Peruisiko yrittäjä miljoonakaupat eettisin syin?

Kansallisteatterin näytelmässä Sumu on pieni huipputeknologiayritys saamassa pään auki Venäjän markkinoille, mutta yrityksen yksi omistajista ei halua lähteä kaupantekoon Venäjän nykyisen politiikan takia. EU:n pakotteet eivät koske yrityksen edustamaa alaa, mutta yrityksen yksi kolmesta omistajasta vastustaa miljoonien eurojen arvoista kauppaa eettisistä syistä.

Voisiko tällaisia yritysjohtajia olla? Vaikea kuvitella. Vaikka olisi kuinka kiukuissaan Ukrainan tilanteesta, niin jos oman yrityksen etu on kysymyksessä, niin siitä vaan kaupantekoon. Näin ajattelivat Suomen teollisuuspatruunat silloinkin, kun käytiin kauppaa Neuvostoliiton kanssa. Herrat vihasivat kommunismia, mutta nämä mielipiteet jätettiin syrjään, kun Moskovassa nosteltiin maljoja isojen kauppojen kunniaksi.

Näytelmän kirjoittaja Juha Jokela (kuvassa) muistuttaa noista ajoista käsiohjelmassa: ”Suurvaltanaapurin erilaisuutta ymmärtävä ja kunnioittavaan vuorovaikutukseen perustuva rauhanomainen idänpolitiikka edesauttoi ratkaisevasti esimerkiksi maamme metalli- ja puunjalostusteollisuuteen sisältyviä vienti-intressejä ja joudutti näin muodoin pohjoismaisen hyvinvointivaltion rakentamista.”

Onko tilanne nyt erilainen? Onko Naton kyljessä kyhnääminen aikaansaanut sen, että suurvaltanaapurin erilaisuutta ei enää tarvitse ymmärtää? Jokela ottaa esille molemmat näkökulmat. Ukrainan kriisi on lisännyt Suomessa avointa ”ryssävihaa”, mutta Suomen geopoliittinen asema on sama kuin ennenkin. Siksi Suomen etu on ”rauhan, ystävyyden ja ymmärryksen hengen vaaliminen kaikkina aikoina ja tässäkin tilanteessa”, kuten Jokela kirjoittaa.

Jos vientiä harjoittavan yrityksen johtaja perustelee kaupankäynnin torjumista eettisillä syillä, voisi nyt ajatella, että tällaisen henkilön firma kieltäytyisi ehdottomasti myös Puolan ja Unkarin kanssa käytävästä kaupasta. Sama koskee populismia: jos ei hyväksy törkeän populistista valtiopolitiikkaa, joutuuko Ranska boikottilistalle, jos Marine Le Pen nousee presidentiksi?

VENÄLÄINEN SIELU

Näytelmässä on myös yrityksen tulkkina toimiva, Suomeen muuttanut Larissa, joka on yliopistossa tehnyt tutkielman saksalaisesta filosofista Thomas Metzingeristä (s. 1958). Larissa yrittää Metzingerin tutkimuksiin perustuen valaista yrittäjäkolmikolle ”venäläistä sielua” (Русская душа), joka on erilainen kuin omamme. Metzingerin mukaan ei minää varsinaisesti ole olemassa, sen sijaan on fenomenaalinen minä sellaisena kuin se ilmenee tietoisessa kokemuksessa. Tällainen minä ei ole pysyvä, vaan käynnissä oleva prosessi.

Larissa selvittää lisäksi, että Venäjällä on kahdenlaisia sieluja. On yksittäisten ihmisten sielut ja kollektiivinen venäläinen sielu, joka on erilainen kuin omamme. Tämä tekee Venäjän kulttuurisesti erilaiseksi kuin Suomi ja muut kaltaisemme länsimaat. Venäläiset itse myöntävät asian näin olevan. Tämäkin on yksi sellainen asia, mikä pitäisi ymmärtää maidemme välisistä eroista, eikä asioita varmasti vie eteenpäin näiden erojen torjuminen tai niille naureskeleminen päin naamaa.

Metzingeriltä kannattaa noteerata lisäksi se, että ihmisten pitää vankistaa huomiokykyjensä hallintaa, koska sitä uhkaa koko ajan kasvava mediatulva. Huomiokyky ei ole rajaton, ja nykyisin näitä rajoja uhkaa valtavasti laajentunut mediapommitus, mikä pyrkii ottamaan huomiokykymme omaan käyttöönsä. Tarvitaan henkisiä itsepuolustustaitoja.

Jokelan komediassa käydään läpi näitä mediapommituksia: Krimi, Malaysian Airlines, Vladimir Putin, Aleksandr Litvinenko, Vladislav Surkov, Mihail Hodorkovski, Boris Nemtsov. Tiedon- ja epätiedontulvat ovat suuria, ja tässä mylläkässä meidän vain on oltava mukana, mutta pidettävä pää kylmänä.

kari.naskinen@gmail.com

Vääryyttä oikeuden valekaavussa

Itsenäisyyden ajan Suomessa on aina ollut monia toisinajattelijoita. Heitä esittelee nyt tietokirjailija, yht. maist. Matti Salminen kirjassaan Toisinajattelijoiden Suomi (Into, 2016). Mukana on koko joukko tuttuja henkilöitä viimeisten sadan vuoden ajalta, laajemmin esiteltyinä 49, mutta myös sellaisia, jotka yleisemmin ottaen ovat jääneet sivummalle suuresta huomiosta.

Yksi tällainen vähemmän tuttu on lakitieteen tohtori Ensio Hiitonen (kuvassa), joka toimi ulkoministeriön palveluksessa 1925-39 ja myöhemmin Alkon lakimiehenä. Politiikassa hän oli ensin Edistyspuolueen ja sen jälkeen Sosialistinen työväenpuolueen jäsen. Hän toimi myös työväenpuolueen lehden Vapaan Pohjolan päätoimittajana ja käsitteli 1953 julkaistussa kirjassaan mm. 1920-30-luvuilla järjestettyjä poliittisia oikeudenkäyntejä.

Oikeuslaitoksen väärinkäytöksiä ei usein ole käsitelty niin ankarasti kuin mitä teki Hiitonen kirjassaan Vääryyttä oikeuden valekaavussa. Salmisen mielestä Hiitosen johtopäätökset suomalaisesta oikeudenkäytöstä nostavat tämän toisinajattelijoiden rohkeimpien kastiin.

Suomen itsenäisyyden alkuvuosikymmeninä oikeuslaitos oli niin mätä, että Hiitosen mukaan Suomea ei ainakaan ennen vuoden 1944 välirauhaa voitu pitää länsimaisena oikeusvaltiona. Vallassa olleet yhteiskuntapiirit puolustivat tuota ennen etuoikeutettua asemaansa kaikin keinoin, myös oikeussaleissa.

Hiitonen arvosteli voimakkaasti myös presidentti P.E. Svinhufvudia, jonka myötätunto oli Lapuanliikkeen ja IKL:n puolella. Presidentin armahdusoikeuttakin Svinhufvud käytti parempiin seurapiireihin kuuluvien osalta. Svinhufvudin pelasti historiankirjoituksen tuomiolta paljolti se, että hänen arkistonsa tuhottiin 1944 Neuvostoliiton suurhyökkäyksen aikoihin. Tämän ansiosta on isällinen Ukko-Pekka saanut pitää asemansa jälkipolvienkin mielissä.

Hiitosen kirja ei tietenkään päässyt laajaan julkisuuteen. Urho Kekkoselta hän sentään sai kiitosta, kun Kekkonen 70-vuotispäivänsä yhteydessä kiitteli Hiitosen kirjaa.

Toinen lakimies, ennen Hiitosta elänyt Jean Boldt (1865 - 1920) oli samaa lajia, mutta toimi suoraan. Boldt oli järjestämässä Suomen ensimmäistä rauhanmarssia 1899 Helsingissä, ja Salminen luonnehtii häntä anarkistiksi.

FARSSEJA OIKEUSSALEISSA

Suomalaisen oikeudenkäytön yksi erikoisimpia näytelmiä tapahtui 1969, kun Sadankomitean sihteeri Erik Schüller 1969 oli Vanhalla ylioppilastalolla kehottanut julkisesti nuoria valitsemaan siviilipalveluksen asepalveluksen sijasta. Paikalla olivat Suojelupoliisin kätyrit ja koska yllyttäminen tuollaiseen oli siihen aikaan rikos, niin syyte tuli. Oikeuskäytäntö muuttui kuitenkin pelleilyksi, kun muutama tuhat ihmistä tunnusti syyllisyytensä rikokseen.

Kuulusteltaviksi ja/tai tuomiolle joutuivat mm. Arvo Hautala, Kalle Holmberg, Kimmo Kevätsalo, Kaisa Korhonen, Paavo Lipponen, Vesa-Matti Loiri, Pekka Milonoff, Terho Pursiainen, Ulf Sundqvist, Hannu Taanila, Ilkka Taipale ja Erkki Tuomioja. Tuli vankeus- ja sakkorangaistuksia.

Koko homman pani läskiksi M.A. Numminen, joka yritti esittää puolustuspuheenvuoronsa laulaen.

Kun show oli saanut liian isot mittasuhteet, Kekkonen pelasti nämä pasifistit ja armahti heidät kaikki. Kekkonen oli huomannut, että oikeuslaitos oli taas ollut valekaavussa, tuomiot eivät olleet tasapuolisia, kun varakkaimpien ja tunnetuimpien sukujen nuoret olivat päässeet pienemmillä tuomioilla.

Kekkonen lähetti asiasta oikeusministeri Aarre Simoselle ”myllykirjeen”, missä sanoi näiden yllytysoikeudenkäyntien muodostuneen oikeuslaitokselle vahingolliseksi farssiksi.

JUMALAN- JA
LOTTIENPILKKAA

Ennen yllytysoikeudenkäyntejä oli ikään kuin moraalisesti vakavampia farsseja näytelty 1960-luvulla, kun Paavo Rintala oli Sissiluutnantissa (Otava, 1963) pilkannut lottia ja Hannu Salama Juhannustansseissa (Otava, 1964) Jumalaa.

Rintala ja Otava saivat vastaansa koko kenraalikunnan, mutta oikeuteen ei menty. Salama sen sijaan sai vankeustuomion, mutta taas tarvittiin Kekkonen armahtamaan.

Erikoista oli, että Rintalan tekstistä oli jo ennen kirjan julkaisemista valmistunut Mikko Niskasen elokuva Sissit (1963), mutta se ei vielä ollut aiheuttanut kovin isoa myräkkää. Syynä oli varmaankin se, että Niskasen näkemys ei ollut yhtä jyrkän pasifistinen kuin Rintalan. Elokuvassa ei esimerkiksi ole kirjan lopun ankeutta siinä vaiheessa, kun sota loppuu ja luutnantti Takala sanoo: ”Pojat, älkää välittäkö… tulee uusi sota… Vielä uudenkin kerran kyllästyvät rauhan yksitoikkoisuuteen, vielä, varmasti… ja sitten on meidän vuoro, pojat, on…” (Kovin on ajankohtainen kommentti nykypäivääkin ajatellen.)

Rintala itse sanoi kirjasodan sytyttyä: ”Kun katsoin Niskasen filmin, minä ajattelin, että jos se jää niin kuin liian särmättömäksi, niin minäpä julkaisen myöhemmin syksyllä oman versioni, joka on vähän särmikkäämpi, vähän kriittisempi, vähän kylmempi, mutta enhän minä arvannut, että siitä sellainen mökä nousee.”

Lotat eivät kirjassa eivätkä elokuvassa olleet mitenkään keskeisesti esillä. Matti Salminen vetääkin johtopäätöksen, että lotta-asiasta tehtiin vain tekosyy, sillä kenraalien oleellinen viha kohdistui kuitenkin kirjan sodanvastaiseen kuvaukseen ja ihmisten raaistumiseen sotatantereella. Sota teki miehistä järjettömiä tappajia, täysin inhimillisyytensä unohtaen.

Sama vihainen pilkanteko oikeisto-Suomea kohtaan jatkui Arvo Salon ja Kaj Chydeniuksen Lapualaisoopperassa (1966), mutta nyt herrat olivat jo sen verran viisastuneet, että eivät lähteneet sen kanssa oikeuteen, eikä siis tällä kertaa tarvittu Kekkostakaan, joka esityksen nähtyään kiitteli sitä, miten hyvin tapahtumat ja henkilöhahmot vastasivat todellisuutta.

Matti Salmisen kirjassa laajemmin esiteltävät toisinajattelijat (suunnilleen aikajärjestyksessä):

Arvid Järnefelt
Jean Boldt
K.J. Ståhlberg
Eetu Salin
Algot Untola alias Maiju Lassila
Yrjö Mäkelin
Kaarlo Uskela
Oskari Tokoi
Eelo ja Akseli Isohiisi
Aarne Orjatsalo
Karl Harald Wiik
Yrjö Kallinen
Hella Wuolijoki
Felix Iversen
Elmer Diktonius
Aarne Selinheimo
Johan Helo
Urho Kekkonen
Ensio Hiitonen
Erkki Vala
Olavi Paavolainen
Arndt Pekurinen
Arvo Turtiainen
Pentti Haanpää
Jarno Pennanen
Viljo Kajava
Olavi Laiho
Samuli Paronen
Johannes Salminen
Raoul Palmgren
Elvi Sinervo
Väinö Linna
Christer Kihlman
Paavo Haavikko
Eero Taivalsaari
Matti Wuori
Pentti Linkola
Paavo Rintala
Arvo Salo
Erno Paasilinna
Pentti Saarikoski
Jörn Donner
Antti Eskola
Hannu Salama
Terho Pursiainen
Esko Seppänen
Leif Salmén

kari.naskinen@gmail.com

Kansa on jakautunut kahtia

Otsikon sanonnalla tarkoitetaan yleensä sitä, että on rikkaita ja köyhiä, ja vieläpä niin, että rikkaat rikastuvat edelleen ja köyhät köyhtyvät. Nykyisin on toisenlainenkin kahtiajako: osa ihmisistä ei ymmärrä, mitä toiset puhuvat tai kirjoittavat.

Otan esimerkin. Kirjoitin Twitterissä tulossa olevasta taksihintojen vapauttamisesta ja pohdin, pitääkö Suomessakin kohta kysyä kuskilta Tallinnan ja Pietarin systeemin mukaan, paljonko kyyti rautatieasemalle tai johonkin maksaa. Hetken kuluttua sain vastauksen yli-insinööri Maria Rautavirralta liikenneministeriön tieto-osastolta:

”Tieto hinnasta on oltava saatavissa myös koneluettavassa muodossa, jolloin hintavertailun tekee se asiakkaan reitityspalvelu.”

En ymmärrä hölkäsenpöläystä. Mikä ihmeen koneluettava ja mikä reitityspalvelu?

Paljon puhutaan poliitikkojen ja virkamiesten kapulakielestä. Nyt on lisäksi teknologiakieli, jonka ymmärtäminen on vieläkin vaikeampaa.

Kun vastasin ministeriön viisaalle, että en ymmärrä hänen vastaustaan, sain selvennyksen: ”Koska hinta voi vaihdella autokohtaisesti, ajoittain tai olla kiinteä hinta, tulee uusia tapoja kerätä ja kertoa hintatietoja.”

Ei selventänyt yhtään. Mutta kun uudistus astuu voimaan ja haluan päästä taksilla matkakeskukseen, kysyn siis taksinkuljettajalta ihan suomeksi, paljonko maksaa.
kari.naskinen@gmail.com

Sota luo uudenlaisen todellisuuden

Saksalaisen Volker Schlöndorffin elokuvassa Petosten kehä (1981) sotareportteri on Beirutissa keskellä Libanonin sisällissotaa (1975-90). Kuulostelee tilanteita Hiltonin baarissa ja siemailee viskiä, ja käy välillä valokuvaajansa kanssa kaupungillakin, jossa taisteluja käydään. Sitten paljon nähnyt ja kokenut toimittaja kuitenkin jotenkin havahtuu tähän kaikkeen. Hän jättää juttunsa kirjoittamatta, koska ei halua olla mukana siinä samassa petosten kehässä, minkä tämäkin sota on synnyttänyt.

Paavo Haavikko kirjoitti: ”Jotta väkivaltaa voi huoleti harjoittaa, on ensin muutettava sitä kuvaavia sanoja.” (Kansakunnan linja, Otava 1977)

Tällä hetkellä väkivaltaa ja sotaa kutsutaan mm. termillä ”länsimaisten arvojen puolustaminen”. Eikä asia muutu muuksi, kun asioita katsotaan joistakin muista näkökulmista. Siitä samasta on lopulta kysymys, olkoot sotansa puolustelijat kristittyjä, arabeja, juutalaisia, amerikkalaisia, venäläisiä tai mitä tahansa.

Elokuvassa toimittaja näkee, että sota antaa mahdollisuuden luoda uudenlainen todellisuus, jossa esimerkiksi moraaliset säännöt muuttuvat. Sota on vain kulissi, minkä suojassa monet voivat hyötyä. Myös toimittajat ja heidän työnantajansa hyötyvät, kun lehdet tekevät hyvin kauppansa.

Suomessa näyttää nykyisin siltä, että Iltalehti ja Ilta-Sanomat haluaisivat sodan Suomen ja Venäjän välille – saisi myyviä lööppejä.

Petosten kehä perustuu saksalaisen Nicolas Bornin romaaniin Väärennös (WG, 1981). Kun siitä tekivät käsikirjoituksen elokuvaan Schlöndorff ja Margarethe von Trotta, on helppo arvata, että lopputulos on radikaali ja pasifistinen. Elokuva kuvattiin Beirutissa sodan kestäessä.

Erkki Tuomioja kirjoitti Ydin-lehdessä (3/1985), että sotien saaliinjaolle rientävät usein sellaisetkin maat, joilla sinänsä ei ole omia poliittisia intressejä suuntaan tai toiseen. Suomikin tässä mukana, kuten Tuomioja kirjoitti: ”Jopa puoluejohdon arvovaltaa käytettiin SDP:n puoluekokouksessa torjumaan sellainen sopimaton ajatus, että suomalaisyritysten kaupankäynnin jatkamiseen Iranin ja Irakin kanssa ja sitä kautta tapahtuvaan sodan rahoitukseen liittyisi jokin moraalinen ongelma.”

POMMIT NOSTAVAT
OSAKEKURSSEJA

Maailman talouselämälle sodat ovat hyödyllisiä. Ranskalainen finanssiasiantuntija sanoi maaliskuussa 2003: ”Kun olemme käymässä sotaan, kuten nyt, osakekurssit laskevat, mutta odotamme niiden nousevan uudelleen, kun ensimmäiset pommit putoavat vihollisten niskaan.”

Amerikkalainen sijoituslaitos Merrill Lynch totesi tiedonannossaan, että sotilaallinen toiminta Saddam Husseinin hallitusta vastaan tuottaa voittoa aseteollisuudelle. Tämä on vanha, tuttu logiikka. Aseistakieltäytyjäliiton hyvässä kansainvälisessä raportissa (2005) lueteltiin näitä suurimpia voittajia: Lockheed Martin, Boeing, Northrop Grumman, Raytheon, General Dynamics, Alliant Techsystem sekä Euroopassa BAE Systems, Thales ja EADS.

Muutkin alat hyötyvät. Caterpillarin puskutraktoreilla ei olisi yhtä hyvää kysyntää Israelin armeijan taholta, ellei konfliktia palestiinalaisten kanssa olisi. Sodexho Defence Services puolestaan toimittaa ruokaa ja tarjoilee sitä USA:n merijalkaväen tukikohdissa.

Kun otetaan huomioon, että Yhdysvalloilla on noin 1400 sotilastukikohtaa 120 maassa, niin kauppa kyllä käy.

Koska nykyaikainen sotiminen tarvitsee myös korkeatasoista informaatioteknologiaa, on tälläkin sektorilla omat bisneshyötyjänsä: Analytical Services Inc, Computer Sciences Corporation, Electronic Data Systems Corporation ja CACI International.

Oma bisnesbuuminsa syntyy aina myös sotien jälkeen. Silloin alkaa tuhottujen alueiden jälleenrakennus, ja taas miljardit dollarit liikkuvat.

Petosten kehä on iso. Elokuvassa toimittaja irtautuu siitä, ja tähän vaikuttaa osaltaan se, että hän löytää suuremman asian, rakkauden.

kari.naskinen@gmail.com

Askon kalusteilla koti on kalustettu taiteellisesti

Vähän ennen Askon päivää (6.9.) 2016 Lahden kaupunginmuseo julkaisi ison kuvakirjan Askon huonekaluista. Kahden vuoden kuluttua tulee kuluneeksi sata vuotta August Avoniuksen perustaman huonekalutehtaan alkamisesta Vesijärvenkatu 3:ssa. A4-kokoisen 400-sivuisen kirjan ovat tehneet museon kokoelmapäällikkö Sari Kainulainen ja museon tutkija Päivi Vickholm, ja komean ulkoasun on suunnitellut graafikko Osmo Penna.

Alkuun Avoniuksen firma oli nimeltään Lahden Puuseppätehdas, mutta kun Lahdessa alkoi myöhemmin olla muitakin samankaltaisia toiminimiä, päätti Avonius 1931 muuttaa oman tehtaansa nimeksi Asko-Avonius Huonekalutehtaat. Samalla hän muutti oman nimensä muotoon August Asko-Avonius, ja vähitellen etunimi muokkautui suomalaisittain Aukustiksi.

August oli syntynyt 1887 pienessä Pälkjärven kunnassa Pohjois-Karjalassa, oli kyläsepän kymmenhenkisen perheen kuopus. Jatkosodassa valtaosa Pälkjärveä menetettiin Neuvostoliitolle ja Suomen puolelle jäänyt pikkuriikkinen osa liitettiin Tohmajärveen.

Puusepäksi August opiskeli Eero Mäkisen käsityökoulussa Sortavalassa 1905-07. Töihin hän pääsi käsiksi Turussa, jossa toimi N. Bomanin höyrypuuseppätehdas. Se oli noihin aikoihin Venäjän tunnetuimpia huonekalutehtaita, jonka töitä olivat mm. keisarillisen odotushuoneen sisustaminen Moskovan asemalla ja pietarilaisen Astoria-hotellin sisustaminen.

Turusta Avonius lähti vaasalaisen työtoverinsa kanssa Ruotsiin 1912 ja työskenteli siellä yhdessätoista puusepänverstaassa viisi vuotta.

Vuonna 1917 Avonius palasi Suomeen ja asettui Viipuriin, jossa työskenteli Matti Pietisen puusepäntehtaalla. Talven 1918 levottomat ajat saivat kuitenkin hänet jättämään Viipurin ja hakeutumaan rauhallisemmille seuduille. Siinä vaiheessa ajatuksena oli oman yrityksen perustaminen. Lahden hän valitsi siksi, että liikenneyhteydet olivat hyvät ja puuraaka-ainetta oli läheisyydessä riittävästi. Kansalaissota ulottui kuitenkin Lahteenkin, mutta syksyllä 1918 Avonius oli valmis aloittamaan työt.

Uuden tehtaan henkilökuntana oli kuusi ammattimiestä. Heistä yksi oli Emil Wikström, joka myöhemmin perusti Lahden Puukalusto Oy:n (myöh. Isku).

Ennen Avoniusta Lahdessa oli toiminut jo V. Rekolan pieni tehdas (1895) ja Mikko Nupposen perustama Vihdin Puuseppäin Huonekaluliike (1906). Muut Lahden alkuvaiheen huonekalujenvalmistajat olivat Bernhard Häklin perustama Lahden Puusepät Oy (1919) ja V. Viljasen huonekalutehdas (1919). Seuraavina tulivat Puuseppätehdas Iiris (1922), Arvo Laineen tehdas (1925), Vaaran veljesten tehdas (1927), H. Hynysen tehdas (1928), Muttilainen & Backman (1928) ja Huonekalutehdas Oy Sarja (1937).

Avonius lähti tuotannossa siitä, että tähdättiin laadullisesti hyvään tulokseen. Pentti Poukan historiakirjassa koskien Askoa 1918-68 todetaan, että ”Avoniuksen puusepäntehtaan syntyvaiheessa eivät erityisesti taiteelliset tekijät olleet vaikuttamassa”. Myöhemmin tilanne oli tässä suhteessa toinen, Askon mainoksessa 1930-luvulla kaksi rouvaa on kahvilla olohuoneessa ja keskustelu menee: ”Täytyy sanoa, että kotisi on kalustettu taiteellisesti ja samalla käytännöllisesti.” – Siihen toinen rouva vastaa: ”ASKO-huonekaluilla sellainen syntyy aivan itsestään – eikä tule kalliiksi.”

ISO TILAUS KUOPIOSTA

Puuseppätehtaan ensimmäinen tuote oli kirjoituspöytä (kuvassa). Se oli menestys. Suurtilauksen teki kuopiolainen huonekaluliike Juho Konttinen Oy, joka osti niitä 500. Näin isoja tilauksia ei kuitenkaan tullut paljon, ja Avonius otti pian valmistusohjelmaansa muitakin huonekaluja, kuten sohvapöytiä, tuoleja ja kirjakaappeja.

Kun tuotanto laajeni, piti alkaa etsiä suurempia tiloja. Keväällä 1923 Avonius vuokrasi Lahden kaupungilta 26 hehtaarin tontin, mikä sijaitsi Lahden - Viipurin radan ja Loviisaan menevän kapearaiteisen radan välissä. Nykyisin sanottaisiin, että paikka oli logistisesti erinomainen. Uuden tehtaan alettua tuotantonsa työntekijämäärä oli 48.

Vuonna 1931 otettiin iso askel, kun Lontooseen perustettiin oma myyntikonttori ja säännöllinen vienti ulkomaille alkoi. Suomessa tätä kansainvälistymistä hyödynnettiin mainonnassa: Vesijärvenkatu 5:ssä olleen liikkeen lehtimainoksen otsikossa sanottiin ”Niitä kysytään Englannissakin”.

Suomessa kehitettiin myymäläverkkoa. Viipuriin avattiin 1936 maan suurin huonekalumyymälä, jossa oli 15 näyteikkunaa. Lahdessa avattiin 1938 vielä suurempi myymälä ja Helsinkiin tuli syyskuussa 1939 neljäs myymälä.

Talvisodan lentopommituksissa tehtaat Lahdessa olivat junanratojen takia kriittisessä paikassa, ja osumia tulikin. Myymälät sen sijaan säästyivät tuhoilta, mutta Viipurin myymälän alakerta määrättiin yleiseksi väestönsuojaksi ja taistelujen siirryttyä kaupungin tuntumaan siitä tehtiin puolustusjoukkojen ”korsu”. Lopulta myymälä varastoineen jäi sodan jalkoihin.

POHJOISMAIDEN SUURIN

Kun Asko 1968 täytti 50 vuotta, se oli Pohjoismaiden suurin huonekalutehdas. Työntekijöitä oli 2480 ja tytäryhtiöissä 956.

Se oli niin tärkeä merkkivuosi, että 50-vuotishistoriateoksen kirjoittajaksi valittiin Uuden Suomen päätoimittaja Pentti Poukka, ja lisäksi Aukusti Asko-Avoniuksesta erikseen teki kirjan Puiset pyramidit Matti Kurjensaari, suomalaisen kulttuurielämän yksi keskeisistä henkilöistä.

Pyramidin perustana ollut huonekalutuotanto loppui 1999. Keväällä 1991 Asko-konsernin strategiaksi oli jo valittu liiketoimintojen ja investointien keskittäminen kolmeen alaan: muoviputkia valmistaneeseen Uponoriin, Asko-kodinkoneisiin ja lattianpäällysteitä valmistavaan Upoflooriin. Lopulta firman nimikin muuttui: Asko Oyj:stä tuli Uponor Oyj.

Lahden kaupunginmuseon kokoelma käsittää 1220 Askon tehtaiden toimintaan liittyvää esinettä, 1577 kirjan kirjaston ja laajan yrityksen tuotantoon liittyvän arkiston. Museon saaman Askon kokoelman yhteydessä vastaanotettiin myös laaja, yrityksen historian käsittävä arkistoaineisto, joka käsittää piirustuksia, kuvia, paperimateriaalia ja mainontaa eri vuosikymmeniltä.

kari.naskinen@gmail.com

Ensin oli Elektra, sitten tulivat Freud ja Jung

Antiikin Kreikan suuren tragediakirjailijan Euripideen ”sankareita” 2400 vuotta sitten olivat Medea ja Elektra. Näiden naisten kautta Euripides kuvasi sitä tilannetta, missä naiset olivat ja elivät. Myös Sofokles ja Aishkylos tekivät näytelmät Elektra-aiheesta.

Feministi Medea murehti: "Kaikista elävistä ja arvostelukykyisistä olennoista me naiset olemme onnettomimpia. Ensinnäkin, hyvinvoinnin vuoksi mies ostaa meidät ja saa hallita ruumistamme, ja ilman miestä on vielä pahempaa. Ja nyt vakava kysymys on, saammeko hyvän vai pahan miehen; sillä ei ole naiselle helppoa paeta eikä kieltäytyä avioliitosta."

Pani minutkin perehtymään tähän aihealueeseen katsottuani Kansallisoopperassa Richard Straussin Elektran. Siinä nainen ei kuitenkaan kohdista ”kritiikkiään” miehiin, vaan omaan äitiinsä, jonka hän murhauttaa kostoksi.

Naisilla on vaikeata. Kansallisoopperassa tämä tehdään kyllä hyvin selväksi, sillä esitys on hurja. Sen on ohjannut ranskalainen Patrice Chereau, joka tunnetaan mm. sensaatiomaisesta ohjauksestaan Bayreuthissa 1976: Richard Wagnerin Nibelungin sormus -kokonaisuudesta hän teki sellaisen, että osa katsojista raivostui – Chereaun tulkintaa pidettiin marxilaisena ja kaiken lisäksi seksihulluna.

Antiikin Kreikan ajoista tilanne on sentään kohentunut. Kreikassa naisetkin saavat nykyisin äänestää, saavat itse valita aviopuolisonsa, heitä valitaan yhtiöiden hallituksiin ja jopa eduskuntaan, jossa heitä ei kuitenkaan ole kuin vähän yli kymmenen prosenttia.

Yhdysvaltain itsenäisyysjulistuksessakin (1776) sanotaan komeasti, että ”kaikki ihmiset on luotu tasavertaisiksi”. Varsinkaan tuolloin 240 vuotta sitten se ei vielä todellisuudessa pitänyt paikkaansa, mutta nyt tilanne on jo melko toinen, kun presidenttinäkin on musta mies ja seuraava voi olla nainen.

NAISEN KOSTO

Ennen oopperan alkua kuuntelin psykoanalyysin asiantuntijan Elina Reenkolan alustuksen, missä hän tarkasteli Elektran myyttiä äidin ja tyttären suhteen sekä äidinmurhan näkökulmista. Elektran tarina kuvaa kolmioasetelmaa, jossa tyttären suhde äitiinsä on vihan kyllästämä, kun taas isän hahmo on ihannoinnin kohteena. Äidinkaipuun, rakastamisen ja äitiin samaistumisen tunteet tappaessaan Elektra lopulta tuhoaa oman naisellisuutensa ja elämänsä. Näin se myyteissä yleensäkin on, kuten Elina Reenkola sanoi – surullinen loppu.

Alustuksessaan Elina Reenkola mainitsi myös Hillary Clintonin, mutta ei kuitenkaan veikannut surullista loppua.

Elektran traagisessa ja psykologisesti kiinnostavassa tarinassa on tärkeä merkitys kärsimyksellä, vihalla, rakkaudella, kiintymyksellä ja raastavilla sisäisillä ristiriidoilla. Sitten tulee kosto. Lopulta ainakin oopperassa käy niin, että sekään ei helpota. Elektra ei riemuitse, eikä järjestä juhlapitoja. Kosto ei tuonutkaan helpotusta.

Miltähän Anneli Auerista nyt tuntuu? Kosto tuntuu olevan ainakin taloudellisesti makea.

Elina Reenkolan mukaan naisen on vaikea ilmaista hyökkäystään suoraan sen kohteelle. Syntyykin epäsuora aggressio, mikä voi suuntautuu häneen itseensä: masennus, syömishäiriöt, itsesyytökset, itsemurha-aikeet. Tällaisissa tapauksissa nainen käyttää omaa kärsimystään koston ilmaisuna yrittäen näyttää miten huonosti häntä on kohdeltu. Epäsuora aggressio voi toteutua myös ilkeiden juorujen levittämisenä, pilkkaamisena ja nolaamisena.

”Elektra käyttää epäsuorassa aggressiossaan välikappaleena veljeään, joka suorittaa murhan”, sanoi Elina Reenkola.

Oopperassa murha on murha. ”Psykoanalyysissa äidinmurhalla on kuitenkin myös vertauskuvallinen merkitys. Siinä äidinmurhalla tarkoitetaan myös tyttären äitiinsä kohdistamaa voimakasta protestointia, mikä on osa nuoren naisen itsenäistymisprosessia”, sanoi Elina Reenkola

Psykoanalyysin mukaa Elektra-kompleksi tarkoittaa tyttären torjuttua seksuaalista kiintymystä isäänsä, on siis rinnakkaisilmiö oidipuskompleksille. Käsitteen kehitti alun perin Sigmund Freud, mutta nimen tälle ongelmalle antoi Carl Jung. Straussin oopperassakin on selviä viittauksia Freudiin, on unettomuutta ja painajaisia.

NAISPUOLINEN HAMLET

Kun näin Elektran ensimmäisen kerran Savonlinnassa Ruotsin kuninkaallisen oopperan esittämänä 2010, en innostunut. Nyt Chereaun ohjaamana se iski aivan toisella tavalla. Esityksen karmeus tuli nyt toisella tavalla lähelle. Toi mieleen toisen surullisen tarinan Hamletin, jossa myös suunnitellaan sekä äidin että vähän muidenkin tappamista.

Kun Hamlet-prinssin suuresti rakastama kuningasisä on kuollut, menee kuningatar Gertrud naimisiin kuolleen kuninkaanveljen Claudiuksen kanssa, eikä Hamlet tätä sulata. Elektran isän Agamemnonin taas ovat surmanneet tämän puoliso yhdessä rakastajansa kanssa. Hamlet on kuitenkin mies, Elektra ”vain” nainen, eikä ympäröivä yhteiskunta voi hyväksyä aggressiivista naista. Kovia juttuja, hyviä näytelmien ja oopperoiden aiheita.

Eugene O´Neill kirjoitti näytelmän Murheesta nousee Elektra (1931) – nousee Kansallisoopperassakin, nousee ankaran vitutuksen voimalla. Eivätkä auta edes siskon ponnistelut, vaikka sisaren roolin esittävä ruotsalainen Elisabet Strid ennen laulajanuraansa toimikin sairaanhoitajana psykiatrisessa sairaalassa.

Entä musiikki? Kuninkaallisen oopperan versio oli pliisu verrattuna Esa-Pekka Salosen johtaman orkesterin esitykseen. Soinnissa on tummaa tuskaa niin, että sen syvemmältä ei enää voi kaivaa. Kun vaskipuhaltimet tulevat mukaan, on paikoin kuin Wagner soisi. Ero on vain siinä, että jos Wagner olisi tämän tehnyt, olisi Elektran tunti ja kolme varttia vasta oopperan ensimmäinen näytös.

Käsiohjelmasta luin sellaista, mitä en itse tajunnut: mukana on myös Agamemnon-teema, joka toistuu aina, kun Elektra kutsuu murhattua isäänsä. Lopussakin Elektran tanssiessa Agamemnon-teema toistuu useaan kertaan. Tämän teeman kautta oopperaa hallitsee henkilö, jota ei nähdä eikä kuulla.

Elektran roolin laulava saksalainen Evelyn Herlitzius (kuvassa) on raivokkaan loistava. Koko ajan lavalla ja ääntä tulee kuin V 12 turbosta. Ei ihme, että hänellä on kovaa vientiä myös Brünnhilden ja Isolden rooleihin.

Strauss-ranking nyt: 1) Elektra, 2) Salome, 3) Nainen ilman varjoa, 4) Ruusuritari, 5) Capriccio.

kari.naskinen@gmail.com

Poliitikot tyytyisivät pienempiinkin palkkioihin

Jos Päijät-Hämeen hyvinvointikuntayhtymän puheenjohtajaksi valitulle Francis McCarronille (Kok) olisi sanottu, että hänen kuukausipalkkionsa on 1000 euroa kuukaudessa, hän olisi luultavasti ottanut tehtävän vastaan. Varapuheenjohtaja Kari Lempiselle (SDP) olisi riittänyt 500 euroa. Todellisuudessa heidän kuukausipalkkionsa tulevat olemaan 3400 ja 1700 euroa.

Nämä poliittiset luottamuspaikat ovat statukseltaan niin korkeita, että ne ovat hyvin haluttuja riippumatta palkkioiden suuruudesta. On esimerkiksi tulevia vaaleja varten tärkeätä, että ehdokas on näkyvällä paikalla koko ajan. Julkisuus on taattu. Nimet ja kuvat ovat esillä. Veronmaksajat maksavat siis turhaan.

Kyseenalaista on myös, miksi Lahden kaupunki on päätynyt neljään puolipäivätoimiseen lautakuntajohtajaan, joille maksetaan kuukausipalkkoina 2500 euroa + erilliset kokouspalkkiot päälle. Nämä neljä ovat Sirkku Hildén (SDP), Hannu Himanen (Kok), Pekka Komu (SDP) ja Lasse Koskinen (Ps).

Ainoa perustellusti isopalkkainen poliitikko on kaupunginhallituksen puheenjohtaja, joka saa 5000 euroa kuussa. Se on isotöinen tehtävä, jota nykyisin hoitaa Juha Rostedt (Kok).

Pitää myös ottaa huomioon, että näiden jättisuurien palkkioiden lisäksi tulee muuta edustamista ja huvia, joista ko. poliitikot pääsevät nauttimaan. Esimerkiksi tutustumis- ja ”tiedonhankintamatkat” ulkomaille ovat mukavia rentoutumisreissuja.

Vaikka eliittipolitiikkojen palkkiot ovat vain pieni rippunen ko. hallinnonalojen budjeteista, ne joka tapauksessa antavat ulospäin kuvan siitä, että ”on millä mällätä” – ja samaan aikaan meille veronmaksajille tolkutetaan, että palveluja on karsittava, koska säästää pitää. Ristiriita on näkyvä.

Ihme, että Lahden kaupunkikin on ollut yli sata vuotta pystyssä, vaikka vasta nyt on tajuttu, että poliitikoille pitää maksaa näin ruhtinaallisesti.

kari.naskinen@gmail.com