lauantai 8. elokuuta 2020

Kunnallispolitiikan päätöksentekojärjestelmä ei toimi oikein

Kaupunginhallitus päättää, että kaupungin kanta asiaan on tämä, mutta myöhemmin toisessa yhteydessä kaupungin toiset edustajat päätyvät muunlaiseen ratkaisuun, jolloin kaupungin tahto ei totedu.

Tällainen on mahdollista kunnallispolitiikassa. Konkreettisen esimerkin tarjosi Lahti, jonka kaupunginhallitus (kuvassa) oli päättänyt, että terveydenhuollossa ei perusteta yhteisyritystä Mehiläinen Oy:n kanssa. Koska terveydenhoidon tapauksessa kysymys on kuitenkin useamman kunnan yhteenliittymästä, ei pelkkä Lahden kaupunginhallituksen kanta riittänyt, vaan päätös piti tehdä ison kuntayhtymän kokouksessa. Tuossa kokouksessa kaksi Lahden Kokoomuksen edustajaa Maccaron ja Pohjalainen äänestivät vastoin oman kaupunkinsa kantaa mehiläisyhteistyön puolesta ja lisäksi Keskustan Karjala poistui kokouksesta äänestyksen ajaksi, koska ei halununut äänestää kaupunginhallituksen kannan vastaisesti, vaikka olikin yhteisyrityksen perustamisen kannalla.

Päätökseksi tuli, että Päijät-Hämeen hyvinvointikuntayhtymä perustaa yhteisyrityksen
monikansallisen Mehiläinen Oy:n kanssa. Mitä järkeä tässä on? Miksi on olemassa kaupunginhallitus, jonka päätöksillä ei tällaisissa tilanteissa ole mitään merkitystä?

Kun kaupunginhallitus jotain päättää, sen luulisi olevan sitä myöten selvä juttu.
Mutta ei ole, kuten nyt nähtiin. Erikoista on sekin, että tällaista kaupunginhallituksen päätöstä vastaan pystyy toimimaan henkilö, joka ei ole edes kaupunginvaltuutettu, kuten mehiläisäänestyksessä Terttu Pohjalainen.

Puolueiden sisälläkin on kummallisuuksia. SDP:n kanta yhteisyrityksen perustamiseen oli jyrkän kielteinen, mutta sen edustaja
Lempiäinen loisti tämän päivän Etelä-Suomen Sanomien valokuvassa kuin aurinko saatuaan mieleisensä päätöksen. Kari Lempiäinen ei ollut edustajana kuntayhtymän yhtymäkokouksessa keskussairaalassa, mutta hän on toisen elimen yhtymähallituksen puheenjohtaja. Lempiäinen on koko ajan edustanut vastoin oman ryhmänsä kantaa mehiläisyhteistyötä.

Tämä kaikki
antaa oudon kuvan päätöksenteosta kunnallispolitiikasta. Entä miten sekavaksi meininki muuttuu sitten, kun muutaman vuoden kuluttua ehkä aletaan äänestää edustajia maakuntavaltuustoihin?

kari.naskinen@gmail.com

perjantai 7. elokuuta 2020

Kullervo Rainio (93) kirjoitti muistelmat

Pravdassa luki tammikuussa 1973, että Georg C. Ehrnrooth, Tuure Junnila, Victor Procopé, Kullervo Rainio ja Veikko Vennamo olivat käyttäneet eduskunnan puhujakorokketta Suomen ulkopoliittisen linjan vastaiseen raivokkaaseen kampanjaan. Syynä oli, että he olivat vastustaneet Urho Kekkosen valitsemista presidentiksi poikkeuslailla, joka oli eduskunnassa hyväksytty äänin 170 - 28.


Fil. tri Kullervo Rainio (93) palaa noihinkin asioihin juuri ilmestyneessä muistelmakirjassaan Polkuja ja risteyksiä, jonka on julkaissut oikeistolainen ajatuspaja Libera. Kirjansa esipuheessa Rainio kiittää kirjoitustyönsä julkisuuteen saattamisessa erityisesti fil. tri Riku Keski-Rauskaa ja kansanedustaja Elina Lepomäkeä.



Olivathan ne Rainion ja muiden poikkeuslain vastustajien puheet rajuja ja paikoin hauskojakin, kuten Rainiolla, joka puheensa lopussa esitti arvattavaksi, kuka oli näin sanonut: ”Niitä on sellaisia periaatteella ratsastavia jääräpäitä, joiden mielestä perustuslakien pyhyys on tärkeämpi asia kuin kansakunnan onni ja menestys.” Tuolla hetkellä kuulosti joltakin Kekkosen sanonnalta, mutta Rainio selvensi, että oli kuitenkin Hitlerin.

Poikkeuslain hyväksymisen puolesta äänestivät kokonaisuudessaan SDP, Keskustapuolue, SKDL ja SKYP. Vastaan olivat vain SMP ja Kristillinen liitto, ja äänet jakautuivat Kokoomuksessa, RKP:ssa ja LKP:ssä. Kullervo Rainio oli ensimmäisen kauden kansanedustaja, joka Kokoomuksen sisällä erityisesti Junnilan kanssa vastusti Kekkosen politiikkaa. Toisella vaalikaudellaan Rainio loikkasikin Ehrnroothin perustaman Perustuslaillisen kansanpuolueen eduskuntaryhmään. Kolmatta vaalikautta ei enää tullut Rainion ollessa Ehrnroothin puolueen ehdokkaana 1979.

Rainion tultua valituksi Kokoomuksen kansanedustajaksi 1972
sai puolue 34 paikkaa. Vaikka se antoi vasta neljännen sijan, oli oleellista, että 34 kansanedustajaa riitti juuri estämään perustuslaillisessa järjestyksessä säädettävän lain kiireellisyyden.

”Tämä edellyttää, että ryhmä on yksimielinen, mutta huomasin aikaa myöten, että sitä Kokoomuksen ryhmä oli harvoin”, harmittelee Rainio vieläkin. Yhden porukan muodostivat Kokoomuksen ”remonttimiehet”, jonka jäsenet olivat tärkeysjärjestyksessä
Juha Vikatmaa, Ilkka Suominen, Antero Salmenkivi, Jouni Mykkänen, Matti Jaatinen, Sinikka Linkomies-Pohjala ja Matti Hokkanen. Heidän sitoutumattomia myötäilijöitään olivat Harri Holkeri, Erkki Huurtamo, Pertti Salolainen ja Elsi Hetemäki-Olander.

Rainio kirjoittaa, että eri leireihin jakaumi
sessa eivät varsinaisena syynä olleet ideologiset näkemyserot, vaan yksinkertaisesti se, että nuoret kansanedustajat puheenjohtaja Holkeri mukaan luettuna odottivat pääsyä joskus ministereiksi.

”Siksi oli kaikessa myötäiltävä Kekkosta ja kekkosmyönteisiä puolueita. Vain Huurtamo ja Junnila olivat joskus olleet Kokoomuksen ministereinä, Huurtamo
Johannes Virolaisen hallituksessa 1964-66 ja Junnila joskus muinaisuudessa 1950-luvun alkupuolella”, kirjoittaa Rainio.

”Tullessani eduskuntaan minulla ei ollut aavistustakaan poli
ittisesta pommista, jonka pitkä sytyslanka oli sihissyt jo vuodesta 1967, jolloin Kekkonen oli vaaleissa niukkana pitämänsä voiton johdosta turhaantunut ja lausunut, että seuraavissa presidentinvaaleissa hän ei enää suostu ehdokkaaksi.”

Sitten
Ahti Karjalainen ehdotti, että jos kuitenkin ”riittävän voimakas ja laaja kansalaismielipide pyytää Kekkosta olemaan vuoden 1974 jälkeenkin käytettävissä, niin häntä pyydettäisiin harkitsemaan tilannetta uudelleen”.

Kekkonen muuttikin mielensä
uhrautuvasti: ”Jos kansan enemmistö katsoo parhaaksi, että jatkan presidentintointa vielä maaliskuun 1. päivän jälkeen 1974, on minun jatkettava palvelustani. En osaa arvioida, millä tavalla tämä tulos on saavutettavissa, mutta se ei olekaan minun huoleni.”

Avuksi tuli kesällä 1972 EEC-sopimus, joka oli saatu valmiiksi, mutta piti vielä hyväksyä. Virolainen ilmoitti syksyllä Suomenmaassa, että EEC-sopimusta ei voida ratifioida, ellei Kekkosen toimikautta saada jatketuksi. EEC-sopimus oli Kokoomuksellekin erityisen tärkeä, sillä se olisi tiukka side länsimaihin. Kekkonen
tuli peliin: hän lupasi, että jos Suomi ratifioi sopimuksen, hän ottaa henkilökohtaisesti vastuun Suomen ja Neuvostoliiton suhteiden pysymisestä hyvinä. Homma selvä.

Rainio ja kumppanit eivät kuitenkaan luovuttaneet. Tammikuussa 1973 järjestettiin Messuhallissa tilaisuus, jossa puhuivat Ehrnroot
h, Junnila, Rainio ja Vennamo. Tilaisuus aloitettiin torvisoittokunnan Jääkärimarssilla ja lehtimiehet pääsivät apajalle: ”Äärioikeisto kiihotti kansaa, Jääkärinmarssi soi sotaisesti, kuulijoina joukko 50-60-vuotiaita pääasiassa ruotsia puhuvia, krimiturkkeihin ja minkkihattuihin pukeutuneita henkilöitä.”

Poikkeuslain käsittely eduskunnassa alkoi ja Helsingin Sanomissa oli neljän palstan otsikko: ”Rainio ryhtyy opposition johtajaksi – Salainen nimilista aseena UKK:ta vastaan.”

Kokoomuksen 34 edustajaa olisivat yksimielisenä ryhmänä voinut estää perustuslain muutoksen, mutta tällaista yksimielisyyttä ei ollut. Lain kolmannessa käsittelyssä Rainio kuuli kekkoslaisten puheissa ”samaa lorinaa kuin aiemminkin”, ja itse hän sanoi: ”Perustuslain kytkeminen jollakin tavalla ulkopoliittiseen linjaan ja perustuslain puoltajien häikäilemätön leimaaminen ulkopoliittisen epäilyttävyyden poltinmerkillä on jyrkästi torjuttava. Se on häpeällistä ja herra pääministerin (
Kalevi Sorsa) puheenvuorossa käytettynä se on huolestuttava osoitus asiaperusteiden puutteesta.”

Sorsa oli sanonut, että
jos lain vastustajat eivät näitä asioita ymmärrä, heidän taipumuksillaan olisi parempi harrastella jotakin muuta kuin vastuullista valtiollista toimintaa. Sorsa mainitsi äärioikeistolaisen ryhmittymän, joka erilaisin valeverhoin esiintyy.

Niin Kekkonen sai poikkeuslakinsa ja yhdeksän kuukautta myöhemmin lokakuussa 1973 Suomi EEC-sopimuksen. Joulukuussa Rainio sai Suomen Leijonan komentajamerkin, jonka myöntämisasiakirjan oli Urho Kekkonen allekirjoittanut.

”Tutkimattomia ovat Herran tiet ja Kekkosen aatokset”, kommentoi Rainio nyt.

Vuosia myöhemmin yhdessä veteraanikansanedustajien kokoontumisessa silloinen puhemies Johannes Virolainen sanoi puheessaan: ”Me teimme virheen, kun säädimme eduskunnassa se poikkeuslain.” Siihen Rainio oli huudahtanut: ”Ketkä me?”

kari.naskinen@gmail.com

keskiviikko 5. elokuuta 2020

Hiljaa virtasi Don, Venäjä ei

”Vanhan suomalaisen viisauden mukaan kasakka vie kaiken mikä irti lähtee”, on Sauli Niinistö varoittanut amerikkalaisia jo kahteen kertaan. Tästä kasakoiden tavasta on yhtenä painettuna todisteena kasakkakirjailija Mihail Sholohovin Hiljaa virtaa Don (1928-40). Siinä kaksi kasakkasotilasta keskustelevat ensimmäisen maailmasodan aikana lähellä Itävallan rajaa:

- Meikäläinen ei voi hyvin, jollei näpistä jotakin.
- Mikä tahansa tavara takertuu kasakkaan.

Eri sodista kertovissa kirjoissa tällaista henkeä on kaikkien muidenkin maiden sotilailla – kuitenkin ainoina poikkeuksina suomalaiset sotilaat, jotka eivät esimerkiksi Itä-Karjalaa valoittaessaan varastaneet mukaansa pienintäkään matkamuistoa.

Kasakoista varoittaessaan Niinistö jätti sanomatta, että ovat myös kovia häntäheikkejä ja vielä kovempia ottamaan votkaa. Yhden railakkaan ryyppyillan aikana tulee puhetta naisista:

- Sinun pitäisi mennä naimisiin, hyvä naapuri.
- Mitä te puhutte? Mihin minä vanhan panen?
- Vanhan… Mitäpä vanhasta… Luuletko ettei vanhaakin voi käyttää? Eukko on kuin tamma; ajat niin kauan kuin hampaat suussa ovat tallella… Jos ei vanha kelpaa, me etsimme sinulle nuoren.


Pelotonta, hurjaa porukkaa kasakat ovat. Haavanhoitokin sujuu rintamalla omin keinoin: ”Tshubatyi otti kiväärinpanoksen, väänsi luodin irti ja karisti ruudin kouraansa. Koshevoi irrotti sapelinkärjellä katonrajasta hämähäkinseittiä ja antoi Tshubatyille. Hämähäkinseitin ja ruudin hän sotki yhteen ja pureskeli kauan suussaan. Tällä sakealla limaisella taikinalla hän voiteli Melehovin vertatihkuvan haavan. Kolmen vuorokauden kuluttua se olisi ihan terve.”

Parranajokin tapahtuu omaperäisesti, mutta hieman kipua tuottavalla tavalla: ”Parta sytytettiin tulitikulla palamaan, ja sillä hetkellä kun karvoja nuoleskeleva liekki alkoi koskettaa ihoa, kasvoja siveltiin märällä pyyheliinalla.”

Se sota meni vielä jonkinlaisessa yhteisymmärryksessä tsaarin armeijassa, jossa kasakkarykmentti taisteli vihollista vastaan siinä missä muutkin venäläiset. Jonkinlaista tyytymättömyyttäkin kuitenkin jo ilmeni - ”tsaari on tyhjäntoimittaja, herrojen voitot sodasta kasvavat, sotamiesten ruumiit maassa maatuvat. Tehtailija herkut ja viinat suuhunsa lappaa, sotamies täitä tappaa”.

Vänrikki Ilja Buntshuk oli jo 1915 saanut käsiinsä kirjoituksia, joissa mainittiin mm. proletariaatin diktatuuri. Myös Karl Marxin joku ottaa esille. Varsinainen kahtiajako tapahtui sitten, kun Venäjällä oli alkanut vallankumous. Ylä-Donin piirikuntien vähävaraiset rintamakasakat menivät bolshevikkien joukkoihin ja alisten piirikuntien kasakat taistelivat heitä vastaan. Sholohov kertoo hyvin siitä sekavasta tilanteesta, mihin 1917 jouduttiin. Tavalliset kasakkaäijät ja -akat olivat ihmeissään, kun ei kunnolla tiennyt, keitä ne päälle tulevat joukot oikein olivat, bolshevikkeja, kommunisteja, punaisia, uuden hallituksen joukkoja – ja mitä tämä kaikki tarkoitti, kun ne meidän elämää tulivat sekoittamaan.

Kun me kaikki tiedämme hyvin vallankumouksen Pietarissa, niin Sholohov kuvaa nimenomaan sitä seurannutta viiden vuoden jaksoa, jolloin kansalaissotaa
(grazdanskaja voina) käytiin, ennen kuin lopullinen neuvostojen maa oli saatu jonkinlaiseen järjestykseen. Se oli asetelmaltaan mutkikas, kun punaisten ja valkoisten raja hajotti perheitä ja kun vihanpito ulottui myös siviileihin. Kirjan päähenkilö Grigori Melehovkin vaihtaa puolta kaksi kertaa, mikä kuvastaa paljon sekasortoista tilannetta. Naisiakin Grigorilla on kaksi, ja suuri rakkausromaanikin tämä kirja on. (Kuva on Sergei Gerasimovin ohjaamasta elokuvasta 1957 ja senkin mukaan Grigorin valitsema Aksinja on vetävämpi mimmi kuin Natalia, vaikka Aksinja pitääkin viedä tämän aviomieheltä.)

Mihail Sholohov oli syntyperäisen kasakan poika, meni sisällissodan aikana bolshevikkien puolelle, liittyi puolueeseen 1932, sai sosialistisen työn sankarin arvonimen, Leninin ja Stalinin palkinnot sekä 1965 Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Hiljaa virtaa Don ei kuitenkaan ole mitenkään punaiseksi värittynyt. Siinä molempien puolien hirmuteot teloituksineen ja muine karkeuksineen esitetään tasaisen pahoina puolin ja toisin. Kannanottoihin ei Sholohov lähtenyt.

Toisesta suuresta venäläisesttä sotakirjasta, Leo Tolstoin Sodasta ja rauhasta poiketen Sholohov kuvaa taisteluja pääasiassa yksilöiden kannalta. Kun Tolstoi esittelee suuria strategisia järjestyksiä ja taktiikoita, Sholohov kuvaa yksityiskoihtaisesti vaikkapa sitä, kun Grigori Melehov halkaisee vastustajan sapelillaan solisluusta vinottain alas vyötäröön. Tolstoin sotakuvaus on mielenkiintoisempi.

VAPAAHERRA FREEDERICKSZ

Venäjän historiaa käsittelevissä kirjoissa on melkein aina myös suomalaisia. Sholohovin 1600-sivuisessa eepoksessa saa maininnan kreivi, vapaaherra Woldemar Freedericksz, joka istuu umpiautossa valtansa jo menettäneen Nikolai II:n rinnalla. Freedericksz syntyi Pietarissa 1838 ja oli hoviministerinä Nikolai II:n aikana. Kansalaisuudeltaan hän oli suomalainen ja ritarihuoneen jäsenkin. Suomeen hän pääsi aivan laillista tietä 1923 ja kuoli Kauniaisissa 1927.

Mannerheimia ei tällä kertaa mainita, mutta kun tietokirjallisuudesta tutkailin Sholohovin kirjan todellisten henkilöiden tietoja, näkyi Mannerheim olleen kesällä 1916 samoissa taisteluissa eversti Aleksei Kaledinin kanssa. Kaledin komensi sitä kasakkarykmenttiä, johon Grigori Melehov kuului.

Pertti Luntisen kirjassa Sota Venäjällä – Venäjä sodassa (SKS, 2008) kerrotaan Venäjän hyökkäyksestä Romanian rajalla, eikä se mennyt niin kuin olisi pitänyt: ”Kaledin jarrutti toisten edelle pyrkiviä armeijakuntia hitaampien tasalle. Ratsuväkeä ei osattu panna takaa-ajoon, ja 12. ratsuväkidivisioonan komentaja Mannerheim pyysi esikunnasta lupaa takaa-ajoon, vaikka olisi pitänyt mennä kyselemättä.”

Donilla on myös Singer-ompelukoneita myyvä Josif Stockman, mutta koska sukunimessä on vain yksi n-kirjain, ei taida olla sukua meille tutummalle
Stockmannille. Huonosti kävi kuitenkin Singer-kauppiaallekin, joka tuli ammutuksi sen jälkeen, kun oli liittynyt sosiaalidemokraattiseen puolueeseen.

DON

”Synnyinseutuni! Tuima tuuli riuhtoo lauman tammojen ja oriitten harjoja. Hevoset korskuvat ja hengittävät suolankirpeitä tuoksuja, hirnuvat huulet auki tuntien tuulen ja auringon sivumaun. Aro, kotiseutuni, Donin matalan taivaan alla! Polveilevia rotkoja, kuivuneita notkoja, punasavisia rinteitä, sulkaheinää kasvavaa rannatonta väljyyttä, kurgaanit viisaanvaiteliaina varjelemassa haudattua kasakkamainetta… Kumarran syvään ja suutelen rakastavana poikana sinun suolatonta maatasi, sinä Donin kasakkain kuumasta verestä kostunut aro!”

kari.naskinen@gmail.com

tiistai 4. elokuuta 2020

Meren pohjasta herätetty eloon lisää bakteereita

Tutkijat ovat kaivaneet Tyynenmeren pohjasta yli sadan miljoonan vuoden ikäisiä bakteereja. Ne ovat olleet ikään kuin horrostilassa, mutta niitä on saatu labratoriossa virkoamaan ja lisääntymään.

Laboratoriosta ehkä lähti liikkeelle koronaviruskin. Nyt tämä tieteen uusi saavutus innostaa japanilaisia ja amerikkalaisia tiedemiehiä. Tutkimusta johtava mikrobiologi Yuki Morono arvelee, että nämä muinaiset bakteerit tuskin aiheuttavat uusia sairauksia. Tuskin? (HS 4.8.2020)

kari.naskinen@gmail.com

maanantai 3. elokuuta 2020

Marx näki varallisuuksien kasautumisen jo 150 vuotta sitten

Koronaviruksen aiheuttamien takaiskujen loiventamiseksi on yrityksille annettu taloudellista tukea. Suomessakin on pidetty tärkeimpänä auttaa eniten isoja yrityks. EU tekee samoin, ei siitä 750 miljardin potista mitään nakkikioskeille eikä kampaajille jaeta. Pienet kantavat liiketoimintansa riskit itse, mutta isoja autetaan.

Näin meneteltiin myös 2008. Silloin
piti pelastaa pankit. Tärkeintä oli finanssioligarkkien hyvinvoinnin turvaaminen. Tällaista pääomien kasautumista pelkäsi Karl Marx jo 150 vuotta sitten. Tuskin Marx silti osasi arvata, mitä tuleman piti. Nyt maailman rikkaimman prosentin varallisuuden arvo on jo enemmän kuin koko muun ihmiskunnan varallisuus yhteensä.

Myös Suomessa rikkaimman prosentin osuus nettovarallisuudesta on 20 prosenttia. Vielä 15 vuotta sitten se oli noin 8 prosenttia. Forbes-lehden viime kevään tilaston mukaan Suomen rikkaimmat ovat tässä järjestyksessä Antti Herlin, Heikki Kyöstilä, Antti Aarnio-Wihuri, Mika Anttonen, Ilkka Herlin ja Ilona Herlin.

Marx ennusti oikein, että kapitalismissa pääoma vääjäämättä kasautuu ja keskittyy yhä harvempien käsiin. Tuotannon ja varallisuuden kasautuminen ei ole kapitalistisessa järjestelmässä mikään vääristymä, vaan sen oleellinen ominaisuus. Nykyisin terminologia on vain sikäli toisenlainen, että ruman kapitalismi-sanan tilalla käytetään markkinataloutta. Mutta sama asia.

Eikä siinä sen kummempaa. Tämä yhteiskuntajärjestelmä on äänestämällä valittu ja sillä selvä. Tähän järjestelmään taas kuuluu, että varallisuus kasautuu, rikkaat rikastuvat ja köyhät ainakin suhteellisesti ottaen köyhtyvät.

”Jokainen kasautuminen tulee uuden kasautumisen välineeksi. Se edistää pääoman keskittymistä yksityiskapitalistien käsiin, samalla kun se lisää pääomana toimivan rikkauden määräa.” (Marx: Pääoma osa I)

Tutkijaliiton lehdessä Tiede & edistys (1/2020) on tästä samasta asiasta juttu, joka perustuu Olivia Mauryn ja Valter Sandellin esitelmään Tutkijaliiton kesäkoulussa kesällä 2019. He kuvasivat Marxin alkuperäisen kasautumisteorian prosessia, jonka keskeisiä elementtejä ovat maaseudun köyhien väestöjen riisto, siirtomaavalta, imperialismi, valtiovallan käyttäminen varallisuuden uudelleenjaossa kapitalistiluokalle, yhteisvaurauksien aitaaminen, valtiomaiden yksityistäminen sekä kansainvälinen finanssi- ja luottojärjestelmä. Tuttua on. Nyt siirtomaajohtajien patsaita kaadetaan, julkisvallan toimia yksityistetään ja kansainvälinen finanssijärjestelmä toimii Euroopassakin tehokkaasti EU:n ja EKP:n johdolla.

Kapitalistisen tuotannon päämääränä on pääoman kasvu.
Tuottavaa työtä on kaikki sellainen, joka osallistuu pääoman arvonlisäykseen. Esimerkiksi kotiäitien työ ei kuulu tähän.

Kehitystä on ainakin länsimaissa tapahtunut, kuten Maury ja Sandell totesivat.
Marx kirjoitti, että pääomaa kasannut luokka piiskasi mailtaan ja mannuiltaan väkivaltaisesti häädettyä, vainottua ja irtolaisiksi tehtyä maalaisväestöä, merkitsi heitä polttoraudalla ja kidutti törkeisiin ja hirmuisiin lakeihin nojautuen palkkatyöjärjestelmälle välttämättömän kurin alaiseksi.

Menetelmät ovat nykyisin hienovaraisempia. Marx joka tapauksessa oli sitä mieltä, että kasautuminen on jatkuva prosessi, jonka täytyy ”ylläpitää ja uusintaa itseään”.

Suomessa tuloerot kasvoivat voimakkaasti koko 1990-luvun, mutta 2000-luvulla ei käytännöllisesti katsoen enää ollenkaan. Kasautuminen on kyllä jatkunut, mutta tuloerokäyrä ei ole noussut. Sen sijaan varallisuuserot tulevat aina pysymään suurina.

Tuloeroja on mahdoton poistaa. Tuloja saa enemmän, kun osaa enemmän, ja osaaminen lisääntyy, kun opiskelee. Kaikki myös ovat sitä mieltä, että koulutus on erinomainen asia, yksi tärkeimmistä yhteiskunnassa. Hyvällä osaamisella työntekijä pystyy vaikuttamaan palkanmaksajansa tuottavuuden paranemiseen. Voi siinä palkanmaksaja saada varallisuuteensa uutta kasautumista, mutta duunari voi myös saada bonuksen.

Tutkijaliiton tämän vuoden kesäkoulu pidetään elokuun lopulla, jolloin siellä pohditaan, kumpi on todennäköisempi, maailmanloppu vai kapitalismin loppu.


kari.naskinen@gmail.com

lauantai 1. elokuuta 2020

Tyttäret asialla

Amerikkalaisen kevyenmusiikin ympyröissä liikkuvan The High Note -elokuvan päätähdet ovat Dakota Johnson (30) ja Tracee Ellis Ross (47). Dakotan vanhemmat ovat Melanie Griffith ja Don Johnson sekä isoäiti äidin puolelta Tippi Hedren; Traceen äiti on Diana Ross ja isä musiikkimanageri Robert Ellis Silberstein.

Tuttua porukkaa. Kun
Keke Rosberg syksyllä 1982 varmisti F1:n maailmanmestaruuden Las Vegasin Caesars Palacen parkkipaikalle tehdyllä radalla, nousi palkintopallille Rosbergin vierelle myös Diana Ross edustamaan Caesars Palacen viihdemaailmaa. Sampanjaa maisteltiin 1,5 litran magnumpullosta, jonka Keke antoi oman hörppynsä jälkeen palkintopallin takana seisoneelle Ilta-Sanomien päätoimittajalle Martti Huhtamäelle - ”ota talteen, niin vien sen mekaanikoille”. Elokuvassa Caesars Palace on tietenkin esillä.

Seuraavana vuonna Keke vieraili Lahden uudessa Suurhallissa formulanäyttelyssä. Lahti on myös se paikka, jossa Keke aloitti kilpa-autouransa 1965 osallistumalla ensimmäisiin mikroautokilpailuihinsa linja-autoaseman parkkipaikalla.
Don Johnson puolestaan kävi Suurhallin auto- ja moottorimessuilla syksyllä 1990. Yleisötungos oli luultavasti Suurhallin historian suurin. Tuolloin Johnsonia isännöi Luhdan mainospäällikkö Vesa Luhtanen, joka nykyisin on Luhdan toimitusjohtaja. Sekä Johnson että Rosberg olivat Luhdan mainosmannekiineja.

Don Johnson tunnetaan parhaiten television Miami Vice -sarjaelokuvasta, jossa ajeli hienoilla autoilla, Dakota Johnson ajaa vanhalla Plymouthilla. Elokuvassa Dakota on suuren laulajatähden Grace Davisin avustaja, joka haaveilee arvostetummasta tuottajan ammatista. Siinä se juoni sitten onkin. Välillä lauletaan ja yhden pahan takaiskun jälkeen tulee hunajalla ja marmelooralla päällystetty onnellinen loppu.

Keskisuomalaisen lehdissä oli joku kesäharjoittelija pantu kirjoittamaan juttu elokuvasta. Kovasti oli tykännyt, mutta sitä en ymmärtänyt, miksi hän sanoi elokuvassa olleen myös kaksi ”miesoletetun” roolia. Mitä ihmeen oletettuja miehjiä? Kuitenkin
Bill Pullman ja Kelvin Harrison ovat aivan tavallisia miehiä, samoin kuin naiset elokuvassa ovat normaaleja naisia. Kai tämä paskapuhe on sitä Marina Ohisalon ja Li Anderssonin markkinoimaa interseksuaalista filosofiaa.

Taas kerran ihmetyttää sekin, miksi elokuvien nimiä ei Suomessa suomenneta. The High Note kulkee tällä nimellä vain englanninkielisissä maissa ja Suomessa, jossa kylläkin rallienglanti on kolmas virallinen kieli. Omille kielille on nimi käännetty ja sovitettu Argentiinassa, Brasiliassa, Meksikossa, Bulgariassa, Espanjassa, Italiassa, Itävallassa, Kreikassa, Puolassa, Ranskassa, Ruotsissa, Saksassa, Slovakiassa ja Venäjällä.

kari.naskinen@gmail.com

perjantai 31. heinäkuuta 2020

Wolmar Schildt, siellä Jyväskylässä, Suomen Ateenassa, tieteen ja taiteen kehdossa

Jyväskylän Lyseon vanhan koulutalon pääoven lähellä on pyöreä reliefi. En kouluun mennessäni sitä noteerannut, mutta myöhemmin meille tietenkin kerrottiin, että siinä on kuvattuna Lyseon isäksi mainittu Wolmar Styrbjörn Schildt (1810 - 1893) , jonka syntymästä tulee tänään kuluneeksi 210 vuotta. Myös Jyväskylän yliopistotoiminnan tärkeä puuhamies Schildt oli. Ilman hänen työpanostaan tulevan Jyväskylän yliopiston kehitysvaiheet olisivat olleet paljon vaikeammat. Schildt käytti tällaisesta oppilaitoksesta nimitystä ”oppio” ja lahjoitti pohjarahastoksi 40 000 markkaa.

Vuonna 1856 Schildt teki anomuksen yläalkeiskoulun perustamisesta Jyväskylään, senaatin käsittelyn jälkeen tsaari
Aleksanteri II hyväksyi sen 1857 ja koulu aloitti toimintansa 1858. Myöhemmin kouluhallituksessa otettiin sellainen kanta, että tällaiset yliopistoon johtavat alkeisopistot saisivat toimia vain siellä, missä oli riittävästi säätyläis- ja keskiluokkaa. Tällä perusteella Jyväskylä olisi saanut tyytyä vain neliluokkaiseen kouluun, mutta Schildt onnistui torjumaan kouluhallituksen suunnitelman ja Jyväskylän alkeisopisto sai jatkaa toimintaansa, vuodesta 1873 nimellä Jyväskylän Lyseo.

Se on vanhin suomenkielinen oppikoulu, joka suurimman osan historiastaan on toiminut Yliopistonkadulla (
ent. Opistokatu) sijaitsevassa Lyseo-rakennuksessa (1902). Sen suunnittelivat Yleisten rakennusten ylihallituksen arkkitehdit Sebastian Gripenberg ja Werber Polón. Rakennustyyliä kuvattiin silloin maurilais-tudorilaiseksi, joka ei maallikolle paljon sano, eikä se sanonut mitään Jyväskylän kaupunginhallituksellekaan vuonna 2012, jolloin se päätti poistaa hienon Lyseo-rakennuksen koulukäytöstä.

Ammatiltaan Wolmar Schildt oli piirilääkäri. Hän opiskeli lääkäriksi Turussa ja Helsingissä;
hänen opiskelijakavereihinsa kuului mm. Elias Lönnrot. Parhaiten Schildt tunnetaan kuitenkin merkittävänä suomenkielisyyden ajajana ja suomalaisen kulttuurisanaston kehittäjänä. Kerran Lönnrot lähetti Schildtille Jyväskylään kirjeen, jonka aloitti: "Sinä Schildt, joka olet siellä Jyväskylässä, Suomen Ateenassa, tieteen ja taiteen kehdossa".

Schildt keksi noin 500 uudissanaa, joista tunnetuimpia
ovat tiede, taide, uskonto, sivistys, kansallisuus, kirjailija, peruste, valmiste, jauhe, mielle, rakenne, väite, yllyke, sairaala, kylpylä, hoitola, vankila, myymälä, eristää, jalostaa, itsenäistyä, olettaa, toteuttaa.

Wolmar Schildt (kuvassa) oli syntynyt Jyväskylän lähellä Laukaassa. Sieltä oli kotoisin myös yksi hänen kummeistaan, historian dosentti Adolf Ivar Arwidsson, jonka nimissä kulkee lentävä lause "ruotsalaisia emme enää ole, venäläisiksi emme tahdo tulla, olkaamme siis suomalaisia". Suomalaisuusaatteen kanssa Schildt oli hyvin tosissaan, mistä yhtenä tarinana kerrotaan tapahtumaa Hauholla, jossa on haudattuna kapteeni Georg Wilhelm Schildt. Kapteenin veljenpoika Wolmar Schildt oli niin kova fennomaani, että määräsi sedän hautakiveen kaiverrettavaksi nimi sen suomenkielisessä muodossa Yrjö eikä Georg. Niin tehtiin, vaikka sukulaiset närkästyivät, sillä vainaja itse ei koskaan Yrjö-nimeä ollut käyttänyt. Hautakivi on vielä olemassa, mutta teksti on enää huonosti näkyvissä. Georg Wilhelm Schildt oli Suomen sodan veteraani, jota kunnioitettiin 1800-luvun puolivälissä suurena sotasankarina.

Wolmar Schildt otti itsekin käyttöön suomenkielisen kirjailijanimen W. Kilpinen. Vuonna 1899 kaupungin asemakaavaan merkittiin hänen mukaansa Kilpikatu, joka myöhemmin täsmennettiin Kilpisenkaduksi.

Tämäkin oli yksi hänen toimialojaan, kirjojen lisäksi hänen kirjoituksiaan julkaisivat ainakin
Kanava, Maamiehen Ystävä, Oulun Wiikko-Sanomat ja Sanansaattajaa Wiipurista. Hän myös vaikutti ratkaisevasti 1847 perustetun Suometar-lehden syntyyn. Kun Suometar lakkasi ilmestymästä 1866, hän alkoi 1868 kustantaa Jyväskylässä Kansan Lehteä.

Vuonna 1831 Schildt oli perustamassa Suomalaisen kirjallisuuden seuraa ja 1842 Jyväskylän säästöpankkia, jonka johtajanakin toimi. Valtiopäivillä Schildt oli ritariston ja aatelin edustajana 1863-64. Tämän luokka-aseman taustalla oli se, että hänen sukunsa oli todennäköisesti lähtöisin Regensburgista Saksassa, ja vuonna 1642 eversti Jürgen Schildt aateloitiin Ruotsin ritarihuoneeseen numerolla 282. Suvun toiseen haaraan kuuluva kapteeni Christoffer Schildt aateloitiin Suomen ritarihuoneeseen sen järjestäytyessä 1818.

Jyväskylän kaupunginvaltuustossa Schildt oli 1875-82, Lääkäriseura Duodecimin kunniajäseneksi hänet kutsuttiin 1889.

kari.naskinen@gmail.com