Kesäsota 1944, yhtä tyhjän kanssa

Juhannuksena Viipurissa käydessäni ostin sieltä venäläis-suomalaisen sotahistorian tutkijan Bair Irintshejevin uuden kirjan Kannaksen suurtaistelut kesällä 1944 venäläisin silmin (Minerva, 2017). Vaimoni sanoi vähän hymyillen, että ”onpa ajankohtainen kirja - onkos siitä jo reippaat 70 vuotta”. Vastasin, että ajankohtainen on, joka vuosi aina näin juhannuksen tienoilla.

Kun jatkosota oli alkanut 25.6.1941, puhui tasavallan presidentti Risto Ryti seuraavana päivänä radiossa: ”Suur-Saksan valtakunnan sotavoimat nerokkaan johtajansa, valtakunnankansleri Hitlerin komennossa, käyvät rinnallamme menestyksellistä taistelua - - - on tällä kerralla ehkä paremmat mahdollisuudet onnistumiseen kuin kenties milloinkaan ennen.”

Tasan kolme vuotta tuosta ja oltiin enemmän kuin kusessa. Winston Churchill oli jo ennen juhannusta 14.6.1944 lähettänyt Josif Stalinille kirjeen: ”Toivotan kaikkea parasta menestyksellenne Karjalassa.” Siitä se sitten lähti, kun Stalin oli sitä mieltä, että tsuhnien päähän on ajettava järkeä päähän moukarilla.

Kannaksen halkijuoksun päätteeksi Puna-armeija valloitti Viipurin muutamassa tunnissa 20.6. ja menetti kaatuneina vain kahdeksan miestä. Eikä pakenevista suomalaisista puolustajistakaan kaatunut kuin 85 sotilasta. Leningradin rintaman johtaja Leonid Govorov ylennettiin marsalkaksi ja Leningradin rintaman komissaari Andrei Zdanov kenraalieverstiksi.

Suomen sotaherroilla meni huonommin. Viipurissa jääkärieversti Armas Kemppi ja majuri Kurt Bäckman eivät hallinneet asioita, kuten kenraaliluutnantti Harald Öhquist kirjoitti päiväkirjaansa: ”Ei ollut ihme että Kemppi ja Bäckman menettivät hermonsa – molemmat olivat kroonisia alkoholisteja, joista marskia oli varotettu!”

Irintshejevin kirjassakin kuvataan havainnollisesti tätä asiaa yhdellä esimerkillä: kun Bäckman tuli hengästyneenä ja hiestä läpimärkänä Kempin esikuntaan Torkkelinkatu 12:een, jossa Kemppi saneli parhaillaan käskyä, tämä keskeytti sanelun kaataakseen järkyttyneelle Bäckmanille konjakkia.

Puna-armeija aloitti varsinaisen hyökkäyksen klo 12.30 ja homma oli selvä 16.45, jolloin vänrikki Eelis Mäkinen haki Suomen lipun Viipurin linnan tornista, ja 16.50 räjäytettiin Linnansilta.

Kemppi ja Bäckman pantiin tekemisistään sotaylioikeuteen. Paljon he eivät olleet Viipurissa tehneetkään, mutta eipä ollut paljon mahdollisuuksiakaan. Osa Suomen sotaherroista olisi antanut Viipurin mennä kokonaan ilman taisteluakin, tätä mieltä olivat mm. päämajoitusmestari A.F. Airo ja Panssaridivisioonan komentaja Ruben Lagus.

Hyvä joka tapauksessa, että tämän suurempaan rähinään ei kyetty, sillä jos suomalaiset olisivat alkaneet vakavissaan puolustaa Viipuria, siitä ei olisi jäänyt jäljelle kuin rauniot. Nyt siellä voi käydä esimerkiksi Karjalankannaksen sotamuseossa, jota Bair Irintshejev pitää.

ILMAN VIIPURIA
SUOMI OLI INVALIDI

Viipurin vallattuaan neuvostojoukot jäivät sinne, vaikka tie eteenpäin oli kahden tunnin ajan lähes auki. Miksi eivät käyttäneet hyväkseen pakokauhua suomalaisjoukoissa? Neuvostoliiton panssarirykmentin asiakirjoissa mainitaan, ettei hyökkäystä jatkettu, koska Saimaan kanavan sulkujen ylittämiseen tarvittavaa kalustoa ei tuossa vaiheessa ollut.

Toinen syy oli ehkä se, että Viipurin valtausta juhlittiin. Punaisenlähteentorilla marssimusiikki soi ja juhlapuheita pidettiin. Puna-armeijan johto tiesi, että Viipurin menettäminen oli Suomelle katastrofi. Öhquist kirjoitti monesti, että ”ilman Viipuria Suomi oli invalidi”.

Kun Puna-armeijan joukoissa oli juhlittu ja levätty, otettiin tähtäimeen Talin ja Ihantalan kylät, 10-14 km Viipurista pohjoiseen. Tykistövalmistelu aloitettiin 25.6. aamuseitsemältä ja hyökkäys käynnistyi klo 8.30. Tätä Tali - Ihantalaa, suurinta Pohjoismaissa koskaan käytyä taistelua kesti sitten 9.7. asti, ja koko roska päättyi 4.9.1944.

Neuvostoliitossa ilmestyneessä Suuren isänmaallisen sodan tietosanakirjassa (1985) Viipurin valloittamisesta kerrotaan hyvin, mutta Kannaksen suurtaisteluista ei paljonkaan. Näin siksi, että Tali - Ihantalaa voidaan pitää Suomen torjuntavoittona, kuten Tuntemattoman sotilaan Vanhala hihittelee: ”Tappioita kärsineenä, mutta yhä lyömättömänä perääntyy armeijamme uusille puolustuslinjoille.”

ASELEPOEHDOT MAALISKUUSSA
JA LOPULTA SYYSKUUSSA

Paljon olisi ehkä voitu välttää. Mielenkiintoista on tarkastella esimerkiksi sitä, miten aselepoehdot syyskuussa poikkesivat niistä ehdoista, mitkä Suomi oli saanut Neuvostoliitolta 29.3.1944. Vertaillaanpa.

Vaatimukset Suomelle maaliskuun lopussa, kohta 1: ”Välien katkaisu Saksan kanssa ja saksalaisten joukkojen ja alusten internointi tai välien katkaisu Saksan kanssa ja saksalaisten joukkojen ja alusten karkottaminen Suomesta huhtikuun loppuun mennessä. Kummassakin tapauksessa Neuvostoliiton hallitus voi auttaa Suomea asevoimillaan.”

Vastaava kohta syyskuussa, kohta 1: ”Suomi sitoutuu riisumaan aseista 15.9.1944 jälkeen Suomeen jääneet saksalaiset maa-, meri- ja ilmavoimat sekä luovuttamaan niiden henkilöstön Liittoutuneiden (Neuvostoliiton) Ylimmälle Sotilasjohdolle, jonka tehtävän suorittamisessa Neuvostoliiton Hallitus antaa Suomen Armeijalle apua. Suomen hallitus sitoutuu myös internoimaan sen alueella olevat Saksan ja Unkarin kansalaiset.”

Maaliskuussa kohta 2: ”Neuvostoliiton ja Suomen vuoden 1940 rauhansopimuksen palautus voimaan ja suomalaisten joukkojen vetäminen vuoden 1940 rajalle vähitellen huhtikuun kuluessa.”

Syyskuussa kohta 2: ”Sotatoimien lopettamisenyhteydessä Suomen puolelta 4.9.1944 ja Neuvostoliiton puolelta 5.9.1944 Suomi sitoutuu siirtämään sotajoukkonsa vuoden 1940 Neuvostoliiton ja Suomen välisen rajan taakse, se mukaan kuin on määrätty tätä sopimusta seuraavassa liitteessä.”

Kohdat 3-6 käsittelivät asioita sotavangeista, sotakorvauksista ja Petsamosta.

Maaliskuussa kohta 7: ”Mikäli Suomen osapuoli hyväksyy yllä mainitut kuusi ehtoa, katsoo Neuvostoliiton hallitus mahdolliseksi luopua oikeuksistaan Hangon vuokra-alueeseen korvauksitta.”

Syyskuussa kohta 7: ”Neuvostoliitto luopuu Hangon niemimaan vuokraoikeuksistaan, jotka myönnettiin sille Suomen ja Neuvostoliiton välisessä rauhansopimuksessa 12.3.1940. Suomi puolestaan sitoutuu vuokraamaan Neuvostoliitolle maa- ja vesialueen Porkkalan niemimaan alueilla laivastotukikohdan perustamista varten sinne.”

Siis lopputuloksen kannalta yhtä tyhjän kanssa koko kesäsota 1944. Entä jatkosota kokonaisuudessaan? Samat sanat. Mutta ruumiita vain tuli: suomalaisia kaatui tai katosi 63 000, saksalaisia 14 000 ja neuvostoliittolaisia 265 000. Siviilejä kuoli suuruusluokkaa 5000 - 8000. Haavoittuneita: Suomi 160 000, Saksa 37 000, Neuvostoliitto 400 000.

kari.naskinen@gmail.com

Oma apu, paras apu

Avustuskassat olivat ensimmäisiä tehdastyöläisten yhteistoiminnan muotoja ja joukkoliikettä. Ne korvasivat jonkin verran yhteiskunnallisen turvaverkon puuttumista 1800-luvulla, jolloin tehtaiden duunarit olivat vuosipalkollisina tehtaanomistajien eli isännän holhouksessa. Ensimmäinen avustuskassa eli tehdaskassa oli 1846 perustettu Finlaysonin puuvillatehtaan työväen sairaus- ja eläkekassa. Tampereella toimiva Työväenmuseo Werstas on nyt julkaissut historiakirjan Työväen apu, paras apu suomalaisen työväenliikkeen sosiaalisesta toiminnasta. Sen on kirjoittanut fil. maist. Eeva-Maija Ingman-Toivonen.

Alkuun nämä avustuskassat olivat lähtöisin työnantajista, koska patruunoilla oli tapana ja velvollisuuskin tarjota työntekijöilleen ja näiden perheille ruoka ja asunto sekä turvata heidät myös sairauden ja työkyvyttömyyden varalta. Pitkäaikaisessa palveluksessa olleille työntekijöille isännän piti tarjota myös vanhuudenturva. Avustuskassojen lisäksi tehtaanomistajat perustivat työntekijöilleen 1800-luvulla työväenasuntoja, ruokaloita, pesutupia, sairashuoneita, kouluja, kirjastoja ja kirkkoja.

Nämä järjestelyt alkoivat muuttua sen jälkeen, kun oli säädetty elinkeinovapauslaki 1879. Avustuskassatoiminnasta tuli selvemmin työväen omaehtoista toimintaa.

Kansalaissodan jälkeen apua tarvittiin entistä enemmän, ja perustettiin Suomen työläisten avustuskomitea ja paikallisia avustustoimikuntia, jotka hankkivat varoja punaorpojen hyväksi.

Valtio oli päättänyt tukea suoraan vain valkoisten leskiä ja orpoja eläkkeillä, joten työväenliikkeen piti hoitaa asioitaan itse. Punaisia avuntarvitsijoita oli kesällä ja syksyllä 1918 yli 43 000 ihmistä. Valtio antoi kyllä punaorpojen huoltamiseenkin jonkin verran varoja, joiden jakamisesta huolehtivat kunnat ja erilaiset järjestöt.

Kansalaissodassa vammautuneet saivat apua Punainvalidit ry:ltä, joka toimi 1918-86. Sillä oli kesäkodit Helsingissä, Tampereella ja Turussa.

Sosiaalidemokraattinen Työläisnaisliitto keräsi varoja punaorpotyöhön vuonna 1921 Ola Fogelbergin suunnittelemalla Turvattomien päivä -merkeillä. Liitto kiinnitti erityistä huomiota äitiyshuoltoon ja lastensuojeluun, mutta kun valtiollisella tasolla eivät asiat edenneet, perusti liitto 1929 oman turvakodin aviottomille äideille.

Valtio tuli 1920-luvulla jo vastaan jo hieman paremmin. Valtionavustusten turvin perustettiin punaorpoja varten kunnallisia lastenkoteja, -tarhoja ja -seimiä. Kirjassa on kuva vuodelta 1928 Lahden punaorpokodista, jonka perusti Suomen työväen järjestönuorten liitto.

Monet työväen oman sosiaalisen toiminnan järjestöt ovat nyttemmin irtautuneet työväenliikkeestä palvellakseen yleishyödyllisinä järjestöinä. Hyvänä esimerkkinä on sitoutumaton ja riippumaton Kuluttajaliitto ry, joka aloitti Sos.dem. Naisliiton aloitteesta Kotineuvontaliittona 1957. Vastaavanlaisia tapauksia on paljon.

Punapääoman romahdus huonon liikkeenjohdon takia aiheutti paljon pahaa, mutta jotakin on vielä jäljellä. Yli satavuotias vakuutusyhtiö Turva jatkaa yhteistyötään ay-liikkeen kanssa ja Osuuskunta Tradeka jatkaa E-liikkeen perintöä, josta tuoreimpien uutisten mukaan Cumulus-hotellit myydään nyt pois.

Historiateos antaa hyvän kuvan työväen oman sosiaalisen ja muunkin toiminnan laajuudesta. Se kattaa myös sivistys-, koulutus- ja valistustyön, monipuolisen kulttuuritoiminnan sekä työläisurheilun, jonka ensimmäisenä puhtaana edustajan perustettiin Helsingin Ponnistus 1887. Finlayson & Co:n voimistelu- ja urheiluseura perustettiin 1891. TUL perustettiin 1919.

kari.naskinen@gmail.con

Huviveron kiertäminen oli aikoinaan varsinainen taiteen laji

Helsingin yliopiston tuoreen tutkimuksen mukaan kansalaiset antaisivat veropetoksista lievempiä rangaistuksia kuin tuomarit. Kun minullakin on läheistä tietoa yhdestä veropetoksen lajista, huviveron kiertämisestä, otan asian esille tuonnempana.

Huvivero poistui 1981, mitä ennen sillä oli pitkä historia. Jo 1782 annetun asetuksen mukaan esiintyvien taiteilijoiden piti suorittaa maksu Kehruuhuonerahastoon; kehruuhuoneet olivat naisten työvankiloita, joissa teetettiin käsitöitä. Yleisin syy kehruuhuonekomennukseen oli vastasyntyneen lapsen surmaaminen. Vuonna 1818 huviveron tuotto ohjattiin Vaivais- ja työhuonerahaston hyväksi.

Huviverosta tehdään selkoa Veikkaus Oy:n Raymond-lehdessä 2/2017. Selonteon pohjana on Lapin yliopiston professoreiden Esko Linnakankaan ja Leila Juannon kirja Verojen historia (Grano, 2016).

Huviveroa kannettiin siis huveista, varsinkin ns. kansanhuveista. Teatteri, ooppera ja klassisen musiikin konsertit vapautettiin huviverosta jo aikaisemmin, mutta varsinkin elokuvat, tanssi-iltamat ja moottoriurheilu olivat sellaista hupia, että niitä piti erikseen verottaa. Vasta 1980-luvulle tultaessa tilanne tasoittui, kun huviveron sijasta alettiin huvitilaisuuksien pääsylippujen hintoihin lisätä arvonlisävero, nykyisin 10 prosenttia. Elokuvat olivat kuitenkin poikkeus, niiden osalta huvivero poistui vasta 1994.

Isäni oli 1950-luvulla Jyväskylän Moottoriurheilijoiden puheenjohtaja ja yleensä myös Harjun TT-ajojen kilpailunjohtaja. Huviveroa piti kiertää. Ennen kilpailuviikonvaihdetta kaikki pääsylippuniput piti viedä poliisilaitokselle leimattaviksi, ja kilpailujen jälkeen maanantaina myytyjen nippujen kannat sekä vajaasti myydyt niput ja täydet niput palautettiin poliisilaitokselle. Siellä laskettiin myytyjen lippujen määrä ja saatiin se summa, mikä huviveroa piti maksaa.

Veronkierto tapahtui kuitenkin kätevästi. Kaikille lipunmyyjille annettiin ohjeeksi, että myyvät lippuja myös nippujen välistä. Yhdessä nipussa oli muistaakseni sata lippua, ja jos sieltä välistä puuttui kymmenen, niin ei sitä poliisilaitoksella huomattu.

Oheinen lehtileike on vuodelta 1960 ja sen mukaan ajoja oli tuolloin ollut katsomassa noin 6500 ihmistä. Kyse ei ollut seuran kannalta aivan pienistä summista, sillä huvivero oli moottoriurheilu- ja nyrkkeilykilpailujen pääsylipuista 30 prosenttia. Yhtä pahoja, yhtä korkeasti verotettuja huveja olivat sellaiset elokuvat, jotka olivat lakipykälän sanonnan mukaan ”sisällöltään huonoja tai taiteelliselta tahi siveelliseltä laadultaan heikkoja”. Tällaisia elokuvia olivat esimerkiksi Kallopeliappelsiini, Likainen Harry, Lemmenjanoiset nymfot ja Seksihullut hoiturit.

Paremmat elokuvat pääsivät vähemmällä, ja huviveron määrää alennettiin vielä lisää, jos ennen pääelokuvan alkua esitettiin kotimainen valistusfilmi. Niiden piti olla taide-, tiede- tai opetuselokuvia. Kuinkahan monta tylsää raittiusvalistuselokuvaa minäkin silloin näin?

Tanssiminen oli niin suurta syntiä, että niiden huvivero nostettiin sotien jälkeen peräti 50 prosenttiin. Myöhemmin se pudotettiin 25 prosenttiin. Elokuvien tavoin oli kuitenkin mahdollisuus välttää huvivero kokonaan, jos tilaisuuden tilaisuuden pääasiallisena ohjelmana oli puheita, esitelmiä, lausunta-, laulu- ja soittoesityksiä tai näytelmiä. Näiden korkeatasoisten ohjelmanumeroiden jälkeen oli sallittua järjestää puolitoista tuntia verovapaata tanssia.

VIEKÄÄ TUHKATKIN PESÄSTÄ

Huviveron yksi muoto oli pelikorttivero, mikä säädettiin 1842. Monet muistavat, miten korttipakkapaketin ympärillä oli aikoinaan leimattu paperiside – leimamerkki. Tämä sai aikaan pelikorttien salakuljetuksenkin. Ikäviä tilanteita syntyi, kun ruotsinlaivalta pelikortit ostanut turisti jäi tullissa kiinni ja leimavero piti maksaa. Pelikorttivero lakkautettiin 1983.

Eikä tässä kaikki. Joskus on kannettu tuhkaveroakin. Sen taustalla oli salpietarivero, minkä perusteella kruunulle piti 1600-luvulla toimittaa multaa, lampaan- tai vuohenlantaa, halkoja, olkia ja/tai tuhkaa. Salpietaria tarvittiin ruudin valmistamiseen. Tuon verotuskäytännön jäljiltä on vieläkin sanonta ”viekää tuhkatkin pesästä”.

Venäjällä kannettiin myös partaveroa 1698 - 1765, kun Pietari Suuri halusi sivistää ihmisiä eurooppalaisiksi. Jos ei ajanut partaa pois, piti maksaa partavero.

kari.naskinen@gmail.com

Suomi on nyt EU-tyhjiössä

Kansainvälisen kauppakamarin maajohtaja Timo Vuori kirjoitti eilen Helsingin Sanomien yleisönosastossa, että Suomelta kaivataan nyt uudenlaista aktiivisuutta: ”Meidän ei pidä tuudittautua siihen, että liittokansleri Angela Merkel hoitaa asiamme tai että Emmanuel Macronin valinta presidentiksi tuhosi EU-kriittisyyden.” (HS 22.6.2017)

Samasta kirjoitti saman päivän Demokraatissa Paavo Lipponen: ”Ongelmana [Suomen] politiikassa ja mediassa on keskustelun ja aloitteiden puute isoista asioista, kuten Eurooppa-politiikasta. Siitä ei puhuta mitään – ja Eurooppa menee menojaan.”

Suomen EU-aktivismi on jäänyt sote- ja talousasioiden jalkoihin. Eikä varsinaisia EU-visionäärejä ole oikein ollenkaan.

Vastikään ilmestyi Tampereen yliopiston professoreiden Tapio Raunion ja Juho Saaren toimittama kirja Suomen EU-politiikan muutoksesta ja jatkuvuudesta. Kirjan nimi on kuvaavasti Reunalla vai ytimessä (Gaudeamus, 2017). Lipposen aikana Suomi oli tai ainakin halusi olla ytimessä, mutta nyt ollaan ilmeisesti reunalla. Vaikka Juha Sipiläkin on EU-myönteinen, niin hänen aikanaan ”meille on muodostunut EU-keskustelussa tyhjiö, jossa hallitus lausuu asiasta hyvin vähän”.

Suomen EU-politiikan peruslinja ei kuitenkaan ole muuttunut viime vuosina, sillä arkisessa työssä Suomi on edelleen tunnollinen ja pragmaattinen jäsenvaltio. Itse asiassa maan politiikka on lähes yksinomaan unionin aloitteisiin reagoimista.

Kirjassa kerrotaan, että vaikka yleisen uutisoinnin perusteella voisi luulla toisin, suomalaisten tuki integraatiolle ja eurolle on edelleen vankkaa. Suomi on onnistunut varsin hyvin saavuttamaan tavoitteitaan Brysselin neuvotteluissa, ja maatalouden elinvoimaisuudelle EU-jäsenyys toimii parhaana vakuutuksena. Keskustelua integraation tulevaisuudesta tai kansallisen EU-politiikan painopisteistä ei kuitenkaan ole.

Raunio ja Saari toteavat kirjan esipuheessa, että suomalaiselle poliittiselle kulttuurille on ominaista merkittävienkin uudistusten vähättely. Kuitenkin ne ovat selviä ideologisia arvovalintoja: sosiaali- ja terveyspolitiikan uudistus ja maakuntien vahvistaminen, EU:n päätökset syvemmästä talouspolitiikan integraatiosta, turvapaikanhakijoiden kohtelusta, maatalouden elinvoimaisuudesta, vapaakaupan edistämisestä ja Venäjä-suhteista ovat asioita, joilla on kauaskantoisia yhteiskunnallisia seurauksia.

”EU:n linjaukset ovat vahvasti sidoksissa jäsenmaiden kantoihin. Aktiivisempi kansallinen keskustelu näkemyseroineen on siten entistä tärkeämpää kansallisen Eurooppa-politiikan ja EU:n päätöksenteon kannalta”, kirjoittavat Raunio ja Saari.

Sipilän hallituksen uv-käännöksen aikana puhuttiin paljon arvoista. Jos ne nyt on saatu yhdessä Timo Soinin kanssa kirjatuiksi, niin koko porukka voisi seuraavaksi pitää eurooppaministeri Sampo Terhon johdolla EU-seminaarin, johon alustajiksi kutsuttaisiin Lipponen, Raunio, Saari ja Vuori.

kari.naskinen@gmail.com

Valehtelijoiden klubi

Pääministeri Juha Sipilä on väittänyt, että hänellä ei ollut ennakkoon minkäänlaista hajua siitä, että Timo Soinin puolue hajoaisi, eikä mitään suunnitelmia sen varalle, jos kuitenkin hajoaisi. Täyttä valetta, kuten nyt on käynyt ilmi. Eduskunnan entinen pääsihteeri Seppo Tiitinen ja entinen valtiosääntöoikeuden professori Mikael Hidén ovat kertoneet, että Sipilällä oli valmis kuvio siitä, että Soinin porukan kanssa hallituksessa jatketaan kävi miten kävi.

Eipä tämä mitään uutta politiikassa ole. Bostonissa asuva toimittaja Maria Annala kirjoittaa Ulkopolitiikka-lehdessä 2/2017 politiikan valepukeista Yhdysvalloissa:

Franklin Roosevelt sanoi, ettei lähettäisi äänestäjiensä poikia ulkomaille sotimaan. Jo tuolloin hän suunnitteli USA:n osallistumista toiseen maailmansotaan.

John F. Kennedy väitti, ettei suunnitellut sotilaallista väliinmenoa Kuubassa, vaikka valmisteli hyökkäystä sinne.

Richard Nixon vakuutti, ettei ollut roisto. Hän oli kuitenkin palkannut esikuntineen viisi murtomiestä tunkeutumaan demokraattipuolueen päämajaan ja joutui eroamaan Watergate-skandaalin vuoksi.

George W. Bush oikeutti Irakin sodan väittämällä, että maalla oli hallussaan joukkotuhoaseita. Niitä ei löytynyt.

Barack Obama lupasi, että amerikkalaiset saisivat halutessaan pitää vanhan sairausvakuutuksensa, kun hänen terveydenhuoltouudistuksensa astuisi voimaan. Näin ei käynyt.

Donald Trump valehtelee ennennäkemättömällä tavalla. Trump suhtautuu totuuteen eri tavoin kuin kukaan toinen länsimainen valtionpäämies.

Puhuukohan Sipilän Valehtelijoiden klubissa kukaan totta? Helge Heralan Valehtelijoiden klubissa 1980-luvulla oli ihmisiä, joista yksi puhui totta ja muut valehtelivat. Sitten piti arvata, oliko todenpuhuja Olavi Ahonen, Aake Kalliala, Heikki Kinnunen, Leo Lastumäki vai Maija-Leena Soinne? Ehkä Sipilän klubissa totta puhuu vain Juha Rehula, mutta hän joutuukin näinä päivinä vaihtoon. kari.naskinen@gmail.com

Miksi lentokonebensasta ei peritä veroa?

Juhannusliikenteessä taas bensaa kuluu. Hinta on noin 1,40 euroa, josta verojen osuus on noin 85 senttiä. Jos ei kuitenkaan käytä maanteitä, vaan lentää vaikkapa Kanariansaarille, voi nauttia edullisesta juhannusreissusta polttoaineen verottomuuden ansiosta.

Miksi lentokonebensasta ei peritä veroa? Ilmastonmuutoksesta ja ympäristön saastumisesta ollaan muka huolissaan, mutta lentokoneiden annetaan täysin vapaasti levittää päästöjä, aivan niitä samoja kuin tulee autojenkin pakoputkista.

Iso matkustajalentokone kuluttaa lentopetrolia Helsingin ja Kanariansaarten välillä noin 50 000 litraa.

Lentoliikenteen päästöt ovat noin 3,5 prosenttia ihmiskunnan aiheuttamista kasvihuonekaasuista. Kansainvälisen ilmastopaneelin IPCC:n mukaan osuus on kasvamassa. Verotuksella ei tähän kuitenkaan ole reagoitu. Finnairin toimitusjohtaja Pekka Vauramo myöntää Ulkopolitiikka-lehdessä, että ”lentoliikenteen kasvu kuormittaa valitettavasti kokonaisuutena ilmastoa”. (UP 2/2017)

Päästöjä voitaisiin Vauramon mukaan vähentää myös lentoliikenteen paremmalla suunnittelulla. Pitäisi pystyä vähentämään lentokoneiden ylimääräistä odottelua ja kaartelua taivaalla ennen laskeutumista, samoin rullausta kiitoradoilla ennen nousua pitäisi vähentää, ja lentoreittejä olisi suoristettava.

Biopolttoaineet eivät saastuta yhtä paljon, mutta esteinä ovat saatavuus ja hinta. Biopolttoaineiden kysyntää kasvattaa se, että EU ja USA pakottavat tieliikenteen korvaamaan nykyisiä polttoaineita osaksi biopolttoaineilla. Lentoliikenneyhtiöt ovat tyytyväisiä, koska sille ei tässä tilanteessa voida vastaavanlaisia pakotteita määrätä.

Ilmeisesti isot lentoliikenneyhtiöt ovat onnistuneet lobbauksessa ja lahjonnassa niin hyvin, että asiat ovat niiden osalta kunnossa.
kari.naskinen@gmail.com

Akkalauma yritti estää Einsteinin maahantulon

Kuvassa on näyttelijä Vincent Kartheiser, joka esittää Yhdysvaltain Saksan-suurlähettiläänä 1929-39 toiminutta Raymond Geistia. Tohtori Geist oli se henkilö, jonka ansiosta Albert Einstein pääsi natsi-Saksasta siirtymään Yhdysvaltoihin 1933. Geist ei totellut FBI:n johtajaa J. Edgar Hooveria, joka oli kieltänyt myöntämästä Einsteinille viisumia, vaan löi hyväksyvän leiman Einsteinin passiin.

Tämä tapahtuma vuodelta 1932 esitetään sarjaelokuvassa Genius, jossa käydään läpi Einsteinin elämää. Sarja menee parhaillaan National Geographic -kanavalla.

Geist otti Einsteinin vastaan suurlähetystössä Berliinissä, missä alkoi tenttaaminen. Kysymykset oli laatinut Hoover.

G: ”Tohtori Einstein, Yhdysvalloilla on syytä uskoa, että olette kommunistisen puolueen jäsen.”

E: ”Se on hölynpölyä. Se on kuin apina hatussa ratsastaen donitsilla.”

G: ”Olen huolissani siitä, että ette ymmärrä tilanteen vakavuutta.”

E: ”Luulen, että tiedän hieman enemmän painovoimasta kuin te, herra Geist. Ja muutamia muita asioita lisäksi.”

Sitten Geist otti esille paperin, jossa Yhdysvaltojen naisten maanpuolustusjärjestö vaati olla päästämättä Einsteinia maahan. Vetoomuksessa sanottiin: ”Ei edes Stalin ole mukana yhtä monessa anarkistis-kommunistisessa ryhmässä kuin Einstein.”

Einstein tuhahti jotain hanhilaumasta. Sen jälkeen Geist puhui puhelimessa Hooverin kanssa, ja lopputulos oli, että Geist ei myöntänyt Einsteinille viisumia. Einstein lähti pois.

Einstein oli pasifisti ja sosialistikin, mutta samalla jo maailman tunnetuin tiedemies, enemmänkin, oman aikansa julkkis. Hän käytti tätä hyväkseen ja otti yhteyttä The New York Timesiin, joka teki viisumin eväämisestä ison uutisen. Sen jälkeen Geist ilmaantui Einsteinin kotiin Berliinissä. Geist yritti edelleen, että Einstein allekirjoittaisi paperin, jossa vakuuttaisi, ettei ole kommunistisen puolueen jäsen.

Einstein kieltäytyi edelleen. Sitten Geist otti Albert ja Elsa Einsteinin passit ja löi niihin viisumileimat. Einstein oli ihmeissään.

E: ”Tämä maksaa sinulle työsi.”
G: ”Luultavasti. Mutta on muitakin tapoja olla palveluksessa.”
E: ”Pidä työsi, herra Geist.”

Tämän jälkeen Einstein lopulta allekirjoitti paperin ja pyysi Geistia auttamaan muitakin ihmisiä pakenemaan Saksasta.

Geist piti työnsä ja Einstein muutti Princetoniin lähelle kuuluisaa yliopistoa. Akkalauman protestoinnista huolimatta Einstein jatkoi mm. rasismin ja amerikkalaisen kulttuurin pinnallisuuden arvostelemista.

Raymond Geist näki tilanteen kurjistumisen Saksassa, ja tiettävästi hän pystyi aktiivisella viisumipolitiikallaan pelastamaan yli 50 000 juutalaisen hengen.

Geistin roolin elokuvassa esittävä Vincent Kartheiser tunnetaan parhaiten Mad Men -sarjan Peter Campbellina.

kari.naskinen@gmail.com