007)
630 Ronja Ryövärintytär (1989)
626 Lainatenori (1987)
623 Niskavuoren naiset (1983)
621 Otello-ooppera (1983)
608 Anna Karenina (2000)
604 Lumikki ja 7 kääpiötä (1997)
603 Tähtiyö (1996)
600 Ainakin miljoona sinistä kissaa (1987)

kari.naskinen@gmail.com

Neljä estettä Venäjän ja Ukrainan rauhanneuvotteluille

Lännen sekopää Donald Trump sanoi, että jos hänet valittaisiin presidentiksi, hän pystyisi lopettamaan Ukrainan sodan 24 tunnissa. Enemmän luottaisin kuitenkin toiseen amerikkalaiseen Tom Cruiseen, joka kykeni tuhoamaan turvallisesti terroristien jo lentoradalle lähettämän ydinpommiohjuksen elokuvassa Vaarallinen tehtävä IV – Ghost Protocol (2011).

Helppo tehtävä sodan lopettaminen ei kuitenkaan ole. Amerikkalaisen Rand-ajatushautomon tuoreessa raportissa ennakoidaan sodan jatkuvan ehkä pitkäänkin. Lännen aseavusta ei ole apua, jos se jatkuu epämääräisenä, koska se tavallaan ylläpitää kummankin osapuolen optimismia: Ukraina uskoo aseavun edelleen kasvavan ja auttavan sen saavuttamaan tavoitteensa, kun taas Venäjä olettaa lännen aseavun ennen pitkää heikkenevän, mikä kääntäisi sodankäynnin Venäjän eduksi.

RAND Corporation on tutkimuslaitos ja ajatushautomo, joka perustettiin 1948 tuottamaan analyysejä USA:n asevoimille. Alkurahoituksena se sai miljoona dollaria Fordin säätiöltä. Viime viikolla imestyneessä raportissaan Rand lähestyy sotaa siitä näkökulmasta, mikä on sen lopettamisen merkitys nimenomaan Yhdysvalloille - ”miten vaihtoehtoiset liikeradat vaikuttaisivat Yhdysvaltojen etuihin”.

”Haitat pitkittyvästä sodasta ovat USA:lle suuremmat kuin hyödyt”, sanotaan heti raportin alussa. ”Vaikka Washington ei voi itse määrittää sodan kestoa, se voi ryhtyä toimenpiteisiin, jotka edistävät konfliktin lopullista neuvotteluratkaisua. Sodan lopettamista koskevan kirjallisuuden pohjalta tunnistetaan tärkeimmät esteet Venäjän ja Ukrainan neuvotteluille, ja näitä esteitä ovat:

1. Ukrainan tulevan tuen suunnitelmien selvittäminen.
2. Ukrainan turvallisuuteen sitoutuminen.
3. Ukrainan puolueettomuutta koskevien takeiden antaminen.
4. Ehtojen asettaminen Venäjän pakotteiden lieventämiselle.

USA:n mahdollisuus ottaa askeleita kohti rauhanneuvotteluja olisi, että Ukrainalle luvata vakaa aseapu ja kunnon tukipaketti, jotka kuitenkin kytketään Ukrainan halukkuuteen osallistua ja toteuttaa rauhanprosessi.Tämä yllyttäisi myös Venäjää mukaaan rauhanprosessiin. Vaikeana kysymyksenä nähdään turvallisuustakuiden muotoilu sellaiseksi, että molemmat osapuolet ne hyväksyisivät. Esimerkkinä tällaisesta raportissa mainitaan Istanbulissa viime maaliskuussa luotuja rauhanehtoja, joissa Ukraina jäisi Naton ulkopuolelle, mutta sille taattaisiin eriasteisia turvallisuussitoumuksia USA:n ja sen liittolaisten taholta.

Pakotteista Venäjälle Randin raportti sanoo, että ne ovat jo aiheuttanut niin suurta vahinkoa Venäjälle, että sodan jatkaminen ei ole tarpeellista. Sen sijaan joistakin pakotteista luopumista, voisi nyt käyttää rauhanprosessin edistämiseen.

Jos rauhaa ei saada aikaan, varoittaa Rand myös ydinsodan kasvavasta riskistä sodan pitkittyessä. Oletus on, että tuollaisessa tapauksessa Venäjä aloittaisi ydinaseiden käytön, jolloin sota muuttuisi Venäjän ja Naton väliseksi. Sodan pitkitymiseen kiinnitetään muutenkin paljon huomiota tässä 30-sivuisessa raportissa. Yksi pelko on, että Venäjän sotaponnistelut tuottavat tulosta ja muuttavat tilanteen Ukrainassa kestämättömäksi.

”Euroopan ja USA:n varastot joidenkin aseryhmien osalta ovat 
jo vähissä, joten on syytä epäillä, johtaako pidempi sota 
lisähyötyihin Ukrainalle – mahdollisia ovat myös lisätappiot. 
USA:lle ja Euroopalle kustannukset Ukrainan valtion 
pitämiseksi taloudellisesti vakavaraisena moninkertaistuvat 
ajan myötä, koska sota estää investointeja ja tuotantoa. 
Sodan aiheuttamat maailmanlaajuiset taloudelliset häiriöt 
mahdollisesti lisääntyvät niin kauan kuin konflikti on 
käynnissä”, sanotaan Randin raportissa.

Sodan puhkeaminen aiheutti voimakkaan nousun energian 
hintoihin, mikä on puolestaan vaikuttanut inflaatioon ja 
talouskasvun hidastumiseen maailmanlaajuisesti. Rand 
ennustaa, että energian kallistuminen johtaa jopa 
150 000 ihmisen kuolemaan Euroopassa kylmän talven 
takia 2022-23.


kari.naskinen@gmail.com

Nainen ison puun varjossa

Jokaisen ihmisen pitäisi saada olla ”mää itte”, joku jolla on oma elämä, omat ystävät ja työ. Näin kirjoitti keski-ikäinen kotirouva Tellervo Koivisto, jonka puoliso Mauno Koivisto ei vielä tuossa vaiheessa ollut tasavallan presidentti. Lahden kaupunginteatterin näytelmässä Minä, Tellervo nousee keskeiseksi kohtaukseksi se, kun Tellervo luettelee miehelleen, miten avioliiton voisi myös järjestää: vaimo olisi tohtori, mies olisi kotona ja hoitaisi lasta, odottaisi vaimon tuloa töistä ja tarjoilisi sitten ruuan pöytään; välillä vaimo myös toisi omia kavereitaan ja työtovereitaan kotiin palaveeramaan.

Anna Krogeruksen näytelmässä kirjailija Aura Kiiski on haastattelemassa 92-vuotiasta Tellervo Koivistoa, josta hänellä on tekeillä näytelmä. Hän on suunnitellut, että näytelmän nimeksi tulisi ”Nainen ison puun varjossa” - olihan Mauno Koivisto elämänsä keskeisissä valtiollisissa vaiheissa Suomen suurin henkilö, jonka varjossa puolison oman identiteetin rakentaminen ei ollut aivan yksinkertaista. Näytelmäkirjailijan ja Tellervo Koiviston tapaamisessa käy kuitenkin selväksi, että Tellervo silti onnistui, ja kirjailija sanookin, että hän vaihtaa näytelmän nimeksi Minä, Tellervo.

Kirjailijaa esittää Anna Pitkämäki ja vanhan Tellervon roolissa on vierailijana Annukka Blomberg Kuopion kaupunginteatterista. Näytelmän rakenne on kuitenkin sellainen, että episodimaisesti läpi Tellervon elämää kuvaavassa kertomuksessa ovat mukana myös nuorena ”Tellenä” Liisa Vuori ja keski-ikäisenä rouva Koivistona Laura Huhtamaa. Sen sijaan mies on aina mies miesten johtamassa maailmassa, eikä edes vanhene, joten Manu on koko ajan Tapani Kalliomäki. Idea toimii hyvin. Se on tuttu esimerkiksi television dramatisoiduista dokumenteista, joissa historiallisia tosiasioita välillä väritetään näytelmällisillä kohtauksilla.

Tellervo Kankaanranta oli päättänyt pysyä naimattomana, mutta mukavassa kohtauksessa itsenäisyyspäivän aattona 1950 hän tapaa Turussa yliopistossa opiskelevan Mauno Koiviston. Jo maaliskuussa he menivät kihloihin ja kesällä 1952 naimisiin Punkalaitumen kirkossa. Sulhanen halusi kirkkohäät ja morsian suostui, vaikka ei uskonnollinen ollutkaan.

Uskonnollisuus siis vähän erotti pariskuntaa, mutta ei häirinnyt elämää. Politiikassa Tellervo kuuluu selvästi SDP:n vasempaan reunaan, Manu oli oikeammalla, eikä tästäkään ongelmia syntynyt. Näytelmässä ei politiikka ole esillä. - ”Sain tehdä mitä halusin, kirjoittaa mitä halusin. Hän ei koskaan sensuroinut tekemisiäni missään muodossa. Eivät ne kaikki olleet hänelle mieleisiä asioita, mutta ei hän yrittänyt jarruttaa minua, vaan antoi täyden tuen ja vapauden.”

Näytelmän rajaus on sellainen, että se keskittyy lähes kokonaan aikaan ennen ja jälkeen Koiviston presidenttiyttä. Tellervon nuoruudesta tulee esille se hänen omista kirjoistaan tuttu asia, joka vaikutti hänen koko elämäänsä: kun Punkalaitumella syntynyt Tellervo siirtyi oppikouluun 25 kilometrin päähän Lauttakylään, siellä tuli uskonnonopettajaksi pastori Lauri Jokinen, jonka kuritusmenetelmät jättivät elinikäisen trauman. Jokinen ei ehkä ollut pedofiili, mutta muuten täydellinen alistaja. Kun Jokisesta alettiin myöhemmin puuhata paikkakunnalle muotokuvaa, tieto tästä aiheutti rouva Koivistolle pitkäaikaisen masennuksen, jonka takia hänen oli käytävä terapiassakin. Edelleen Tellervo sanoo, että aina kun hän joutuu palaamaan asiaan, kuten nyt tapaamaan tulleen näytelmäkirjailijan kanssa, hän masentuu muutamaksi päiväksi.

Pastori Jokinen oli kova Lapuanliikkeen mies, ja varmaan Tellervo Koiviston muistikuvat opettajasta palautuivat rajusti mieleen Lapualaisoopperan kantaesityksessä, joka osaltaan innosti hänet mukaan politiikkaan: ”Ensinnäkin oli ilta ja yö vuonna 1966, jolloin olin mukana, kun Arvo Salon Lapualaisooppera esitettiin ensi kertaa ja samalla pidettiin vaalivalvojaisia [vasemmisto sai äänistä 51 %]. Se oli taitekohta, läpimurto. Silloin keskusteltiin ensimmäistä kertaa vapaasti uusista poliittisista asetelmista, uusista vapauksista, uusista aatteista, uudesta ihmisestä. Tunnelma oli ainutlaatuinen.”

Eduskuntaan Tellervo Koivisto valittiin 1972 ja Helsingin kaupunginvaltuustoon 1976. Varsinkin valtuustotyöskentelyä hän sanoo näytelmässä myönteiseksi kokemukseksi, koska siinä pystyttiin vaikuttamaan tuttuihin oman paikkakunnan asioihin. Tähän nähden on outoa, että näytelmän kaksi kohtausta valtuustosta ovat kuin television hölmöimmistä sketsisarjoista – ohjaaja Hilkka-Liisa Iivanainen on kai ajatellut, että nytpä oikein revittelen tässä kohtaa ja teen kauunginvaltuutetuista täysiä pässinpäitä.

Turha kohtaus on myös kirjailija Aura Kiisken valittaminen omasta elämästään ja ammatistaan. Eivät meitä tässä näytelmässä kiinnosta kirjailijoiden ongelmat, vaan Tellervo Koivisto.

Kokonaisuudessaan hyvä näytelmä, mutta on tuttua juttua vähänkin Tellervo Koiviston elämää seuranneille, johon on ollut mahdollisuus kirjojen, runsaiden lehtijuttujen ja tv-esiintymisten ansiosta. Tuo tehokkaasti esille Tellervo Koiviston ponnistelun naisten oikeuksien ja tasa-arvon puolesta.

kari.naskinen@gmail.com

Kokoomuksen ja SDP:n lähentyminen päätyi hillittyyn markkinatalouteen

Kokoomuksen ja SDP:n hallitusyhteistyöstä 1980-luvulla tohtoriksi väitelleen Jouko Marttilan väitöskirjan mottona on mukaelma Pentti Saaritsan runonsäkeestä:

”Kuka tarvitsee pörssikauppaa,
en minä eikä Nieminen
sitä tarvitsee järjestelmä tämä kapitalistinen”

Alkuperäisessä Saaritsan tekstissä pörssikaupan tilalla on työttömyys. Saaritsan runon sävelsi Kaj Chydenius 1969 ja lauloi sen levyllekin itse. Myöhemmistä levytyksistä muistan Jaakko Tepon.

Kokoomuksen ja SDP:n yhteistyö tulee taas ajankohtaiseksi, kun seuraavaa hallitusta kootaan. Marttila väitteli tohtoriksi 2016 Helsingin yliopistossa ja kirjan väitöksestä julkaisi Docendo samana vuonna. Marttila käsitteli näiden puolueiden lähentymistä kuuluisan Korpilammen konferenssin (1977) jälkeen ja käytännön talouspolitiikan toteuttamista Harri Holkerin sinipunahallituksessa 1987-90. Edellisen kerran SDP ja Kokoomus olivat olleet samassa hallituksessa 1958-59, pääministerinä K-A. Fagerholm (SDP).

Tutkimuksessa kuvataan kuinka Kokoomus ja SDP päätyivät 1987 vastakkaisia yhteiskuntajärjestyksiä tavoitelleista lähtökohdista kannattamaan yhteistä talouspolitiikkaa – hillittyä markkinataloutta. Tämä kulminoitui juuri Holkerin hallituksen perustamiseen ja sen toteuttamaan ohjelmaan.

Korpilammen järjestämisen taustalla olivat talouden ja yhteiskunnan epävakaudet, joita ratkaisemaan pyrkinyt Kalevi Sorsan II hallitus (1977-79) oli saanut kesällä 1977 valmiiksi Suomen historian ensimmäisen elvytyspaketin. Sen toimeenpano oli edessä, mutta eturyhmien ja puolueiden suhteet olivat pahasti tulehtuneet, joten Sorsa päätti tarttua härkää sarvista. Konferenssin tavoitteena oli päästä eroon haitallisesta epäluottamuksen ja kyräilyn ilmapiiristä, ja Sorsan sanoin elvytyksen hengen pitäisi levitä laajapohjaisesti kaikkien poliittisten ja taloudellisten piirien keskuuteen.

Jotain isoa tapahtuikin, käynnistyi suomalainen konsensus. Tapahtui liikahduksia, kuten Marttila totesi: ”Kokoomus siirtyi kansankapitalismia ja markkinataloutta korostaneelta linjalta sosiaaliseen valintatalouteen ja keskustaoikeistolaiseksi puolueeksi. SDP:n tavoittelema demokraattinen sosialismi ja suunnitelmatalous sovitettiin yhteen markkinatalouden kanssa. Käytännön talouspolitiikassa puolueet toteuttivat hillittyä markkinataloutta, jossa aatteelliset ihanteet ja kaukotavoitteet jäivät taustalle. Valtion ohjaus ja sääntely hillitsivät vapaata markkinataloutta.”

Väitöskirja osoittaa kuinka kansainvälinen talous, yhteiskunnan rakennemuutos ja sisäpoliittinen valtataistelu limittyvät talouspolitiikan toteuttamisessa. Kuinkahan nyt, kun ainakin vasemmisto-oikeistoakselilla Sanna Marin ja Petteri Orpo ovat kaukana toisistaan? Eroa tasoittaa kuitenkin se, että nyt tärkeäksi koettavassa ulkopolitiikassa Sanna Marin vaikuttaa suorastaan haukkamaisemmalta kuin Petteri Orpo. Selvä ennuste siis, että sinipuna syntyy.

Keskusta sen sijaan on täysin pihalla kaikesta, eikä pyri minkäänlaiseen hallitukseen, vaan jää oppositioon väyrystelemään. Kepun piti tietenkin muodollisesti julkistaa vaaliohjelmansa ja ilmoittaa, että puolue panisi koko Suomen täydelliseen kuntoon kahden seuraavan vaalikauden aikana, mutta hallituksessa se ei kuitenkaann tule olemaan.

SYNTYI SOSIAALINEN
VALINTATALOUS

Väitöskirjassa todetaan, että sosiaalidemokraatit joutuivat sopeuttamaan omaa talouspolitiikkaansa ympäristössä, jossa öljykriisi ei johtanutkaan kapitalismin syrjäyttämiseen, vaan vaikeutti keskitettyyn taloussuunnitteluun ja ohjaukseen perustuneen talouspolitiikan toteuttamista.

Yhteiskunnan keskiluokkaistuminen kasvatti erityisesti naisvaltaisten toimihenkilöiden ja julkisten palvelujen palkansaajien määrää, mikä sai SDP:n ja Kokoomuksen kilpailemaan samoista äänestäjistä. SDP siirtyi sosialismin tavoittelusta markkinatalouden hyväksymiseen, kun keskitetty taloussuunnittelu, pääomien ohjailu ja valtion yritystoiminnan laajentaminen eivät auttaneet saavuttamaan täystyöllisyyttä, vaan talouden ongelmat pahenivat. Kalevi Sorsa tarjosi 70-luvun lopulla teollisuudelle tuotantokustannusten alentamista, investointien tukemista ja veronkorotuksista luopumista. Tavoitteena oli yritysten kansainvälisen kilpailukyvyn parantaminen ja irtiotto devalvaatio-inflaatiokierteestä.

Kokoomus taas pyrki eroon konservatiivisesta kypäräpappi-imagostaan ja otti etäisyyttä markkinaliberalismiin. Puolue ryhtyi korostamaan sosiaalista markkinataloutta, josta Ilkka Suomisen johdolla kehitettiin sosiaalinen valintatalous. Siinä korostui työntekijöiden aseman parantaminen, ja Suominen vannoi luokattoman yhteiskunnan nimiin purkaen työn ja pääoman vastakkainasettelua. Suominen kannatti ensisijaisesti porvariyhteistyötä, mutta piti ovea auki myös demarien suuntaan.

Hallitusratkaisussa avainasemassa oli presidentti Mauno Koivisto, joka harvinaisen kassakaappisopimuksen paljastuttua runnoi kekkosmaisella tavalla kasaan Holkerin johtaman sinipunahallituksen, siihen täytteiksi tulivat Rkp ja SMP. Kassakaapissa oli paperi, jossa Suominen, Paavo Väyrynen ja Rkp:n Christoffer Taxell sopivat porvarihallituksen muodostamisesta. Salaisen sopimuksen pääpäsmäreinä olivat olleet Väyrynen ja Nokian pääjohtajan Kari Kairamo. Kokoomuksessa sopimuksesta tiesi Suomisen lisäksi vain puoluesihteeri Jussi Isotalo.

SDP TEKI ISOMMAN
KÄÄNNÖKSEN

Ilman keskiluokan kasvua ja puolueiden talouspoliittista lähentymistä ei yhteistä hallitusohjelmaa olisi syntynyt. Hillityn markkinatalouden myyminen keskiluokalle oli helpompaa kuin takertuminen sosialismin tai kapitalismin vanhoihin ideologisiin ihanteisiin.

Marttilan väitöskirja osoittaa, että SDP teki Kokoomusta suuremman ideologisen käännöksen hyväksyessään markkinatalouden perusperiaatteet talouspolitiikkansa lähtökohdaksi ja luopuessaan sosialistista suunnitelmataloutta ja demokraattista sosialismia vaatineista tavoitteistaan.

Valtionyhtiöiden osittainen yksityistäminen sovitettiin palvelemaan molempien puolueiden päämääriä, samoin kuin kansalaisten osakesäästämisen edistäminen. Sosiaalidemokraateille valtionyhtiöiden osakkeiden myynti oli enemmän omistuksen demokratisointia kuin privatisointia. Kokoomukselle yksityisen omistamisen laajentaminen säilyi ideologisena tavoitteena, vaikka puolue pyrki eroon kovan kapitalismin leimasta.

Yhteenvetona Marttila kirjoitti, että Kokoomuksen ja SDP:n varaan rakentunut hallitus syntyi keskelle rakennemuutosta. Sotienjälkeisestä sääntelytaloudesta siirryttiin kohti kilpailutaloutta ja Euroopan sisämarkkinoita, joiden ulkopuolelle Suomi ei halunnut jäädä. Talouspolitiikassa uusliberalismi vahvisti otettaan öljykriisien ja keynesiläisen velkaelvytyksen jälkeen. Kokoomus oli omaksunut talouspolitiikkansa lähtökohdaksi saksalaiseen ordoliberalismiin perustuneen sosiaalisen markkinatalouden.

SDP uskoi vielä 70-luvun puolivälissä valtion kykyyn ohjata pääomia. Muutos kohti markkinatalouden hyväksymistä alkoi paradoksaalisesti kapitalismin kriisistä, johon vasemmistohallitukset eivät olleet löytäneet parantavia lääkkeitä. Kokoomus ja SDP lähestyivät talouspolitiikassa toisiaan sekä ohjelmatasolla että käytännössä. Puolueiden retoriikassa ideologiset erot korostuivat, ja talousjärjestelmäihanteissa lähentyminen ei näkynyt yhtä hyvin kuin suhdanne- ja työmarkkinapolitiikkaa tai verotusta koskeneissa talouspolitiikan valinnoissa. Kun Kokoomuksen ja SDP:n ideologisia eroja peilaa puolueiden yhteiseen hallitusohjelmaan, näkyy talouspoliittinen lähentyminen parhaiten niissä politiikkalohkoissa, joissa puolueet olivat lähtökohdiltaan kauimpana toisistaan. Tällaisia painopistealueita ovat omistusoikeuteen, työelämän pelisääntöihin ja verotukseen liittyvät kysymykset.

Viimeksi Kokoomus ja SDP olivat yhdessä hallituksessa 2014-15, jolloin tilkkeinä olivat vihreät, Rkp ja kristilliset. Pääministeri oli Alexander Stubb.

Tohtorinväitöksen tehnyt Jouko Marttila on ollut toimittaja (mm. A-studio ja Arvopaperi-lehti), viestintäalan yrittäjä, tietokirjailija, Suomen Pankin viestintäpäällikkö ja nykyisin talouskolumnisti (Talouden tulkki -blogi).

kari.naskinen@gmail.com