Sodan ja rauhan mies hänkin: Arvo Inkilä

Pääministeri A.K. Cajanderin sihteerinä toimi talvisodan alla Kansallisen Edistyspuolueen kansanedustaja Arvo Inkilä. Aika tuntemattomaksi jäänyt henkilö, joka kuitenkin television Sodan ja rauhan miehet -dokumentti- ja draamasarjassa tulee hyvin esille. En löytänyt Inkilästä tuohon vaiheeseen liittyviä tietoja kirjoista enkä netistä, ei ole mainintaa edes Cajanderin elämäkertateoksessa.

Kymmenosainen Sodan ja rauhan miehet valmistui Tv 2:n teatteritoimituksen tuottamana 1977, mutta esitettiin televisiossa vasta joulukuussa 1978. Tämä viivyttely johtui siitä, että sarjaa ei haluttu esittää samanaikaisesti Neuvostoliitossa vietettyjen lokakuun vallankumouksen 60-vuotisjuhlien kanssa, ettei tätä olisi Neuvostoliitossa tulkittu provokatiiviseksi. Nyt tämä erinomainen sarja on nähtävissä Yle Areenassa.

Mutta Inkilä siis. Matti Tapion käsikirjoitus perustui asiakirjoihin ja aikalaistodistuksiin. Sarjan ensimmäinen jakso alkaa huhtikuusta 1938, kun Neuvostoliiton suurlähetysten 2. sihteeri Boris Jartsev ottaa yhteyttä ulkoministeri Rudolf Holstiin. Kysymyksessä oli vasta pehmeä lähestyminen, sillä Jartsev pyysi vain neuvostoliittolaiselle lentokoneelle lentolupaa Suomen alueen yli, kun Moskovasta piti lentää Yhdysvaltoihin. Tästä se iso ruljanssi joka tapauksessa alkoi.

Vai pitäisikö sanoa, että alku oli tapahtunut jo kesällä 1935, kun Neuvostoliiton Suomen-suurlähettiläs Eric Assmus oli vieraillut näissä naapuriasioissa pääministeri T.M. Kivimäen luona?

Jartsev oli saanut toimintaohjeet korkealta taholta, ja vuoden 1938 edetessä puheet kovenivat. Jartsev kävi salaisia neuvotteluja sekä Cajanderin että Holstin kanssa, ja nimenomaan Inkilä tajusi, että tosi oli kysymyksessä, vaikka Neuvostoliiton puolelta keskustelukumppanina olikin vain 2. lähetystösihteeri. Jartsev sanoi Cajanderille, että Jartsev pitäisi ottaa tosissaan ja keskustella hänen kanssaan kunnolla.

Jartsev esitti huolensa Euroopan tilanteen vakavoitumisesta ja siitä, että Saksa olisi taas kimpassa Suomen kanssa. Cajander kuitenkin rauhoitteli Jartsevia: Akateemisen Kirjakaupan johtaja oli nimittäin kertonut jollekin, että saksalaisten aikakauslehtien myynti oli viime aikoina vähentynyt. Tämä ei Jartseville riittänyt.

Loppukesästä Jartsev välitti Suomelle Neuvostoliiton esityksen sotilaallisesta avusta siltä varalta, että Hitler alkaisi hönkiä Suomen kautta kohti Neuvostoliiton rajaa. Holsti oli Kansainliiton pitkässä kokouksessa Genevessä ja Suomen kielteisen vastauksen esitti Jartseville 29.8.1938 Holstia tuurannut sisäministeri Väinö Tanner.

Jartsev oli tämän jälkeen suoraan yhteydessä Inkiläänkin, joka osasi myös venäjää. He myös tapasivat kahden kesken syyskuussa ja ainakin kerran lokakuussakin.

Cajander oli jo tuossa vaiheessa huomannut, että Jartsev ei ole kuka tahansa, vaan täysivaltainen Neuvostoliiton edustaja näissä vaikeissa asioissa. Niinpä Cajander pyysi lounaalla Inkilältä toimintaohjeita, joita Inkilä antoikin melko yksityiskohtaisesti.

Mitään valmista ei kuitenkaan tullut. Kun Holsti erosi tehtävästään marraskuussa 1938, nimitettiin väliaikaiseksi ulkoministeriksi Väinö Voionmaa ja hänen jälkeensä varsinaiseksi ulkoministeriksi Eljas Erkko. Jartsev jatkoi yhteydenpitoa, mutta kevättalvella 1939 neuvottelut loppuivat, kun Erkko oli ottanut jyrkän, tylyn asenteen Jartsevia kohtaan. Inkilästäkään ei enää kuulunut mitään.

Kesä 80 vuotta sitten oli näiltä osin hiljainen – kuolemanhiljainen. Sitten alkoi loppunäytös, kun Suomi sai 5.10.1939 kutsun Moskovaan neuvottelemaan konkreettisista poliittista kysymyksistä…

Cajanderin ja Inkilän hallitus lopetti toimintansa 1.12.1939.

Otsikon yhteydessä on maalaus Arvo Inkilästä. Se on peräisin Viipurista, jossa Inkilä toimi Karjalan Lehden ja Karjalan Aamun päätoimittaja 1913-23. Viipurin työväenopistossa hän opetti 1919-24 ja oli opiston johtajana 1924-44. Hän opetti myös Viipurin reaalikoulussa 1920-luvulla. Sotien jälkeen Inkilä toimi opettajana ja luennoitsijana Helsingin työväenopistossa. Hän sai kouluneuvoksen arvon 1951.

Talvisodan jälkeen Viipurin työväenopiston opiskelijat ottivat johtajiensa muotokuvat kehyksistään ja toivat ne Helsingin työväenopistoon säilytettäviksi. Kun opiston lisärakennus valmistui 1959, yksi suurista saleista nimettiin Viipurinsaliksi, jonka seinälle muotokuvat asetettiin.

Arvo Inkilä oli kansanedustajana 1933-39 edustaen Viipurin läänin läntistä vaalipiiriä. Hän oli Edistyspuolueen eduskuntaryhmän puheenjohtaja ja toimi puheenjohtajana eduskunnan kansanvakuutusvaliokunnassa 1936-37 ja työväenasiainvaliokunnassa 1938. Arvo Inkilä kuoli 83-vuotiaana 1965.

Tässä jutussa mainittuja henkilöitä esittävät tv-draamassa:

Tauno Lehtihalmes (Inkilä)
Yrjö Parjanne (Cajander)
Timo Kankainen (Jartsev)
Leo Riuttu (Holsti)
Uljas Kandolin (Kivimäki)
Veijo Pasanen (Hitler)
Martti Pennanen (Tanner)
Toivo Lehto (Voionmaa)
Rauli Lehtonen (Erkko)

kari.naskinen@gmail.com

”Miehet pyörivät ympärilläni ja polttavat itsensä”

Yle Radio 1:n mainiossa Muistojen bulevardi -ohjelmassa lauloi Marlene Dietrich Schlagerin Ich bin von Kopf bis Fuss auf Liebe eingestellt (1960):

Miehet pyörivät ympärilläni,

kuin perhoset valon ympärillä.

Ja kun ne polttavat itsensä,

kyllä, en voi tehdä mitään.

Minä vain voin rakastaa,

enkä mitään muuta.

Osui sopivasti, kun luen juuri kirjaa Marlene Dietrichistä ja hänen sisarestaan Elisabethista: Fasismin varjo tähtikultin yllä (Minerva, 2018). Tästä kirjan pääaiheesta väliotsikon jälkeen, mutta ensin Matrlene Dietrichin runsaasta rakkauselämästä.

Josef von Sternberg ohjasi Marlenen elokuvia, muhinoi tähtensä kanssa, mutta ei päässyt kunnolla päämääräänsä ja sanoi 74-vuotiaana Frankfurtin kirjamessuilla 1968 kameran edessä: ”Lakatkaa puhumasta siitä helvetin akasta.”

Erich Maria Remarquen kanssa Marlene viihtyi paremmin, ja Remarquen kuoltua Marlene haukkui tämän vaimon Paulette Goddardin: ”Nyt se lunttu sai hänen kaikki aarteensa, van Goghit, Cezannet, Modiglianit ym.”

Ernest Hemingway oli myös Marlenen suuri rakkaus. Kun Hemingway oli tehnyt itsemurhan 1961, Marlene pukeutui mustiin.

Joseph P. Kennedy pääsi myös Marlenen flirttailun kohteeksi toimiessaan suurlähettiläänä Lontoossa sodan aikana. Kennedyjen perheeseen Marlene tutustui lomalla Ranskan Rivieralla Hotel du Capissa.

John Wayne heilasteli Marlenen kanssa ajoittain. Marlene oli nähnyt lännensankarin ensimmäisen kerran joissakin kuvauksissa ja oli kuiskannut ohjaajalle: ”Daddy, osta minulle tuo herkkupala.”

Jean Gabin oli kuitenkin Marlenen suurin rakkaus, yhdessä he asuivat Hollywoodissa hienossa talossa.

Frank Sinatrallekin Marlene ehti 50-luvun alussa ”tuottaa onnea”, kuten kirjassa kerrotaan.

Yul Brynner oli 20 vuotta Marlenea nuorempi. Marlenen päiväkirjamerkintä 12.5.1952: ”Tuli vasta klo 13. Y oli täällä. Lähti vasta klo 18 (rakastaa minua). Soitti klo 18.45. Sanoi tulevansa keskiyöllä.” Tämä tiivis suhde kesti neljä vuotta.

John F. Kennedyn, vanhan tuttavansa, Marlene tapasi 1963 esiintyessään Washingtonissa. Marlene vieraili Valkoisessa talossa kahtena päivänä. Jälkimmäisellä kerralla Kennedy suuteli Marlenea, joivat hiukan viiniä ja presidentti vei vieraansa parvekkeelle. Tunnetun teatteriarvostelijan Kenneth Tynanin päiväkirja julkaistiin 2001 ja siinä Tynan kertoo JFK:n ja Marlenen tapaamisesta, josta Marlenella oli kiire pois vastaanottamaan juutalaisten hänelle myöntämää ansiomitalia – Kennedy totesi, ettei heillä siinä tapauksessa ollut paljon aikaa, otti lasin Marlenen kädestä ja johdatti tämän makuuhuoneeseensa. Tarinaa tukee Marlenen tyttären Maria Rivan muistelmateos (1992), jonka mukaan Marlene oli paljastanut tapahtuneen vävylleen heti palattuaan Washingtonista New Yorkiin.

Rudolf Sieber oli Marlenen aviomies vuodesta 1924 miehen kuolemaan asti 1976. He eivät kovin paljon asuneet edes samalla mantereella, ja miehelläkin oli oma jalkavaimonsa.

SISKO OLI TÖISSÄ
KESKITYSLEIRISSÄ

Marlene Dietrich lähti vihaamastaan natsi-Saksasta ja sai Yhdysvaltain kansalaisuuden 1937. Saksalaisen Heinrich Thiesin kirjassa tulee ensimmäisen kerran laajemmin esille Marlenen puolitoista vuotta vanhemman Elisabeth-siskon tarina natsien palveluksessa.

Elisabeth oli kansakoulunopettaja ja naimisissa teatterinjohtaja Georg Hugo Willin kanssa. Mies oli pesunkestävä natsi, joka sai natsihallinnolta johdettavikseen maaseudulla sijaitsevia elokuvateattereita. Suurin niistä oli Bergen-Belsenin keskitysleirissä, jossa myös Elisabeth työskenteli elokuvateatterissa ja SS-miesten kanttiinissa.

Sodan jälkeen Elisabeth ja Georg määrättiin pakkotyöhön keittiöön Bergen-Belseniin. Marlene Dietrich oli luullut, että Elisabeth oli ollut keskitysleirillä natsien uhrina, mutta kun totuus selvisi, Marlene vaikeni sisarensa olemassaolosta elämänsä loppuun saakka. Salaa Marlene kuitenkin piti yhteyttä sisareensa ja tuki tätä taloudellisesti. He kävivät myös tiivistä kirjeenvaihtoa. Näiden aiemmin julkaisemattomien kirjeiden ja muiden alkuperäisdokumenttien pohjalta Heinrich Thies kertoo tämän häkellyttävän tarinan.

Julkisesti Marlene joka tapauksessa kielsi siskonsa olemassaolon. Vuonna 1984 Maximilian Schell teki dokumenttielokuvan Marlenesta. Kun Schell haastatteli 83-vuotiasta Marlenea, hän kysyi, oliko tällä sisaruksia.

- Ei.
- Olitte siis ainoa lapsi?
- Kyllä.


Marlene Dietrich pysytteli loppuelämänsä Pariisissa huoneistoonsa erakoituneena ja vietti viimeiset 12 vuottaan vuoteenomana. Puhelimitse ja kirjeitse hän piti ahkerasti yhteyttä läheisiinsä puhelimella ja kirjeitse. Mielellään hän tietenkin jutteli muiden kuuluisuuksien kanssa, ja kirjassa näistä puhelukumppaneista mainitaan mm. Björn Borg, John McEnroe ja kuningatar Elisabeth.

Kerran Ronald Reaganin ollessa valtiovierailulla Pariisissa hän soitti Marlenelle ja tarjoutui poikkeamaan tämän asunnossa. Marlene kieltäytyi tarjouksesta: ”Ronald, liian myöhään.”

Sukulaisten lisäksi ainoa Marlenen sallima vieras oli Romy Schneider. Heillä oli yhteistä: molemmat olivat kääntäneet selkänsä Hitlerin Saksalle ja hankkineet sieltä vihamiehiä. Molemmista oli tullut eläviä legendoja, alkoholi-, huume- ja lääkeriippuvaisia, jotka kaiken loistonsa jälkeen olivat jääneet kärsimään suuresta yksinäisyydestä.

Marlene Dietrich kuoli munuaisvaivoihin 90-vuotiaana Pariisissa 1992. Siunaustilaisuuden jälkeen hänen arkkunsa kuljetettiin Berliiniin, jossa hänet haudattiin Friedenauhun Stubenrauchstrassen hautausmaalle. Berliinin elokuvajuhlien keskeisen tapahtumapaikan Potsdamer Platzin lähellä oleva aukio on nimetty Marlene-Dietrich-Platziksi.

kari.naskinen@gmail.com

Vakaalla pohjalla 100 vuotta

Reilut puolitoista vuotta Suomen itsenäistymisen jälkeen 17.7.1919 valtionhoitaja Carl Gustaf Mannerheim vahvisti Suomen tasavaltaisen hallitusmuodon. Alkavalla viikolla vietetään siis suomalaisen kansanvallan 100-vuotispäivää.

Tämä juhlapäivä noteerattiin ensimmäisen kerran varsinaisesti 1959, jolloin tasavallan presidentti Urho Kekkonen piti radiossa puheenkin otsikolla ”Kansanvaltaisen hallitusmuodon luomalla vakaalla pohjalla 40 vuotta”. Siinä hän muistutti, että kysymys presidentin asemasta ja toimivallasta aiheutti hallitusmuotoa laadittaessa vakavia erimielisyyksiä. Niiden kohteena olivat myös presidentin valtuudet ulkopolitiikan alalla. Päätökseksi joka tapauksessa tuli, että Suomen suhteista ulkovaltoihin määrää presidentti.

”Tämä presidentille suotu laaja toimivalta ja itsenäisyys ulkopoliittisissa kysymyksissä on erityisesti sodan jälkeisinä vuosina tullut korostetusti esille. Kun hallituksemme ovat vaihtuneet valitettavan usein ja ensisijaisesti sisäpoliittisten vastakohtaisuuksien sävyttämät keskustelut hallituskysymyksestä ovat saattaneet kohdistua myös ulkopoliittisiin suhteisiimme, on erityisesti siinä vaaranalaisessa kansainvälisessä tilassa, jossa jatkuvasti elämme, ollut erityisen tärkeää, että ulkopolitiikkamme suuntaus ei ole herättänyt epäilyksiä. Tasavallan presidentti ei kuitenkaan voi johtaa maan ulkopolitiikkaa vastoin eduskunnan tahtoa, jos mielipideristiriita syntyy”, sanoi Kekkonen.

Myös parlamentarismin sisällyttäminen hallitusmuotoon aiheutti erimielisyyksiä. Kekkonen ei pitänyt keskustelua tästä asiasta mitenkään poikkeuksellisena, sillä kuten hän sanoi, eivät demokratia ja parlamentarismi välttämättömästi kuulu yhteen: ”Esimerkiksi Yhdysvaltojen ja Sveitsin valtiosääntö ei tunne parlamentarismia. Mutta niissä maissa, joita hallitaan parlamentaarisesti, on kansanedustuslaitoksen lainsäädännön ja valtion taloushallinnon lisäksi pidettävä huoli hallitusvallan ylläpitämisestä, mikä normaalisissa oloissa edellyttää enemmistöhallitusta. Meillä ei tässä olla täysin tyydyttävästi onnistuttu.”

Alku oli vaikeaa. Itsenäisyyden kahtena ensimmäisenä vuosikymmenenä talvisotaan mennessä Suomessa oli 18 hallitusta, joista vain viisi oli enemmistöpohjalla. Vähemmistöhallitusten kauteen ennen sotia vaikutti sekin, että hallituksen muodostamiseen eivät kaikki eduskuntaryhmät voineet ottaa osaa. Se oli porvarillisen oikeiston ja keskustan monopolina, mikä tarkoitti käytännössä sitä, että 2/5 eduskunnasta ei katsottu hallituskelpoiseksi.

Sotien päättymisen jälkeen tähän Kekkosen radiopuheeseen mennessä oli niin ikään muodostettu 18 hallitusta, joista 10 oli ollut enemmistöhallituksia.

”Sodan jälkeen suhteet ovat parantuneet, mutta olot ovat edelleen epätyydyttävät”, sanoi Kekkonen.

Myöhemmin Kekkonen haali itselleen paljon myös sisäpoliittista valtaa. Puheessaan 1959 hän sanoi Suomen olosuhteiden osoittavan kuinka vaikeaa on monipuoluesysteemin vallitessa enemmistöhallituksen aikaansaaminen. - ”On lisäksi ollut havaittavissa, että enemmistöhallituksen koossa pitäminen on vaikeaa, niitä on hajonnut sisäisiin erimielisyyksiin."

Tuolloin kesällä 1959 Suomessa oli V.J. Sukselaisen toinen vähemmistöhallitus. Se pystyi toimimaan 2,5 vuotta, minkä jälkeen tuli Martti Miettusen vähemmistöhallitus vajaaksi vuodeksi. Sitten syntyi 1962 sentään Ahti Karjalaisen enemmistöhallitus puoleksitoista vuodeksi, mutta solmu piti lopulta avata Reino Lehdon virkamieshallituksella. On siinä ollut Kekkosella rusnaamista.

Viimeksi on vähemmistöhallitus ollut 1976-77, Miettusen kolmas (Keskusta, Rkp, Lkp).

VAARALLISESSA MAASTOSSA

Puheensa lopuksi Kekkonen tarkasteli Suomen valtiollista asemaa maailmanpoliittisessa kriisitilanteessa kylmän sodan vallitessa: ”Voimmeko säilyttää itsenäisyytemme ja kansallisen vapautemme? Suoraan on sanottava, että aikaisempien historiallisten vaiheiden ymmärrettäväksi tekemä kysymyksen ydin on siinä, kunnioittaako itäinen naapurimme vapauttamme.”

Kekkosen oma vastaus oli: ”Minulla on se luja vakaumus, että jatkamalla johdonmukaisesti, rehellisesti ja ilman taka-ajatuksia sitä ulkopolitiikkaa, jonka J. K. Paasikivi on määritellyt ja toteuttanut, me sekä säilytämme valtiollisen vapautemme että sitä lujitamme ja samalla vahvistamme itsenäisen kansakuntamme kansainvälistä arvonantoa.”


”Mutta helppo ei asemamme ole. Me tietenkin noudatamme puolueetonta ulkopolitiikkaa valtiosopimuksiemme mukaisesti. Mutta meidän on muistettava, että me sijaitsemme vastakkaisten voimaryhmien välimaastossa, joka on aina rauhatonta aluetta ja kiristyvässä kansainvälisessä kriisitilanteessa jopa vaarallista maastoa. On hyvin ymmärrettävää, jos me toivomme, että tämä välimaasto voisi olla osa rauhoitetusta saarekkeesta Pohjois-Euroopassa.”

SASTAMALASSA JUHLITAAN

Erikoista tässä kansanvallan päivässä on, että sitä juhlitaan julkisesti vuosittain vain Sastamalan torilla. Näin on tehty jo vuodesta 1992 lähtien. Sopiihan se Sastamalaan, ensin kesäkuussa juhlitaan vanhoja kirjoja ja heinäkuussa vanhaa asiakirjaa. Tulevalla viikolla tilaisuus järjestetään kuitenkin vasta lauantaina 20.7. ja juhlapuhujaksi tulee eurooppaministeri Tytti Tuppurainen.

kari.naskinen@gmail.com

Päiviö Pyysalo ratkaisi voittajan vasta esiintymislavalle kävellessään

Tangomarkkinat alkavat tänä iltana, kun yhdestätoista laulajasta kuusi valitaan lauantain loppukilpailuun. Tapahtuma järjestettiin ensimmäisen kerran 1985, joten nyt ovat vuorossa Seinäjoen XXXV Tangomarkkinat. Yleisradio ja MTV ovat tämän suurtapahtuman hylänneet, mutta onneksi Alfa-tv otti sen ohjelmistoonsa vuoden 2016 jälkeen. Alfa-tv on erikoinen kanava, se esittää pyhäpäivisin kristillispohjaisia ohjelmia, mutta arkisin on paljon esimerkiksi auto-ohjelmia ja tanssimusiikkinauhoituksia eri keikkapaikoilta.

Se siitä, tärkeintä joka tapauksessa, että Tangomarkkinat näkyvät. Se on jo vuosia ollut ylivoimaisesti paras tämän lajin tv-ohjelma, kun Eurovision laulukilpailujen Suomen-karsinta on mennyt täysin mönkään. Aikaisemmin oli erinomainen iskelmäohjelma MTV:n Syksyn Sävel, mutta sekin hiipui pois, vaikka sillä oli parhaimmillaan katsojia yhtä paljon kuin itsenäisyyspäivän linnanjuhlilla. Syksyn Sävelen huippuja olivat mm. Irwin Goodmanin, Eki Liikasen ja Mikko Alatalon hauskat renkutukset.

Paljon on jäänyt mieleen myös Tangomarkkinoista. Yksi erikoisimmista tapauksista on ollut, kun tuomariston äänet menivät 1994 tasan Sauli Lehtosen ja Henri Hurmeen välillä. Heikki Hietamies ja Arja Koriseva kutsuivat lavalle tuomariston puheenjohtajan Päiviö Pyysalon, mutta hänkään ei vielä tiennyt voittajaa. Säännöt olivat sellaiset, että tasatilanteessa puheenjohtaja ratkaisisi voittajan, ja myöhemmin Pyysalo on kertonut, että vasta kävellessään lavalle hän päätti tangokuninkaan olevan Sauli Lehtonen. Tangokuningattareksi tuomaristo valitsi Tiina Räsäsen (kuvassa molemmat).

Pyysalo oli tuomariston puheenjohtajana 17 vuotta. Tuolloin 1994 muut tuomarit olivat Ari Oinonen, Lasse Lintala, Jaana Lammi, Tamara Lund, Pentti Oskari Kangas, Marjatta Leppänen ja Erkki Liikanen. Huomenna perjantaina Pyysalo toimii juontajana 35-vuotisjuhlakonsertissa, jossa esiintyy yli 40 kilpailuvoittajaa vuosien varrelta, ja tämänkin konsertin näyttää suorana Alfa-tv.

TÄHDET MEREN YLLÄ

Teemaan sopivasti on juuri ilmestynyt Timo Kalevi Forssin kirja Tähdet meren yllä  (Into), joka kertoo suomalaisen tangon tarinan 1910-luvulta tähän päivään. Se esittelee tangoa niin tanssilavojen ikisuosikkina kuin monikerroksisena kulttuurisena ilmiönä. Kirjassa ollaan myös suomalaisen tangon jäljillä rajojen ulkopuolella Saksassa ja Ruotsissa.

Kirjassa esitellään keskeiset säveltäjät, sanoittajat ja sovittajat kuten  Toivo Kärki,  Unto Mononen,  Reino Helismaa,  Juha Vainio,  M. A. Numminen  ja Esa Pulliainen. Solisteista mukana ovat mm. Henry Theel,  Olavi Virta, Taisto Tammi,  Reijo Taipale,  Eino Grön, Rauli Badding Somerjoki, Topi Sorsakoski,  Jari Sillanpää,  Tuomari Nurmio,  Arja Koriseva ja  Kyösti Mäkimattila.

Oman näkemyksensä suomalaisesta tangosta kertoo myös Helsingin yliopiston musiikkitieteen lehtori Alfonso Padilla, jonka Chilen sotilasjuntta oli 1973 pannut vankilaan ja joka sieltä kahden vuoden kuluttua vapauduttuaan tuli karkotettuna Suomeen.

Tämän vuoden tangotapauksia on myös Marco Lundbergin (tangokuningas 2016) ensimmäinen albumilevy Rakkauden rikkaus, jonka hän teki Riku Niemen orkesterin kanssa. Levy on kunnianosoitus Lundbergin sedälle Taisto Tammelle (1945 - 1979), joka oli ensimmäinen romanilevylaulaja. Lundbergin levyn kaikki kymmenen kappaletta kuuluivat Taisto Tammen ohjelmistoon.

kari.naskinen@gmail.com