Muistoja, välähdyksiä, vähäisiä murusia

Päijät-Hämeen tutkimusseuran vuosikirja 2023 käsittelee Lahden seudun teatteria, kun Lahden kaupunginteatterin alkujuurista on tullut kuluneeksi sata vuotta ja uuden teatteritalon valmistumisesta 40 vuotta. Kirjan kansikuvan teki kaupunginteatterissa lavastajana yli 20 vuotta toiminut Minna Välimäki. Kuvassa on luonnos ruostuneesta kuunsirpistä Cats-musikaalista, ja tämän pienoismallin Minna Välimäki asetteli Pohjantähden pienoismallissa suota kuvaavalle matolle. Lisäksi yhtenä kirjaimena kirjan nimessä on puu-ukko Putkinotkosta, jonka lavastus oli hänen lopputyönsä Taideteollisessa korkeakoulussa. Korkeuksiin kurkottava ukkeli kuvastaa esiintymisen paloa.

Monenlaista paloa on kaupunginteatterissakin ollut. Teatteriesityksistä jää kuitenkin jäljelle kovin vähän, kuten Minna Välimäki omassa kansikuvatarinassaan kirjoittaa: ”...jää muistoja, välähdyksiä, vähäisiä murusia. Esitys on värinää ilmassa, pölyn leikkiä valokiilassa.”

Näinhän se on. Joistakin yksittäisistä näytelmistä säilyy kyllä vahvojakin muistijälkiä, mutta valtaosa häipyy jonnekin muistojen valtavaan ruuhkaan. Siksi tämä 250-sivuinen, monipuolinen kirja on erinomainen teos tämän ruuhkan setvimiseen. Kirjoittajia on 31, joista kirjan toimittajina olivat teatterin entinen hallintojohtaja Helena Ahonen, teatterin tuotantosuunnittelija Stina Saanila ja teatterialan monipuolisuusmies Timo Taulo. Jo aiemmin tänä vuonna Taulo sai valmiiksi 1923 perustetun Lahden Teatterin kannatusyhdistyksen historiakirjan, ja tämä yhdistys oli alkuna sille, että Lahden kaupunginteatteri perustettiin 1946. Näin on Lahden teatterielämän värinöitä nyt tallennettu perusteellisesti.

Koviakin värinöitä on ollut. Kun Raija-Sinikka Rantala tuli teatterinjohtajaksi 1985, hän valitsi pienemmällä Eero-näyttämöllä esitettäväksi Timo K. Mukan Tabun. Teatterilautakunnan enemmistö piti valintaa mahdottomana, myös lautakunnan pitkäaikainen puheenjohtaja, pankkimies Timo Setälä, vaikka häntä muuten kirjassa kovasti kehutaan. Tällöin Rantala ilmoitti jättävänsä koko tehtävänsä. Kirjassa Rantala kirjoittaa:

”Seuraava vaihe oli yllättävä. Minut kutsuttiin kaupunginhallituksen kuultavaksi. Esittelin heille johtaja-ajalle asettamiani tavoitteita sekä hylätyksi tulleen ohjelmiston, jonka perustelin samoin kuin lautakunnalle. Kaupunginhallitus hyväksyi esittelemäni ohjelmiston. Tämän jälkeen hallitus edellytti perustettavaksi työryhmän, joka tekisi esityksen siitä, miten ohjelmiston hyväksyntä vastaisuudessa tapahtuisi. Sen jäseneksi minua ei kutsuttu ja hyvä niin.”

Tabu siis esitettiin, mutta rauha teatterimaailmaan ei tullut. Päijät-Hämeen yrittäjäjärjestön toimitusjohtaja Voitto Talonen pilkkasi ja halveksui esityksessä harjoitettua varjonaintia, ja Uusi Lahti pani Talosen yhden sanonnan ison teatterijuttunsa otsikoksi: ”Sontaluukut levällään.”

Tämä oli toinen kerta lyhyen ajan sisällä, kun teatteri sai huutia tämäntyyppisestä tekemisestään. Edellisvuonna oli kovaa polemiikkia käyty Shakespearen Macbethin yhteydessä, jossa pinnaa kiristi Inkeri Luoma-ahon heiluminen näyttämöllä tissit paljaina.

Tabun oli kaupunginhallitukselle siirtänyt apulaiskaupunginjohtaja Kari Salmi, joka kirjassa muistelee kuinka asiasta keskusteltiin kaupunginvaltuustossa: ”Siellä käytetty kieli ja kielikuvat eivät mitenkään lisänneet valtuuston ja eräiden valtuutettujen arvostusta. Keskustelua käytiin myös uskonnollisten liikkeiden piirissä.”

Lopulta tämä kaikki päättyi siihen, että teatterin johtosääntöä muutettiin ja Lahden kaupunginteatterista tuli Suomen ensimmäinen, jossa ohjelmistosta alkoi päättää teatterinjohtaja.

Eikä Tabukaan ihan huonosti mennyt: 57 esitystä ja 8600 katsojaa, joista osa tietenkin tuli suuren julkisen kohun ansiosta. Paljon huonommin vetivät noina aikoina esimerkiksi Lauri Norénin Kaaos on jumalan sisar, Friedrich Schillerin Rosvot ja Athol Fugardin Tie Mekkaan.

OOPPERAT KAATUIVAT
HUONOON YHTEISTYÖHÖN

Uudessa teatteritalossa tehtiin alkuun oopperoitakin. Tähän tuli sellainenkin onnenpotku, että Kansallisooppera halusi tulla Lahden isolle näyttämölle totuttelemaan, koska Helsinkiin olisi kymmenen vuoden kuluttua valmistumassa uusi oopperatalo. Ensimmäinen ooppera oli Giuseppe Verdin Otello jo syyskuussa 1983. Muistoihin jäivät myös Sevillan parturi, Don Giovanni, Ratsumies, Hoffmannin kertomukset ja Ovela kettu.

Oopperoiden tekeminen kuitenkin loppui 1990-luvun alussa, kun yhteisymmärrystä ei syntynyt teatterin, kaupunginorkesterin ja Lahden oopperayhdistyksen kesken. Operetit loppuivat samaan aikaan samasta syystä. Paremmin on käynyt Tampereella, joka muutenkin on tällä hetkellä kaikessa kärkikaupunki. Siellä oopperoita on esitetty keskeytymättä vuodesta 1947 alkaen, nyt yhteistyössä ovat Tampereen oopperayhdistys, kaupunginorkesteri ja Tampere-talo.

Sen sijaan musikaalit tulivat Lahden uuteen taloon 80-luvun lopulla ja ovat sen jälkeen olleet myös elinehto teatterille. Ensin mentiin varman päälle West Side Storylla ja Viulunsoittajalla, mutta myöhemmin skaala laajeni. Jotaarkka Pennasen 90-luvun lopun johtajakauden suurin panostus oli erinomaisesti onnistunut musikaali Anna Karenina, johon saatiin myös EU-rahoitusta. Tolstoin tutun tarinan sävelsi Lahtea varten pietarilainen Vladislav Uspenski ja esityksen ohjasi Pennanen. Teatterinjohtaja Lasse Lindemanin aikana 1991-97 alkoi myös uusien tilaustöiden, kotimaisten musiikkiteatteriteosten esittäminen.

Kun nyt tähän kohtaan panen muutaman omankin huippumuistoni Lahden kaupunginteatterista, niin ainoat kahteen kertaan katsomani esitykset ovat olleet Anna Karenina, Yrjö Juhani Renvallin Päivänsäde, minä ja menninkäinen, Tennessee Williamsin Käärmeennahkatakki, Matti Ijäksen Viimeinen keikka, Jason Millerin Mestaruuskausi ja Bertolt Brechtin Galileo Galilei. Mikään paremmuusjärjestys tämä ei kuitenkaan ole.

PAIKALLISUUTTA

Eläkkeelle jäävä teatterinjohtaja Ilkka Laasonen (2014-23) kirjoittaa uskovansa teatterin paikallisuuteen. Hänelle on ollut mieluisaa antaa teatterin päänäyttämö myös Gaudia-lukion ja Salpauksen opiskelijoiden käyttöön. Omaa paikallista tuotantoakin on ollut, viimeksi Timo Sandbergin Kostonkierre.

Kaupunginteatterin varhaisilta vuosilta kirjassa kerrotaan myös siitä paikallisuudesta, että Lahdessa asuneen kirjailija Toivo ”Topias” Kauppisen näytelmiä esitettiin neljätoista. Iisalmessa 1907 syntynyt Topias muutti lapsena Lahteen isän saatua työpaikan ensin Alstan rautakaupasta ja sen jälkeen Rautelta. Perhe asui Rautatienkatu 26:ssa ja Päijänteenkatu 15:ssä. Ylioppilaaksi Toivo Kauppinen kirjoitti Yhteiskoulusta. Hänet palkittiin myös Lahden teatterikerhon Iivari-patsaalla, hän kuoli keskussairaalassa ja on haudattu Radiomäen vanhalle hautuumaalle.

Vanhemman polven teatterimiehistä muistellaan myös teatterilautakunnassa yli 30 vuotta ollutta Einari Vuorta (SKP). Kun teatterinjohtajaksi 1972 tullut Sakari Jurkka julisti lautakunnan jäsenille, että nyt teatteri ottaa työväenhenkisen ohjelmistolinjan, pyysi Vuori puheenvuoron: ”Mitä se sellainen työväenhenkinen linja on? Teatteri tarvitsee vain hyviä näytelmiä. Huonoja ei katsele porvarikaan.”

Teatterin ylläpitoon tarvitaan myös paikallista rahaa. Tänä vuonna kaupunginteatterin tulot ovat noin 9,5 miljoonaa euroa. Kaupungin budjetista tulee 4,5 miljoonaa, lipputulot ovat 2 miljoonaa ja valtiolta saadaan 3 miljoonaa.

kari.naskinen@gmail.com

Valtio teettää meillä töitään ja panee meidät maksamaankin ne

Maanmittauslaitoksen ylläpitämä järjestelmä kattaa tiedot taloyhtiöistä, osakehuoneistoista ja niiden omistajista sekä asunto-osakkeiden panttauksista. Nyt koko tämä järjestelmä digitalisoidaan ja jokaisen asukkaan on itse rekisteröitävä omat tietonsa uuteen sähköiseen järjestelmään. Ei tämä vielä mitään, koska tällaisia muutoksia tapahtuu varsinkin Suomessa, joka on digitalisaation kärkimaa. Mutta sitten: tämä omien tietojen tekeminen ja rekisteröiminen maksaa 63 euroa!

Maanmittauslaitos ilmoitti kirjeessä, että kysymyksessä on palvelumaksu. Kuka palvelee ketä?

Sitten vielä sekin, että jos omistaa taloyhtiön pihassa autopaikan tai -tallin, ne pitää erikseen rekisteröidä ja asukas/autonomistaja saa maksaa toisenkin palvelumaksun 63 euroa.

Kaiken lisäksi koko tuo operaatio voi olla hyvin hankala meidän maallikkojen tehdä, eikä kaikilla edes ole tietokonetta.

Niin että minkä takia asukkaiden pitää tehdä työ, joka kuuluu Maanmittauslaitoksen tehtäväksi?

Suomessa on kaikkien mahdollisten toimintojen digitalisoiminen hyväksytty vatiotasolla. Digitaalinen hyvinvointi perheissä -hanke kuului edellisen hallituksen tutkimussuunnitelmaan ja nykyisin sitä johtaa Väestöntutkimuslaitos, sekä mukana myös ajatuspaja Demos ja Mediakasvatusseura. Nyt tämän konklaavin pitää ilmoittaa Maanmittauslaitokselle, että sen toiminta ei lisää hyvinvointia perheissä.

kari.naskinen@gmail.com

Lars Rosberg sponsoroi salaa Kekeä

Itsenäisyyspäivänä 75 vuotta täyttävä Keijo Erik ”Keke” Rosberg ajaa kuvassa ensimmäistä F1-autoaan Theodore Ford Cosworthia (V8) vuonna 1978. MM-osakilpailuissa ei menestystä tullut, mutta Keke noteerattiin, kun hän yllättäen voitti MM-sarjan ulkopuolisen kilpailun Silverstonessa. Siitä neljä vuotta ja Rosberg voitti maailmanmestaruuden. Tie isoihin formula-autoihin oli kuitenkin ollut pitkä. Tuo pieni kuva on otettu mikroautokilpailujen varikolla Jyväskylässä 1966, jolloin Keke oli 17-vuotias. Mikrokisoihin hän oli päässyt jo edellisvuonna, kun oli saanut moottoripyöräajokortin, joka tuolloin oli vähimmäisvaatimus kilpailemiselle. Suomen ja Pohjoismaiden mestaruudet Keke voitti jo 1966 (Tecno/Parilla).

Siirtyminen mikroautoista (Formula K, nykyisin puhutaan Kartingista) isompiin ei kuitenkaan ollut helppoa. Isä, eläinlääkäri Lars Rosberg suhtautui vastahakoisesti pojan suunnitelmiin täysipainoisesta kilpailemisesta Formula Vee -luokassa. Vuonna 1972 tämä joka tapauksessa onnistui. Keijo oli Iisalmesta Helsinkiin muutettuaan ollut töissä Nokialla ja sen jälkeen tietokonefirmassa Sperry Univacissa, jossa oli myös suomalaisten formula-ajajien yhdistyksen 500-Kerhon sihteeri Yrjö Palotie. Palotie meni tapaamaan Keijoa ja kehotti häntä siirtymään Formula Veehen. Palotie tiesi, että Lars Lincoln oli päättänyt lopettaa uransa ja hänellä oli myynnissä melkein ajamaton Veemax Mk IV B. Se veti ja hinnaksi sovittiin 6000 mk.

Scuderia Naftalinin julkaisemassa Suomalaisessa formulahistoriassa 1947-89 kerrotaan Keijolla olleen sukanvarressa sen verran rahaa, että pystyi sijoittamaan hankintaan 2000 mk. Isä oli raha-asiassa kuitenkin tiukkana, vaikka olikin nähnyt pojan olevan tarpeeksi lahjakas onnistuakseen, mutta vailla taloudellisia mahdollisuuksia unelmien toteuttamiseen. Lasse Rosberg ei siis mitenkään rohkaissut poikaansa tässä asiassa, mutta heltyi lopulta lainaamaan 2000 mk. Vielä puuttui kolmas kaksitonninen, jonka Keijo sai pankkilainana, kun uimahallilla kaveriksi tullut uimavalvoja Pauli Hallanoro lähti takaajaksi.

Nämä eivät vielä riittäneet. Lincolnin auto oli nimittäin ilman moottoria, jollaisen Rosberg sai ostetuksi Veemaxien tekijältä Max Johanssonilta 500 markalla. Lisäksi tuli kulueräksi oranssinvärisen auton maalauttaminen tumman siniseksi. Tonni vielä tarvittiin.

Näiden loppurahojen antajaksi löytyi Rado-kellojen myyjä Helsingissä. Formulakirjassa kerrotaan asian todellinen laita: ”Vasta Keken isän kuoltua totuus tästä sponsoroinnista paljastui. Kellokauppias oli Keken isän hyvä ystävä ja toimitti Kekelle Radon tarrat, mutta raha tuli Lars Rosbergilta (kuvassa), joka ei puhunut poikansa kanssa vuoteen tämän ostettua Formula Veen. Vasta kun laina oli maksettu takaisin, isä suostui puhumaan Keijon kanssa.”

Lars Rosbergilla itsellään oli ohuesti kokemusta autourheilusta 50-luvulta, jolloin hän kerran ajoi isolla Amerikan Fordilla Jyväskylän Suurajoissakin (41.). Myös äiti Lea Rosberg osallistui kerran Suurajoihin Aili Mäkelän kartanlukijana (36.)

AKK SAI VAKAVAT TORUT

Ensimmäinen kilpailu oli edessä 23.4.1972, maineikkaat Sadan auton ajot Artukaisissa. Kilpailulisenssiä ei kuitenkaan ollut, eikä olisi ollut sääntöjen mukaan mahdollistakaan vielä saada pelkillä mikroautonäytöillä. 500-Kerhon midgetveteraani Seppo Rikkilä kuitenkin järjesti lisenssin 22.4. ja sai tästä sääntörikkeestä vakavat torut AKK:n pääsihteeriltä Antti Syvälahdelta.

Tulokset: 1) Mikko Kozarowitzky SM 1969, 2) Jorma ”Bisse” Airaksinen SM 1971, 3) Hans Koch, 4) Keke Rosberg.

Vuoden 1972 SM-kärki: 1) Kozarowitzky, Veemax Mk IV B 33 pistettä, 2) Koch, Austro Vau 27, 3) Rosberg, Veemax Mk IV B 24, 4) Airaksinen, Veemax Mk IV C 23.

Vuodeksi 1973 etunimi vaihtui ulkomaalaistenkin helpommin sanottavaksi Kekeksi. Keke voitti Suomen, Pohjoismaiden ja Euroopan mestaruudet. Sen jälkeen matka jatkui Formula Super Veehen, Formula 2:een ja Formula 1:een.

Ralliakin Keke vähän harrasti. Jo 1979 hän ajoi Ahvenanmaan rallin: 1) Henri Toivonen Talbot Sunbeam 2) Lasse Lampi Escort RS 1800 Mk II… 7) Keijo Rosberg, Escort RS 2000 Mk II. Keke ajoi myös muutaman rallisprintin Englannissa ja F1-uransa jälkeen kuusi kertaa Tunturirallin.

Pitkä tie mestaruuteen. Mutta sellainen se on kaikilla F1:n maailmanmestareilla. Nico Rosberg ajoi mikrolla kotitontille Ibizalla tehdyllä radalla jo hyvin pienenä, alkoi kilpailla 11-vuotiaana 1996 ja voitti F1-mestaruuden 2016.

Keke Rosberg oli maailmanmestarinakin sellainen poikkeuksellinen oman tien kulkija, että reippaasti sanoi voittaneensa mestaruuden itselleen, ei Suomelle, vaikka kypärä sinivalkoinen olikin. Eikä Posti saanut julkaista MM-Kekestä postimerkkiä, koska ei suostunut maksamaan siitä mitään. Bisnes on bisnes ja isänmaa on isänmaa.


OLIKO SITTENKIN
PAREMPI KUIN MUUT?

Vielä yksi pieni tarina mikroautoajoilta, jolloin olin mukana minäkin. Olimme menossa maaotteluun Saksaa vastaan. Ajelimme yhdessä Lars Rosbergin ja Lars Jaatisen kanssa isä Rosbergin Valiantilla, kun Keke meni Bielefeldiin omia teitään jostain muualta. Viikolla Keke oli antanut Jaatiselle ja minulle yhden moottorinsa vietäväksi tutulle FK-pajalle Växjöhön, kun se oli matkan varrella. Kai sille oli Växjössä jotain trimmausta tarkoitus tehdä.

Laivamatkalle me Jaatisen Lassen kanssa avasimme moottorin ja yritimme löytää jotain syytä siihen, miksi Keke oli meitä nopeampi. Ei löytynyt, sisäpinnat oli hoonattu yhtä hyvin kuin meilläkin ym. Ei mitään erikoista. Kokosimme moottorin takaisin ja totesimme, että jospa Keke sittenkin on parempi ajaja kuin me.

kari.naskinen@gmail.com

Sen täytyi tapahtua

Elokuvatilastoistani näkyy, että Jean-Luc Godardin Sen täytyi tapahtua sijoittui vuoden 1964 listallani kymmenen parhaan elokuvan joukkoon. Se on sama elokuva, jonka nimi joskus myöhemmin muutettiin Keskipäivän aaveeksi. Muutoksen takana oli varmaan se, että haluttiin elokuvalle lisää tunnettuutta, koska elokuva perustuu Alberto Moravian romaaniin, jonka suomalainen nimi on Keskipäivän aave. Elokuvalle tämä nimi on kuitenkin kelvoton, koska siinä ei ole lainkaan mukana sitä romaanin kohtaa, jossa mies veneretkellä kohtaa kuolleen rakastettunsa harha-aistimuksena ”keskipäivän aaveena”. Vastaavanlaiset hallusinaatiot kokevat The Crownissa Elisabet ja Charles, jotka tapaavat Dianan tämän kuoleman jälkeen.

Sen täytyi tapahtua oli parempi nimi, koska kahden ison ongelman ratkeaminen odotti vääjäämättä tapahtumistaan ja tapahtuivat myös. Parempi on kuitenkin Moravian romaanin italiankielinen nimi Il Disprezzo, Godardin elokuvalle siitä antama ranskannos Le mépris ja edelleen elokuvan englanninkielinen nimi Contempt, jotka kaikki tarkoittavat halveksuntaa ja ylenkatsetta. Tämä nimenomaan on romaanin keskeinen asia, kun Emilian rakkaus Riccardoon loppuu kahden avioliittovuoden jälkeen muuttuen kylmyydeksi ja Riccardoa alentavaksi ylenkatseeksi.

Elokuvassa heidän nimensä ovat Camille ja Paul, joka ei saa selvää, mistä muutos johtuu. Epäilys tosin on, että syynä on Camillen rakastuminen toiseen mieheen, jonka Paul hyvin tuntee. Paul on täysin toivoton ja voi sanoa vain viimeisen tuomion syntisten lailla: ”Vuoret, langetkaa minun päälleni.” Tämän päivän Helsingin Sanomissa on sopivasti iso juttu kylmistä avioliitoista, jollaiset voivat sairastuttaakin ihmisen sekä psyykkisesti että fyysisesti.

Romaani on psykologinen, traaginen rakkauskertomus ja elokuva on Godardin yksi tyylikkäimmistä. Siinä on kysymys rinnakkaistarinana Odysseuksen ja Penelopen rakkaudesta, josta ollaan tekemässä elokuvaa Caprilla. Saksalaisella ohjaajalla on aivan oma selityksensä Odysseuksen kymmenen vuotta kestäneisiin harharetkiin: Odysseus viipyy pois kotoa, eikä tule Ithakaan, koska ei enää rakasta Penelopea. Jo lähtö Troijan sotaan johtui tästä, sillä Odysseus olisi kyllä voinut lähettää sinne ison komennuskunnan ja jäädä Ithakaan Penelopen luo. Eikä ohjaaja pidä edes Odysseuksen kohtaamia kaunottaria syinä viivyttelyyn, vaan kysymys on pelkästään Odysseuksen piilotajunnasta, joka jatkuvasti antaa hänelle tekosyitä pysyä reissun päällä. Ohjaaja sanookin, että hänen elokuvastaan tulee vertauskuva aviolliselle vastenmielisyydelle. Ei mitenkään tavaton aihe.

Riccardo on palkattu elokuvan käsikirjoittajaksi, mutta hän ei hyväksy saksalaisohjaajan tulkintaa ja paheksuvasti vertaa sitä suurinpiirtein James Joycen näkemykseen, jonka mukaan Odysseus oli aisankannattaja, onanisti, tyhjäntoimittaja ja mitätön oikuttelija.

FRITZ LANG ja BB

Ohjaajan nimi on romaanissa Rheingold. Kova juttu on, että Godard sai elokuvaansa ohjaajan rooliin Fritz Langin, joka oli 1924 tehnyt elokuvan Die Nibelungen, ja siinä reininkullastakin taistellaan. Lang esiintyy elokuvassa omalla nimellään. Tosin Moraviakin viittaa kevyesti Langiin, vaikka sanookin, että Rheingold ei ole G.W. Pabstin tai Langin luokkaa.

Yhtä hieno valinta Camillen rooliin oli Brigitte Bardot. Seitsemän vuotta aiemmin ”Jumala oli jo luonut naisen” ja muutenkin BB oli huipulla. Rheingold tosin sanoo, ettei Jumala ihmisiä luonut, vaan ihmiset loivat jumalan. BB joka tapauksessa on ”jumalainen”. Ei tähän rooliin olisi Anna Karina istunut. Moravia kuvailee (1954) omaa Emiliaansa kuin olisi nähnyt silmissään BB:n (Riccardon sanoin):

”...hänen alaston vartensa näytti minusta suurelta ja mahtavalta, vaikka hyvin tiesin, ettei hän ollut mikään suurijäseninen tai massiivinen tyyppi. Hänellä oli kauneimmat olkapäät, kauneimmat käsivarret ja kaunein kaula, mitä olin koskaan nähnyt. Ne olivat ääriviivoiltaan pyöreät, täyteläiset, elegantit ja liikkeiltään viehkeät. Kasvot olivat tummat, nenä selväpiirteinen ja ankaramuotoinen, suu mehevä, tuore, naurava, hampaat säännölliset ja hohtavan valkoiset sekä aivan kuin niiden pinnassa aina olevan kosteuden kiillottamat; silmät olivat hyvin suuret, kastanjan ja kullan ruskeat; niissä oli aisti-iloinen ja joskus, hänen antautuessaan vaistojensa ja aistiensa valtaan, kummallisen eksynyt , salaperäinen ilme. - - - hänen uumiensa joustava kepeys korosti hänen lantionsa ja rintansa ääriviivoja; ehkä ylvään ja arvokkuutta uhkuvan käyntinsä vuoksi; ehkä pitkien ja puhdasmutoisten jalkojensa nuorekkaan voiman takia. Hänessä oli sanalla sanoen tuota sulon ja arvokkuuden tyyntä, luonnollista ja tiedotonta viehätystä, joka voi olla lähtöisin vain luonnosta itsestään.”

Elokuvassa Camille ja Paul eivät rakastele, mutta kirjassa kerran, uuden asunnon tomuisella kaakelilattialla, ikkunan alla. Paul tunsi Camillen intohimon, mutta se kohdistui vain välillisesti häneen, uuden asunnon ostajaan.

Yhdessä vaiheessa Camille on kuin Johannes Vermeerin helmikorvakoruinen tyttö. Tällaisia viittauksia muihin taideteoksiin elokuvaohjaajat harrastavat. Cinecittassa keskustellessaan Riccardon ja Langin taustalla ovat seinällä Alfred Hitchcockin Psykon ja Howard Hawksin Hatarin mainosjulisteet sekä kaupungilla elokuvateatterin seinällä Joseph Loseyn 24 tuntia armonaikaa ja Roberto Rossellinin Matka Italiassa. Tällaiset ovat aina kunnianosoituksia vanhoille mestareille, mutta usein muutakin: Paulin tilanne on psykologisesti vaikea, hän on itse kuin metsästyksen kohteena ja armonaikaa täällä Italiassa ei tunnu olevan enää pitkään.

Camille kuolee auto-onnettomuudessa lähtiessään pois Caprilta kohti Roomaa elokuvan tuottajan Jeremy Prokoschin kanssa. Ehkä tämä oli myös alkupiste Godardin neljä vuotta myöhemmin tekemälle liikennekatastrofielokuvalla Week-end.

Näyttelijät:
Camille – Brigitte Bardot
Fritz Lang – Fritz Lang
Paul – Michel Piccoli
Jeremy – Jack Palance
Kameramies – Raoul Coutard
Ohjaajan assistentti – Jean-Luc Godard

Kirjan suomensi 1956 Kai Vuosalmi, joka käyttää Homeroksesta genetiivimuotoa Homeroon, vaikka suomen kielen taivutuksessa sen pitää olla Homeroksen. Hauska sanavalinta on, kun Riccardo käynnistää auton: ”Sytytin moottorin.”

kari.naskinen@gmail.com

Poliittinen eliitti on ajanut kansan ohi

Kansanäänestystä ei sallittu Nato-jäsenyydestä. Kansaa edustivat 1500 gallupvastaajaa. Ei annettu äänestää myöskään jäsenyyteen valmistavasta isäntämaasopimuksesta, eikä nyt USA:n kanssa tehtävästä DCA-sopimuksesta, joka tulee sallimaan USA:n armeijan pysyvän läsnäolon Suomessa.

Nämä eivät ole yksittäisiä tapauksia. Kansa ja kansan enemmistö ovat enää maksajan roolissa. Valta on byrokratisoitunut poliittiselle eliitille ja virkamiehille. Sosiologi Antti Eskola kirjoitti jo yli 50 vuotta sitten, että tavallinen ihminen on kyllä läsnä joukkokokouksissa, julkisissa keskusteluissa ja vaaleissa, mutta niistä on tullut tyhjiä rituaaleja. Kansalaisella ei enää ole mitään merkitystä, sillä hänet on muutettu pelkäksi toiminnan objektiksi (Sosiologian tutkimusmentelmät, WSOY 1966). Historiantutkija Yuval Noah Harari onkin sanonut nykyihmistä enää pelkäksi koneeksi.

Tämä on iso syy siihen, että Suomessa äänestysaktiivisuus on pienentynyt merkittävästi, paitsi presidentinvaaleissa, jotka rinnastuvatkin enemmän television viihdeohjelmiin.

Kunnallinenkin päätöksenteko on tiivistetty pääasiassa kunnanhallituksiin. Suurin osa lautakunnista on lakkautettu ja valtuustoille on jätetty vain muodollinen strategiatehtävä, joka tuntuu hienolta termiltä, mutta valtuuston suuret linjaukset ovat lopullisia päätöksiä tehtäessä helposti pois heivattavissa.

Meillä Lahdessa kaupunginhallituksessa on kymmenen jäsentä. Tässäkin on vielä se erikoisuus, että jäseniä on tämä parillinen luku, jolloin äänten mennessä tasan puheenjohtaja Sirkku Hildénin (SDP) ääni ratkaisee. Kun jollakin keinotekoisella perusteella on päätetty tällaisesta kymppikerhosta, on onnistuttu jättämään Vasemmistoliitto kokonaan ulos kaupunginhallituksesta.

Samanlainen systeemi on isovaltaisessa kh:n elinvoima- ja työllisyysjaostossa. Sen muodostavat neljä kh:n jäsentä. Taannoin jaosto päätti kasvisruokahankkeen aloittamisesta kouluissa. Äänet menivät tasan 2-2, jolloin puheenjohtaja Milla Bruneaun (Kok) kanta ratkaisi tämän koululaisten elinvoimaa parantavan asian. Kai siellä kohta viisihenkinen omistajaohjausjaosto päättää Lahti Energia Oy:n myymisestä

Tässä hallinnon virtaviivaistamisessa sekä kunnissa että valtiossa on virkamiesvalta kasvanut. Asiaan on kiinnittänyt huomiota oikeusasiamieskin, mutta tällaisten oikeudenpuolustajien sanomisilla ei paljon ole merkitystä, kuten viime päivinäkin on voitu todistaa. Virkamiesten osuus päätöksenteon valmistelussa on kasvanut, minkä lisäksi vaaleilla valittujen päättäjien asema on keventynyt kunnallisten ja valtiollisten toimintojen yksityistämisillä. Kun osa yksityistetyistä toiminnoista on jopa ylikansallisten omistajien hallussa, on kansallinen ja kunnallinen päätösvalta hävinnyt monin osin kokonaan.

Demokratian rapautuminen on tällä hetkellä totta yleisemminkin, maailmankin tasolla. Vaikka demokraattinen järjestelmä on tilastollisesti yleisempää kuin koskaan ennen, on monen nykyisen demokratian laatu kyseenalainen autoritaaristen johtajien, vähemmistöihin kohdistuvan syrjinnän, vaalijärjestelmien manipuloinnin ja tiedotusvälineiden vapauden rajoittamisen vuoksi.

kari.naskinen@gmail.com