keskiviikko 24. huhtikuuta 2019

Auton käyttökulut 45 senttiä/km

Ajoin autolla vuodessa 8801 kilometriä. Tasan vuoden ajan pidin tarkkaa kirjaa kaikista autoon liittyvistä menoista, ne olivat 3964,31 euroa. Jakolasku näistä ja tulokseksi tuli, että auton käyttökulut olivat 45 senttiä/km.

Ajomääräni oli pieni, sillä viime vuonna yksityiskäytössä olleiden henkilöautojen keskimääräinen ajosuorite oli 13 800 km.

Auto vei minulta viime vuonna rahaa seuraavasti:

bensa 952 euroa
vakuutukset 620 euroa
huolto 523 euroa
autotalli 472,80
peurakolari 322,70
parkkimaksut 244,50
renkaat 199,90
ylinopeussakko 170
pesut 135
ajoneuvovero 83,91
alkometri 69
katsastus 49
ampeerimittari 18
harja 4,50

Auton arvonalenema on sitten toinen asia, mutta sitä en osaa arvioida, joitakin tonneja, mutta olkoon. Autorahoitusyhtiö Santander Consumer Finance tutki näitä asioita viime vuonna ja päätyi siihen, että kun käyttökustannusten lisäksi ynnätään mukaan auton arvon aleneminen, ovat autoilun kustannukset vuositasolla 5400 – 7200 euroa riippuen autosta, polttoaineesta ja ajomäärästä.

Kilometrikustannukset tietenkin vähenevät, kun ajaa enemmän, koska kiinteät kulut pysyvät samoina. Nyt lähdenkin iltapäiväkahville parin kilometrin päässä olevalle suosikkihuoltoasemalleni.

kari.naskinen@gmail.com

tiistai 23. huhtikuuta 2019

Herjanheitto netissä ei sinänsä ole uusi asia

Ranskalaisessa elokuvassa Rivien välissä keskustellaan tunti ja kolme varttia kirjallisuuden tulevaisuudesta digitalisoituneessa maailmassa. Intelligentit istuskelevat baareissa ja toistensa kotisohvilla, ja puhuvat. Tuttu juttu 1960-70-lukujen ranskalaisista ”taide-elokuvista”. Vakavia ollaan nytkin, mutta ohjaaja Olivier Assayasin ote ei kuitenkin ole liian raskas, joten konsepti toimii kaikesta staattisuudestaan huolimatta, ja lopussa sentään ajetaan skootterilla päähenkilöiden kesämökille.

Kustannustoimittaja Alain on tiukassa paikassa. Kirjojenmyynti menee alamäkeä, pitäisi panostaa digitaaliseen julkaisemiseen, mutta luonto ei anna periksi. Kovakantisella kirjalla on kulttuurisestikin suurempi arvo kuin nykyajan e-kirjoilla ja äänikirjoilla, mutta huonolta näyttää. Kirjailijatkin kirjoittavat jo enemmän blogitekstejä kuin käsikirjoitusliuskoja.

Alain ei silti väheksy nettiä, jossa totuus ja valhe ja fantasia ovat yhtenä mylläkkänä. Lyhyistä Twitter-viesteistä hän sanoo, että ne ovat vain uudella tekniikalla harjoitettavaa herjanheittoa, joka vertautuu totuuden ja valheen sekamelskaan siinä vaiheessa, kun kuningasvalta alkoi murentua. Twitter-lohkaisut ovat nykyajan haikuja.

Keskusteluissa viitataan moniin vanhempiin elokuviin. Alain kokee olevansa kuin pastori Ingmar Bergmanin elokuvassa Talven valoa (1963), pastori saarnaa tyhjälle kirkolle ja omakin usko horjuu. Eikä ihme, maailmassa on jo 20 miljoonasta kirjasta tehty digitaalinen e-kirja. Kriitikoitakaan ei enää tarvita, koska heidän vaikutuksensa kuluttajiin on vähäisempi kuin ihmisten datatietojen kanssa operoivien algoritmien, jotka ”tietävät”, mikä kirja lukijan on seuraavaksi luettava.

Alainin vastapeluri on vaimo Selena, joka on tullut kaikkien tuntemaksi näyttelijäksi television suositussa poliisisarjassa. Selenaa esittää aina kaunis Juliette Binoche (kuvassa). Hauska yksityiskohta on, kun Alain kaikesta huolimatta suunnittelee yhden romaanin tekemistä myös äänikirjaksi: Alain sanoo Selenalle, että voisiko tämä kysyä lukijaksi Juliette Binochea, kun ovat saman alan ihmisiä.

Koska Ranskassa ollaan ja kulttuuripiirien intelligentit ovat kuvassa, on seksikin pelissä. Syrjähypyt on kuitenkin hoidettava niin kuin aina ennenkin, niistä ei selviä digitaalisesti.

Tämän päivän politiikkakin on sidoksissa uudenlaiseen maailmaan. Asiat voivat olla mitä vain, mutta imagon on oltava kunnossa. Yhden kirjailijan vaimo on poliitikon avustaja, ja hän tuntuu olevan kiireisin koko porukasta. Hän yrittää vielä puolustella tekojen ensisijaisuutta, mutta hyvät teotkaan eivät auta, jos pienikin lipsahdus aiheuttaa särön imagoon. Totta tai valetta, tärkeintä on julkisuus, joka on hallittava.

Kokonaisuudessaan sujuva, viihdyttävä elokuva. Assayasin aikaisemmin Suomessa nähdyistä elokuvista Rivien välissä poikkeaa siinä, että sen kuvallinen anti on köyhä. Koko elokuvan voisi oikeastaan toteuttaa yhdessä paikassa pitkänä keskusteluna. Tässä elokuvassa ei ole samaa kuvallista hohtoa kuin Kesähetkissä (2008), Sils Marian pilvissä (2014) ja Personal Shopperissa (2016), puhumattakaan kolmiosaisesta tv-elokuvasta Carlos, shakaali (2010). Toisaalta asiaa on niin paljon, että Rivien välissä ei olisi toteutunut tällaisena intelligentsijakuvauksena, jos niitä keskusteluja olisi vähennetty elokuvallisen ilmaisun kustannuksella. Kassamenestys ei Rivien välissä kuitenkaan ole.

kari.naskinen@gmail.com

maanantai 22. huhtikuuta 2019

Siihen aikaan kun isä singlen osti


Kuusikymmentä vuotta sitten keväällä 1959 nousi levynmyyntitilaston kärkipaikoille Juha Eirton laulama Venezuela. Se oli merkittävä tapaus noihin aikoihin, jolloin suosikkilistoja olivat hallinneet lähinnä Olavi Virta, Laila Kinnunen ja Metrotytöt sekä yksittäisenä huippuna Mauno Kuusiston Kertokaa se hänelle, joka nousi listaykköseksi syksyllä 1959.  

Silloin myytiin singlelevyjä, 45 kierrosta minuutissa. A-puolella oli myyntihitiksi ajateltu kappale, mutta välillä kävi niin, että B-puolen levystä tulikin suositumpi. Tulivat nämä mieleen, kun yhden Erkki Junkkarisen levyn esittelyteksteistä huomasin hänen syntymästään olevan tänään 90 vuotta (22.4.1929).

Junkkarinen oli yksi iskelmätilastojen suuruuksista. Ruusuja hopeamaljassa (1975) hän sai ensin kultalevyn, sitten platinalevyn 100 000 myydyn levyn jälkeen ja lopulta tuplaplatinankin, kun myynti oli ylittänyt 115 000:n rajan. Yhden julkisuushuipun Junkkarinen oli saavuttanut jo aiemmin, kun hän lauloi Akselin ja Elinan häävalssin Edvin Laineen toisessa Pohjantähti-elokuvassa 1970. Kultalevyjä Junkkarinen sai kaikkiaan yksitoista.

Syntyisin Erkki Junkkarinen oli Suonenjoelta Iisveden sahataajamasta. Naapurissa asui neljä vuotta vanhempi Lauri Jauhiainen, josta niin ikään tuli suomalaisen viihteen suuri nimi. Jauhiainen myös sanoitti Ruusuja hopeamaljassa ja kirjoitti Junkkarisen elämäkertakirjan 1977.

Suonenjoelta Junkkariset muuttivat isän töiden perässä Lauritsalaan, kun Erkki oli 11-vuotias. Isän kuoltua muutaman vuoden kuluttua piti Erkin alkaa hankkia elantoa perheelle. Jo pienenä poikana Suonenjoella hän oli kovasti lauleskellut ja soittanut mandoliinia, joten siitähän sitä elämänuraa tekemään, ja 14-vuotiaana hänellä olikin jo oma yhtye Lappeenrannassa. Helsinkiin Junkkarinen muutti 1957 saaden työpaikan jostakin tukkuliikkeestä.

"Kavereitten kanssa mentiin juniin ja laulettiin ja soitettiin sotilaille. Kun Henry Theeliltä tuli uusia kappaleita, opeteltiin ne heti ulkoa", muisteli Junkkarinen.

Erkki Junkkarisen oma lempikappale oli Nuoruusmuistoja. Muistiin Junkkarinen jäi hienojen laulujensa lisäksi taitavana viheltäjänä – Pakilan satakieli – ja paitatyylistään, jossa kaulukset olivat leveällä ja ilman solmiota. Kymmenen vuotta sitten Junkkarisen vanhoista äänitteistä tehdyn cd:n esittelytekstissä Salix-levy-yhtiössä silloin toiminut lahtelainen Hannu Saarinen kertoo tarkasti Junkkarisen urasta. Vauhtiin se pääsi, kun Junkkarinen voitti laulukilpailut ravintola Canjonissa Helsingissä 1948 (tuomaristossa mm. Olavi Virta ja Eero Väre) sekä Iskelmäkuninkuuskilpailut Helsingin työväentalossa 1950. Hänen ensimmäinen laulunopettajansa oli näyttelijä Rauha Rentolan äiti Suoma Rentola.

Kuninkuuskilpailun jälkeen Junkkarinen pääsi koelauluun Toivo Kärjen luokse Munkkiniemeen ja ensimmäinen levy Ysinäinen harmonikka tehtiin keväällä 1950. Junkkarisen vakiopaikaksi muodostui ravintola Mikado, jossa hän esiintyi Unto Saarisen yhtyeen solistina lähes joka ilta. Vasta 1960-lopulla hän jätti Mikadon lähtiessään keikkailemaan ympäri maan Matti Väkeväisen yhtyeen kanssa.

Erkki Junkkarinen levytti lähes 400 kappaletta. Yhdellä niistä hän muisti vanhaa kotikaupunkiaan: kun Heikki Hietamies oli pannut alulle Lappeenrannan humppafestivaalit, levytti Junkkarinen 1977 Reino Markkulan ja Juha Vainion vetävän humpan Lappeenrantaan.
Kovaan tangobuumiin Junkkarinen ei lähtenyt. Esimerkiksi hänen albumillaan 20 suosikkia (Fazer, 1996) on 9 valssia, 7 humppaa, 3 tangoa ja 1 jenkka.


Helsingin jälkeen Erkki Junkkarinen asui Riihimäellä ja sen jälkeen Hämeenlinnassa, jossa kuoli sairauskohtaukseen keväällä 2008.

Enää ei isä singlejä osta, mutta kun riittävän paljon kuuntelee kappaleita netistä, voivat tekijät edelleen saada kulta- ja platinalevypalkintoja. Näitä "striimauksia", latauksia tai imurointeja vai mitä ne termit ovat tarvitaan kultalevyyn kaksi miljoonaa ja platinalevyyn neljä miljoonaa. Minä panen kuitenkin soimaan kokoelmalevyn Unelma onnesta, jonka levytykset ovat vuosilta 1950-54.

kari.naskinen@gmail.com

perjantai 19. huhtikuuta 2019

Punikki-Joan halusi kauhun tasapainon


Vakoilu vieraan valtion hyväksi on aina kova juttu. Aiheesta tehdyt elokuvat ovat mielenkiintoisia, niin myös uusi englantilainen Red Joan, joka muutetuin nimin kertoo Melita Stedman Norwoodista (1912 - 2005), joka vuodesta 1937 alkaen vuoti 40 vuoden ajan valtiosalaisuuksia Englannista KGB:lle. Tämä elokuva ei kuitenkaan ole kovin vetävä, vaan jää tasapaksuksi tarinaksi ottaen huomioon vakoilutoimintaan aina liittyvät vaaramomentit ja muut erikoisuudet.

Elokuva alkaa, kun viimeksi kirjastonhoitajana toiminut 87-vuotias Joan tullaan pidättämään kotoaan. Käry on vihdoin käynyt. Punikki-Joania esittää Judi Dench, jonka maneerit ovat aina samat, olipa hän KGB:n vakooja tai kaksikerrosbussin rahastaja. Onneksi elokuva kuitenkin koostuu valtaosaltaan takaumista, joissa Joania esittää herttainen Sophie Cookson (kuvassa). Hänet joku ehkä muistaa Kingsman-elokuvista, joista viimeisessä on mukana pienessä roolissa myös hollolalainen Juha Pihanen.

Joan, siis Melita, opiskeli Cambridgessa fysiikkaa, pärjäsi hyvin ja pääsi sodan kestäessä töihin Englannin ydinaseprojektiin. Tämä osoitti MI5:ltä huonoa kontrollia, sillä Melita oli jo tuolloin Englannin kommunistipuolueen jäsen. Vakoilijaksi hän heräsi kuitenkin vasta Hiroshiman ja Nagasakin jälkeen.

Elokuvassa mutkia vedetään suoriksi, mutta loppukohtaus on erityisen mielenkiintoinen, kun Melita kertoo motiivinsa häntä piirittäville lehtimiehille. Hän sanoo halunneensa, että muillakin kuin Yhdysvalloilla oli atomipommi, koska tämä tasapainottaisi tilannetta ja estäisi atomipommien käyttämisen. Melita siis tarkoitti kylmän sodan ajalta tuttua ”kauhun tasapainoa”, vaikka ei tätä termiä ainakaan elokuvassa käytä.

Näin kävikin. USA oli saanut atomipomminsa valmiiksi 1945, Neuvostoliitto tuli perässä 1949 ja Englanti 1952. Melitalla oli merkittävä rooli siinä, että Neuvostoliitto pystyi rakentamaan oman ydinaseensa. Toinen tärkeä henkilö vakoilurenkaassa oli Ursula Kuczynski, joka elokuvassa esiintyy Sonja-nimellä.

Norwood was able to pass to her Soviet handlers a rich range of secrets from the files of the British atomic weapons project, known at the time by the relatively innocuous name of Tube Alloys , because her position as secretary to the project director meant that the files in question all passed across her desk.Britannian turvallisuuspalvelut tunnistivat Melitan turvallisuusriskiksi vasta 1965, mutta jostakin syystä jättivät asian siihen. Vasta 1999 Melitan tapaus otettiin varsinaisesti esille, mutta lopulta häntä ei kuitenkaan rangaistu hänen korkean ikänsä takia.

Elokuvassa Joanin/Melitan kommunistisuus vielä vanhanakin ilmaistaan lapsellisesti niin, että Joan juo teetä Che Guevara -mukista. Itse vakoilutoiminnasta elokuvassa on kovin vähän, yhdet kopioimansa paperit Joan antaa kirjekuoressa eteenpäin ja kerran hän ottaa asiakirjoista kuvia taskukamerallaan, siinä se.

Elokuvan on ohjannut Trevor Nunn. Pitkiä elokuvia hän ei ole paljon tehnyt, vaan tunnetaan paremmin teatteriohjaajana. Hänet on palkittu monesti mm. musikaaliohjauksistaan Lontoossa, ja kiitosta on tullut myös Shakespeare-ohjauksista.

kari.naskinen@gmail.com

torstai 18. huhtikuuta 2019

Jumalan vyöhyke vai vyöhyke ilman Jumalaa?

Näin pääsiäisviikolla oli taas hyvä katsoa Andrei Tarkovskin mestariteos Stalker (1979), jota hän itsekin piti parhaanaan ja joka antoi hänelle ohjaajana itsevarmuutta. Se on ikään kuin kolmen miehen seikkailuretki salaperäiselle Vyöhykkeelle, mutta yhtä hyvin sen voi nähdä moraalifilosofisena pohdiskeluna ilman minkäänlaista retkeä. Siihen osallistuvat opas Zhena Stalker sekä opastettavina kirjailija ja fysiikan professori.

Miehet tapaavat baarissa ja lähtevät matkaan. Paluuta ei näytetä, mutta elokuvan lopussa miehet ovat samassa baarissa olutta juoden. Stalkerin vaimo on motkottanut alussa, että mitä sinne taas pitää lähteä, ja lopussa hän tulee hakemaan miehensä baarista kotiin. Ovatko miehet vain keskustelleet elämän suurista kysymyksistä? Totta vai unta? Elokuva on muodoltaankin sellainen, että siinä on kahta todellisuutta: suurin osa on kuvattu värifilmillä, osa mustavalkoisella (tarkemmin sanoen ruskeavalkoisella).

Venäjän kielen sana stalker tarkoittaa ahdistelijaa. Stalker onkin ahdistelija. Hän ei hyväksy kirjailijan mielipidettä siitä, että taide on ainoa epäitsekäs asia maailmassa, vaan Stalker sanoo, että taiteen- ja tieteentekijät ovat ammateissaan vain itsekkäistä syistä. Kirjailijan roolissa puolestaan on näyttelijä Anatoli Solonitsyn (kuvassa), josta heti tulee mieleen Aleksandr Solzhenitsyn. Eli tarkoittaako Vyöhyke Neuvostoliiton vankileirijärjestelmää Gulagia, josta Solzhenitsyn käytti nimitystä ”vankileirien saaristo”?

Monenlaisiin tulkintoihin elokuva tarjoaa mahdollisuuden. Jotain erikoista Vyöhykkeellä joka tapauksessa on. Orjantappurakruunukin sieltä löytyy, ja keskeinen paikka Vyöhykkeellä on Huone, joka tarjoaa sinne astuvalle kaiken hyvän. Huoneessa ihmisen kaikki toiveet täyttyvät, mutta kukaan ei kuitenkaan uskalla Huoneeseen mennä. Anatoli Solonitsyn on selittänyt ideaa:

”Suurin osa ihmisistä haluaisi astua sellaiseen huoneeseen, mutta hyvin harvat siihen pystyvät. Jokainen, jolle tämä mahdollisuus avautuu, käsittää myös, että siellä täyttyvät todelliset toiveet, eivät näennäiset. Toivot itsellesi terveyttä, mutta Huoneeseen mennessäsi saisit läjän rahaa.”

Tämän Solonitsyn sanoi virolaisessa Sirp ja vasar -lehdessä 1980. Virossa elokuva oli näkyvästi esillä, sillä sen ulkokuvat oli suureksi osaksi kuvattu siellä. Tarkovski itse ei elokuviaan yleensä selitellyt, mutta hänen päiväkirjastaan löytyy vuodelta 1978 yksi kohta, jossa hän kirjoittaa hänelle uudenlaisesta, muodoltaan yksinkertaisesta elokuvasta. Hän halusi romuttaa perinteisen suhtautumisen elokuvan tehtäviin ja funktioihin:

”Haluan Stalkerissa räjäyttää rikki suhteen nykypäivään ja kääntyä menneisyyden puoleen, sillä menneisyydessä ihmiskunta on tehnyt ne lukuisat erehdykset, joiden vuoksi sen on tänään pakko kulkea kuin sumussa. Se on elokuva Jumalan olemassaolosta ihmisessä ja henkisyyden tuhoutumisesta väärän tiedon hallitsemisen vuoksi.”

Mutta missä Jumala on? Onko Vyöhyke Jumalan erityinen alue vai onko Jumala nimenomaan hylännyt sen – vain orjantappurakruunu on jäänyt? Bermudan kolmiostakin miehet ohimennen puhuvat, vai onko Vyöhyke musta aukko, kuten nykyaikana voitaisiin pohtia? Ainoa konkreettisempi tieto on olevinaan, että Vyöhyke on syntynyt, kun meteoriitti on sinne pudonnut 20 vuotta sitten.

Vyöhykkeen lähettyvillä näyttää olevan ydinvoimala. Vuonna 1957 tapahtui plutoniumintuotantolaitoksella lähellä Tsheljabinskiä iso onnettomuus, mutta siitä ei elokuvassa puhuta. Mutta löytyykö avain elokuvan fyysikosta? Hän edustaa niitä, jotka maailmaan ovat atomipommit ja muun saastan luoneet. Vyöhykkeellä fyysikkokin tämän hoksaa. Fyysikon kollegat ovat aikaisemmilla käynneillä tuoneet Vyöhykkeelle pommin, jolla koko alueen voisi räjäyttää. Fyysikko löytää sen, suunnittelee räjäyttämistä, mutta purkaa pommin ja heittää veteen. Katsooko hän, että maailma tuhoutuu ilmankin?

Viimeisessä Vyöhykkeeltä nähtävässä kuvassa kala ui vedessä. Sitten kuvan vasemmasta reunasta alkaa levitä mustaa mönjää, joka peittää alleen kalan. Onko tämä ilmastonmuutoselokuva vuodelta 1979?

Zhena Stalker on paljon hiljaa. Hän on vapautunut Gulagista. Hänen roolinsa oppaana ja ahdistelijana on edustaa sivistystä. Hänen kotonaan on valtavan paljon kirjoja, ja hän siteeraa runoja, jotka on kirjoittanut Andrei Tarkovskin isä Arseni Tarkovski. En ruvennut dvd:tä pysäyttämään runoja kopioidakseni, mutta internetistähän isän runoja löytyy:

Edessämme aukeni kangastus,
oli ihmeellisiä kaupunkeja,
jalkojemme alle kasvoi mintturuohoa
ja linnut seurasivat tiellämme,
ja kalat nousivat joesta,
ja taivas aukeni silmiemme edessä.
Kun sitten kohtalo lähti peräämme
mielipuolena veitsi kädessä.

Veitsi kädessä! Elokuvan lopussa yrittää Beethovenin 9. sinfonian neljäs osa Oodi ilolle tunkeutua esille, mutta ei oikein onnistu, ei katkea kuin veitsellä leikaten, mutta viruu kuitenkin kuulumattomiin.

Elokuva pohjautuu löyhästi Arkadi ja Boris Strugatskin tieteisromaaniin Stalker: huviretki tienpientareelle (1971).

kari.naskinen@gmail.com

keskiviikko 17. huhtikuuta 2019

Suuri Perämies

Venäjän merkittävin mielipidetutkimuslaitos Levada-keskus julkisti mittaustuloksen, jonka mukaan 70 prosenttia venäläisistä pitää Josif Stalinin roolia ”maan elämässä” myönteisenä (HS 16.4.2019). Sama jos meillä tällaiset kannatusprosentit saisi nyt Vihtori Kosola tai Otto Wille Kuusinen. Levadan kyselyn tulos tuli sopivasti juuri kun olin lukenut Daniel Rancour-Lafierrieren psykoanalyyttisen tutkimuskirjan Stalinin psyyke (1988).

Kirjoittaja oli professorina Kalifornian venäläisessä yliopistossa, ja tämän Stalin-kirjan on julkaissut Suomeksi Johan Beckman Institute 2004. Kirjassa on käytetty muutamaa sataa lähdeteosta, mutta en niitä tässä erittele, vaan käyn läpi joitakin asioita, jotka kirjassa valaisevat Stalinin sielunelämää.

Tässäkin tapauksessa lähdetään liikkeelle lapsuudesta, joka oli Josif Vissarionovitsh Dzugasvilillä vaikea. Äiti Jekaterina oli ahkera ja puritaaninen nainen, joka pieksi ainoata henkiin jäänyttä lastaan, vaikka palvoikin tätä hartaasti. Pahin oli kuitenkin juopotteleva suutari-isä Vissarion, joka antoi pienelle Soso-pojalleen ansaitsemattomia, kauheita selkäsaunoja. Isä itse kuoli känniläisten tappelussa puukoniskuun, kun Soso oli 11-vuotias.

Tämä teki Stalinin. Georgialaiset sanoivat, että lyöminen määräsi tietoisuuden. Kun Stalin sitten oli vallassa, hän löi sekä läheisiä että kaukaisia. Stalinin käyttämä väkivalta johtui ensisijaisesti nöyryytyksistä, joita hän oli joutunut kärsimään väkivaltaisen isänsä käsissä.

Lisäksi Stalin kompensoi puutteitaan väkivallalla. Jonkin lapsuuden sairauden tai tapaturman seurauksena hänen vasen kätensä oli lyhyempi ja sen kyynärnivel oli jäykkä, vasemman jalan toinen ja kolmas varvas olivat kiinni toisissaan, isorokko oli jättänyt arvet kasvoihin ja hän oli vain 162,5 cm pitkä. Ongelma oli myös puhe, joka ei sujunut ilman georgialaista aksenttia. Tämä erotti hänet monista sliipatuista bolshevikkitovereista, jotka olivat jo kosmopoliitteja intellektuelleja. Puhujana muutenkaan ei Stalin ollut hyvä, ja teoreetikkona häntä pidettiin keskinkertaisena.

Tämä kaikki teki Stalinista vaarallisen. Hän samastui aggressiiviseen isäänsä, tsaarin santarmeihin ja myös Adolf Hitleriin. Stalinille Hitler oli niin sokea piste, että hän tyri pahasti sen tilanteen, kun Hitlerin joukot 22.6.1941 hyökkäsivät Neuvostoliittoon. Stalin oli saanut tästä 84 erilaista varoitusta, mutta ei ollut uskonut suuren idolinsa petturuuteen.

Kun Winston Churchill antoi Stalinille luotettavaa tietoa Saksan lähestyvästä hyökkäyksestä, Stalin tulkitsi sen ovelaksi yritykseksi kylvää riitaa Neuvostoliiton ja Saksan välille. Vielä hyökkäystä edeltävänä iltana Stalin ilmoitti politbyroon jäsenille, että Hitler ei hyökkää ainakaan lähitulevaisuudessa.

Natsi-Saksan hyökkäys aiheuttikin Stalinille henkisen romahduksen. Hän vetäytyi datshalleen ja sulkeutui itseensä. Stalinista tuli rintamakarkuri kesken kovimman paineen. Stalin vaipui syvään masennukseen, suorastaan shokkitilaan ja alkoi ryypätä.

Hän sai koottua itsensä runsaan viikon kuluttua ja piti puheen 3.7.1941. Sitä ennen hän oli jo ehtinyt pelätä, että hänet pidätetään. Puhe oli huono, se eteni pätkittäin.

HUONO MENESTYS TALVI-
SODASSA STALININ SYYTÄ

Talvisota Suomea vastaan jäi Neuvostoliiton kannalta keskeneräiseksi, ja tähän olivat isona syynä Stalinin puhdistukset puna-armeijassa. Niissä Stalin määräsi tuhottaviksi 35 000 upseeriaan, joidenkin arvioiden mukaan 60 000.

Tällaiset puhdistukset olivat Stalinin Neuvostoliiton suuri romutusoperaatio. Maan työnjohdollisen eliitin eliminoiminen ei tietenkään millään tavoin auttanut neuvostoyhteiskuntaa sodan tulikokeeseen ei muuhunkaan. Armeijan hengelle ja taistelukunnolle se oli vahingollista.

Suuri Isänmaallinen Sota kääntyi kuitenkin lopulta Stalinin voitoksi ja nyt muistetaan vain tämä. Kirjassa on hauska luettelo Stalinin saamista lempinimistä:

Leninin työn jatkaja
Vallankumouksellisten päätösten suuri mestari
Kommunismin lipunkantaja
Suuri Internationalisti
Luonnon mullistaja
Suuri Perämies
Viisas Isä
Viiksekäs Isukki
Kansojen Isä
Isä, Johtaja, Ystävä ja Opettaja
Kunniapioneeri
Ihmiskunnan Nero
Tieteen johtava valo
Kaikkien aikojen ja kansojen suurin Nero
Lasten suuri ystävä (myös naisten, kolhoosiviljelijöiden, taiteilijoiden, näyttelijöiden, kaivosmiesten, syvänmerensukeltajien ja kestävyysjuoksijoiden suuri ystävä).

Aivan jumaluuteen asti ei Stalinia tietenkään nostettu, koska jumalia ei hänen aikanaan ollut. Tai ei tämäkään ihan näin mennyt. Joskus sotien jälkeen Georgian ortodoksisen kirkon arkkipiispan tavatessaan Stalin kysyi: ”Kumpaa pelkäät enemmän, minua vai Jumalaa?” Kirkonmies hämmentyi ja meni sanattomaksi, jolloin Stalin jatkoi: ”Tiedän, että pelkäät enemmän minua, muuten et olisi tullut luokseni maallikon vaatteissa.”

Churchill kysyi kerran Stalinilta, voisiko tämä antaa anteeksi sen osan, jota Churchill oli näytellyt länsiliittoutuneiden neuvostovastaisessa interventiossa 1918-20. Tbilisin pappisseminaarissa nuorena opiskellut Stalin vastasi: ”Se on mennyttä. Eikä se ole minun anteeksiannettavissa, vaan Jumalan.”

kari.naskinen@gmail.com

tiistai 16. huhtikuuta 2019

Polttorovioita viritellään

Jos aion ostaa sardiinipurkin, pitää ennen ostopäätöstä tarkkaan harkita, mihin kaikkeen saatan syyllistyä. Onko ostaminen eettisesti oikein? On pyrittävä ottamaan selvää, ettei sardiinipurkkitehtaassa ja kalanjalostuslaitoksessa ole käytetty lapsityövoimaa. Onko varma, etten sardiinipurkillani lisää ilmastonmuutosta, eli pitäisikö sittenkin ostaa tuoretta kalaa lihatiskiltä? Sekin on selvitettävä, ettei sardiinipurkin ostaminen jotenkin vain liity suvaitsemattomuuteen ja meetoohon?

Tällaista tämä nyt on. Ensin on politiikassa vuosia puhuttu sääntelyn purkamisesta, mutta nyt on meininki päinvastaista. Kohta kai joutuu tarkkaan harkitsemaan sitäkin, mitä syö ja mitä ruokajuomaa käyttää, jos haluaa välttyä rangaistusveroilta.

Joitakin satoja vuosia sitten huonoimmat ihmiset poltettiin rovioilla, eikä ole sataakaan vuotta siitä, kun rovioon heitettiin huonoja kirjoja. Nyt näitä fascismia muistuttavia polttorovioita viritellään toistaiseksi vain henkisellä tasolla, mutta valinnanvapautta nekin rajoittavat.

Eikä kaikkea ole vielä nähty. Meidän kaupungissa kiellettiin jo katukahviloiden rajaaminen puuaitauksilla, koska ne ovat liian maalaismaisia. Kovin monta vuotta ei luultavasti mene siihenkään, kun tupakanpoltto kielletään julkisilla paikoilla. Autoilijoita puolestaan aiotaan rangaista, jos ei ole varaa ostaa sähköautoa.

Puhumisestakin on tullut vaarallista. Jos sanoo natsia natsiksi tai homoa homoksi, saa sakot.

Jos kaikesta huolimatta ostaa sen sardiinipurkin, sitä ei ainakaan saa panna muoviseen ostoskassiin, koska jossakin vaiheessa kassi voi joutua valaan mahaan.

kari.naskinen@gmail.com