maanantai 19. marraskuuta 2018

Tarpeeton Heli-rata taas esillä

Keväällä otettiin 1970-luvun romukopasta esille idea Heli-radan rakentamisesta. Nimi ilmeisesti muodostuu sanoista Helsingistä (Hel) itään (i). Liikenneministeriön työryhmä pohtii asiaa tämän vuoden loppuun, jolloin aikataulu radan valmistumisesta sijoittunee vuoteen 2030. Rata kulkisi Helsingistä lentoaseman kautta Porvooseen ja siitä Kouvolaan.

Joensuusta kotoisi oleva liikenneministeri Anu Vehviläinen (Kesk) sanoi viime viikolla Kouvolan Sanomissa, että uuden oikoradanpätkän linjausvaihtoehdoista on erimielisyyttä Kymenlaaksossa, koska Kotkan seudulla ei tietenkään tykätä radan vetämisestä suoraan Porvoosta Kouvolaan. Voikin olla, että ennen kuin päätöksiä tehdään, tarvitaan vielä ulkopuolinen sovittelija.

Kansantaloudellista tarvetta Heli-radalle ei kuitenkaan ole. Sen tarve poistui Vuosaaren sataman valmistumisen ja E18-moottoritien myötä. Kymenlaakson maakuntavaltuuston varapuheenjohtaja Pekka Korpivaara (Kok) on todennut, että Heli-rata nähtiin realistisena vaihtoehtona siinä vaiheessa, kun Helsingin tavarasatamat päätettiin lopettaa ja kaavoittaa alueet asuntokäyttöön. Niissä suunnitelmissa Loviisan, Kotkan ja Haminan satamat olisivat korvanneet pääkaupungin rahtisatamatoiminnot. Tällöin ratayhteys itäisistä satamista pääkaupunkiseudulle olisi ollut välttämätön. Helsinki kuitenkin rakensi Vuosaareen uuden sataman.

”Lopullisen kuolinkellon radalle soitti Lahden – Luumäen -välin nopeudennosto, joka mahdollistaa jopa 220 km:n tuntinopeudet välille Helsinki - Lahti - Kouvola - Pietari. Helsingin - Porvoon - Kymin - Luumäen radan aikasäästö Pietariin olisi laskennallisesti vain kolme minuuttia (matka-aika 2 tuntia 33 minuuttia) olettaen että rata tehtäisiin nopeaksi radaksi”, kirjoittaa Korpivaara blogissaan.

Ratahanke on muutenkin outo, koska
Etelä-Kymenlaakson liikennepoliittiset toiveet ovat viime vuosina kohdistuneet enemmän maantieyhteyksien parantamiseen. Kuntien kaavasuunnitelmissa Heli-rata on kyllä ollut mukana jatkuvasti, mutta lähinnä se on ollut vain tilavarauksia haittaavana tekijänä.

Lisäksi pitää ottaa huomioon, että hallitusohjelmassa on maininta E18:n jatkaminen Loviisasta Kotkaan ja edelleen Haminasta Vaalimaalle.

Etelä-Karjalan edellinen maakuntajohtaja Timo Puttonen pitää Heli-hanketta kovin kaukaiselta: ”Näköpiirissä ei ole rahaa rakentamiseen. En ymmärrä, mistä Heli-radan tarve on tullut, mutta ainahan voi selvitellä. Rautateillä on useita tärkeämpiäkin hankkeita.”



HELI-RADALLA
LONTOOSEEN


Alkuperäinen Heli-ratahanke haudattiin 1990-luvulla, kun hallitus päätti Kerava-Lahti-oikoradan rakentamisesta. Kun Heli oli vielä 1980-luvun lopulla voimakkaasti esillä, olin silloisen työtoverini Timo Taulon kanssa television Kolmosvisassa, jossa Reijo Salmisen yksi kysymys koski rataa. Viiden pisteen vihje meni jotenkin niin, että haettava asia liittyi sanana osittain myös lentoliikenteeseen.

Koska olen aina ollut liikennemiehiä, hoksasin heti, että Salminen tarkoitti helikopteria, joten Heli-rataahan siinä haettiin. Oikein meni, ja muutenkin meidän Uuden Lahden joukkueemme onnistui niin hyvin, että saimme palkintomatkan Lontooseen, jossa kuitenkin tutustuimme ihan muihin asioihin kuin helikopteri- ja junaliikenteeseen.

kari.naskinen@gmail.com

sunnuntai 18. marraskuuta 2018

Jumala ei vastaa, mutta ei mitään kysytäkään

AB Svensk Filmindustrin johtaja Kenne Fant katsoi yhdessä Ingmar Bergmanin elokuvan Hiljaisuus (1963), jota sensuuri oli leikellyt. Fant sanoi, että tätä elokuvaa ei kovin paljon juosta katsomaan. Muutaman päivän kuluttua Fant soitti Bergmanille, että elokuvien saksalainen maahantuoja haluaa ostaa sen 1,3 miljoonan kruunun kertakorvauksella. Bergman vastasi, että käy heti hakemassa rahat ja juokse. Lopulta Svensk Filminindusti sai Hiljaisuudella 130 miljoonaa kruunua, koska elokuva veti hyvin.

Sensuurin puuttuminen elokuvaan oli erinomaista mainosta, sillä katsojat ajattelivat, että kai elokuvaan silti jotakin hurjempaakin sisältöä on jäänyt, vaikka jotakin oli poistettukin. Kun pääosassa vielä oli vetävä kaunotar Ingrid Thulin, niin nähtävähän se oli.

Vuonna 2004 julkaistussa dvd:ssä ei ole mainintaa, onko se leikattu vai alkuperäinen versio. Sen seksikohtaukset ovat hyvin vaatimatonta pehmopornoa, mutta elokuvan päästyä levitykseen syksyllä 1963 se joka tapauksessa aiheutti moraaliporukoissa närkästystä. Bergman sai postissa vessapaperia ja muuta aiheeseen liittyvää.

Yllättävintä Hiljaisuudessa on, että Bergman sanoi sen kuuluvan siihen trilogiaan, jossa hän käsittelee uskoa Jumalaan. Sitä ennen olivat tulleet Kuin kuvastimessa (1960) ja Talven valoa (1962), mutta Hiljaisuus on niin hiljaa koko asiasta, että siitä on mahdoton löytää yhtään mitään tästä teemasta. Jumala ei anna itsestään minkäänlaista merkkiä eikä vastaa mitään, mutta ei Jumalalta tässä elokuvassa mitään kysytäkään. Bergman puhui usein itselleen tutusta aiheesta ”Jumalan hiljaisuudesta”, mutta jos Bergman ei olisi sanonut tämän elokuvan kuuluvan ko. trilogiaan, ei katsoja mitenkään voisi arvata, että tästä olisi nyt kysymys.

Vihjettä uskonnolliseen sisältöön ei saa mistään. Kymmenvuotias poika lukee sängyllä Mihail Lermontovin romaania Aikamme sankari (1840), mutta siitäkään ei irtoa mitään selventävää.

Erikoisen elokuvasta tekee sekin, että siinä ei paljon puhuta. Puolentoista tunnin aikana ei ole keskustelu- ja repliikkikohtia kuin alle 40. Siis tällaisesta hiljaisuudesta kyllä on kyse. Dvd:n lyhyessä haastattelupätkässä (2003) Bergman sanoo, että hän halusi tehdä elokuvan, jossa puhetta ei olisi paljon, vaan että pääosassa olisi kuva.


Lisää kummallisuutta: elokuvan tapahtumat sijoittuvat kaupunkiin, jonka kieltä ei ymmärrä. Kaupungin nimi on Timoka, jonka Bergman oli nähnyt vironkielisen kirjan kannessa. Hänen virolainen vaimonsa Käbi Laretei oli selittänyt, että sana tarkoittaa ”pyövelille kuuluvaa”. Kaupungissa puhutaan outoa kieltä, siellä ilmestyvän sanomalehden nimikin on mitä lie siansaksaa. Ehkä kuitenkin ollaan jossakin Balkanilla, koska yhden viinapullon etiketissä on nimi Sljivovica.


Seksiä elokuva tihkuu. Kaupungin asukkaat ovat hillittyjä, mutta seksi kiinnostaa. Kadulla jyrisevä hyökkäysvaunu ehkä yrittää torjua liikaa seksihulluutta tai kysymys on jostain aivan muusta, ei tietoa. Eikä pyöveliä näy.

Ainoa selvä asia on, että siskokset Anna ja Ester ovat huonoissa välilöissä ja siinä yrittää tullaa toimeen Annan poika Johan. Annan roolin näyttelee Gunnel Lindblom. Kaupunkiin tämä kolmikko on joutunut, koska Annan vointi on huonontunut junamatkan aikana ja he jäävät junasta pois majoittuen hotelliin. Siellä inho ja katkeruus tulevat esille, mutta ilman selityksiä.

Kaikki tämä outous pitää katsojan hyvin kiinni elokuvassa, vaikka dramaattista tapahtumista ei paljon ole. Sven Nykvistin kuvaus on taas yksityiskohtia myöten täydellistä kuvataidetta, mutta sitten elokuvan päätyttyä on katsoja vain yhtenä kysymysmerkkinä.


kari.naskinen@gmail.com

lauantai 17. marraskuuta 2018

Suuret ikäluokat kaiken syynä?

Kansanedustaja Juha Rehula (Kesk) kirjoittaa tämän päivän Etelä-Suomen Sanomissa, että ”seuraavat sukupolvet ansaitsevat parempaa”. Näinhän sitä aina kauniisti ajatellaan, mutta Juha Jokelan ankarassa Patriarkka-näytelmässä Kouvolan teatterissa väitetään, että ainakaan heti sotien jälkeen syntyneet suuret ikäluokat eivät ajatelleet pätkääkään seuraavia sukupolvia, siis tätä pullamössöporukkaa.

Juha Jokelan 2012 kirjoittamaa näytelmää on esitetty jo monessa teatterissa. Se on vakavampi kuin hänen muut näytelmänsä. Tekstiä on paljon, mutta poikkeuksellisesti tässä näytelmässä ei juurikaan ole huumoria. Äijien kaksimieliset letkautuksetkaan eivät hymyilytä, koska ne on tietoisesti sijoitettu sellaisiin kohtiin, että niiden tarkoituskin on vain synnyttää halveksuntaa.

”Te [suuret ikäluokat] rakensitte hyvinvointivaltion, mutta te myös romutitte sen”, täräyttää feministitutkija appiukolleen. Kohtaus on voimakas, istutaan illallispöydässä ja paikalla ovat edustettuina kaikki mahdolliset tyypit tuon kusipääfeministin lisäksi: egoisti-narsisti, idealisti-filosofi, irstailija suuresta ikäluokasta, sovinisti – ja aidosti hyvä ihminen, joka kuitenkin on enimmäkseen hiljaa, kunnes vähän innostuu ja saa infarktin.

Suvun patriarkka on rakennusalan diplomi-insinööri Heimo Harju, joka palaa eläkepäiviltään Ranskasta Suomeen, koska pelkkä golfin- ja shakinpeluu Normandiassa uusien kavereiden kanssa ei ole täyttä elämää. Pitää päästä takaisin oikealle pelilaudalle, vaikka se ei enää samanlainen olekaan kuin silloin parhaina aikoina, kun Kekkonen ja Sorsa hoitivat Suomen asioita.

Rouva Virpi Harju on eläkkeellä äidinkielenopettajan tehtävästä, mutta ensisijaisesti hän on kuitenkin aina ollut vain Heimon vaimo. Kun tilanne sitten Suomeen paluun jälkeen kärjistyy, Virpi rohkenee sairaalassa sanoa, että hän on aina kuolettanut osan omista tunteistaan ja että tästä on jäänyt vaje sisälle – ”Sano mulle Heimo yksikin syy, miks mun pitäs sua rakastaa. Mä olen unohtanut.”

Heimo jää näyttämölle yksin ja esityksen ohjaaja Tiina Luhtaniemi on valinnut siihen kohtaan musiikiksi kuningas Filip II:n aarian Verdin Don Carloksesta, jossa Filip suree sitä, ettei hänen puolisonsa ole koskaan rakastanut häntä. Oopperassa lisäksi Filipin poika Don Carlos on noussut uhmaamaan isäänsä ja lopulta Filip määrää poikansa vankityrmään, jossa tämä myös kuolee.

Heimon poika työskentelee oikeistolaisessa Aatos-ajatuspajassa ja hyökkää rajusti isäänsä vastaan. Heimo ei kuitenkaan ole Filip, mutta konflikti on tässäkin tapauksessa kova. Tukea Heimo saa vanhalta kaveriltaan Vainion Kalelta, jonka kanssa hän on päässyt Suomessa nyt kiinni 4G-ydinreaktorihankkeeseen. Tilanne kokonaisuudessaan on kuitenkin mahdoton, koska aika on ajanut Heimon ja Kalen ohi. – ”Nettikin on niin mielettömän täynnä ajatuksia, että isällä ei oo oikein enää samaa statusta”, sanoo Heimon tytär.

Heimo on SDP:n jäsen ja tyytyväinen suurten ikäluokkien saavutuksesta, SDP:n ja Maalaisliiton rakentamasta hyvinvointivaltiosta. Se perustui vahvoihin instituutioihin, joita 1990-luvulla alettiin sitten purkaa. Suurten ikäluokkien lapset haluavat toisenlaisen, yksilöllisemmän yhteiskunnan. Bruttokansantuote on kyllä saatu kasvuun, mutta onnellisuus ei ole lisääntynyt.

Näytelmän loppupuolella taustaseinämän lavastuksena olevia viipaleita käännetään ympäri niin, että takaseinä muuttuu peiliksi. Ainakin osa katsojista näkee sieltä peilikuviaan.

Patriarkan tekstimassat ovat paikoin niin pitkiä monologeja, että tuntuvat raskailta. Sisältöä on paljon, koska löysää puhetta ei ole ollenkaan. Olen nähnyt kaikki Jokelan näytelmät ja tämä on niistä vakavin. Kuva nykypäivän Suomesta hahmottuu hyvin, mutta kuva ei ole yhtä optimistinen kuin se oli silloin 1970-luvulla, jolloin kaikki käyrät osoittivat ylöspäin.

Juha Rehula kysyy kirjoituksessaan, ”mitä minä voin tehdä, jotta lapsillani ja lastenlapsillani olisi talvella lumi maassa ja kunnon pakkaset”. Heimo, Kale ja energia-alalla työskentelevä Marko ovat varmoja, että yksi ratkaisu olisi 4G-ydinvoimaloiden rakentaminen, mutta ratkaisua ei hyväksytä, koska se tulee vääriltä ihmisiltä. Päästötöntä ydinvoimaa pitää vastustaa ideologisista syistä.

Näytelmän voimahahmo on Heimon roolin vakuuttavasti esittävä Hannu Kivioja, joka tänä vuonna kiinnitettiin Kouvolan teatteriin pitkän freelancerkauden jälkeen. Tällä hetkellä hän näyttelee myös My Fair Ladyssa.

Vaimo Virpi on Nina Petelius-Lehto, joka löytää oman vahvuutensa vasta sairastuttuaan, kun tajuaa, että ihmisen ei pidä pelkästään sopeuttaa elämäänsä yhteiskunnassa vahvemmassa roolissa olevan puolisonsa mukaan. Vainion Kale (Juha Hippi) on kliseinen junttityyppi niiltä vanhoilta ajoilta, joita uusi sukupolvi ei arvosta pätkääkään. Jos näytelmän päivittäisi aivan tämän päivän uutisiin Suomen alentuneesta väestönkasvusta, sopisi Kalen suuhun ihmettely siitä, ettei tämä nykyinen sukupolvi näköjään osaa enää "pannakaan".

Nuorista parhaan roolin on näytelmän pelilaudalla saanut Satu Taalikainen, jonka esittämä äärifeministiminiä saisi kuitenkin heti lähteä illallispöydästä, jos meikäläisen juhliin tulisi vaahtoamaan.

kari.naskinen@gmail.com

keskiviikko 14. marraskuuta 2018

Marx ja Neuvostoliitto pilasivat sosialismin

Sosialismi olisi oikein toteutettuna tasa-arvoisen yhteiskuntajärjestelmän äärimmäinen muoto. Karl Marxin teoretisoinnissa sosialismi oli kommunismin ensimmäinen vaihe. Tätä marxilaista ideaa ei kuitenkaan pystytty toteuttamaan, koska kaiken keskipisteeseen otettiin keskusjohtoisen suunnitelmatalouden malli. Marx itsekin oli pohjimmiltaan sillä kannalla, että yhteiskunnan piti toimia täydellisesti kapitalistisista markkinoista vapaana. Frankfurtissa toimivan Sosiaalitutkimuksen instituutin johtaja Axel Honneth kirjoittaa, että ”Marx vei sosialismilta kaikki mahdollisuudet miettiä institutionaalisia keinoja talouden yhteiskunnallistamiseksi keskitetyn suunnitelmatalouden tuolla puolen”. (Sosialismin idea, Gaudeamus 2018)

Sitten syntyi Neuvostoliitto, joka pilasi loputkin. Siellä kaikki toimijat pantiin vertikaaliseen suhteeseen korkeampaan instanssiin, vaikka alkuperäisen sosialismi-idean mukaan tuottajien tulisi olla horisontaalisessa suhteessa keskenään. Eikä sosialismifilosofiaan tietenkään kuulu ihmisten sijoittaminen kolhooseihin tai vankileireille Siperiaan.

Neuvostoliitossa rakennettu järjestelmä epäonnistui ja loppui, mutta nyt pitäisi hylätä myös Marx, kuten Honneth sanoo. Tärkein tehtävä sosialistisen perinteen elvyttämiseksi on, että saadaan liikkumatilaa markkinoiden vaihtoehtoisten käyttötapojen hahmottelulle. Uudistetun sosialismin täytyy luottaa käytännössä toteutettaviin kokeiluihin selvittääkseen, mikä malli olisi sopivin toteuttamaan sosiaalisen vapauden talouden piirissä: markkinat, kansalaisyhteiskunta vai demokraattinen oikeusvaltio? Olisi löydettävä sosialismi uudestaan maailmassa, jossa nyt toteutetaan vapauden varjolla pelkästään yksityisiä intressejä ja rikotaan solidaarisuuden lupaus.

Hallitsevan markkinaideologian mukaan pelkkä tuotantovälineiden omistus oikeuttaa niiden avulla saataviin pääoman tuottoihin, vaikka tuottojen eksponentiaalinen kasvu ei perustu omistajiensa työpanokseen. Näin on nyt ja Honneth kirjoittaakin, että ”sosialismilla on nykyään vaihtoehtona joko tyytyä surkastumaan pelkäksi teoriaksi tai etsiä korviketta menetetylle sidokselle työväenliikkeeseen”.

Suomessa Vasemmistoliitto on sosialistinen puolue, mutta SDP on tämän suhteen hatarammalla pohjalla, vaikka sen periaateohjelmassa vielä mainitaankin yhteiskunnallinen uudistustyö sosialismin arvojen perustalta. Osa demareista haluaisi jo sosialismi-sanan pois puolueen ohjelmista.

SOSIALISMI EI ENÄÄ VOI
OLLA KANSALLINEN HANKE


Marxin ajoista maailma on niin paljon muuttunut, että edes teoriassa ei enää ole mahdollisuutta kuvitella jonkin yksittäisen valtion siirtymistä sosialismiin. Kansainvälinen talousjärjestelmä on niin verkottunut, että turhaa puhetta… Esimerkiksi koko EU:n idea romuttuisi, jos jossakin jäsenmaassa nyt alettaisiin hyppiä sosialistiseen järjestelmään. Sosialistinen vallankumous pitäisi toteuttaa koko unionissa ja se tietenkin on mahdotonta.

Honneth kuitenkin teoretisoi jonkinlaisesta kosmopoliittisesta hankkeesta, vähän niin kuin trotskilaisittain: ”Ei tule vedota vain Euroopan tai taloudellisesti kehittyneimpien alueiden kansalaisiin, vaan kaikkien maiden asukkaisiin, jotta Ranskan vallankumouksen myötä vakiinnutetut vapauden, veljeyden ja tasa-arvon periaatteet vietäisiin niiden liberaalia toteutusmuotoa pidemmälle ja jotta yhteiskunnista näin voisi tulla varsinaisesti sosiaalisia.”

Kun Trotski kritisoi Stalinia, niin Honneth kritisoi nyt Marxia.

FRANKFURTIN
KOULUKUNTA


Axel Honneth vuodesta 2001 johtanut Das Institut für Sozialforschungia. Hänellä on myös professuurit Columbian yliopistossa (New York) ja Goethe-yliopistossa (Frankfurt). Sosiaalitutkimuksen instituutti perustettiin Frankfurtissa 1924 ja sen piirissä syntyi kuuluisa Frankfurtin koulukunta, johon kuului marxilaisuuteen sitoutuneita ajattelijoita. Filosofeista tunnetuimpia ovat olleet Theodor Adorno, Erich Fromm, Max Horkheimer, Leo Löwenthal, Herbert Marcuse ja Friedrich Pollock sekä seuraavan sukupolven aikana Jürgen Habermas.

Vielä yksi asia Honnethista. Hän arvostelee nykyajan oikeudenmukaisuusteorioita taipumuksesta asettaa etusijalle laki, vaikka oikeudenmukaisen yhteiskunnan perustana olevan vapauden kasvun moottorina ovat historiassa olleet sosiaaliset kamppailut vapauden laajentamiseksi. Honnethin mukaan laki vain virallistaa näiden kamppailujen tulokset.

kari.naskinen@gmail.com


tiistai 13. marraskuuta 2018

Kuninkaan hyväksynnän saivat sekä taikuri että Ingmar Bergman

Ruotsin ja Norjan kuningas Oskar I lähettää 14.7.1846 taikuri Albert Voglerille kutsun saapua esiintymään linnaan. Magneettisen terveysteatterinsa kanssa kiertueella ollut Vogler on jo joutumassa vankilaan, mutta kuninkaan kirje pelastaa hänet. Näin käy Ingmar Bergmanin elokuvassa Kasvot (1958), joka selvästi on myös Bergmanin eräänlainen omakuva. Bergmankin kaipasi kovasti tunnustusta muiltakin kuin taide-elokuvakriitikoilta. Ei ole sattuma, että kuninkaan kirjeen päiväys muistuttaa Bergmanin syntymäpäivää 14.7.1918.

Vogler on puoskari, joka sirkustemppujensa ohella parantaa ihmisiä ”mesmeristisessä taikateatterissaan”. Todellisessa maailmassa oli itävaltalainen Franz Mesmer 1700-luvulla kehittänyt hypnoosiin perustuvan hoitomenetelmän, jota pidettiin humpuukina, mutta joka sai myös lääketieteellistä tunnustusta. Aina 1800-luvun loppuun saakka mesmerismi vaikutti tavalla tai toiselle tieteeseen ja myös taiteeseen. Joskus selitettiin esimerkiksi Franz Lisztin mestarillisuuden perustuneen magnetismiin ja Mesmer oli tuttu myös Mozartin perheessä.

Mesmerismi oli jonkin verran tuttu asia Ruotsissakin, johon sen oli tuonut vapaamuurari ja paroni Carl Göran Silfverhjelm 1700-luvun lopulla. Kun paroni määrättiin everstiksi Pohjanmaan rykmenttiin Ouluun, alkoi hän pitää mesmeristisiä istuntoja Oulussa ja Torniossa.

Bergmanin elokuvassa ollaan sekä tiede- että taikamaailmassa. Heti alussa Bergmanin tuttu korppi raakkuu ja Voglerin ikivanha isoäiti sanoo, että metsässä on kummituksia, kun seurue matkustaa vaunuillaan kohti Tukholmaa etsintäkuulutus perässään.

Esiintymään Vogler saapuu konsuli Egermanin taloon, jossa mukaan liittyvät terveysministeri, lääkintöneuvos Vergerus ja poliisipäällikkö Starbeck. Ollaan siis virallisen, aristokraattisen yhteiskunnan keskellä. Siellä sitten alkaa tapahtua ja lopussa meno on niin värikästä, että kuvaaja Gunnar Fischer saa lavastuksista esiin kohtauksen, joka tuo mieleen Orson Wellesin peilikohtauksen elokuvassa Nainen Shanghaissa (1948).

Elokuvan keskeinen ajatus on panna rinnakkain taiteilijan ja yleisön suhde illuusioon ja todellisuuteen. Bergman halunnee sanoa, että todellisuudessakin on vain rooleja, väärennöksiä ja illuusioita. Totta ja peruuttamatonta on vain kuolema. Tuttua bergmania siis.

Vogler on yksi Max von Sydowin (kuvassa) huippurooleista, taas kerran Bergmanin alter egona. Hän tuo esille väkevästi sen vastakkainasettelun, jossa taide ja valta kohtaavat. Tällaisia kohtaamisia Bergman koki taiteilijana, ja ranskalainen ohjaaja Olivier Assayas kirjoitti kymmenen vuotta sitten Cahiers du Cinéma -lehdessä, että Kasvot on yksi paljastavimmista avaimista Bergmanin taiteeseen.

Yksi vaikea vaihe Bergmanilla oli Malmön kaupunginteatterissa, jossa hän oli taiteellisena johtajana myös Kasvojen aikana. Siellä Bergman koki, että hänen ja yleisön välillä oli koko ajan iso kuilu. Albert Vogler saa kuilunsa umpeen tultuaan kuninkaan hyväksymäksi ja myös Ingmar Bergman sai lopulta suuren tunnustuksen. Kuninkaanlinnassakin hän varmaan vieraili joitakin kertoja. Nyt kun Bergmanin syntymästä on kulunut sata vuotta, myönnetään Ruotsissa, että hän on kaikkien aikojen suurin ja tunnetuin ruotsalainen taiteilija. Oscar-palkintoja tuli neljästä elokuvasta.

kari.naskinen@gmail.com


maanantai 12. marraskuuta 2018

Mansikkapaikka, Bergmanin hätähuuto

Dvd:nä julkaistussa Mansikkapaikassa (1957) on Ingmar Bergmanin lyhyt haastattelu vuodelta 2003. Siinä hän sanoi, että elokuvan vanha mies Isak Borg on perushahmoltaan hänen isänsä. Toisaalta Bergman sanoi, ettei Mansikkapaikka varsinaisesti ole hänen elokuvansa, vaan Borgin roolin esittävän Victor Sjöströmin. Elokuva onkin suuri kunnianosoitus mykkäfilmiajan suurelle ohjaajalle Sjöströmille, mutta tosiasia on myös, että Bergman perkaa siinä oikein syvältä vaikeaa suhdettaan kurjaan saarnaajaisäänsä.

Mansikkapaikan voi katsoa vaikka kuinka monta kertaa ja siitä voi kirjoittaa yhtä monta kertaa. Seuraavaksi haluaisin kuitenkin lukea perusteellisesti elokuvan käsikirjoituksen, koska se on alusta loppuun Bergmanin kipeää sukellusta omaan lapsuuteensa ja minuuteensa.

Dvd-haastattelussa Bergman sanoi, että hänen esikuvansa oli Sjöströmin viimeiseksi ohjaama Ajomies (1921). Se perustuu Selma Lagerlöfin samannimiseen romaaniin (1912) anteeksiannosta ja katumuksesta. Ajomies on kuolleita sieluja keräävä Kuoleman palvelija. Ajomies on myös Isak Borg, joka lähtee Tukholmasta vanhalla isolla Packard 120 C:llä Lundiin promovoitavaksi yliopiston kunniatohtoriksi.

Matka on tilintekoa menneisyydestä. Isak Borg käy läpi tekemisiään ja laiminlyöntejään, ja kun kuolema lähestyy vanhaa miestä, alkavat asiat olla mielessä kirkkaampina. Ajomatkaa edeltävänä yönä Isak Borg näkee unen, jossa hän on tuntemattomalla kadulla. Hän näkee ison kellon, jossa ei enää ole viisareita – aika alkaa olla loppu – ja sitten ohi menee ruumisvaunu, josta putoaa ruumisarkku ja siellä on Borg itse.

Sanotaan, ettei koskaan ole liian myöhäistä, mutta Ingmar Bergmanin ja isänsä Erik Bergmanin osalta taisi kuitenkin olla. Elokuvaa tehdessään Ingmar Bergman oli riidoissa vanhempiensa kanssa. Edes äidin kanssa ei syntynyt sovintoa, sillä komeroissa oli liikaa luurankoja ja tulehtuneita väärinkäsityksiä. Myös ero kolmannesta vaimosta tuotti tuskaa. Lisäksi Bergman oli rasittanut itsensä liian kovalla työllä: Seitsemäs sinetti (1957) oli juuri saatu valmiiksi ja Malmön kaupunginteatterissa hän oli lyhyen ajan sisällä ohjannut Kissan kuumalla katolla, Eerik XIV:n ja massiivisen Peer Gyntin. Tämä veikin Bergmanin Karoliiniseen sairaalaan, jossa hän keräsi voimiaan takaisin, mutta teki samalla Mansikkapaikan käsikirjoituksen.

Bergmanin elokuva on hyvin henkilökohtainen. Se on kuin hätähuuto. Itsekin hän sanoi elokuvallaan vedonneensa vanhempiinsa: ”Ymmärtäkää minua ja jos mahdollista, antakaa minulle anteeksi.”

Elokuvan lopussa Isak Borgin nuoruuden rakastettu Sara vie hänet aurinkoiselle paikalle metsään, josta Isak näkee salmen vastakkaisella rannalla vanhempansa. Isä ja äiti vilkuttavat Isakille. Tämä ja muutama muu kohta osoittaa, että Isak Borg on myös Ingmar Bergman. Tämänkin hän vahvisti dvd-haastattelussa: Isak Borgin ja Ingmar Bergmanin nimikirjaimet ovat IB, ja vähän muokaten nimestä tulevat ”is” ja ”borg”, siis jäinen linna. Isak Borgin toinen etunimi on Eberhard, joten kyllä se E-kirjainkin sieltä saadaan. Kylmätunteinen Erik Bergman oli elokuvan tullessa teattereihin vielä elossa.

Dvd:llä Bergman kertoi myös Victor Sjöströmin saamisesta mukaan. Aikaisemmin Sjöström oli esittänyt kapellimestaria Bergmanin elokuvassa Onnea kohti (1949), mutta nyt Bergman empi lähestymistä, koska Sjöström oli jo vanha mies. AB Svensk Filmindustrin joku johtaja kävikin alustavasti tiedustelemassa Sjöströmin mahdollisuutta tullaa elokuvaan, ja kun pientä toivoa oli, rohkeni Bergman seuraavaksi mennä asialle. Seuraavana aamuna Sjöström soitti Bergmanille ja sanoi suostuvansa yhdellä ehdolla: hänen on päästävä kuvauksista joka päivä kotiin ottamaan viskigrogi klo 17.15.

Kuvaaja Gunnar Fischer on muistellut, että koskaan ei filmiryhmä tiennyt, olisiko Sjöström vielä seuraavana päivänä elossa. Tämän takia valmista materiaalia oli saatava mahdollisimman paljon jokaisena kuvauspäivänä. Sjöström oli 78-vuotias ja samanikäinen on myös Isak Borg. Sjöström kuoli tammikuussa 1960. Elokuviensa lisäksi Sjöström tunnettiin Suomessakin myös näyttelijänä, sillä 1898-99 hän näytteli Svenska Teaternissa.

Gunnar Fischer oli se kuvaaja, joka teki Bergmanin uran alkuvaiheiden suurtyöt ja loi sen mustavalkoisen kuvamaailman, josta Bergman tunnettiin. Vasta Neidonlähteestä (1960) alkaen kuvaajana toimi Sven Nykvist, joka jostain syystä yleensä enemmän mainitaan Bergmanin yhteydessä.

Mansikkapaikka on sekä tekstiltään että kuvaukseltaan täydellinen taideteos. Samoin näyttelijät ovat sitä, mitä Bergman parhaistaan aina irti sai. He toimivat tämän freudilaisen psykoanalyysin elävinä mallinukkeina, ennen kaikkea Victor Sjöström, Bibi Andersson, Ingrid Thulin ja Gunnar Björnstrand. Yhdessä pienessä kohtauksessa on mukavasti myös Max von Sydow, joka on ”bensapoikana” Caltexin huoltoasemalla.

kari.naskinen@gmail.com


sunnuntai 11. marraskuuta 2018

Natsien takana ei ollut koko Saksan kansa

Kristalliyöstä 10.11.1938 tuli kuluneeksi 80 vuotta. Se oli näkyvin alku massiiviselle juutalaisten tuhoamiselle. Juutalaisten kauppojen ikkunoita ja synagogia rikottiin ja ihmisiä hakattiin kuoliaiksi. Yksi sanonta on, että natsien hirmuteoille antoi hyväksynnän koko Saksan kansa. Aivan näin suoraviivainen ei asia tietenkään ollut, vaikka Hitlerin kannatus valtavan suurta olikin. Vastustajiakin löytyi, ja tunnetuin tapaus oli, kun kreivi Claus von Stauffenberg apujoukkoineen yritti murhata Hitlerin 20.7.1944. Attentaatti epäonnistui ja kreivi teloitettiin heti seuraavana päivänä.

Yhdestä tapauksesta kirjoitti saksalainen Hans Fallada romaanin Yksin Berliinissä (1947), josta Vincent Perez teki englanninkielisen elokuvan Alone in Berlin (2016, ilmestynyt Suomessa dvd:nä). Kysymyksessä oli avioparin Otto ja Elise Hampelin yksityinen vastarintaliike, jossa he levittivät postikorteilla Hitlerin-vastaista propagandaa. Kolmen vuoden ajan he onnistuivat operaatiossaan, mutta sitten käry kävi ja teloitukset olivat edessä.

Otto ja Elise Hampelin poika oli palvellut natsiarmeijassa ja kuollut Ranskassa 1940. Tämä herätti Oton, jolle asia konkretisoitui lisää joka päivä, koska hän oli työnjohtajana ruumisarkkutehtaassa. Otto aloitti vastaiskunsa, osti satoja postikortteja, kirjoitti niihin julistuksiaan ja levitti kortteja salaa pitkin kaupunkia. Homma oli vaativa, sillä käsialansa pimittääkseen hän kirjoitti tekstit työläästi vanhanaikaisella fraktuuratekstauksella.

Tekstit olivat iskulauseita: ”Hitler tuhoaa poikiamme, meidän on vastustettava tätä politiikkaa”, ”Rikollisen sotakoneiston toiminnasta on tehtävä loppu” jne. Monessa kortissa oli lisäksi aivan kuin nimimerkkinä ”Freie Presse” (Vapaa lehdistö). Otto ja Elise sijoittivat kortteja esimerkiksi rappukäytäviin, yhteensä 285. Niin uskollisia Hitlerin seuraajia berliiniläiset kuitenkin olivat, että niistä peräti 267 toimitettiin poliisille.

Pienet varomattomuudet johtivat lopulta siihen, että pariskunta jäi kiinni ja joutuivat giljotiiniin huhtikuussa 1943. Eikä armoa tunnettu, vaikka Elise oli kuulunut kansallissosialistiseen naisliittoon. Oton kohdalla sen sijaan oli raskauttavaa, että hän ei ollut puolueen jäsen.

Vuoteen 1944 mennessä oli 280 saksalaista pidätetty natsivallan vastustamisesta ja heistä 108 teloitettiin.

Elokuvassa nimet on muutettu, mutta Ottoa joka tapauksessa esittää Brendan Gleeson ja Eliseä Emma Thompson. Poliisipäällikkönä on Daniel Brühl ja varsinaisen SS-mulkvistin roolissa on Mikael Persbrandt. Elokuvan ohjanneen Vincent Perezin isoisän ampuivat fasistit Espanjassa ja hänen isosetänsä kaasutettiin natsien keskitysleirillä.


Hyvä elokuva, jossa juonta viedään karusti eteenpäin. Lopputulos alkaa näyttää jo varhain selvältä, vaikka ei ennestään kyseistä tapausta tuntisikaan.

Kristalliyö-nimitystä on muuten alettu jonkin verran välttää, koska kristalli viittaa muissa yhteyksissä kauniiseen asiaan, eikä se tässä tapauksessa sovi asiaa. Tilalla on ruvettu käyttämään pogromiyötä.

Toinen muutos on, että enää ei ongelmana ole Freie Pressen puuttuminen, vaan sen liian vapaa olemassaolo, esimerkkinä AfD Kompakt.

kari.naskinen@gmail.com