maanantai 19. helmikuuta 2018

Kansalaissotaoopperan kapellimestari sanoo, ettei uusi kahakkakaan ole mahdoton

Nuori kapellimestari Santtu-Matias Rouvali johtaa Tampereella kansalaissota-aiheisen oopperan Veljeni vartijan, josta on jäljellä vielä neljä esitystä. Helsingin Sanomien haastattelussa Rouvali sanoi, että nytkin on luokkaeroja ja ne kasvavat jatkuvasti: ”Leikkauksia on tullut, perusduunareilta on palkkoja vähennetty ja sitten kuitenkin rikkaat… Ei sisällissota mahdoton ole, jos tilanteet kärjistyvät.” (HS 14.2.2018)

Sata vuotta sitten tilanne oli kuitenkin niin toisenlainen, että Rouvalilla ei tunnu siitä olevan paljonkaan tietoa. Kannattaisi keskittyä vain musiikkiin.

Ooppera alkaa kolme vuotta ennen kansalaissotaa. Sarajevon laukaukset on ammuttu ja elokuvateatterissa katsotaan italialaista suurelokuvaa Quo Vadis (2013). Pitkään Tampereella asuneen Tapio Parkkisen tekstissä kuvataan tilannetta Tampereella, jossa yhdeltä kantilta katsoen kaikki näyttää erinomaiselta:

”Ei oikein iske riitasointi,
lietsonta ja masinointi,
kun maata johtaa hyvinvointi.
Nousevien odotusten kaupungissa
ei kärsitä vilua ei nälkää.
Uskokaa tai älkää,
me elämme parasta aikaa kautta ihmisen historian.”

Tällaisella kuvittelulla ei kuitenkaan ollut mitään tekemistä todellisuuden kanssa ja niin syntyi kapina. Olli Kortekankaan säveltämä ooppera kuvaa asioita katkelmallisesti, mutta kuitenkin niin, että kokonaisuus pysyy hyvin hallinnassa. Kansan kahtiajako korostuu juonellisesti siinä, että Rossin perheen arkkitehtipoika Eemil lähtee valkoisten kelkkaan, kun taas puhelinkeskuksessa työskentelevä tyttö Amanda panee hihaansa punaisen nauhan. Siinä välissä on leski-isä Johannes, Johanneksen kirkon lukkari, sitoutumaton pasifisti, joka kuitenkin lopulta itsekin tarttuu aseeseen. Perheessä on lisäksi kotiapulainen, jonka kohtaamiset Johanneksen kanssa tuovat oopperaan myös hieman komiikkaa.

Johanneksen pasifismin murtuminen tapahtuu kirkon pihalla. ”Minä sille näytän, Amanda, anna aseesi. Valtakunta kivääristä”, huutaa Johannes, mutta samalla häneen osuu.

Kirkon nimi muuttui 1923 Tuomiokirkoksi, kun Tampereesta tuli piispankaupunki. Varsinkin tamperelaisille katsojille oopperassa on paljon tuttuja kiintopisteitä, kuten kirkossa oleva Hugo Simbergin Köydenpunojat-fresko, joka oopperan kirkkokohtauksessa on elävänä elementtinä.

Kun oopperassa mennään Petit-elokuvateatteriin, puhutaan Iisakin kirkosta. Tuolla nimellä kutsuttiin liikemies Isak Julinin rakennuttamaa taloa, jossa Petit oli. Enää tuota rakennusta Hämeenkadulla ei ole. Lisäksi oopperan tapahtumia on Keskustorilla, Näsilinnassa ja Kalevankankaan hautuumaalla, jonka tienoilla käytiin maaliskuun lopulla kovia taisteluja.

Kalevankankaan taistelu on kuvattu rajusti. Vaikka Tampere-talossa ei ole yhtä hienoa teatteritekniikkaa kuin vaikkapa Kansallisoopperassa, on taistelujoukkokohtaus pystytty toteuttamaan näyttävästi. Laukausten äänet ovat kovia, valojuovat välkkyvät ja kun osuma kaataa taistelijan maahan, tämä ”muuttuu” ristiksi.

Olli Kortekankaan sävelkieli toimii hyvin. Vaikka viimeisiin sataan vuoteen ei ole sävelletty yhtä hienoja oopperoita kuin sitä ennen, on Kortekankaan teos suomalaisten nykyoopperoiden parhaimmistoa yhdessä Isän tytön (2007), joista tätä jälkimmäistä pidän parempana.

Veljeni vartijan partituurissa korostuvat ennen väliaikaa orkesterin voimakkaat osuudet, mutta loppuosassa taistelujen jäädessä vähemmälle pääsevät solistit paremmin esiin. Mukana on monta melodisesti varsin onnistunutta aariaa ja duettoa, ja lisäksi kuorolla on läpi oopperan tavallista suurempi osuus.

Solisteista suurimmat roolit ovat Eemilillä ja Amandalla, joita esittävät Ville Rusanen ja Tuuli Takala. Molemmat huippuluokkaa. Ville Rusanen on jo kansainvälisen luokan tekijä; Tuuli Takala voitti Savonlinnan ja Kangasniemen laulukilpailut 2013, on jo esiintynyt Kansallisoopperassa ja on ensi kesänä Savonlinnan Faustissa. Juha Kotilainen isänä on tuttuun tapaan vakuuttava, samoin Tuomas Katajala Amandan puolisona ja Petitin koneenkäyttäjänä. Maalta Tampereelle muuttanutta tehdastyöläistä esittää räväkän vetävästi Erica Back.

Käsiohjelmassa Kortekangas sanoo, että oopperan harmonia perustuu pitkälti duuri- ja mollisointujen erilaisiin yhdistelmiin: ”Minulle on ollut tärkeää tuoda tarinan aikakautta kuuluviin erilaisten tyylilainojen kautta. On catewalkia, taistelulauluja, torvisoittoa ja myöhäisromanttista hehkutusta.”

Kun eilen näin esityksen, oli lavalla myös Tapio Parkkinen, joka tuurasi tuntemattoman sotilaan roolista sairastumisen takia pois jäänyttä Tuomas Pursiota. Laulut esitti orkesterimontusta Kristjan Möjsnik.

Tuntematon sotilas esittelee itsensä ruotsiksi olevansa liikemies Gustaf Malmberg. Hieman aiemmin hän on puhunut venäjää, joten marsalkka Mannerheimia tämä roolihenkilö markkeeraa. Mukana on myös Kronstadtista Suomeen paenneita matruuseja

OLENKO MINÄ
VELJENI VARTIJA?

Oopperan nimi tulee Raamatusta, jossa veljensä surmannut Kain kysyy Jumalalta, olenko minä veljeni vartija. Tampereen oopperassa vastataan, että olet. Kaikkien on pidettävä huoli toisistamme.

Parkkinen sanoo käsiohjemassa, että ihminen voi sittenkin oppia, katua ja armahtaa. Armo on ihmisen aseista vahvin, sillä se jättää henkiin. Toisaalta kun äärimmäinen paikka tulee, siinä pasifistikin saattaa tarttua aseeseen, kuten Johannes oopperassa. Useaan kertaan lauletaan se kulunut fraasi, että ken miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu. Niinhän se on, mutta tämä maailmanparannus ei koskaan mene loppuun asti.

kari.naskinen@gmail.com

keskiviikko 14. helmikuuta 2018

Mootorispordi muuseum

Tallinnan länsipuolella avattiin viime vuonna moottoriurheilumuseo, joka esittelee erinomaisesti Viron moottoriurheilun sitä aikaa, jolloin Viro kuului Neuvostoliittoon. Museon yksi harvinaisuus on yläkuvassa oleva formula-auto Estonia-10 vuodelta 1964. Moottori on Volgasta. Museo sijaitsee Haapsaluun johtavan tien lähellä Turban kylässä 50 kilometrin päässä Tallinnasta. Se on tehty 1923-66 sähkövoimalana toimineeseen rakennukseen.

Estonia-nimisiä formuloita valmistettiin 1957 - 2001 Tallinnassa lähellä Viru-hotellia. Vuoteen 1985 mennessä oli tehty tuhat autoa, millä määrällä se oli peräti maailman toiseksi suurin formulakilpa-autojen valmistaja, edellä oli vain Lola.

Keskimmäisessä kuvassa oleva auto on vuodelta 1988. Tuona vuonna aloitti Tallinnassa kilpa-autojen tuotannon myös virolais-länsisaksalainen yhtiö. VW-moottoristen autojen nimi oli Estek, mutta niiden valmistus loppui konkurssiin jo 1991. Estekillä kilpaili mm. Marek Kiisa, jonka isä Endel Kiisa kävi voittamassa moottoripyörien TT-kilpailuja Suomessakin CKEB-pyörällä. Viime vuonna Endel Kiisa piti 80-vuotisjuhlansa moottoriurheilumuseossa.

Estonia-formuloiden voimanlähteinä käytettiin aikajärjestyksessä Volgan, Moskvitshin, Wartburgin ja Volkswagenin moottoreita. Myös eri lajien moottoripyörät ovat museossa hyvin esillä ja hyvin kunnostettuina. Nähtävänä on mm. TT-ajaja Nikolai Sevastjanovin Vostok-pyöriä, ja myös hän voitti useita kilpailuja Suomessa. Samoin on esillä kahden motocross-maailmanmestarin Gennadi Moisejevin ja Viktor Arbekovin ajokkeja, vaikka he eivät virolaisia olekaan.

Ralliautoja ovat tuttuun tyyliin Volgat, Mosset ja Ladat. Kuvan Volga on vuodelta 1966.

Museota pitävän yhtiön johtokunnan jäsen Arno Sillat kertoi siellä käydessäni, että museon pinta-ala on 3500 neliömetriä, mutta rakentaminen on vielä kesken, ja lopullinen pinta-ala tulee olemaan 6500 neliötä.

”Viron autourheiluliitto perustettiin 1988, ja suomalaisten antama apu oli meille ensiarvoisen tärkeätä. Kuin tyhjästä piti lähteä, niin esimerkiksi Suomen AKK antoi meille vanhan faksilaitteen. Me olemme täällä Virossa muutenkin hyvin kiitollisia kaikesta siitä avusta ja ymmärryksestä, mitä me olemme Suomelta saaneet”, sanoi Sillat.

”Nyt on sitten olemassa Suomessa toimiva Toyotan rallitalli, jossa ajaa myös Ott Tänak. Sillä ei ole väliä, voittavatko kilpailuja Tänak, Jari-Pekka Latvala tai Esapekka Lappi, kunhan vain Toytan talli menestyy.”

kari.naskinen@gmail.com

tiistai 13. helmikuuta 2018

Happy End – ahdistava kulttuurimme

Itävaltalaisen Michael Hanekenin uusin elokuva Happy End ei ole samalla tavalla piinaavan pelottava kuin hänen edelliset elokuvansa. Väkivaltaakaan ei nyt ole kuin nimeksi. Elokuvan henkilöt, Laurentin perheen jäsenet kolmessa sukupolvessa, ovat kuitenkin niin ahdistuneita, että kyllä tämä Hanekenin elokuvaksi hyvin tunnistaa.

Kesken elokuvan pasahti päähäni itävaltalaisen Sigmund Freudin kirja Ahdistava kulttuurimme (1930), joka voisi olla elokuvankin nimi. Laurentin yläluokkainen perhe on omassa ahdistuksessaan ajautunut niin kylmään tilaan, että mikään ei tunnu miltään. Porvariston hillitystä charmista ei ole jälkeäkään, kun kaiken läpi menee lähes pakkomielteinen itsekkyys.

Elokuvan voisi katsoa farssina, jos siitä ei tunnistaisi niin hyvin sitä Freudinkin kuvaamaa ahdistusta, joka on johtanut länsimaisen elämänmuodon rappeutumiseen. Ahdistuksen pohjalla ovat ankarat sosiaaliset normit, yhteiskunnallinen epäoikeudenmukaisuus, valtakoneiston kasvanut voima ja valvonta. Uutena ilmiönä tähän on tullut se kansalaiskontrolli, jota edustaa sosiaalinen media. Vapaa tila on Freudin ajoista supistunut.

Haneken käyttääkin elävänä kuvana myös kännykkäkameroilla otettuja pätkiä ja valvontakameran videokuvaa. Kommunikointia puolestaan tapahtuu netin chat-keskustelupalstalla, joka on helposti ulkopuolisten paljastettavissa. Nämä kyllä kuuluvat luontevasti tähän elokuvaan, mutta se jännittää, milloin teattereihin tulee pelkästään kännykällä kuvattu elokuva – toivottavasti ei tule.

Elokuvan henkilöt ovat niin itseensä kääntyneitä, että empatiakykyjä ei ole. Hanekenia on jo ennen tätä elokuvaa sanottu ihmisvihaajaksi, mutta hän on vastannut, ettei ole, vaan hän tekee elokuvia avatakseen pään tai sydämen viestiäkseen jotakin katsojille.

Cannesin elokuvajuhlilla 2017 Haneken sanoi Yleisradion haastattelussa, että todellisen ihmisvihan löytää aivan toisenlaisista elokuvista: ”Aitoja pessimistejä ovat tylsien viihde-elokuvien tekijät. He pitävät yleisöä niin tyhmänä, ettei se kykene keskustelemaan vakavasti ongelmista.”

Cannesissa Happy End oli ehdokkaana pääpalkinnon saajaksi, mutta Kultaisen palmun sai Ruben Östlundin The Square, jonka kanssa Happy Endillä on selviä yhtymäkohtia.

Happy End on rakenteeltaan palapelimäinen. On useita irrallisia kohtauksia, jotka katsoja osaa yhdistää kokonaisuuteen vasta elokuvan loputtua. Minulta tosin jäi pari palaa kokonaan oikeaan lokeroon sijoittamatta. Yksi pala koskee pakolaisongelmaa. Tapahtumat sijoittuvat Calais´n kaupunkiin, jossa elokuvaa tehtäessä oli vielä 10 000 pakolaista odottamassa livahtamista kanaalin yli Englantiin. Isoa numeroa ei Haneken asiasta tee, mutta sen verran kuitenkin, että Hanekenin kannanotto maahanmuuton vastustamiseen on selvä. Ainakin eliitti saa Hanekenilta tuomion.

Elokuvan näyttelijäkaartissa on kaksi Hanekenin elokuvista ennestään tuttua huippua, Isabelle Huppert (kuvassa vas.) ja Jean-Louis Trintignant (oik.). Huppert johtaa itsetietoisen kylmästi perheyritystä sivuilleen katsomatta ja Trintignant on ulkonäköään myöten samanlainen lapsista välittämätön känkkäränkkä kuin kolme vuotta nuorempi Jörn Donner. Näyttelemisessä tulee esille se henkisesti askeettinen elämäntapa, mihin Haneken on tarttunut. Mahtaako askeettisuutta tietoisesti korostaa sekin, ettei elokuvassa ole lainkaan taustamusiikkia.

Yllättävä henkilövalinta on Toby Jones, 160-senttistä Isabelle Huppertiakin lyhyempi brittinäyttelijä, joka viime aikoina on noussut kummallisen näkyvästi esille.

Saa nähdä, mitä on tulossa, kun Haneken on ryhtymässä 10-osaisen sarjaelokuvan tekemiseen televisiolle. Kevin´s Book kertoo ankeustarinan lähitulevaisuudesta, kun joukko nuoria joutuu tekemään pakkolaskun muualle kuin omille lähinurkilleen. Luultavasti nuorten silmät aukeavat, kun he näkevät, että on muunkinlaista kuin heidän tuntemaansa etuoikeutettujen elämää.

kari.naskinen@gmail.com

maanantai 12. helmikuuta 2018

Kaunotar ja hirviö kylmän sodan kiemuroissa

Kaksi tuntia elokuvanostalgiaa. Guillermo del Toron ohjaama The Shape of Water on kuin paluu niihin elokuvan kulta-aikoihin, jolloin tanssittiin ja laulettiin ja juonet olivat kuin saduista. Mykkäelokuvien alun lumoa ei kuitenkaan tavoitella, vaikka elokuvan päähenkilö Sallykin on mykkä ja asuu elokuvateatterin yläpuolella. Lavastus ja kuvaus ruskeahkoksi suodatettuina väreineen noudattavat tätä sapluunaa. Asunnot, baarit, autot ja Sallyn työpaikka ovat kuin suoraan ”vanhoilta hyviltä ajoilta”.

Elokuva alkaa niin kuin sadut usein, kertojan ääni ei nyt ihan sano, että ”olipa kerran”, mutta henki on sama. Kysymyksessä on taas kerran 300 vuotta vanha romanttinen tarina kaunottaresta ja hirviöstä, mutta nyt se tapahtuu modernina aikana. Eletään 1960-lukua, jolloin Amerikassa ollaan paniikissa, kun Juri Gagarin on juuri käynyt avaruudessa, eikä vastaiskua ole keksitty. USA:n avaruustutkimuskeskukseen on kuitenkin saatu vangiksi outo otus Amazonin pohjamudista. Sitä pidetään tutkimuksellisesti arvokkaana, koska se pystyy elämään kahdessa olotilassa, ilmassa ja vedessä. Siis oikeastaan sama homma kuin Gagarinilla, joka tulee toimeen sekä maassa että avaruudessa. Onhan tämä elävä olento sentään jotain muuta kuin Laika-piski.

Tiedemiehet haluaisivat tutkia otusta tarkemmin. Osa tappaisi sen ja tekisi tarkan ruumiinavauksen. ”Tapetaanhan me neukkuja ja vinosilmiäkin, koska ne ovat erilaisia”, sanoo joku.

Kun Neuvostoliitto saa otuksesta tiedon, heidän tavoitteensa on myös päästä tappamaan se, etteivät amerikkalaiset saisi mitään uutta tieteellistä tietoa. Sitten on kuitenkin Sally, joka toimii siivoojana tutkimuskeskuksessa. Siitä alkaa se varsinaisen sadun osuus. Välillä vieraillaan musikaalin puolella, ja kokonaisuutta voi luonnehtia jännityskomediaksi.

Elokuva on myös korkealentoinen inhimillisyyden kertomus. Sallyn talon teatterissa pyörii Henry Kosterin Raamattu-aiheinen elokuva Ruutin kirja (1960), jossa moabilainen papitar Ruut rakastuu vaarallisesti miehen toisesta uskontokunnasta. Näinä maahanmuuton ja sen vastustuksen aikoina Sally rakastuu vesipetoon, joka ei ole yhtä söpö kuin E.T., mutta osoittautuu kunnon kumppaniksi joka tapauksessa. Vaarallinen on tämäkin suhde, sillä perässä oat sekä amerikkalaiset että venäläiset tappajat.

Sekin käy elokuvassa ilmi, että otuksella on samoja tarpeita kuin ihmisillä. Kun se ensimmäisen kerran pääsee seisomaan vastatusten Sallyn kanssa, se yrittää sormellaan raottaa Sallyn paidannapitusta, ilmeisesti nähdäkseen Sallyn tissit.

Tämä on niitä elokuvia, jotka erikoisuudellaan ja hyvin toteutettuna keräävät sekä yleisöä että palkintoja. Ei siitä elokuvan historiaan silti jää yhden rivin merkintää suurempaa jälkeä.

kari.naskinen@gmail.com

lauantai 10. helmikuuta 2018

Vääristä valinnoista elämässä voi joutua maksamaan kovan hinnan

Victor Franz on tehnyt elämässään väärän valinnan 28 vuotta sitten. Hinta on ollut kova. Arthur Millerin näytelmässä Hinta käydään läpi niitä asioita, joita vääristä valinnoista on seurannut. Helsingin kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä Santeri Kinnunen, Eero Aho, Esko Salminen ja Aino Seppo tekevät intensiivisen tutkielman siitä, mitä kaikkea voi valinnoista seurata, kun niiden takana kaiken lisäksi voi olla valheita, inhimillisyyden ja läheisen elämään eläytymisen puutetta sekä ympäröivän maailman armottomuutta.

Paavo Westerberg on ohjannut näytelmän piinaavan tiiviiksi, loppua kohti edettäessä se vaikuttaa jopa jännityskertomukselta. Kun valot sammuvat, näytelmä huipentuu eräänlaiseen epilogiin, jossa perheeseen kuulumaton vanhojen huonekalujen kauppaa tekevä Gregory Solomon nauraa katketakseen. Hän on elämässään kaiken hyvän ja huonon kokenut 89-vuotias juutalaispakolainen, joka naurullaan haluaa sanoa, että haistakoon paska koko elämä, mitä väliä näillä maallisilla murheilla, elämää tämä vain on, ja sekin on jokaiselta jossakin vaiheessa ohi.

Tämä on niitä näytelmiä, jotka saavat katsojan hiljaiseksi. Kotiin ajaessani minäkin panin näytelmän oman elämäni peiliksi: mitä kaikkia valintoja olenkaan tehnyt, onko mennyt oikein vain väärin, mikä minusta on tullut, mikä olisi voinut tulla, jos olisin valinnut paremmin – tai huonommin?

Victor on 28 vuotta sitten uhrautunut. Hän on jäänyt asumaan isänsä kanssa. Isä on tarvinnut Victoria, koska hän on menettänyt kaiken vuoden 1929 suuressa pörssiromahduksessa. Victor on silloin keskeyttänyt yliopisto-opintonsa, koska isä on tarvinnut häntä, eikä rahaakaan ole. Victor on päässyt töihin poliisilaitokselle, josta nyt suunnittelee eläkkeelle jäämistä. Isä on kuollut 16 vuotta sitten, ja 16 vuotta on myös siitä, kun hän on viimeksi puhelimessa puhunut veljensä Walterin kanssa.

Tässäkö tämä elämä oli? Näytelmässä ollaan isän vanhassa vinttihuoneasunnossa, jonne Solomon tulee ostamaan huonekalujäämistöä. Walterkin tulee, hän on menestynyt kirurgi. Paikalla on myös Victorin vaimo.

Victorin uhrautuminen tulee ilmeisesti aika suoraan Millerin oman perheen elämästä. Hänen kolme vuotta vanhempi veljensä Kermit Miller keskeytti aikoinaan opintonsa auttaakseen perhettään. Onko näytelmä Arthur Millerin anteeksipyyntö veljeltään?

Uhrautuminen jonkun toisen puolesta on kaunis asia. Se on suurta rakkautta. Mutta entä jos kaikki ei ole rehellistä? Jos joku ei ole puhunut totta ja uhrautuminen on ollut turhaa? Santeri Kinnunen tekee vakuuttavan hienon roolin tällaisten kysymysten eteen vihdoin joutuessaan. Suomalaisten näyttelijöiden terävimpään kärkeen kuuluva Eero Aho hänen veljenään on roolissaan yhtä erinomainen, hän tuo esille niitä pimeitä puolia, joita jokaisen ”vintillä” on.

Victor sanoo pitkässä monologissaan, että maailmassa ei ole armoa. Westerbergiä ohjaajana tuo toteamus kuitenkin lohduttaa, sillä käsiohjelmassa hän kirjoittaa, että ”armo ehkä syntyy juuri sillä hetkellä, kun havahdumme vajavaisuuteemme ja puutteellisuuteemme. Niin kauan kuin ihmiset kerääntyvät yhteen erilaisten kipeidenkin asioiden äärelle ja uskaltavat kohdata oman keskeneräisyytensä ja pelkonsa, niin kauan on toivoa ja armoa.”

Esko Salminen tuo näytelmään myös komiikkaa. Huonekalukauppias tietenkin tietää kaiken hinnoistakin. Hän on nähnyt kaiken, mistä tässä maailmassa on kysymys. Millerin näytelmä on vuodelta 1968 ja silloin jo Solomonin repliikkeihin sisältyi ajatuksia, jotka nyt ovat entistä ajankohtaisempia, esimerkiksi: ”Auto, huonekalut, vaimo, lapset – kaiken on oltava kertakäyttötavaraa, koska nykyään tärkeintä on ostaminen. Kun ihminen ennen oli onneton, hän meni kirkkoon tai teki vallankumouksen, nyt se menee kauppaan.”

Victor taas on nähnyt, että ”jos sulla on valtaa, sulla on kaikki. Silloin sua rakastetaan!”

Walter on pelimies. Kun Victor ja Solomon keskustelevat vanhojen huonekalujen hinnoista, Walter ottaa esille toisenlaisen vaihtoehdon, joka keplotteluun perustuvan verosuunnittelun avulla hyödyttäisi kaikkia enemmän kuin tavallinen rehellinen kaupanteko.

Loistava näytelmä. Kansallisteatterissa se sai ensiesityksensä heti tuoreeltaan 1968, mutta sen jälkeen sitä on esitetty Suomessa melko harvoin. Millerin suurimman klassikon Kauppamatkustajan kuoleman (1949) näin ensimmäisen kerran 13-vuotiaana Jyväskylän työväenteatterissa ja vieläkin muistan sen pitkäveteisyyden, kun en asiasta paljon mitään ymmärtänyt. Nyt Helsingin kaupunginteatterin Hinta upposi niin syvälle, että kotimatkalla sain suuni auki vasta Mäntsälän kohdalla.

kari.naskinen@gmail.com

perjantai 9. helmikuuta 2018

Yhteiskunnallinen julistuselokuva ilman varsinaista julistusta

Työtön yksinhuoltajaäiti ja 6-vuotias tytär asuvat äidin huoraamisella ja varastetun tavaran myymisestä saatavilla rahoilla halvassa motellissa, joka on maalattu räikeästi violetinväriseksi. Amerikkalainen elokuva The Florida Project kuvaa heidän elämäänsä vastenmielisellä tavalla, ilmeisesti realismiin pyrkien. Kun äidin käytöstavat ja tytön kotikasvatus ovat nollaluokkaa, ovat lähtökohdat jo tällä perustasolla surkeimmat mahdolliset. Sanallisesti elokuvassa ei ole mitään yhteiskunnallista julistusta, mutta kyllä se tulee ilmi sanomattakin: yhteiskunnan pitäisi auttaa.

Elokuva on kannanotto huono-osaisten elämään. Elokuvan äiti on tatuointeineen, huulissa olevine niitteineen ja puhetapoineen jo sellainen, että työpaikkaa on vaikea saada, vaikka eipä hän työtä tunnu etsivänkään. Ei ole sitä lajia, jota auttaisi aktiivimalli eikä mikään muukaan malli. Vähänkin kun vuokrarahan yli jää jotakin, mennään markettiin ja ostetaan mitä tahansa turhaa krääsää. Ruokaa saa motellin lähettyvillä käyvästä ruokapankin jakeluautosta.

Ravintolakäynteihinkin riittää välillä rahaa. Kun tyttö haikailee ympärilleen ja tarjoilija odottaa pöydän luona, äiti neuvoo: ”Tilaa vittu nyt jotakin vittu.” Ruokailun päätyttyä äiti ehdottaa, että pidetään röyhtäisykilpailu. Kun tätä kaikkea epämiellyttävyyttä on katsonut melkein kaksi tuntia, niin johtopäätös on valmis: jäihin putoava pitää pelastaa, mutta pitääkö väkisin pelastaa myös sellainen ihminen, joka tietoisesti haluaa jäihin mennä ja hukkua.

Elokuvan ohjaaja Sean Baker ei saarnaa, mutta kurjuutta korostetaan sillä, että jonkinlaiseksi vuokraslummiksi muuttunut motelli on lähellä Orlandossa sijaitsevaa maailman suurinta huvipuistoa Disney Worldia. Vieressä on myös eliitin golfklubi. Tyttö näkee kaverinsa kanssa sateenkaarenkin, jonka päässä on kuulemma kultaa ja hunajaa. Kaikkeen tällaiseen on kuitenkin tavoittamattoman mahdoton matka. Projekti parempaan elämään ei koskaan onnistu, koska todellista pyrkimystä mihinkään kunnollisempaan ei ole. Unelmat eivät toteudu, ellei yhteiskunta vittu auta. Se tässä elokuvassa vain on jännää, että se ei herätä minkäänlaisia sympatioita kuvattavia henkilöitä kohtaan.

kari.naskinen@gmail.com

torstai 8. helmikuuta 2018

Viulujen talo Viipurissa

Seisoskelin eilen Linnankadun ja Vesiportinkadun kulmassa Viipurissa. Aikoinaan tuossa Linnankatu 8:n talossa oli yksi Euroopan merkittävimmistä viulukokoelmista. Viulut olivat Harry Wahlin, joka oli kauppaneuvos Paul Wahlin pojanpoika. Paul Wahl oli kauppahuone Paul Wahl & Co:n omistaja, mutta kauppahuone oli jo 1909 loppunut talousvaikeuksiin ja perillisten erimielisyyksiin. Sen monet tuotantolaitokset siirtyivät Ahlströmin ja Gutzeitin omistukseen.

Harry Wahl oli teettänyt Cremonassa Italiassa 30 jousisoitinta Karjalankannaksen vaahterasta ja Repolan männystä. Tälle taustana on se, että Wahl omisti myös sahalaitoksen.

Viipurista Lahteen siirtyneen musiikkiopiston edesmennyt rehtori Aarre Hemming kertoo Harry Wahlista musiikkitieteen professorin Tomi Mäkelän kirjoituksessa Lahden kaupunginmuseon julkaisemassa kirjassa Viipurin perintö Lahdessa (2013):

”Wahlin kokoelman olemassaolosta kuulin jo Viipurissa viulutunnilla käydessäni, kun silloinen opettajani Mikko Soilas pienelle viuluoppilaalleen tunnilta myöhästymisen syyksi ilmoitti, että oli ollut soittamassa aidoilla Stradivaareilla jousikvartettoja. Vasta runsaan vuosikymmenen jälkeen kuulin Wahlin kokoelmien tarinan opettajaltani, professori Onni Suhoselta, joka pelasti talvisodan aikana arvokkaimman osan viulukokoelmasta. Rauhanaikojen palattua kokoelma hajosi maailman tuuliin.”

Wahlin kokoelman soittimista ei nykyisin ole Suomessa muita kuin yksi Stradivarius Pohjola-säätiöllä, ja se on viulutaiteilija Réka Szilvayn käytössä.

Wahlin kokoelma siis käsitti muitakin kuin Cremonassa teetettyjä suomalaisia viuluja, joten mukaan mahtui myös Stradivariuksia ja muita tunnettuja huippuviuluja. Viimeksi Wahlin viuluista on kirjoittanut toimittaja Martti Backman Viipuri-kirjassa Avojaloin (Gummerus 2015, toim. Anna Kortelainen). Backman kiinnostui Harry Wahlista, kun hän oli lähtenyt tutkimaan tämän isoisänsä Fritz Wiikin purjehduskaverin historiaa. Purjeveneet olivat Wahlin toinen intohimo, ja Tukholman olympiakisoissa hän oli voittamassa Suomen suuriruhtinaskunnalle hopeamitalia itse suunnittelemansa Nina-veneen miehistössä. Kultamitali meni ruotsalaiselle Kitty-veneelle, joka 1992 tuli huutokaupassa Suomeen.

Viulu oli Harry Wahlin mielestä puunjalostuksen hienoin tuote, jota hän sanoi ”yhdeksi länsimaisen kulttuurin suurimmista saavutuksista”. Ensimmäisen Stradivariuksensa Wahl hankki heti ensimmäisen maailmansodan päätyttyä. Itse hän ei viulua soittanut, mutta kokoelma karttui. Hän ei siitä paljon huudellut, joten viipurilaiset eivät Wahlin viuluista paljon tienneet.

Backman kirjoittaa Wahlin päätynee siihen, että suomalaisen laatuviulun kannen raaka-aineeksi sopi parhaiten Repolan ikikuusi Lieksajärven rannalta. Sen tiukka syyrakenne muistutti Italian Alpeilla kasvaneen tuhatvuotisen kuusen ominaisuuksia. Cremonan mestareilta Wahl oppi kuinka sopiva puu löydetään ja arvioidaan. Kasvavaa puuta koputeltiin kepillä, kuunneltiin sen vastausta, haisteltiin puun pihkaisuutta ja lopulta valittu puu kuivatettiin hitaasti, aluksi kylmissä rantamakasiineissa ja sitten parin vuoden jälkeen sisätiloissa.

Puuvalmiit instrumentit koesoitettiin Cremonassa, josta Wahl sai tiedon, että niiden ääni vastasi parhaita klassisia Cremonan viuluja, joita aikoinaan olivat olleet myös Stradivariukset. Osittain lakatut viulut lähetettiin 1930-luvulla Viipuriin, jossa ne valmistettiin loppuun. Wahlin mukaan viulujen lopullinen salaisuus piili lakkauksessa ja lakan tärkein ainesosa oli luultavasti havupuun terva.

Harry Wahlin piirtämät purjeveneet rakennettiin Viipurin ja Turun veistämöillä. Niiden materiaaleina olivat Hondurasin mahonki, Oregonin mänty ja Saksan tammi.

Harry Wahl kuoli 1940. Viipurilaista viulunrakennusta edustivat myös Pietarissa syntynyt Georg Schlieps (1894 - 1977) ja Viipurissa syntynyt E. Sesemann (1889 - 1939), joka vastasi myös Wahlin kokoelmien huoltamisesta. 

kari.naskinen@gmail.com