perjantai 19. lokakuuta 2018

Ooppera on parasta televisiossa

Otsikko on tietenkin kummallinen, mutta kysymyksessä on erikoistapaus, Puccinin Tosca suorana lähetyksenä aidoilta tapahtumapaikoilta Roomasta. Olen nähnyt Toscan kahdeksan kertaa ja Kansallisoopperan tämän syksyn Toscakin oli taas erinomaisen hieno teos, mutta se televisiosta 1992 tullut esitys oli täydellinen. Vieläkin ihmettelen esityksen synkronointia, sillä laulajat kolmella eri tapahtumapaikalla eivät voineet olla lähelläkään orkesteria; ilmeisesti kuulivat musiikin ja näkivät kapellimestari Zubin Mehtan eri puolille sijoitetuista tv-monitoreista tai jotain tuollaista.

Ensimmäisessä näytöksessä oltiin Sant´ Andrea della Vallen kirkossa ja toinen näytös tapahtui poliisipäällikkö, paroni Scarpian työhuoneessa Farnesen palatsissa, joka nykyisin on Ranskan suurlähetystön rakennus lähellä Tiber-jokea. Kolmannen näytöksen tapahtumat sijoittuivat Sant´ Angelon linnaan Tiberin toiselle puolelle. Tämän linnan luota kun lähtee kävelemään pitkin Via della Conciliazonea, tulee suoraan Pietarinkirkolle. Näissä paikoissa ooppera kuvattiin 27 kameralla, ja pääkuvaajana oli Italian tunnetuin elokuvaaja, Roomasta kotoisin oleva Vittorio Storaro, joka on toiminut kuvannut elokuvia mm.
Bernardo Bertoluccille, Franco Rosille, Carlos Sauralle, Francis Ford Coppolalle ja Woody Allenille.

Kuvassa on Placido Domingo (Mario Cavaradossi) linnan kattotasanteella. Hieman aikaisemmin hän on laulanut oopperakirjallisuuden kauneimman aarian E lucevan le stelle, mutta ei auttanut, Cavaradossi teloitettiin ja Catherine Malfitano (Floria Tosca) hyppäsi linnan katolta kuolemaan.

Toscan kantaesitys oli tammikuussa 1900 Teatro Costanzissa, josta myöhemmin tuli Rooman oopperatalo (Piazza Beniamino Gigli 1). Eli aidommaksi ja paremmaksi ei Tosca voi mennä kuin se oli 1992 televisiossa.

Tunnetasolla korkealle muistan nousseen myös Lahden oopperayhdistyksen ja kaupunginorkesterin Toscan konserttitalossa 1979 – siis Tosca kotikaupungissa ja päärooleissa aikansa huiput Ritva Auvinen ja Kalevi Koskinen! Oma hohtonsa oli myös Ruotsin kuninkaallisen oopperan vierailussa Savonlinnassa 1989, kun Cavaradossina lauloi Nicolai Gedda.

Kun viime viikolla kävin konsertissa Lahden vanhassa konserttitalossa, osui pahasti silmiin uusi rakennelma: Heikki ja Kaija Sirenin suunnitteleman rakennuksen aulaan oli tehty silta konserttisalin parvekekerroksesta toiselle puolelle yli korkean aulan. Aulanäkymä pilalla.

Eilen Toscan viimeisen esityksen väliajalla taas huomio kiinnittyi nuoreen likkaan, jolla oli illan hienoin iltapuku – mutta mitä ihmettä: jalassa tennarit.

Nyt sitten kirjaston musiikkiosastolle etsimään dvd-Toscaa vuoden 1992 esityksestä.

kari.naskinen@gmail.com


keskiviikko 17. lokakuuta 2018

Feministi ja terroristi


Länsi-Saksassa 1970-luvulta 1990-luvulle toiminut Punainen armeijakunta (RAF) tunnettiin myös nimellä Baader-Meinhof-ryhmä. Sen voimakaksikon muodostivat Andreas Baader ja Gudrun Ennslin, jotka tekivät itsemurhat 1977. Margarethe von Trottan elokuvassa Sisarukset (1981) itsemurhateoria kuitenkin kiistetään, ja murhiksi niitä sanoi myös Saksan sisäministerinä vuosituhannen vaihteessa toiminut Otto Schily, joka toimi mm. Ennslinin puolustusasianajajana.

Elokuvan ydin ei kuitenkaan ole tässä, vaan Saksan ja saksalaisten syyllisyydessä 1930-40-lukujen natsirikoksiin. Vielä elokuvan valmistumisen aikoihin Saksan menneisyydenhallintaprojekti oli kesken, eikä von Trotta nähnyt, että projekti oli edes lähestymässä valmistumistaan. Kuvaavaa on, että kun Marianne Ennslinin vanhemmat ja sisko Juliane menevät katsomaan ruumisarkussa makaavaa Mariannea, on tapahtumaa vahtimassa kaksi poliisia ja iso susikoira – kuollutta naistakin pidetään vielä vaarallisena vankina.

RAF tietenkin sai paljon pahaa aikaan. Sen iskuissa kuoli 60 ihmistä, joista 26 oli sen omia jäseniä. Näiden iskujen yhteydessä poliisi lisäksi ampui viisi sivullista kuoliaiksi. Elokuvassa käsitellään kuitenkin asioita vieläkin laajemmasta perspektiivistä.

Takaumassa näytetään kuinka Marianne ja Juliane katsovat koululaisesityksessä Alain Resnaisin dokumentaarista keskitysleirielokuvaa Yö ja usva (1956). Siitä lähtee heidän oma prosessinsa, jossa Marianne ajautuu terroristiryhmään ja Juliane kevyemmän ratkaisun mukaisesti jyrkän feministilehden toimittajaksi. Molempien tähtäin on samassa. Kahvilassa tavatessaan sisarukset tilaavat kaakaokupilliset, mutta eivät ehdi juoda, koska puhuttavaa on niin paljon. Sitten he katsovat kuppeihin, joissa kaakaon pinta on mennyt ryppyyn. Vanhenevatko sisaruksetkin niin, että ihot menevät ryppyyn, eikä mitään ehditä saada aikaan, koska vain puhutaan?

Elokuvan Mariannella tarkoitetaan Gudrun Ennsliniä, jonka sisko Christiane elokuvan tavoin oli feministitoimittaja. Heidän isänsä oli pappi ja varsinkin Gudrun otti omakseen kristillisen maailmankatsomuksen ja yhdisti sen poliittiseen ja sosiaaliseen vastuuseen. Tämä pappisperheen asetelma sai myös Ingmar Bergmanin noteeraamaan korkealle von Trottan elokuvan Två tyska systrar. Tänä vuonna puolestaan von Trotta teki dokumenttielokuvan Bergmanista: Vuosisadan sukupolven perintö.

Jo ennen terroristiryhmään Gudrun oli kuulunut Wandervogel-liikkeeseen, joka korosti moraalisen puhtauden käsityksen Saksan kansakuntaan. Kun nämä hienot asiat eivät sitten osoittautuneet oikeiksi todellisessa Saksassa, otti Gudrun askeleen kovempaan suuntaan ja oli mukana RAF:n (Rote Armee Fraktion) perustamisessa. Ulrike Meinhofin nimen tiedotusvälineet ottivat RAF:n yhteydessä käyttöön, koska hän oli ennestään tuttu kommunistitoimittaja. Varsinaisesta terroristisesta toiminnasta vastasivat enemmän kuitenkin Andreas Baader ja Gudrun Ennslin.

Gudrun Ennslin pidätettiin Hampurissa 1972 ja kuoli hirttäytymällä Stammheimin vankilassa Stuttgartissa. Ainoa tästä ”suunnitellusta joukkoitsemurhasta” henkiin jäänyt on Irmgard Möller, joka on edelleen elossa ja on kertonut, että kysymyksessä oli tuntemattomien tekijöiden murhahyökkäys. Siinä kuoli Baaderin ja Ensslinin lisäksi Jan-Carl Raspe.

Elokuvassa sisarukset tiedostavat, että saksalainen menneisyys toistuu nyt hieman toisella tavalla Vietnamissa, ja Marianne alkaa ottaa esille myös kolmannen maailman hätää, jolta rikas länsi sulkee silmänsä. Marianne puhuu elokuvassa paljon. Hän ei hyväksy sitä, että uusi sukupolvi ei epäröimättä tuomitse vanhempien sukupolvien syntejä – ja kun ei, on ryhdyttävä kovempiin toimiin.

Sisarusten tapaamiset vankilan tarkoin vartioiduissa keskustelutilanteissa ovat ankaria. Elokuva näyttää hurjasti sitä asetelmaa, jossa Marianne vääjäämättä menee kohti lopullista kohtaloaan. Mutta vainko Marianne; kun Juliane lopussa vankilassa katsoo lasin läpi Mariannea, yhdistyvät Mariannen kasvot Julianen kasvojen heijastuskuvaan. Monenko saksalaisen kasvot vielä 40 vuotta sitten yhdistyivät heijastuksina Hitlerin kasvoihin? Entä Mussolini ja italialaiset? Tänään radiossa sanoi Roomassa osan vuodesta asuva Pekka Korpinen, että siellä ei vielä kunnolla ole edes yritetty selvittää mennyttä Mussolini-fanaattisuutta.

Eikä elokuvan ajankohtaisuus ole mihinkään hävinnyt Saksassakaan. Kuka tietää, mitä on tapahtumassa oikeistopopulismin saadessa yhä enemmän kannatusta? Vasemmistoterrorismista oikeistoterrorismiin? Iho kaakaokupissa ei saa ryppyyntyä.

Mariannea näyttelee Barbara Sukowa (kuvassa oik.), joka on muutenkin tuttu tämäntapaisista rooleista. Hyvin sopi, että Margarethe von Trotta valitsi hänet myös Rosa Luxemburgin rooliin (1986). Juliane on harvakseltaan elokuvissa esiintynyt Jutta Lampe (vas.).

kari.naskinen@gmail.com

tiistai 16. lokakuuta 2018

Tärkeintä on rikastuminen

Peikko-yhtiön toimitusjohtaja Topi Paananen on käynnistänyt kansalaisaloitteen, jonka mukaan poliittiset lakot pitäisi lailla kieltää. On vaikea vetää rajaa poliittisen ja epäpoliittisen lakon välille, mutta perimmäinen tavoite Paanasella ja yrittäjillä on joka tapauksessa lakkojen lopettaminen.

Topi Paananen on selvästi isänsä poika. Firman perustaja Jalo Paananen on niitä yrittäjiä, jotka rehellisesti ovat tunnustaneet, että yrittäjän ainoa tavoite on rikastuminen.

Kun Topi Paanasen provokaatiosta työntekijöitä kohtaan on tänään kahden sivun juttu Etelä-Suomen Sanomissa, niin reilut kymmenen vuotta sitten samassa lehdessä Jalo Paananen sanoi, että ”yrittäminen lähtee halusta rikastua”. Eikä yrittämiselle ole mitään muuta taustaa:

”Yrittäjän vastuu yhteiskunnassa perustuu vain kannattavaan yritystoimintaan. Arvoja mitataan ainoastaan tilinpäätöksen viimeisellä rivillä. Tätä lainalaisuutta ei saa millään argumenteilla pehmittää.” (ESS 8.3.2006)

Kilpailu rikastumisesta on raakaa, eikä sääli kuulu tunnevalikoimaan, kuten Jalo Paananen sanoi: ”Jos saan uuden tilauksen, en yhtään sääli siitä kilpaillutta naapuriyritystä, joka saattaa joutua jopa lomauttamaan työntekijöitään,”

Jalo Paanasen paras yrittäjäkaveri oli muutama vuosi sitten edesmennyt Reino Rajamäki, joka perusti Stala Oy:n. Kirjassa Resuperseestä kunniatohtoriksi (2012) Rajamäki oli samaa mieltä Paanasen kanssa, että yrittäminen sinänsä ei riittänyt, vaan piti tulla rikkaaksi: ”Minä olin ehkä ensimmäinen suomalainen yritysjohtaja, joka kehtasi julkisesti tunnustaa, että haluan tulla rikkaaksi. Sellainen minusta tulikin. Sen minä tein eli rikastuin reilusti.”

Nyt kun yrittäjät vaativat lakkojen kieltämistä, olisi loogista, että yrityksiltä vaadittaisiin vastapainoksi kaikenlaisten irtisanomisten kieltäminen.

kari.naskinen@gmail.com

maanantai 15. lokakuuta 2018

Lyseo

Lahti-seuran jäsenlehden Hollolan Lahden uusimmassa numerossa on Veli-Pekka Leppäsen mukava juttu Lahden 60-luvusta. Kirjoittaja on Helsingin Sanomien toimittaja, joka 1975 pääsi Lahden Lyseosta ylioppilaaksi. Nyt lehdessä julkaistun kirjoituksen Leppänen piti esitelmänä Lyseon senioreiden kokouksessa pari vuotta sitten. Lyseolaisuuden Leppänen sanoi olleen tasa-arvoistava tekijä, vaikka koulussa ilmenikin luokka-, lahjakkuus- ja muitakin eroja – ”ainakin talon sisällä olimme samoja nutipäitä ja kaalikorvia”. Sittemmin tasa-arvoisuus on mennyt äärimmäisyyteen, kun poikalyseoihin ovat tytötkin tulleet, eivätkä kaikki ole enää nutipäitä.

Koska oma kouluni on kuitenkin Jyväskylän Lyseo ja sen 160-vuotisjuhlallisuuksia on tänä syksynä vietetty, niin muutama juttu siitä. Kun tämä vanhin suomenkielinen oppikoulu täytti 100 vuotta, olin juuri aloittamassa toista luokkaa. Vaikka meitä alaluokkalaisia ei pääjuhlaan mahtunut, niin myöhemmin olen saanut selville, että juhlapuheen piti koulusta 1916 ylioppilaaksi kirjoittanut Alvar Aalto ja kunniavieraana eturivissä istui Urho Kekkonen.

Juhlan jälkeen Kekkonen tuli voimistelusaliin, johon ainakin me pienimmät oppilaat olimme kokoontuneet. Lauloimme presidentille Keski-Suomen kotiseutulaulun, vaikka tuollaisesta laulamisesta ei ollut etukäteen mitään puhuttu. Kekkonen sanoi, että kaunis kotiseutulaulu, mutta olisi se voinut vähän paremminkin mennä.
Parhaiten noista juhlista jäi kuitenkin mieleen se, että seuraavan päivän Helsingin Sanomissa olin uutiskuvassa: seisoin koulun edessä jalkakäytävällä seuraamassa juhlakulkuetta.

Tänä syksynä en juhlissa ollut, mutta kun viimeksi olin, piti juhlapuheen Pasi Rutanen. Nyt kun selasin Lyseon 100-vuotismatrikkelia, niin löytyihän sieltä iso määrä tuttuja, kovia nimiä, Otto Wille Kuusinen, Edvard Gylling, Aleksi Aaltonen, Yrjö Sirola, Tahko Pihkala, P.J. Hannikainen, Taavetti Laatikainen, Lauri Sutela, Heikki Värtsi, Kalevi Sorsa, Reijo Paananen, Raimo Summanen, Pertti ja Erkki Arvaja jne. Samana syksynä kanssani aloittivat Lyseon mm. Tapani Erling, Hannu Kahakorpi, Kari Kihlström, Timo Kuparinen ja Jouko Lumme; samoin Risto Ryti oli meidän luokalla, mutta ei hänkään päässyt 100-vuotispääjuhlaan, vaikka hänen isoisänsä olikin presidentti Risto Ryti.

Minulle luokkatovereita siunaantui poikkeuksellisen paljon, koska jäin kaksi kertaa luokalleni. Kerran tällaista takaiskua yritimme luokkakaverini Jorma Männistön kanssa torjua koevarkaudella. Illalla pääsimme kouluun jotenkin sisään ja menimme huoneeseen, jossa tiesimme seuraavan päivän koetehtäviä aina monistettavan. Niin hyvä tuuri kävikin, että saksankokeen vahaoriginaali oli monistuskoneessa. Pihistimme sen ja lähdimme kääntämään tekstiä saksaksi. Riittävän hyvin ei homma onnistunut, sillä saimme kokeista vain 4+ (tavallisesti 1-3). Opettaja Kyllikki Niskala ei kuitenkaan hoksanut mitään siitä, että meillä oli Jorman kanssa täsmälleen samat virheet.

Yhden hauskan jutun kertoi riemuylioppilas Risto Volanen Lyseon lakkiaisissa 2013. Uskonnonopettaja Viljo Pitkänen menestyi eduskuntavaaleissa oikein huonosti saaden vain 565 ääntä. Seuraavana aamuna Vili kysyi, mikä virsi lauletaan, johon Volasen luokkakaveri Jyrki Hyytiäinen vastasi, että 565. Kun seuraavalla tunnilla toisessa luokassa joku ehdotti taas 565:n laulamista, Pitkänen osoitti ovea: ”Ulos”.

Enää ei noissa luokissa käydä koulua, koska kaupunginvaltuusto päätti, ettei tarvittavia saneerauksia tehdä. Valtuusto ei osoittanut sellaista ”humanisoivaa kulttuuritahtoa”, jota Alvar Aalto juhlapuheessaan 1958 oli sanonut Lyseon edustavan. Lyseo jätettiin tyhjäksi ja siirrettiin toiminta Keski-Suomen keskusammattikoulun vanhaan rakennukseen Nisulankadun ja Sepänkadun kulmaukseen, josta Jyväskylän Suurajojen Harjun pikataipaleen reitti kurvaa. Suurajojen entinen johtaja, kelloseppä ja maaherra Matti Jaatinen kirjoitti ylioppilaaksi 1948.

Lyseon vanhassa rakennuksessa Yliopistonkadun varrella on nykyisin Lyseon museo, josta tämän jutun kuvakin on.

Jyväskylässä on muuten aina hyvä sää. Tämä johtuu siitä, että Lyseon poikia ovat myös Matti Huutonen ja Lea Saukkonen.

kari.naskinen@gmail.com

sunnuntai 14. lokakuuta 2018

Sata vuotta yhtä soittoa


Uusi Lahti -kamariorkesteri soitti lauantaina 13.10.2018 Pehr Henrik Nordgrenin sarjan Pelimannimuotokuvia, jonka yhden osan nimi on ”Vanhan miehen menuetti”. Lahden konserttitalossa oltiin juhlimassa yhtä vanhaa miestä, tänä syksynä sata vuotta täyttänyttä Lahden konservatoriota. Opetusministeri Sanni Grahn-Laasonen esitti valtiovallan tervehdyksen ja konservatorion rehtori Eero Pulkkinen piti juhlapuheen.

Aivan pelkästä Lahden konservatoriosta ei tässä tapauksessa ole kysymys. Alussa nimittäin oli Viipurin musiikkiopisto, joka talvisodan jaloista siirtyi Lahteen. Vuonna 1963 nimi muutettiin Lahden musiikkiopistoksi, 1977 Päijät-Hämeen konservatorioksi ja 2003 Lahden konservatorioksi.

Pulkkinen kertoi, että Viipurin musiikkiopiston siirtymisessä nimenomaan Lahteen vaikutti se, että Lahteen tuli siirtolaisina iso määrä viipurilaisia, sekä asukkaita että yrityksiä. Tästä syytä Lahden katsottiin soveltuvan paremmin opiston evakkokaupungiksi kuin muut esillä olleet vaihtoehdot Tampere, Turku, Kotka ja Kouvola.

Lahteen musiikkiopiston tulon järjesti Felix Krohn, koska sitä vuoteen 1939 asti johtanut Boris Sirpo jäi reissuilleen Yhdysvaltoihin. Krohnista tuli Lahdessa myös opiston johtaja. Hänen kuoltuaan valittiin rehtoriksi niin ikään Viipurissa syntynyt Aarre Hemming 1965 ja hänen jälkeensä Eero Pulkkinen 1991.

Viipurissa ehti musiikkiopistoa käydä noin 2000 opiskelijaa, Lahdessa heitä on ollut noin 13 000. Suurin osa oppilaista on ollut ja tulee olemaan musiikin harrastajia ja rakastajia, mutta ammattiinkin heitä on valmistunut ehkä tuhat. Juhlakonsertissa jaettiin vieraille juhlajulkaisu, jossa esiteltiin ammattilaisiksi edenneitä:

Reija Silvonen-Gölles, pianotaiteilija, joka opiskeli pianonsoittoa Sally Westerdahlin johdolla 1944-55.

Jukka-Pekka Saraste, kapellimestari, joka Lahdessa opiskeli viulunsoittoa Heimo Haiton, Sakari Sunnan ja Naum Levinin johdolla sekä pianonsoittoa Lea Terno-Kivilän oppilaana 1962-76.

Tapio Tuomela, säveltäjä, diplomipianisti, kapellimestari, joka opiskeli pianonsoittoa Matti Rauhalan oppilaana 1969-77.

Timo Kiiskinen, Sibelius-akatemian kirkkomusiikin professori, opiskeli Lahdessa 1968-79 pianonsoittoa Tuulikki Rajakankaan, Sally Westerdahlin ja Leena Rintamarttilan oppilaana sekä sellonsoittoa Pekka Saarnisalon oppilaana.

Tomi Mäkelä, Halle-Wittenbergin yliopiston musiikkitieteen professori, opiskeli pianonsoittoa Sohvi Korhosen, Jorma Aallon, Liisa Norrin ja Rauno Jussilan oppilaana 1972-82.

Lilli Paasikivi, Kansallisoopperan taiteellinen johtaja, Lahden konservatoriossa 1973-86 viulunsoittoa Ilse Harpfin ja Seppo Reinikaisen oppilaana sekä laulua Liisa Norrin ja Tauno Kaivolan oppilaana.

Elina Vähälä, viulutaitelija, Karlsruhen musiikkikorkeakoulun professori, opiskeli Seppo Reinikaisen ja Pertti Sutisen oppilaana 1979-93.

Maaria Leino, Lahden kaupunginorkesterin konserttimestari, opiskeli viulunsoittoa Pertti Sutisen ja Leonid Mordkovitsin oppilaana 1981-94.

Jyrki Koskinen, Puolustusvoimien ylikapellimestari, opiskeli trumpetinsoittoa Kari Karjalaisen johdolla.

Santtu-Matias Rouvali, Tampereen kaupunginorkesterin ylikapellimestari, opiskeli 1993 - 2003 pääaineenaan lyömäsoittimet opettajinaan Markku Krohn, Jorma Alanne, Olli-Pekka Martikainen, Teemu Hölttä, Tuomo Lassila ja Sami Tervonen.

Diandra Flores, poplaulaja, muusikko, opiskeli viulunsoittoa Pertti Sutisen oppilaana 2010-12.

JUHLAVUODEN
KONSERTTISARJA


Konservatorion juhlavuoden konserttisarja alkoi kuluneella viikolla ja jatkuu toukokuun lopulle asti, esimerkiksi:

16.10. opettajien Risto Saarmanin ja Ilkka Sivosen konsertti
17.10. puhallinorkesterien konsertti
1.11. Lahden kaupunginorkesterin juhlakonsertti
17.11. Concis Pop
21.11. konservatorion omien säveltäjien konsertti
24.11. Sally Westerdahl -pianokilpailu
28.11. kamarimusiikkiyhtyeiden konsertti
12.12. joulukonsertti
23.1. opettaja Tarmo Järvilehdon Beethoven-konsertti
30.1. opettajien Peter Lönnqvistin ja Kyoko Matsukawan konsertti
1.2. Musiikkisatu Miranda (Uusi Lahti -kamariorkesteri)
13.2. viipurilainen prima vista -ilta.
16.2. konservatorion 100-vuotisgaalakonsertti.

Kun marraskuussa on oppilaitoksen omien säveltäjien konsertti, niin yksi teos sai jo nyt 100-vuotisjuhlakonsertissa kantaesityksensä, kun kuultiin teoria-aineiden opettajalta Inkeri Jaakkolalta tilattu Juhlafanfaari 100-vuotiaalle konservatoriolle.

kari.naskinen@gmail.com

lauantai 13. lokakuuta 2018

Jaakko Ryhänen palasi oopperalavalle

Oopperabasso Jaakko Ryhäselle tehtiin 2012 sydämen ohitusleikkaus ja silloin hän ilmoitti lopettavansa varsinaiset oopperaesiintymisensä. Yksittäisiä konsertteja Ryhänen on kuitenkin viime vuosina pitänyt, mutta perjantaina 12.10.2018 hän palasi myös oopperalavalle Verdin Don Carloksessa, jonka ensi-ilta oli vanhassa oopperatalossa Bulevardilla. Roolina ei kuitenkaan ole kuningas Filip, vaan Ryhänen on suurinkvisiittori. Esityksiä on kaikkiaan viisi.

Filip II on ollut Ryhäselle yksi tärkeimmistä rooleista. Jo Lahden konservatorion oppilasnäytteissä 1971 hän lauloi Filipin monologin. Tuohon aikaan Ryhänen valmistui myös kansakoulunopettajaksi Heinolan seminaarista, ja samaan aikaan niiden opiskelujen kanssa hän kävi Lahdessa Tauno Kaivolan laulutunneilla. Opettajaksi Ryhänen pääsi Ylöjärvelle, mutta se homma ei pitkään kestänyt, kun kapellimestari Jussi Jalas sieltä Bulevardilta soitti 1972 Ylöjärvelle, että tänne vain laulamaan Wagnerin Reininkultaan.

Jussi Jalas oli saanut tiedon nuoresta lupaavasta bassosta käydessään johtamassa Lahden kaupunginorkesteria tammikuussa 1971. Niin alkoi Ryhäsen menestyksekäs ura, joka on vienyt hänet kaikkiin kovimpiin oopperataloihin Bayreuthista Metropolitaniin. Lahden konserttitaloon Ryhänen palasi maaliskuussa 1979, jolloin hän kapellimestari Jouko Saaren johtamassa konsertissa lauloi Sarastron aarian Taikahuilusta, Dalandin aarian Lentävästä hollantilaisesta ja tietenkin taas Filipin aarian.

Don Carlos on Jaakko Ryhäselle niin tärkeä, että hänen kotonaan Tampereen Onkiniemessä on seinällä flyygelin takana Olli Joen maalaus Filipistä, ja lenkkeilykaverina on kultainen noutaja Carlo.

Nyt suurinkvisiittorin roolissa Ryhänen (kuvassa) on taas, ehkä ei majesteettinen, mutta kuitenkin mahtavasti näyttämöä 3. näytöksessä hallitseva hahmo. Myös Filip pelkää suurinkvisiittoria, vaikka itse lopulta tekeekin päätöksen poikansa telkeämisestä Escorialin vankityrmään.

Kun ensimmäisen kerran näin Don Carloksen Savonlinnassa 1980, oli Ryhänen pienessä munkin roolissa. Filip oli kreikkalainen Georges Pappas ja kun muissa päärooleissa olivat Marianne Häggander, Peter Lindroos ja Walton Grönroos, en tällaisena pintapuolisena lajin harrastajana Ryhästä juurikaan noteerannut. Nyt täytyy jättää eilisillan käsiohjelma talteen perikuntaa varten, niin lastenlapset voivat 40 vuoden kuluttua tarkastella, millainen kuuluisuus on papan 2018 Bulevardilla näkemästä munkista Niklas Spångbergistä tullut.

Filipin roolin nyt laulava Timo Riihonen on tutumpi, vaikka hänet näinkin ”livenä” nyt vasta ensimmäisen kerran. Lappeenrannan laulukilpailussa 2008 miesten sarjan korkeimman palkinnon voitettuaan Riihonen on tehnyt uraa pääasiassa saksankielisellä alueella ja kuulunut viimeiset kolme kesää myös Bayreuthin solistikuntaan Lohengrinissä, Nürnbergin mestarilaulajissa ja Parsifalissa. Riihonen on Filipinä erinomainen jatkaja Ryhäselle. Eilen hän joutui laulamaan hieman flunssaisena, mutta ääni oli vakuuttava. Ryhäsen kanssa Riihonen on tehnyt kahden basson kirkkokiertueita. Ensi talvena hän laulaa Tampereen oopperan La Bohemessa.

Aleksanterin teatterin Don Carloksen orkesteri on Helsinki Sinfonietta, jota johtaa Jonas Rannila, kuorona on Helsingin filharmoninen kuoro, solisteja ovat myös Marjukka Tepponen, Heikki Halinen ja erittäin vakuuttavan Rodrigon roolin tekevä Heikki Kilpeläinen. Esityksen on ohjannut Ville Saukkonen.

kari.naskinen@gmail.com

perjantai 12. lokakuuta 2018

Rahatalouden sosialisointi helpottaisi elämää ja valtiontaloutta

Helsingin yliopistossa pidetään lauantaina 20.10. tohtorinväitöstilaisuus, jossa tarkastellaan sitä, mitä tapahtuisi, jos pankkien rahanluontioikeus siirrettäisiin julkisen vallan tehtäväksi. Rahaa ”luodaan” aina rahaa lainattaessa. Jos tämä toiminta sosialisoitaisiin Suomen Pankille, joka perisi lainakorkoa vain inflaation verran, se olisi iso helpotus kansalaisille, esimerkiksi asuntolainojen kokonaisrasitus jäisi selvästi nykyistä pienemmäksi.

Mukava sanaleikki on, että väitöskirjan tekijä on Patrizio Lainà. Hän on tutkimuksessaan ottanut esille tällaisen pankkijärjestelmän kokeilun jo 1800-luvulla Yhdysvalloissa ja Englannissa. Tilastojen mukaan nämä kokeilut toimivat hyvin, suurin osa makrotalouden indikaattoreista osoitti ylöspäin.

”Rahan luominen tällaisessa järjestelmässä johtaa nettomääräisen valtionvelan pienenemiseen. Laskelmieni mukaan se tuottaisi valtiolle merkittävää seigniorage-tuloa, Suomessa keskimäärin 6 miljardia euroa vuosittain”, kirjoittaa Lainà. (Seigniorage tarkoittaa keskuspankeille seteleistä kertyvää tuloa.)

Tähän on hyvä ottaa Suomen Pankin selitys siitä, miten lisää rahaa siis muodostuu:
”Rahaa syntyy etenkin silloin, kun joku ottaa lainan. Suurin osa rahasta on pankkien velkoja yleisölle. Kun pankki myöntää lainaa, sekä sen velat että saamiset kasvavat. Lainaa myöntävä pankki ottaa asiakkaalta allekirjoituksen velkakirjaan ja merkitsee varoihinsa tämän saamisen. Mutta laina on nostettu vasta, kun sitä vastaava talletus on kirjattu asiakkaan tilille, joten myös pankin velat kasvavat.”

”Näiden velkojen lisääntyminen on rahan määrän lisääntymistä. Asiakas havaitsee pankkitilinsä saldon kasvaneen ja hänellä on enemmän rahaa kuin hetkeä aikaisemmin. Kun asiakas maksaa lainansa pois, hänen on järjestettävä jostain tililleen tarvittava summa. Takaisinmaksuhetkellä sekä velat että saamiset pyyhitään pois pankin kirjanpidosta. Käytännössä asiakkaan talletustililtä kirjataan pois hiukan enemmän pankin velkoja kuin alkuperäisen lainasumman edestä, sillä pankki perii myöntämistään lainoista korkoa ja usein joitain palkkioitakin. Lainan tullessa kuoletetuksi rahaa lakkasi olemasta, ja perittyjen korkojen vuoksi vieläpä hiukan enemmän kuin mitä lainaa myönnettäessä muodostui.”

EUROOPAN INTEGRAATIO
MUUTTI JÄRJESTELMÄÄ

Aikaisemmin Suomessa oli järjestelmä, jossa Suomen Pankki lainoitti valtiota suoraan. SP puolestaan tilitti voittonsa (ml. korkotuottonsa) takaisin valtion kassaan noin vuoden viiveellä. Valtion velkaantumisaste pysyikin maltillisena läpi 1960-70-lukujen aina 80-luvun alkupuolelle.  Sitten tuli muutos: Suomen liityttyä EEC-vapaakauppajärjestelmään 1974 sovittiin tältä osin sopeutumisajasta, joka umpeutui 1985. EEC:n myötä tämä keskuspankin suora valtiorahoitus piti lopettaa ja valtiolainat oli haettav vapailta markkinoilta.

Siitä lähtien ovat valtion rahoituksen hoitaneet finanssilaitokset eli käytännössä suurimmat kansainväliset yksityiset liikepankit. Heti tuon uuden rahoitusvallan ensimmäisten viiden vuoden aikana koettiin pankkien korkoaseen käyttö, kun korot nousivat hetkittäin jopa 16-18 prosenttiin!

Suomen valtionvelka on nyt reippaasti yli 100 miljardia euroa. Pankeille on valtio joutunut vuoden 1985 jälkeen joutunut maksamaan korkoja noin 80 miljardia euroa. Jos velkasysteemi olisi edelleen sama kuin ennen vuotta 1985, olisi valtionvelkamme siis nyt vain noin 25 miljardia euroa, koska SP:lle maksetut korot olisivat palautuneet valtion kassaan.

Islannissakin näitä asioita on jouduttu perusteellisesti pohtimaan. Siellä tilattiin KPMG-tilintarkastusyhtiöltä selvitys pankkijärjestelmän uudistamismahdollisuudesta. Sen mukaan yksityisten pankkien ei pitäisi luoda uutta rahaa, vaan tämä toiminta siirrettäisiin kansalliselle keskuspankille. KPMG viittasi 2016 antamassaan raportissa mm. Englannin keskuspankin julkaisemaan tietoon, jonka mukaan tällainen systeemi voisi johtaa pysyvästi suurempaan bruttokansantuotteeseen, koska se laskisi reaalikorkoja, pienentäisi verotaakkaa ja leikkaisi rahansiirtokuluja.

Patrizio Lainá kuitenkin toteaa, että tällaisen järjestelmän toteuttaminen näyttää lähitulevaisuudessa epätodennäköiseltä, vaikka useimpien kyselytutkimusten mukaan enemmistä ihmisistä kannattaakin ajatusta. Suomen Pankin ei siis tarvinne uudelleen perustaa paikalliskonttoreita eri puolille maata. Enkä saanut väitöskirjan lyhyestä referaatista selkoa siitä, sallisiko edes EKP tällaista rahatalouden osittaista sosialisointia.


kari.naskinen@gmail.com