sunnuntai 12. heinäkuuta 2020

Kehittyneemmällä tekoälyjärjestelmällä viruksetkin saataisiin nopeasti kontrolliin

Jos maailman kaikki lääkärit olisivat keskenään yhteydessä terveydenhuollon tekoälyjärjestelmän avulla ja siinä mukana myös WHO, olisi koronaviruksen torjuminen onnistunut helpommin kuin miten se nyt hatarassa järjestelmässä tapahtui. Tieto jostakin uudesta viruksesta tai bakteerista saavuttaisi heti kaikki.

Israelilainen Yuval Noah Harari kuvaa tällaista mahdollisuutta kolmannessa kirjassaan 21 oppituntia maailman tilasta (Bazar, 2020). Ensimmäisessä kirjassaan hän käsitteli ihmisen menneisyyttä, toisessa tulevaisuutta ja tässä kolmannessa sitä nykyaikaa, johon tekoäly jo kuuluu. Siinä vain on vielä paljon kehittämisen varaa.

Kesti pitkän aikaa, ennen kuin Kiinassa havaitusta koronaviruksesta saatiin maailmanlaajuisesti sellaista tietoa, että asiaan voitiin kunnolla tarttua.

Sen sijaan jos kaikki tällaiset havainnot tarkkoine faktoineen syötettäisiin globaaliin tekoälyjärjestelmään, olisi paljon nopeampi ja helpompi puuttua asiaan.

Harari kirjoittaa, että siirryttäessä tällaiseen tietokoneverkkoon menetetään yksilöllisyyden tuomat edut.
Edut olisivat toisenlaisia: ehkä vaikkapa IBM:n algoritmit sanoisivat sairastuneelle ihmiselle hänen saaneen vaarallisen taudin, kun hän näppäilisi puhelimeensa oireensa ja lähettäisi viestin WHO:n tietokoneelle. Sieltä tulisi vastaus kolmen sekunnin kuluttua, kun ko. henkilön oireet olisi syötetty WHO:n jättiläismäiseen terveysdataan.

Ihmiskunta hyötyisi tästä todennäköisesti suunnattomasti, kuten Harari kuvaa tulevaisuutta: ”Tekoälylääkärit pystyisivät tarjoamaan paljon entistä korkeatasoisempaa ja edullisempaa terveydenhoitoa miljardeille ihmisille, erityisesti niille, jotka eivät ole tällä hetkellä minkäänlaisen terveydenhoidon piirissä. Oppivien
massadata-algoritmien ja biometristen antureiden ansiosta alikehittyneen maan köyhä kyläläinen saattaisi päästä nauttimaan paljon paremmasta terveydenhuollosta kuin mistä maailman rikkain ihminen tällä hetkellä.” Se älykännykkä vain pitää sitten olla.

Ne anturit ovat kuitenkin kova paikka. Jotta järjestelmä toimisi täydellisesti, pitäisi jokaisen ihmisen sisään kiinnittää anturi, joka muuntaisi biologiset prosessit sähköiseksi tiedoksi tietokoneiden analysointia varten.

Tekoälyn mahdollisuuksista Harari kirjoitti jo edellisessä kirjassaan, mutta muutamassa vuodessa ala on kehittynyt taas lisää, joten aihe on entistä ajankohtaisempi.
Bio- ja informaatioteknologioiden valtavat edistysharppaukset johtavat Hararin näköaloissa siihen, että terveydenhoidon ratkaisut eivät tulevaisuudessa ole enää kiinni yhden lääkärin harkintakyvyn varassa, vaan perustuvat tietokoneiden laskelmiin, jotka tuntevat kehomme paremmin kuin lääkäri tai me itse.

Alzheimerin taudin tai syövän voi WHO:n data tunnistaa jo hyvin aikaisessa vaiheessa; terveyskeskuslääkäri saattaa katsoa oireita niin olemattomiksi ja sanoo, ettei tässä nyt mitään kummallista tunnu olevan, mutta tulkaa vuoden tai kahden kuluttua uudestaan, jos siltä tuntuu. Tämä perustuu kymmenien miljoonien ihmisten vastaavanlaisiin pikkuoireisiin, joista lopulta on vakava sairaus ollut seurauksena. Sitten vain tarkkana tietokoneen antamille ohjeille ruokavaliosta,
ja apteekissa on käytävä ostamassa lääkkeet tietokoneen määräämien reseptien mukaisesti. Tietokone olisi tietenkin ottanut huomioon myös ihmisen iän, ruumiinrakenteen, dna:n ja kaiken tarvittavan. Jos ei tottele, sairausvakuutus raukeaa (siellä, missä terveydenhoito kustannetaan tällä systeemillä).

Paljon on kuitenkin tehtävä, ennen kuin Hararin kuvaamassa tulevaisuudessa ollaan. Meilläkin on ensin saatava edes yhden kunnan tietokonejärjestelmät toimimaan ilman raja-aitoja eli kaikkien tietojen olisi oltava sujuvasti samassa tiedostossa – siis kunnan oman terveydenhoidon, Mehiläisen, Terveystalon ja mitä kaikkia niitä missäkin on.

kari.naskinen@gmail.com

lauantai 11. heinäkuuta 2020

Vanhat tekniikat ja tavat häviävät

Viikko sitten kirjoitin Etelä-Suomen Sanomien historiasta. ESS:n 120-vuotishistoriakirjasta löytyi tilasto, jonka mukaan lehden levikki oli suurimmillaan vuonna 1991, yli 71 000 kpl. Nyt se on noin 33 000. Jokseenkin samanlainen muutos on koskenut kaikkia sanomalehtiä, esimerkiksi Helsingin Sanomien levikki on pudonnut samassa 30 vuoden ajassa 483 000:sta 203 000:een.

Kysymys on siitä yleisestä kehityksestä, mikä aina on koskenut tekniikan muutoksia ja ihmisten suhtautumista siihen. Enää ei tehtaita pyöritetä höyrykoneilla, lankapuhelimia ei enää ole monella, muutaman kymmenen vuoden kuluttua autoissa ovat polttomoottorit vaihtuneet sähkömoottoreihin, nykymuotoinen televisio korvautuu internetpohjaisilla lähetyksillä jne.

Painettu sanomalehti on tässä samassa mylläkässä. Joku Ilta-Sanomien päätoimittaja uskalsi pari vuotta sitten jo sanoakin, että heidän lehtensä painaminen paperille tulee aikanaan loppumaan. Kun nykyiset ja tulevat sukupolvet ovat kokonaan siirtyneet lukemaan digitaalisia ”lehtiä”, ei sitten enää ole mitään järkeä tehdä lehtiä painetussa muodossa.

Lehtitalot ovat tähän hyvin valmistautuneet ja ovat kehityksessä täysin mukana. Ne tietävät, ettei lukeminen mihinkään häviä, se vain muuttaa muotoaan. Tuoreimman mediatutkimuksen mukaan suomalaisista 96 prosenttia lukee viikoittain sanomalehtiä, joko painetussa tai digitaalisessa muodossa. Voisikohan olla maailmanennätyslukema?

Paperisiakin sanomalehtiä lukee 59 prosenttia. Oleellinen asia kuitenkin on, että mitä nuorempiin ikäluokkiin mennään, sitä suurempi on digitaalisten sanomalehtisisältöjen lukeminen. Eivätkä eläkeikäiset ole jääneet kehityksestä jälkeen, sillä yli 65-vuotiaistakin 72 prosenttia lukee myös digitaalisia sanomalehtiä.

Tekniikka menee mihin menee, mutta huonompi asia on, että mediayritysten kulurakenteessa korostuvat nykyisin sisällöntuotantoa enemmän talous ja markkinointi. Käytin tahallaan sanaa ”sisällöntuotanto”, kuten nykyisin on muotia. Journalismi ja toimittaminen on pelkkää sisällöntuotantoa – journalismi-sana viittaa perinteisesti laatuun, mutta sillä ei enää ole niin väliä.

Suomen Akatemian tutkijatohtori Juha Herkman Helsingin yliopiston viestinnän laitokselta kirjoittaa kirjassa Journalismi murroksessa (Gaudeamus, 2011), että media-alan yritykset käyttävät nykyisin suhteellisesti enemmän rahaa julkisuuskuvansa rakentamiseen kuin sisällöntuotantoon, jossa pikemminkin etsitään erilaisia säästökeinoja:

”Taloudellinen tulos on markkinakilpailussa tärkeämpi arvo kuin journalistiset sisällöt. Kun markkinointiosasto pyrittiin ennen pitämään visusti erillään journalismista, tunkeutuu markkinointi nyt koko ajan m
ääräävämmin mediatalon kaikille osa-alueille.”

Taloudellista tulosta ei kuitenkaan pidä mitenkään vähätellä. Ilman sitä ei olisi lehtiäkään. Säästökeinoista yksi merkittävimpiä ovat yritysfuusiot, jotka mahdollistavat kulurakenteiden suhteellisen pienentämisen, koska isoissa yksiköissä pystytään varsinkin taloushallinnon puolella yhdistämään voimia. Toimituksissakin voidaan väkeä vähentää, kun saman omistajan lehtien yhteisjuttuja voidaan käyttää eri puolilla maata.

Paikallisuus kärsii tästä, mutta tämä on sitä muutosta, mi
kä on siedettävä, jos edelleen kuitenkin halutaan pitää sanomalehti omalla paikkakunnalla. Toisaalta lehtien yhteistyöstä on lukijoille hyötyäkin. Ei pieni lehti kykene lähettämään omia toimittajia raportoimaan Kiinaan tai urheilun jokaisiin arvokilpailuihin, mutta kun pannaan kymmenen lehden resurssit yhteen, tämä on mahdollista.

Digitaalisen lehtibisneksen tulevaisuus on vielä arvoitus. Iso kysymys on, käykö suomalaisille mediataloille samalla tavalla kuin on käynyt paikallisessa omistuksessa oleville sanomalehdille? Tulevatko Google, Facebook ja kiinalaiset Baidu ja Tencent ym. datajättiläiset ja syövät Sanoman ja Keskisuomalaisen syövereihinsä?

Ennen näitä asioita on kuitenkin päivittäin seurattava, joko kohta tapahtuu jotain isojen tuulimyllyjen ostotarjouksia vastaan taisteleville Turun Sanomille, Kalevalle ja Karjalaiselle.

kari.naskinen@gmail.com

perjantai 10. heinäkuuta 2020

”L´Urope ei tule koskaan olemaan vilpitön liittolaisemme”

Osa Venäjää kuuluu maantieteellisesti Eurooppaan, mutta usein historian aikana on tuntunut, että henkisesti ei asia täysin näin ole. Venäjä on joutunut ankarasti puolustautumaan ”oikeiden eurooppalaisten” hyökkäyksiä vastaan. Kaarle XII yritti 1700-luvulla nujertaa Venäjän, Napoleon Buonaparte epäonnistui 1800-luvulla ja Adolf Hitler 1900-luvulla. Ei ihme, että venäläiset ovat varuillaan läntisen Euroopan suhteen. Leo Tolstoin Sodassa ja rauhassa (1865-69) keisarinnan hovineiti Anna Pavlovna Scherer sanookin yhdessä keskustelussa ranskalaista ääntämystä tavoitellen, että ”l´Urope ei tule koskaan olemaan vilpitön liittolaisemme”. (Kuva on Sergei Bondartshukin ohjaamasta elokuvasta, 1965-67.)

Toisaalta kun asiat ovat kunnossa ja hommat hoidettu, tilannetta katsotaan toiselta kantilta. Tsaarin armeijan kukistettua Napoleonin sanoo
Aleksanteri I luokseen kokoontuneille upseereille Tolstoin mukaan: ”Te ette ole pelastaneet vain Venäjää, vaan olette pelastaneet Euroopankin.”

Ilman Tolstoitakin Aleksanteri esiintyi Napoleonin sotien jälkeen hyvin eurooppalaisena. Wienin kongressissa hän ehdotti, että Jumalan armosta hallitsevat Euroopan monarkit tekisivät pyhän liiton, kaitsisivat isinä kansojaan ja pitäisivät kristillisinä veljinä yllä rauhaa Euroopassa. Muutaman vuoden tällainen ”pyhä liitto” toimikin, mutta kun Aleksanteri I kuoli kymmenen vuoden kuluttua, ei tällaisesta liitosta enää ollut paljonkaan jäljellä.

SUOMEN SOTAKIN
VILAHTAA OHIMENNEN


Suomen kanssa käymistään sodista ei Venäjä ole koskaan tehnyt isoa numeroa. Talvisotakin oli vain pieni rajakahakka. Sota ja rauha ohittaa myös Suomen sodan 1808-09 pienillä sivumaininnoilla, vaikka Venäjä sentään sai siinä sodassa Suomen silloisen alueen Ruotsilta: eversti Adolf Bergin kerrotaan saaneen ansioistaan Suomen sodassa kaksi palkintoa ja Napoleon sanoo antaneensa Suomen Venäjälle, siinä se.

Vähän enemmän Suomi on esillä siksi, että kreivi Gustaf Mauritz Armfelt siirtyi 1811 Ruotsin armeijasta Venäjälle. Perättömien ilmiantojen takia kuningas Kaarle XIII oli määrännyt Armfeltin perheineen poistumaan välittömästi Ruotsista. Armfelt muutti Pietariin, jossa hänet nimitettiin Suomen asiain komitean puheenjohtajaksi ja Venäjän valtakunnanneuvoston jäseneksi. Helmikuussa 1812 Armfelt ylennettiin jalkaväenkenraaliksi Venäjän armeijassa ja nimitettiin tsaarin ensimmäiseksi kenraaliadjutantiksi. Niinpä hän osallistui kesällä 1812 sotaan Napoleonia vastaan.

Tolstoin mukaan Armfelt oli Napoleonin kiivas vihamies ja itseensä luottava kenraali, mikä ominaisuus aina tehosi Aleksanteriin. Muuten Tolstoi ei paljon piitannut Armfeltista – ”on irstailija ja juonittelija” (ilman perusteluja).

Tällaiset luonnehdinnat henkilöistä ovat yleensäkin värikkäitä
Sodassa ja rauhassa. Yhdellä ruhtinattarella on ruma vartalo, yksi on luomihuulinen ja yhdellä on matala, haiveninen ylähuuli. Oopperassa laulavista naisista yksi on turpea, toinen paksusäärinen. Armeijan ylipäällikkö, sotamarsalkka Mihail Kutuzov oli silmäpuoli ja isomahainen, kasvot olivat arvet rumentaneet ja lisäksi hän oli hoviliehakko. Kutuzov oli joka tapauksessa sotilas, jonka Tolstoi nosti korkealle. Kutuzov oli ainoa, joka sanoi, ettei Moskovan menettäminen Napoleonille merkinnyt Venäjän menettämistä, eikä Kutuzoville tullut hetkeksikään mieleen luovuttaminen. Sodan ja rauhan kirjoittaessaan Tolstoi oli alle 40-vuotias. Myöhemmällä iällä hänestä tuli absoluuttinen pasifisti, joka ei hyväksynyt puolustussotaakaan.

Henkilökuvista vielä sen verran, Kutuzovin adjutantti Mihail Bolkonski oli kaunis, kun taas Napoleon oli luonnevikainen: korsikalainen hirviö, ihmissuvun vihollinen, jossa ranskalainen oveluus yhtyi italialaiseen teeskentelyyn.

Tällaiset tarkat kuvaukset ihmisistä ja paikoista olivat tietenkin tarpeenkin, kun ei ollut televisiota eikä lehtivalokuvia. Sama käytäntö oli monella muulla, Alexandre Dumas´lla, nuoremmista Thomas Mannilla ym.

SOTA


Leo Tolstoi kirjoitti sodasta: ”Sattui tapaus, joka oli ristiriidassa ihmisjärjen ja koko inhimillisen luonnon kanssa. Miljoonat ihmiset harjoittivat vastavuoroin niin äärettömän paljon pahuutta, petosta, kavallusta, varkautta, väärennystä, ja väärän rahan liikkeelle laskemista, ryöstöä, murhapolttoa ja murhia, etteivät maailman kaikki tuomioistuimet vuosisatojen kestäessä kerää aikakirjoihin niin valtavaa rikosten määrää. Mutta tänä aikana eivät ihmiset, jotka niin menettelivät, pitäneet tekojansa rikollisina.”

 Silti tämä on vain jatkunut ja jatkunut. Näin siksi, että ”valtakuntien ja kansojen noustessa toisiaan vastaan niiden ulkonainen toimintatarmo ilmenee sodissa. Valtiollinen voima joko kasvaa tai vähenee sotaisten saavutusten määrästä riippuen.”

Tolstoi näki Ranskan vallankumouksenkin toisella tavalla kuin nähdään yleensä: ”Kahdeksann
entoista vuosisadan lopulla kokoontui Pariisissa parikymmentä henkilöä, jotka alkoivat puhua siitä, että kaikki ihmiset ovat tasa-arvoisia ja vapaita. Tämän tähden ihmiset alkoivat kaikkialla Ranskassa tappaa ja hukuttaa toisiaan. Nämä ihmiset surmasivat kuninkaan ja vielä monia muita. Juuri tähän aikaan Ranskassa oli nerokas ihminen – Napoleon. Hän voitti kaikkialla, ts. surmasi paljon ihmisiä, koska hän oli hyvin nerokas. Ja hän lähti jostakin syystä surmaamaan afrikkalaisia, surmasi heitä niin hyvin ja oli niin ovela ja viisas, että vaati Ranskaan tultuaan kaikkia tottelemaan itseään. Ja kaikki alistuivat tottelemaan häntä. Keisariksi tultuaan hän lähti taas surmaamaan kansaa.”

Vuonna 1857 Tolstoi kulki Pariisissa Napoleonin haudan ohi ja hänen kerrotaan huudahtaneen: ”Kauheaa, että tästä rikollisesta tehdään jumala.”

ARMFELT SAI AIKAAN
ARMEIJAN SUOMELLE


Gustaf Armfelt näki ja koki Aleksanterin rinnalla, että sotia tulee ja niissä on pärjättävä. Niinpä hän kannatti oman armeijan perustamista myös Suomen suuriruhtinaskunnalle. Tämä toteutettiinkin 1812-13, kun perustettiin kolme kaksipataljoonaista jääkärirykmenttiä Suomen kenraalikuvernöörin esikunnan sotilaskanslian alaisuuteen.

Armfeltin toinen iso aikaansaannos oli, kun hän sai valtioneuvos, senaattori J.A. Ehrenströmin ja Uudenmaan - Hämeen läänin maaherran, majuri G.F. Stjernvallin tuella Aleksanteri I:n antaman 8.4.1812 määräyksen Suomen pääkaupunkioikeuksien siirtämisestä Turulta Helsingille.

Arviot Armfeltin merkityksestä Ruotsin ja Suomen historiassa ovat vaihdelleet vuosikymmenten myötä etenkin Ruotsissa, jossa historiankirjoitus piti 1800-luvulla Armfeltia maanpetturina, poliittisena opportunistina ja vehkeilijänä.
Vasta 1997 historioitsija Stig Ramel lopullisesti osoitti Armfeltin aseman kustaviaanisen ajan lopun kaukonäköisenä valtiomiehenä.

Suomalainen historiankirjoitus on suhtautunut Armfeltiin suopeammin.
J.R. Danielson-Kalmari korosti tutkimuksessaan 1894 Armfeltin keskeistä asemaa ja Carl von Bonsdorff keskittyi neliosaisessa Armfelt-elämäkerrassaan tämän vuoden 1810 jälkeiseen toimintaan Suomen asiain komitean puheenjohtajana unohtamatta hänen merkitystään kuningas Kustaa III:n aikana.

kari.naskinen@gmail.com

torstai 9. heinäkuuta 2020

Matkailu koki valtavan muutoksen

Turismimuotoinen matkustaminen loppui maaliskuussa. Nyt se taas jatkuu, mutta ehkä muuttuneena. Mielenkiintoista nähdä, ollaanko matkailun kanssa vaikkapa viiden kuluttua kuitenkin taas ”normaalissa” tilassa eli sellaisessa, jossa oltiin ennen koronavirusta. Lahdessa toimivan Osuuskunta Lahden seudun kulttuuri- ja elämämysmatkailun (Elma) johtaja Antti Holopainen on nyt yhdessä Elmassa työskentelevän restonomi Tiia Kohosen kanssa tehnyt kirjan, jossa he manifestoivat uudenlaisen matkailun puolesta. Kirjan tunnuslauseeksi he ovat valinneet nykytilanteeseen hyvin sopivan antiikin kreikkalaisen filosofin Plutarkhosin viisauden:

Turha on suuttua olosuhteille.
Ne eivät piittaa meistä mitään.
Mutta se, joka viisaasti kääntää ne edukseen,
selviytyy parhaiten.

Elma aloitti toimintansa 2014. Kotimaisten, varsinkin Päijät-Hämeessä toteutettujen hankkeiden ohella se on järjestänyt runsaasti matkoja menetettyyn Karjalaan ja Venä
jälle kauemmaskin, Vladivostokiin asti. Tällä hetkellä Holopainen elättelee toiveita, että matkojen järjestämistä päästään jatkamaan elokuussa.

Elma ei kuulu suurimu
otoisen massaturismin toimijoihin. Koronan takia kaikki putosivat joka tapauksessa samalle viivalle, isot ja pienet. Varsinkin lentomatkailu tuli korkealta alas.

Massaturismi olikin ehtinyt paisua hallitsemattomaksi. Siitä oli tullut yksi nopeimmin kasvavista globaalin liiketoiminnan aloista. Sinne virtasi pääomia runsaasti veronmaksajien kukkaroista, kuten tapahtuu nytkin, kun lentoyhtiöitä pelastetaan valtioiden varoin”, todetaan kirjassa.

Massaturismi täysine suihkukoneineen oli iso tekijä siinä, että koronavirus muodostui tuhoavaksi pandemiaksi. Virus pääsi siirtymään isoissa lentokoneissa Kiinasta Eurooppaan, Amerikkaan, Afrikkaan ja Australiaan. Ihmiset matkustivat satojen miljoonien lentomatkalaisten laumoina tietämättään ikävistä tuliaisista uusiin maihin ja mantereille.

Ilmiö sinänsä ei ole uusi, mutta nimenomaan massamatkailu teki koronasta erilaisen, kuten lääkärinä varsinaisen työuransa tehnyt Antti Holopainen (72) kirjoittaa: ”Ennen virukset kulkivat hitaammin, kun laivat, hevoskyydit ja muut matkustamisen tavat olivat verkkaisempia. Silti bakteerit ja virukset tappoivat Etelä-Amerikan alkuperäisväestöstä vuoden 1492 jälkeen – Kolumbuksen Amerikan löytämisen seurauksena – parissa sadassa vuodessa 70 miljoonaa ihmistä, kun heiltä puuttui ns. laumasuoja eurooppalaisten viruksia ja bakteereita vastaan.”

Kirjassa esitetään ”Elman manifesti”. Siinä toivotaan, että luontoa vähemmän kuormittavat matkailumuodot yleistyisivät ja että massaturismimallista siirryttäisiin hajautettuun kestävän kehityksen matkailumalliin.

1. Matkailuun ja ihmisen vapaa-ajan liikkumiseen liittyvä käyttäytymistapojen muutoksen välttämättömyys: Vähennämme matkailun hiilijalanjälkeä. Massaturismin jäljet näkyvät jo kaikkialla siellä, minne miljoonien turistien joukot ryntäävät vuosittain samaan paikkaan. Turistien keskittämisestä yksiin paikkoihin on päästävä hajautetumpaan toimintamalliin ympäristön sallimin reunaehdoin.

2. Ihminen – luonto -kulttuurisuhteemme muuttaminen: Ihmiskunta näkee kaikkialla välttämättömäksi luonnon monimuotoisuuden säilyttämisen. Ihminen luopuu luonnon yksipuolisesta riistämisestä, kuten fossiilisten polttoaineiden ja muiden maaperän raaka-ainelähteiden kiihtyvästä kuluttamisesta. Luovutaan kasvi- ja eläinkunnan luonnollista kiertoa vahingoittavasta toiminnasta. Esimerkkejä tästä ovat tehokarjatalouden kehitys ja villieläimiin kohdistuvat kaupallistumisen muodot, jotka rikkovat luonnon monimuotoisuutta. Välttämällä näitä ilmiöitä ehkäistään sukupuuttoaaltoja sekä virus- ja muita epidemioita.

3. Matkailun aikaansaaman luonnon roskaamisen lopettaminen: Muovijätteiden, metallitölkkien, tupakantumppien ja muiden roskien kylvämisestä kaikkialle luovutaan.

4. Matkailun sosiaalinen vastuu: Pienten toimijoiden tukeminen. Matkailu-alan työntekijöiden työolosuhteista ja työehdoista huolehtiminen. Kestävän kehityksen matkailukonseptin edistäminen on ollut Elman perustehtäviä sen perustamisesta alkaen. Olemme tähdänneet matkailun hiilijalanjäljen pienentämiseen alusta alkaen nostamalla esille kävelyn, pyöräilyn, hiihtämisen ja sopivan kokoisissa matkailijaryhmissä liikkumisen mielellään julkisella kulkuneuvolla ja lentämistä välttäen silloin kun se on mahdollista.

Lääket. lis. Antti Holopainen (kuvassa) on itse joutunut tänä vuonna hillitsemaan hiilijalanjälkensä kasvattamista ilman koronaakin polvien tekonivelleikkausten takia. Tulivatkin sopivaan aikaan. Kova kävelijä Holopainen onkin. Ensimmäisen Via Kalevala -kävelyn aikana 2016 hän patikoi Elias Lönnrotin jalanjälkiä Etelä- ja Keski-Suomessa ja Vienan Karjalassa tuhat kilometriä 64 päivän aikana. Via Kalevala on Holopaisen ideoima tapahtumasarja, joka eri muodoissaan jatkuu edelleen.

Muutenkin Holopainen muuttaa rytmitystään ensi vuonna, sillä hän kertoi, ettei enää lähde ehdokkaaksi kunnallisvaaleihin. Hän on ollut Vasemmistoliiton kaupunginvaltuutettuna vuodesta 2005 alkaen.

Elman puitteissa joka tapauksessa aktiviteetteja riittää. Yksi sellainen on vireille pantu kulttuuri- ja luontomatkailureitti Ylistä Viipurintietä pitkin. Tämä historiallinen reitti jatkaa Hämeen Härkätietä kohti Viipuria.

kari.naskinen@gmail.com


keskiviikko 8. heinäkuuta 2020

Bensavarkaan häpäisemisestä rangaistaan

Bensavarkaus ei varsinaisesti ole rikos, vaan pelkkä näpistys. Eikä tällaisia varkaita saa häpäistä. On jo ollut tapauksia, joissa huoltamoyrittäjät ovat joutuneet maksamaan tuhansien eurojen sakkoja, kun ovat saaneet varkaasta kuvan ja panneet sen sosiaaliseen mediaan.

Tämä on näitä Amnesty Internationalin, Vihreän liiton ja muiden sektionalistien aikaansaannoksia. Tai onhan tämä kriminaalipolitiikan muuttuminen paapomiseksi lähtöisin jo 70-luvulta, jolloin uuden ihmisoikeusvöyhötyksen kärjessä marssivat Vankeinhoitolaitoksen ylijohtaja K.J. Lång, Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen tutkija Kauko Aromaa ja kansalaisaktivisti Ilkka Taipale.

Bensiiniuutisten uusimmassa numerossa asianajaja Saku Knuuti neuvoo bensakauppiaita, että ”on täysin kiellettyä julkaista rangaistus- tai häpeämielessä kuvaa, josta tekijän voi tunnistaa”.

Näin on kuitenkin tapahtunut ja rapsut on tullut. Yhdessä tapauksessa huoltoasemayrittäjä sai 4400 euron sakot ja
hänen työntekijälleen mätkäistiin 660 euroa. Lisäksi he joutuivat yhteisvastuullisesti maksamaan varkaalle 1500 euroa yksityisyyttä loukkaavan tiedon levittämisestä.

Toisessa tapauksessa yrittäjä selitti, että hän oli liimannut bensamittareihin tarrat, joissa sanottiin polttoainetta varastavan hyväksyvän kuvansa julkaisemisen Facebookissa. Hovioikeus kuitenkin selitti, että tuollaiset tarrat eivät perustu lakiin, eivätkä ne mitenkään anna lupaa roiston perusoikeuden eli suojatun yksityiselämän loukkaamiseen.

Saku Knuuti on neuvoissaan samalla linjalla: ”Viisaampaa on olla julkaisematta mitään kuvaa tekijästä. Sen sijaan tekijää auto voidaan kuvailla sanallisesti, mies vai nainen, minkä mittainen, miten pukeutunut, auton merkki, malli ja väri.”

Näin tämä nykyisin menee. Rikolliset saavat yhteiskunnan suojelua ja rikoksen uhrit kärsivät nahoissaan ehkä vielä jälkikäteenkin, jos rikollinen on niin fiksu, että vie asian käräjille.

Bensavarkaus kannattaa aina.

kari.naskinen@gmail.com

tiistai 7. heinäkuuta 2020

Elokuvat vaarallisempia kuin pesäpallo

Kävin Kouvolassa katsomassa pesäpalloa. Koska koronaviruskin on vielä ajolähtötilanteessa, oli katsojat jaettu kahteen 600 ihmisen ryhmään. Lisäksi kuuluttaja neuvoi huolehtimaan turvaväleistä, mutta varsinaisesti tilanne oli kuitenkin aivan samanlainen kuin viime kesänä siellä käydessäni. Katsomossa istuimme niin kuin ennenkin ja väliajalla liikuttiin ja jonotettiin makkaroita vanhaan malliin.

Eilen kävin elokuvissa. Siellä oli käytössä vain joka toinen penkkirivi, ja sallituillakin riveillä oli mahdollista istua vain joka kolmannella penkillä, koska välistä oli peräti ruuvattu kokonaan irti penkkien istuinosat.

Tämä joka toisen penkkirivin systeemi on käytössä myös yleisurheilukilpailuissa. Huomenna kilpaillaan Jyväskylässä ja viikon kuluttua Lahdessa.

Yleisesti ottaen koronavirus on Suomessa pystytty torjumaan ilmeisen hyvin. Helsinki ja Uusimaa ovat hankalampia paikkoja, mutta kun esimerkiksi meidän 200 000 asukkaan maakunnassa on vain 112 ihmistä saanut koronatartunnan ja vain neljä on kuollut, niin onhan tilanne hyvä. Pesäpallomaakunnassa Kymenlaaksossa luvut ovat tätäkin paremmat.

Rajoitusten purkaminen ja pesäpallosarjojen alkaminenkaan eivät ole aiheuttanut tartuntavyöryä. Ravintoloissakin meininki on kuulemma yöaikaan jo samanlaista kuin ennenkin, joten eiköhän tämä tästä hoidu.

kari.naskinen@gmail.com

maanantai 6. heinäkuuta 2020

Arabinaisen vaalivideo

Saudiarabialaisen Haifaa Al-Mansourin elokuvassa Maryam lähtee nuori nainen pienessä arabikaupungissa valtuustoehdokkaaksi. Koska modernia aikaa eletään, pitää tietenkin tehdä vaalivideokin. Se onkin siellä maailmankolkassa hankalaa. En löytänyt kuvaa Maryam Alsafanin vaalivideosta, mutta siinä hän ei paljasta kasvojaan yhtä paljon kuin tässä valokuvassa, vaan videossa silmätkin ovat peitossa.

Elokuvassa käydään läpi niitä ongelmia, joita naisilla siellä edelleen on. Radikaalia on jo se, että nykyisin nainen kelpuutetaan valtuustoehdokkaaksi, mutta läpimeno on jo vaikeampaa, koska Maryamin tututkin naiset sanovat hänelle ennen vaaleja, että täytyy kysyä äänestämiseen lupa mieheltä.

Elokuva on mukava, sillä s
itä ei ole tehty äkkijyrkän feminismin näkökulmasta. Asiat tulevat kyllä hyvin esille, mutta huumorilla höystettynä. Ohjaajan neuvonantajina eivät ole olleet paikalliset marina ohisalot eivätkä lii anderssonit, vaan elokuva tarttuu epäkohtiin komedian keinoin. Alkutekstien perusteella elokuvaa on tukenut myös Saudi-Arabian kuningaskunta, ja tekijät ovat lähteneetkin siitä, että ei hyökätä eikä provosoida, vaan näytetään hillitysti tietä tulevaisuuteen – parempaan päästään pienin askelin. Sellaisia on jo otettukin, kuten nähdään siitäkin, että Maryam on voinut ostaa oman autonkin ja saa ajaakin sillä ilman holhoojaa vieressä.

Vaalivideon jälkeen Maryam järjestää vaalitilaisuudenkin, ensin erikseen naisille ja myöhemmin sekamelskaksi menevän tilaisuuden miehille. Niin paljon huomiota Maryamin ehdokkuus herättää, että hän saa kutsun television aamuohjelmaankin. Se on elokuvan yksi hauskimpia kohtia, kun haastattelijaksi
vielä osuu oikein kunnon perussaudilainen - ”niin puutarhoista ja muista sellaisista kauniistahan te olette kiinnostunut”, aloittaa haastattelija jne.

Somejulkisuus on samanlaista kuin missä tahansa, luultavasti kauheampaakin. Siellä Maryam saa kovia moitteita, koska onhan tällainen esiintulo naiselta ennennäkemätöntä ainakin tuossa pikkukaupungissa, se on suorastaan säädytöntä.

Maryam ei kuitenkaan lähde vaaleihin mitenkään naisten asioita ajaakseen. Hän on lääkärinä paikallisella ensiapuklinikalla, jonne johtava tie on karmessa kunnossa ja sen saaminen kuntoon on hänen ainoa vaaliteemansa. Ambulanssitkaan eivät pääse poliklinikan oven lähelle, vaan potilaat on kuljetettava pyörätuolilla tai jotenkin muuten ison vesipassin läpi.
Interseksuaalista feminismiä ei elokuvasta irtoa.

kari.naskinen@gmail.com