keskiviikko 20. maaliskuuta 2019

Luoti sydämeen, jossa jo oli Sibeliuksen tytär

Suomella oli sata vuotta sitten käynnissä heimosota Venäjän puolella Itä-Karjalassa. Itärajan yli oli marssinut epävirallinen sotajoukko, jota Suomen valkoinen valtio yhtä epävirallisesti rahoitti. Parin vuoden ajan suomalaiset pitivät Aunuksen seutua miehityksessään, kunnes Tarton rauhassa 1921 nämä alueet palautettiin taas virallisestikin Venäjän osaksi.

Yksi episodi tässä miehitysseikkailussa oli se, kun Aunuksen alueeseen kuuluneen Repolan pitäjän nimismies Hans Håkon ”Bobi” Sivén teki itsemurhan tammikuussa 1921. Sivén teki itsestään marttyyrin ampumalla luodin sydämeensä protestiksi Tarton rauhansopimuksen päätöksestä.

Bobi Sivén oli kuollessaan 21-vuotias. Seuraavana vuonna perustettiin Akateeminen Karjala-seura, jonka perustavoitteena oli Itä-Karjalan liittäminen Suomeen. Seuran lippuun kiinnitettiin Sivénin sydämen lävistänyt luoti, ja lipun äärellään vannottiin, että uskollisia aatteelle ollaan Sivénin tavoin kuolemaan asti.

Sivénin henkilöhistoria liittyy myös Jean Sibeliuksen perheeseen. Maaliskuussa 1918 Sibeliuksen 15-vuotias tytär Katariina oli kaupungilla tyttökaverinsa kanssa ja kohtasivat kaksi tuttua poikaa, Ainolan naapurin Lepolan kartanon pojan Otto Hjeltin ja edellisvuonna oppikoulujen tanssiaisissa tapaamansa Bobi Sivénin. Neljästään he menivät Ekbergin kahvilaan, ja heti sen päivän kohdalle päiväkirjaansa Katariina kirjoitti muistiin muutaman repliikin Bobin kanssa käymästään juttelusta.

Bobin isä oli jääkäriliikkeen perustajiin kuulunut lääkäri Valter Osvald Sivén ja isoveli oli jääkäriliikkeen aktiivi Paavo Sivén, joka myöhemmin muutti nimensä suomalaisisänmaalliseksi Paavo Susitaipaleeksi. Susitaival oli fasisti ja antisemitisti, Lapuanliikkeen ja IKL:n hurmahenkisiä johtomiehiä.

Ekbergillä kahvia juodessaan Bobi oli punaisten etsintäkuuluttama. Hän oli perustanut koulukavereidensa kanssa maanalaisen suojeluskuntaosaston. Hän työskenteli Yrjönkatu 25 B:ssä Metsätoimistossa, joka oli peitenimi jääkäri- ja suojeluskuntaliikkeen keskusjohdolle.

Myös Bobi kirjoitti kahvilakäynnin jälkeen päiväkirjaansa tapaamisestaan Katariina Sibeliuksen kanssa:

Näky (K.S.)

Yli kukkivan kanervakankahan
Hän hämyssä illan kulkee.
Minä nään hänen muotonsa ihanan
Ja kyynel silmänsä sulkee.


Seuraavan kerran Katariina ja Bobi tapasivat huhtikuun alussa, jolloin he kävelivät Kaivopuistossa. Myöhemmin Katariinan ja Bobin ystävyys syveni rakkaudeksi, jota kesti Bobin kuolemaan saakka.

Itä-Karjaan Bobi Sivén lähti elokuussa 1918. Siellä määränpääksi tuli lopulta Repola, jonka vt. nimismieheksi Bobi Sivénin valitsi Itä-Karjalan toimituskunta syksyllä 1919. Hakijoita virkaan oli monta pätevämpääkin, mutta toimikunta halusi tehtävään heimoaatteeseen vannoutuneen Sivénin. Toimikunnan päällikkö oli Maalaisliiton ministeri Mikko Luopajärvi, jonka kuoleman jälkeen tammikuussa 1920 ministeriksi tuli Edistyspuolueen Rudolf Holsti.

Kun Sivén löydettiin kuolleena kunnantalolta, oli pöydällä seitsemän kirjettä, yksi niistä ylioppilas, neiti Katharina Sibeliukselle. Tämä kirje on kuitenkin sittemmin kadonnut.

Sivénin hautajaiset pidettiin Hietaniemessä 21.1.1921. Paikalle saapui myös kenraali C.G.E. Mannerheim.

kari.naskinen@gmail.com

maanantai 18. maaliskuuta 2019

Ilmastonmuutoksen torjunta ei haittaa varakkaita

Kaikki ilmastonmuutoksen torjumiseksi tehtävät ratkaisut ovat sellaisia, että ne koskevat pääasiassa vähävaraisia. Koska keinot lisäävät kustannuksia, ne vaikuttavat eniten niihin, joilla rahaa ei paljon ole.

Seuraava hallitus todennäköisesti nostaa arvonlisäveroa sellaisille ruokatuotteille, joiden tuotanto eniten aiheuttaa pahoja päästöjä. Ruoka siis kallistuu, mutta ei se rikkaampia haittaa.

Lentomatkustamisen verotusta korotetaan, mutta varakkaille on aivan sama, maksaako esimerkiksi lomamatka ulkomaille tonnin vai puolitoista. Sama koskee laivamatkailua. Köyhät tyytykööt television matkailuohjelmiin.

Maantieliikenteessä isketään yksityisautoiluun. Sähköautot ovat reippaasti kalliimpia kuin tavalliset autot, mutta sellaisen hankintaan saa valtiolta jo nyt hankintatukea 2000 euroa ja liikenneministeriön työryhmän ehdotuksen mukaan tuki voisi suurimmillaan olla 6000 euroa. Tuetaan siis niitä, joiden rahavarat yleensäkin mahdollistavat sähköauton ostamisen.

Todennäköistä on myös, että nestemäisten polttoaineiden valmisteveroa nostetaan, ja tälläkin on taas suhteellisesti ottaen suurin vaikutus pienituloisille.

Eri tekniikoilla toteutettavia tietullejakin suunnitellaan, koska liikenteen verotuksessa pyritään siirtämään verotuksen painopistettä auton hankinnasta sen käyttöön.

Kaikki ilmastonmuutoksen takia tehtävät maksuratkaisut ovat tasaverotusta. Kaikki maksavat euromääräisten korotusten mukaan, jolloin ei ole mitään eroa sillä, ovatko henkilön kuukausitulot 1000 euroa vai 10 000 euroa. Näitä systeemeitä on kai mahdoton muodostaa progressiivisen verotuksen mukaan, joten kärsijöinä ovat ensisijaisesti pienituloiset.

kari.naskinen@gmail.com

lauantai 16. maaliskuuta 2019

Musiikinkuuntelijoita on kahdeksaa eri lajia



Olin tilaisuudessa, jossa musiikin maisteri Jonas Rannila pani meidät kuulijat kovanpaikan eteen: hän pyysi meitä arvioimaan, millaisia musiikinkuuntelijoita kukin olemme. Rannila on Opera Boxin, Helsingin filharmonisen kuoron ja mieskuoro Manifestumin taiteellinen johtaja sekä Kuninkaantien muusikoiden kapellimestari. Lähtökohdaksi hän otti saksalaisen filosofin ja musiikkitieteilijän Theodor Adornon (1903 - 1969) musiikkisosiologisen mallin, jossa musiikinkuuntelijat on jaettu kahdeksaan eri lajiin. Näin ne menevät:

1) Asiantuntija (Experte) pystyy rakenteelliseen kuuntelemiseen, hän kykenee erottamaan kaikki musiikin yhtäaikaiset ja peräkkäiset rakennepiirteet.

2) Hyvä kuuntelija (guter Zuhörer) pystyy myös muodostamaan kokonaisuuksia kuulemansa musiikin yksityiskohdista ja arvioimaan musiikkia perustellusti. Erotuksena asiantuntijasta hän ei kuitenkaan ole täysin tietoinen musiikin teknisistä ja rakenteellisista piirteistä.

3) Sivistyksen kuluttaja (Bildungskonsument) suhtautuu musiikkiin kulttuurituotteena, jonka tunteminen on välttämätöntä sosiaalisen hyväksynnän saavuttamiseksi. Hän kuuntelee vain yleisesti arvossapidettyjä teoksia. Hänen suhteensa musiikkiin on elitistinen ja siitä puuttuvat välittömyys ja rakkaus musiikkiin. Nämä kuuntelijat korostavat musiikkiesityksen teknisiä puolia taiteellisten kustannuksella eli arvokkaisiin instrumentteihin, laulajan "ääneen". Virtuositeettiin keskittyminen estää sivistyksen kuluttajia kuulemasta sitä, mikä musiikissa on olennaista, ja täyttävät näin musiikin viihdyttävää, harhaanjohtavaa funktiota.

4) Emotionaalinen kuulija (emotionaler Hörer) vastustaa rakenteellista kuuntelemista, koska hän kuvittelee, että siihen liittyy tunteen kylmyys. Hänelle musiikki edustaa tunteiden vapautumista rationaalisuuden kahleista.

5) Konservatiivinen vanhan musiikin kuuntelija (Ressentiment-Hörer) on ennakkoluuloinen, hän on taipuvainen liialliseen ankaruuteen, omien tunteidensa mekaaniseen tukahduttamiseen. Hän suosii barokin ja sitä varhaisempien aikakausien musiikkia ja painottaa oletetusti autenttisten esityskäytäntöjen noudattamisen tärkeyttä.

6) Jazz-kuulija (Jazz-Hörer) on konservatiivisen kuuntelijan tyypin alalaji. Jazz-kuulija pitää itseään rohkeana ja radikaalina. Jazz-kuulijat ovat nuorisokulttuuriteollisuuden kasvattamia. He muodostavat keskenään epäyhtenäisiä ryhmiä, joista jotkin pyrkivät "puhtaaseen", ei-kaupalliseen musiikkiin. Jazz on kuitenkin aina kaupallista jo siksikin, että sen materiaalin pääasiallinen lähde on iskelmä.

7) Viihdekuuntelijoita (Unterhaltungshörer) on eniten ja he ovat siksi välttämättömiä kulttuuriteollisuudelle. Viihdekuuntelijalta puuttuu suhde sisäisen maailmansa täyttäjään, musiikkiin, hänen valtakuntansa jää tyhjäksi, abstraktiksi ja epämääräiseksi. Viihdekuuntelijoita yhdistää sekava ja hajanainen kuuntelutyyli.

8) antimusikaalinen (Antimusikalischer) ihminen on musiikin suhteen välinpitämätön tai hän on täysin epämusikaalinen. tai antimusikaalisuus. Adornon mukaan ei olisi yllättävää, jos tutkimuksissa paljastuisi, että tämä tyyppi kehittyy ryhmissä, jotka koulutuksen puutteensa ja taloudellisen asemansa heikkouden vuoksi on suljettu porvarillisen kulttuurin ulkopuolelle.

Adorno esitteli tämän jaottelunsa kirjassa Einleitung in die Musiksoziologi (1962). Kuultuamme tämän jaottelun piti sanoa, mihin ryhmään itse kuuluu. Kaikki kuuluimme ryhmiin 1-5, minä valitsin kuitenkin sekä nelosen että vitosen sekä myös seiskan iskelmäkiinnostukseni takia.

Kaksi asiantuntijakuulijaakin oli porukassa. Adorno kirjoitti kuitenkin, että asiantuntijoiden ja hyvän kuuntelijan tyypit ovat katoamassa (jos ei oteta huomioon musiikin ammattilaisia). Adornon mielestä ihmisiltä on kadonnut hyvän kuuntelemisen perusta mm. siksi, ettei vapaa-aikaa enää käytetä esimerkiksi kamarimusiikin harrastamiseen; kunnianhimoiset pyrkimykset esteettiseen laatuun ja hyvään yksilösuoritukseen ovat saaneet väistyä "iloisen yhdessäolon" tieltä.

kari.naskinen@gmail.com

perjantai 15. maaliskuuta 2019

Viipurin vanha keskusta säilynyt hyvin jääkaapissa

Fingerporin yhdessä sarjakuvassa nuori suomalainen arkkitehti harmittelee, ettei pääse suunnittelemaan Viipuria. Mielikuvakuplassaan hän näkee uuden komean Viipurin, jonka keskusta olisi täynnä isoja laatikkomaisia rakennuksia. Piirroksen heijasti seinälle Viipurin perintö -seminaarissa Lahdessa tekniikan tohtori, arkkitehti Petri Neuvonen, joka muutama vuosi sitten väitteli tohtoriksi Viipurin vanhankaupungin rakennuksista, puistoista ja kuvapatsaista.

Neuvonen sanoi, että jos Suomi ei olisi menettänyt Viipuria, sen ulkoasu olisi nyt kovin toisenlainen kuin se on nyt. Laatikoita olisi.

”Viipurin vanha keskusta on säilynyt venäläisessä jääkaapissa hyvin”, sanoi Neuvonen.

Jo 1800-luvun lopulla alkoivat Viipurissa puheet mm. Pyöreän tornin purkamisesta, kun venäläisen sotaväen hallussa ollut Pyöreä torni luovutettiin Viipurin kaupungin omistukseen. Kaupunginhallinnon ensireaktio oli, että rakennus pitää purkaa sen ylläpitokustannuksista eroon pääsemiseksi ja kauppatorin laajentamiseksi.

Muinaisaikaisten muistomerkkien purkamiseen tarvittiin kuitenkin lupa, ja ensimmäiseksi kaupunki tiedusteli asiaa Suomen muinaismuistoyhdistykseltä. Sieltä saatiin 1884 vastaukseksi yksimielinen toivomus, että purkamiseen ei lähdettäisi. Vaatimukset tornin purkamisesta eivät kuitenkaan loppuneet. Esimerkiksi sanomalehti Wiborgsbladetin pääkirjoituksessa 1897 todettiin, että Pyöreän tornin purkaminen muuttaisi kauppatoria edukseen.

Wiipurin Sanomien päätoimittaja
J.A. Lyly
löi löylyä lisää ja ehdotti, että tornin rakennuskiviä voisi käyttää uuden raatihuoneen kivijalaksi tai Salakkalahden täytteeksi. Sen sijaan sanomalehti Wiipurin pakinoitsija Poskeinen oli vahvasti tornin säilyttämisen kannalla.

Kun tornin taakse valmistui Pohjoismaiden osakepankin jyhkeä talo, oltiin joillakin tahoilla sitä mieltä, että Pyöreä torni ja sen silloiset rähjäiset sivurakennukset rumensivat ympäristöään. Vuonna 1900 tornin restaurointi vihdoin uskottiin arkkitehti
Jac. Ahrenbergin
tehtäväksi ja lopullinen päätös tornin suojelemiseksi tehtiin kaupunginvaltuustossa 1908.

Jos vanhakaupunki ei sotien jälkeen olisi jäänyt ”jääkaappiin”, siellä olisi todennäköisesti toteutunut se sama, mitä on tapahtunut suomalaisissa kaupungeissa viime vuosikymmeninä. Neuvonen mainitsi yhtenä esimerkkinä Turun, jossa asekaava-arkkitehtina 1948-60 toimineen
Olavi Laisaaren
aikana purettiin ronskisti vanhaa rakennuskantaa. Laisaari oli toiminut Viipurin asemakaava-arkkitehtina 1937-44, joten kuinkahan olisi Viipurin käynyt, jos Viipuria ei olisi menetetty ja jos Laisaari olisi pysynyt siellä tehtävässään.

Nykyisin vanhakaupunki on huomattavasti paremmassa kunnossa kuin Neuvostoliiton aikana. Vanhoja rakennuksia on kunnostettu ja uusiakin taloja on rakennettu. Jäljellä on kuitenkin vielä kymmenkunta pahaa sotarauniota. Tuorein ilonaihe on, että vanhimman tuomiokirkon kellotornin muutamia vuosia kestänyt remontti on valmistunut, muutama päivä sitten on tornin ympärillä olleet pressut riisuttu pois.

Lahdessa tänään perjantaina järjestetty seminaari oli arkkitehti
Juha Lankisen muistoseminaari. Lankinen suunnitteli Viipurin pienoismallin, joka on Etelä-Karjalan museossa Lappeenrannassa. Hänen isänsä oli viipurilainen arkkitehti Jalmari Lankinen
.

Seminaarin järjestivät Lahden historiallinen museo ja Lahden kartanon ystävät ry.

kari.naskinen@gmail.com

torstai 14. maaliskuuta 2019

Julianne Moore ja Gloria Bell


Chileläisen Sebástian Lelion uusintaversio kotimaassaan tekemästä Gloria-elokuvasta (2013) on Hollywood-tuotantona nimeltään Gloria Bell. Sisältö on sama lähes yksi yhteen, mutta on siirrytty Santiagosta Los Angelesiin ja näyttelijät ovat nyt amerikkalaisia. Gloriaa esittää Julianne Moore ja heti kärkeen sanon, että tämä on yksi hänen parhaita roolitöitään. Muutenkin pidän uutta versiota parempana, ehkä se osaksi johtuu omasta länsimaisesta suuntautumisestani, mutta myös siitä, että Lelio tarkastelee nyt myös amerikkalaista elämänmenoa kriittisellä otteella, joskin vain ohimenevin huomioin.

Gloria Bell on eronnut 12 vuotta sitten, työskentelee vakuutusvirkailijana ja viettää vapaailtojaan lähinnä tanssidiskossa, jossa soitetaan vanhaa tanssimusiikkia. Vihdoin yhtenä iltana osuu sitten kohdalle Arnold (John Turturro), jonka kanssa alkaa heti synkata. Siitä romanssi alkaa.

Tarina on kaikesta alkuromanttisuudestaan huolimatta arkinen kertomus niistä vaikeuksista, joita tällaiset aikuisten ihmisten suhteet sisältävät. Kuvataan hienosti niitä rakastumisen huumaavia alkuhetkiä, jolloin muu maailma katoaa ympäriltä – kunnes maailma taas romahtaa.

Gloria on valmis heittäytymään millaiseen uuteen kuvioon tahansa, mutta Arnold on ollut erossa vasta vuoden ja selvästi vielä kiinni entisessä perheessään. Helppoa ei ole, vaikka rakastumisen psykoosissa luetaan ääneen lapsellisia rakkausrunoja ja peuhataan sängyssä niin ettei koskaan ennen ole samalta tuntunut.

Eikä lapsellinen vöyhöttäminen liity vain rakastuneiden tilanteeseen. Käy ilmi, että Glorian pojan tyttöystävä on lähtenyt ”aavikolle etsimään itseään”, tyttären poikaystävä tienaa elantonsa surffilaudalla leikkimällä ja Gloria itse kehittää henkistä tasoaan naurujoogaterapiassa. Tämä on sitä amerikkalaista tyhjäpäisyyttä, mitä Lelio näkee.

Lisäksi hän ottaa esille amerikkalaisen älyttömän asekulttuurin ja huonon eläkejärjestelmän. Elokuvahistoriallisesti on jännittävää, että Glorian työkaveri pannaan ennenaikaiselle eläkkeelle surkealla kuukausieläkkeelle, ja tätä työkaveria esittää saksalainen Barbara Sukowa. Laukkaako mielikuvitukseni, mutta onko tämä Rainer Werner Fassbinderin ja Margarethe von Trottan luottonäyttelijä tässä siksi, että Yhdysvalloissa olisi tilaa vasemmistolaiselle politiikalle – Barbara Sukowan yksi suurista rooleista on ollut Rosa Luxemburg (von Trotta, 1986).

Tällaisista elokuva-asioista tulee väistämättä myös mieleen, että nämä Lelion Gloria-elokuvat saattavat olla tietoisia kunnianosoituksia hienoja independent-elokuvia tehneelle John Cassavetesille ja tämän puolisolle Gena Rowlandsille. Heidän yksi yhteinen elokuvansa oli Gloria (1980).

Gloria Bellin auton cd-soittimessa ja diskossa soi mukava musiikki, minäkin yllättäen tunnistin ne, ja kun tuttuja olivat, etsin ja löysin elokuvan tiedoista, että laulajat ovat Paul McCartney, Olivia Newton-John, Gilbert O´Sullivan, Bonnie Tyler ja Laura Branigan, jonka esittämä Gloria sopii hyvin myös Gloria Bellille ja jää soimaan lopputekstien ajaksi:

Gloria, you're always on the run now.
Running after somebody, you gotta get him somehow.I think you've got to slow down, before you start to blow it.
I think you're headed for a breakdown, so be careful not to show it

You really don't remember, was it something that he said?
Are the voices in your head calling, Gloria?
Gloria, don't you think you're fallin'?
If everybody wants you, why isn't anybody callin'?
You don't have to answer
Leave them hangin' on the line, oh-oh-oh, calling Gloria
Gloria, I think they got your number Gloria.

kari.naskinen@gmail.com

keskiviikko 13. maaliskuuta 2019

Ovatko kaikki maalarit hulluja? Vain suuret.

Uusi elokuva Ikuisuuden porteilla Vincent van Goghista ei ole elämäkertaelokuva, vaan näkökulma taiteilijan ajatusmaailmaan ja mielenkiintoisesti myös itse maalaamiseen. Ohjaaja Julian Schnabel oli itsekin kuvataiteilija ennen siirtymistään elokuva-alalle ja tämä varmaan on tuonut elokuvaan läheistä kosketusta taiteilijan työskentelyyn. Kyllähän se kuuluisa korvanleikkaaminenkin käydään sanallisesti läpi, mutta fokus on kuitenkin van Goghin ajatusmaailmassa.

Mieluiten ulkona maalannut van Gogh tekee omanlaisiaan kuvia pelloista, puista ja keltaisista auringonkukista. Katsoessaan luontoa hän sanoo: ”Minä näytän ihmisille, jotka eivät tätä näe. Annan heille toivoa ja lohdutusta.” Samalla hän kokee olevansa ikuisuuden porteilla ja miettii, että kyllä olemassaololle on jokin syy.

Vincent van Gogh asui ja maalasi viimeiset vuotensa Etelä-Ranskassa Arlesissa ja Auvers-sur-Oisessa, ja elokuva on kuvattu näillä seuduilla. Noilla pienillä paikkakunnilla taiteilijaa pidettiin hulluna tai jos vähän lievemmin sanotaan, niin kylähulluna. Hän itsekin tiesi tilanteen. Kun pappi kysyy häneltä, ovatko kaikki maalarit hulluja, van Gogh vastaa, että vain suuret ovat.

Elokuva on paljolti van Goghin sisäistä monologia. Käsikirjoituksen on tehnyt yksi suuri, Jean-Claude Carriére (s. 1931), jonka filmografiaan kuuluvat mm. dialogit Luis Bunuelin Kamarineidon päiväkirjaan (1964), Päiväperhoon (1967) ja Porvariston hillittyyn charmiin (1972) sekä käsikirjoitus Volker Schlöndorffin Peltirumpuun (1979).

Schnabelista ja Carrièresta huolimatta elokuvan tekee lopulta erinomaiseksi van Goghia esittävä Willem Dafoe. Hänen menemisensä van Goghin nahkoihin vaikuttaa niin syvältä, että tätä paremmin on tätä roolityötä vaikea kuvitella. Dafoesta tekee mieli sanoa kuin Paul Gauguin van Goghin taiteesta: ”Maalattu todellisuus on omaa todellisuuttaa.” Myös Dafoe on niin ”todellinen” van Gogh, että ulkonäköä myöten Dafoe on kuin valkokankaalle herätetty van Gogh. Eikä haittaa, vaikka Dafoe oli elokuvaa tehtäessä 62-vuotias (van Gogh oli kuollessaan 37).

Dafoe on tehnyt pitkän uran. Hauska yhteensattuma elokuvien nimissä on, että hänen ensimmäinen sivusivuroolinsa oli Michael Ciminon elokuvassa Portti ikuisuuteen (engl. Heaven´s Gate, 1980). Van Gogh -elokuvan englanninkielinen nimi on At Eternity´s Gate.

Dafoe on kasvoiltaan kuin ”kivestä veistetty” ja siksikin hän on aina sopinut hurjiin rooleihin. Jeesuskin hän on Martin Scorsesen Kristuksen viimeisessä kiusauksessa (1988). Nyt papin kanssa keskustellessaan van Gogh vertaa itseään hieman Jeesukseenkin, ja aihe on tuttu van Goghille, sillä hän oli syntynyt pappisperheeseen ja nuorempana saarnasikin metodistikappelissa.

”Jumala on luonto ja luonto on kauneus”, sanoi vanGogh.

Elokuvassa van Gogh miettii, että haluaa löytää maalauksissaan sellaisen uuden valon, jota ei vielä ole nähty. Elämä on tarkoitettu kylvämiseen, mutta sadon saavat korjata myöhemmin tulevat. Tarkoitti siis, että oli aikaansa edellä. Elokuvassakin on yritetty löytää jonkinlaista uutta valoa käyttämällä nykymuodin mukaisesti tahallaan heiluteltua käsivarakameraa. Tuntuu tekotaiteelliselta pelleilyltä, mutta onneksi tämä ei kata koko elokuvaa.

Sekin on ihmeellistä, että silloin kun valkokankaan kuva on ikään kuin van Goghin silmin nähtyä, se on alareunastaan sumea. Onko olemassa sellaista tietoa, että van Goghin silmissä oli tällainen vika, joka aiheutti häiriön näkökenttään? Välillä onkin rauhoittavaa, että heiluvan tai sumean kuvan sijasta valkokangas onkin vain musta, mutta van Goghin monologit kuuluvat.

kari.naskinen@gmail.com

tiistai 12. maaliskuuta 2019

Suunnittelija syyttää ihmisiä haitanteosta


Lahden kaupungin suunnitteluinsinööri Tanja Tolvanen-Valkeapää sanoi, että liikennettä ohjataan lisää Karjalankadulle ja Saimaankadulle, koska Kannaksenkatu pannaan poikki ja muillakin Paavolan alueen kaduilla autoliikennettä vaikeutetaan.

Näitä suunnitelmia koskeneessa asukasillassa ihmeteltiin, että eivätkös näillä järjestelyillä liikennehaitat Karjalankadulla ja Saimaankadulla lisäänny. Tähän näsäviisas suunnitteluinsinööri vastasi, että ”se on jokaisen oma valinta, millä liikkuu ja kuinka paljon haittaa haluaa muille aiheuttaa”.

Tällaiset piiperöinsinöörit lähtevät siis siitä, että pannaan ensin liikenne sumppuun ja kun liikenne tämän takia pakkautuu tietyille kaduille, niin syytetään autoilijoita, jotka näihin sumppuihin ajavat.

Tämä on nyt ajan henki. Koska Suomen osuus maapallon hiilidioksidipäästöistä on noussut 0,14 prosenttiin ja koska autojen osuus Suomen hiilidioksidipäästöistä on 9 prosenttia, pitää nimenomaan yksityisautoliikennettä vaikeuttaa – millään muilla toimenpiteillä ei tunnu olevan väliä.

Kaupunki- ja liikennesuunnittelusta vastaavat nykyisin eriväriset fillarivirkamiehet, jotka vihaavat autoja ja lihansyöntiä. Tätä porukkaa eivät näköjään saa aisoihin edes autoilun merkityksen ymmärtävän Kokoomuksen kunnallispoliitikot. Mutta autot kuuluvat meille.

kari.naskinen@gmail.com