Kuva on kirjasta ja se havainnollistaa tilannetta Viipurissa 1800-1900-lukujen vaihteessa. Albert Edelfelt maalasi 1902 yhteismuotokuvan kaupunginvaltuuston aiemmista puheenjohtajista, vasemmalta Walter Hoving, Ludvig Cloubert ja Wilhelm Hackman. Maalaus (värillinen) oli valtuuston istuntosalissa, josta se sittemmin saatiin pelastettua sodan jaloista ja on nykyisin Lahden taidemuseossa.
Jo Wilhelm Hackmanin esi-isät olivat toimineet johtavissa kunnallisissa toimissa, ja kun vuoden 1875 kunnallisuudistuksen jälkeen valittiin ensimmäinen kaupunginvaltuusto, tuli Wilhelm Hackmanista sen puheenjohtaja. Vuonna 1912 puheenjohtajuus siirtyi hänen pojalleen Fred Hackmanille. Pitkiä kausia toimivat valtuustossa myös teollisuusmies Eugene Wolff ja kirjakauppias Walter Hoving.
 |
| Eugene Wolff |
Vaikka tämä eliitti ei pyrkinyt toimillaan rikkomaan yhteiskuntaluokkienvälisiä rajoja, niin hyvä porvari kantoi vastuuta omista työläisistään ja huolehti laajemminkin vähäosaisista kristittyjen mallin mukaisesti. Tämä oli samalla yksi tapa torjua sosialismia, jonka idea oli alkanut nousta esille 1800-luvun jälkipuoliskolla. Kauppahuone Hackman & Co:n tehtaiden ja sahojen työntekijöille järjestettiin työterveyshuolto ja säästökassa, ja työtehtävissä vammautuneista, leskistä ja vanhuksista pidettiin huolta. Hackmaneista tunnetaan hyvin sekin, että heillä oli ratkaiseva rooli Viipurin diakonissalaitoksen perustamisessa ja ylläpitämisessä.
Yhteyksiä pidettiin myös järjestäytymään alkaneeseen työväenliikkeeseen. Eugene Wolff oli 1888 mukana kirjoittamassa sääntöjä Viipurin työväenyhdistykselle, joka aluksi toimi yhteistyössä Wolffin edustamien nuorsuomalaisten kanssa.
Ruukinpatruuna Alexander Wolter Ramsayn 1887 perustama Tornator Oy valmisti Tainionkoskella ja Lahdessa lankarullia. Avioliittojen kautta Tornator siirtyi Hackmanien ja Wolffien sukupiiriin. Vuoden 1905 suurlakon jälkeen Tornatorilla siirryttiin Eugene Wolffin aloitteesta kahdeksan tunnin työpäivään ja kolmivuorotyöhön. Tässä pysyttiin myös 1908, kun moni muu yhtiö palasi 12-tuntiseen työpäivään vedoten ankariin suhdanteisiin. Tornatorin ratkaisu oli hyvä, se vältttyi lakoilta.
Wolff oli niin hyvissä kirjoissa sosialistien kanssa, että tammikuussa 1918 Viipurissa ilmestymään alkanut sosiaalidemokraattinen Itä-Suomen Työmies -lehti pyysi häneltä tukea. Alkanut kansalaissota kuitenkin vaikeutti tällaista yhteistyötä ja Wolff lähensikin välejään oikeistoon. Sodan jälkeen hän jo tekikin lahjoituksia mm. Ruokolahden suojeluskunnalle. Wolffin vävy Antti Hackzell oli taistellut valkoisten puolella ja nimitettiin sodan jälkeen Viipurin maaherraksi. Jatkosodan aikana loppukesästä 1944 Hackzell oli Suomen pääministerinä. Vastikään on ilmestynyt Martti Häikiön kirja Hackzellista: Karhunkaatajasta rauhantekijäksi (Docendo, 2020).
Valtiollinenkin politiikka kuului hyvien porvareiden ohjelmaan. Johann Friedrich Hackman, Carls Gustaf Wolff ja Carl Magnus Dahström valittiin kaupunkiensa porvarissäädyn edustajiksi valtiopäiville 1863. Wilhelm Hackman valittiin valtiopäiville aatelissäädyn edustajaksi 1877 Eugene Wolff porvariston edustajaksi 1900. Uuteen eduskuntasysteemiin 1907 ei kuitenkaan enää tullut pääsyä, sillä valta oli alkanut nopeasti siirtyä työväenluokan edustajille ja suomenkielisille maanviljelijöille.
Wilhelm Hackman totesi 1924 maailman muuttuneen: ”Ennen vanhaan ministerit olivat suurelta osin minun henkilökohtaisia ystäviäni, ja nyt tunnemme heidät tuskin.” Samalla hän valitti kuinka omisti puolet Outokummusta, Imatran voimalaitoksesta, kaikki rautatiet ja kanavat sekä päätti tulleista ja veroista, siis että puolueet päättivät kaikesta.
”SUOMI EI SOVI
PUUNJALOSTUKSEEN”
Liiketoimintaa riitti silti porvareillekin oikein hyvin. Oli monenlaista teollisuutta, laivastoa, pankkitoimintaakin. Suomen Yhdyspankki perustettiin 1862 ja perustamispääomaa tuli paljon nimenomaan Viipurista, eniten Hackman & Co:lta. Yhdyspankin Viipurin-konttori toimi Hackmanin talossa ja Johann Friedrich Hackmanista tuli konttorin esimies.
Eugene Wolff veti vielä enemmän Viipuriin päin: ”Karjalan taloudelliset mahdollisuudet ovat niin isoja, että ne vaativat keskuspankkia Viipuriin.” Niin syntyi 1907 Kauppapankki, jonka hallintoneuvoston puheenjohtajaksi Wolff halusi Wilhelm Hackmanin. Muitakin liikemiesten pankkihankkeita oli, koska olemassa olevien pankkien lainapolitiikkaan ei oltu tyytyväisiä.
Pankiirien ja liikemiesten innovatiivisuuden välillä oli kuilu, josta kertoo hyvin erään pankinjohtajan lausahdus Eugene Wolffille tämän halutessa lainaa metsäteollisuushankkeeseen: ”Hyvä veli Eugene, olen perehtynyt asiaan perusteellisesti ja voitte uskoa minua, Suomi ei ole puunjalostukselle soveltuja maa.”
Tornator Oy:n lainoituksen kanssakin oli niin isoja vaikeuksia, että Wolff alkoi hakea lainarahaa ulkomailta, ja lopulta sai pääomasatsauksen Norjasta.
Charlotta Wolffin kirja on erinomainen katsaus näihin moninaisiin vaiheisiin. Olen tässä ottanut esille erityisesti Hackmanin ja Wolffin, koska ne Viipuriin liittyvinä kiinnostavat eniten. Eugene Wolff tosin oli syntyisin Vaasasta, josta hän alle 30-vuotiaana tuli Hackman & Co:n prokuristiksi Viipuriin. Eugene Wolff oli Charlotta Wolffin isoisoisä.
Loppu tälle Viipurin hyvien porvarien toiminnalle tuli sitten 1940, jolloin Hackmanit ja Wolffin jälkeläiset menettivät kotinsa ja merkittävän osan toimeentulostaan.
”Isoisäni Charley Wolffin perhe sai omaisuuttaan Viipurista mukaan vain sen verran, mitä oli edellisenä kesänä ehditty henkilöautolla siirtää”, kirjoittaa Chjarlotta Wolff, joka itse kävi ensimmäisen kerran Viipurissa 2014 ja näki Eugene Wolffin talon vanhan raatihuoneentorin kupeessa.
kari.naskinen@gmail.com
