tiistai 14. elokuuta 2018

Ingmar Bergman, Ruotsin suurin


Suomessakin on tänä vuonna luettu lehdistä ja internetistä monta juttua Ingmar Bergmanista, jonka syntymästä tuli heinäkuussa kuluneeksi sata vuotta. Viime vuoden lopulla nähtiin televisiossa myös Jane Magnussonin kuusiosainen dokumenttiohjelma Bergmanin videot (2012). Hän on tehnyt myös dokumenttielokuvan Trespassing Bergman (2013), jota en ole Suomessa havainnut esitetyn. Nyt elokuvateattereissa menee Jane Magnussonin elokuva Bergman – Yksi vuosi, yksi elämä, jossa monien haastattelujen avulla pyritään tekemään selkoa siitä, millainen ihminen Bergman oli. Elokuva on erinomainen katsaus Bergmanin vaiheisiin, joskin kaksi tuntia on kovin pieni aika selontekoon näin suuresta taiteilijasta ja hänen pitkästä urastaan.

Dramatenissa Bergmanin ohjauksessa ollut näyttelijä Thommy Berggren sanoo elokuvassa, että Bergmaniin kohdistunut palvonta meni suurimmillaan ”monumentaaliseksi perseennuolemiseksi”. Näin asia näyttääkin olleen, mutta ei ihmekään, sillä pienelle maalle näin suuri kansainvälinen tähti oli ylipursuavan kova juttu.

Suuria mestareita taiteen eri aloilla oli Ruotsissa ollut ennenkin, mutta Bergman edusti sellaista lajia, jossa näkyvyys oli kaikkein suurinta, ja televisiokin oli keksitty. Entä absoluuttisesti, oliko Ingmar Bergman suurempi kuin August Strindberg, Jussi Björling, Birgit Nilsson tai Carl Larsson? Ehkä.

Suuruudella oli myös kääntöpuolensa. Kun maanantaina tulin elokuvaa katsomasta, avasin heti television, josta tuli ohjelma Volvon suuruuden ajan toimitusjohtajasta Pehr G. Gyllenhammarista. Hän oli Ruotsin elinkeinoelämän puolella samanlainen jättiläinen kuin Bergman taiteessa. Molemmat kuitenkin näyttivät myös kiukkunsa Ruotsille, joka ei ymmärtänyt heitä. Bergman muutti veronkiertosyytteiden takia seitsemäksi vuodeksi Länsi-Saksaan ja Gyllenhammar potkut Volvolta saatuaan Englantiin.

Fannyn ja Alexanderinkin (1982) Bergman aikoi tehdä Saksassa, mutta elokuvan tuottaja Jörn Donner sai Bergmanin pään kääntymään ja elokuva tehtiin Ruotsissa. Tuloksena oli mestariteos, se palkittiin vieraskielisten elokuvien Oscar-palkinnolla, jonka Donner kävi vastaanottamassa. Oscarit tulivat myös kuvauksesta, lavastuksesta ja pukusuunnittelusta.

Yksi vuosi, yksi elämä sisältää haastattelujen lisäksi paljon harvinaisia filminpätkiä, joissa Bergman työskentelee elokuvien ja näytelmien parissa. Bergmanin persoonallisuutta käydään läpi monelta kantilta, ja se käsitys vahvistuu, että varsinkin 1960-luvulta alkaen hän oli despootti, jonka rinnalla Jouko Turkka ja Aku Louhimies näyttävät koulupojilta.

Mielenkiintoisin on Ingmar Bergmanin neljä vuotta vanhemman veljen Dagin haastattelu jostakin 30 vuoden takaa. Hän kertoo, että pikkuveljen elämä ei pappisperheessä ollut suinkaan niin kurjaa kuin Ingmar antoi elokuvissaan ja muutenkin ymmärtää. Päinvastoin Ingmar oli isän lellikki ja nimenomaan Dag oli se, joka kärsi. Aikoinaan Ingmar Bergman oli saanut tämän haastattelun hyllytetyksi, ja nyt se on ensimmäisen kerran julkisesti esillä. Dag Bergman teki pitkän diplomaattiuran.

Elokuvan runkona on vuosi 1957, josta kuitenkin hypitään ajassa eteen- ja taaksepäin, joten kokonaiskuva hahmottuu hyvin. Se oli hurja vuosi, silloin saivat ensi-iltansa kaksi Bergmanin tuotannon kivijalkaa Seitsemäs sinetti ja Mansikkapaikka, joiden lisäksi hän teki kaksi muuta elokuvaa, ohjasi Malmön teatteriin viisituntisen Peer Gyntin ja alkoi loppuvuodesta tehdä käsikirjoitusta elokuvaan Elämän kynnyksellä. Välillä piti olla sairaalassakin vuotavan vatsahaavan takia. Yksityiselämässäkin oli ruuhkaa, kun kotona oli vaimo Gun Gryt, rakastajattarena Bibi Andersson ja uusiksi läheisiksi naistuttavuuksiksi ilmestyivät Käbi Laretei ja Ingrid von Rosen, joiden kanssa Bergman myöhemmin meni naimisiinkin.

Vuosi 1957 teki Bergmanista sekä kuuluisuuden että suuren nimen elokuvataiteeseen. Jane Magnussonin dokumenttielokuvassa tehdään selkoa Bergmanista vaikeana ihmisenä, mutta vähemmälle jää hänen elokuviensa käsittely. Haastateltavien joukossa ei ole yhtään elokuvakriitikkoa tai -historioitsijaa analysoimassa varsinaisesti Bergmanin elokuvia. Se vain todetaan ylimalkaan, että monet elokuvat kertoivat paljon hänestä itsestään, vaikka ne ulkoisesti olivat ihan muuta,

Bergmanin ”natsihistoriakin” käydään läpi, vaikka se on jo tuttu juttu hänen muistelmakirjastaan Laterna Magica (1987). Hän oli vaihto-oppilaana Saksassa 1936 ja lumoutui Hitlerin karismasta, mutta kun asioiden laita selvisi Bergmanille sotien jälkeen, hän päätti, ettei koskaan enää sekaannu politiikkaa, ei elämässään eikä elokuvissaan.

kari.naskinen@gmail.com

sunnuntai 12. elokuuta 2018

Vasemmistosta siirrytään äärioikealle

Politiikassa on menossa hyvin kummallinen vaihe, kun aikaisemmin vasemmistoa äänestäneistä ihmisistä osa on siirtynyt kannattamaan äärioikeistoa. Tosin näitä äärioikeistolaisiksi leimattuja puolueita ei kaikissa tapauksissa pysty kovin tarkasti edes sijoittamaan perinteiselle oikeisto-vasemmistoakselille, mutta ainakaan ne eivät edusta vasemmistoa.

Suomessa kahden vasemmistopuolueen kannatus tuoreimmassa mielipidemittauksessa oli 29 prosenttia. Tilanne vaikuttaa hyvältä varsinkin siksi, että gallupin kärkipaikkaa pitää SDP. Tosiasia kuitenkin on, että pitkällä aikavälillä vasemmiston alamäki on ollut jyrkkä. Vielä 20 vuotta sitten vasemmiston kannatus eduskuntavaaleissa oli noin 40 prosenttia ja kun mennään punaiselle 60-luvulle, niin SDP:n, SKDL:n ja TPSL:n yhteinen kannatus silloin puoli vuosisataa sitten oli 51 prosenttia.

Yksi iso syy 2000-luvun alamäkeen on ollut pakolaispolitiikka. Varsinkin sosiaalidemokraattien suvaitsevaisuus maahanmuuttoon on vaikuttanut niin, että vanhempaa väkeä on siirtynyt äänestämään perussuomalaisia tai jättänyt äänestämättä kokonaan.

Nuoret taas eivät ajattele politiikasta olleenkaan samalla tavalla kuin vanhemmat sukupolvet. Paljon vasemmistopoliittista liikettä tutkinut tietokirjailija Tommi Uschanov kirjoitti Helsingin Sanomissa, että ”vasemmisto ei enää houkuttele nuoria, koska vasemmisto on osa työväenliikettä, eikä nuoriso koe olevansa työväkeä – koska se tekee nykyään enimmäkseen muuta kuin työtä”. (HS 10.5.2015).

Kun tilanne on tällainen, ei SDP:n ja Vasemmistoliiton kannatuksen laskulle ole mitään absoluuttista alarajaa. Uschanovin mukaan ne voivat vaikka kadota kokonaan eduskunnasta! Näin ei kylläkään tapahdu, mutta Uschanov muistutti jutussaan, että kuolihan nuorsuomalainen puoluekin parin välivaiheen jälkeen, vaikka sen piiristä oli aikoinaan tullut kaksi tasavallan presidenttiäkin, K.J. Ståhlberg ja Risto Ryti.

Niin sekava tilanne on Suomen sosialidemokraattisessa puolueessakin, että Lahden puoluekokouksessa 2017 ei päästy yksimielisyyteen uudesta periaateohjelmasta. Se kaatui Demokraatti-lehden päätoimittajan Mikko Salmen jutun ison otsikon mukaan ”periaateohjelma kaatui sosialismiin”. Edelleenkään ei osata yhteen ääneen sanoa, minkä sortin sosialisteja Suomen demarit haluavat olla.

Ruotsin demareilla on helpompaa, heidän puolueohjelmassaan määritellään selvästi, mitä puolue sosialismilla tarkoittaa: ”Sosiaalidemokratian tavoitteena on yhteiskunta, joka perustuu demokratian ihanteisiin ja kaikkien ihmisten tasa-arvoon ja oikeuteen. Demokraattisen sosialismin tavoitteena on vapaista ja tasa-arvoisista ihmisistä koostuva solidaarinen yhteiskunta.”

Lahdessa SDP päätyi lopulta siihen, että periaateohjelmaa ei tehty, vaan hyväksyttiin vuoteen 2020 tähtäävä asiakirja ”Tulevaisuus ja uudet haasteet”. Se on muodoltaan tavoite- ja toimenpideohjelma, mutta ainakin Kalevi Sorsa -säätiön toiminnanjohtaja Mikko Majander puhui pannukakusta:

”SDP jatkaa nyt kivireen vetämistä kohti seuraavaa puoluekokousta. Periaateohjelmasta käyty sekava keskustelu viittaa siihen, että sosiaalidemokraattinen identiteetti kaihtaa ajassamme kirjallista määrittelyä. Sanojen sijaan se ehkä tulisikin tehdä todeksi teoilla.” (Demokraatti 13.4.2017)

PETTYMYS KUMPUAA
TYÖELÄMÄN MUUTOKSESTA


Saksassa asuva vasemmistotutkija Hannu Eerikäinen sanoo eurooppalaisten sos.dem. puolueiden alamäen johtuvan osaksi siitä, että ne eivät vuosia jatkuneen poliittisen suuntauksensa tuloksena enää itse asiassa kuulu vasemmistoon: niiden ”kolmannen tien” politiikan ja uusliberalismille antamansa tuen myötä ne ovat liittoutuneet pääoman kanssa. Saksan sosiaalidemokraattinen puolue on tästä paljon puhuva esimerkki, ja siitä johtuu myös sen kannatuksen viimeaikainen romahtaminen, jolle ei näy loppua, samaan aikaan kun Saksan äärioikeistoa edustavan AfD:n kannatus kasvaa jatkuvasti.

”Vasemmiston kannatuksen heikkenemistä on syytä tarkastella työelämän muutoksen kannalta, sieltähän nousee se pettymys, turhautuneisuus, epätoivo, hätä ja raivo, joka sankoin joukoin ajaa saksalaisia AfD:n riveihin”, sanoo Eerikäinen.

Hän ottaa esimerkiksi Saksan postilaitoksen, joka on ulkoistanut toimintojaan logistiikkayritys DHL:lle ja DPD:lle. Postin henkilökuntaa on vähennetty ja vastineeksi ovat kansalaiset saaneet huonompia postipalveluja.

”Kysymys on kaikkialla maailmassa menossa olevasta työn massiivisesta devaluaatiosta eli työn ja työntekijöiden inhimillisen arvon alentamisesta, työhön ja työntekijöihin kohdistuvasta aliarvostuksesta ja ihmisarvon polkemisesta. Törkeimpiä muotoja tämä on saanut juuri logistiikka-alalla, jolla Amazon on mennyt kaikkein pisimmälle toimintojen ja työn rationalisoinnissa. Tv-haastattelussa Amazonin erottama työntekijä kertoi yksityiskohtaisesti Amazonin pakkotahtisesta, tietokoneohjatusta työstä, jossa jokainen sekunti on pantu tuottamaan ja työntekijästä tehty robotin tavoin toimiva mekaanisten toimintojen suorittaja. Työntekijöillä ei ole hetkeäkään aikaa hengähtää, he juoksevat pakettien perässä ja kädessään kantamansa ohjauslaitteen ohjaamana hyllyltä toiselle, tekevät ylitunteja ilman korvausta, ja työsuoritusta valvoo sekunnin tarkkuudella tietokone, joka ratkaisee milloin työntekijä on liian hidas, eikä siten vastaa suoritusnormeja ja joutuu siksi erotetuksi.”

Näin on, mutta koska SPD ja Die Linke eivät pysty vaikuttamaan asioihin, niin mitä sitä niitä äänestämäänkään. Samanlaisia asioita ja ajatuksia on tietenkin Suomessakin. Äänestysprosentit putoavat, koska vasemmistolaiset eivät enää usko omien puolueittensa vaikutusvaltaan.  Näin vasemmistolaiset antavat suosiolla valtaa oikeistolle.

kari.naskinen@gmail.com

perjantai 10. elokuuta 2018

Naisurheilu ja seksi


Naisten urheilu on muuttunut enemmän katsottavaksi, kun urheilijat ovat alkaneet laittaa tukkansa ja meikata kasvonsa niin kuin olisivat lähdössä oopperan ensi-iltaan. Ero on tietenkin siinä, että urheilusuorituksiin he menevät nykyisin bikineissä.

Naisten yleisurheilu on aina ollut sellainen laji, että useissa kilpailumuodoissa on mukava arvioida naisia sillä silmällä, että ”kenet ottaisi”. Kauneimmat naiset ovat kautta aikojen valikoituneet hyppylajeihin, jotka näköjään eivät vaadi harrastajiltaan kohtuuttoman kovaa rääkkiä. Kasvot pysyvät kauniina ja lajivaatimukset ovat sellaiset, että ne suosivat pitkäsäärisiä. Miinuksena on kuitenkin se, että kova harjoittelu pitää monilla tissit aivan lattanoina.

Kropaltaan toisenlaisia ovat heittolajien naiset. Sieltä löytyy näistä Berliinin EM-kisoistakin useita reheviä huipputyyppejä, ja makuasia on, kummasta vartalomallista enemmän tykkää.

Yleisurheilu on joka tapauksessa parhaita naisurheilulajeja, koska niihin voi osallistua kauniina, ja naisyleisurheilun seuraamiseen liittyykin meillä useimmilla miehillä myös seksinäkökulma. Toisenlainen näkökulma on vaikkapa hiihtoon pakkasessa, jossa kuola ja räkä jäätyy leukaan.

Sitten on niitä lajeja, joista naisten pitäisi kokonaan pysyä pois. Esimerkiksi nyrkkeily, paini ja painonnosto eivät sovi naisille. Eikä aseiden kanssa pelaaminenkaan ole kovin naisellista touhua.

PUOLA ON PARAS

Tämänhetkisen mitalitaulukon perusteella EM-kisojen paras maa on Puola, kolme kultaa, kaksi hopeaa. Nykyisin näitä mitalitilastoja sekoittaa se, että yleisurheiluunkin ovat tulleet ”ostomiehet”. Esimerkiksi Qatar ja Turkki ovat viime vuosina hankkineet edustajikseen afrikkalaisia juoksijoita, joille nopsaan on järjestetty uudet kansalaisuudet.

On hienoa, että Puola pärjää hyvin, koska se ei ole tällaista rodullista pelleilyä lähtenyt harjoittamaan. Puola menestyy puhtaasti puolalaisilla urheilijoilla.

kari.naskinen@gmail.com

keskiviikko 8. elokuuta 2018

Eurooppa on suuri kertomus


Kuva on torstaina televisiossa alkavasta kolmiosaisesta sarjaelokuvasta Vallan ja rakkauden välissä: Pyhän saksalais-roomalaisen valtakunnan keisari Maximilian I ja hänen puolisonsa Burgundin herttuatar Maria. Ollaan ajassa runsaat 500 vuotta sitten, jolloin Eurooppaa alustavasti valettiin muottiinsa. Se oli jo sitä aikaa, kun Eurooppa oli noussut maailmanlaajuisen valtapelin kärkeen ja kun moderni länsieurooppalainen valtiojärjestelmä oli alkanut hahmottua Saksassa, Ranskassa, Espanjassa ja Englannissa.

En osaa tuosta tv-sarjasta enempää sanoa, mutta kuin siihen valmistautuen luin australialaisen historioitsijan John Hirstin (1942 - 2016) kirjan Euroopan lyhin historia (S&S, 2017), joka perustuu Hirstin yliopistolliseen luentosarjaan. Se on kuvaus siitä, miten eurooppalainen sivilisaatio muutti koko maailmaa, kuten Hirst kirjoitti:

”Eurooppalainen sivilisaatio on ainutlaatuinen, koska se on ainoa sivilisaatio, joka on vaikuttanut muuhun maailmaan. Se oli seurausta valloittamisesta ja asuttamisesta, taloudellisesta mahdista, ideoiden voimasta ja siitä, että eurooppalaisilla oli sitä mitä kaikki muut halusivat. Nykyään kaikki maat hyödyntävät tieteen ja tekniikan keksintöjä, ja tiede oli eurooppalainen keksintö.”

Samankaltaisesti on Euroopan etävämmyydestä kirjoittanut Yuval Noah Harari kirjassaan Sapiens - Ihmisen lyhyt historia (Bazar, 2016). Eurooppalaisten valloitushalu ja kiinnostus teknisen kehityksen edistämiseen olivat asioita, jotka veivät eteenpäin. Kolonialismia on myöhemmin syytetty alamaiskansojen huonosta kohtelusta ja taloudellisesta riistosta, mutta Euroopan nousun apuna tuokin vaihe oli.

Saa nyt sitten nähdä, kauanko pätee Hirstin toteamus siitä, että vain eurooppalainen sivilisaatio on vaikuttanut muuhun maailmaan. Kuinka Eurooppa tällä kertaa onnistuu torjumaan islamilaisen invaasion?

Pelissä on paljon. Esimerkiksi ihmisten tasa-arvo on alunperin puhtaasti eurooppalainen idea, joka joutuu uhatuksi, jos vieraat opit saavat täällä liikaa asemia.

Tasa-arvon puolustajia olivat aikoinaan eurooppalaiset soturit, joista sitten alettiin puhua ritareina. Tosin puolustaminen ei aluksi koskenut aivan kaikkia, kuten Hirst kuvaa: ”Ritari suojeli heikkoja, erityisesti jalosyntyisiä naisia. Taistelemiseen siis kytkeytyi moraalisesti ylevä vire. Ritari taisteli hyvien asioiden puolesta. Kirkko rohkaisi häntä taistelemaan ei-kristittyjä vastaan.” Yhteen aikaan näitä ei-kristittyjä olivat nimenomaan muslimit, jotka olivat silloin ensimmäisen kerran onnistuneet pääsemään Eurooppaan.

Kun ritariaika oli ohi, muuttui ”ritarillisuus” ”herrasmiesmäisyydeksi”. Herrasmies osoitti naisille kunnioitusta esimerkiksi nousemalla seisomaan, kun naisia tuli huoneeseen. Tämänkaltaisia tapoja ei enää yleisesti ole, ainakaan ns. feministit eivät halua, että heitä kohdeltaisiin ritarillisesti.

Eurooppalainen ”keksintö” on myös loukkaamaton yksityisomaisuus. Edes kuninkaat ja muut hallitsijat eivät saaneet kahmia itselleen kaikkea. Eurooppalaiset vallanpitäjät eivät olleet samanlaisia hirmuhallitsijoita kuin olivat idän despootit. Euroopan monarkit kantoivat veroa säännöllisesti, mutta kuitenkin niin kohtuullisesti, etteivät tappaneet kultamunia munivaa kanaa.

Yksityisomaisuuden loukkaamattomuutta yritettiin äskettäin murtaa Euroopassakin, sen itälaidalla, mutta se jäi epäonnistuneeksi kokeiluksi.

KIINA JÄI JÄLKEEN,
NYT SE ON TAAS OHI


Ennen Eurooppaa piti kärkipaikkaa Kiina. Sieltä Eurooppa sai suoraan tai välillisesti monia asioita, joita edelleen jalostamalla Eurooppa sai yliotteen ja ohitti Kiinan. Tällaisia asioita olivat mm. kirjapainotaito, paperinvalmistustaito, kompassi, ruuti ja kanavien sulut. Niinpä tasainen talouskasvu ja teollinen vallankumous alkoi ensimmäisenä Euroopassa, ja Kiina jäi länsimaisittain katsoen takapajulaksi.

Kiinassa ei kansainvälisyyden hyötyjä tajuttu, vaan esimerkiksi 1480 Kiinan yksinvaltaisen Ming-dynastian keisari Chenghua kielsi ulkomaiden tutkimusmatkat ja ulkomaankaupan. Euroopassa sen sijaan kehitettiin edustuksellista hallintoa ja kansalaisoikeuksia. Lisäksi kun Euroopassa käytiin kovaa sisäistä kilpailua, se rohkaisi valtioita laajentumaan kaukomaille.

Vihdoin omana aikanamme Kiinassa on tapahtunut muutos ja kansantalouden mittareilla Kiina on jo ohittanut Euroopan. On kuitenkin paljon muitakin mittareita ja niillä mitaten Kiina on yhä pahasti jäljessä.

Maximilianin ja Marian tarina kaikkine alkukoukeroineen on mielenkiintoinen, mutta Eurooppa on ollut todellinen suuri kertomus. Monenlaisia kommervenkkejä siinä on viimeisten sadankin vuoden aikana ollut, kommunismista natsismiin, sosiaalidemokratiasta uusliberalismiin ja unionismista uusnationalismiin – ja kertomus jatkuu.

kari.naskinen@gmail.com


tiistai 7. elokuuta 2018

Viipuri sai saneerausruiskeen herrojen vierailun ansiosta

Viipurissa oli viime lauantaina enemmän mustia autoja kuin koskaan ennen. Herroja oli tullut juhlimaan Leningradin oblastin vuosipäivää, joka tällä kertaa oli annettu Viipurin järjestettäväksi. Tämän ansiosta Venäjän valtio oli myöntänyt kaupungille määrärahan rakennusten ja vähän muidenkin paikkojen kohentamiseksi. Viimeisen puolen vuoden aikana olikin keskustan vanhoja suomalaisen ajan rakennuksia pintakorjattu niin, että sen todella huomasi. Viipurilainen tuttavani kertoi, että näin isoa saneeraushanketta ei kaupungissa ollut toteutettu koskaan aikaisemmin.

Erikoista on, että tämän hallinnollisen alueen nimessä on säilytetty neuvostoliittolainen Leningrad-nimi, vaikka sen keskuspaikka on Pietari. Leningradin oblast käsittää 19 piiriä. Mustien Mersujen, Audien ja Bemarien rekisteritunnuksista näki, että paljon herroja oli tullut nimenomaan Pietarista (tunnus 178). Lisäksi panin merkille yhden mustan Aston Martinin, joka oli Viipurista (tunnus 47).

Juhlapäivä lauantaina 4.8. järjestettiin nyt 91. kerran. Päivä alkoi isolla paraatikulkueella, pitkin päivää oli ulkoilmakonsertteja, Torkkelinpuistossa ja Salakkalahdenpuistossa oli monenlaisia myyntipisteitä, illalla ilotulitus ja herroilla oli omat kekkerinsä Druzhba-hotellin länsipuolelle niemennokkaan tehdyssä telttarakennelmassa.

Pysyväksi merkiksi juhlista jäi 16 rakennuksen pintasaneeraus, joka näin maallikon silmin näytti siltä, että lohjenneita rappauksia oli paikattu, seinät maalattu, ikkunanpokia ja rännejä uusittu jne. Tosin tuttavani oli hieman skeptinen ja naureskeli sitä, mahtavatko maalit kestää talven pakkasten yli.

Nyt joka tapauksessa kaupunkikuva näyttää paremmalta kuin kertaakaan sotien jälkeen. Kuvissa ovat postitalo Tuomiokirkonkadun ja Linnankadun kulmassa sekä Viipurin Osuusliikkeentalo ja kauppias Moskvinin talo Vaasankadun ja Kannaksenkadun kulmassa. Myös linna ja Raatitorni on kunnostettu. Enää on rakennustöiden takia huputettuna vain vanhan tuomiokirkon kellotorni.

Viipurista on muutaman viime vuoden aikana tullut erittäin suosittu turistikaupunki venäläisten keskuudessa. Kun ruplan kurssi on heikentynyt ja ulkomaanmatkailu kallistunut, on löydetty uusia kohteita kotimaasta. Viime vuonnakin Viipurissa kävi noin miljoona matkailijaa.

Varsinkin viikonvaihteet ovat ruuhkaisia. Suosituimmat ravintolat ovat täynnä, ja uusia ravitsemusalan yrityksiä tulee koko ajan lisää. Kaikkiin uusiin paikkoihin ei kuitenkaan löydy riittävästi ammattitaitoista henkilökuntaa, joten palvelu ei aina pelaa toivotulla tavalla.

Viikon viivyin Viipurissa liiolii
Kauan suolakaupungissa liiolii.
Naitihin paremmat piiat
kirkkahimmat kihlattihin.
Viipurin linnan tornist näkkyy
Nuutinpojan passas.
Viipurlaine rakkaus assuu
syvämmes ja vassas.

kari.naskinen@gmail.com

maanantai 6. elokuuta 2018

Raitiovaunu palasi Viipuriin muistomerkkinä


Tampereella alkaa raitiovaunuliikenne parin vuoden päästä. Viipurissa raitiovaunu palasi katukuvaan viime viikolla, mutta vain muistomerkkinä. Linnankadun ja Torikadun risteyksessä olevaan pieneen viherkolmioalueeseen sijoitettiin keltainen vaunu, jonka ulkopuolella on kaksi pronssiveistosta. Vaunun sisällä toimii pieni kahvila.

Raitiovaunua ei ole kunnostettu vanhasta vaunusta, vaan on tehty kokonaan uusi vanhan mallin mukaan. Kuvassa selin on veistos rahastajasta ja vaunun takapuolella on veistot pikkupojasta. Tekijää en saanut selville, mutta on kuulemma Pietarista.

Viipurissa raitioliikenne alkoi 1912, jota ennen raitiovaunuilla oli ajettu jo Helsingissä ja Turussa, jossa liikenne loppui 1972, kun katsottiin tuon liikennemuodon jääneen vanhanaikaiseksi verrattuna kaikilla kaduilla liikennöimään pystyviin linja-autoihin.

Viipurin raitioliikenteen teknisestä toiminnasta vastasi aluksi saksalaisen AEG:n omistama yhtiö Elektricitätswerk und Strassenbahn Wiborg AG, sen jälkeen Viipurin Kaasu ja Sähkö Oy sekä lopulta Viipurin kaupungin sähkölaitos. Talvisota tuhosi raiteita ja kalustoa niin paljon, että Viipurin takaisinvaltauksen jälkeen ei liikennettä saatu heti 1941 jatkumaan, vaan raitiovaunut pääsivät reiteilleen vasta keväällä 1943.

Viipurin ensimmäiset raitiolinjat olivat:
Papula - Kauppatori - Raatihuoneentori - Rautatieasema (2,5 km).
Rautatieasema - Kolikkoinmäki (2,2 km)
Turunsilta - Pyhän Annan tori - Palotori (1,5 km)

Ensimmäiset vaunut olivat ruotsalaisen ASEA:n valmistamia, myöhemmin 1920-luvulla hankittiin saksalaisen MAN:n vaunuja ja 1930-luvun alussa Hannoversche Waggonfabrik AG:n vaunuja.

Talvisodan aikana kulki kaksi linjaa:
Rautatieasema - Kauppatori - Torkkeli Knuutinpojan tori - Linnansilta (3,1 km)
Rautatieasema - Kolikkoinmäki - Kelkkala - Ristimäki (7,1 km)

Raitiotie oli viipurilaisille mieluinen liikenneväline. Ylpeitäkin he siitä olivat, kun vastaavanlaista ei sentään ollut Suomessa muualla kuin Helsingissä ja Turussa. Laulaja ja näyttelijä Annikki Arni, joka nuorena asui Viipurissa 1905-14, kirjoitti pätkän raitiovaunusta kirjassaan Muistat sie viel? (Kirjayhtymä, 1979):

”Kerran jouduin niin täyteen raitiovaunuun, että jokunen matkustaja jopa riippui portailla. Mutta ei siellä murjotettu tai äkäilty, vaan laskettiin leikkiä kunnes muuan matkustaja sattui virittämään sen hetken muotisävelmän, johon kaikki yhtyivät.”

Huonomminkin kävi joskus. Suomen kaikkien aikojen pahin raitiovaunuonnettomuus on ollut se, kun viisi ihmistä kuoli ja kymmenkunta loukkaantui kahden vaunun suistuttua kiskoilta Katariinankadun ja Torikadun kulmassa syyskuussa 1920. Tuossa samassa kohdassa on nyt raitiovaunumuistomerkki. (Katariinankatu muutettiin myöhemmin Linnankaduksi.)

Sotien jälkeen Neuvostoliiton valtio jatkoi Viipurin raitiotieliikennettä vuoteen 1957 asti. Ensin ajettiin suomalaisten käyttämillä vaunuilla, mutta 1955-56 otettiin käyttöön DDR:ssä valmistettuja vaunuja.

kari.naskinen@gmail.com


torstai 2. elokuuta 2018

Demokratiaa ei ole


Finnairin lentokoneessa päätti vihreän puolueen lakiasiantuntija Aino Pennanen kokeilla, miten toimii alkuperäinen demokraattinen päätöksenteko niin kuin se toimi antiikin Kreikassa. Aino-neiti ehdotti, että ne jotka eivät hyväksy laittoman pakolaisen palautusta, nousevat seisomaan. Kukaan muu ei noussut. Demokratia toimi.

Muinaisessa Kreikassa demokratia oli suoraa. Ei ollut vaaleja, joilla kansa valitsi edustajansa päätöksiä tekemään, vaan kansa itse teki kaikki päätökset. Tosin kansaan ei äänestystilanteissa luettu naisia eikä orjia, mutta se on tässä nyt sivuseikka.

Antiikin ajan suurmies Ateenassa oli Perikles, joka lausui demokratian ihanteet julki Peloponnesolaissodassa kaatuneiden sotilaiden hautajaisissa 403 eaa.: ”Valtiomuotomme nimi on demokratia, koska valta ei ole vähemmistöllä, vaan koko kansalla. - - - Miestä joka ei kiinnostu politiikasta, ei sanota mieheksi joka hoitaa omat asiansa. Sanomme, että hänellä ei ole tänne mitään asiaa.”

Kaikki eivät kuitenkaan olleet yhtä mieltä järjestelmän hyvyydestä. Esimerkiksi filosofit Sokrates, Platon ja Aristoteles olivat sitä mieltä, että ihmiset olivat oikullisia ja tietämättömiä ja heihin oli helppo vaikuttaa. Kaikilla kansalaisilla ei heidän mielestään ollut tarpeeksi viisautta ja arvostelukykyä päätösten tekemiseen. Filosofit olisivat siis tyytyväisiä, jos näkisivät nykyisen edustuksellisen demokratian toiminnassa.

Sokrates, Platon ja Aristoteles eivät kuitenkaan käyttäisi nykyisestä järjestelmästämme nimitystä demokratia, koska päätöksenteossa ei olisi paikalla demos
(δημος = kansa). Loppuosa sanasta sen sijaan toimii: kratos (κρατος = komento, valta).

Sellainenkin termi on kuin kansandemokratia, siis suomeksi kansankansanvalta, jotta varmasti tulee selväksi.

Entä jos voimassa olisi edelleen aito ja alkuperäinen demokratia? Kyllä olisi ruuhkaa, kun koko kansa päättäisi kaikista asioista, ja nykyisin myös naiset olisivat mukana. Nytkin pitäisi äänestää Teuvo Hakkaraisen saunakorvauksista, Tuija Nurmen sopeutumiseläkkeestä, tietenkin koko pakolaishommasta ja siitä, saako yhden prosentin kannatuksella pitää viittä ministerin paikkaa. Lopputulokset olisivat aika selviä.

Sveitsissä tällaisia kansanäänestyksiä järjestetään jatkuvasti, mutta meillä ei, koska antiikin filosofien tavoin eduskunnan filosofit pitävät meitä tavan talliaisia arvostelukyvyttöminä.

Äänestää voisi myös siitä, saako olla kansalaistottelematon, jos ei huvita jotain lakia tai määräystä noudattaa. Ainakin vihreät ja vasemmistoliitto hyväksyvät tällaisen ryhmärikollisuuden (vrt. ryhmäkanne), mutta kyllä siitä voisi helposti internetissä äänestyksen järjestää.

Ei tällainen aito demokratia silti pelkkää politikointia ja äänestämistä olisi. Ei ollut Ateenassakaan, jossa Perikles hautajaispuheessaan sanoi: ”Kun työmme on tehty, meillä on mahdollisuus virkistää mieltämme monin eri tavoin. Vuoden mittaan on monenlaisia kilpailuja ja uhraamista, omassa kodissamme kohtaamme kauneutta ja hyvää makua, jotka ilahduttavat meitä päivästä toiseen ja karkottavat huolet.”

kari.naskinen@gmail.com