Elokuvan ohjannut Václav
Marhoul (s.
1960) tunnetaan
tätä ennen oikeastaan vain tasapaksusta sotaelokuvasta Taistelu
Tobrukista (2008),
mutta tämä on nyt toista maata. Joskan matka on varsinainen
koettelemusten tie, jolla hän kohtaa kaameaa väkivaltaa sekä
itseään että muita kohtaan. Ensin hän osuu pieneen kylään,
jossa äijät pieksämisen jälkeen myyvät Joskan vanhalle akalle.
Akka sanoo poikaa vampyyriksi, koska tältä puuttuu ylhäältä
edestä kaksi hammasta. Akan kynsistä Joska pääsee pakenemaan ja
joutuu miehelle, joka ensimmäiseksi haukkuu, että pojalla on koiran
veri. Väkivaltaisina,
välillä
jopa sadistisina
kohtauksina tarina etenee ja sitten tullaankin jo sodan alueille,
ensin yhteen kylään saapuu venäläistä ratsuväkeä, seuraavassa
paikassa ovat natsit, jotka ampuvat junan juutalaiskuljetuksesta
pakenevat ihmiset pellolle.
Tällaisia episodeja on
kaikkiaan kymmenen. Joska on tehokkaassa opissa. Kahdeksannella
oppitunnilla Joska on lopulta valmis. Seksiä Joskalta vaativalta
keski-ikäiseltä naiselta Joska pakenee, tappaa ja ryöstää tiellä
näkemänsä vanhan miehen. Lopulta Joska pääsee pahuuden
korkeakouluun, kun Puna-armeija ottaa hänet hoteisiinsa ja panee
tarkka-ampujan apulaiseksi. Komppanian komentaja antaa käteen jonkin
Stalinin kirjan
ja neuvoo, että silmä silmästä, hammas hampaasta. Joska on
valmis.
Tässä vaiheessa on selvä yhtymäkohta Andrei
Tarkovskin ensimmäiseen
pitkään elokuvaan Ei
paluuta (1962),
jossa Ivan liittyy lapsisotilaana armeijaan. Elokuva
kokonaisuudessaan muistuttaa asetelmaltaan Robert
Bressonin Mouchettea
– raiskattua (1967),
mutta lopulta sillä erolla, että Joska ei alistu aikuisten
pahuuteen, vaan menee siihen mukaan ja
ottaa
opiksi.
Mouchette tekee raiskauksen jälkeen 14-vuotiaana itsemurhan, mutta
Joska panee kovan kovaa vastaan. Bresson
tulee yleensäkin mieleen siitä ankaruudesta, millä Marhoul
elokuvaa vie eteenpäin. Paitsi että on yksi ero: Kirjavaan
lintuun on
kaupallisista syistä hankittu myös tunnettuja Hollywood-nimiä, mm.
Harvey Keitel,
Julian Sands ja
Stellan Skarsgård.
Bressonin
askeettiseen tyyliin tällainen ei sopinut.
Näihin
Tarkovskin ja Bressonin elokuviin Kirjava
lintu yhdistyy
lisäksi hienon mustavalkoisen kuvauksensa kanssa. Vakaalla
kameralla otetut kuvat
ovat sekä esteettisesti vetoavia että rajuja, kun niin tarvitaan.
Kuvaaja on sama kuin Tobruk-elokuvassa Vladimir
Smutny
(s. 1942).
Vain yhdessä episodissa on hengähdystaukoa,
kun Joska pääsee kylän pappia avustamaan kuoripojan tehtävässä.
Tämäkin hengähdys jää kuitenkin lyhyeksi papin antaessa Joskan
”hyvään kotiin” syrjässä asuvalle talonpojalle, joka tekee
pirtua ja ajankulukseen raiskaa Joskan.
Elokuva kestää
vartin vaille
kolme
tuntia. Jännite sinänsä säilyy,
vaikka
episodit tietyllä tavalla muistuttavatkin toisiaan. Raaimpia
väkivallantekoja ei näytetä kuva-alalla.
Se joka tapauksessa tulee selville, että humanismille ei ole sijaa –
tai
on sentään yhdessä kohtaa, kun natsisotilas antaa Joskan mennä
menojaan, vaikka sotilaalle oli
annettu määräys viedä poika metsään ja tappaa.
Lopussa
vielä korostetaan, että Joska on vain lapsi, vaikka hänellä siinä
vaiheessa on jo asekin vyön alla. Tädin luona Joskalla oli yksi
leikkikalu, peltinen vieteriukko, joka soitti viulua, nyt hän näkee
torilla natsien valtaamassa Puolassa pienen leikkihevosen, jota
hypistelee. Myyjä tulee paikalle ja kysyy, että varastaako meinaat,
jutsku, piikkilangan taakse joudat. Sota on sotaa, eikä armoa
tunneta. Mutta ei tunne enää Joskakaan.
Elokuva perustuu puolalaisen Jerzy Kosinskin samannimiseen romaaniin (1965).
kari.naskinen@gmail.com