Ricky Turnerin pitäisi olla taikuri

Englannissa on 20 prosenttia työntekijöistä ns. vaihtoehtoisten työjärjestelyiden piirissä, Yhdysvalloissa enemmänkin. Englantilaisen Ken Loachin elokuvassa Kiitos tilauksestasi työllistää Ricky Turner itsensä yrittäjänä tekemällä franchise-sopimuksen postipaketteja kuljettavan firman kanssa. Rickystä ei siis tule kuljetusfirman työntekijä, vaan pääsee ”messiin”, kuten firman työnjohtaja asian ilmaisee. Suomessakin tällaisia itsensä työllistäjiä on 7-8 prosenttia duunareista.

Ken Loach (83) ei ehkä ole proletariaatin diktatuurin kannalla, mutta voimakkaasti hän muutosta yhteiskuntaan elokuvissaan vaatii. Edellisessä elokuvassa Minä, Daniel Blake (2016) oli syytettynä julkishallinnon byrokratia, joka murskasi alleen kaiken inhimillisen ymmärryksen vaikeuksien kanssa tuskailevien ihmisten suhteen. Uudessa elokuvassa käsitellään sitä orjamaista tilannetta, jollaiseen itsensä työllistäjät voivat joutua.

Ricky Turner (Kris Hitchen) valitsee tämän ratkaisun itse. Hän ostaa osamaksulla pakettiauton ja kun tekee töitä 14 tuntia päivässä, niin kyllähän siinä lähemmäs elämän unelmien toteutumista luulisi pääsevän. Mutta annas olla, kun tulee tilanteita, joissa tarvitsisi apua tai edes joustoa. Ei puhettakaan. Heti ensimmäisen ongelman kohdatessa työnjohtaja vastaa: ”Sehän on sinun ongelmasi, se on sinun firmasi, hoida asia.”

Daniel Blaken tapaus oli raivostuttava, koska esim. työvoimatoimiston byrokratian voisi hyvällä tahdolla hoitaa kuntoon vaikka heti. Ricky Turnerin tapaukseen katsoja suhtautuu hieman toisella tavalla: Ricky on mukana vallitsevassa järjestelmässä, joka on juuri tällainen, eikä se ole helposti muutettavissa.

Rickyllä ei ole minkäänlaista sosiaaliturvaa, ei työsuhdeturvaa, ei työaikoja, ei lomia, ei työterveyshuoltoa eikä työnantajan vakuutuksia, ei mitään. Jos sairastuu, on itse hommattava tuuraaja, mutta jos ei onnistu, siitä joutuu korvausvelvollisuuteen. Apua ei saa myöskään ay-liikkeeltä, koska tällaisilla itsensä työllistäjillä ei omia edunvalvontajärjestöjä ole.

Pelkästään tästä ei elokuvassa kuitenkaan ole kysymys. Katsojan ahdistusta lisää se, että asiat Rickyn kotonakaan eivät ole kunnossa. Vaimo on kodinhoitaja ja tekee myös 14-tuntisia päiviä. Yhteistä elämää ei aikatauluihin mahdu. Lisäksi teini-ikäinen poika pinnaa koulusta ja keskittyy maalaamaan graffiteja kulutusyhteiskuntaa vastaan. Kun isä vaatii pojan menevän kouluun joka päivä, poika raivostuu, koska isä rajoittaa hänen elämäänsä.

Pirstaloituvan työelämän ja itsensä työllistämisen kasvun myötä elinkeinoelämän ja Suomenkin hyvinvointivaltion rakenteet saattavat muuttua toisenlaiseen suuntaan. Uhkana on, että eriarvoistuminen kasvaa. Varmaa joka tapauksessa lienee, että muutos on pysyvä. Sitran 2017 tekemän tutkimuksen mukaan työelämä tulee jakautumaan kolmeen erilaiseen ryhmään: kunniallisiin puurtajiin, taipuisiin tekijätyyppeihin ja taikurien talouteen. Ricky Turner yrittää olla sekä kunniallinen että taipuisa, mutta selvitäkseen hänen olisi oltava myös taikuri.

Suomessa tällaisia taikureita on viime aikoina tehty mm. lehdenjakajista. Yrityselämälle tämä onkin tavoiteltava tila: jos palkkatyöntekijöitä ei olisi ollenkaan, vaan kaikki olisivat yhdenmiehen yrityksinä liikesuhteessa isoihin yrityksiin, ei elinkeinoelämän inhoamaa ay-liikettäkään enää tarvittaisi.

Sitran tutkimusraportin yhteydessä haastatellaan nettisivulla englantilaisen Royal Society of Artsin toimitusjohtajaa Matthew Tayloria, joka antaa tukensa Ken Loachin kuvaamalle järjestelmälle:

”Monille ihmisille joustavat työjärjestelyt voivat merkitä vapautta. Niin kauan kuin meillä on oikeanlaiset puitteet eikä ihmisiä riistetä, uskon, että joustavat työjärjestelyt ovat hyvä asia. On hienoa, jos ihmisillä on enemmän mahdollisuuksia itsenäiseen työskentelyyn. Jos voit tehdä työtä, antaa oman panoksesi ja olla samalla oman itsesi herra, monille ihmisille se merkitsee vapautta.” (Sitra 10.1.2017)

Aivan pölkkypää Sitran haastattelema Taylor ei sentään ole, sillä hänenkin mielestään itsensä työllistävillä ja itsenäisillä ammatinharjoittajilla on oltava vaikutusmahdollisuuksia ja tilaisuus neuvotella johdon kanssa tilanteestaan. Myös heillä on oltava oikeutensa.

Ammattiliitoilta tämä edellyttää uudistumista. Niiden on sovelluttava paremmin nykyaikaisten työntekijöiden elämään ja vastattava heidän tarpeisiinsa. Englannissa ollaankin jo luomassa freelancereille tarkoitettuja ammattijärjestöjä. Yhdysvalloissa tässä ollaan jo pitemmällä. Paljon pitäisi tehdä, jotta Ricky Turnerin kaltaiset taikurit saisivat edes jonkinlaista turvaa työssään.

Loachin tämäkin solidaarisuuselokuva on vakuuttava. Vaikea täältä merten takaa on silti tietää, millainen on todellisuus Englannin työelämässä, mutta selvää on, etteivät asiat ainakaan parempaan suuntaan ole kehittyneet, ei siellä eikä meillä.

Elokuvan alkuperäinen nimi on Sorry We Missed You. Tuo teksti on kuljetusfirman jonkin painetun lapun yläreunassa. Se on ehkä sellainen paketinsaajalle annettava lappu, jossa valitetaan jotakin viivästymistä tai muuta epäonnistumista. Elokuvan lopussa Ricky kirjoittaa tällaiselle lapulle kauniin viestin vaimolleen, jonka kanssa on edellisiltana riidellyt.

kari.naskinen@gmail.com

Tankki täyteen

Mies, auto, vapaus. Tähän pyhään kolmiyhteyteen kuuluvat oleellisina oheistekijöinä huoltoasemat. Ne ovat osa elämää. Niiden paras aika on kuitenkin auttamatta ohi. Bensaa ja naftaa saa vielä noin 1800 jakelupisteestä, mutta varsinaisia huoltoasemia on enää kovin vähän. Aikaisemmin bensa-asemat olivat kaikkialla tuttujen kokoontumispaikkoja kahvikupin ja tupakan ääressä, bensa-asemalta ostettiin c-kasetit autoon ja pelattiin pajatsoa.

Huonon kehityksen aloitti SOK, joka oli myynyt autopolttoaineita jo 1920-luvulla, mutta joka 1990-luvun lopulla perusti ABC-epähuoltamoketjun. Ensimmäinen ABC avattiin valtatie 12:n varressa Utissa. Kun Neste sitten vastasi tähän S-ryhmän operaation, alkoi vanhoja pieniä bensa-asemia pudota kilpailusta. Nyt ABC-asemia on yli 400; Nesteellä on asemia enemmän, mutta läheskään kaikki eivät ole ABC:n kaltaisia marketteja, vaikka osa niistä jo sellaisia onkin Matkakeidas-nimellä.

Tällä hetkellä vihreä ja punainen politiikka vihaa meitä yksityisautoilijoita. Vaikka ei tämä mitään uutta ole. Vuonna 1969 tv-toimittaja Erkki Tuomioja teki ohjelman Öljypeli, jota kommentoi Tuomiojalle Neste Oy:n toimitusjohtaja Uolevi Raade: ”Teidän tekstistänne saa sen käsityksen, että öljy-yhtiöt riistävät Lähi-idän öljyntuottajamaita. Kuulkaa, minä sanon Teille, valkoinen rotu tarvitsee sitä öljyä, se öljy on valkoisen rodun elinehto.”

Bensa-asemat olivat ennen näkyvästi esillä myös viihteessä ja muussakin kulttuurissa. Niiden avajaiset olivat aina tärkeitä tapahtumia, ja niiden vetonauloina olivat usein iskelmä- ja muut tähdet, esimerkiksi Esa Pakarinen, Tapio Rautavaara, Tenho Saurén, Jaakko Teppo, Eemeli Toivonen ja varsinkin Kesoilin avajaisissa Esko ”Kyllä” Kivikoski. Tänä vuonna huoltoasemapäivien juhlissa Tampereen Rosendahlissa esiintyi Virve Rosti.

Musiikki on aina muutenkin kuulunut asiaan. Edelleen bensa-asemilta saa halpoja cd-levyjä, joita auton ovien sivulokeroihin kerääntyy.

M.A. Nummisen kirjassa Baarien mies (Kirjayhtymä, 1986) on 132 baarin joukossa viisi huoltamon baaria: Pelkosenniemen Shell, Savukosken Teboil, Suolahden Esso, Sysmän Finnoil ja Virolahden Union. Ensimmäiset baarit bensa-asemien yhteyteen olivat tulleet 1950-luvun lopulla.

Kulttuurisia emämunauksiakin on tehty. Omalla kohdallani Lahdessa tämä koskee hienon Shellin aseman purkamista linja-autoasemaa vastapäätä Jalkarannantiellä. Se on kotikaupunkini rakennusten hävittämisistä ainoa minulle surua aiheuttanut. Muistoja on paljon, jotka välillä palautuvat mieleen, kun nykyisin usein käyn pullakahvilla Nesteen Taukotuulessa (ent. Union).

Elokuviin bensa-asemat ovat kuuluneet aina, esimerkkeinä hienot taideteokset:
Vihan hedelmät (1940)
Varjot menneisyydestä (1947)
...ja Helena soittaa (1951)
Mansikkapaikka (1957)
Linnut (1963)
Hullu Pierrot (1965)

Entäpä Tankki täyteen? Vuonna 1969 Englannista Suomeen muuttanut Neil Hardwick löysi pian suomalaisuuden ytimet, joiden yhtä osaa Sulo Vilénin huoltamo ja baari täydellisesti kuvasivat. Jukka Vesterisen erinomaisessa Huoltoasemakirjassa (Alfamer, 2009) selvitetään tarkkaan myös Vilénin aseman todellinen historia: Autorin huoltoasema valmistui 1960 Ylöjärvelle Vaasantien ja Kuruntien risteyksen lähelle ja siirtyi Kesoilin väreihin 1964. Tv-sarjassa sen kohtalona ei ollut ABC:n tuhovoima, vaan uuden ohikulkutien rakentaminen niin, ettei asemalle enää kunnolla päässyt. Todellisuudessa asema purettiin 1980-luvun lopulla.

Kotikadussa puolestaan Luotolan perhe oli huoltamoyrittäjänä. Kuvaukset tehtiin Nesteen Punavuoren asemalla.

Heikki Luoman maalaiskomedioissa eletään Kuusniemen kunnassa, jonka henkisen elämän keskuksena ovat Pauli Antero Turpeisen huoltoasema ja baari.

Vesterisen kirjassa on myös kuva Unionin olympiasetelistä. Niitä sai olympiavuonna. Kun tankkasi 20 markan edestä, sai yhden olympiasetelin, ja kun oli kerännyt kolme seteliä, sai niitä vastaan 4,75 desilitran Surf-pesuainepaketin. Olipahan kotiin vaimolle tuliaisiksi pyykinpesuainetta. Olympiaseteleissä oli Olympiakomitean luvalla kisoihin menossa olevien urheilijoiden kuvia: Nina Hagman, Heikki Ikola, Pentti Kahma, Tapio Kantanen, Mona-Lisa Pursiainen, Riitta Salin, Hannu Siitonen, Juhani Suutarinen, Pekka Vasala, Lasse Viren.

Mutta mennyt mikä mennyt, siitä kaksi kuvaa vanhan nelostien varrelta Lahden ja Mäntsälän väliltä:

ENSIMMÄINEN
ASEMA VIIPURISSA

Ensimmäiset polttoaineen myyntipisteet eivät olleet erityisiä ”asemia”, vaan bentsiiniä myytiin kadulla kärryistä harvalukuisiin autoihin. Helsingissä bensiiniä myivät jo 1905 Hakaniemen apteekki ja Kluuvikadun rohdoskauppa. Teemu Tervosen opinnäytetyössä (Saimaan ammattikorkeakoulu) selvitetään alkuvaiheita:

”Organisoituneen polttoainekaupan aloitti Masut tulemalla markkinoille 1910-luvulla. Nopeasti perässä seurasivat ulkomaiset jätit Esso ja Shell ja vähitellen myös suomalaiset pienemmät yhtiöt. Ensimmäinen pumpullinen asema oli Viipurin Revonhännässä 1912. Ensimmäiset bensiinikioskit oli varustettu yhdellä tai kahdella polttoainepumpulla. Palvelualtis kioskinpitäjä tankkasi autoja ja rahasti sen jälkeen autoilijan. Myyntikioskeista siirryttiin nykyaikaisempiin ja tilavampiin tiloihin, kun kioskeihin rakennettiin katos mittarien suojaksi. Palvelun lisäämiseksi ja asiakaspalvelun parantamiseksi tiloihin alettiin 1950-luvulla rakentaa autonhuoltoa varten sisätiloja ja niihin huoltosyvennyksiä.”

Revonhännän käsikäyttöisessä pumpussa oli viiden litran mittasylinteri. Tervosen mainitsema Masut oli turkulainen petrolintuontiyhtiö, jonka perustivat 1911 pietarilainen Naphta Industrie & Handelsgesellschaft Masut ja helsinkiläinen liikemies Wilhelm Bensow. Ensimmäisenä toimintavuotenaan Masut myi neljä miljoonaa litraa valopetrolia, 306 tonnia koneöljyä ja 10 000 litraa bensiiniä. Sen suurin asiakas oli SOK. Seuraavana vuonna Suomen Masut liittyi Royal Dutch Shell -yhtymän osaksi.

Shellin simpukkamerkki otettiin Suomessa käyttöön 1921. Samana vuonna Suomen Masut varasi 80 000 markkaa kampanjaan, jolla autoilijoille tehtiin tutuiksi "ensiluokkaiset yhtiön kauppaan tuomat Shell-merkkiset naftatuotteet". Autokannan kasvun myötä Masutin bensiininmyynti ylitti lamppuöljyn myynnin 1926. Vuonna 1927 Masut siirtyi kokonaan Shellin omistukseen ja otti 1929 uudeksi nimekseen Suomalainen Shell Osakeyhtiö.

Näitä bensa-asioita tutkiessani löysin netistä Suomen Kuvalehden vanhan jutun, jossa kerrottiin Porissa 1919 toimintansa aloittaneesta Oy Kauppakomppania Ab:n autohallista, jonka sanottiin olleen Suomen ensimmäinen pysäköintitalo. Sen toimesta myytiin ”autoja, moottoripyöriä, varaosia ja siirtomaatavaroita, kuten appelsiineja, konjakkia, liköörejä, tupakkaa, keksejä ja marmelaadia. Mobil-öljyjen myynti alkoi 1920.”

”Tämä Porin autohalli oli Porin sillalta keskustan suuntaan 1928-30. Vasemmassa kulmassa olivat liikehuoneisto ja tirehtöörin asunto. Rantapirssi ja linja-autot majailivat puiden varjossa. Lindroosin bensiinikioski, sen kolme mittaria näkyvät etualalla. Polttoaine tuotiin 20 000 litran maanalaisiin säiliöihin junalla Viipurista ja osin Puolasta. Liikemerkit: Masut (Shell), Nobel-Standard (Esso) ja itse tuotu galitzialainen bensiini.”

kari.naskinen@gmail.com

Suomalaisten vankeudessa Itä-Karjalassa

Jatkosodan aikana Suomi ylläpiti valloittamassaan Itä-Karjalassa yhdeksää keskitysleiriä. Niihin sijoitettiin ei-suomensukuista väestöä ja poliittisesti epäluotettavia kansalaisia, vaikka olisivat olleetkin syntyperältään suomalaisia. Karjalan Kansallisessa museossa Petroskoissa oli pari viikkoa sitten tilaisuus, jossa esiteltiin tätäkin aihetta sivuava Reino Kottin kirja Век буду помнить (Tulen muistamaan ikuisesti). Siinä kerrotaan hänen anoppinsa Varvara Pudrinan perheen vaiheista tsaarinajasta toiseen maailmansotaan, joka tavoitti perheen syksyllä 1941.

Pudrinien perhe asui Pokran kylässä Podporožjen eli Koskenalan pienen kaupungin lähellä. Se on Syvärinjoen varrella noin sata kilometriä Äänisestä alavirtaan. Karjalan Sanomien (Petroskoi) viime viikon numerossa on juttu kirjasta, jossa kerrotaan Pudrinien joutuneen muiden kyläläisten kanssa vangeiksi sen jälkeen, kun suomalaisjoukot olivat valloittaneet Pokran 8.9.1941.

Lokakuussa vankeja vietiin keskitysleireille miehitettyyn Petroskoihin. Pudrinit joutuivat leirille numero 3, joka sijaitsi Zarekassa. Se on yksi Petroskoin kaupunginosista keskustan kaakkoispuolella Lohijoen takana. Kuva on nykyajasta Aleksanteri Nevskin prospektilta.

Perheen isä Ivan Pudrin työskenteli leirin puusepänverstaassa, Varvara-äiti sahalaitoksessa sekä kaksi vanhinta tytärtä kadunlakaisijoina. Päivämuona oli hyvin niukka, joten nälkä kiusasi jatkuvasti.

”Koko päivän nuorempi tytär Tamara maleksi kylmässä puolityhjässä kaupungissa toivoen, että joku suomalainen antaa leipäpalan tai Vako-myymälän luota löytyy tumppi, jonka leirillä voi vaihtaa leivänkuoreen”, kirjassa kuvataan.

”Keväällä 1942 tyttäret vietiin metsätöihin Vilkan työleirille. Elokuussa heidät vietiin Kontupohjan piirin Aitniemeen rakentamaan Ilomselkä – Aitniemi -tietä. Syyskuusta 1943 alkaen he olivat tienrakennustöissä Uusiselässä. Kesällä 1942 Pudrinit siirrettiin leirille numero 2. Huhtikuussa 1943 heidät päästettiin asumaan kaupungissa.”

Kirja päättyy vuoteen 1944, jolloin Varvara lähti Uudenselän rakennuspataljoonan päällikön ehdotuksesta kolmeksi kuukaudeksi työhön Suomeen. Takaisin hän palasi sodan jälkeen.

Kirjan esittelytilaisuudessa sanoi Petroskoin valtionyliopiston historian professori Sergei Verigin, että sotahistorioitsijana hän pitää erityisen tärkeinä muistoja miehitetystä Petroskoista ja Neuvosto-Karjalan väestön elämästä miehitysaikana.

VALLANKUMOUS JA
PAKO SUOMESTA

Kirja alkaa jo Varvara Pudrinan isovanhemmista, jotka asuivat melkein koko ikänsä Petroskoissa. Isoisä oli virkailija Aunuksen kuvernementin valtiovarainministeriössä ja isoäiti kasvatti kotona seitsemää lasta. Koettelemukset alkoivat kahden vallankumouksen vuotena 1917:

”Elintarvikkeita oli Petroskoissa vain kahdeksi kolmeksi päiväksi. Polttopuut loppuivat... Kaikki kallistui, elintarvikkeet, tavarat, asunnot. Vuodenvaihteessa Suomi itsenäistyi. Tammikuussa 1918 Varvara Pudrinan täti Jevlampija ja hänen miehensä opettaja Ivan Snitko, jotka asuivat Suojärven Suistamossa, valmistautuivat vastaanottamaan vieraita, kun kotipihalle ajoi reki. Reestä nousi kaksi miestä. He olivat suojeluskuntalaisia, jotka tulivat Sortavalasta antamaan Snitkoille Suomen valtion määräyksen poistua maasta vuorokauden aikana. Näin he joutuivat pakenemaan Pietarin kautta Petroskoihin.”

Venäjän sisällissodan aikana 1919 Neuvosto-Karjala joutui sotilaallisen intervention kohteeksi. Suomalaiset hyökkäsivät lännestä ja länsiliittoutuneet pohjoisesta. Petroskoi oli uhkaavassa asemassa, kun suomalaiset pääsivät Suolusmäelle asti.

Ankarat ajat jatkuivat 1920-30-luvuilla. Varvaran äiti menetti kolme lasta, minkä jälkeen hän muutti miehensä kanssa Podporožjen kihlakuntaan. Varvara syntyi 1926. Maassa oli kova nälänhätä. Maataloutta kollektivisoitiin ja se iski Pudrinien perheeseenkin. Vuonna 1934 Varvaran isoisää Anton Pudrinia syytettiin kulakiksi, vangittiin ja koko omaisuus takavarikoitiin. Myöhemmin hänet kuitenkin vapautettiin.

Vuosien 1937-38 poliittiset vainotkin kohtasivat perhettä. Lokakuussa 1937 Varvaran eno Viktor Petrov vangittiin ”vakoilusta ja vallankumouksen vastaisesta propagandasta”, mikä edellytti teloitusta. 1920-luvulta alkaen hän oli työskennellyt kirjanpitäjänä terveysalalla Petroskoissa.

Varvara Pudrina, jonka muistoihin kirja perustuu, asui ja työskenteli melkein koko aikuisikänsä Petroskoissa. Hän sai työstään Karjalan kansantalouden ansioituneen työntekijän arvonimen. Viime vuonna hän kuoli 91 vuoden iässä.

kari.naskinen@gmail.com

Kenttäoikeudet ”isänmaan asialla”

Sodan aikana rintamalla toimii usein kenttäoikeuksia. Niissä esitetään monta kertaa pelkkiä näytösoikeudenkäyntejä, joiden tuomioissa ei oikeudenmukaisuudesta ole hajuakaan. Joseph Loseyn elokuvassa Kuningas ja isänmaa (1964) tällainen oikeudenkäyttö rinnastetaan sotilaiden pelleilyyn poterosta kiinni saadun rotan kanssa. Rotta pannaan häkkiin ja kuulustellaan, mutta kun rotta ei osaa puolustautua, sotilaat kivittävät sen kuoliaaksi.

Suomessa tällaisia pelleoikeudenkäyntejä toteutettiin kansalaissodan aikana, kun valkoinen puoli tuomitsi kiinni saamiaan punaisia kuolemaan. Mihinkään lakiin nämä valkoisten kenttäoikeudet eivät perustuneet, niiden toiminta ei täyttänyt oikeiden oikeusistuinten muotoja, eikä niiden tuomioista voinut valittaa. Sotaväen rikoslakiin kenttäoikeuden käyttäminen otettiin vasta keväällä 1919.

Loseyn elokuvassa ollaan ensimmäisessä maailmansodassa Pachendaelen rintamalla Belgiassa. Siellä käytiin loppuvuodesta 1917 neljä kuukautta taisteluja, joissa kuoli 700 000 miestä. Sotamies Hamp oli ollut sodassa kolme vuotta, mutta pää oli jo niin sekaisin, että yhtenä päivänä hän lähti hortoilemaan muka kotiinsa Lontooseen. Mukana on asekin, joten kovin salaperäisesti Hamp ei tätä sotilaskarkuruuttaan yritä hoitaa. Kiinni hän tietenkin jää.

Kenttäoikeudessa Hamp ei osaa antaa tapahtuneelle mitään selitystä. Hamp vain sanoo, että lähti sotaan kuninkaan ja isänmaan puolesta, kuten sotaanlähdön velvollisuutta oli julisteissa korostettu. Sotilaan puolustusasianajajaksi määrättävä kapteeni Hargreaves neuvoo tätä parhaan kykynsä mukaan, mutta koska Hamp ei kaikkea juridista taktikointia ymmärrä, hän vastaa kysymyksiin vain yksinkertaisen rehellisesti. Tämä ei kuitenkaan ole hyväksi hänelle, vaan parempi olisi ollut noudattaa kapteenin ohjeita.

Ennen kenttäoikeuden käsittelyä Hamp oli käynyt pataljoonan lääkärin vastaanotolla, jossa perusteellisen viiden minuutin lääkärintarkastuksen perusteella oli tultu siihen tulokseen, että Hamp ei sairastanut sotapsykoosia. Oli pelkkä raukkamainen karkuri.

Tom Courtenay tulkitsee sotamiestä ja Dirk Bogarde kapteenia, joka vasta kenttäoikeudessa tajuaa, että oikeus voi olla myös vääryyttä. Huomionarvoisen repliikin sanoo syyttäjänä toimiva kapteeni Midgley: "Korrekti oikeusistuin toimii lakien mukaan, on amatöörimäistä vedota oikeudenmukaisuuteen."

Joseph Losey sanoi elokuvastaan, että sotaa pidetään edelleen jotenkin kunniakkaana: ”Pasifismista ja ajattelun tietystä edistymisestä huolimatta patriotismi nähdään aivan erityisenä hyveenä. Määrätyissä tilanteissa hallituksen erilaisia päätöksiä ei koskaan aseteta kyseenalaisiksi. Siksi käytin elokuvan johdantokuvana ensimmäisen maailmansodan monumenttia. Kun näin sen vuosia sitten ensimmäisen kerran Hyde Park Cornerin luona, koin sen glorifioivan sotaa ja patriotismia. Se teki miljoonien ihmisten turhan kuoleman joksikin romanttiseksi. Että se pyyhkisi pois kaiken sodan sisältämän kauhun ja pahuuden, se sen sijaan korostaa sankarillisuutta ja kauneutta."

Kuningas ja isänmaa on aika harvinainen sotaelokuva siinä mielessä, että se näyttäytyy sodanvastaisena julistuksena riippumatta siitä, kuka sitä katsoo. Tavallistahan on, että vaikka elokuvan tekijät ja arvostelijat kehuvat jotakin elokuvaa hyvinkin sodanvastaiseksi, niin valtaosa katsojista näkee sen vain sotaelokuvana sinänsä – riittää, kun on jännitystä, pauketta ja ruumiita, eivätkä kotiin palatessa tule mieleen tekijöiden syvällisemmät, pasifistiset motiivit.

Loseyn sotaelokuvaa ei näin kevyesti voi ohittaa. Se ei sisällä fyysistä väkivaltaa, mutta henkistä väkivaltaa ja moraalista vääristelyä sitäkin enemmän.

kari.naskinen@gmail.com