Digipalvelut eivät toimi, eivätkä aina muutkaan

Ajokortin uusimista varten on käytävä lääkärintarkastuksessa. Jos haluaa hoitaa asian sujuvasti, voi lääkärissäkäynnin jälkeen toimia Traficomin kanssa netissä ja sillä selvä. Eipä vain kunnolla onnistunut, kun meidän Ulla kävi lääkärintarkastuksessa Lahden entisessä kaupunginsairaalassa, jossa on nykyisin Harjun Terveys Oy:n terveyskeskus. On jo mennyt yli viikko, mutta edelleenkään ajokortin uusimisoperaatio ei Traficomin sivuilla onnistu. Ulla soitti terveyskeskukseen, josta selitettiin, että he eivät pysty tällaiseen digitaaliseen toimintaan Traficomin kanssa.

Traficom on valtion liikenne- ja viestintävirasto, jonka ohje ajokortinuusijalle sähköisestä palvelusta on: ”Palvelun käyttö on mahdollista, jos lääkäri on tallentanut ajoterveystietosi Potilastiedon arkistoon.” Tätä ei pysty Harjun Terveys tekemään, vaan sieltä oli kuulemma Ullan lääkärinlausunto lähetetty kirjeitse Traficomille. Saa nähdä, milloin on perillä ja milloin Ulla saa ajo-oikeuden, sillä vanha ajokortti ei enää kelpaa.

Harjun Terveys on Päijät-Hämeen hyvinvointikuntayhtymän perustama yhtiö, jonka osakkaaksi otettiin kilpailutuksen perusteella 51 prosentin omistusosuudella Mehiläinen Oy. Kilpailutuksessa painoi nimenomaan se, että Mehiläisellä on kehittyneimmät digitaaliset toimintamallit.

Myös pankit toimivat nykyisin pääasiassa vain digitaalisesti. Tavallisempi asioiminen on vaikeampaa. Facebookista luin yhden kaverini pienen tarinan: Nainen oli löytänyt Nordean pankkikortin. Meni Nordean konttoriin palauttamaan sitä. Yleensä siellä maksetaan löytäjän tilille 10 euroa. Hienoa, että rehellisyydestä palkitaan. Ovella oli vartija. Pankissa ei ainuttakaan asiakasta. Vartija soitti "jonnekin". Tuli mies ja sanoi, että olisi pitänyt "varata aika", että olisi saanut palkkion. Suostuivat kuitenkin ottamaan kortin sinne. Palkkiota ei saanut.

Jäykkäähän tämä on pankkien kanssa. Minä kävelin osuuspankin konttoriin ja kysyin, mistä täältä saan matkavakuutksen. Ei mistään, koska en ollut varannut aikaa. Kävelin 200 metriä samaa katua ja kävin hankkimassa matkavakuutuksen Fenniasta.

Pari viikkoa sitten Päijät-Hämeen osuuspankki ilmoitti, että se sulkee konttorinsa Hollolassa ja Nastolassa. Neuvottiin asioimaan osuuspankin konttorissa Lahdessa, mutta samalla kerrottiin, että palveluaikoja supistetaan, ilman ajanvarausta pääsee sisälle vain aamupäivällä. Tämä on sitä samaa ”kehitystä”, mikä toteutuu erilaisissa yritys- ja kuntaliitoksissa. Ensin haalitaan kaikki pienemmät isomman haltuun ja muutaman vuoden kuluttua aletaan lopetella syrjäisempiä konttoreita, kouluja ym.

Yritin tehdä pitopalveluostoksen vanhassa linja-autoasemassa toimivasta ravintolasta. Tilasin lämpimät ruuat juhlatilaisuuteen ja kolmen päivän kuluttua menin noutamaan tilaustani sovittuna aikana, mutta ravintolassa kukaan ei tiennyt siitä mitään. Ei ollut auttanut edes digitaalinen toiminta eli kaksi sähköpostivarmistusta. Vieraat tulivat, tilaisuus alkoi, mutta juhlapäivällistä ei ollut. Onneksi tilaisuutemme alkoi jo iltapäivällä, joten lähdimme ravintolaan, mutta emme linja-autoasemalle.

kari.naskinen@gmail.com

Tammisalo 80 %, Paloheinä 78 %, Jakomäki 40 %, Liipola 39 %

Saksalaisessa Tageszeitung-lehdessä todettiin äskettäisten Sachsen-Anhaltin osavaltiovaalien jälkeen, että vaalitulos heijasteli sosiaalidemokraattien ja yleensäkin vasemmistopuolueiden alamäkeä. Ne ovat vain varjoja entisestään. Huonompaan suuntaan ne menevät meilläkin. Näiden entiset peruskannattajat eivät enää usko niiden vaikutusmahdollisuuksiin eikä -haluun.

Ennätysmäisen alhainen äänestysaktiivisuus kertoo tästä. Surkeimmat äänestysprosentit olivat taas niillä alueilla, joissa eniten asuu pienituloisia ja huono-osaisia. Helsingin Jakomäessä kävi äänestämässä vain 40 % ja Lahden Liipolassa 39 %. Kysymys ei kuitenkaan ole pelkästä uskonpuutteesta ja turhautumisesta, vaan älyllisestä laiskuudesta.

Hyvätuloisten alueiden asukkaat sen sijaan tietävät, että vain äänestämällä voi vaikuttaa. Niinpä Helsingissä heidän aktiivisuutensa näkyi esimerkiksi Tammisalossa 80 %, Paloheinässä 78 % ja Pakilassa 77 %. Myös omassa kotikaupungissani Lahdessa hyvinvoiva väestö oli eturivissä: Karisto 64 %, Jalkaranta 63 %.

Vaikka Perussuomalaiset ei yltänyt galluppien antamien prosenttilukujen tasolle, on oikeistopopulistinen liike Suomessakin pelottavan kovassa nousussa. Ennustettavissa on, että se saa paremman kannatuksen seuraavissa eduskuntavaaleissa, joissa se voi jälleen ottaa esille puolueen johtavan ajatuksen, rasistisen maahanmuuttopolitiikkansa.

Sachsen-Anhaltin vaalien jälkeen analyysi oli sellainen, että vähän ansaitsevien äänistä 38 % meni äärioikeistolaiselle AfD:lle (Vaihtoehto Saksalle). Yksi selitys tälle on, että saksalaisista vain 9 % yhdistää SPD:n sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen. Viisi vuotta sitten tämä luku oli 17 %.

Jotenkin tämänkaltainen on tilanne ilmeisesti Suomessakin. Ennen vasemmistoa äänestäneet ajattelevat, että heidän sosiaalinen asemansa kohenee, jos rajat pannaan kiinni. Myös keskiluokkaa on kääntynyt runsaasti persujen kannattajiksi jostain käsittämättömästä syystä. Pelkäävätkö hekin maahanmuuttajia, vaikka Suomen talouselämä ei pitemmän päälle pärjää ilman heidän työ- ja ostovoimaansa?

Saksalainen politiikantutkija Walter Baier on kirjoittanut, että Eurooppa on nyt sellaisen muutosprosessin vallassa, josta muistikuvat vievät 1930-luvun alun Saksaan.

kari.naskinen@gmail.com

Ekku Nieminen: Ei Liisua

Lahden sosiaalidemokraattien kaupunginvaltuutetuksi edelleen valittu Erkki Nieminen (85) sai 503 ääntä. Neljä vuotta sitten hänen äänimääränsä oli 231 ja sillä hän meni viimeisenä läpi SDP:n listalta. Nieminen on hyvä esimerkki siitä, että Facebookissa tai muissa sosiaalisen median touhupiireissä ei tarvitse olla mukana, kun vaalikampanja on hyvä ja keskittyy joihinkin tärkeisiin paikallisiin asioihin.

Näin Ekku Niemiseltä 3-4 pientä lehtimainosta, joissa kaikissa oli ytimekkäästi: ”Ei Liisua.” Liisu on lyhenne kaupungin keskustan uudesta liikennesuunnitelmasta, joka on herättänyt laajasti vastustusta lahtelaisten keskuudessa. Tämä riitti. Oli todiste siitä, että kunnallisvaaleissa tärkeimpiä ovat oman kunnan asiat, joiden suhteen ehdokkaiden pitää olla hyvin perillä ja haisteltava sitä, mitkä asiat ovat kuntalaisten mielissä.

Nieminen ei hyväksy varsinkaan Vesijärvenkadun autoliikenteen ahtamista vain kahdelle kaistalle. Vesijärvenkatu on komea katu, eikä moni ymmärrä, että se pitäisi tuhota samalla tavalla kuin Aleksanterikatu. Nieminen on automies, mutta ei mikään vanhanaikainen jääräpää, vaan ajaa nykyisin hybridi-Mersulla. Eikä tämä Liisu ollut sentään ainoa asia hänen vaalikampanjassaan. Yllätysison äänimäärän saanut Nieminen puhui myös ikäihmisten aseman parantamisesta. Varsinkin nyt korona-aikana hän on kokenut, että seniorikansalaisiin on lyöty entistä selvemmin alemman kastin leima.

Nieminen itse on erinomainen esimerkki siitä, miten vanhemmitenkin saa aikaan vaikka mitä. Hän väitteli kasvatustieteiden tohtoriksi 78-vuotiaana aiheenaan AA-toiminnan synty Lahdessa: ”Henki vastaan alkoholi.”

Nieminen oli eilen demarien vaalivalvojaisissa Hennalassa. Paikka oli tavallaan todiste kansalais/vapaussodan lopullisesta päättymisestä, sillä kun SDP:llä ei enää ole omaa työväentaloa Lahdessa, järjestettiin vaalivalvojaiset valkoisen armeijan sotilaskodissa.

Saa nähdä, millainen on henki Lahden kunnallispolitiikassa seuraavien neljän vuoden aikana. Jos vanhan aseveliakselin SDP ja Kokoomus pystyisivät lähentymään kunnolla toisiaan, ne voisivat takavuosien malliin hoitaa yhdessä asioita johdonmukaisesti ja pitkäjänteisesti, koska niillä on 59 valtuustopaikasta 29. Alkupalaverin voisi pitää sotilaskodissa, ja kun kimppaan ottaisi lisäksi kepun, kristilliset tai Vasemmistoliiton, syntyisi enemmistö.

kari.naskinen@gmail.com

Etelä-Suomen Jalkapallo- ja jääkiekkosanomat

Lahdessa ilmestyvä Etelä-Suomen Sanomat on Keskisuomalainen-konsernin virallinen urheilulehti. Se ainoa päivittäin ilmestyvä sanomalehti, jonka pääkirjoitussivun keskeinen aihe on urheilu. Tosin kirjoitusten lajivalikoima on suppea, koska se noudattaa pääosin päätoimittaja Markus Pirttijoen tärkeintä penkkiurheilulajia jääkiekkoa ja pääkirjoitustoimittaja Jukka Airon jalkapalloa. Kulunut kevät ja alkukesä ovat taas olleet esimerkkeinä hyvin troimivasta järjestelmästä:

Huhtikuussa kaksi Esalainen-palstan kirjoitusta Pelicansin pudotuspeleistä.
Huhtikuun lopulla pohdittiin urheilukeskuksen tilannetta (Esalainen).
Toukokuussa oli huolenaiheena koronarajoitukset urheilukatsomoissa (Esalainen).
8.6. jääkiekon MM-kisat (pääkirjoitus).
8.6. jalkapallon EM-kisat (Esalainen).
9.6. jääkiekon MM-kisat (Esalainen).
11.6. jalkapallon MM-kisat (pääkirjoitus).
12.6. Paavo Arhinmäen jalkapallokirja (Esalainen).

Välipäivinä, kun jalkapallo tai jääkiekko ei ole esille, toimittajat kertovat suuria elämänkokemuksiaan parvekekukkien istuttamisesta, kutomisharrastuksestaan, lastensa koulunkynnistä jne. Varsinainen ruuhka tulee syksyllä, kun jokainen toimittaja kertoo perheensä tekemisistä kesälomalla. Sitä ennen ovat sisällöntuotannossa ohjelmassa vielä Tokion olympiakisat.

Muistan hyvin sen ajan, jolloin olin ESS:n pääkirjoitusryhmässä. Kerran Salpausselän kisaviikolla yritin erehdyksessä tehdä Esalaisen juttuni kisojen taloudellisesta ja imagovaikutuksesta Lahdelle. Vein A-neloseni päätoimittaja Eeva Rissasen pöydälle, varttitunnin kuluttua päätoimittaja tuli huoneeseeni ja sanoi, että urheilujutut kuuluvat urheilusivulle, vie tämä Häkkisen Patelle.

Vuosi sitten lopetin lehden tilaamisen sen sisällön huonontumisen takia, ja yhtenä keskeisenä syynä oli nimenomaan urheilujuttujen änkeäminen pääkirjoitussivulle. Edelleen lehteä kuitenkin silloin tällöin selailen ja huonontuminen kyllä näkyy ja tuntuu. Syy on tietenkin talous. Paperilehden levikki on pudonnut 70 000:sta 30 000:een, ja ellei Keskisuomalainen olisi Etelä-Suomen Sanomia ostanut, olisi ESS nyt kuolemankielissä. Eli kiitos Keski-Suomen maajusseille, että Lahdessa yhä kuitenkin jonkinlainen sanomalehti ilmestyy.

Yleisin lehteä koskeva arvostelu on, että siitä on paikallinen aineisto vähentynyt. Näinhän asia kun, kun Keskisuomalaisen eri puolilla maata ilmestyvissä lehdissä kierrätetään samoja juttuja. Sitten syntyy pöllöjä tilanteita, kun käsitellään valtakunnallisia asioita ja satunnaisia kommentteja asiaan liittyen kysytään milloin kuopiolaisilta, milloin kouvolalaisilta ja joskus sattumalta tietysti lahtelaisiltakin.

Keskisuomalainen omistaa myös Uuden Lahden. Se on edelleen erinomainen lehti omalla sektorillaan. Sen sisältöä eivät sanele päätoimittaja Tommi Bergin harrastukset. Huono ratkaisu vain oli siirtää lehden toimitus Sikosuolle ESS:n toimitaloon. Kyllä kaupunkilehden pitäisi olla helposti tavoitettavissa varsinaisessa kaupungissa korkeintaan 500 metrin säteellä Sokoksen kulmalta.

kari.naskinen@gmail.com

Kunnat käyttävät julkisista kulutusmenoista 67 %

Vaikka isot päätökset tehdään eduskunnassa ja maan hallituksessa, on kuntatason päätöksenteolla jopa suurempi vaikutus. Näin siinä mielessä, että kuntien osuus julkisista kulutusmenoista on peräti 67 prosenttia. Tämä löytämäni tuorein tilasto koskee vuotta 2018.

Kunnallisvaaleilla on siis iso merkitys. Sote-uudistus muuttaa tilannetta matemaattisesti, mutta vaikka terveydenhuolto siirtyy maakunnallisesti hallinnoitavaksi 2023, siellä maakuntien sisällä toimivat edelleen kunnat.

Vuoden 2018 tilasto antaa hyvän kuvan siitä, miten julkiset menot jakautuvat kuntien, valtion ja sosiaalirahastojen kesken. Neljä suurinta lohkoa ja niissä kuntien osuudet kulutusmenoista:

Terveydenhuolto 82 %
Sosiaaliturva 84 %
Koulutus 78 %
Yleinen julkishallinto 56 %

Eri kyselyissä on käynyt selväksi, että äänestäjien suurin kiinnostus ja huoli kohdistuu terveydenhoidon toimivuuteen. Eroja kuitenkin on. Kunnallisalan kehittämissäätiön Polemiikki-lehdessä 1/2021 piirrettiin kuvaa siitä, millaisia ovat eri puolueiden ”keskimääräiset vaaliehdokkaat”. Näin sanoo esimerkiksi kokoomuslainen:

”Kannan huolta kotikuntani taloudesta. Elinkeinoihin ja yrittämiseen satsattaisiin. Näin edistäisin työllisyyttä. Velkaantuminen huolettaa minua. Veroruuvia en kuitenkaan kiristäisi. Terveyspalvelut ja vanhustenhuollon turvaisin myös yksityissektoria hyödyntäen.”

Demari: ”Nostan kärkeen terveyspalvelut, vanhustenhuollon, koronapandemian torjunnan, työllisyyden ja lähiympäristön turvallisuuden. Mielessäni ovat myös joukkoliikenne sekä kirjasto- ja kulttuuripalvelut.”

Kepulainen: ”Pidän tärkeimpänä vanhustenhuoltoa, terveyspalveluja, työllisyyttä ja peruskouluja. Kannan huolta myös kotikuntani taloudesta ja velkaantumisesta.”

Eroja siis on. Iso ja aina vain enemmän esille nousevat ilmasto- ja ympäristökysymykset ovat myös sellainen asiakokonaisuus, joka erottelee. Keskisuomalaisen laajalla alueella julkastujen vaalikoneiden yksi kysymys on, pitäisikö ympäristö asettaa talouskasvun ja työpaikkojen luomisen edelle silloin, kun nämä ovat keskenään ristiriidassa. Kaikista vaalikoneeseen vastanneista ehdokkaista 48 prosenttia vastasi kyllä. Jako puolueittain: Vihreät 92 %, Vasemmistoliitto 79 %, SDP 55 %, RKP 54 %, Kristilliset 43 %, Keskusta 42 %, Nyt-liike 38 %, Kokoomus 37 %, Perussuomalaiset 18 %.

Kunnallisalan kehittämissäätiön mielipidekysely paljasti myös sen, mitkä asiat näissä vaaleissa kiinnostavat äänestäjiä vähiten: maahanmuutto, kulttuuripalvelut, kunnan toimintojen kilpailuttaminen ja ulkoistaminen sekä kuntaliitokset. Sitten on vielä niitä asioita, joita ei valtuustoissa ratkaista, esimerkiksi hävittäjähankinnat, maahanmuuttopolitiikka, maakunta-, polttoaine- ja pääomaverotus sekä EU-asiat.

Sen sijaan asukkaita kaikkein lähimpänä olevat asiat päätetään paikallisella tasolla. Esimerkiksi ensi tiistaina on Lahden ympäristölautakunnassa esillä Vuorikadun kaventaminen. Koska joku poliitikko tai virkamies on nähnyt Vuorikadulla joskus kolme jalankulkijaa yhtä aikaa, pitää ajorataa kaventaa ja jalkakäytäviä leventää.

Varmimmin käyvät äänestämässä pääkaupunkiseudulla asuvat ylemmät toimihenkilöt, jotka antavat äänensä Kokoomukselle. Vähiten äänestäminen kiinnostaa peruskoulun käynyttä työtöntä Itä-Suomessa.

Saman kyselyn mukaan noin 75 prosenttia asettaa puolueen aatteellisen linjan ratkaisevaksi tai melko ratkaisevaksi äänestysperusteeksi. Puolueen painoarvo äänestyspäätöksessä on lisääntynyt neljän vuoden takaisesta 26 prosentista 35:een. Varsinkin kaupungeissa puolueen merkitys korostuu merkittävästi, jopa yli kaksinkertaiseksi maaseutuun verrattuna. Tästä huolimatta esiintyy ehdokkaita, jotka eivät rohkene panna puoluetunnusta mainoksiinsa.

kari.naskinen@gmail.com

Toiset ihmiset eivät näe taakseen tarpeeksi

Haagin toisessa rauhankonferenssissa 1907 allekirjoitettiin kansainvälinen sopimus, jossa maasodan lakeja ja tapoja koskevan ohjesäännön 25. artikla kuuluu: ”Kaupunkeja, kyliä, asuntoja tai rakennuksia, joita ei puolusteta, ei saa millään tavalla hätyyttää eikä pommittaa.”

Kuten hyvin tiedetään, Saksa ei seuraavassa sodassaan tällaisia ohjeita noudattanut alkuunkaan. Toisen maailmansodan jälkeen ensimmäinen tätä kuvaava elokuva oli Roberto Rossellinin Rooma, avoin kaupunki, joka sai ensi-iltansa syksyllä 1945. Sen realistisuus oli niin ankaraa, että Saksan asevelimaassa Suomessa se tuli teattereihin vasta kymmenen vuotta myöhemmin.

Rooma, avoin kaupunki oli ensimmäisiä elokuvia siinä tyylilajissa, josta Italian kirjallisuudessa ja elokuvataiteessa alettiin käyttää termiä neorealismi. Rossellinin elokuva kertoo vuodesta 1944, jolloin natsi-Saksa piti Roomaa miehitettynä. Rooma ei siis elokuvan nimestä huolimatta ollut avoin, vaikka Saksa oli muodollisesti nimennyt sen ”avoimeksi kaupungiksi”. Rooma oli joka tapauksessa kiinnitetty rautaisen natsismin ja sitä tukeneen Salón sosiaalisen tasavallan fasistien ikeeseen. Vaikka natsit pitivät valtaa ja ihmisiä pelossa, tämä ei estänyt ihmisiä rohkeasti liikkumasta ja olemasta avoimesti kaupungin kaduilla ja toreilla. Rooman asukkaat eivät alistuneet suljettuun kaupunkiin, vaikka se Saksan julistuksen mukaan olikin avoin kauounki. Oli tietenkään toisenkinlaisia, fasistien kannattajia, jotka mieluummin pysyttelivät kodeissaan ja toimistoissaan näkemättä mitään.

Elokuva alkaa, kun natsit tulevat etsimään insinööri Giorgio Manfredia tämän kotoa. Manfredi on merkittävässä asemassa kansallisessa vapautuskomiteassa, mutta hän ehtii Gestapoa karkuun kattojen kautta. Siitä alkaa ajojahti, joka ei rajoitu Manfredin etsimiseen, vaan miehen lähipiiri ja vähän vieraammatkin saavat kärsiä. Naispäähenkilö on nuori leskirouva Pina, joka on seuraavana päivänä menossa naimisiin niin ikään vastarintaliikkeeseen kuuluvan Francescon kanssa. Nämä suunnitelmat eivät toteudun, kun Gestapo tekee ratsian Pinan asumaan kerrostaloon, jossa Manfredi piileskelee. Hän pääsee vielä tälläkin kertaa karkuun, mutta Francesco vangitaan.

Sitten seuraa kohtaus, joka on valokuvanakin yksi elokuvahistorian tunnetuimpia: Francesco on nostettu Gestapon kuorma-auton lavalle, auto lähtee, Pina juoksee perässä huutaen epätoivoisesti Francescoa, Pina ammutaan ja hän kaatuu keskelle katua. (Mikko Niskasen Pojat-elokuvassa 1962 on vastaavanlainen saksalaiskohtaus, jossa kuorma-auton sijasta on juna.)

Anna Magnanin esittämä Pina oli johtanut työläisnaisten ryhmää, joka hankki ruokaa leipomoista ja kaupoista kerrostalonsa asukkaille, varastellenkin. Pinan kuoltua Pappi Don Pietro Pellegrini ottaa Pinan orvoksi jääneen Marcellon hoiviinsa. Don Pietro myös auttaa vastarintaliikettä välittämällä viestejä ja rahaa. Hänetkin natsit ottavat lopulta kiinni ja teloittavat. Rooma vapautui vasta 4.6.1944, kun kenraali Mark Clarkin johtama Viides armeija tuli ja pelasti roomalaiset.

Roomassa toimii nykyisin Via Tasso -vapautusmuseo rakennuksessa, jota natsi-Saksan turvallisuuspoliisi käytti vankilana SS-Obersturmbannführer Herbert Kapplerin johdolla. Siellä vankeja kidutettiin, kuten elokuvassa Manfredia, jotta heidät olisi saatu paljastamaan partisaanien johtajien nimiä, piilopaikkoja ja suunnitelmia. Monet vangituista ja muitakin, yhteensä 335 italialaista tapettiin Fosse Ardeatinen luolan verilöylyssä 24.3.1944 kostoksi edellispäivän partisaanihyökkäyksestä Via Rasellassa. Sodan jälkeen britit pidättivät Kapplerin ja hänet luovutettiin Italian viranomaisille 1947. Hänet tuomittiin Roomassa sotaoikeudessa elinkautiseen. Vuonna 1977 Kappler muka sairastui ja hänet vietiin Roomassa sairaalaan, josta hänen onnistui paeta. Kappler kuoli vuotta myöhemmin kotonaan Saksassa.

Tuosta massamurhasta olen nähnyt George Pan Cosmatosin Suuren joukkoteurastuksen (1973), jossa Kappleria esittää Richard Burton. Samasta tapahtumasta on elokuvan tehnyt ainakin myös Filippo Ratti (Dieci italiani per uno tedesco, 1962).

Pahuuden kuvauksena Rossellinin elokuva on hiljaiseksi vetävän vaikuttava. Varsinkin siksi, että se kohdistuu myös kaikella tavalla ulkopuolisiin. Vaikka elokuva ei perustu oikeisiin tositapahtumiin, kaikki tunnistavat sen kuvaaman totuuden, jonka historiankirjoitus ja kokemukset ovat meille todistaneet.

Roberto Rossellini sanoi, että ”on ihmisiä, jotka näkevät kääntyessään vain takanaan olevan seinän, toiset näkevät 20 vuosisataa”. Ajankohtainen asia juuri nytkin, kun oikeistopopulismi pyrkii hämärtämään menneisyyttä, jopa kieltämään 80 vuoden takaiset rikokset ihmiskuntaa vastaan. Tämän takia Rooma, avoin kaupunki on jatkuvasti ajankohtainen.

Elokuvan käsikirjoituksen tekivät Sergio Amidei ja Federico Fellini, joka vielä tuolloin ei ollut alkanut ohjata omia elokuvia. Lauri Timosen juuri ilmestyneessä Fellinin elämäkertakirjassa mainitaan lisäksi, että Fellini toimi myös apulaisohjaajana tässä Rossellinin monumentissa. Elokuvan alkuperäiskäsikirjoitus on kadonnut, mutta Timonen kertoo Fellinin osuuden keskittyneen nimenomaan Don Pietron hahmoon, jonka näytteli Fellinin hyvä ystävä, enemmän komediarooleistaan tunnettu Aldo Fabrizi. Tämä selittää elokuvan ainoan humoristisen kohtauksen, kun Don Pietro antiikkikaupassa kääntää pienoispatsaiden asentoja niin, ettei pyhimys katso suoraan alastoman naisen takapuolta.

Vakava puoli tässä Fellinin ja Fabrizin yhteistyössä oli, että Pinan kohtalo tuli käsikirjoitukseen nimenomaan Fabrizilta. Timonen kirjoittaa: ”Fabrizi oli todistanut 2.3.1944 paikanpäällä raskaana olleen, aviomiestään pakkotyöleirille vievän rekan perässä juosseen ja konekivääreillä hengiltä tulitetun viiden lapsen äidin Teresa Gullacen murhaa.”

kari.naskinen@gmail.com

Ilmaston kannalta on paras pitää energiantuotanto kunnan hallussa

'Kunnallisvaalien alla nousee aina esille myös kunnan toimintojen yksityistäminen. Yksi iso asia on, pitäisikö energiayhtiöitä myydä yksityisille. Vaalikoneissakin tätä kysytään. Suurin osa on jo myyty, sillä sähköntuotannosta kunnat omistavat enää kolmanneksen. Sen sijaan kaukolämpöyhtiöistä 85 prosenttia ovat kunnallisia.

Kuntaliiton energia-asiantuntija Vesa Peltola näkee energiantuotannon pitämisen kuntien omistuksessa parhaana vaihtoehtona: ”Energiayhtiön myynnissä kassaan kilahtaa pikaisesti pääomaa, mutta pitkällä aikavälillä taloudellinen hyöty laskee. Luonnollisten monopolien siirtyminen yksityiseen omistukseen johtaa usein kustannusten nousuun, tästä löytyy lukuisia esimerkkejä” (Energiauutiset 3/2021). Samaa mieltä on lehden haastattelussa yritysoikeuden professori Janne Ruohonen Tampereen yliopistosta.

Lahdessa on käytännöllisesti koko ajan jossakin kuppikunnassa vakavaa pohdintaa Lahti Energia Oy:n myymisestä. Yhtiöltä kaupungin kassaan arvioidaan tänä vuonna tulevan osinkoina 9 miljoonaa euroa ja muita maksuja muutamia miljoonia lisää. Ilman niitä kunnallisveroprosentti olisi korkeampi. Myymisen kannattajat ovat sitä mieltä, että kokonaistaloudellisesti olisi yhtä tuloksellista yhtiön myyminen, varsinkin kotimaiselle ostajalle. Kotimaisuutta pidetään hyvänä asiana, mutta mistä sen tietäisi, milloin uusi omistaja myisi yhtiön eteenpäin ulkomaiselle pääomasijoittajalle, jolloin oma päätösvalta viimeistään katoaisi horisonttiin.

Jos Lahden energiayhtiö olisi jo myyty, miten olisi käynyt niiden isojen ilmastopoliittisten muutosten, jotka yhtiö viime vuosina on tehnyt. Olisiko yksityinen omistaja tehnyt niitä kalliita investointeja, jollaisilla Lahti Energia saattoi lopettaa kivihiilenkäytön huhtikuussa 2019?

Suomen 50 suurimman kunnan päästöt kattavat kolmanneksen Suomen päästöistä. Jos kunnat pääsevät päästövähennystavoitteisiinsa, se nipistäisi Suomen nykypäästöistä kuudesosan vuoteen 2035 mennessä. Sitra on tehnyt selvityksen asiasta tarkasteltuaan 50 suurimman kunnan ilmastotavoitteita ja -toimia. Sitra näkee kunnilla olevan paljon mahdollisuuksia vaikuttaa alueellaan syntyviin kasvihuonekaasupäästöihin, mutta esim. kaavoituksen ja omistajaohjauksen tarjoamia mahdollisuuksia voisi hyödyntää enemmänkin. Lahdessa näitä mahdollisuuksia on pystytty käytettämään mm. Lahti Energian polttoainevalintoihin vaikuttamalla, koska yhtiö on kaupungin 100-prosenttisesti omistama. Kunnallinen energiayhtiö on yleensä kunnan vaikutusvallassa olevista yksittäisistä päästöjen tuottajista suurin, ja polttoainevaihdokset vaativat isoja investointeja. Lahdessa nämä inestoinnit on toteutettu.

Lahdessa tavoite on vähentää kasvihuonekaasupäästöjä 50 % (1990 - 2025) ja 75 % (1990 – 2030). Esimerkkejä ilmastotoimenpiteistä ovat kivihiilestä luopuminen Kymijärvi III -biovoimalaitoksen myötä (2019) ja Suomen suurimman liikennekäyttöön tarkoitetun biokaasun tuotantolaitoksen tekeminen. Ilman Lahti Energian näitä ilmastotekoja ei Lahtea olisi valittu Euroopan ympäristöpääkaupungiksi 2021.

Viime vuonna Lahti Energian tuotannon fossiiliset hiilidioksidipäästöt olivat ennätyspienet, vain 105 000 tonnia, kun kivihiiltä ei käytetty polttoaineena enää ollenkaan, ja maakaasunkäyttökin oli vähäistä. Edellisvuonna päästöjen määrä oli vielä yli 300 000 tonnia.

Sähkönhankinnassaan Lahti Energia kasvatti merkittävästi tuulivoiman osuutta osuusyhtiöidensä kautta. Tuulivoimalla tuotetun sähkön määrä kasvoi 18 prosentilla vuodesta 2019. Lahti Energia sitoutui lisäksi yhteen uuteen tuulivoimahankkeeseen, joka valmistuu parin vuoden sisällä. Osuusvoimayhtiöidensä kautta Lahti Energia on tällä hetkellä mukana kolmessa tuulivoimahankkeessa.

kari.naskinen@gmail.com