1918 meetoo

Sata vuotta sitten Suomessa käytiin sota. Osa työväenluokkaa nousi aseelliseen kapinaan porvarivaltaan vastaan. Ruumiita tuli, miehiä ja naisia, nuoria ja vanhoja. Kun kaikkia ei saatu hengiltä taisteluissa, piti hoitaa myös sotavangeiksi saatujen teloituksia. Myös naisia pantiin riviin kuopan reunalle. Nappi ohtaan ja joukkohautaan.

Nyt on yhtä kapinaryhmän perinnepuoluetta Vasemmistoliittoa edustava kunnallispoliitikko Elisa Lientola Lahdessa hikeentynyt, kun itsenäisyyspäivänä poliitikkokollega läppäsi häntä takapuoleen. Jos Lahdessa 1918 teloitetut naiset seuraisivat nykymenoa pilvenreunalta, niin olisi heillä ihmettelemistä.

Tämän päivän Etelä-Suomen Sanomissa (Lahti) on tästä meetoo-asiasta niin iso uutinen, että sata vuotta sitten ei yhdellekään kansalaissotatapahtumalle annettu lehdessä yhtä paljon palstatilaa.

Joulukuussa 1918 saatiin sota-asia muodollisesti loppuun, kun valtionhoitaja P.E. Svinhufvud allekirjoitti asetuksen, jolla valkoisen puolen sotilaille annettiin syytesuoja kaikista sodan aikana tapahtuneista laittomuuksista. Näin helppoa ei ole näissä nykyajan meetoo-peleissä. Ensi keväänä Elisa Lientola ja Kokoomuksen Francis McCarron kohtaavat vaalikentän lisäksi myös oikeussalissa.

Älyttömyyksiin tämä touhu on mennyt. Metoo-kampanja olisi aivan asiallista, jos sillä kiinnitettäisiin huomiota sukupuolesta johtuvaan vallankäyttöön ja alistamiseen. On menty kuitenkin siihen, että tämän muoti-ilmiön turvin puututaan hyttysenpistoon verrattaviin pikkujuttuihin.

Kun on seurannut metoo-naisten vouhkaamista, on näyttänyt siltä, että asialla ovat varsinkin lespot ja muut kummajaiset. Kun tällaiset ”naiset” eivät yleensäkään pidä miehistä, niin hipaisu pyllyyn on tietenkin teloitukseen rinnastettava kauhutilanne.

Vasemmistoliiton äänestäjien joukossa on vielä niitäkin, joiden äidit tai isoäidit olivat keväällä 1918 keskitysleirillä tai joutuivat peräti teloitetuiksi. Heistä tämä punaisesta vasemmistoväristäkin jo luopuneen feministipuolueen nykymuodin mukainen meetoo-tohina saattaa näyttää kummalliselta.

kari.naskinen@gmail.com

Bunkkereiden rakentajat heittävät pommeja

On hienoa, että televisiosta tulee juuri nyt, tänä iltana, Wim Wendersin elokuva Berliinin taivaan alla (1987). Kun Babylon Berlin -sarjaelokuvassa parhaillaan seurataan muutosta kohti tuhoa, niin Wenders näyttää, mikä oli lopputulos. Kirjastossa nuori mies lukee kirjaa, jossa sanotaan, että maa oli autio ja tyhjä ja pimeys oli syvyyden päällä. Uutta luomiskertomusta haettiin, ja niin hyvä ennustaja Wenders olikin, että kaksi ja puoli vuotta elokuvan ensiesityksen jälkeen Berliinin muuri murtui.

Berliinin taivaan alla kertoo kahdesta enkelistä, jotka Berliinissä seuraavat elämänmenoa ja yrittävät omin rajallisin keinoin helpottaa ihmisten selviytymistä. Enkelit ovat tulleet kaupunkiin, joka on idän ja lännen, menneisyyden ja nykyisyyden välissä. Enkelit näkevät ihmisten onnettomuuden, johon syynä on ollut rakkauden ja toivon ja unelmien konkurssi. Yhdessä kohtauksessa näkyy taustalla graffiti, jossa on teksti ”Wer bunker baut wirft bomben” (Bunkkerin rakentaja heittää pommeja).

Tällaisia viittauksia ja vertauskuvia löytyy paljon. Heti alussa Bruno Ganz seisoo Keisari Wilhelmin muistokirkon päällä Kurfürstendammin alkupäässä. Kirkko tuhoutui ilmapommituksessa 1943, mutta sen rikkinäinen torni on jätetty pystyyn. Se näkyi hyvin kesällä 2018 tv-lähetyksissä, kun tornin vieressä olevassa puistossa pidettiin yleisurheilun EM-kisojen kuulantyöntö.

Bruno Gantz (kuvassa vas.) esittää Damiel-enkeliä ja Otto Sander Cassiel-enkeliä. Vaikka asiat eivät ihmisillä ole hyvin, käy Damielille kuitenkin niin, että hän rakastuu Alekanin sirkuksen kauniiseen trapetsitaiteilijaan ja haluaa muuttua ihmiseksi – tuli mitä tuli, rakkautta suurempaa ei ole. Toivoa siis on aina, haluaa Wenders sanoa filosofisessa elokuvassaan.

Sirkuksen nimi on kunnianosoitus elokuvan ranskalaiselle kuvaajalle Henri Alekanille (1909 - 2001), joka oli aloittanut uransa jo 1930-luvulle suurten ranskalaisten mestareiden elokuvissa. Alekanin kuvaus on taitavaa. Pehmeää kuvaa kovasta, rikkinäisestä maailmasta.

Toiset kunnianosoitukset ovat elokuvan lopputeksteissä: ”Omistettu kaikille entisille enkeleille, mutta erityisesti Yasujirolle, Francoiselle ja Andreille”, tarkoittavat Ozua, Truffautia ja Tarkovskia.

Wendersille tämä elokuva merkitsi kotiinpaluuta Yhdysvalloista. Wenders on syntynyt Düsseldorfissa, mutta Berliini oli se kaupunki, jossa tällaisen elokuvan saattoi tehdä: ”Vain Berliinissä voi tajuta, mitä merkitsee olla saksalainen, sillä historia on Berliinissä sekä fyysisesti että tunnetasolla läsnä. Mikään muu kaupunki ei yllä samanlaiseen kysymykseen eloonjäämisestä.”

Tämä Berliinin poikkeuksellinen asema historiassa on saanut aikaan paljon elokuvia. Tunnetuimpia berliiniläisiä ohjaajia ovat olleet Ernst Lubitsch, natseille dokumenttielokuvia tehnyt Leni Riefenstahl ja elossa olevista Margarethe von Trotta. Itävaltalainen Samuel ”Billy” Wilder muutti jo nuorena Berliiniin, mutta sitten tuli 30-luvulla lähtö Amerikkaan.

Aivan helppoa ei elokuvan toteuttaminen Berliinissä ollut, koska elokuvaa varten ei annettu lupaa kuvata Berliinin muuria. Muurinpätkät piti rakentaa itse. Ensimmäinen lavastusmuuri meni pilalle sateessa, kun urakoitsija oli tehnyt sen jotenkin kevytrakenteisesti puusta.

Wendersin paluuta Hollywoodista Saksaan symboloi Peter ”Columbo” Falkin (kuvassa oik.) näyttelemä entinen enkeli, joka myös oli halunnut ihmiseksi, vaikka se merkitsikin kuolemattomuuden menettämistä (kuoli 2011). Falk on tässä cameo-roolissa ohjaaja, joka on tullut Berliiniin kuvaamaan sota-aiheista elokuvaa. Eräänlaisesta paluusta on tässäkin kysymys, sillä Peter Falkin vanhemmat olivat New Yorkiin emigroituneita puolan- ja venäjänjuutalaisia, Damielille Falk selittää maallisia iloja: ”Tupakka, kahvi. Jos ne jakaa jonkun kanssa, se on fantastista.”

Syksyllä 2017 Wendersin sadusta valmistui restauroitu restauroitu versio, jonka ensiesitys oli tietenkin Berliinissä. En tiedä, mikä versio tulee tänään Yle Teemalta.

Hollywoodissa ohjasi Brad Silberling 1998 omana näkemyksenään Enkelten kaupungin, tapahtumapaikkana länsirannikko ja pääosissa Meg Ryan ja Nicolas Cage; en ole nähnyt. Silberling näyttää henkilötietojen mukaan olevan lähinnä tv-sarjamies.

kari.naskinen@gmail.com

Natsit Puolassa farssina

Saksasta Yhdysvaltoihin paennut Ernst Lubitsch aloitti natsien Puolan miehitystä käsittelevän elokuvansa varsovalaisten kauppojen kylteillä, joissa on kauppiaiden nimiä: Kubinski, Lominski, Lubinski, Poznanski, Rozanski… Elokuva on farssi Ollako vai eikö olla (1942). Heti nämä alun kuvat panevat katsojan ymmärtämään, mistä on kohta kysymys. Ollaan elokuussa 1939, ja aamuyöllä syyskuun 1. päivänä Saksa käynnistää offensiivin Puolassa. Koska kysymyksessä on vain natseja pilkkaava farssi, ei keskitysleireillä käydä, mutta vakavaksi lopuksi ollaan pommituksessa tuhoutuneella hautausmaalla, jossa yhdessä kivessä on nimi Benjamin Kubelsky. Tämä oli elokuvan miespääosan esittäneen Jack Bennyn alkuperäinen nimi, sillä hänen isänsä oli Puolasta Chicagoon muuttanut juutalainen.

Sen verran keskitysleireihinkin viitataan, että esittäessään saksalaista valekomendanttia Benny sanoo oikealla natsisotilaalle terävästi: ”Me keskitämme ja puolalaiset hoitavat leirityksen.”

Elokuvan nimi tulee siitä, että varsovalaisessa teatterissa esitetään parhaillaan natsisatiiria, johon on sekoitettu myös Shakespearen Hamletia. Ollako vai eikö olla? Vieläkö meillä on Puola vai eikö ole? Lisäksi kevyempänä juonenlankana kulkee kolmiodraama, jossa ovat osallisina näyttelijäpariskunta ja kauniiseen rouvaan rakastunut puolalainen lentäjä. Lentäjää esittää Robert Stack, joka parhaiten tunnetaan Lahjomattomien Eliot Nessinä (1959-63).

Lubitschin elokuva on hulvatonta menoa alusta loppuun. On oikeastaan yllättävää, että se on niinkin hauska. Lubitsch on nimittäin malttanut pysyä aisoissa, eikä ole tehnyt natseistakaan pelleääliöitä muuta kuin sen verran, mitä farssin käänteet edellyttävät.

Lubitsch itse oli venäjänjuutalaisten maahanmuuttajien lapsi, joka oli syntynyt Berliinissä 1892. Ensimmäisen lyhytelokuvansa hän teki 1914 ja pitkiin elokuviin hän sai pääosiin puolalaisen maahanmuuttajan Pola Negrin, josta tulikin mykkäfilmien suuri tähti. Hollywoodiin päästyään Pola Negri vehtasi ainakin Charles Chaplinin ja Rudolph Valentinon kanssa. Äänielokuviin Pola Negri ei enää saanut otetta ja hän palasi Saksaan, jossa hän joidenkin tietojen mukaan oli muhinoissa myös Adolf Hitlerin kanssa. Televisiosta tuli vastikään sarja Euroopan uudet tuulet 1918-39, jossa mukana olivat myös Pola Negri ja Ernst Lubitsch.

Ollako vai eikö olla -vastarintaelokuvassa Lubitsch ei varsinaisesti ole ottanut hampaisiinsa Hitleriä henkilönä, vaikka Hitler oli vienyt myös Lubitschilta Saksan kansalaisuuden. Farssihauskuutta ylläpidetään Varsovaan tulleiden miehittäjien kustannuksella, ja sehän Lubitschilta on onnistunut. Yhdessä kohtauksessa Hitler menee teatteriin esitystä katsomaan, kuva selkäpuolelta. Mutta miksi Lubitsch ei piikitellyt suoraan Hitleriä? Joka tapauksessa Ollako vai eikö olla on yksi kaikkien aikojen parhaita elokuvafarsseja.

Lubitsch itse sanoi, että vaikka elokuva on farssi, se esittää todemman kuvan natsismista kuin useimmat samaa aihetta käsittelevistä romaaneista ja elokuvista. Lisäksi elokuva on yksi parhaita esimerkkejä siitä, miten taide, tässä tapauksessa teatteri, pystyy jäljittelemään todellisuutta, joka taas on enemmän teatteria. Minkä näyttelijä lavalla teki Shakespearelle, sen Saksa teki Puolalle. Entä mitä natsi-Saksa teki taiteelle, se onkin jo laajempi ja karmeampi juttu?

kari.naskinen@gmail.com

Kun nuukuus ei riitä, tarvitaan strategiaa

Vientiyrityksillä oli vaikeuksia 1990-luvulla. Kun idänkauppa vaimeni, oli edessä uudenlainen tilanne. Itä-Suomen yliopistosta eläkkeelle siirtynyt vanhempi tutkija, sosiologi Jukka Oksa (kuvassa) kirjoittaa lamasta selviytyneiden sukuyritysten muodonmuutoksesta Päijät-Hämeen tutkimusseuran vuosikirjassa 2018. Lahden seutu on tunnettu sukuyrityksistä, jotka ponnistelivat finanssikriisissä ja romahtaneen idänkaupan aiheuttamassa lamassa. Teollisuuden tilauskirjat olivat tyhjentyneet ja Lahden työttömyysaste nousi 27 prosenttiin.

Muutamat yritykset selviytyivät 1990-luvun laman läpi ja toimivat nyt menestyksellisesti kansainvälisillä markkinoilla. Vaikka tarinat ovat erilaisia, löytää Oksa niistä yhden yhteisen piirteen: uudet taidot.

”Jatkuvasti ymmärretään yhä laajempia toimintaympäristöjä ja opitaan toimimaan niissä. Opitaan uutta ajattelua laajentamalla. Mikä sopisikaan paremmin onnistuneen kansainvälistymisen reseptiksi”, toteaa Oksa.

Tästä on monta esimerkkiä kirjoituksessa, johon hän on haastatellut sukuyritysten johtajia. Peikko Groupin rakentanut Jalo Paananen päätteli kauppakoulun jälkeen, että ”pitää parantaa tuo ruotsi ja minä lähdin sitten vuodeksi Ruotsiin”. Kemppi Oy:n Jouko Kemppi puolestaan lähti Englantiin opiskelemaan kieltä, jota ei ollut paljon lukenut kouluaikana. Hitsauksen syvemmät aakkoset Jouko Kemppi kertoo oppineensa Malmössa Skandinavia Origo Svetsin tekniseltä johtajalta.

Lahden Polttimon edesmennyt Harald Relander sanoi Oksan haastattelussa, että hänellä oli eräänlainen ”koulutusohjelma, johon kuului meneminen jonnekin ulkomaille opiskelemaan panimomestariksi”.

Sukuyritysten nuoren puolen lähettäminen ulkomaille kertoo Oksan mukaan siitä, että kotoutuminen kansainväliseen ympäristöön nähtiin tulevaisuuden itsestään selvänä osana. Hyvinä esimerkkeinä tästä ovat myös Asko, Isku ja Luhta.

Monet sukuyritykset kasvoivat isoiksi. Kun törmättiin vaikeuksiin, niihin voitiin aluksi reagoida karsimalla kuluja ja tehostamalla tuotantoa. Mutta sitten kun nuukuuskaan ei riittänyt, tarvittiin asiantuntemusta, jonka avulla voi puuttua yritystoiminnan rakenteisiin. Strategisten kykyjen vaatimukset kasvoivat dramaattisesti, kun lama vei kysynnän. Isku Oy:n Hannu Roine:

”Meillä meni hyvin muistaakseni vielä 1988, mutta se lama alkoi 1989. Sen laman luonne oli toisen tyyppinen. Pelkkä nuukuus ei riittänyt. Oli ruvettava tekemään rakenteellisiakin ratkaisuja. Strategiaan liittyi tuotekehityksen ja -sortimentin uudelleen arviointia. Siinä käytiin läpi koko homma.”

ASKOSTA EI
TULLUT IKEAA

Asko Oy:n Jarmo Rytilahti sanoo, että yhtiö oli strategisten valintojen pakkoraossa jo 1980-luvun alussa. Kun konserni oli konkurssikypsä, tehtiin koko valtavan yritysryppään uudelleenjärjestelyjä:

”Tammivuori reissasi maailmalla ja oivalsi, että muovi tulee syrjäyttämään kuparit ja valuraudat. Tehtiin päätös, että keskitytään muoviputkiin ja tehdään siitä iso bisnes. Myydään kaikki muut pois. Myin huonekalut, valimot, kodinkoneet, myymäläkalusteet, Karhun, Finaysonin ja kaikki. Rinnan sen kanssa me kasvatettiin Uponoria. Vuoden 2000 tienoilla muutettiin pörssiyhtiön nimikin Askosta Uponoriksi.”

Olisiko voinut käydä jotenkin toisin? Rytilahti sanoo, että Asko oli suomalaisista huonekalubisneksistä ainoa, jolla oli vahva kansainvälinen asema. Mutta ei siitä Ikeaa tullut:

"Vähän vahvemmalla pääomapohjalla ja paremmalla ajatuksella Asko voisi olla tänä päivänä tosi iso. Olisi pitänyt pystyä investoimaan isoihin yksiköihin kaupunkien ulkopuolelle… Sitä rahaa ei ollut 1970-luvun puolivälissä, eikä ollut myöskään mitään konseptia siihen.”

Jalo Paananen sanoo, että ”olisipa meillä ollut Henkka Mauritzin tai Kamradin tyylisiä ihmisiä, jotka olisivat nähneet sen asiakaspinnan. Lahdessa oli alan teollisuutta, mutta ei meillä ollut prosessin ymmärtäjää, Luhta on ainoa. Se ei ole enää vain teollisuuslaitos, se on muotitalo.”

”HOMMAA ITSEÄSI
VIISAAMPIA IHMISIÄ”

Tyypillinen yritysjärjestelyjen valintatilanne on päätös siirtää jokin tuotantovaihe alihankintayrityksen tehtäväksi. Jouko Kemppi: ”Pitäisi ostaa kone, mikä maksaa kaksi tai neljä miljoonaa. Kone hakkaisi meillä kolme tuntia vuorokaudessa. Ei siinä ole järkeä. Olin nähnyt, että Ruotsissa se hakkaa 24 tuntia. Ei me sillä olla kilpailukykyisiä.”

Jouko Kempin isä Martti Kemppi oli aina hommannut ympärilleen itseään viisaampia ihmisiä. Näin on Kempillä tehty myöhemminkin, kuten Jokke kertoo yhdestä avainosaajasta:

”Puhuu viittä kieltä, on kuuden ällän ylioppilas ja oli huippulentäjä armeijassa. Se on niin sosiaalinen ja fiksu, että sen pitäisi olla diplomaatti. Sitten se osaa tämän hisauksenkin yhtä hyvin kuin diplomi-insinööri tai paremmin.”

Kemppi on menestynyt edistyneellä teknologialla. Kempin läpimurto oli aikoinaan uuden invertteritekniikan soveltaminen sähköhitsaukseen:

”Tätä hommaa on helpottanut koko ajan se, että Kempin ovat huippulaatuisia ja että teknologiassa ollaan edelläkävijä. Kun sinun pitää hurmata ihmisiä, se on yksi niitä suurimpia haasteita”, sanoo Jouko Kemppi.

TORIKAUPPIAIDEN
PERILLISIÄ

Monet teollisuusyritykset ovat lähteneet hyvin pienestä. Alussa on ollut kauppiaita ja kauppaa itse käyviä käsityöläisiä. Heidän osaamiseensa on sitten matkan varrella liitetty teollista insinööritaitoa ja muotoilua.

Pekka Luhtanen sanoo, että kun hän tuli, ”lähes kaikki tehtaanjohtajat olivat olleet torikauppiaita, isääni myöten. Ainakin suurimmat lahtelaiset tekstiiliteollisuuden yritykset olivat kauppiaiden perustamia. Kyllä tämä varmasti on luonut henkeä, joka on sitten ollut markkinoinnissa tärkeä asia.”

Luhta hakeutui jo 1960-luvulla vapaa-ajanvaatteiden ja nuorisomuodin tuottajaksi ja sitten myös myyjäksi, kun ostettiin Vaatehuone- ja Aleksi 13 -ketjut.

”Pysyäksemme ajan tasalla meillä pitää olla suorat kuluttajakontaktit”, sanoo Pekka Luhtanen.

Suomalainen vaatetuotanto kriisiytyi 1980-luvulla, mutta Luhta jatkoi strategiansa mukaisesti. Se osti tuulipukutehdas Rukan, Aaltosen nahkatehtaan, Storyn, Torstain ja Jap-farkkutehtaan. Luhta oli myös tiiviisti mukana teollisuuden käytäntöjä lähellä olevan muotoilukoulutuksen tuomisessa Lahteen.

Kirjoituksensa lopussa Jukka Oksa toteaa, että Lahden seudun sukuyritysten selviytyminen lamasta on perustunut palveluosaamisen jatkumiseen ja laajentumiseen: ”Torikauppiaiden jälkeläisten kauppapaikka on laajentunut globaaliksi, mutta asiakkaita hurmataan edelleen tuotteiden ja palvelun laadulla sekä asiakkaiden ongelmien tuntemuksella ja ratkaisemisella."

kari.naskinen@gmail.com

Lahtarien ritarikunnan merkit rintaan

Taas eilen oli lehdissä nimiluettelo niistä, jotka itsenäisyyspäivänä saavat vapaudenristin kunniamerkit. Niiden takana on varsinaisesti valkoisten lahtareiden perustama ritarikunta, joka jakaa merkkejään itsenäisyyspäivänä ja puolustusvoimien lippujuhlapäivänä kesällä. Ritarikunta perustettiin maaliskuussa 1918, kun kansalaissota oli käynnissä. Valkoisten sotapäällikkö Gustaf Mannerheim nostatti joukkojensa taistelutahtoa ottamalla itse vastaan ensimmäisen vapauden suurristin. Todellisuudessa kysymys oli tuossa vaiheessa ns. vapaussodan ansiomerkistä. Kun sisällissota oli ohi ja punaisia teloitettu tarpeeksi, sai vapausristin myös kenraalimajuri Rüdiger von der Goltz, jonka johtamien saksalaisjoukkojen avulla valkoiset olivat saavuttaneet voittonsa.

Näiden lahtarimerkkien jakaminen lopetettiin kuitenkin seuraavana vuonna 28.1.1919, kun kansalaissodan alkamisesta oli kulunut vuosi. Valkoiset tietenkin pitivät juhlansa, mutta liian nololta olisi tuntunut ritarimerkkien paneminen rintaan. Vasta joulukuussa 1939 otettiin merkit uudelleen käyttöön, kun talvisota vaati kaiken mahdollisen.

Sotien jälkeen lahtarimerkkejä suostuivat ottamaan vastaan myös vasemmistolaiset. Seuraava vaihe oli, että Urho Kekkonen sai tarpeekseen koko touhusta ja keskeytti merkkien jakamisen 1960. Vanha sotajermu Mauno Koivisto päätti vaihteeksi 1989 kumota Kekkosen päätöksen. Näin tämä toimii, koska ritarikunnan suurmestari on tasavallan presidentti.

Oman suhtautumistapansa osoitti Tarja Halonen, joka 2002 myönsi valkoisen armeijan merkin sivaripasifistille, professori Raimo Väyryselle.

kari.naskinen@gmail.com

Henkilöautoihin iskeminen ei pelasta maailmaa

Ei tarvitse mennä ostamaan keltaisia liivejä, kun Sipilän hallitus tuli pian järkiinsä ja päätti alentaa autoveroa. Ensin näytti siltä, että verotus kiristyy, koska maailmalla oli muutettu pakokaasupäästöjen mittausjärjestelmä sellaiseksi, että tulokset osoittivat aikaisempaa suurempia hiilidioksidipäästöjä. Entinen järjestelmä oli NEDC (New European Driving Cycle) ja tänä vuonna otettiin käyttöön WTLP (Worldwide harmonized Light vehicle Test Procedure). Nyt siis Suomessa otetaan viisaasti takapakkia ja madalletaan sen verran autoveroa, että päästään lähelle aikaisempaa tilannetta.

Ilmastonmuutoksesta tietenkin on kysymys. Suomessa henkilöautot aiheuttavat 9,1 prosenttia koko hiilidioksidipäästöistä. Maallikoiden, vihreiden ja joidenkin punikkien mielestä henkilöautot ovat kuitenkin se pahin tekijä, koska autot ovat aina silmissä kadulla kulkiessa. Todellisuudessa suurimmat syylliset ovat kuitenkin aivan muita: energiateollisuus 26,7 %, maankäyttö ja sen muutokset 15 %. Myös teollisuus ja rakentaminen aiheuttavat näitä päästöjä enemmän kuin henkilöautot.

Vaikka henkilöautoilu kiellettäisiin kokonaan, se ei ilmastonmuutostaistelua ratkaisisi, ei Suomessa eikä maailmassa. Sen sijaan autoiluun iskeminen nykyistä ankarammin aiheuttaisi uudenlaisia ongelmia. Millä järjestelmällä korvattaisiin se aukko, mikä syntyisi, jos henkilöautojen hankintaa vaikeutettaisiin?

Kaikki tietävät, että maaseudulla henkilöautot ovat välttämättömiä, sekä meillä että muualla. Mutta kyllä ne ovat tarpeen myös kaupungeissa. Liikenneviraston tutkimuksen mukaan henkilöauto on Suomessa myös kaupunkiseuduilla tärkein kulkuväline 79 prosentille ihmisistä.

DIESELVERON KOROTUS
ALOITTI KUOHUNNAN RANSKASSA

Ranskassa dieselveron korotus aloitti mielenosoitusten vyöryn, johon on nyttemmin liittynyt myös muuta yhteiskunnallista protestointia. Ilmastonmuutoksen torjuminen autoilun kustannuksia lisäämällä ei ole ymmärrettävissä siellä, missä omia autoja tarvitaan aivan välttämättä päivittäisissä, usein pitkissä työ- ja ostosmatkoissa. Tyypillisimmin on käytössä vanha dieselauto, mikä johtuu siitä, että aikaisemmin valtio tuki Ranskan autoteollisuutta antamalla suoria ostotukia kotimaisten dieselautojen hankintaan.

Kimppakyydit ja kaikkinainen työmatkakulujen minimointi on keskeinen osa tämän väestönosan arkea. Kun presidentti Emmanuel Macron on nyt päättänyt dieselveron korotuksen tulevaksi voimaan tammikuussa 2019, tekee se välittömästi merkittävän loven miljoonien perheiden kotitalouteen. Enää tämä asia ei Ranskassa olekaan ympäristökysymys, vaan yhteiskuntapoliittinen ja sosiaalinen.

Vasemmistofoorumin keskusteluryhmässä Kai Luotonen on käsitellyt asiaa perehdyttyään Ranskan tilanteeseen mm. Liberation- ja Le Monde -lehdissä julkaistuihin pidempiin puheenvuoroihin (sosiologeilta, taloustieteilijöiltä, historioitsijoilta). Niissä tulee selvästi esille se, miten taitamaton, välittömän huolen toimeentulosta synnyttänyt poliittinen päätös nostatti vihan suurissa syrjäseutujen kansanosissa ja myös heidän kaupungeissa asuvissa läheisissään.

”Heidän huolensa ymmärtää myös laajempi keskiluokka kuin myös valistunut eliitti, joten myötätuntoa riittää. Rouva Macronin provosoiva toimiminen maan varakkaimman oligarkin Bernard Arnaultin luksusimperiumin (Louis Vuitton) mediamannekiinina ja presidenttiparin korostetun läheiset ja suhteet Ranskan taloudelliseen eliittiin ovat myös laajasti lisänneet Macronin vastustusta”, siteeraa Luotonen jukista keskustelua Ranskassa.

Päätös dieselveron korottamisesta oli suuren, yhteiskunnallisessa keskustelussa hiljaisen ja laiskasti poliittisesti osallistuvan väestönosan päivittäisiin rahavirtoihin merkittävästi tuntuva ”viimeinen niitti”, joka sai heidät laajalti liikkeelle. Näiden kotitalouksien toimeentulon tasapainottamisen keskeisenä elementtinä ovat syrjäisempien seutujen halvat asumiskustannukset. Työpaikat kuitenkin ovat kaukana, samoin automarketit isojen kaupunkien kehäteillä.

Maaseudulla asuvan ruokakunnan vanhemmat ovat tavallisimmin sellaisissa töissä, joissa ansiot ovat lähellä minimipalkkatasoa (esim. sairaanhoitaja, mekaanikko, hallintovirkailija, toimistotyöntekijä, ravintolatyöntekijä, myyjä). On myös kovassa kustannus- ja kilpailupaineessa jatkuvasti työskenteleviä pienyrittäjä kuten parturikampaaja, katukeittiön- tai kioskinpitäjä, pikkukauppias, hallikauppias jne. Kotona asuu usein satunnaisia minimipalkkatuloja ansaitsevia nuoria ja moniin ruokakuntiin kuuluvat myös eläkettä nauttivat mummo ja pappa.

”Kaikki rahapalkkasuhteet ja muut rahatulot kuin myös merkittävimmät ostokset edellyttävät henkilöautoa kulkuvälineenä. Näin taloudessa saattaa olla pari kolmekin henkilöautoa ja moottoripyörä tai skootteri. Koska päivittäiset polttoainekulut ovat tunnetusti olleet tämän maaseudun alemman keskituloisen ja sitä köyhemmän väestönosan ruokakuntien keskeisimpiä kulueriä, on polttoaineverotuksessa säännönmukaisesti sovellettu mekanismeja, jotka ovat joustaneet nopeasti alaspäin raakaöljyn hinnankorotusten aiheuttamien kustannuspaineiden keventämiseksi. Nyt on menetelty toisin. Macronin  korkeimpien tuloluokkien  ja varallisuuksien verotusta koskevat veronalennukset leimasivat hänet jo virkakauden ensimmäisenä vuotena ´rikkaiden presidentiksi´; tämä laajasti kansan tietoisuuteen levinnyt epiteetti on saanut suuren osan Macronin valoisien tulevaisuudenlupausten perusteella häntä äänestäneistä tukijoista pettyneiksi, jopa vihaisiksi”, kirjoittaa Luotonen.

Luotonen toteaa myös, että kun pelättyyn ympäristökatastrofiin pureudutaan poliittisin toimin, on toimenpiteiden välittöminä maksajina oltava ensisijaisesti ja niiden, jotka elintavoillaan ympäristöä eniten kuormittavat eli yhteiskunnan hyväosainen luokka. Jo ennestään toimeentulominimissä elävien hiljaisten massojen kutsuminen maksumiehiksi on taitamatonta ja yhteiskuntarauhaa vaarantavaa politiikkaa. Champs Elyseen ympäristön kaduille parkkeeratut loistoautot ja luksustavaraliikkeet ovat luonnollinen kohde tällaisen taitamattoman ympäristöpolitiikan nostattamalle vihalle.

kari.naskinen@gmail.com 

Babylon Berlin, synnin ja politiikan pesä

Ison tv-sarjaelokuvan Babylon Berlinin nimessä on paljon symboliikkaa. Raamatusta se lähtee: ”Voi sinua, suuri kaupunki, voi sinua Babylon, mahtava kaupunki, hetkessä tuli sinun tuomiosi.” Baabel oli saastainen synnin pesä, ja kun tähän raamatulliseen kertomukseen lisätään 1920-30-lukujen vaihteen politiikka Weimarin tasavallassa Saksassa, ollaan sellaisessa lähihistorian Baabelissa, josta mitään paheita ei puutu. Vertauskuvallisuutta lisää vielä se, että sarja on tehty 1912 perustetuilla Babelsbergin studioilla, joilla aikoinaan tehtiin mm. Fritz Langin ja Josef von Sternbergin elokuvia.

Babylon Berlinin keskeinen tekijä on uuden saksalaisen elokuvan merkittävimpiin nimiin kuuluva Tom Tykwer, joka meillä tunnetaan ainakin elokuvista Juokse Lola! (1998), Parfyymi (2006), Pilvikartasto (2012) ja Kuninkaan hologrammi (2016). Käsikirjoitus pohjautuu Volker Kutscherin romaaniin Der nasse Fisch (2008), ja tähän sarjaelokuvaan musiikinkin säveltänyt Tykwer.

Babylon-Berliinissä eletään kuin viimeistä päivää. Nyt kuitenkin tiedetään, että tuon ajan Berliinissä elettiin varsinaisesti aivan uutta päivää, ja viimeiset päivät koittivat sitten kymmenkunta vuotta myöhemmin. Seksiä, huumeita, vallankumouksellisuutta. Paljon tapahtuu esimerkiksi kaupungin suosituimmassa yökerhoporttolassa, 1926 avatussa Moka Eftissä Leipziger Strassen ja Friedrichstrassen kulmassa. Siellä esiintyy Svetlana Sorokina (kuvassa), joka päivän tullessa siirtyy juonittelemaan kommunistien kanssa.

Kaduilla liehuvat punaiset liput mielenosoituksissa. Kommunistinen puolue KPD on perustettu 1918 ja se on kymmenen vuotta myöhemmin vahvimmillaan. KPD:n päämaja on Karl-Liebknech-Hausessa, jossa nykyisin on Die Linken puoluetoimisto. Saksan työläisten kansallissosialistinen puoluekin on jo toiminnassa ja jäsen nro 55:n Adolf Hitlerin Mein Kampf on ilmestynyt, mutta tämä puoli politiikasta on ainakin tv-sarjan alkuvaiheissa melko pimennossa.

Toistaiseksi Hitlerin nimi on mainittu vain kerran sivumennen kahden nuoren miehen keskustelussa Wannseen uimarannalla. Kun Fritz sanoo, että vallankumous sallii joukkoteloitukset, kysyy Otto, että "kuka niin sanoo, Hitlerkö”; Fritz vastaa, että ei kun Stalin. Berliinissä Hitler onkin vielä tuolloin jokseenkin tuntematon, sillä hänen natsipuolueensa on näkyvämmässä asemassa vasta Münchenissä.

Pahempana nimenä on esillä Stalin. Toinen hyväkäs Trotski piileskelee maailmanvallankumouksesta haaveilleen Istanbulissa. Siellä Trotski odottaa ratapihalle Berliiniin jumiin jäänyttä kultalastia, joka on saatu keploteltua Neuvostoliiton puolelta rajan yli Saksaan.

Pelkkää politiikkaa Babylon Berlin ei kuitenkaan ole. Miespääosassa on komisario Gereon Rath, joka on siirretty Kölnistä Berliiniin. Tarkkaa syytä siirtoon en ole saanut selville, mutta yksi tärkeä tehtävä on ainakin päästä selville Kölnin ylipormestariin ja Preussin valtioneuvoston presidenttiin Konrad Adenaueriin kohdistuneesta kiristyksestä. Kiristyksenä käytetään valokuvaa, jossa Adenauer pelehtii kahden huoran kanssa, ja Rath etsii alkuperäistä valokuvanegatiivia.

Berliinissä Rath on sijoitettu siveyspoliisiin, jossa hänen esimiehenään on Bruno Wolter, joka itsekin käy sikailemassa Moka Eftissä. Rathilla on henkilökohtaisena ongelmana sotatrauma, joka aina välillä puhkeaa vaikeisiin kohtauksiin. Niistä selviää morfiinilla, jota helposti saakin. Rath pääsee mukaan myös poliisin murharyhmän tutkimuksiin, kun Spreejoesta löytyy kidutettu ruumis. Sitä kautta Rath ujuttautuu myös emigranttivenäläisten piireihin. vallankumouksen ja salakuljetusten maailmaan.

Babylon Berliniä voidaan katsoa eräällä tavalla ruotsalaisten Agneta Pleijelin ja Ronny Ambjörssonin näytelmän Berliini järjestyksen kourissa (1970) jatkona. Se kertoo siitä järjestyksestä, jonka kourissa KPD:n perustaneet Rosa Luxemburg ja Karl Liebknecht 1919 vangittiin ja muutaman tunnin kuulustelujen jälkeen teloitettiin. Näytelmä esitettiin heti tuoreeltaan Helsingin kaupunginteatterissa (Rosa = Liisi Tandefelt, Liebknecht = Paavo Pentikäinen).

Babylon Berlinissä ei järjestyksen kourissa tarvitse olla. Kaikki on vapaata. Vaan ei kestä monta vuotta, kun meininki muuttuu…

Babylon Berlin on komeasti tehtyä elokuvaa. Ulkokohtauksia varten on Babelsbergin studioille rakennettu valtavat määrät katuja ja rakennuksia. Joidenkin tietojen mukaan kysymyksessä on kallein Euroopassa tehty sarjaelokuva, 40 miljoonaa euroa. Näyttelijät ovat erinomaisia ja käsikirjoitus sisältää niin paljon yksityiskohtia ja terävää vuoropuhelua, että tyhjäkäyntiä ei ole. Suomessa katsotaan nyt ensimmäistä tuotantokautta (8 jaksoa), toinen kausi tulee perään (8 jaksoa) ja kolmannen kauden kuvaukset alkanevat kohta. Sarjan ovat tuottaneet Saksan paikallisten yleisradioyhtiöiden yhteistyöyhtiö ARD ja englantilainen maksutelevisioyhtiö Sky.

Tämä on hienoin saksalainen sarjaelokuva sen jälkeen, mitä on tehty Edgar Reitzin Kotiseudun (1984, 1993, 2004) jälkeen.

kari.naskinen@gmail.com