perjantai 28. huhtikuuta 2017

Tietyökö työ min näköset ollah enkelit?


Tammikuu 1924

- Mitä suurempaan maailmaan kuuluu?
- Pahaa, veliseni, pahaa… Lenin kuoli.
- Mitä? Jottako tapettih?
- Ei… kuoli.

Näin alkaa vienankarjalaisen Ortjo Stepanovin kuusiosainen romaanisarja Kotikunnan tarina, minkä hän kirjoitti 1969-89. Vuonna 1990 Stepanov nimitettiin Karjalan kansankirjailijaksi. Karjalaista kulttuuria vaaliva Juminkeko-säätiö ja Karjalan tasavallan kansallisen politiikan komitea ovat sitoneet sarjan kahdeksi paksuksi kirjaksi. Ostin ne Haikolan kylästä, jossa Stepanovin kotitaloa pitää 1998 kuolleen Ortjo Stepanovin poika Miihkali Stepanov. Isä on haudattu metsänreunassa olevalle kalmismaalle, samoin kuin esi-isät, runonlaulajat Kalaskan Vaske ja Karpan Moarie.

Kirjat käsittelevät elämänmenoa alueella, joka sijaitsee Vienanmeren ja Suomen itärajan välissä, suunnilleen niin, että etelässä on Kostamus ja pohjoisessa Uhtua. Haikolan kylä kuuluu Uhtuan piiriin, ja kirjojen tapahtumat ulottuvat 1920-luvun alusta 1960-luvulle. Eikä se elämä kovin erilaiselta vaikuta, kun sitä vertaa varsinkin alkuvaiheiltaan niihin asioihin, joita Suomen kirjallisuudessa on kuvattu. On köyhää maaseutuelämää, toimeentulon kanssa kamppailua, iloja ja suruja, rakastumisia ja niissä pettymisiä ym.

Leninin kuolema oli kuitenkin uudessa Neuvostoliiton valtiossa iso juttu. Miikkulaakin asia kosketti läheltä, sillä piirikomiteassa olivat käskeneet hänen kertoa kylillä Leninin työstä ja elämästä – vähän niin kuin esitelmiä. Kallijevin Veikkoa se ihmetytti: ”Työstä? Mistä työstä? Hänhän oli johtaja.” Veikon käsitteiden mukaan työtä oli vain sellainen, minkä tuloksena syntyi jotain aineellista, kyntäminen, heinänniitto, kalanpyynti metsänhakkuu, ne olivat työtä. Kirjoittaminenkaan ei ollut työtä, vaan kirjoittamista.

Veikko ja Miikkula joka tapauksessa lähtivät viemään tärkeää viestiä opettajalle koululle.

- Olis opettajalle hyvin tärkie asja. Vet Lenin on kuollun.
- Sitä olisittai paishun. Se pojat ei ole hyvä asie. Kenellepä se valta mänöy?
- Neuvostovaltahan jiäy.
- Jiäkäh mitä jiäkäh, mut sen Leninin kera tämä neuvostovalta oli tuatumpi.

Neuvostovallan taloutta lähdettiin kehittämään kolhoosijärjestelmällä, jota kaikki eivät tietenkään kunnolla ymmärtäneet eivätkä hyväksyneet.

- Onko se totta, jotta koko kylän miehet ta naiset pannah yhen täkin alla?
- Miten yhen täkin?
- No kun se kolhoosi luajitah, niin miehistä ta naisista tulou yhtehisie. Silloin jokahini voi elyä kenen kera konsa himottau. Samalla tapua kun kärväkoirat.
- Ken se semmoista on paishun?
- Koko kylä pakajau…

Sakun Jaakko kuitenkin oli käynyt aivan tavallisella riiuureissulla Uhtualla: ”Mie kävin pojat taivahassa enkelijen kera pakajamassa. Tietyökö työ min näköset ollah enkelit? Niitä, hyvä poika, ei joka päivä nävyki.”

Sitä ei kuitenkaan pidetty hyvänä asiana, että Hirssolan Nasto oli rajan toisella puolella mennyt naimisiin suomalaisen talollisen kanssa: ”Eikö omat karjalaiset enämpi kelvattu, kun piti ruotshilla hypätä?”

Suomalaisilla ei muutenkaan ollut hyvä maine. Kun neuvostohallitus oli ostanut Suomesta hevosia, jotka oli määrä antaa talonpojille, varoitti entinen suomalainen punakaartilainen Jaakkoa: ”Älä, hyvä toveri, pane toiveitasi sieltä saatuihin hevosiin. Minä tunnen Suomen porvarit niin hyvin, että voin mennä takuuseen – ne kauppaavat pikemmin koko niemimaan saksalaisille kuin myyvät tänne vaikka markan arvosta tavaraa.” (Hyvän hevosen Jaakko kuitenkin sai.)

Karjalan kieltä romaanissa käytetään vuorosanoissa, kun taas kertova teksti on puhdasta suomea. Karjalankielistäkin tekstiä ymmärtää melko hyvin, mutta outojakin sanoja tulee tietenkin eteen, ainakin näin nykyajan kaupunkilaiselle: eklinen, ettonen, kosino, lautsa, nakriski, päiväkesrä, ruumenpurnu, siklat jne.

Keskeisessä asemassa kirjoissa on Vuokkiniemi, koska siellä kokoontuu kyläneuvosto. Vuokkiniemi on noin 50 kilometriä Kostamuksen pohjoispuolella, ja se on vuoden 2017 suomalais-ugrilainen kulttuurikylä. Toisessa kuvassa tämän jutun otsikon alla on Kalevala-aiheinen maalaus Vuokkiniemen kylätalossa.

Tämä oli sitä tärkeintä aluetta, mistä Elias Lönnrot keräsi aineistoa Kalevalaansa: Haikola, Jyskyjärvi, Kiestinki, Kontokki, Paanajärvi, Röhö, Uhtua, Venehjärvi, Vuokkiniemi...

MAALISKUU 1953

Radiosta kuului vain hidasta klassista musiikkia, joka Prokon Maksimasta tuntui käsittämättömältä huokaisujen sarjalta. Ukko pyöritti vastaanottimen nappuloita, mutta yhtä ja samaa hiljaista hyminää virtasi toisiltakin aaltopituuksilta.

- Johan nyt on saatana.

Vasta pitkän ajan päästä musiikki vaimeni ja radiosta kuului tiedote: ”Kalliit toverit ja ystävät! Neuvostoliiton kommunistinen puolue, Neuvostoliiton ministerineuvosto ja Neuvostoliiton korkeimman neuvoston puhemiehistö tiedottavat suurella surulla puolueelle ja Neuvostoliiton kaikille työtätekeville, että maaliskuun 5. päivänä kello 9.50 illalla kuoli raskaan taudin murtamana Neuvostoliiton ministerineuvoston puheenjohtaja ja Neuvostoliiton kommunistisen puolueen Keskuskomitean sihteeri Iosif Vissarionovitsh Stalin…”

- Avoi, voi. Mitä meilä raukoilla nyt tulou? Jottako miät heitettih tänne omana onnena nojah?


kari.naskinen@gmail.com
 

torstai 27. huhtikuuta 2017

Luojalle rengiksi

Lehtien kuolinilmoituksissa on värssyjen kohdalla nykyisin muitakin kuin raamatunlauseita tai muita kaipaukseen sopivia hempeyksiä runokirjoista. Kolmen satunnaisen otannan perusteella löysin Helsingin Sanomien sunnuntainumeroiden kuolinilmoituksista tekstejä, jotka oli lainattu Kaj Chydeniuksen, Turkka Malin, Pelle Miljoonan, Violetta Parran, Topi Sorsakosken ja Juha ”Watt” Vainion lauluista.

Mikä ettei. Iskelmien teksteistä saa varsin hyviä värssyjä. Joitakin voi ehkä hieman sorvata sopivammiksi, mutta esimerkiksi Marko Haaviston Luojalle rengiksi kävisi oikein hyvin, jos vainaja on ollut uskonnollishenkinen:

Lähdet luojallesi rengiksi,
oman osuutesi teet.
Kun lähtee luojallensa rengiksi,
saa palkan suoraa sydämeen.

Jos äiti on kuollut, voi turvautua Hectorin lauluun Lumi teki enkelin eteiseen:

Äiti lensi taivaaseen
Ja pappi sai taas kahvia juodakseen
Ja veli oli kännissä
näin sen itkeneen
Lumi teki enkelin eteiseen

Jussi Hakulisen
ajankohtaisessa Joutsenlaulussa on myös hyviä aineksia:

Nuo hetket syntymästä kuolemaan
kun silmäluomiin heijastuu
Saa toiset uskomaan kai Jumalaan
toiset Saatanaan,
tai mihin vaan
Muttei kuitenkaan tähän maailmaan

Jos sisko on kuollut, paras on Tapio Rautavaaran laulama Päivänsäde ja menninkäinen, jonka tekijä on Repe Helismaa:

Aurinko kun päätti retken,
siskosta jäi jälkeen hetken
päivänsäde viimeinen.

Jos hautajaiset ovat keväällä, valitaan Kirkaa:

Uuteen kesään hän jaksanut ei,
kevätaamu hänet luotani vei,
ja ohi taas toukokuun, lehdessä jo puu.

Tuomari Nurmiolla on paljon osuvia tekstejä, kuten:

Rakas älä kysy enää
mikä on matkan määränpää
Avaruus on nyt asuntomme
muu on samantekevää.

Omaan kuolinilmoitukseeni löysin osuvimman tietenkin Irwin Goodmanilta:

Nenäni mä niistin ja housujani nostin
astuin sitten puotiin ja Koskenkorvaa ostin
pyörin umpitunnelissa kukuin niin kuin käki
haistakoon nyt paskat koko tuoremehuväki.

Tätä leikkiä voi nyt jatkaa etsimällä sopivia tekstejä Juha Sipilälle ja muille tutuille.



kari.naskinen@gmail.com

keskiviikko 26. huhtikuuta 2017

MM-kisoista pois jääviä kiekkoilijoita pitäisi rangaista

Koska otsikossa esittämääni ei kai pystytä toteuttamaan, olisi rangaistavaksi otettava Suomen jääkiekkoliitto. Se saa vuosittain veikkausvoittovaroja 1,5 miljoonaan euroa, tästä summasta pitäisi seuraavana vuonna vähentää 100 000 euroa jokaista MM-kisoista lintsaavaa pelaajaa kohti, jos pelaajalla ei ole sairaustodistusta tai jos NHL:n pudotuspelit vielä jatkuvat.

Suurimmalle osalle pelaajista Suomen edustaminen arvokisoissa on kunnia-asia. Sitten on kuitenkin niitä lusmuja, joita ei huvita. Luulisi, että jääkiekkoliitolla olisi jonkinlaista sananvaltaa pelaajiinsa.

Ilman valtion rahanjakoa Suomen jääkiekko ja jääkiekkoilijat eivät olisi siinä asemassa mitä nyt ovat. Niillä rahoilla jääkiekkoa on kehitetty merkittävästi. Jääkiekkoliiton nettisivulla kuvataan asiaa havainnollisesti:

Mikael Granlund on hyvä esimerkki siitä, miten veikkausvoittovarat ja kiekkomenestys yhdistyvät toisiinsa. Kempeleeseen rakennettiin upouusi monitoimihalli. Opetus- ja kulttuuriministeriö myönsi sen rakentamiseen ratkaisevat puoli miljoonaa euroa veikkausvoittovaroja.”

”Saatiin alueelle toinen jäähalli ja päästiin paljon enemmän jäälle. Treenasin ja pelasin monitoimihallissa varmaan jotakin viisi vuotta. Sillä oli todella iso merkitys uralleni ja elämälleni”, sanoo Granlund.

Jääkiekkoliiton saamien veikkausvoittovarojen lisäksi on kunnille ohjattu kolmen vuosikymmenen aikana uusien jäähallien rakentamiseen ja vanhojen perusparantamiseen kymmeniä miljoonia euroja Veikkauksen tuottoa. Nykyisin jäähalleja on yli 200 ja niissä noin 250 kiekkokaukaloa. Jääkiekolla tuskin olisi 200 000:ta aktiivista harrastajaa ilman veikkausvoittovaroja.

Sitten on meidän penkkiurheilijoiden osuus. Siirrämme vuosittain lipunhintoina jääkiekkotoiminnan hyväksi arviolta 40 miljoonaa euroa. Lisäksi kun me katsomme pelejä televisiosta, maksavat tv-yhtiöt liigayhtiöille ja liitolle 15 miljoonaa euroa. Siksi odotamme, että näkisimme parhaat pelaajat leijonajoukkueessa.

Ammattilaiseksi Kanadaan päässyt miljonääri Patrik Lainekin
kuuluu tänä keväänä siihen porukkaan, jota leijonapaita ei kiinnosta. Toivottavasti ylpeys käy lankeemuksen edellä.

Sellaistakin juttua on liikkunut, että jotkut pelaajat eivät tykkää valmentaja Lauri Marjamäestä. Niinkö pitäisi mennä, että ensin pojat sopisivat, ketkä pelaavat ja sitten he valitsisivat valmentajan.


kari.naskinen@gmail.com

tiistai 25. huhtikuuta 2017

Sähköautolla 40 vuotta sitten

Vihreän politiikan unelma on, että kaikki autot kulkisivat sähköllä. Jos näin kävisi Suomessa, olisi heti alettava rakentaa uutta ydinvoimalaa nyt rakenteilla olevien lisäksi.

Sähköauto on vanha keksintö, vanhempi kuin bensa- ja dieselautot.
Ne olivat ensimmäisiä käyttöön otettuja autoja, mutta akkujen vähäinen kapasiteetti ja varsinkin Henry Fordin aloittama liukuhihnatuotanto 1900-luvun alussa pani stopin sähköautoille. Myöhemmin on yrityksiä sähköautoilla tehty paljonkin, mutta vasta 2000-luvulla asiassa on päästy kunnolla eteenpäin.

Ensimmäinen oma kokemukseni sähköautosta oli, kun pääsin Lahden Messuilla 1977 ajamaan englantilaisen asetehtaan Enfieldin tekemällä autolla (kuvassa). Kaksi sellaista oli Suomeen tuonut Imatran Voima. Alkuperäiset akut olivat osoittautuneet huonoiksi, joten tilalle oli pantu suomalaisia akkuja (9 isoa akkua, yhteensä 410 kg). Yhdellä latauksella auto kulki noin 80 km, huippunopeus 60 km/t.

Alumiinikorinen, kokoonsa nähden painava auto (975 kg) oli ulkomitoiltaan kuin mopoauto, alle kolme metriä pitkä, eikä siihen mahtunut kuin kaksi ihmistä. Ajokokemus ei hääppönen ollut, muistan oikein hyvin: epämukavin kulkuneuvoa, millä koskaan olen ajanut, enkä huolisi sitä omaan käyttööni ilmaiseksikaan.

Näitä Enfield 8000 -autoja valmistettiin 1973-77 hieman toistasataa, mutta menestys ei tietenkään ollut hyvä. Seuraavina vuosikymmeninä joitakin sähköautoja tehtiin eri puolilla maailmaa, ja 1990-luvulla Kaliforniassa pyrittiin lainsäädännölläkin lisäämään niiden käyttöä, mutta lainmuutos peruttiin autonvalmistajien vaatimuksesta.

Euroopassakin oli aktiivisuutta. Esimerkiksi
Audi muunsi 1980-luvun lopulla yhdeksän Audi 100 -mallia hybridiautoiksi. Niinkin moderneja olivat Audilla, että panivat katolle aurinkopaneelit, jotka latasivat osaltaan auton nikkeli-kadmium-akkuja. 


Tällä hetkellä tilanne on jo toinen. Auto- ja öljyteollisuus ovat antautuneet, ja kaikki merkittävimmät autotehtaat tekevät parhaansa saadakseen osansa kasvavista sähköautomarkkinoista. Eivätkä autot ole Enfieldin tavoin epämukavia ajettavia.

Joissakin maissa sähköautot ovat jo vallanneet kunnolla jalansijaa. Erikoista on, että edelläkävijä on öljymaa Norja, jossa on jo yli 100 000 sähköautoa (Suomessa alle tuhat). Norjassa sähköautonhankintaa on kuitenkin edistetty suurin verohelpotuksin.
Iso muutos autokannassa tapahtui vuosina 2011-15, minä aikana sähköautojen osuus kaikista henkilöautoista Norjassa nousi 1,4 prosentista 17 prosenttiin.
Sekin on ymmärrettävä, että Norjassa asuu nykyisin rikasta väkeä, sillä veropolitiikasta huolimatta sähköautot ovat kalliita. Suomessa hintatasot ovat sellaisia, että jos bensa-auto maksaa 30 000 euroa, niin vastaavankokoinen sähköauto 40 000 euroa.

En ole vuoden 1977 jälkeen ajanut täyssähköautolla, enkä sellaista osta. Televisiosta sentään katsoin kaksi kertaa sähköformuloiden kilpailuja, mutta siihen jäi. Autot näyttivät kilpa-autoilta, mutta kun vauhti pääsuoralla oli alle 200 km/t, eikä moottorista kuulunut minkäänlaista ääntä, niin lopetin.

Äskettäin luin jutun, jossa joku rouva kertoi lähteneensä sähköautollaan Tampereelta Helsinkiin teatteriin. Koska autolla ei päässyt yhdellä latauksella noin pitkää matkaa, oli jossakin Hämeenlinnan tienoilla pidettävä tunnin lataustauko.

Kun on bensaa suonissa, ei sähköauto tule kysymykseen. Ehkä se silti sopii esimerkiksi kimppakyytiläisten yhteisomistusajoneuvoksi.

Sekin asia on vielä arvuuteltavana, miten sähköautot pärjäävät vaihtoautomarkkinoilla. Sähköautot ovat nimittäin sen verran outoja vekottimia, että ainakin käytettynä sellaisen ostaminen on riskipeliä. Imagosyistä jotkut ihmiset silti sähköautoja varmaan ostavat, mutta löysää rahaa pitää silloin olla.

VUONNA 2020 MYYNTI-
OSUUS 10 PROSENTTIA


Kansainvälisen energiajärjestön IEA:n mukaan henkilöautojen merkittävä sähköistyminen yhdistettynä vähähiiliseen sähkön tuotantoon on välttämätöntä liikenteen päästöjen vähentämiseksi pitkällä aikavälillä.

IEA ennustaa, että vuonna 2020 verkosta ladattavien autojen myyntiosuus olisi maailmassa kuitenkin vasta 10 prosentin luokkaa. Tämä merkitsisi, että sähköautojen osuus ajoneuvokannasta vuonna 2020 olisi joitakin prosentteja. Sähkön osuus ajoneuvokannassa kasvaisi merkittävämmäksi IEN:n mukaan vasta vuoden 2030 jälkeen.

EU:n tulevaisuusskenaarioissa henkilöautokannasta ladattavia tai akkukäyttöisiä sähköautoja on vuonna 2050 noin 8 %. Dieselautojen osuus on 30 %, bensiinikäyttöisten 18 % ja hybridien 36 %. Autojen energiankulutuksesta nestemäisten polttoaineiden osuus vuonna 2050 on 90 %. Tästä dieselin osuus on 52 %, bensiinin 29 % ja biopolttoaineiden 9 %.

IEA:n mukaan täyssähköautojen suurimmat ongelmat tällä hetkellä ovat akkutekniikan puutteista johtuva lyhyt toimintamatka (100-150 km ja lyhenee vielä kylmissä olosuhteissa), autojen korkea hinta sekä latausinfrastruktuurin puute.


kari.naskinen@gmail.com

maanantai 24. huhtikuuta 2017

Autoviha purkautuu taas

Yksityisautoliikenteen vihaajat perustivat 1960-luvun lopulla oman yhdistyksen Enemmistö ry:n, joka neuvoi jalankulkijoita pitämään aina vasara taskussa ja kolhimaan sillä autoja, jos ne tunkevat eteen suojatiellä. Nykyisin tätä protestiliikettä vastaa punavihreä pölhöpopulismi, jonka tavoitteena on lopettaa autoliikenne kaupunkien keskusteoista kokonaan.

Helsingin Sanomissa oli sunnuntaina 23.4. juttu siitä, että Helsingin kaupunkisuunnitteluvirasto ehdottaa autoliikenteen rajoittamista tai kokonaan poistamista monelta keskikaupungin kadulta. Saman päivän Keskisuomalaisessa Jyväskylän entinen kaupungininsinööri Osmo Rosti arvosteli kauppakeskusrakentamista Jyväskylän laita-alueille.

Tässä on 1 + 1. Kun autoilua vaikeutetaan keskustoissa, hakeutuvat ihmiset autoineen kauempana oleville markettialueille, joista parkkipaikkoja löytyy, eikä tarvitse edes mittariin panna rahaa.

Osa poliittisesta vasemmistosta on lähtenyt tähän vihreiden kelkkaan. Se osa, mikä luulee, että vasemmistolaisuutta on autoilun vastustaminen, koska köyhillä ei ole varaa omaan autoon. Tätäkin aihetta sivuttiin sunnuntain Hesarissa, jossa käsiteltiin poliitikkojen julkikuvaa sosiaalisessa mediassa: voiko Sdp:n puheenjohtaja Antti Rinne syödä katkarapuja, koska köyhät eivät voi?

Entä pitääkö minun seuraavalla kerralla äänestää porvareita, koska minulla on oma auto? Paitsi jos vaihdan sen kalliiseen sähköautoon, niin sitten vihreitä?

EI KENENKÄÄN ETU

Meillä Lahdessa rakennettiin yli 20 miljoona euroa maksanut parkkihalli torin alle, jotta kaupungin ydinkeskusta vilkastuisi. Ei ole vilkastunut. Päinvastoin tyhjiä liiketiloja tulee koko ajan lisää. Turha sinne parkkikellariin on ajaa, kun kaupungin keskustassa ei kuitenkaan enää ole muita kuin baareja ja kuihtuva torikauppa.
Sama kehitys tulee lähivuosina jatkumaan, kun keskustan autoliikennettä on uusilla katujärjestelyillä vaikeutettu. Tämä ei ole kenenkään etu.

Helsingissä 25 vuotta liiketoimintojen ja organisaatioiden kehittäjänä toiminut Minna Isoaho ihmettelee, että j
ollakin taholla on saatu idea kivoista bulevardeista ja autottomasta keskustasta, mutta ei kanneta vastuuta hankkeiden käytännön seurauksista:

Kenen etu voi olla esimerkiksi se, että Lahdenväylää pitkin keskustaan töihin tuleva perheenisä/-äiti viettää jatkossa tunnin nykyistä pidempään työmatkoilla ja lasten päivähoitoaika pitenee vastaavasti? Tai kenen etu on se, että asuntoja jätetään rakentamatta keskustaan, vaikka se on juuri se paikka, jossa ihmiset haluavat asua ja jonne rakentajat haluavat niitä ra
kentaa?” (Uusi Suomi 28.12.2016)

Näin kuitenkin nyt tunnutaan toimivan. Henki on sama kuin 50 vuotta sitten Enemmistö ry:llä, jonka mukaan ”autojen ahdistamat joukot, jalankulkijat, polkupyöräilijät on saatava nousemaan sortajiaan vastaan. Ahdistakaa heitä hullujen koirien tavoin.”

Enemmistö ry. toimii edelleen ja sen tavoiteohjelmaa näyttää myös kaupunkisuunnitteluvirasto lukeneen. Yhdistyksen nimi tarkoittaa, että se edustaa enemmistöä suomalaisista. Ei vain pidä paikkaansa. Suomessa on kotitalouksia 2,6 miljoonaa ja liikennekäytössä olevia henkilöautoja 2,6 miljoonaa. Tämä ei tietenkään tarkoita auto per perhe, mutta enemmistön autoperheet joka tapauksessa muodostavat.

Enemmistö ry:n kirjassa Alas auton pakkovalta (Tammi, 1969) yhdistyksen puheenjohtaja, filosofian maisteri Asko Salokorpi kirjoitti, että Enemmistö ry. ei tule suorittamaan liikennevalistusta eikä jakamaan heijastimia. Arkkitehti Leif Sundström sanoi samassa kirjassa suoraan, että yhdistyksen perimmäisenä tarkoituksena ei ole liikenneolojen parantaminen, vaan sosialistinen vallankumous:

”Liikkuminen ei ole irrallinen ilmiö. Se on tekemisissä koko yhteiskuntajärjestelmän kanssa. Tämä merkitsee sitä, että syvemmälle ulottuvia muutoksia on turha odottaa, ellei itse järjestelmässä ensin saada aikaan rakenteellisia muutoksia.”

Helsingin ja Jyväskylän vihreät eivät luultavasti pyri vanhanaikaiseen vallankumoukseen, mutta paljon haittaa he kyllä saavat aikaan.

PARKKIHALLIT
EIVÄT SOVI KAIKILLE


Osmo Rosti otti esille myös keskustelun parkkipaikoista: ”Usein sanotaan, että automarketeissa on parkkipaikkoja hirveästi ja keskustassa ei. Todellisuudessa keskustassa on vaikka kuinka parkkitaloja ja niitä rakennettu lisää. Samaan aikaan moititaan, että keskustassa joutuu kävelemään paljon, kun ihan joka liikkeen eteen ei saa autoa. Sitten ajetaan Seppälän markettiin. Yhtä lailla sitä kävelyä tulee Seppälässäkin. Siellähän sitä vasta joutuukin kävelemään, jopa enemmän kuin keskustassa.”

Matemaattisesti laskien voi joskus näin ollakin. Kysymys ei kuitenkaan ole joistakin kymmenistä metreistä, vaan siitä, että marketin pihassa ei tarvitse kierrellä ja kaarrella paikkaa etsimässä. Ei pinna kiristy, kuten kaupungin keskustassa, jossa parkkiruudun kyttääminen on monta kertaa todella stressaavaa.

Eivätkä parkkihallit maksulaitteineen sovi kaikille. Yksinkertaisempaa on ajaa pari kilometriä marketin pihaan.

Helsinkiä paljon pienemmissäkin kaupungeissa otetaan nykyisin mallia 10-50 kertaa suurempien kaupunkien ideoista. Minna Isoaho kirjoitti, että varmaan on vihreän modernia vaatia autotonta keskustaa, mutta joku faktaperustelukin voisi olla paikallaan Suomessa, jossa etäisyydet ovat edelleen pitkiä ja auto monen perheen luonnollinen kulkuväline. Silläkin on merkitystä, kuinka hankalaksi ihmisten arki muodostuu autovihamielisten uudistusten takia.

Hyvinvoinnista puhutaan laajasti, mutta siitä ei olla huolissaan, jos kävelyintoilun johdosta työmatkoihin kuluva aika kasvaa olennaisesti tai jos asiointi tehdään nykyistä vaikeammaksi tai jos keskustan kauppiaat joutuvat lopettamaan toimintansa. Helsingissä ei luultavasti kauppakatoa tapahdu, mutta esimerkiksi Lahdessa tiedän liikkeiden lopettamisia, joissa syynä on ollut kaupungin ydinkeskustan kuihtuminen.

kari.naskinen@gmail.com

sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Jeltsin päästi oligarkit Kremliin, Kiinan taloustie on ollut parempi

Venäjän ensimmäisenä presidenttinä 1991-99 toiminut Boris Jeltsin kuoli päivälleen kymmenen vuotta sitten 76-vuotiaana. Jeltsinillä oli keskeinen rooli Neuvostoliiton alasajossa, mitä muu maailma pitää hyvänä asiana, mutta monet venäläiset ehdottoman huonona. Ainakin valtion omaisuuden tuhoaminen eli myyminen kyseenalaisilla tavoilla ns. oligarkeille oli Venäjän kannalta huonosti hoidettu.

Jeltsinin presidenttikaudella Venäjällä toteutettiin paljon sellaisia uudistuksia, joiden avulla haluttiin päästä kohti markkinataloutta. Toiminta oli nopeaa, kun katsottiin, että yksityistämisiä oli tehtävä heti ja peruuttamattomasti, jotta paluu neuvostojärjestelmään voitiin estää. Näin piti ajatella, koska seuraavat presidentinvaalit olivat edessä 1996 ja näytti täysin mahdolliselta, että kommunistit voittaisivat ne.

Jeltsinin ratkaisu oli, että hän ”päästi oligarkit Kremliin”, kuten kirjoitti Venäjään erikoistunut toimittaja-kirjailija Kalle Kniivilä, joka Neuvostoliiton hajotessa oli Kansan Uutisten kirjeenvaihtajana Moskovassa. Kirjassaan Putinin väkeä (Into, 2014) Kniivilä selvittää, miten ns. panttihuutokaupoilla 1995 Venäjää yksityistettiin:

”Silloin pieni joukko uusrikkaita liikemiehiä, oligarkkeja, lainasi rahaa konkurssin partaalla olleelle Venäjän valtiolle. Pantiksi he saivat osakkeita strategisen tärkeissä, raaka-ainesektorilla toimineissa valtiollisissa suuryrityksissä, osakkeita, joita valtio ei lain mukaan saanut myydä. Mutta jo alusta alkaen oli selvää, että valtio ei pystyisi maksamaan lainojaan takaisin, mikä taas johti siihen, että oligarkit saivat osakkeet haltuunsa etukäteen sovittuun hintaan ilman avointa kilpailua.”

”Panttihuutokaupat mahdollistivat valtion omistaman raaka-ainesektorin yksityistämisen ilman parlamentaarista valvontaa, koska muodollisesti kyseessä olivat vain laina ja sen pantit. Huutokaupat olivat yksi Venäjän 1990-luvun kiistellyimmistä tapahtumista. Selityksiä on useita, ja ne ovat osin ristiriidassa keskenään.”

Huutokauppojen voittajat valittiin etukäteen ja hinnatkin oli käytännössä määrätty ennalta. Kniivilä kirjoittaa hyväntahtoisen selityksen olleen, että hallitus pelkäsi rikkaiden ulkomaalaisten muussa tapauksessa ottavan haltuunsa Venäjän luonnonvarat pientä rahaa vastaan. Ehkä näin, mutta kumpi sitten oli parempi ratkaisu, myydä esim. Jukos-öljy-yhtiö Mihail Hodorkovskille vai länsimaisille energia-alan yrityksille. Varmaan myös Fortum olisi ollut kiinnostunut.

Oikeampi selitys noille järjestelyille oli kuitenkin se, että Kremlin sisälle päästetyt oligarkit olivat hyvää pataa poliittisten vallanpitäjien kanssa ja maksoivat sisäpiirikaupoista lahjuksin ja vastapalveluksin.

Hodorkovski maksoi Jukosista 159 miljoonaa dollaria sen jälkeen, kun kilpaileva ostaja oli suljettu pois huutokaupasta. Vuonna 2003, kun presidenttinä oli jo Vladimir Putin, Hodorkovski pidätettiin Novosibirskin lentokentällä. Vuonna 2005 Hodorkovski tuomittiin veronkierrosta kahdeksaksi vuodeksi vankeuteen. Vuonna 2011 Hodorkovskille luettiin talousrikoksista uusia tuomioita, jotka ylsivät vuoteen 2016 asti, ja hänet siirrettiin työleirille Segežaan Karjalan tasavaltaan. Vuonna 2013 Hodorkovski kuitenkin armahdettiin ja hän muutti Saksaan.

KIINA RAHOITTAA
LÄNNEN KAPITALISMIA


Se on selvää, että Venäjän siirtymisessä oligarkkikapitalismiin tehtiin virheitä. Nyky-Venäjää hyvin tunteva Esko Aho on kuitenkin todennut, että ”
tehtäväkin oli lähes mahdoton: piti purkaa valtava valtionomistus maassa, jossa ei ollut vaihtoehtoisia omistajia, ei ostajia eikä rahaa millä ostaa. Toisaalta, entiselleen jääminen tiesi varmaa taloudellista turmiota. Pelastivatko vai tuhosivatko Jeltsinin tukemat nuoret uudistajat Venäjän talouden? Lopullista vastausta ei varmasti saada koskaan, mutta mikä olisi ollut vaihtoehto?” (HS 25.9.2009


Joka tapauksessa vanha neuvostojärjestelmä oli ajautunut täydelliseen vararikkoon, kultavarantoja oli myyty, tuotanto oli romahtanut ja nälänhätä uhkaamassa. Jotain piti tehdä ja nopeasti. Apuun tulivat oligarkit, jotka vannoivat demokratian nimeen ja anastivat lyhyessä ajassa pääosan koko valtionomaisuudesta.

Voi helposti sanoa, että miksei menetelty niin kuin Kiinassa, jossa kommunistipuolue piti ohjat hallussaan ja aloitti siirtymisen kapitalismiin fiksummin kuin Venäjällä.

Nyt Kiina juhlii maailmantalouden huipulla.
Kiinalaiset yritykset investoivat länteen. Lisäksi Kiinan valtio sijoittaa lännen rahastotalletuksiin pitkäkestoisia lainoja, jotka ovat peräisin ulkomaankaupan ylijäämästä. Kommunistisen Kiinan hallitus siis rahoittaa lännen kapitalismia, ja voi itse oikein hyvin.

Vuoden 2016 bkt-tilaston kärjessä olivat USA, Kiina ja Japani. Venäjä oli sijalla 12 ja Suomi sijalla 44.


kari.naskineng@mail.com


lauantai 22. huhtikuuta 2017

Avioliitto kansainvälisen kriisin uhallakin

Betsuanamaan kruununperillinen Seretse Khama meni naimisiin valkoihoisen englantilaisen Ruth Williamsin kanssa ja aiheutti peräti kansainvälisen kriisin. Tästä hankalasta asetelmasta kertoo elokuva A United Kingdom. Betsuanamaa tunnetaan nykyisin nimellä Botswana.

Betsuanamaa kuului tuohon aikaan 1940-luvulla Brittiläiseen imperiumiin, eikä ollut senkään etujen mukaista, että Oxfordissa opiskelemassa ollut Seretse lähti omapäiselle rakkausretkelleen. Pahennusta se aiheutti kaikkialla ja seurauksena oli suuren luokan selkkaus. Kaukaa ei ehkä hakenut sekään, etteikö Betsuanamaassa olisi syttynyt sisällissota.

Hurja ratkaisu Seretseltä. Rakkaudet menevät ja tulevat, joten oman valtion saattaminen noin vaikeaan tilanteeseen oli edesvastuutonta, vaikka siitä lopulta kunnialla selvittiinkin. Hyvä kysymys elokuvassa esitettiinkin: olisiko Elisabeth kruunattu Englannin kuningattareksi, jos hän ei olisi 1947 mennyt naimisiin Kreikan entisen kuninkaan Yrjö I:n pojanpojan Philipin kanssa, vaan olisi koukannut Afrikasta jonkun tavallisen mustan talliaisen. Ruth Williams oli tavallinen ”konttorirotta”.

Englantilaisen Amma Asanten ohjaama elokuva ilmeisesti seuraa jokseenkin todenmukaisesti oikeita tapahtumia. Lopputulos vain on kuivahko, tulevat mieleen ne television dokumenttiohjelmat, joissa historiallisia tapahtumia elävöitetään näytellyillä jaksoilla. Elokuvaa leimaa myös liika opettajamaisuus – soo, soo, rotuerottelu on paha asia.

Betsuanamaa itsenäistyi 1966 ja Seretse Khamasta tuli maan ensimmäinen presidentti. Hänen neljännestä lapsestaan Ian Khamasta tuli presidentti 2008.

kari.naskinen@gmail.com