Suomi 1807: ”Pyrimme ikuisuuteen ja itsenäisyyteen.”

Mielenkiintoinen kirjalöytö kirpputorilta: professori Kari Tarkiaisen toimittama puhe- ja muu kirjallinen kokoelma Porvoon piispan Magnus Jacob Alopaeuksen sekä hänen poikiensa ja muiden lähisukulaisten jälkeensä jättämästä aineistosta. Kirjan nimi on Valtakunnan vaihdos 1809 (SKS, 2009), ja kirja valaisee nimenomaan sitä murrosaikaa, kun Ruotsin itäisistä lääneistä eli Suomen alueesta tuli Venäjän keisarikuntaan kuuluva Suomen suuriruhtinaskunta.

Muodollisesti tämä muutos lyötiin lukkoon maaliskuussa 1809 Porvoon valtiopäivillä, joilla Alopaeus oli valtiopäiväedustajana, tuolloin vielä tuomiorovastina, sillä piispaksi hänen nimitettiin myöhemmin samana vuonna.

Jo vuotta aiemmin tilanne oli saanut uuden suunnan. Tuomiorovastin poika, revisiokomissaari Henrik Gabriel Alopaeus kirjoitti muistelmissaan: ”Helmikuun 24. päivän iltana 1808, itse karkauspäivänä, kun jo hämärsi, talven ollessa todella pohjoismainen, työntyi Venäjän armeija Porvoon kaupunkiin. Kaunis mutta jäätävän kylmä talvi-ilta, vieraat sotilaat, minulle outo kieli, pitkät upseerit, täydellinen hiljaisuus ja hyvä järjestys – kaikki teki mieleni juhlalliseksi.”

Venäjä ja Ruotsi ajautuivat sotaan helmikuussa 1808, mutta merkkejä oli ilmassa jo edellisvuonna. Kun tuomiorovastin toinen poika, Porvoon lukion lehtori Magnus Alopaeus piti puheen prinsessa Cecilian syntymän johdosta 22.10.1807, hän sanoi: ”Vaikka me pyrimme ikuisuuteen ja itsenäisyyteen ja kuvittelemme monta kertaa, että olemme itse luoneet kohtalomme ja että olemme järkemme ja taitomme avulla siinä onnellisessa tilassa, joka on riippuvainen vain meistä, eivät asiat kuitenkaan ole tällä tavalla.”

Eivät ole, kuten tiedämme. Magnus Alopaeus kuitenkin tiesi vallan hyvin, että Suomessa asiat olivat hyvin, ja siitä hän kiitti kuningas Kustaa IV Aadolfia, lempeää kuningatarta Fredrika Doroteaa ja kuninkaan loistavaa sukua, joka ympäröi kuninkaan valtaistuinta ja riemastutti kuninkaan sydäntään.

”Se yleinen hyväntahtoisuus, jota kohtaamme kaikkialla harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta, vakuuttaa meidät siitä, että elämme yhteiskunnassa, jonka asukkaat ovat onnellisia ihmisiä”, sanoi Magnus Alopaeus.

Paljon huonomminkin olisi voinut olla. Puhuja otti esille esimerkiksi Afrikan pohjoisrannikon, jossa kylläkin on valtiollinen järjestys, mutta josta puuttuu kaikki lempeys ja sivistys. Paljon autuaampia eivät olleet hänen mielestään myöskään Etelämeren saarten kansakunnat, vaikka ilmasto siellä olikin niin hyvä, että maata ei tarvinnut viljellä suurella vaivalla. Heiltä puuttui kuitenkin järjestys ja vapaus.

Euroopassakaan asiat eivät enää olleet parhaalla tolallaan, kuten Magnus Alopaeus sanoi: ”Haluaisin näyttää teille sen maan, jonka peltoja ja ketoja Elbe ja Oder kostuttavat. Se on ollut viime aikoihin asti koko Euroopan kunnioittama, ja yksi ainoa sankari on sen suuruuden syy. Preussin kuningas Fredrik Suuri kuoli ja hänen mukanaan laski se tähti, joka johti Euroopan kohtaloita.”

Fredrik II Suuren jälkeen 150 vuotta myöhemmin nousi Elben ja Oderin kostuttamille maille uusi tähti, mutta siitä Magnus Alopaeus ei onnekseen tiennyt mitään.

PRINSESSA CECILIA

Prinsessa Cecilia eli 1807 - 1844. Hän harrasti säveltämistä, ja Helsingin juhlaviikoilla tänä kesänä hän on ajankohtainen. Esillä ei ole hänen säveltämiään teoksia, mutta 17.8. esitetään Musiikkitalossa Väinö Raition 1933 valmistunut ooppera Prinsessa Cecilia. Libretto on Hämeenkoskelta kotoisin olleen professori Huugo Jalkasen.

Viimeksi yli 80 vuotta sitten esitetty suurteos saa nyt uuden ulostulon. Hannu Lintu johtaa Radion sinfoniaorkesteria, solisteina laulavat Johanna Rusanen, Tuomas Katajala, Mika Pohjonen, Jaakko Kortekangas, Waltteri Torikka, Petri Bäckström ja Kristian Lindroos. Mukana on myös Musiikkitalon kuoro.

Kansallisoopperassa Prinsessa Cecilia esitettiin kuusi kertaa 1936-37. Ceciliana oli Irja Aholainen, kuninkaana Teddy Björkman sekä muissa rooleissa mm. Alfons Almi, Erkki Eirto, Sulo Saarits ja Väinö Sola. Helsingin kaupunginorkesteria johti Martti Similä.

kari.naskinen@gmail.com

Eila Kivikk´aho

Läpäjävä vedenkalvo…
Vipajava kuva kuun.
Älä katso. Älä valvo.
Nuku tuoksuun tuomipuun.

Eeva Salo

Usein minä muistelen oppimiani asioita
siivet pienet, evämäiset,
niiden sulat suomumaiset,
muu höyhennys karvamaista
ja mietin ja mietin mitähän sekin on
vaikka minä tiedän että se on pingviini.

Lauri Viita

Kiitos elämästä, Äiti.
Pari riviä tein kirjaimia tänään.
Siinä kaikki. Olen onnellinen.

Olen viime aikoina käsitellyt parikin kertaa vanhoja Parnasso-lehtiä. Aikaisemmin olen joiltakin tutuilta kysynyt, mahtaisiko kukaan olla kiinnostunut tästä kokoelmastani, alkaen numerosta 1 (1951). Muutamasta antikvariaatistakin olen tiedustellut, mahtaako niillä olla mitään arvoa. Ei ole.

Koska näin on, otin komerosta esille kaksi isoa laatikkoa, joissa nuo lehdet ovat. Nyt olen niitä ennen nukkumaanmenoa lukenut, ja heureka – enkä niitä anna enkä myy, vaikka joku tarjoaisi miljoonan. Tänä iltana näyttävät yöpöydällä päällimmäisinä olevan numerot 4-7/1966.

Se vain ihmetyttää, miten Eila Kivikk´aho keksi itselleen tuollaisen taiteilijanimen.

kari.naskinen@gmail.com

Moukarinheittäjien varmuus samanlaista kuin akkaväellä kivenheitossa

Kalevan kisat alkavat huomenna Seinäjoella. Kun ensimmäiset Kalevan kisat järjestettiin Viipurissa 1910, oli ohjelmassa monta uutta lajia. Yksi niistä oli moukarinheitto, jonka voitti Viipurin Reippaan Nikolai Gavrilik tuloksella 28,80. Suomen Urheilulehden toimittaja Lauri ”Tahko” Pihkala ei ollut kovin innostunut näkemästään, vaan kirjoitti: ”Moukarinheitto on meidän maassa vielä lasten leikkiä. Varmuus on samanlaista kuin akkaväellä kivenheitossa, tulokset mitättömiä.” HKV:n Pihkala itse voitti kisoissa 400 metrin juoksun hyvällä ajalla 52,0.

Nämä kisat olivat ne, joihin vakuutusyhtiö Kalevan miespuoliset työntekijät olivat lahjoittaneet hienon pokaalin kiertopalkinnoksi kisojen parhaalle seuralle. Tuolloin se oli HKV, kuten myös seuraavina seitsemänä vuonna.

Kisat pidettiin Kelkkalan raviradalla, joka oli Suomen toiseksi vanhin (1892), heti Oulunkylän jälkeen (1884). Koska raviradalla suoran pituus oli kilometrin verran, niin uutuuslaji 800 metrin juoksukin järjestettiin suoralla. Vuonna 1938 Kelkkalassa järjestettiin Kuninkuusravit.

Muut ensimmäistä kertaa Suomen mestaruuskilpailuissa olleet lajit olivat 200 m, 5000 m, 200 metrin aitajuoksu, 30 kilometrin kävely sekä 5-ottelu, jonka lajit olivat pituus, keihäs, kiekko, 190 metrin juoksu ja paini.

Viipurissa ehdittiin Kalevan kisat järjestää tämän jälkeen vielä kolme kertaa, 1925 ja 1929 Papulan urheilukentällä sekä 1937 Suomen komeimmalla urheilukentällä, Patterinmäen eteläreunaan rakennetulla keskusurheilukentällä, jossa etusuoralla oli yhdeksän juoksurataa.

Kalevan maljassa on kaiverrus yli sadan vuoden takaa: ”Ruumiillinen ja taloudellinen hyvinvointi päämääränämme”. Kalevan kisat -nimitys sai alkunsa, kun sen otti käyttöön Urheilulehti 1915. Suomen urheiluliitto virallisti SM-kisojen nimen tällaiseksi 1937 Viipurin kisojen yhteydessä. Tuolloin liiton puheenjohtajana toimi sopivasti Urho Kaleva Kekkonen, mutta ajatus Kalevan kisat -nimen virallistamisesta lienee silti ollut päävalmentaja Armas Valsteen.

kari.naskinen@gmail.com

"Rikkaasta elämästä sopii olla kiitollinen" (Mauno Hartman 1930 - 2017)

Kuvanveistäjä, professori Mauno Hartman on kuollut. Hän oli syntynyt 5.7.1930 Turussa ja kuoli tiistaina 18.7.2017 Hollolassa.

Mauno Hartman oli tunnettu hirsiteoksistaan. Puu oli hänen materiaalinsa. Tämä tulee hyvin ilmi hänen ja puolisonsa Pirkko Hartmanin kirjassa Minä Manu Hartman, kuvanveistäjä, jonka Mauno Hartmanin säätiö julkaisi 2005. Hartman:

- Minä rakastan metsiä.
- Minä rakastan eläviä puita.
- Minä rakastan kuolleita puita.
- Minä rakastan lahonnutta puuta.
- Minä rakastan puulattioita.
- Minä rakastan kuolemankellon hylkäämiä onkaloita.
- Minä rakastan ajopuita rannalla.
- Minä rakastan viikinkiveneitä.
- Minä rakastin vanhaa puutaloa Puutarhakadun varrella [Turku] vastapäätä Mikaelin kirkkoa – puutaloa, joka purettiin.
- Mutta minä sanoin – tuokaa minulle sata kuivaa seinähirttä ja ne tuotiin kuorma-autolla kahdessa erässä.
- Minä rakastin niitä hirsiä moottorisahalla, kirveellä hirveydellä. Minulla on myös Mora-puukko, jonka ostin Tukholmasta. Minulla on pajavasara ja napakaira.
- Mutta minä en tuhonnut niitä seiniä – minä rakensin ne uudelleen, sillä minä puhun työssä.

Hartman kirjoitti, että jos hänen sanomisensa joutuisivat jonkun taiteilijanuraa suunnittelevan nuoren käsiin, niistä saisi ainakin sen opin, että vaikka vaiheita on elämässä moninaisia, on taiteentekijän aina asetettava taide etusijalle:

”On otettava itselleen tila tehdä, vaikkapa muiden ihmisten ja elämän onnen kustannuksella. Jos lähelle sattuu ihmisiä, jotka sen hyväksyvät, hyvä niin; ellei, on oltava yksin. Luomisen prosessi tapahtuu aina joka tapauksessa aina yksinäisyydessä, ja elämisen taidon kilvassa on vähän voittajia. Elämän onni ei pitkiä aikoja kerrallaan taiteen kanssa yhdessä viihdy, mitä joskus pilkahtaa. Mutta rikkaasta elämästä sopii olla kiitollinen, ja sen minä olen saanut. Kohdalleni on osunut haluamani työ, matkoja, naisia ja viiniä, menestystäkin, kohtuullinen määrä vastoinkäymisiä, ja nyt vanhuus ja meri.”

”Taiteilijoita on vähän, taiteen tekijöitä ja ammatinharjoittajia paljon. Olen uskonut itseeni taiteilijana. Luomisen prosessin aikana on vain työ ja minä. Olen ammattini vanki. Veistän ja maalaan, koska on pakko, muuta en osaa enkä halua.”

Hartman työskenteli pääasiassa kolmessa paikassa: Lallukassa, missä olivat kaverit, Hollolassa, missä oli koti, ja paljon Nauvossa, missä hän vietti paljon kesiä ja syksyjäkin 1960-luvulta alkaen.

Miten ja mistä Hartman ideansa sai, sitä hän ei osannut selittää. – ”Ympärilläni on muotoja ja värejä, esineitä ja kappaleita kuten meidän kaikkien, mutta jollakin tapaa niistä saamani vaikutteet yhdistyvät sisälläni ja purkautuvat esiin veistoksina ja maalauksina. Luomisprosessi on itsellenikin salaisuus.”

kari.naskinen@gmail.com

Työpäivä saatiin 8-tuntiseksi, mutta se onkin liian vähän

Sosialidemokraattisen puolueen Forssan kokouksen ohjelmassa 1903 vaadittiin, että työväensuojelulainsäädäntöä on tarmokkaasti edistettävä ja konkreettiseksi tavoitteeksi asetettiin, että päivittäinen työaika on saatava 8-tuntiseksi niissä ammateissa, joissa eivät epäterveelliset olosuhteet edellytä työaikaa sitäkin lyhyemmäksi. Vihdoin 14 vuotta myöhemmin, päivälleen sata vuotta sitten 14.7.1917 eduskunta hyväksyi lain kahdeksan tunnin työajasta, mutta laki jäi vahvistamatta, kun Venäjän väliaikainen vallankumoushallitus antoi eduskunnan hajotusmanifestin. Marraskuussa 1917 laki kuitenkin lopulta hyväksyttiin uudessa eduskunnassa äänin 149 - 42.

Kuva on mielenosoituksesta Helsingissä 17.4.1917. Kahden naisen kantamassa lakanassa on teksti ”Kulkue 8.T.T.P. saavutuksesta”. Se oli hieno saavutus, mutta nyt ollaan taas sitäkin mieltä, että kahdeksan tuntia on liian lyhyt työaika. Työterveyslaitoksen tutkimus 2016 osoitti, että ainakin teollisuuden työntekijöille olisi parempi, jos työaika olisi 12 tuntia. Kokonaistyöaika ei tietenkään saisi lisääntyä, mutta 12 tunnin järjestelmässä olisi vähemmän työvuoroja ja pidemmät yhtenäiset vapaat.

Työntekijöistä valtaosa oli samaa mieltä. Tällaisia pitkiä työvuoroja jo nykyisin tekevistä 93 prosenttia sanoi olevansa tyytyväisiä tähän systeemiin. He sanoivat nukkuvansa paremmin ja kertoivat myös, että 12 tunnin työvuoroissa jää seuraavalle työvuorolle vähemmän keskeneräisiä töitä. Työnantajien kannalta myönteiseksi koettiin mm. tuotannollisten poikkeamien parempi hallinta.

Yli kahdeksan tunnin työpäiviä tehdään ilman lakeja ja sopimuksiakin. Kun työntekoa voidaan monissa hommissa tehdä tietokoneilla, ei ole mitenkään tavatonta, että työasioiden kanssa jatketaan illalla kotona. Hyvin tavallista on, että työpäivät venyvät tällaisten etätyönä jatkettavien läppäritöiden avulla 10-12 tuntiin. Palkka tulee kuitenkin 8 tunnin mukaan.

MÄNTTÄ ALOITTI
TALVELLA 1917

Demareiden Forssassa asettamaa tavoitetta oli mahdotonta lähteä ajamaan Venäjän vallan aikana. Ensimmäisen maailmansodan aikana mielenosoitukset ja lakot olivat kiellettyjä, ja lehtien kirjoittelua yhteiskunnallisista asioista rajoitti sensuuri.

Vuoden 1917 alkupuolella asia virisi uudelleen esille. Helmikuussa alettiin Mäntän paperi- ja selluloosatehtailla kokeilla 8 tunnin jaksoihin jaettua kolmivuorotyötä, ja samanlaisia uutisia saatiin Yhdysvalloista ja Norjasta Kristianian (Oslo) kaupungista, jossa johto oli siirtynyt työväenpuolueelle. Huhtikuussa 1917 lyhennettiin työaika 8 tuntiin myös Valtionrautateiden konepajoilla. Yksityistä yrityksistä työpäiviä lyhensivät Helsingissä ainakin Sergei Nikolajeffin autoliike ja Itämeren Tupakkatehdas. Eduskunnan lainhyväksymispäivänä 14.7. suostui Helsingin kaupunginvaltuustokin työajan lyhentämiseen.

Tilanne oli heinäkuussa 1917 vaikea. Kirjapainolakon takia vain harvat porvarilliset lehdet pystyivät ilmestymään, joten tiedonkulku oli huonoa. Suomen kannalta hankalinta oli kuitenkin se, että Venäjällä oli uusi väliaikainen hallitus, joka oli asetettu 15.3.1917. Pääministeri oli ruhtinas Georgi Lvov, oikeusministerinä oli sosialistivallankumouksellinen Aleksandr Kerenski ja ulkoministerinä kadettipuolueen kärkimies Pavel Miljukov. Tämä porukka ei antanut lupaa työaikauudistukseen Suomen suuriruhtinaskunnassa.

Tilanteet kuitenkin muuttuivat sekä Suomessa että Venäjällä. Suomessa käytiin uudet vaalit lokakuussa 1917, jolloin sosiaalidemokraatit menettivät enemmistönsä. He kuitenkin jatkoivat tomerasti työaika-asian eteenpäin viemistä. Sitten alkoi suurlakko, ja pari päivää sen alkamisen jälkeen yöllä 16.11.1917 eduskunta hyväksyi lain jälleen. P.E. Svinhufvudin johtama itsenäisyyssenaatti vahvisti lain 27.11.1917. Näitä vaiheita helpotti se, että Venäjän väliaikainen hallitus oli kaatunut 7.11.1917.

kari.naskinen@gmail.com

Vallankumoushihhuleita

Televisiosta tuli ranskalainen elokuva Jotain ilmassa (2012), jossa käydään läpi sitä ilmapiiriä, missä elettiin Pariisissa kevään 1968 opiskelijamellakoiden jälkeen. Elokuvan alkuperäinen nimikin on ”Toukokuun jälkeen” ja se perustuu ohjaajansa Oliver Assayasin (s. 1955) omiin kokemuksiin. Samoja asioita samaan aikaan oli ilmassa Suomessakin.

Pariisissa meno oli kuitenkin rajumpaa. Elokuva alkaa, kun vasemmistolainen teininuoriso lähtee Clichyn aukiolle mielenosoitukseen vaatimaan vangittujen opiskelijaradikaalien vapauttamista. Kun tämä ei auta, tehdään muuta ilkivaltaa. Lisäksi asiaan kuului haparoiva, jännittävä seksi.

Omat kokemukseni noilta vuosilta ovat Jyväskylästä, jossa henki oli samankaltainen, mutta toiminta rauhallisempaa. Poliisien kanssa ei taisteltu, eikä Lyseon seinään maalattu iskulauseita. Oli kuitenkin hallittava vallankumouksellinen syntaksi, dialektiikka ja trotskilaisuus sekä osattava analysoida Kiinan, Kuuban ja Neuvostoliiton kommunismien erot.

Jyväskylän kulttuuripäivät, Jyväskylän Kesä, oli vuoden kohokohta. Sinne tuli kulttuurivasemmistolaisia Helsingistä, ja meininki muuttui pykälää kovemmaksi ja värikkäämmäksi. Kesän hallituksen puheenjohtaja, professori Päivö Oksalakin haukkui 1968 joitakin keskustelutilaisuuksiin osallistuneita ”ideologisiksi pillipiipareiksi” ja ”vallankumoushihhuleiksi”.

Leikkiä vallankumouksella harrastivat nimenomaa kulttuuriporukat. Arvo Salo kirjoitti, että ”kulttuuri ilmentää maailman muuttumista ja kulttuuripolitiikka muuttaa maailmaa”. Metallityöväen liiton tutkija Kimmo Kevätsalo kuitenkin näki realistisemmin, kuten hän 1969 kirjoitti: ”Lahdessa ja Nastolassa käyty Upon tehtailta alkanut lakko on tietoisuuden luojana kokonaan toista luokkaa kuin kulttuurin avulla tapahtuva vaikuttaminen. Tässä lakossa taisteltiin työläisten oikeuksista, kulttuuri-ihmisille vieraista ja arkisista asioista.”

Samana vuonna Jyväskylän Kesän aikana oli teatteriryhmä vienyt esityksensä rakennustyömaalle. Se oli järjestetty huonosti ja Kevätsalo kirjoitti pilkallisesti, että se oli ikään kuin kulttuuriväen armonele niille, jotka kulttuuripäivien aikanakin raatavat likaisessa ja raskaassa työssä.

”Kuinka asettua työläisten rinnalle heidän taistelussaan”, kysyi Kevätsalo. Saman kysymyksen esittää tietyllä tavalla myös Oliver Assayas elokuvassaan. Siinä syntyy suorastaan vastakkainasettelu, kun teinivasemmistolaiset joutuvat tappeluun duunareiden kanssa.

Eikä vallankumous etene. Elokuvan päähenkilö Gilles on haaveilija, joka toivoo vallankumouksen toteutumisen ohella tulevansa isona kuva- tai elokuvataitelijaksi. Lopulta hän löytää itsensä jostakin hanttihommasta elokuvastudiossa, jossa parhaillaan tehdään elokuvaa lohikäärmeen hyökkäyksestä natsien sukellusveneen kimppuun.

Jos tuo on oikea elämäkerrallinen tieto Oliver Assayasista, niin eteenpäin alalla hän kuitenkin on päässyt. Arvo Salostakin tuli kulttuuriministeri, Kimmo Kevätsalo väitteli 1999 tohtoriksi työelämän sosiologian alalta, ja kyllä ne muutkin Jyväskylän Kesässä käyneet helsinkiläiset ovat suurimmaksi osaksi pärjänneet elämässään.

kari.naskinen@gmail.com

Linna on lujempi kuin nimet sopimuspapereissa

”Alussa oli sana.
Ei, alussa oli hiljaisuus, rauha.
Erämaa. Rajattomuus.”

(Eikä ollut myöskään suota, kuokkaa, eikä Jussia.)

Tästä alkaa Aulis Sallisen uusi sävellys Linna vedessä, jonka teksti perustuu Lassi Nummen samannimiseen runoelmaan. Se sai kantaesityksensä lauantaina 8.7.2017 Savonlinnan oopperajuhlilla, mutta tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun tätä Olavinlinnan menneisyyttä käsittelevää tekstiä kuultiin linnassa. Eeva-Kaarina Volanen luki teosta 1975 linnan 500-vuotisjuhlassa. Samana juhlavuonna sai ensiesityksensä Salliselta tilattu ooppera Ratsumies.

Lassi Nummi oli tehnyt runoteoksestaan myös pitemmän version, ja tämän Nummi lähetti samana vuonna Salliselle. Nummi oli nähnyt Ratsumiehen, ja ehkä hän ajatteli, että Sallinen voisi tarttua tähänkin tekstiin. Ratsumies liippaa kuitenkin niin läheltä samoja aiheita kuin Nummen runoelma, että Sallinen ei silloin lähtenyt toistamaan aihetta.

Nyt valmiista sävelteoksestaan Sallinen sanoo, että se on kronikka lausujalle, neljälle laulajalle, kamariorkesterille ja Olavinlinnalle. Lopputulos on valtavan hieno. Jokseenkin harvinaista minullekin, että esityksen päätyttyä en saanut liikutukseltani torjuttua yhtä kyyneltä silmäkuopasta.

Olavinlinnan historia siis alkaa erämaan rauhasta. Turussa, Viipurissa ja Hämeessä linnat jo olivat olleet kauankin, mutta 1400-luvun jälkipuoliskolla piti ruveta varustamaan myös Savoa. Asialle lähti isoja alueita hallinnut Viipurin käskynhaltija Eerik Akselinpoika Tott, Lagnön ritari – ja sitten vasta tuli sana.

”Ja sana tuli kiveksi,
minun sanani, tämä linna.
Herran vuonna 1475 rakennutin tämän linnan,
Jumalan kunniaksi.
Kristukselle ja pyhälle kristinuskolle
vahvistukseksi.”

Kristinuskon turvaksi linna rakennettiin strategisesti tärkeälle paikalle, sillä idästä uhkasi väärä uskonto. Eerik Akselinpoika Tott tiesi jo kokemuksesta, että linnoja tarvitaan, koska sopimukset eivät pidä. On oltava muutakin kuin nimiä sopimuspapereissa. Pelkkä tieto siitä, että täällä on tällainen puolustuslinna, vaikuttaa tapahtumiin.

”Kivi on lujempaa ainesta kuin pergamentti.
Pergamentille kirjoitetaan
ja piirretään rajat,
pergamentti on nahkaa.
Linna on kiveä.

Muutama tuhat ratsua ja miestä ei
koskaan ole pahitteeksi,
pari tukevaa linnoitusta ja riittävästi
ruutia ja tykkejä,
ne ikään kuin selventävät ajatuksia
neuvotteluissa,
tulee pilkut ja pisteet oikeaan
paikkaan.”

Kivikään ei kuitenkaan aina auttanut isoissa mullistuksissa. Ruotsalaiset pitivät Olavinlinnaa valloittamattomana, mutta lopulta 1714 venäläiset saartoivat linnan ja saivat myös haltuunsa. Neljä vuotta aiemmin oli Pietari Suuri jo seurannut joukkojensa Viipurin-valtausta. Ruotsi kuitenkin sai Olavinlinnan takaisin 1721 Uudenkaupungin rauhassa, kunnes linna taas 1743 päätyi venäläisille, joiden hallussa se säilyi Suomen itsenäistymiseen 1917 asti.

Mutta mitä tuo tulevaisuus?

”Sadan tai kolmensadan,
viidensadan
tai sadantuhannen
vuoden kuluttua,
onko taivas yhtä sininen?
Kohoavatko tornit yhä?”

Kukaan ei tiedä, mutta asiat ovat nykyisin kimurantimpia kuin 500 vuotta sitten.

”Mikään kivinen varustus
ei enää voi tarjota suojaa.
Suojeleeko meitä tuhon uhka?”

Lassi Nummi lienee tarkoittanut ns. kauhun tasapainoa. Aulis Sallisen musiikki joka tapauksessa säilyy. Se on taas kerran kauniin melodista, jota voisi hyvin kuunnella ilman laulajiakin. Isoja yllätyksiä ei Sallinen tarjoa, vaan sävelkieli on tuttua niille, jotka hänen aikaisempaa tuotantoaan tuntevat. Musiikki liikkuu tilanteesta ja tunnelmasta toiseen, välillä marssien, välillä kevyesti renkutellenkin.

Harmi vain, että Linna vedessä on vaikea esittää jossakin muualla kuin Olavinlinnassa. Ei kuulija pääse teoksen sisälle ollenkaan samalla tavalla Musiikkitalossa tai Sibeliustalossa. Eikä näytä olevan ohjelmistossa ensi vuonna Olavinlinnassakaan. Toivottavasti äänilevy tehdään.

Laulajat kantaesityksessä olivat sopraano Tiina-Maija Koskela, mezzo Tuija Knihtilä, tenori Jussi Myllys ja baritoni Tommi Hakala. Kertoja oli Jukka-Pekka Palo. Oopperajuhlaorkesterin soittajista koottua 17 soittajan kamariorkesteria johti Ville Matvejeff. Esityksen oli ohjannut Kari Heiskanen. Esityksen kesto oli tunti ja 20 minuuttia.

kari.naskinen@gmail.com