torstai 13. joulukuuta 2018

Terveydenhoidon (tietotekniikka)järjestelmä on perseestä

Nyt on ruma sana sanottava niin kuin se on. Kokemus asiasta tällä viikolla oli karmea.

Joudun vuosittain käymään laboratoriokokeissa kroonisen sairauden takia. Nyt tuli taas sen vuoro. Viimeksi lääkäri oli sanonut, että systeemi on muuttunut, eivätkä potilaat enää saa lähetettä eikä kutsua laboratorioon, vaan asia on hoidettava itse. Tästä se sitten alkoi.

Koska oikeita puhelinluetteloita ei enää ole, piti ensin internetistä etsiä kaupunginsairaalan laboratorion numero. Löytyi monen mutkan jälkeen. Soitto sinne ja vastaus nauhalta: ”Jonossa on 54 asiakasta. Voitte myös jättää puhelinnumeronne, niin soitamme viimeistään seuraavana päivänä.”

Noin kuuden tunnin kuluttua soitto tuli. Kun esitin asiani, sieltä sanottiin, että ei tämä nyt oikein onnistu, kun tietokoneohjelmaa ei juuri nyt saada auki. Antoi kuitenkin toisen puhelinnumeron, johon soittaa. Sama juttu: jonossa kymmeniä muita.

Siinä odotellessani aloin kokeilla, onnistuisiko sähköinen ajanvaraus, kun sellaista mahdollisuutta netissä tarjottiin. Pankkitunnuksilla pääsinkin sisään, mutta siihen se loppui. Laboratoriokokeita varten ei ollut klikattavaa kohtaa, mutta sen sijaan olisin voinut varata ajan mm. ehkäisyneuvonnasta ja synnytysvalmennuksesta. Lisäksi oli yksi kohta, jossa teksti: ”Kaikille avoimet jonot” – se kiinnosti, mutta yritin edelleen varata aikaa laboratoriosta.

Tuloksettoman sähköisen varausyrityksen jälkeen soitti sairaalasta toinen ihminen. Hänkin valitti tietokoneohjelmien hankaluutta, mutta lopulta homma onnistui, kun osasin vuodentakaisesta paperistani luetella ne verikokeet, jotka pitäisi ottaa. Jos tätä vanhaa paperia ei olisi ollut, tilanne olisi mennyt täysin jumiin.

Asia ei kuitenkaan vielä tällä ollut selvä. Tämä viimeinen rouva oli nyt tehnyt minulle lähetteen laboratorioon, mutta ei pystynyt varaamaan aikaa. Piti taas soittaa tai mennä nettiin. Tällä kertaa kokeilin nettiä ja nyt onnistui, huraa, klikkasin ajan ensi viikolle. Lisäksi klikkasin siitä kohtaa, missä kysyttiin, haluanko sähköpostiini varmistuksen, että olen onnistunut varaamaan ajan.

Varmistusta sähköpostiin ei ole tullut. Sen sijaan parin tunnin kuluttua sairaalasta taas soitti nainen, jolle kerroin, että asia on jo kunnossa. Seuraavana päivänä soitti seuraava. Hänelle kerroin taas, että monta soittoa on nyt tullut ja asiani on selvä. Hän sanoi, että tämmöstä tämä vähän on, kun heillä ei oikein ole tietoa näistä soitoista. Hyvää joulua.

Ensi viikolla menen varaamassani ajassa laboratorioon. Saa nähdä, huudetaanko sisään vai onko jokin kuitenkin mennyt pieleen tämänviikkoisessa touhussani.

kari.naskinen@gmail.com

keskiviikko 12. joulukuuta 2018

Perustulo, aikuisten lapsilisä


Jos vihreä puolue saisi päättää, kaikille suomalaisille alettaisiin lapsilisän loputtua maksaa ns. perustuloa. Parhaillaan käynnissä olevan kokeilujakson aikana summa on 560 euroa kuukaudessa. Kokeilussa on mukana 2000 ihmistä. Vihreiden kanta tuli selvästi esille eilen, kun galluppien neljän kärkipuolueen puheenjohtajat olivat Keskuskauppakamarin järjestämässä keskustelussa.

Lapsilisienkin jakaminen kaikille perheille on erikoista. Olkoot perheen kuukausitulot vaikka sata tonnia, niin lapsilisät kilahtavat tilille. Sama idea on nyt vihreillä, joiden mielestä joka jannun pitäisi saada täysin vastikkeetonta perustuloa. Keskustan Juha Sipilä ei paikalla olleiden lehtimiesten mukaan täysin ymmärtänyt perustuloasiaa, mutta Kokoomuksen Petteri Orpo ja SDP:n Antti Rinne sanoivat selvästi, että ei olisi mitään järkeä maksaa perustuloa koko kansalle.

Täydellinen perustulojärjestelmä vastikkeettoman rahan jakamisesta tulisi tolkuttoman kalliiksi. Joitakin arvioita summasta on esitetty, ne ovat 10-20 miljardin euron luokkaa.

Sekä Orpo että Rinne sanoivat, että täytyisi olla jokin syy, miksi perustuloa maksettaisiin, siis tarveharkintaa. Mutta voisiko esimerkiksi laiskuus olla harkitsemisen arvoinen syy? Orpo sanoikin, että perustulo ja korkea työllisyys eivät ole mahdollisia samanaikaisesti.

Hyvinvointivaltio on hyvä järjestelmä, mutta ei se saa tarkoittaa vetelystenhoitovaltiota. Kaikille maksettava perustulo joka tapauksessa vähentäisi työn arvoa, koska perustulon ansiosta olisi helpompi lusmuilla ulos työkierteestä. Sitä paitsi ei hyvinvointivaltion perusperiaate voi olla myöskään, että se olisi ensisijaisesti köyhäinhoitovaltio. Heikoimmassa asemassa olevista on yhteiskunnan aina pidettävä huolta, mutta jos siinä asiassa mennään leväperäiseksi, tehdään samalla ”markkinointityötä” huono-osaisuuden puolesta: ei mitään väliä, kyllä valtio huolen pitää.

Lahden kaupunginhallituksen jäsen, eduskuntavaaliehdokas Sirkku Hildén (SDP) kirjoitti jokin aika sitten Etelä-Suomen Sanomissa tapauksesta, kun oli tavannut työttömän, joka on mukana Kelan perustulokokoilussa: ”Työtön kertoi, miten paljon helpotti tietää, että sai tietyn summan kuukaudessa ilman minkään lappujen täyttelemistä. Ilman todistamista kenellekään, että kyllä, olen oikeasti edelleen työtön ja joudun tulemaan vähällä toimeen. Sai tehdä vapaaehtoistyötä ja vaikka yhden päivän töitä siellä täällä ilman, että se vähensi tuota säännöllistä tuloa.”

Tässä siis hyvä esimerkki perustulon järkevyydestä ja toimivuudesta. Sirkku Hildén ei kirjoituksensa mukaan ole kaikille maksettavan perustulon kannalla. Hänen tapaamansa työtön oli joka tapauksessa selvästi vastuullinen kansalainen, mutta kaikki eivät sitä ole. Sekin koko tässä asiassa on vielä täysin auki, mikä se perustulon kuukausisumma olisi, 560 euroa, 800 euroa vai tonni.

kari.naskinen@gmail.com

tiistai 11. joulukuuta 2018

Suur-Suomea tavoiteltiin ”humanistisista syistä”

Suomesta tehtiin ensimmäisen kerran vapauttamisretkiä Itä-Karjalaan 1918-22. Silloin se ei ollut virallista ja valtiollista toimintaa, mutta valkoisen armeijan ylipäällikkö C.G.E. Mannerheim vannoi jo 23.2.1918, että ”me luomme nyt mahtavan suuren Suomen”. Monenlaista touhua olikin, mutta sitten meni vähän aikaa rauhallisemmin, kunnes jatkosodan sytyttyä Suomen hyökkäysvoimat lähtivät valloittamaan Itä-Karjalaa.

Välirauhan aikana asiaa oli jo valmisteltu. Tasavallan presidentin Risto Rytin johdolla pantiin pari kuukautta ennen jatkosodan alkamista vireille hanke, jossa otettiin selvästi esille humanistiset tavoitteet. Valloitussodan avulla ne oli tarkoitus saavuttaa. Tätä humaania puolta korostaakseen Ryti määräsi tutkimustyöhön maantieteen professorin Väinö Auerin ja historiantutkija Eino Jutikkalan.

Erityisesti korostettiin sitä, että kysymyksessä on Suomen asia, joten valloitettavat alueet kuuluvat sitten ilman mutinoita Suomelle, eikä Saksa saa niistä aariakaan, vaikka saksalaisia tarvitaankin itse sotimiseen. Natsi-Saksalta Auer ja Jutikkala lainasivat nimen kirjalle, jota levitettiin saksalaisiin piireihin: Finnlands Lebensraum.

Paljon Karjalan historiaa tutkinut fil. tri Hannu Takala on todennut, että humanistisen tutkimuksen suunnitelmat ja sitä tehneen toimikunnan motiivit olivat kyseenalaisia. Enemmän tuntuu taustalla olleen sittenkin Suur-Suomen luominen kuin humanismi. Tämä ilmeni myös tutkimussuunnitelman loppulauseesta, jossa viitattiin selvästi Suur-Suomen nousuun.

Takala on Lahden museoiden tutkimuspäällikkö ja Turun yliopiston arkeologian dosentti. Hän kirjoittaa Itä-Karjalan Suur-Suomi-vaiheista kirjassa, joka varsinaisesti käsittelee Puna-armeijan Suomesta saamaa sotasaalista 1939-41 (SKS, 2017).

Takala kertoo, että heti kesällä 1942 lähti Suomesta 48 tutkijastipendiaattia Itä-Karjalaan ja myöhemmin kansatieteellisiä tutkijoita lähti sinne enemmänkin. Kun Takala käy kirjassa läpi neuvostoarmeijan keräämää saalista, niin samaa tekivät suomalaiset tahollaan:

”Sodan aikana suomalaiset keräsivät Äänislinnan museoon noin 950 esinettä, joista 500 tuotiin Suomeen sodan loppuvaiheessa.”

Tämän virallisen puolen rinnalla oli tavallista sotarosvousta. Pian Petroskoin valloituksen jälkeen suomalaiset varastivat museosta esineitä, minkä takia museo piti hetkellisesti sulkea ja panna aseistettu vartija ovelle, kuten kuva Takalan kirjassa osoittaa.

Syksyllä 1941 sotilasvirkailija Eino Nikkilä kyseli kadonneiden esineiden perään, jolloin hän sai vastauksen: ”Kenraali on valloittanut kaupungin ja hänellä on valta käyttää kaupungissa olevia esineitä mielensä mukaisesti.”

Petroskoin museossa oli myös laaja kirjasto, jonka kokoelmasta osa oli kaikesta päätellen peräisin Viipurin kaupunginkirjastosta ja siirretty Petroskoihin 1940-41. Eli suomalaiset pääsivät vain ottamaan omansa takaisin – iltalukemista rintamalle.

Humanistinen sotaretki Vienan Karjalaan jäi kuitenkin pahasti kesken eikä Mannerheim saanut miekkaansa tuppeen. Näin jäi myös tekemättä suunniteltu Karjalan museo Uhtualle. Näiden humanististen hankkeiden johtajana oli AKS:n mies Kustaa Vilkuna, joka toimi Sotasensuurin ja tiedotuskeskuksen johtajana, missä tehtävässä hän pystyi myös organisoimaan tieteellistä tutkimusta heimoveljien luona.

kari.naskinen@gmail.com

maanantai 10. joulukuuta 2018

Ydinasesopimuksia ollaan purkamassa



INF = Intermediate Nuclear Forces Treaty = USA:n ja Venäjän sopimus, joka kieltää niiltä maasta laukaistavat keskimatkan ydinaseohjukset. Sopimuksen allekirjoittivat 1987 Ronald Reagan ja Mihail Gorbatshov.

Helsingin Sanomat ennusti eilisessä pääkirjoituksessaan, että sopimus on raukeamassa. USA:n mukaan Venäjä rikkoo koko ajan sopimusta, koska Venäjän SSC 8 -ohjuksen kantama on yli INF:n salliman rajan. Venäjä taas on kiinnittänyt huomiota siihen, että muut maat voivat kehittää sellaisia ohjuksia, jotka INF kieltää vain Venäjältä ja Yhdysvalloilta. Sopimuksen purkaminen olisikin ehkä helpotus molemmille.

Nato-maiden ulkoministerikokouksessa Brysselissä viime viikolla USA:n ulkoministeri Mike Pompeo antoi Venäjälle 60 vuorokautta aikaa ilmoittaa, että se luopuu SSC 8:sta. Lisäksi USA vaatii Venäjän tuhoavan Iskander-rakettijärjestelmän, mutta tämä lienee turha toivo.

Iskander-järjestelmän Venäjä rakensi sen jälkeen, kun Nato/USA oli ryhtynyt luomaan ohjustorjuntajärjestelmää Puolaan ja Romaniaan. USA ilmoitti, että se ohjuskilpi tarkoitettiin lähinnä Iranin uhkaa vastaan, mutta tottahan se suuntautui nimenomaan Venäjää vastaan. Tämän takia on turha luulla, että Venäjä luopuisi Iskander-ohjusjärjestelmästään.

Ulkopolitiikkaan erikoistuneen ajatuspaja CEIP:n tutkijan James Actonin mielestä Naton pitäisi nyt tulla apuun ja vaikuttaa sopimuksen jatkumiseen – voisiko Nato olla sovittelijana USA:n ja Venäjän välillä? Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrov puolestaan sanoi viime viikolla, että Saksan pitäisi vaikuttaa Yhdysvaltoihin tässä asiassa.


Pompeo sen sijaan puhui jo uudesta sopimuksesta, joka korvaisi INF:n ja sitoisi mukaan ainakin myös Intian, Iranin, Pakistanin ja Kiinan. Näin laajaa sopimusta eivät asiantuntijat pidä realistisena, ei varsinkaan Kiinaa koskien. Vaikeata olisi Iraninkin kanssa.

Euroopan kannalta on hankalaa. EU-maat eivät Neuvostoliiton loppumisen jälkeen lähteneet kehittämään kunnollisia suhteita Venäjään, vaan menivät mukaan USA:n Venäjän-vastaiseen politiikkaan, jonka tavoitteena oli Naton laajentaminen Itä-Euroopan entisten sosialististen maiden alueille. Nyt tilanne on se, että EU-Eurooppa varustautuu Naton nimissä sotaan Venäjää vastaan. Tätä sotaa Suomikin toistuvasti harjoittelee Naton sotaharjoituksissa. Kun näissä olosuhteissa ohjussopimuksia perutaan, vaara Euroopassa lisääntyy.

Tätä samaa huonoa kehitystä voi lisätä sekin, että USA ja Venäjä eivät pidennä parin vuoden päästä umpeutuvaa START 2 -sopimusta (1993), joka kieltää maasta laukaistavat monikärkiset ydinohjukset. Pahimmassa tapauksessa koko kansainvälinen ydinasevarustelun kontrollijärjestelmä loppuu.

HS:n pääkirjoituksessa murehditaan USA:n sitä hankalaa asemaa, ettei Trumpilla ole yhtä paljon samanlaisia lyhyen kantaman ydinaseita kuin Venäjällä, joka on simuloinut niitä omissa sotaharjoituksissaan.

Hesaria lohduttanee kuitenkin se, että USA aikoo seuraavien 30 vuoden aikana uudistaa ydinasevarastojaan 1,7 biljoonalla dollarilla. Noista määrärahoista varmaan riittää jotakin myös lyhyen kantaman ydinpommeihin.  Eurooppakin saa tästä lisävarustelusta osansa, varsinkin Puola ja Baltian maat.

kari.naskinen@gmail.com

sunnuntai 9. joulukuuta 2018

1918 meetoo

Sata vuotta sitten Suomessa käytiin sota. Osa työväenluokkaa nousi aseelliseen kapinaan porvarivaltaan vastaan. Ruumiita tuli, miehiä ja naisia, nuoria ja vanhoja. Kun kaikkia ei saatu hengiltä taisteluissa, piti hoitaa myös sotavangeiksi saatujen teloituksia. Myös naisia pantiin riviin kuopan reunalle. Nappi ohtaan ja joukkohautaan.

Nyt on yhtä kapinaryhmän perinnepuoluetta Vasemmistoliittoa edustava kunnallispoliitikko Elisa Lientola Lahdessa hikeentynyt, kun itsenäisyyspäivänä poliitikkokollega läppäsi häntä takapuoleen. Jos Lahdessa 1918 teloitetut naiset seuraisivat nykymenoa pilvenreunalta, niin olisi heillä ihmettelemistä. Että pienet on murheet noilla nykyajan likoilla.

Tämän päivän Etelä-Suomen Sanomissa (Lahti) on tästä meetoo-asiasta niin iso uutinen, että sata vuotta sitten ei yhdellekään kansalaissotatapahtumalle annettu lehdessä yhtä paljon palstatilaa.

Joulukuussa 1918 saatiin sota-asia muodollisesti loppuun, kun valtionhoitaja P.E. Svinhufvud allekirjoitti asetuksen, jolla valkoisen puolen sotilaille annettiin syytesuoja kaikista sodan aikana tapahtuneista laittomuuksista. Näin helppoa ei ole näissä nykyajan meetoo-peleissä. Ensi keväänä Elisa Lientola ja Kokoomuksen Francis McCarron kohtaavat vaalikentän lisäksi myös oikeussalissa.

Älyttömyyksiin tämä touhu on mennyt. Metoo-kampanja olisi aivan asiallista, jos sillä kiinnitettäisiin huomiota sukupuolesta johtuvaan vallankäyttöön ja alistamiseen. On menty kuitenkin siihen, että tämän muoti-ilmiön turvin puututaan hyttysenpistoon verrattaviin pikkujuttuihin.


Kun on seurannut metoo-naisten vouhkaamista, on näyttänyt siltä, että asialla ovat varsinkin lespot ja muut kummajaiset. Kun tällaiset ”naiset” eivät yleensäkään pidä miehistä, niin hipaisu pyllyyn on tietenkin teloitukseen rinnastettava kauhutilanne.

Vasemmistoliiton äänestäjien joukossa on vielä niitäkin, joiden äidit tai isoäidit olivat keväällä 1918 keskitysleirillä tai joutuivat peräti teloitetuiksi. Heistä tämä punaisesta vasemmistoväristäkin jo luopuneen feministipuolueen nykymuodin mukainen meetoo-tohina saattaa näyttää kummalliselta
.

kari.naskinen@gmail.com

lauantai 8. joulukuuta 2018

Bunkkereiden rakentajat heittävät pommeja


On hienoa, että televisiosta tulee juuri nyt, tänä iltana, Wim Wendersin elokuva Berliinin taivaan alla (1987). Kun Babylon Berlin -sarjaelokuvassa parhaillaan seurataan muutosta kohti tuhoa, niin Wenders näyttää, mikä oli lopputulos. Kirjastossa nuori mies lukee kirjaa, jossa sanotaan, että maa oli autio ja tyhjä ja pimeys oli syvyyden päällä. Uutta luomiskertomusta haettiin, ja niin hyvä ennustaja Wenders olikin, että kaksi ja puoli vuotta elokuvan ensiesityksen jälkeen Berliinin muuri murtui.

Berliinin taivaan alla kertoo kahdesta enkelistä, jotka Berliinissä seuraavat elämänmenoa ja yrittävät omin rajallisin keinoin helpottaa ihmisten selviytymistä. Enkelit ovat tulleet kaupunkiin, joka on idän ja lännen, menneisyyden ja nykyisyyden välissä. Enkelit näkevät ihmisten onnettomuuden, johon syynä on ollut rakkauden ja toivon ja unelmien konkurssi. Yhdessä kohtauksessa näkyy taustalla graffiti, jossa on teksti ”Wer bunker baut wirft bomben” (Bunkkerin rakentaja heittää pommeja).

Tällaisia viittauksia ja vertauskuvia löytyy paljon. Heti alussa Bruno Ganz seisoo Keisari Wilhelmin muistokirkon päällä Kurfürstendammin alkupäässä. Kirkko tuhoutui ilmapommituksessa 1943, mutta sen rikkinäinen torni on jätetty pystyyn. Se näkyi hyvin kesällä 2018 tv-lähetyksissä, kun tornin vieressä olevassa puistossa pidettiin yleisurheilun EM-kisojen kuulantyöntö.

Bruno Gantz (kuvassa vas.) esittää Damiel-enkeliä ja Otto Sander Cassiel-enkeliä. Vaikka asiat eivät ihmisillä ole hyvin, käy Damielille kuitenkin niin, että hän rakastuu Alekanin sirkuksen kauniiseen trapetsitaiteilijaan ja haluaa muuttua ihmiseksi – tuli mitä tuli, rakkautta suurempaa ei ole. Toivoa siis on aina, haluaa Wenders sanoa filosofisessa elokuvassaan.

Sirkuksen nimi on kunnianosoitus elokuvan ranskalaiselle kuvaajalle Henri Alekanille (1909 - 2001), joka oli aloittanut uransa jo 1930-luvulle suurten ranskalaisten mestareiden elokuvissa. Alekanin kuvaus on taitavaa. Pehmeää kuvaa kovasta, rikkinäisestä maailmasta.

Toiset kunnianosoitukset ovat elokuvan lopputeksteissä: ”Omistettu kaikille entisille enkeleille, mutta erityisesti Yasujirolle, Francoiselle ja Andreille”, tarkoittavat Ozua, Truffautia ja Tarkovskia.

Wendersille tämä elokuva merkitsi kotiinpaluuta Yhdysvalloista. Wenders on syntynyt Düsseldorfissa, mutta Berliini oli se kaupunki, jossa tällaisen elokuvan saattoi tehdä: ”Vain Berliinissä voi tajuta, mitä merkitsee olla saksalainen, sillä historia on Berliinissä sekä fyysisesti että tunnetasolla läsnä. Mikään muu kaupunki ei yllä samanlaiseen kysymykseen eloonjäämisestä.”

Tämä Berliinin poikkeuksellinen asema historiassa on saanut aikaan paljon elokuvia. Tunnetuimpia berliiniläisiä ohjaajia ovat olleet Ernst Lubitsch, natseille dokumenttielokuvia tehnyt Leni Riefenstahl ja elossa olevista Margarethe von Trotta. Itävaltalainen Samuel ”Billy” Wilder muutti jo nuorena Berliiniin, mutta sitten tuli 30-luvulla lähtö Amerikkaan.

Aivan helppoa ei elokuvan toteuttaminen Berliinissä ollut, koska elokuvaa varten ei annettu lupaa kuvata Berliinin muuria. Muurinpätkät piti rakentaa itse. Ensimmäinen lavastusmuuri meni pilalle sateessa, kun urakoitsija oli tehnyt sen jotenkin kevytrakenteisesti puusta.

Wendersin paluuta Hollywoodista Saksaan symboloi Peter ”Columbo” Falkin (kuvassa oik.) näyttelemä entinen enkeli, joka myös oli halunnut ihmiseksi, vaikka se merkitsikin kuolemattomuuden menettämistä (kuoli 2011). Falk on tässä cameo-roolissa ohjaaja, joka on tullut Berliiniin kuvaamaan sota-aiheista elokuvaa. Eräänlaisesta paluusta on tässäkin kysymys, sillä Peter Falkin vanhemmat olivat New Yorkiin emigroituneita puolan- ja venäjänjuutalaisia, Damielille Falk selittää maallisia iloja: ”Tupakka, kahvi. Jos ne jakaa jonkun kanssa, se on fantastista.”

Syksyllä 2017 Wendersin sadusta valmistui restauroitu restauroitu versio, jonka ensiesitys oli tietenkin Berliinissä. En tiedä, mikä versio tulee tänään Yle Teemalta.

Hollywoodissa ohjasi Brad Silberling 1998 omana näkemyksenään Enkelten kaupungin, tapahtumapaikkana länsirannikko ja pääosissa Meg Ryan ja Nicolas Cage; en ole nähnyt. Silberling näyttää henkilötietojen mukaan olevan lähinnä tv-sarjamies.

kari.naskinen@gmail.com

perjantai 7. joulukuuta 2018

Natsit Puolassa farssina


Saksasta Yhdysvaltoihin paennut Ernst Lubitsch aloitti natsien Puolan miehitystä käsittelevän elokuvansa varsovalaisten kauppojen kylteillä, joissa on kauppiaiden nimiä: Kubinski, Lominski, Lubinski, Poznanski, Rozanski… Elokuva on farssi Ollako vai eikö olla (1942). Heti nämä alun kuvat panevat katsojan ymmärtämään, mistä on kohta kysymys. Ollaan elokuussa 1939, ja aamuyöllä syyskuun 1. päivänä Saksa käynnistää offensiivin Puolassa. Koska kysymyksessä on vain natseja pilkkaava farssi, ei keskitysleireillä käydä, mutta vakavaksi lopuksi ollaan pommituksessa tuhoutuneella hautausmaalla, jossa yhdessä kivessä on nimi Benjamin Kubelsky. Tämä oli elokuvan miespääosan esittäneen Jack Bennyn alkuperäinen nimi, sillä hänen isänsä oli Puolasta Chicagoon muuttanut juutalainen.

Sen verran keskitysleireihinkin viitataan, että esittäessään saksalaista valekomendanttia Benny sanoo oikealla natsisotilaalle terävästi: ”Me keskitämme ja puolalaiset hoitavat leirityksen.”

Elokuvan nimi tulee siitä, että varsovalaisessa teatterissa esitetään parhaillaan natsisatiiria, johon on sekoitettu myös Shakespearen Hamletia. Ollako vai eikö olla? Vieläkö meillä on Puola vai eikö ole? Lisäksi kevyempänä juonenlankana kulkee kolmiodraama, jossa ovat osallisina näyttelijäpariskunta ja kauniiseen rouvaan rakastunut puolalainen lentäjä. Lentäjää esittää Robert Stack, joka parhaiten tunnetaan Lahjomattomien Eliot Nessinä (1959-63).

Lubitschin elokuva on hulvatonta menoa alusta loppuun. On oikeastaan yllättävää, että se on niinkin hauska. Lubitsch on nimittäin malttanut pysyä aisoissa, eikä ole tehnyt natseistakaan pelleääliöitä muuta kuin sen verran, mitä farssin käänteet edellyttävät.

Lubitsch itse oli venäjänjuutalaisten maahanmuuttajien lapsi, joka oli syntynyt Berliinissä 1892. Ensimmäisen lyhytelokuvansa hän teki 1914 ja pitkiin elokuviin hän sai pääosiin puolalaisen maahanmuuttajan Pola Negrin, josta tulikin mykkäfilmien suuri tähti. Hollywoodiin päästyään Pola Negri vehtasi ainakin Charles Chaplinin ja Rudolph Valentinon kanssa. Äänielokuviin Pola Negri ei enää saanut otetta ja hän palasi Saksaan, jossa hän joidenkin tietojen mukaan oli muhinoissa myös Adolf Hitlerin kanssa. Televisiosta tuli vastikään sarja Euroopan uudet tuulet 1918-39, jossa mukana olivat myös Pola Negri ja Ernst Lubitsch.

Ollako vai eikö olla -vastarintaelokuvassa Lubitsch ei varsinaisesti ole ottanut hampaisiinsa Hitleriä henkilönä, vaikka Hitler oli vienyt myös Lubitschilta Saksan kansalaisuuden. Farssihauskuutta ylläpidetään Varsovaan tulleiden miehittäjien kustannuksella, ja sehän Lubitschilta on onnistunut. Yhdessä kohtauksessa Hitler menee teatteriin esitystä katsomaan, kuva selkäpuolelta. Mutta miksi Lubitsch ei piikitellyt suoraan Hitleriä? Joka tapauksessa Ollako vai eikö olla on yksi kaikkien aikojen parhaita elokuvafarsseja.

Lubitsch itse sanoi, että vaikka elokuva on farssi, se esittää todemman kuvan natsismista kuin useimmat samaa aihetta käsittelevistä romaaneista ja elokuvista. Lisäksi elokuva on yksi parhaita esimerkkejä siitä, miten taide, tässä tapauksessa teatteri, pystyy jäljittelemään todellisuutta, joka taas on enemmän teatteria. Minkä näyttelijä lavalla teki Shakespearelle, sen Saksa teki Puolalle. Entä mitä natsi-Saksa teki taiteelle, se onkin jo laajempi ja karmeampi juttu?

kari.naskinen@gmail.com