perjantai 17. elokuuta 2018

Ku Klux Klanista komediaotteella

Höhlä nimi elokuvalla: BlacKkKlansman. Puolen vuoden kuluttua ei muista, eikä ainakaan osaa kirjoittaa. Kolme k-kirjainta nimen keskellä tarkoittavat Ku Klux Klania, josta Spike Lee on tehnyt komediallisesti väritetyn elokuvan. Asian vakava puolikin tulee silti hyvin esille, ja varsinkin lopuksi, kun näytetään uutiskuvapätkiä viime vuoden rotu- ja muista mielenosoituksista Yhdysvalloissa.

Elokuvan kaari on pitkä. Heti alussa on pätkä Tuulen viemästä (1939), joka saa muistelemaan, että mustat miehen yrittivät raiskata Scarletin, minkä jälkeen seudun miehet perustivat Ku Klux Klanin paikallisosaston. Hurjempi elokuvaviittaus sisällissotaan saadaan D.W. Griffithin mykkäelokuvaklassikon Kansakunnan synnyn (1915) kautta; tämä elokuva oli aikanaan niin raju hyökkäys mustaa väestönosaa kohtaan, että se oli suorastaan sytykkeenä sille, että Korkeimman oikeuden 40 vuotta aiemmin hajottama Ku Klux Klan perustettiin uudelleen.

Spike Leen elokuvan kaari täydentyy, kun sen loppuvaiheissa Ku Klux Klanin juhlakokouksessa miehet julistavat yhteen ääneen: ”Amerikka ensin, Amerikka ensin…” ja aivan lopussa ennen mellakkakuvauksia on pätkä Donald Trumpin puhetta.

Elokuvassa ollaan Colorado Springsissä joskus 1970-luvun alussa. Martin Luther King on kuollut, mutta Angela Davis vaikuttaa; elokuvan naisaktivistia esittävällä Laura Harrierilla on samanlainen tukka kuin Angela Davisilla. Käsikirjoitus on tehty Ron Stallworthin kirjasta, jossa Stallworth kertoo työstään Colorado Springsin ensimmäisenä afroamerikkalaisena poliisina.

Elokuva keskittyy siihen, kun Stallworth liittyi peitetehtävässään KKK:n jäseneksi. Tämä ei tietenkään onnistunut suoraan tuolla tavalla, vaan Stallworthin piti panna sijaisekseen valkoinen poliisi. Komediallista touhua siitä sitten syntyykin, kun Stallworth puhuu KKK:n miesten kanssa puhelimessa, mutta KKK:n kokouksissa häntä esittää toinen poliisi.

Yhtä KKK:n miestä esittää Jasper Pääkkönen. Hän on muuten tavanomainen KKK-pönttöpää, mutta muita paremmin hänellä leikkaa ja hän koko ajan hieman epäilee uuden tulokkaan tarkoitusperiä. Pääkkönen on roolissaan erinomainen, ei mitenkään erotu muusta porukasta, vaan näyttelee roolinsa hyvin, kuten muutkin.

Stallworthia esittää John David Washington. Hän on Spike Leen neljässä elokuvassa olleen Denzel Washingtonin poika, joka jo 6-vuotiaana vilahti Leen tunnetuimmassa elokuvassa Malcolm X (1992). Roolisuoritus nyt on upea, eikä luultavasti tule jäämään ilman Oscar-ehdokkuutta. Elokuvaviittaus löytyy vanhasta mainosjulisteesta, joka vilahtaa: 70-luvun Shaft -elokuvasarjan nimiroolissa oli Richard Roundtree.

Stallworthin poliisikaveriaan esittää Adam Driver, jolle tämä vähempieleinen rooli sopii mainiosti, on kuin jatkoa hänen roolilleen Jim Jarmuschin ohjaamassa Patersonissa (2016). Näyttelijöistä pitää vielä mainita 91-vuotiaan Harry Belafonten pieni rooli, jossa hän on ihmisoikeustaistelija niin kuin on ollut elämässään muutenkin.

Kaksi tuntia ja vartin kestävä elokuva on Spike Leen tuotannosta varmaan kaikkein viihteellisin. Se on ikään kuin komedian viittaan puettu tendenssielokuva siitä pahasta, mikä Amerikkaa aina vain vaivaa. Vielä elokuvan lopussa on oikeaa kuvaa valtakunnallisen KKK-johtajan David Duken puheesta. Elokuvan juonellisessa osassa Duke on pölkkypää, jota Stallworth kusettaa.

Elokuvan lopun dokumentaarisuus on toisaalta ongelma. Kun elokuvaa ajattelee vain elokuvateoksena, rikkoo loppujakso muuten ehjän kokonaisuuden. Spike Lee pitää katsojia kuitenkin niin tietämättöminä, että hän haluaa lopuksi rautalangasta vääntää sen, mitä hän elokuvallaan haluaa sanoa.

KKK:n toiminta oli laajimmillaan 1920-30-luvuilla, jolloin huppuäijiä oli lähes kymmenen miljoonaa. Nykyisin heitä on alle 10 000, mutta lieneekö Spike Leen mielestä pelkoa toiminnan laajenemisesta, kun on elokuvan julistuksineen nyt tehnyt.

KKK-elokuvista se sijoittuu omaan ryhmäänsä, koska se on hauska. Vakavista KKK-elokuvista parhaina ovat mielessäni Alan Parkerin Mississippi palaa (1988), Paul Wendkosin Liekehtivät ristit (1989) ja Tony Kayen American History X (1998).

kari.naskinen@gmail.com

torstai 16. elokuuta 2018

Punapääoman loppusuoraa vedetään yhdessä porvarien kanssa

Vielä 1980-luvulla vasemmistolainen Eka-konserni oli Suomen kolmanneksi suurin työnantaja heti Nokian ja Postin jälkeen. Nyt tästä E-liikkeen toiminnasta on jäljellä vain osuuskunta Tradeka. Sen suhteen on viime aikoina tapahtunut paljon. Taloudellisesti iso asia oli Cumulus-hotellien myyminen Scandicille. Kun tästä kaupasta saatiin 115 miljoonaa euroa, ostettiin hoiva-alan yritys Med Group toimimaan yksityisillä sote-markkinoilla.

Ideologisesti jännä juttu on sekin, että Tradeka liittyi äskettäin Osuustoimintakeskus Pellervoon, jonka nimi vielä viime vuonna oli Pellervo-seura. Pellervo on edistysmielisen E-osuustoimintaliikkeen vastapainona viimeiset sata vuotta toiminut porvarillinen osuustoimintajärjestö, jonka vahvimpia jäseniä ovat OP-ryhmä, S-ryhmä, Valio, Atria ja Metsäliitto. Aikoinaan myös MTK perustettiin Pellervo-seuran toimesta.

Näitä isoja linjanmuutoksia on työväenliikkeen perinnepolven keskuudessa tietenkin kummasteltu. Tradeka on kuitenkin mukauttanut toimintaansa niin, että pystyy edelleen tuottavasti hallitsemaan niitä viimeisiä satoja miljoonia euroja, jotka punapääomasta ovat jäljellä. Viime vuonna Tradekan liikevaihto oli 550 miljoonaa euroa ja tulos +108 miljoonaa euroa. Tradekan näkyvin toiminta on Restel-ravintolaketju (mm. Burger King, Martina, Rax, Wanha Mestari). Myös jakeluyhtiö Lehtipiste kuuluu Tradekaan.

Henkilöjäseniä Tradeka-osuuskunnalla on noin 230 000. Jäsenistö on pidettävä kärryillä niistä markkinatalouden kuvioista, joihin Tradeka on nyt lähtenyt pyörimään. Demokraatti-lehdessä kirjoitti Tradekan edustajiston jäsen, vanha demaripoliitikko Mikko Rönnholm, että työväenliikkeen pääomia pitää sijoittaa hyväksyttävästi ja kannattavasti sekä vanhoille arvoille sopivasti. Realiteetit vain on otettava huomioon, kuten Rönnholm toteaa:

”Vaikka eettisestä sijoittamisesta puhutaan ja niitä periaatteita yritetään noudattaa, niin tosiasiallinen kysymys on sijoittamisesta yritystoimintaan, jossa voiton tuottaminen on tärkein tavoite.” (Demokraatti 9.8.2018)

Tätä tavoitetta lähdetään nyt täyttämään Med Groupin avulla. Se toimii Onni-nimellä ja sen sanotaan olevan Suomen suurin kotiin vietävien hoivapalveluiden tuottaja. Sen vuosiliikevaihto on noin 100 miljoonaa euroa ja työntekijöitä sillä on noin 3000.

Samassa lehdessä Rönnholmin yleisönosastokirjoituksen kanssa oli pääjuttuna Tradekan toimitusjohtajan Perttu Puron haastattelu. Hän sanoi, että mahdollista olevan, että jatkossa Tradeka vielä laajentaakin toimintaansa sote-sektorilla, joko orgaanisesti tai yritysostoin.

Esko Seppänen oli siis väärässä, kun hän 20 vuotta sitten kirjoitti, ettei punapääomasta ole jäänyt jäljelle kiveä kiven päälle. Kivien väri vain on muuttunut, eikä niitä tietenkään enää paljon ole, kun muistellaan entisiä paikallisia osuuskauppoja, Rakennuskunta Hakaa, vakuutusyhtiö Kansaa ja Työväen säästöpankkia.

Tradekan edustajistoon kuuluu tunnettuja vasemmistopoliitikkoja, kuten Li Andersson, Paavo Arhinmäki, Jouni Backman, Jukka Gustafsson, Maria Guzenina, Eero Heinäluoma, Ilkka Kantola, Merja Kyllönen, Lasse Lehtinen, Antti Lindtman, Sirpa Paatero, Aino-Kaisa Pekonen, Pilvi Torsti, Tytti Tuppurainen.

kari.naskinen@gmail.com

keskiviikko 15. elokuuta 2018

Viipurin kosmopoliittisuus katosi maailmansotien välillä

Viipurin musiikkiopiston, nykyinen nimi Lahden konservatorio, sadas toimintavuosi alkoi eilen 14.8. Tänään opiston konserttisalissa Lahdessa järjestettiin seminaari, joka toimi täydennyksenä Ainopuiston teatterin tämänkesäiselle näytelmälle Viipurin reippaat. Monipuolisesti käsiteltiin Viipurin historiaa, Viipurin vaikutuksia Lahdelle, Viipurin vaiheita välirauhan aikana ja heti jatkosodan jälkeen sekä Suomen evakuointisuunnitelmia ennen talvisodan syttymistä. Lisäksi näytelmän kirjoittanut Timo Taulo kertoi näytelmän synnystä.

Tohtorinväitöskirjan Viipurin vanhankaupungin rakennuksista, patsaista ja puistoista 1856 - 1939 tehnyt arkkitehti Pertti Neuvonen aloitti esitelmänsä Viipurin paljon puhutusta kansainvälisyydestä, joka ei enää Viipurin viimeisinä suomalaisvuosina ollut alkuunkaan samanlaista kuin edellisellä vuosisadalla. Maailmansotien välillä Viipurin kosmopoliittisuus suurelta osin hävisi, kun suomenkielisen väestön kasvu heikensi ruotsin kielen asemaa ja kun myös yhteydet Venäjään heikkenivät.

Ruotsin kielen painoarvo oli Suomessa yleisemminkin vähenemässä. Varakkaan ruotsinkielisen väestönosan ylivalta kunnallishallinnossakin mureni yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden tultua voimaan sekä esikaupunkiliitosten takia. Vielä 1919 olivat ruotsinmieliset saaneet Viipurin 42-jäseniseen kaupunginvaltuustoon viisi edustajaa, mutta heidän määränsä laski lopulta yhteen.

”Viipuri oli jo 1920-luvulla korostetun suomalainen. Vuonna 1930 oli suomenkielisen väestön osuus 93,5 prosenttia, ruotsinkielisiä oli 3,5 prosenttia, venäjänkielisiä 2,5 prosenttia ja saksankielisiä enää 0,6 prosenttia”, sanoi Neuvonen.

Viipurin viimeinen väestönlaskenta ennen sotaa suoritettiin 1930, jolloin kaupungin asukasluvuksi saatiin 72 239. Sodan syttyessä asukkaita oli 75 000 - 80 000.

Kun Neuvostoliitto maaliskuussa 1940 otti Viipurin haltuunsa, sinne alettiin siirtää ihmisiä muualta maasta. Vuoden lopussa Viipurissa asui jo 38 000 venäläistä ja ensimmäiset paikallisvaalitkin järjestettiin jo 15.12.1940.

Suomessa viimeiset kunnallisvaalit ennen talvisotaa järjestettiin 1936. Kaupunki oli silloin kasvanut ja sivukaupunginosiin oli tullut sosiaaliluokiltaan erilaisia asukkaita kuin oli vanhassa keskustassa. Kuvaavaa tälle erilaistumiselle oli Neuvosen esittelemien tilastotietojen mukaan esimerkiksi se, että kun oikeisto sai keskustassa 86 prosenttia äänistä, niin kaupungin itäisissä osissa tämä osuus oli vain 9 prosenttia.

Viimeisissä eduskuntavaaleissa 1939 Viipurin vaalipiirin paikkajako meni näin: Maalaisliitto 10, SDP 5, Kokoomus 2, IKL 1. Tämä vaalipiiri vastasi suunnilleen myöhemmin sodassa hävittyä Karjalaa.

Kun Lahteen tuli lähes 10 000 evakkoa, suurin osa Viipurista ja sen lähikunnista, asettui heitä myös kunnallisvaaliehdokkaiksi seuraavissa vaaleissa 1945. Siirtoväen äänestyspaikka oli keskitetysti Vuorikadun koululla, jossa äänioikeuttaan käytti runsaat 2200 evakkoa. Siirtolaisista tulivat valituiksi porvarillisen vaaliliiton Antero Hyttinen sekä vasemmiston Antti Jyllinki ja Vilho Laavola.

Viipurin reippaat -seminaarin muut esitelmöitsijät olivat Lahden kaupunginmuseon tutkija Riitta Niskanen, museon tutkimuspäällikkö Hannu Takala ja Jääskestä kaksivuotiaana ensimmäiselle evakkomatkalle joutunut historioitsija Kyösti Toivonen, joka kertoi, että kun lasketaan evakkomatkat ja paluumatkat, tehtiin näitä matkoja yhteensä puolitoista miljoonaa.

kari.naskinen@gmail.com

tiistai 14. elokuuta 2018

Ingmar Bergman, Ruotsin suurin


Suomessakin on tänä vuonna luettu lehdistä ja internetistä monta juttua Ingmar Bergmanista, jonka syntymästä tuli heinäkuussa kuluneeksi sata vuotta. Viime vuoden lopulla nähtiin televisiossa myös Jane Magnussonin kuusiosainen dokumenttiohjelma Bergmanin videot (2012). Hän on tehnyt myös dokumenttielokuvan Trespassing Bergman (2013), jota en ole Suomessa havainnut esitetyn. Nyt elokuvateattereissa menee Jane Magnussonin elokuva Bergman – Yksi vuosi, yksi elämä, jossa monien haastattelujen avulla pyritään tekemään selkoa siitä, millainen ihminen Bergman oli. Elokuva on erinomainen katsaus Bergmanin vaiheisiin, joskin kaksi tuntia on kovin pieni aika selontekoon näin suuresta taiteilijasta ja hänen pitkästä urastaan.

Dramatenissa Bergmanin ohjauksessa ollut näyttelijä Thommy Berggren sanoo elokuvassa, että Bergmaniin kohdistunut palvonta meni suurimmillaan ”monumentaaliseksi perseennuolemiseksi”. Näin asia näyttääkin olleen, mutta ei ihmekään, sillä pienelle maalle näin suuri kansainvälinen tähti oli ylipursuavan kova juttu.

Suuria mestareita taiteen eri aloilla oli Ruotsissa ollut ennenkin, mutta Bergman edusti sellaista lajia, jossa näkyvyys oli kaikkein suurinta, ja televisiokin oli keksitty. Entä absoluuttisesti, oliko Ingmar Bergman suurempi kuin August Strindberg, Jussi Björling, Birgit Nilsson tai Carl Larsson? Ehkä.

Suuruudella oli myös kääntöpuolensa. Kun maanantaina tulin elokuvaa katsomasta, avasin heti television, josta tuli ohjelma Volvon suuruuden ajan toimitusjohtajasta Pehr G. Gyllenhammarista. Hän oli Ruotsin elinkeinoelämän puolella samanlainen jättiläinen kuin Bergman taiteessa. Molemmat kuitenkin näyttivät myös kiukkunsa Ruotsille, joka ei ymmärtänyt heitä. Bergman muutti veronkiertosyytteiden takia seitsemäksi vuodeksi Länsi-Saksaan ja Gyllenhammar potkut Volvolta saatuaan Englantiin.

Fannyn ja Alexanderinkin (1982) Bergman aikoi tehdä Saksassa, mutta elokuvan tuottaja Jörn Donner sai Bergmanin pään kääntymään ja elokuva tehtiin Ruotsissa. Tuloksena oli mestariteos, se palkittiin vieraskielisten elokuvien Oscar-palkinnolla, jonka Donner kävi vastaanottamassa. Oscarit tulivat myös kuvauksesta, lavastuksesta ja pukusuunnittelusta.

Yksi vuosi, yksi elämä sisältää haastattelujen lisäksi paljon harvinaisia filminpätkiä, joissa Bergman työskentelee elokuvien ja näytelmien parissa. Bergmanin persoonallisuutta käydään läpi monelta kantilta, ja se käsitys vahvistuu, että varsinkin 1960-luvulta alkaen hän oli despootti, jonka rinnalla Jouko Turkka ja Aku Louhimies näyttävät koulupojilta.

Mielenkiintoisin on Ingmar Bergmanin neljä vuotta vanhemman veljen Dagin haastattelu jostakin 30 vuoden takaa. Hän kertoo, että pikkuveljen elämä ei pappisperheessä ollut suinkaan niin kurjaa kuin Ingmar antoi elokuvissaan ja muutenkin ymmärtää. Päinvastoin Ingmar oli isän lellikki ja nimenomaan Dag oli se, joka kärsi. Aikoinaan Ingmar Bergman oli saanut tämän haastattelun hyllytetyksi, ja nyt se on ensimmäisen kerran julkisesti esillä. Dag Bergman teki pitkän diplomaattiuran.

Elokuvan runkona on vuosi 1957, josta kuitenkin hypitään ajassa eteen- ja taaksepäin, joten kokonaiskuva hahmottuu hyvin. Se oli hurja vuosi, silloin saivat ensi-iltansa kaksi Bergmanin tuotannon kivijalkaa Seitsemäs sinetti ja Mansikkapaikka, joiden lisäksi hän teki kaksi muuta elokuvaa, ohjasi Malmön teatteriin viisituntisen Peer Gyntin ja alkoi loppuvuodesta tehdä käsikirjoitusta elokuvaan Elämän kynnyksellä. Välillä piti olla sairaalassakin vuotavan vatsahaavan takia. Yksityiselämässäkin oli ruuhkaa, kun kotona oli vaimo Gun Gryt, rakastajattarena Bibi Andersson ja uusiksi läheisiksi naistuttavuuksiksi ilmestyivät Käbi Laretei ja Ingrid von Rosen, joiden kanssa Bergman myöhemmin meni naimisiinkin.

Vuosi 1957 teki Bergmanista sekä kuuluisuuden että suuren nimen elokuvataiteeseen. Jane Magnussonin dokumenttielokuvassa tehdään selkoa Bergmanista vaikeana ihmisenä, mutta vähemmälle jää hänen elokuviensa käsittely. Haastateltavien joukossa ei ole yhtään elokuvakriitikkoa tai -historioitsijaa analysoimassa varsinaisesti Bergmanin elokuvia. Se vain todetaan ylimalkaan, että monet elokuvat kertoivat paljon hänestä itsestään, vaikka ne ulkoisesti olivat ihan muuta,

Bergmanin ”natsihistoriakin” käydään läpi, vaikka se on jo tuttu juttu hänen muistelmakirjastaan Laterna Magica (1987). Hän oli vaihto-oppilaana Saksassa 1936 ja lumoutui Hitlerin karismasta, mutta kun asioiden laita selvisi Bergmanille sotien jälkeen, hän päätti, ettei koskaan enää sekaannu politiikkaa, ei elämässään eikä elokuvissaan.

kari.naskinen@gmail.com

sunnuntai 12. elokuuta 2018

Vasemmistosta siirrytään äärioikealle

Politiikassa on menossa hyvin kummallinen vaihe, kun aikaisemmin vasemmistoa äänestäneistä ihmisistä osa on siirtynyt kannattamaan äärioikeistoa. Tosin näitä äärioikeistolaisiksi leimattuja puolueita ei kaikissa tapauksissa pysty kovin tarkasti edes sijoittamaan perinteiselle oikeisto-vasemmistoakselille, mutta ainakaan ne eivät edusta vasemmistoa.

Suomessa kahden vasemmistopuolueen kannatus tuoreimmassa mielipidemittauksessa oli 29 prosenttia. Tilanne vaikuttaa hyvältä varsinkin siksi, että gallupin kärkipaikkaa pitää SDP. Tosiasia kuitenkin on, että pitkällä aikavälillä vasemmiston alamäki on ollut jyrkkä. Vielä 20 vuotta sitten vasemmiston kannatus eduskuntavaaleissa oli noin 40 prosenttia ja kun mennään punaiselle 60-luvulle, niin SDP:n, SKDL:n ja TPSL:n yhteinen kannatus silloin puoli vuosisataa sitten oli 51 prosenttia.

Yksi iso syy 2000-luvun alamäkeen on ollut pakolaispolitiikka. Varsinkin sosiaalidemokraattien suvaitsevaisuus maahanmuuttoon on vaikuttanut niin, että vanhempaa väkeä on siirtynyt äänestämään perussuomalaisia tai jättänyt äänestämättä kokonaan.

Nuoret taas eivät ajattele politiikasta olleenkaan samalla tavalla kuin vanhemmat sukupolvet. Paljon vasemmistopoliittista liikettä tutkinut tietokirjailija Tommi Uschanov kirjoitti Helsingin Sanomissa, että ”vasemmisto ei enää houkuttele nuoria, koska vasemmisto on osa työväenliikettä, eikä nuoriso koe olevansa työväkeä – koska se tekee nykyään enimmäkseen muuta kuin työtä”. (HS 10.5.2015).

Kun tilanne on tällainen, ei SDP:n ja Vasemmistoliiton kannatuksen laskulle ole mitään absoluuttista alarajaa. Uschanovin mukaan ne voivat vaikka kadota kokonaan eduskunnasta! Näin ei kylläkään tapahdu, mutta Uschanov muistutti jutussaan, että kuolihan nuorsuomalainen puoluekin parin välivaiheen jälkeen, vaikka sen piiristä oli aikoinaan tullut kaksi tasavallan presidenttiäkin, K.J. Ståhlberg ja Risto Ryti.

Niin sekava tilanne on Suomen sosialidemokraattisessa puolueessakin, että Lahden puoluekokouksessa 2017 ei päästy yksimielisyyteen uudesta periaateohjelmasta. Se kaatui Demokraatti-lehden päätoimittajan Mikko Salmen jutun ison otsikon mukaan ”periaateohjelma kaatui sosialismiin”. Edelleenkään ei osata yhteen ääneen sanoa, minkä sortin sosialisteja Suomen demarit haluavat olla.

Ruotsin demareilla on helpompaa, heidän puolueohjelmassaan määritellään selvästi, mitä puolue sosialismilla tarkoittaa: ”Sosiaalidemokratian tavoitteena on yhteiskunta, joka perustuu demokratian ihanteisiin ja kaikkien ihmisten tasa-arvoon ja oikeuteen. Demokraattisen sosialismin tavoitteena on vapaista ja tasa-arvoisista ihmisistä koostuva solidaarinen yhteiskunta.”

Lahdessa SDP päätyi lopulta siihen, että periaateohjelmaa ei tehty, vaan hyväksyttiin vuoteen 2020 tähtäävä asiakirja ”Tulevaisuus ja uudet haasteet”. Se on muodoltaan tavoite- ja toimenpideohjelma, mutta ainakin Kalevi Sorsa -säätiön toiminnanjohtaja Mikko Majander puhui pannukakusta:

”SDP jatkaa nyt kivireen vetämistä kohti seuraavaa puoluekokousta. Periaateohjelmasta käyty sekava keskustelu viittaa siihen, että sosiaalidemokraattinen identiteetti kaihtaa ajassamme kirjallista määrittelyä. Sanojen sijaan se ehkä tulisikin tehdä todeksi teoilla.” (Demokraatti 13.4.2017)

PETTYMYS KUMPUAA
TYÖELÄMÄN MUUTOKSESTA


Saksassa asuva vasemmistotutkija Hannu Eerikäinen sanoo eurooppalaisten sos.dem. puolueiden alamäen johtuvan osaksi siitä, että ne eivät vuosia jatkuneen poliittisen suuntauksensa tuloksena enää itse asiassa kuulu vasemmistoon: niiden ”kolmannen tien” politiikan ja uusliberalismille antamansa tuen myötä ne ovat liittoutuneet pääoman kanssa. Saksan sosiaalidemokraattinen puolue on tästä paljon puhuva esimerkki, ja siitä johtuu myös sen kannatuksen viimeaikainen romahtaminen, jolle ei näy loppua, samaan aikaan kun Saksan äärioikeistoa edustavan AfD:n kannatus kasvaa jatkuvasti.

”Vasemmiston kannatuksen heikkenemistä on syytä tarkastella työelämän muutoksen kannalta, sieltähän nousee se pettymys, turhautuneisuus, epätoivo, hätä ja raivo, joka sankoin joukoin ajaa saksalaisia AfD:n riveihin”, sanoo Eerikäinen.

Hän ottaa esimerkiksi Saksan postilaitoksen, joka on ulkoistanut toimintojaan logistiikkayritys DHL:lle ja DPD:lle. Postin henkilökuntaa on vähennetty ja vastineeksi ovat kansalaiset saaneet huonompia postipalveluja.

”Kysymys on kaikkialla maailmassa menossa olevasta työn massiivisesta devaluaatiosta eli työn ja työntekijöiden inhimillisen arvon alentamisesta, työhön ja työntekijöihin kohdistuvasta aliarvostuksesta ja ihmisarvon polkemisesta. Törkeimpiä muotoja tämä on saanut juuri logistiikka-alalla, jolla Amazon on mennyt kaikkein pisimmälle toimintojen ja työn rationalisoinnissa. Tv-haastattelussa Amazonin erottama työntekijä kertoi yksityiskohtaisesti Amazonin pakkotahtisesta, tietokoneohjatusta työstä, jossa jokainen sekunti on pantu tuottamaan ja työntekijästä tehty robotin tavoin toimiva mekaanisten toimintojen suorittaja. Työntekijöillä ei ole hetkeäkään aikaa hengähtää, he juoksevat pakettien perässä ja kädessään kantamansa ohjauslaitteen ohjaamana hyllyltä toiselle, tekevät ylitunteja ilman korvausta, ja työsuoritusta valvoo sekunnin tarkkuudella tietokone, joka ratkaisee milloin työntekijä on liian hidas, eikä siten vastaa suoritusnormeja ja joutuu siksi erotetuksi.”

Näin on, mutta koska SPD ja Die Linke eivät pysty vaikuttamaan asioihin, niin mitä sitä niitä äänestämäänkään. Samanlaisia asioita ja ajatuksia on tietenkin Suomessakin. Äänestysprosentit putoavat, koska vasemmistolaiset eivät enää usko omien puolueittensa vaikutusvaltaan.  Näin vasemmistolaiset antavat suosiolla valtaa oikeistolle.

kari.naskinen@gmail.com

perjantai 10. elokuuta 2018

Naisurheilu ja seksi


Naisten urheilu on muuttunut enemmän katsottavaksi, kun urheilijat ovat alkaneet laittaa tukkansa ja meikata kasvonsa niin kuin olisivat lähdössä oopperan ensi-iltaan. Ero on tietenkin siinä, että urheilusuorituksiin he menevät nykyisin bikineissä.

Naisten yleisurheilu on aina ollut sellainen laji, että useissa kilpailumuodoissa on mukava arvioida naisia sillä silmällä, että ”kenet ottaisi”. Kauneimmat naiset ovat kautta aikojen valikoituneet hyppylajeihin, jotka näköjään eivät vaadi harrastajiltaan kohtuuttoman kovaa rääkkiä. Kasvot pysyvät kauniina ja lajivaatimukset ovat sellaiset, että ne suosivat pitkäsäärisiä. Miinuksena on kuitenkin se, että kova harjoittelu pitää monilla tissit aivan lattanoina.

Kropaltaan toisenlaisia ovat heittolajien naiset. Sieltä löytyy näistä Berliinin EM-kisoistakin useita reheviä huipputyyppejä, ja makuasia on, kummasta vartalomallista enemmän tykkää.

Yleisurheilu on joka tapauksessa parhaita naisurheilulajeja, koska niihin voi osallistua kauniina, ja naisyleisurheilun seuraamiseen liittyykin meillä useimmilla miehillä myös seksinäkökulma. Toisenlainen näkökulma on vaikkapa hiihtoon pakkasessa, jossa kuola ja räkä jäätyy leukaan.

Sitten on niitä lajeja, joista naisten pitäisi kokonaan pysyä pois. Esimerkiksi nyrkkeily, paini ja painonnosto eivät sovi naisille. Eikä aseiden kanssa pelaaminenkaan ole kovin naisellista touhua.

PUOLA ON PARAS

Tämänhetkisen mitalitaulukon perusteella EM-kisojen paras maa on Puola, kolme kultaa, kaksi hopeaa. Nykyisin näitä mitalitilastoja sekoittaa se, että yleisurheiluunkin ovat tulleet ”ostomiehet”. Esimerkiksi Qatar ja Turkki ovat viime vuosina hankkineet edustajikseen afrikkalaisia juoksijoita, joille nopsaan on järjestetty uudet kansalaisuudet.

On hienoa, että Puola pärjää hyvin, koska se ei ole tällaista rodullista pelleilyä lähtenyt harjoittamaan. Puola menestyy puhtaasti puolalaisilla urheilijoilla.

kari.naskinen@gmail.com

keskiviikko 8. elokuuta 2018

Eurooppa on suuri kertomus


Kuva on torstaina televisiossa alkavasta kolmiosaisesta sarjaelokuvasta Vallan ja rakkauden välissä: Pyhän saksalais-roomalaisen valtakunnan keisari Maximilian I ja hänen puolisonsa Burgundin herttuatar Maria. Ollaan ajassa runsaat 500 vuotta sitten, jolloin Eurooppaa alustavasti valettiin muottiinsa. Se oli jo sitä aikaa, kun Eurooppa oli noussut maailmanlaajuisen valtapelin kärkeen ja kun moderni länsieurooppalainen valtiojärjestelmä oli alkanut hahmottua Saksassa, Ranskassa, Espanjassa ja Englannissa.

En osaa tuosta tv-sarjasta enempää sanoa, mutta kuin siihen valmistautuen luin australialaisen historioitsijan John Hirstin (1942 - 2016) kirjan Euroopan lyhin historia (S&S, 2017), joka perustuu Hirstin yliopistolliseen luentosarjaan. Se on kuvaus siitä, miten eurooppalainen sivilisaatio muutti koko maailmaa, kuten Hirst kirjoitti:

”Eurooppalainen sivilisaatio on ainutlaatuinen, koska se on ainoa sivilisaatio, joka on vaikuttanut muuhun maailmaan. Se oli seurausta valloittamisesta ja asuttamisesta, taloudellisesta mahdista, ideoiden voimasta ja siitä, että eurooppalaisilla oli sitä mitä kaikki muut halusivat. Nykyään kaikki maat hyödyntävät tieteen ja tekniikan keksintöjä, ja tiede oli eurooppalainen keksintö.”

Samankaltaisesti on Euroopan etävämmyydestä kirjoittanut Yuval Noah Harari kirjassaan Sapiens - Ihmisen lyhyt historia (Bazar, 2016). Eurooppalaisten valloitushalu ja kiinnostus teknisen kehityksen edistämiseen olivat asioita, jotka veivät eteenpäin. Kolonialismia on myöhemmin syytetty alamaiskansojen huonosta kohtelusta ja taloudellisesta riistosta, mutta Euroopan nousun apuna tuokin vaihe oli.

Saa nyt sitten nähdä, kauanko pätee Hirstin toteamus siitä, että vain eurooppalainen sivilisaatio on vaikuttanut muuhun maailmaan. Kuinka Eurooppa tällä kertaa onnistuu torjumaan islamilaisen invaasion?

Pelissä on paljon. Esimerkiksi ihmisten tasa-arvo on alunperin puhtaasti eurooppalainen idea, joka joutuu uhatuksi, jos vieraat opit saavat täällä liikaa asemia.

Tasa-arvon puolustajia olivat aikoinaan eurooppalaiset soturit, joista sitten alettiin puhua ritareina. Tosin puolustaminen ei aluksi koskenut aivan kaikkia, kuten Hirst kuvaa: ”Ritari suojeli heikkoja, erityisesti jalosyntyisiä naisia. Taistelemiseen siis kytkeytyi moraalisesti ylevä vire. Ritari taisteli hyvien asioiden puolesta. Kirkko rohkaisi häntä taistelemaan ei-kristittyjä vastaan.” Yhteen aikaan näitä ei-kristittyjä olivat nimenomaan muslimit, jotka olivat silloin ensimmäisen kerran onnistuneet pääsemään Eurooppaan.

Kun ritariaika oli ohi, muuttui ”ritarillisuus” ”herrasmiesmäisyydeksi”. Herrasmies osoitti naisille kunnioitusta esimerkiksi nousemalla seisomaan, kun naisia tuli huoneeseen. Tämänkaltaisia tapoja ei enää yleisesti ole, ainakaan ns. feministit eivät halua, että heitä kohdeltaisiin ritarillisesti.

Eurooppalainen ”keksintö” on myös loukkaamaton yksityisomaisuus. Edes kuninkaat ja muut hallitsijat eivät saaneet kahmia itselleen kaikkea. Eurooppalaiset vallanpitäjät eivät olleet samanlaisia hirmuhallitsijoita kuin olivat idän despootit. Euroopan monarkit kantoivat veroa säännöllisesti, mutta kuitenkin niin kohtuullisesti, etteivät tappaneet kultamunia munivaa kanaa.

Yksityisomaisuuden loukkaamattomuutta yritettiin äskettäin murtaa Euroopassakin, sen itälaidalla, mutta se jäi epäonnistuneeksi kokeiluksi.

KIINA JÄI JÄLKEEN,
NYT SE ON TAAS OHI


Ennen Eurooppaa piti kärkipaikkaa Kiina. Sieltä Eurooppa sai suoraan tai välillisesti monia asioita, joita edelleen jalostamalla Eurooppa sai yliotteen ja ohitti Kiinan. Tällaisia asioita olivat mm. kirjapainotaito, paperinvalmistustaito, kompassi, ruuti ja kanavien sulut. Niinpä tasainen talouskasvu ja teollinen vallankumous alkoi ensimmäisenä Euroopassa, ja Kiina jäi länsimaisittain katsoen takapajulaksi.

Kiinassa ei kansainvälisyyden hyötyjä tajuttu, vaan esimerkiksi 1480 Kiinan yksinvaltaisen Ming-dynastian keisari Chenghua kielsi ulkomaiden tutkimusmatkat ja ulkomaankaupan. Euroopassa sen sijaan kehitettiin edustuksellista hallintoa ja kansalaisoikeuksia. Lisäksi kun Euroopassa käytiin kovaa sisäistä kilpailua, se rohkaisi valtioita laajentumaan kaukomaille.

Vihdoin omana aikanamme Kiinassa on tapahtunut muutos ja kansantalouden mittareilla Kiina on jo ohittanut Euroopan. On kuitenkin paljon muitakin mittareita ja niillä mitaten Kiina on yhä pahasti jäljessä.

Maximilianin ja Marian tarina kaikkine alkukoukeroineen on mielenkiintoinen, mutta Eurooppa on ollut todellinen suuri kertomus. Monenlaisia kommervenkkejä siinä on viimeisten sadankin vuoden aikana ollut, kommunismista natsismiin, sosiaalidemokratiasta uusliberalismiin ja unionismista uusnationalismiin – ja kertomus jatkuu.

kari.naskinen@gmail.com