Hyvä määräys: melu seis klo 18

Iitin kunnassa on hyvät järjestysmääräykset, siellä ei saa ylimääräistä melua olla klo 18:n jälkeen. Tätä määräystä piti Kymi Ringilläkin viikonvaihteessa noudattaa, kun siellä järjestettiin rallicrossin Euroliigan osakilpailu. Hyvin kuitenkin ehdittiin. Seurasin kilpailuja kolmisen tuntia, mutta olin kotona takaisin jo hyvissä ajoin iltapäivällä.

Tällaisen melukiellon pitäisi olla Iitin lisäksi voimassa koko Päijät-Hämeessä ja miksei koko maassakin. Kyllä kaikenmaailman rokki- ja muut häppeningit toreilla, rannoilla ja muilla tapahtumapaikoilla häiritsevät asukkaita joskus puoleenyöhön asti. Myös ravintoloista kuuluu musiikkimetakkaa niin, että joissakin taloyhtiöissä on rauhatonta, ja voimakas äänentoisto kuuluu naapuritaloihinkin.

Kymi Ringin ensimmäistä kansainvälistä kilpailua ei ajettu varsinaisella moottoriradalla kuin osittain, koska rallicrossissa lyhyt rata muodostuu sekä asvaltti- että soraosuuksista. Näiden soraosuuksien tekemisessä olikin sen verran ollut ongelmia, että lauantaina niitä jouduttiin korjaamaan ja siirtämään kilpailulähtöjä sunnuntaille. Tämä sai iltapäivälehti- ja muun nettipöpinän haukkumaan Kymi Ringin edelleen täysin epäonnistuneeksi asiaksi. Kilpailijat ja me 5000 katsojaa kuitenkin nautimme tapahtumista, vaikka sää olikin liian helteinen.

Sitäkin moitittiin, että kallista oli. Puolen litran vesipullokin maksoi neljä euroa. Minulla kuitenkin oli oma limsapullo, jonka sain raanasta täytettyä ilmaiseksi. Edellispäivänä olimme olleet Pyynikin kesäteatterissa, jossa samankokoinen vesipullo maksoi 3,50. Pyynikillä ostimme väliajalla kahvit ja munkit: kahdelta ihmiseltä yhteensä 15,60. Pyynikillä maksoi myös pysäköinti kympin, Kymi Ringillä ei mitään.

Kymi Ring on uudessa unkarilaisessa omistuksessa kehittynyt paljon siitä, mitä kahdella edelliskerralla olin havainnut. Nyt pääsi autolla asvalttitietä parkkipaikalle, joka oli aivan ison varikko- ja toimistorakennuksen vieressä. Parkkipaikalta minuutin kävely varikkoalueelle, jossa kilpa-autot ja -ajajat olivat. Autoja oli noin 70, monenlaisia härveleitä ja myös vanhoja tuttuja, kuten kaksivetoluokan Finn Datsun, Ford Escort, Mercedes-Benz 190, Skoda Fabia, Toyota Corolla ja Starlet, Volvo 240… Avoimessa 4WD-luokassa oli harvinaisempia, esimerkiksi BMW M3 wankel turbo ja varsinkin ruotsalais-amerikkalainen FC2 (Olsberg Motor Sport Evolution Ltd), jonka polttomoottori käy fossiilittomalla etanolibiopolttoaineella (kuva alla).

Ravintola-alue oli iso hyvine pöytineen ja penkkeineen. Tuli vertailuna mieleen Spa-Francorchampsin F1-kilpailu muutaman vuoden takaa, kun nautimme hampurilaiset roskalaatikko pöytänämme, koska kalleimman katsomopaikan luona ei ollut lainkaan ravintolatiloja.

Paljon kehittämistä Kymi Ringilläkin vielä on. Istumakatsomopaikkoja pitää saada lisää siihen mennessä, kun Iitissä heinäkuussa järjestetään motocrossin MM-osakilpailu ja elokuussa rallicrossin MM-osakilpailu. Lisäksi kansallisia kilpailuja ovat kesän aikana SM-Superbike, SM-Drifting ja Historic Race.

kari.naskinen@gmail.com

Sota on hauskaa

Pyynikin kesäteatterin 70-vuotisen historian kolmas Tuntematon sotilas on hyvin perinteinen tulkinta Väinö Linnan romaanista, josta Edvin Laine ohjasi ensin elokuvan (1955) ja sen jälkeen Pyynikille näytelmän (1961). Tällä viikolla uusimman ensi-iltansa saanut Tuntematon sotilas noudattaa tätä Laineen tutuksi tekemää jatkumoa. Vaikka dramaturgian nyt Pyynikille tehnyt Sami Keski-Vähälä kirjoittaa ohjelmavihkossa pasifismistakin, esitys on tälläkin kertaa ennallaan: yleisö nauraa sotilaiden sutkautuksille ja varsinkin herroille vastaanpanemiselle. Alikersantti Rokka on taas tämän kummallisen huumoriesityksen keskipisteenä. Asia on, kuten Keski-Vähälä sanoo: ”Ihminen on sotaisa laji. Taipumus väkivaltaan, joukkohurmokseen ja pimeyteen on ja pysyy meissä. Sota on kuin hissin napit – niitä on siksi, että ihmiset tykkäävät painaa niistä.”

Näytelmän on nyt ohjannut tamperelainen Heikki Mikkola (47), joka on tehnyt esityksestä jämäkän, sujuvasti etenevän kertomuksen tutuista aineksista. Toimii erinomaisesti. Ainoa persoonallisesti poikkeava kohtaus on alikersantti Lehdon kuolema, jossa hän saa apua musta-asuiselta naiselta. Lehto haavoittuu vihollisen konekivääritulituksessa ja tajuaa virottuaan, että hänen alaruumiinsa on halvaantunut. Silloin näyttämölle tulee ehkä mustaa enkeliä kuvaava hahmo, joka ojentaa Lehdolle kiväärin itsemurhan tekemistä varten. Erikoinen ratkaisu, mitä tarkoittanee?

Esityksen kantava voima on majuri Sarastie, jota esittää kokenut näyttelijä Aimo Räsänen. Hän toimii muutamin paikoin myös kertojana. Räsänen oli mukana jo 1997 sotamies Sihvosen roolissa Tuntemattoman toisessa Pyynikki-produktiossa Kalle Holmbergin ohjaamana. Sarastie on muiden yläpuolella, sillä hän ymmärtää asioiden suuret linjat, eikä hötkyile hosuen päivänkohtaisten taistelu- ja muiden tilanteiden kanssa. Räsäsellä on jopa humaania karismaa roolissaan. Muutenkin näyttelijät kauttaaltaan tekevät osuutensa mainiosti.

Sodasta on nyt kulunut 80 vuotta. Hissin nappi on kuitenkin painettuna. Uudet sukupolvet eivät omakohtaisesti muista sotaa, eivätkä sodan vammat ja traumat paina raskaina. Tällaisessa nykytilanteessa ”sodasta tulee helposti valtaa pitävän kontrolloima narratiivi [kertomus] ja se murtautuu uudelleen esiin”, kuten Keski-Vähälä kirjoittaa.

Tätä kertomusta yritetään usein myös väännellä muuksi kuin mitä se todellisuudessa on. Esimerkiksi Edvin Laine jätti elokuvasta pois sen kohtauksen, jossa sotamies Viirilä kesällä 1944 sotatappion ollessa jo käsillä jättää noudattamatta everstiluutnantti Karjulan käskyä. Karjula kysyy pois kävelevältä Viirilältä, mihin tämä on menossa, Viirilä vastaa, että ”Inariin susia naimaan”, jolloin Karjula ampuu Viirilän siihen paikkaan. Pyynikillä tämä kohtaus on mukana.

Laineen elokuvaan ei tällainen sopinut, eikä se kovin ylentävää edelleenkään olisi joka itsenäisyyspäivä televisiossa esitettynä. Kaksi kenttäoikeuden määräämää teloitustakin Pyynikillä näytetään. Näiden teloitusten takana oli painostettuna kenttäoikeuden puheenjohtaja, jonka esikuvana Linnalla oli Santeri Alkion poika, oikeustieteen tohtori Paavo Alkio, joka joutui riitoihin sotakomentajien kanssa, koska piti tällaisia tuomioita väärinä. Vuosina 1939-46 määrättiin kuolemaantuomiot pelkuruudesta ja karkuruudesta 76 sotilaalle.

Tästäkin huolimatta suomalaiset pitävät sodasta – kun se tarjoaa tällaista hauskuuttakin, kuten Pyynikillä. Itsenäisyyspäivänäkin muistellaan ensisijaisesti sotaa ja kouluissa lapset opetetaan laulamaan: ”Isät, veljet verellään vihki sinut viiriksi vapaan maan. Ilomiellä sun jäljessäs käymme teit isäin astumaan”.

kari.naskinen@gmail.com

Kun puu on kaatunut, sen varjot ovat kadonneet

Kaikkea tulee ja koko ajan enemmän Kiinasta. Kaikki sähköautot ovat kohta kiinalaisia, eikä mitään huipputeknisiä laitteita pystytä tekemään ilman kiinalaisia komponentteja. Ostin kiinalaisia pikkuleipiä, kun olivat halvempia kuin viereisessä hyllyssä olleet suomalaiset. Kotona avasin paketin ja siinä oli kymmenen onttoa pikkuleipää, joiden kunkin sisällä oli kiinalaisia elämänohjeita ja ennustuksia.

Aikoinaan noudatin englantilaisten Hornimans-teepussien
narunpäässä olleen lapun sisältämiä neuvoja, nyt seuraan
kiinalaisia:


• Huomenna sinun pitäisi antaa muiden tehdä mitä haluavat.

• Voit voittaa jotain! Se on ilmassa.

• Hienoa, että jaksat sinnikkäästi kohti tavoitteitasi.

• Sinun tulisi matkustaa helpolla sydämellä ja positiivisilla odotuksilla.

• Ystävällisyyttäsi toista ihmistä kohtaan ei unohdeta.

• Tulet löytämään juuri ne vinkit ja neuvot, jotka auttavat sinua.

• Vahvuutesi tällä hetkellä on rauhallisuus.

• On juhlittava, kun siihen on tilaisuus.

• Jokaisella on oma totuutensa. 

• Tulet elämään pitkän elämän.


kari.naskinen@gmail.com

Kova, eristäytynyt, tyyni, tappaja

Otsikossa on englantilaisen kirjailijan D.H. Lawrencen luonnehdinta amerikkalaisen sielun ytimestä. Se on mottona kovan lännenelokuvan Hostilesin (2017) alkutekstien jälkeen. Scott Cooperin ohjaama elokuva on hellittämättömän tiukka kuvaus julmuudesta, tuskasta, katkerasta vihasta ja leppymättömyydestä, joka kuitenkin ymmärryksen kasvaessa voi ainakin hetkeksi muuntua jopa laupeudenteoksi.

Vaikka Donald E. Stewartin käsikirjoitus käsittelee henkilökohtaisia tunteita ja tapahtumia, ovat taustalla koko ajan intiaaneihin kohdistunut kansanmurha ja siitä seuranneet kostot. Eurooppalaisten kolonialistien tulo Amerikan mantereelle aloitti tappamisen, mikä sitten jatkui, kun villiä länttä valloitettiin aina vain lisää ja lisää, armeija siinä mukana. Coloradon suuri kultaryntäys ja valkoisten biisonienmetsästys johti intiaaniväestön tuhoamiseen tietoisesti naisia ja lapsia myöten.

Hostiles (vihamieliset) alkaa pienen comanchijoukon hyökkäyksellä New Mexicossa 1892 Rosalee Quaidin taloon, jonka intiaanit polttavat, tappavat Rosaleen miehen ja lapset; Rosalee onnistuu piiloutumaan metsään ja jää henkiin. Toisaalla Yhdysvaltain armeijan kapteeni Joseph Blocker karkottaa apassiperheen vankeuteen syrjäiseen Fort Berringeriin.

Alueelliset intiaanisodat ja vihamielisyydet ovat kuitenkin päättymässä ja rauhaneleitä viritellään. Elokuvan väkivaltaisten alkukohtausten jälkeen siirrytään ratsuväen linnakkeeseen, jossa cheyennepäällikkö Keltainen Haukka perheineen on ollut seitsemän vuotta vangittuna. Ratsuväen linnakkeen päällikkö on saanut presidentti Benjamin Harrisonilta määräyksen päästää syöpään sairastunut vanha intiaani vapaaksi ja saattaa hänet perheensä kanssa takaisin kotiin heimonsa maille Montanaan. Kapteeni Blocker saa lisää vihaa sisäänsä, koska hän joutuu saattojoukon johtajaksi pitkälle matkalle. Taustana on se, että Blocker ja Keltainen Haukka ovat vanhoja vihollisia vuoden 1876 isosta sioux-sodasta.

Christian Bale Blockerina on taas kerran erinomainen roolityö. Blocker on hurja äijä, jolla on ”sotalaukun verran syitä vihata villejä”. Hänellä on julma maine, sillä päänahkoja hänellä sanotaan olevan enemmän kuin Istuvalla Härällä. Everstiluutnantti George Custeriakin Blocker halveksii, koska tämä oli antanut intiaanien tappaa itsensä Little Bighornin taistelussa 1876. Matkaan kuitenkin lähdetään, ja lisää vihaa kertyy, kun saattue kohtaa palaneen talon raunioilla Rosaleen ja hänen teurastetut lapsensa. Blocker saa vettä myllyynsä johtamassaan retkuessa, johon siis kuuluvat kurkunleikkaaja Keltainen Haukka ja tämän ”paskiaisten ja narttujen lauma” sekä nyt myös Rosalee Quaid.

Rosamund Pike tekee häneltä näkemistäni elokuvista ensimmäisen hyvän roolin Rosaleena. Tätä ennen Rosamund Pike on ollut vain veistokselliset kasvot, joka silmät suurina on katsonut kameraan, nyt hän tekee täydellisen hyvän luonneroolin.

Perustellun loogisesti Hostiles kehittyy niin, että vaikka Blocker ei anna anteeksi, hän hoitaa tehtävänsä asiallisesti loppuun, jopa niin, että muutaman tielle tulevan valkoisen paskaläjän Blocker ampuu pois tieltä. Lisäksi tälle saattokeikalle tulee loppuvaiheissa mukaan murhasta syytetty sotilas, joka on vietävä tuomittavaksi seuraavaan kaupunkiin. Tämänkin tehtävän Blocker hoitaa niin kuin pitää, vaikka vanki ihmettelee intiaaniperheen hyysäämistä.

Kokonaisuudessaan hieno elokuva. Japanilainen Masanobu Takayanagi on jo tuttu kuvaajanimi, ja tässä hän on tehnyt komeaa työtä Arizonassa, Coloradossa ja New Mexicossa. Pitää myös mainita Max Richterin musiikki, joka täydentää surumielistä matkaa levottomasti, jollaisena matka eteneekin. Yhdessä vaiheessa se alusta tuttu comanchien joukkio ilmaantuu kiusaksi ja nyt Blocker päästää Keltaisen Haukan miehineen käsiraudoista auttamaan hyökkäyksentorjunnassa. Näin syntyy uudenlainen yhteys ja alkaa armon aika.

Armon saa intiaanipäällikkö, jota esittää vakuuttavasti Wes Studi, syntyperältään cherokeeintiaani. Tuttu mies monista elokuvista, alkaen Tanssii susien kanssa (1990), Viimeinen mohikaani (1992) ja Geronimo (1993). Vuonna 2020 hän sai Oscar-akatemian myöntämän kunniapalkinnon ensimmäisenä Amerikan alkuperäiskansojen edustajana. Tämä oli merkittävä huomionosoitus Hollywoodilta, jossa villin lännen filmit perustuivat pitkään siihen pinttymään, että intiaanit olivat ainakin ennen vain villejä rasisteja.

Humaanin Hostiles-elokuvan suurin tähti on kuitenkin Christian Bale, jonka esittämää kapteeni Joseph Blockeria kuvattaessa kysytään, muuttuuko ihminen ja mihin suuntaan. Kyllä muuttui, stoalaisesta tappajasta kasvoi oikea ihminen.

kari.naskinen@gmail.com

Yliopistot vastustivat, mutta Suomen paras tuli

Kun ammattikorkeakoulujärjestelmää alettiin 80-luvulla suunnitella, olivat yliopistoprofessorit huolissaan. Yliopistoissa ajateltiin, että nytkö on kehitteillä niille kilpailevia korkeakouluja, ja ne vastustivat koko uuden järjestelmän perustamista. Lahden ammattikorkeakoulu joka tapauksessa sai kokeiluluvan heti 1991 ja aloitti vakinaisena amk:na 1996. Jo kokeiluvaiheessa se oli arvioitu Suomen parhaaksi ammattikorkeakouluksi ja tilanne oli edelleen arka yliopistomaailmaan päin. LAMK rehtorina 1996 - 2003 toiminut Arvo Ilmavirta kirjoittaa LAMK:n juuri ilmestyneessä historiakirjassa, että ”suhde yliopistoihin oli pitkään hakusessa, lieneekö tuo vieläkään selvinnyt”.

Ilmavirta muistaa ensimmäisen palaverin Lahden yliopistoedustajien kanssa Paasikivenkadulla vanhan konserttitalon tiloissa, johon hän oli kutsunut heidät miettimään yhteistyömuotoja. Lahdessa oli toiminut Helsingin yliopiston sivupiste 70-luvulta alkaen. ”Olin kokouksen puheenjohtajana ja voi arvata, että tilanne oli kiusallinen”, kirjoittaa Ilmavirta.

Amk:n sisäisiäkin pulmia oli, kun terveydenhoito-, sosiaali- ja diakonia-ala eivät alkuun oikein ymmärtäneet laajaa monialaisuutta (näiden lisäksi tekniikka, liikeala, hotelli-, ravintola- ja matkailuala, taidetta, muotoilua ja viestintää).

Siitä ne asiat kuitenkin vähitellen alkoivat lutviutua, ja nyt Lahden ammattikorkeakoulu on nimensä muutettuaan osa Lappeenrannan - Lahden teknillistä LUT-yliopistoa (LUT = Lappeenranta – Lahti University of Technology). LAMK:n nimi muuttui, kun se viisi vuotta sitten yhdistyi Saimaan ammattikorkeakoulun kanssa. Nimeksi tuli kummallinen LAB, joka ei ole lyhenne mistään englanninkielisestä nimestä, vaan koulu vain on LAB. Lahdessa tämä on vähän hankalaa, koska täällä ei osata D-kirjaintakaan lausua, joten täällä pitää B:tä sanoa aina tarkennukseksi pehmeäksi P:ksi. Ulkomaalaiset taas voivat ajatella LABia Labor Partyn lyhenteeksi; no eipä siinä mitään, kun Lahdessa työväenpuolue onkin suurin.

LAMK:n historiakirja 1991 - 2020 ilmestyi tänä vuonna, tekijöinä LAMK:n entinen tietopalvelujohtaja Sirkku Blinnikka, LAMK:n entinen lehtori, pääluottamusmies Olavi Palanne ja LUT:n suunnittelupäällikkö Marjo-Riitta Järvinen. Matkalla menestykseen -kirja on lähes 600-sivuinen, sivukooltaankin iso, asiaa paljon ja asioita valaisevia kuviakin paljon. Kirjassa opiskelijat, opettajat, johtajat ja muu henkilökunta muistelevat LAMK:n kehitystä.

Hyvän kehityksen ohessa on ollut myös toisenlaista., kuten rehtorina 2003-12 toiminut Risto Ilomäki kirjoittaa: ”Samana vuonna kun tulin Lahteen, tuli myös talousyllätys, johon en ollut lainkaan varautunut. LAMK oli opetusministeriön tulosmittareiden mukaan Suomen ykkös-amk, mutta sen talous oli konkurssin partaalla. Vuonna 2004 tuli lisää lunta tupaan. Amk-lakia muokattiin niin, että kulttuurialojen rahoitusta päätettiin vähentää vuoteen 2007 mennessä asteittain 30 %.”

Meikäläisen ulkopuolisen silmin olikin kurjinta, kun keväällä 2016 loppui opetus ammattikorkeakouluun kuuluneissa Lahden taideinsituutissa ja amk:n musiikkiteatterilinjalla. Lisäksi Muotoiluinstituutista lakkautettiin elokuva-ala, korumuotoilu ja vaatesuunnittelu. Näin oli opetusministeriö päättänyt ja perusteli kulttuurialojen supistamista alan kasvavalla työttömyydellä ja taiteilijoiden huonolla toimeentulolla. Toista mieltä oli tasavallan presidentti Sauli Niinistö, joka taideinstituutin opinnäytetöiden näyttelyn avajajisissa 2013 sanoi, että ”me tarvitsemme taidetta. Taide ihastuttaa, välillä vihastuttaa. Taide antaa meille kaikille kuluttajille sisältöä. Se syventää meidän kokemuksiamme.”

PRESIDENTIN VENE LAHDESSA MUOTOILTU

Myös Tarja Halosen kanssa oli LAMK:lla tekemistä, sillä hänen presidenttikaudellaan tehty presidentin edustusvene Kultaranta VIII sai alkunsa Muotoiluinstituutin opinnäytetyönä.

Yksi taideinstituutista valmistuneista on Anssi Kasitonni, joka kirjassa sanoo luojalle kiitos, että oli osunut paikalle Lahteen opiskelemaan silloin, kun kaikki oli vielä niin hyvin kuin suinkin olla voi.

Taideinsituutin johtajana toiminut Antti Salokannel toivoo oman kirjoituksensa lopussa, että olisi kyllä pikkuhiljaa hyvä hetki saada kuvataideopetus takaisin Lahteen. Kirja oli varmaan jo painossa, kun tuli tieto, että LAB-ammattikorkeakoulun kuvataideopetus siirtyy Lappeenrannasta Lahteen. Lappeenrannassa taideporukat järjestivät tästä mielenosoituksen, jossa yhdessä Ylen uutiskuvassa näkyy plakaatissa teksti ”Pelastakaa taiteilijat Lahdelta”. Syksyllä 2025 uudet taideopiskelijat joka tapauksessa aloittavat Lahdessa.

LAMK:n musiikkiteatterilinjan yliopettajana toiminut Marietta Kunnas sen sijaan pysyy kaupunginteatterin johtajana Jyväskylässä, eikä tämän alan opetuskaan palaa Lahteen.

Vaikka lopettamispäätökset tehtiin Helsingissä, sanoo LAMK:n hallituksen entinen puheenjohtaja Kari Salmi kirjassa, että Lahden olisi pitänyt reagoida asioihin vahvasti. Näin ei vain haluttu tehdä. Antaa mennä. Kirjoituksessaan Salmi muistelee amk:n syntyvaiheita, joissa jo 1960-70-lukujen vaihteessa oli mukana merkittävästi kaupunginjohtaja Teemu Hiltunen. Se oli sitä aikaa, kun esillä olivat pääasiassa suunnittelukoulutusta antavien insinööriopistojen perustaminen. Lahdessa tällainen esitys tehtiin Hiltusen johdolla. Sisällön kirjoitti pitkälti teknillisen opiston rehtori Osmo Moilanen. Insinöörikorkeakoulut eivät kuitenkaan toteutuneet, mutta idea jäi elämään.

Lahdessa amk:n suunnittelu alkoi 80-luvun lopussa. Tärkeinä henkilöinä tässä Salmi mainitsee rehtorit Anna-Liisa Nurmelan ja Antti Hassin. Useita keskusteluja aiheesta käytiin myös yritysjohtajien, mm. Pekka Luhtasen ja Väinö Saarion kanssa. Alkuvuosina LAMK:n ylläpitäjä oli Päijät-Hämeen koulutuskonserni, 2010-luvulla LAMK yhtiöitettiin Lahden ammattikorkeakoulu Oy:ksi ja 2020 LAB:stä tuli LUT:n osa.

kari.naskinen@gmail.com

Yo-tutkinnoissa äidinkieli tekee tilaa englannille

Hallitus on vähentänyt ylioppilastutkintolautakunnan toimintamenoja viime vuodesta 787 000 euroa eli 10 prosentilla. Koska leikkauksia on seuraavina vuosina tulossa lisääkin, pitää säästää. Yo-tutkintolautakunnassa on tämän takia päätetty lyhentää äidinkielen koevastauksia, ettei kokeiden kalliiseen tarkastamiseen mene liikaa aikaa. Asian oli huomannut Kanavan vastaava päätoimittaja Tuomo Lappalainen, joka tarkkaan lautakunnan päätöksistä luettuaan oli nähnyt, että vähentyneitä rahoja sijoitetaan mieluummin englanninkieliseen ylioppilastutkintoon.

Säästö hämmentää. Viime vuosina opetusalalta on kuultu kommentteja, joiden mukaan monet nuoret eivät enää kykene lukemaan tai tuottamaan pitkiä tekstejä. Eipä tietenkään, kun netissä operoidaan lyhyillä teksteillä.

”Nyt sitten ratkaisuksi esitetään, ettei muuta tarvitsekaan”, kirjoittaa Lappalainen. ”Nostetaan kädet pystyyn ja mennään siitä mistä aita on matalin.” (Kanava 4/2025)

Otin esille asiaa koskevan päätöksen, jossa sanotaan, että äidinkielen ja kirjallisuuden kokeissa otetaan käyttöön kirjoituksen pituuden rajoitukset. Myös reaaliaineissa muutetaan rakenteita ja tehtävätyyppejä niin, että tullaan toimeen aikaisempaa lyhyemmillä vastauksilla.

Näin päästään säästöihin, koska arvostelutyöhön käytettävä aika lyhenee. Tästä työstä maksettavat korvaukset muodostavat lautakunnan suurimman menoerän. Eikä helpotusta ole tiedossa, koska hallitus on kirjannut lisäsäästöjä vuoteen 2027 asti.

Kysymys tässä kokonaisuudessa ei ole pelkästään äidinkielen kokeesta, kuten Kanavan pääkirjoituksessa todetaan: ”Jos äidinkielen oppiminen heikkenee, muukin oppiminen saattaa vaikeutua.”

Mikähän on seuraava vaihe? Suoritetaanko ylioppilaskokeet Orpon hallituksen jäljiltä myöhemmin pikatesteinä kännykän tekstiviesteillä? Otsikkokuva on ylioppilastutkintolautakunnan verkkosivulta; siinä yo-kokelaalla on jo käsissään tablettitietokone ja "tablettikynä". PISA-tutkimuksissakin testataan tulevaisuudessa toivottavasti netin englanninkielisten sisältöjen hallitsemista, jotta suomalaisetkin pärjäävät.

kari.naskinen@gmail.com

Tekoälyllä pelottelu on kuin tulevaisuuden kieltämistä

Tekoälystä on juttuja lehdissä joka päivä ja netissä samoin. Minäkin siitä kirjoitin viimeksi maaliskuussa ja nyt taas. Iso asia se onkin. Niin iso, että siitä pitää pelotella jatkuvasti. Todellisuudessa tekoäly, algoritmit sekä niiden avulla toimivat robotit ja itseohjautuvat autot ovat jo tulleet ja vauhti vain kiihtyy. Mikään ei tätä kehitystä pysäytä. Suomi on tekoälyn kehittämisen kannalta aivan hyvällä mallilla, mutta panostuksia pitää edelleen lisätä, jotta kovassa kansainvälisessä kilpailussa pysytään mukana.

Tähän pätee sama, mistä Jeesus sanoi Paavalille Damaskoksen tiellä:”Sinulla on vaikeaa, jos potkit jatkuvasti tutkainta vastaan.” Tekoäly on yksi sellainen tutkain (pistin), jonka varjolla ihmisiä ei pidä pelotella. Joitakin työpaikkoja kyllä tulee häviämään, mutta toisenlaisia tulee tilalle. Kokonaisuudessaan tämän teknologian hyödyntämisessä on pysyttävä mahdollisimman hyvin mukana. Tutkimus- ja innovaatiotasolla tilanne onkin ilmeisen hyvä, mutta tutkimuksen mukaan suomalaisista työntekijöistä vain 18 prosenttia käyttää tekoälyä viikoittain. Koko EU:n alueella tämä prosenttiluku on jo selvästi yli 20 prosenttia.

Siirtymävaiheen ongelmia tietenkin on, koska esimerkiksi kaikkiin väärinkäytöksiin ei vielä ole keksitty torjuntakeinoja. Viimeksi sunnuntain Helsingin Sanomissa kertoi sosiologian apulaisprofessori Veikko Eranti Helsingin yliopistosta, että nykyisin opiskelijat panevat tekoälyn kirjoittamaan tenttivastauksia. Ovelaa on vielä antaa sellaisia ohjeita, että pyytää konetta tekemään kirjoitukseen pieniä kirjoitusvirheitä ja lisäämään joitakin maneereja, jotta ei näyttäisi liian hyvältä.

”Ennen kirjoitettiin itse, nyt käskytetään tekoälyä kirjoittamaan”, sanoi Eranti, joka nyttemmin onkin vaihtanut osan kirjallisista tenteistä suullisiksi.

Samaa teemaa käsitteli Helsingin yliopiston entinen käytännöllisen filofian professori Timo Airaksinen blogissaan otsikolla ”Maailma muuttuu, paremmaksiko?”:

”Tutkielman lähteet ovat netissä, joten enää ei tarvitse lähteä koluamaan pölyisiä kirjastoja. Olemme aivan kohta tilanteessa, jossa tekoäly kirjoittaa koko tutkielman. Pyysin konetta kirjoittamaan esitelmän J.-P. Sartren autonomian käsitteestä, ja muutamassa sekunnissa ruudulla oli teksti, joka oli melkein kuin hyvä. Pian se on tarpeeksi hyvä, entä mitä sitten.”

Totta tietenkin sekä Erannin että Airaksisen havainnot. Ne eivät kuitenkaan merkitse sitä, että tekoälyn tuloa pitäisi ruveta vastustamaan, kun se ei kuitenkaan ole tuloksellista. Kun nuoret sukupolvet eivät enää lue kirjoja eivätkä lehtiä, vaan pikalukevat netistä tai kuuntelevat digisti vastaavia aineistoja, niin samalla tavalla tekoäly auttaa heitä säätämään käytäntöjään muutenkin. Ihminen on sadan vuoden kuluttua toisenlainen kuin nyt.

Isoja muutoksia on aina tullut koettelemuksiksi. Muistetaan vaikka turvavyöpakko, naispappeus ja televisio, josta alkoi varsinainen sairauden ja rappion aikakausi. Yhteiskuntatieteiden tohtori Markku Koski oli löytänyt vanhasta Suomen Kuvalehdestä kirjoituksen, jossa television tuhovoimalla peloteltiin puoli vuotta ennen Yleisradion tv-lähetysten alkamista. Kosken Facebookiin panemasta lainauksesta tässä ote:

”Mies on avannut tämän Pandoran lippaan tuottaakseen ihmisille tyydytystä ja turmiota. Nyt naiset voivat syyttää miestä niistä onnettomuuksista ja sairauksista, joita se on aiheuttanut [ilmeisesti tieto muualta maailmasta]. Väheksyttävin näistä ei suinkaan ole se, että kymmenettuhannet kapakat, kahvilat ja baarit ovat hankkineet tv-vastaanottimen viihdyttääkseen asiakkaitaan. Miehet, jotka aikaisemmin poikkesivat ottamassa yhden ryypyn työstä tullessaan, juovat nykyään enemmän kuin on hyväksi katsellessaan jalkapallo- tai baseball-peliä tai muita urheilutapahtumia.” (SK 11.8.1956)

Totta toinen puoli. Kyllä minultakin televisio lopetti kirjojen lukemisen ja urheilemisen, mutta se jäi melko lyhytaikaiseksi jaksoksi, kun opin sanomalehden ohjelmatiedoista etukäteen ympyröimään pakollisesti katsottavat ohjelmat, kuten nykyisinkin.

Tekoälystä on toistaiseksi ollut vain mukavuusetua, koska siltä saa vastauksen kysymykseen parissa sekunnissa, kun jonkin asian selvittäminen Googlen ja niiden muiden hakusysteemien kautta on usein monimutkaisen hidasta. Käytössäni on kaksi maksutonta tekoälyä, mutta eivät ne läheskään kaikkea tiedä. Tälläkin viikolla ne ovat epäonnistuneet kaksi kertaa. Kysyin yhden vanhan luokkakaverini etunimeä, kun muistin, että hän on K.J. Gummerus Oy:n omistajasuvun Salojärven poikia. Toimitusjohtaja oli yhteen aikaan Pekka Salojärvi, jonka veli olisi luokkakaverini voinut ikänsä puolesta olla, mutta tekoäly ei tuntenut Pekka Salojärven sisaruksia. Sitten kysyin, ketkä ovat maailmanmaineeseen nousseen säveltäjän Lotta Wennäkosken isä ja isoisä. Matti Wennäkoski oli 80-90-luvuilla KOP:n konttorinjohtajana Lahdessa, harvinainen nimi, mutta tekoäly ei tuntenut.

Eivät nämä mitenkään yllätyksiä ole. Omatkaan tekoälykaverini eivät osaa etsiä tietoja laajemmista lähdekohteista kuin minäkään, eikä niillä edes ole käytettävissään kaikkea sitä painettua aineistoa, joka minulla on kirjahyllyissä. Tekoälyltä hakeminen kuitenkin käy kätevästi muutamassa sekunnissa, joten nopeudessa AI voittaa 6-0, 6-0, 6-0.

Näitä blogijuttuja en ole aikonut tekoälyllä teettää, koska kirjoitan näitä aika tiuhaan terveyssyistä. Vanhan miehen pään pitää pysyä kunnossa, jotta pystyisi mahdollisimman pitkään sujuvasti lukemaan paperi- ja digilehtiä sekä katsomaan elokuvia. Jos lehdessä olisi hyvä juttu Sartren autonomian käsitteestä, niin samantekevää, olisiko se Airaksisen vai tekoälyn kirjoittama. Tuskin tekoäly vie journalismia huonompaan suuntaan nykyisestä kouluainetyyppisestä kirjoittelusta.

kari.naskinen@gmail.com