Kulttuuripläjäyksen kestää pari kertaa vuodessa

Miehet kirjoittavat somessa usein, että oli käynyt kulttuuripläjäyksessä. Oli joutunut vaimon viemänä kaupunginorkesterin konserttiin, taidenäyttelyyn tai johonkin muuhun jonninjoutavaan. Pläjäys kuvaa hyvin tilannetta ja kommentoijan mielialaa. On jotain sellaista, jota sietää pari kertaa vuodessa, mutta ei yhtään enempää. Hyi saatana, sanoi aikoinaan Seppo Räty oopperasta.

Pläjäys on hauska ja halventava ilmaus. Hauska se tietenkin on, koska kirjoittaja kuitenkin on ilmeisen hyvällä tuulella. Hänen kokemansa tapahtuman se kuitenkin halventaa sellaiseksi, että voi kuvitella kirjoittajan välttävän joutumasta uudestaan samanlaisen pläjäyksen kohteeksi.

Pläjäys on kuin isku poskelle tai korvatillikka. Ei sellaisia ota vapaaehtoisesti.

Nämä somessa esiintyvät pläjäykset liittyvät poikkeuksetta kulttuuritapahtumiin. Ei kukaan sano lätkäottelussa käyntiä pläjäykseksi, vaikka siellä pelaajat joka matsissa lyövät toisiaan päin pläsiä ja pahemminkin kuin vain pläjäyttäen. Eivätkä Antti Lindtmanin ja Petteri Orpon torivierailutkaan ole pelkkiä pläjäyksiä.

Varsinkin urheilua pidetään kunnon asiana verrattuna minkä tahansa taidelajin tapahtumaan, ja jäähallissa voi käydä vaikka 30 kertaa vuodessa. Jokseenkin tällainen on nykyisen hallituksenkin kanta. Kulttuurilta on leikattu määrärahoja kohtuuttomasti, mutta lottorahojen jakaminen urheilulle Veikkaus Oy:n kautta jatkuu kuten ennenkin. Hallituksen kulttturipoliittisessa selonteossa viime vuonna sanottiin, että julkisen vallan vastuu on turvata jokaiselle kulttuurin saavutettavuus, mutta samalla hallitus on kuitenkin leikannut taide- ja kulttuuritoimijoiden rahoitusta – pläjäyksiä päin näköä. Kaiken huippu oli Riikka Purran mielipide, että kulttturi on vain turhaa luksusta kansalaisille.

Purran - Orpon hallituksen leikkaukset eivät ole vaikuttaneet vain toimintojen supistamiseen, vaan aiheuttaneet myös lopettamisia. Meidän kaupungissa eivät sentään kansainvälinen kirjailijakokous, kansainvälinen urkuviikko ja runomaraton ole vielä kuolleet, mutta hätää kärsimässä ovat kaikki.

kari.naskinen@gmail.com

Psykon suihkukohtauksen toteutus ja perusteellinen analyysi

Elokuvahistorian yksi kuuluisimmista kohtauksista on, kun Alfred Hitchcockin Psykossa (1960) Anthony Perkins murhaa suihkussa olevan Janet Leighin isolla keittiöveitsellä. Karmeuden täydentää Bernard Herrmannin viiltävän kirkuva musiikkitausta. Tästä kohtauksesta on kirjoitettu paljon analyyseja, ja Alexandre O. Philippe teki siitä puolitoista tuntia kestävän dokumenttielokuvan (2017), jossa käsitellään perusteellisesti kohtauksen toteutusta ja psykologiaa. Elokuvan numerollinen nimi 78/52 viittaa kohtauksen 78 kuvaan (kamerakulmaan) ja 52 leikkaukseen.

Haastateltavina ovat mm. Peter Bogdanovich, Bret Easton Ellis, Eli Roth, Guillermo del Toro, Elijah Wood, Janet Leighin sijaisnäyttelijänä osittain ollut Marli Renfo ja Janet Leighin tytär Jamie Lee Curtis. Vanhoilta haastattelufilmeiltä on löydetty mukaan myös Hitchcock itse, Janet Leigh ja Martin Scorsese.

Hitchcock sai Psykon jälkeen kirjeen eräältä naiselta, joka kirjoitti tyttärensä pelosta: ”Hän oli nähnyt Pirullisissa (Henri-Georges Clouzot, 1955) murhan kylpyammeessa, eikä suostunut sen jälkeen enää kylpemään. Sitten tyttö kävi katsomassa Psykon, ja sen jälkeen hän ei suostunut menemään suihkuunkaan.” Äiti kysyi, mitä hänen nyt pitäisi tehdä tyttärensä kanssa. Elämäkertakirjassaan 2005 ikuinen koiranleuka Hitchcock kertoo lähettäneensä äidille sähkeen, jossa sanottiin: ”Lähettäkää hänet kuivapesuun.” Clouzotin elokuva oli Hitchcockille yhtenä pontimena Psykon tekoon.

Janet Leigh oli heti ykkösvalinta motellin suihkussa murhattavan Marion Cranen rooliin. Tällä lisättiin elokuvan yllätyksellisyyttä, koska katsojat eivät mitenkään voineet kuvitella, että näin suuri tähti murhattaisiin varhaisessa vaiheessa elokuvaa. Vaikka suihkukohtaus kestää vain kolmisen minuuttia, sen kuvauksiin meni melkein viikko. Tässä kolmessa minuutissa ovat mukana Marion Cranen meno kylpyhuoneeseen, suihkuun valmistautuminen, suihku, Norman Batesin hyökkäys ja jälkitilanne. Itse puukotus kestää 45 sekuntia. Päänäyttelijät eivät kuitenkaan olleet paikalla varsinaisen puukotuksen aikana, vaan esim. Perkins oli koko tuon viikon näyttelemässä New Yorkissa.

Nykyisin kotona turvassa Psykoa taas kerran katsoessa ei tietenkään kauhuntunnetta ole, mutta Peter Bogdanovich kuvailee hyvin sitä, miltä katsojista tuntui, kun he ensimmäisen kerran katsoivat elokuvaa: se oli ensimmäinen kerta elokuvahistoriassa, kun elokuvateatterissa ei tuntunut turvalliselta olla. Bogdanovich muistelee kokeneensa elokuvan ensi-illan jälkeen New Yorkissa tunteen, että hänet oli ”raiskattu”. Ensimmäinen kerta oli myös se, että Hitchcockin ohjeiden mukaan teatteriin ei päästetty enää ketään sen jälkeen, kun filmi oli pantu pyörimään. Tämäkin lisäsi painostavaa tunnelmaa, koska nyt ei ovi enää käynyt ja kaikki olivat katsomossa kuin suljetussa paikassa, ahdisti.

Dokumentissa haastateltavat puhuvat siitäkin, miten yksi verinen, kaoottinen valkokankaalla tapahtuva kuolema tappoi siveän elokuvan ja ennusti aavemaisesti vuosikymmenen ennennäkemätöntä väkivaltaa ja mullistuksia Yhdysvalloissa. Ehkä teennäistä jälkipuhetta, mutta näinhän kävi, vaikka ei Hitch tietenkään John F. Kennedyn eikä Martin Luther Kingin tulevia murhia Bates-motellin lavastuksissa ajatellut.

kari.naskinen@gmail.com

Suomalaista onnea etsimässä

Ylioppilasteatterin johtajuutensa jälkeen Jaakko Pakkasvirta siirtyi elokuvan puolelle, johon hänet houkutteli Risto Jarva. Ainakaan taloudellista onnea tämä siirto ei tuonut, vaan heti ensimmäisestä elokuvasta alkaen isot tappiot jättivät elinikäisen vamman, kuten Pakkasvirta sanoi. Tämä ensimmäinen oli Yö vai päivä (1962), jonka pääohjaaja oli Jarva ja henkilöohjaajana teatterimies Pakkasvirta. Elokuvan tuotantoyhtiön Filminorin olivat perustaneet Jarva, Pakkasvirta, Juhani Kolehmainen ja Teknillisen korkeakoulun ylioppilaskunta. Tuosta yhdistelmästä Pakkasvirta joutui kuitenkin lähtemään, kun TKK:n väki ei pitänyt suotavana vasemmistolaisen kulttuuriradikaalin olevan mukana teekkareiden omistamassa yhtiössä. Pakkasvirran viimeiseksi työksi Flminorissa jäi Kesäkapina (1970), jonka jälkeen hän perusti oman yhtiön Filmityö Oy:n yhdessä Jukka Mannerkorven, Henrik Otto Donnerin ja Katri Siikarlan kanssa.

Ei ihme, että teekkarit saivat Pakkasvirrasta tarpeekseen. Tappiotakin tuli jälleen, eikä Kesäkapina täyttänyt muita kunnon mittapuita kuin 60-luvun radikalismin ja sukupolvienvälisen kuilun kuvaamisen. Sen verran kömpelyyttä ja tarpeetonta rautalangasta vääntämistä siinä olikin, että omallakaan 1970-listallani se ei mahtunut kymmenen parhaan joukkoon, vaikka samaan radikalistiryhmään ajattelultani kuuluinkin.

Elokuvan teemana on väliotsikkoinakin useaan kertaan toistettava ”Suomalaista onnea etsimässä”. Etsintä ei tuota tulosta, mutta syitä elämän vaikeuksiin on paljon, esimerkiksi mainonta, varsinkin tv-mainonta, sosiaalinen eriarvoisuus, kehitysmaiden nälkä, Vietnamin sota, yksityisautoilu (päähenkilöt itse kuitenkin ajelevat kuplavolkkarilla) ja oikeastaan koko yhteiskunnan sortava järjestelmä. Välillä Eero Melasniemi pitää luennonkin kulutusyhteiskunnan väärille urille menneestä rakenteesta.

Lopulta ei yhteenvedoksi riitä muu kuin mainonnan paneminen roviolle, ja kai siinä menee muutakin. Ehkä hyvänä mainoksena hyväksytään vain Titta Karakorven televisiossa esittämä Aamurusko-ehkäisyvaahto, joka sopii myös kristillisiin koteihin. Turha tällaiseen maailmaan on lapsia tehdä. Kesäkapina on puhtaasti poliittinen julistus, jossa moneen kertaan tuodaan esille ”järjestelmän väkivalta”.

Tuon ajan suomalaisissa elokuvissa oli usein dokumentaarista aineistoa, niin tässäkin. Helsingin keskusta esiintyy taas edukseen ja maaseudulle mennään Hirvensalmelle, jossa kuvataan lavatansseja ja juhannushäitä, joissa sahtia juodaan suoraan ämpäristä. Oman aikansa kuvaa monipuolisesti. Kunnanjohtaja Osmo Mehtälä kehuu Hirvensalmen matkailullista vetovoimaa ja opettaja Kaino Turpeinen puhuu koulutuksesta ja nuorison erinomaisuudesta. Tässäkin uuden aallon elokuvassa ovat pienissä avustajien rooleissa mm. Timo Linnasalo, Eija Pokkinen, Jorma Pulkkinen, Matti Ruohola ja Jaakko Talaskivi.

kari.naskinen@gmail.com

Yksin kerrostalossa

Aamulla vein roskapussin taloyhtiön roskakatokseen. Siinä samalla käveli autonsa luo vakiopaikalle nuori nainen, jota tervehdin moi, huomenta tai jotakin. Alle kolmekymppinen nainen katsoi päin, mutta meni myrtsinä ohi, ajatteli varmaan, että yrittääköhän tuo vanha äijä vielä iskeä. Näin tämä nykyisin kerrostalossa menee. Suurin osa asukkaista ei ainakaan oma-aloitteisesti tervehdi. Tuntuu kuin olisin vieraassa paikassa ja yksin.

Pari viikkoa sitten oli Helsingin Sanomissa Suvi Turtiaisen juttu kokemuksistaan Berliinissä, jossa hän oli tekemässä paluuta Suomeen oltuaan Saksassa seitsemän vuotta lehden kirjeenvaihtajana.

”Täällä moikataan aina, kun on pienikin yhteinen tekijä. Ei ole väliä, tunteeko heidät vai ei”, kirjoitti Suvi Turtiainen. Lenkillä moikataan vastaan tulevia juoksijoita. Rappukäytävässä tervehditään kaikkia, oli kyse naapurista,lähetistä tai korjaajasta. Hississäkin sanotaan hei.

Meillä rappukäytävä onkin kriittinen paikka. Kaksi kertaa olen havainnut tilanteen, jossa yhden asunnon ovi on avattu, mutta kun asunnosta lähtijä on kuullut askeleeni, hän on pannut oven takaisin kiinni. Piruuttani olen pari kertaa jäänyt odottamaan, oliko kysymys nimenomaan minun kohtaamiseni välttämisestä – ja oli, koska minuutin kuluttua ovi avattiin taas ja ihminen tuli ulos. Niin ilkeä olin, että sanoin hänelle päivää.

Kohtaaminen kerrostalon pihassa on myös vastenmielistä. Hyvin usein syntyy tilanteita, joissa vähän vinosta lähestyn vastaantulijaa. Hänellä tuntuu kuitenkin olevan jonkinlaiset näkymättömät sivusilmälaput, kuten kilpahevosilla oikeasti, jotta ne estävät hevosta näkemästä juoksua häiritseviä asioita. Miten ihminen voikin katsoa niin suoraan vain eteensä, ettei näe minua, kun lähestyn häntä 20 asteen kulmassa?

Berliinissä ei ongelmaa ole. Siellä lapsetkin osaavat käyttäytyä, koska ovat nähneet vanhempiensa tervehtivän vastaanotulijoita, ja tietenkin lapsia on tähän myös kotona opetettu.

Presidentti Sauli Niinistö sanoi ensimmäisessä uudenvuodenpuheessaan 2013, että yhteisöllisyys on Suomessa kuollut, koska sitä tärkeämpi on minä itse. Niinistö sanoi itsekkyyden ja ahneuden olevan merkkejä oikeudentunnon kuihtumisesta.

Tällaisesta sivistyneisyyden heikentymisestä on kysymys. Vieköön äijä roskapussinsa, mitä siinä vielä minun tervehtimisiäni tarvitaan.

kari.naskinen@gmail.com

Pysyvää on vain muutos – no antaa sitten vaan mennä

Galaktisessa keskustoimistossa seurataan jatkuvasti myös maapallon tapahtumia. Kun toimistossa havaittiin luonnonsuojeluksi kutsutun ilmiön saaneet täällä meillä kummallisen paljon suosiota, lähetettiin paikalle tähtienvälinen viskaali tutkimaan ja panemaan asiat kuntoon. Martti Suosalo tämän virkamiehen roolissa tuli ja oli ihmeissään: outoa vouhotusta täällä. Jos vaikka kaloja joesta kuolee, niin onhan se joki kalatonkin joki, turha siitä ruveta raakkumaan.

Tällä viikolla Suosalo on sirkustelttansa kanssa vieraillut Anttilanmäellä Lahdessa, jossa eilen oli ohjelmassa Juha Kauppisen monologinäytelmä Starman. Esitys oli taas kerran Suosalon virtuoosimainen soolo, joka ei rajoittunut ulkoavaruuden virkamiehen toimiin, vaan luonnon tilaa ja maapallon tulevaisuutta käsittelivät myös metsätalousmies, luontoaktivisti, biologi ja varpunen. Lisäksi kodittomaksi jäänyt herra Kuukkeli oli lähettänyt digitaalisesti metsäyhtiölle korvausanomuksen perheensä lähimetsän hakkaamisesta matalaksi.

Vakavimmalla tasolla asiaa käsitteli arvostetun palkinnon saaneen biologin kiitospuhe, jossa hän sanoi ihmiskunnan käsittävän väärin Herakleitoksen sanonnan, että ainoa pysyvä asia on muutos. Kun kerran näin on, niin turha tässä on yrittää pysäyttää muutosta luonnossakaan – jatketaan vain unia.

Helsingin kauppatorilla pullanmuruja lounaaksi syövä varpunenkin on Suosalon tekemässä hahmossa mestarillinen esitys. Miten voi ihminen näyttääkin niin varpuselta, ja kun sen puheeseen tulevat katkotkin ovat juuri sellaisia kuin ne hyvin voi kuvitella varpusella olevan? Ei voi koko ajan puhua, kun pitää tarkkailla ympäristöä, ja kannattaakin, koska välillä löytää lakkaviineriäkin. Sitten kun kupu on täysi, voi hypätä toripöydälle ja lukea siihen jätettyä Financial Timesia, jossa joku Zizek höpisee omiaan.

Vedet silmissä piti välillä pidätellä naurua, ettei mitään menisi ohi. Eikä mennyt keskustoimiston viskaaliltakaan, sillä hän pääsi vähitellen paremmin jyvälle asioiden kulusta. Tässä auttoi biologin lisäksi putkassa ääniviestiä kaverilleen posottavan aktivistin perusteellinen analyysi luontoa uhkaavasta kadosta. Starman-satiiri on kuitenkin niin taitavasti kirjoitettu ja esitetty, että se ei lyö päin näköä ketään. Suorasanaisin on herra Kuukkelin korvausanomus, jossa metsänomistajia isketään oikein olantakaa. Suosalon riemastuttavan komiikan ansiosta metsäteollisuusherratkin voivat silti kiusaantuneesti naurahdella, mutta kaikille katsojille tulee joka tapauksessa selväksi, että Herakleitoksesta huolimatta on luontokadon edistymistä pyrittävä pysäyttämään ja oikeastaan hinnalla millä hyvänsä.

kari.naskinen@gmail.com

Tämän päivän ihmispedot ovat pahempia kuin Kullervo

Meillä on keittiön seinällä Jukka Lehtisen grafiikanlehti Kalevalan Kullervosta (1990). Kullervo on iso osa suomalaista mytologiaa ja taidetta. Elias Lönnrotin jälkeen Kullervoa on käsitelty monilla tavoilla, Aleksis Kivestä J.R.R. Tokieniin sekä Haavikosta Gallen-Kallelaan ja Sibeliukseen. Täydennykseksi sopii nyt hyvin Antti J. Jokisen elokuva Kalevala – Kullervon tarina (2026). Norsunluutornin elokuva-analyytikot eivät tämänkään jälkeen siirrä Jokista katveesta valoihin, vaikka tämä Jokisen uusi teos on laatutyötä ja hänen uransa paras.

Elokuvan lyhyessä prologissa Kullervo julistaa: ”Olen peto. Olen pahempi kuin peto. Olen ihminen.” Tämä on ainoa kohta, jossa on yhtymäkohta nykyaikaan. Ihminen on ihmiselle peto.

Voi kylläkin sanoa, että prologi antaa Kullervosta väärän kuvan, sillä hänen raakojen tekojensa taustalla ei ole pedon henki sinänsä, vaan Lönnrotin tulkinnankin mukaan Kullervo on lopulta vain onneton raukka. Kullervo, Kalervon poika, sinisukka äijön lapsi oli kaltoin kasvatettu, tuhmin lasna tuuiteltu, luona kalton kasvattajan.

Jokisen ja Jorma Tommilan käsikirjoituksesta huolimatta Kullervo ei todellisuudessa ole ”pahempi kuin peto”. Kullervo miekkailee ja tappalee ankarien vihollistensa kanssa, mutta ei tapa vallanhimon tai muun tämän päivän ihmispetojen tekojen tavoin. Kullervo kärsii koko elämänsä epäoikeudenmukaisesta kohtelusta, jota vastaan hän nousee kapinaan.

Elokuva ei kaikin paikoin noudata Kalevalan kertomusta, mutta niin ei tehnyt Aleksis Kivikään, joka myös sovelsi sitä paikoin hyvinkin vapaasti omiin ideoihinsa. Kiven, Jokisen ja muidenkaan Kullervo-tarinat eivät ole vain tulkintoja tai versioita Kalevalasta, vaan itsenäisiä teoksia, jollaisina ne on luettava ja katsottava.

Tässä elokuvassa Elias Salosen esittämä Kullervo on kostoretkellä, jonka katsoja toivoo onnistuvan. Jotain voisi tehdä toisinkin, mutta kun mikään muu ei kuitenkaan auta, on jatkettava. Haavikon Kullervon tarinassa (1982) Kullervo itsekin tietää, että kusessa ollaan: ”Vaikea paikka, tämä maailma. Ei missään muualla tee niin paljon erehdyksiä kuin täällä.” Aino vastaa: ”Tehty mikä tehty, tehty ja mennyttä, älä sitä sure äläkä mieti.”

Niin vaikeaksi on maailma Kullervolle osoittautunut, että hän ei osaa suhtautua ollenkaan sen vähäisiin parempiin puoliin, ei varsinkaan sen ihmisten osalta. Kun seppä Ilmarinen kehuu orjaksi ottamalleen Kullervolle, että ”sinusta tulisi hyvä seppä”, näyttää Kullervo vain ihmettelevältä. Mitä tuo nyt on? Niin kuin nykyisin työpaikoillakin, joissa kiitosta on se, jos ei paljon haukuta.

Kullervon tarina on Kalevalan runoissa 31-36. Niiden ytimenä on kansanruno Kalevanpojasta. Se kertoo poikalapsesta, joka jää jäljelle ainoana perheestään veljestenvälisen sukuriidan seurauksena. Lapsesta kasvaa väkivahva mies, jossa on nähtävissä myyttisen Kalevanpoika-jättiläisen piirteitä. Kalevanpojan runoa laulettiin laajalti Vienassa, Laatokan Karjalassa ja Inkerissä, mutta monet seikat viittaavat laulun länsisuomalaiseen alkuperään. Ensimmäinen kirjallinen maininta Kalevanpojasta on Mikael Agricolan jumalaluettelossa vuodelta 1551. Tämän ytimen jatkoksi Lönnrot punoi aineksia lukuisista muista kertovista lauluista.

Kullervo-runojen viimeinen säkeistö päättyy vanhaan Väinämöiseen, joka kuultuaan Kullervon kuolleen toteaa lapsen väärin kasvatetuksi. Kaltoin kohdeltu poika ei saanut miehen mieltä eli aikuisen vastuuta ja ymmärrystä. Näin vanha totuus on, että lapsuudenkokemukset muovaavat ihmistä. Rangaistusten koventaminen ei auta, jos taustalla on kaltoinkohtelu. Ei 14-vuotiaan pojankollin pano putkaan mitään auta, jos asioita ei muuten saada paremmalle tolalle. Väinämöinen:

"Elkötte, etinen kansa, lasta kaltoin kasvatelko
luona tuhman tuuittajan, vierahan väsyttelijän!
Lapsi kaltoin kasvattama, poika tuhmin tuuittama
ei tule älyämähän, miehen mieltä ottamahan,
vaikka vanhaksi eläisi, varreltansa vahvistuisi."

Elokuva on komea. Pohjois-Karjalan jylhissä maisemissa kuvattu kertomus on hienoa katsottavaa. Sitä täydentää Lauri Porran musiikki, jonka Lahden kaupunginorkesteri nauhoitti Sibeliustalossa Kristian Sallisen johdolla.

kari.naskinen@gmail.com

Jarvan ja Pakkasvirran aloitus: vitsi vai oikea yritys?

Voisi vaikka luulla, että Risto Jarvan ja Jaakko Pakkasvirran ensimmäinen pitkä elokuva Yö vai päivä (1962) tekee pilaa Suomen matkailumarkkinoinnista. Toisaalta kun taustaa nykyisin tietää, se on kahden filmi- ja teatterifanaatikon vakava yritys irrottautua vanhan suomalaisen elokuvan perinteistä luomalla jotain kokonaan uudenlaista ilmaisua ja juonenkulkua. Elokuvassa tulee professori Sedano Unescon lähettämänä Suomeen perehtymään pienen pohjoisen kansan tapoihin ja kulttuuriin. Mukana ovat hänen assistenttinsa Mr. Lang ja sihteerinsä Numidia Vaillant. Elokuvan mainoslauseessa kehuttiin aikoinaan, että tämä on ”suuri värielokuva ulkolaisen tutkijaryhmän seikkailuista valoisten kesäöiden Suomessa, rakkauden, leikin, elävän veden ja alkuperäisen luonnon maassa”. Suomen matkailijayhdistyksen ulkomaanosaston päällikkö Bengt Pihlström oli sattumoisin Nya Pressenin elokuva-arvostelija, joten hän pääsi heti iskemään takaisin: ”On harhakuvitelma, että ulkomaalaiset tietäisivät Suomesta niin paljon, että käsittäisivät elokuvan itseironian – ei, Yön vai päivän jälkeen monet turistit saattaisivat ilman muuta ryhtyä kyselemään yhteissaunoja, halukkaita tyttöjä ja pontikkapystöjä.”

Tätä elokuva paljolti on. Kaikki perisuomalaisuuden kliseet käydään läpi: kuuluisuutta jo saanut suomalainen muotoilu, kansanlaulut ja -tanssit, paperiteollisuus, Paavo Nurmi, auringonlaskuton juhannus, sauna, pontikkatonkka (mutta ei yhtään känniläistä) jne. Arkkitehtuurista tulevat esille mm. Turun Tuomiokirkko, Hattulan Pyhän Ristin kirkko, Lahden vanha puukirkko, Pyynikin kesäteatterin pyörivä katsomo ja Helsingistä monta kohdetta. Erityisasemassa on kuitenkin Puumala, johon tutkijat viedään todellista suomalaisuutta kokemaan. Olisi kiva tietää, miten laajasti ulkoministeriön tiedotustoimisto levitti elokuvasta sille tehtyä lyhennettyä versiota ja millaisia kommentteja tuli.

Suomessa elokuvan vastaanotto ei ollut hääppöinen. Kriitikot suhtautuivat siihen laimeasti ja valtion 20 000 markan elokuvapalkinnonkin se sai äänestyspäätöksellä. Risto Jarva -seuran verkkosivulla on kuitenkin yksi poikkeus, kun lukee pätkän Mika Suviojan hurmioituneesta arvostelusta Lahti-lehdessä (Kok): ”Vuosikaudet on itketty suomalaisen filmin tilaa. Nyt on tehty elokuva joka paitsi, että se on hieno ja elävä taideteos, antaa myös huimaavia lupauksia Jarvan ja Pakkasvirran kyvyistä elokuvaohjaajina. Yö vai päivä kertoo senlaatuisesta osaamisesta ja elokuvakielen teorian taitamisesta, ettei sellaista ole nähty sitten Nyrki Tapiovaaran.”

Kauniita luontokuvia elokuvassa on, paitsi loppukohtauksessa junan ikkunasta näkyvät mahdollisimman rumat radanvarsimaisemat. Seuran selityksen mukaan elokuva tehtiin ilman lopullista käsikirjoitusta, ja sateinen kesä vaikeutti filmauksia, mistä ehkä osittain johtuu elokuvan keskeneräisyys. Pakkasvirran mukaan sää ja tekijöiden tuotannollinen kokemattomuus vahingoittivat kunnianhimoisen elokuvan lopputulosta.

Käsikirjoituksen tekivät Jarva ja Pakkasvirta yhdessä, lisäksi vuorosanat kirjoitti Pentti Saarikoski. Erikseen on vielä kertojan äänenä toimivan Pakkasvirran selostusteksti, jonka hän teki Markku Lahtelan kanssa. Musiikin sävelsi Kari Rydman, joten kyllä oli kovaa 60-luvun jengiä mukana. Muita osallistujia elokuvanteossa olivat mm. Teknillisen korkeakoulun ylioppilaskunnan puheenjohtaja Pekka Rytilä (myöh. TKK:n liikennetekniikan apulaisprofessori) sekä ylioppilaskunnan filmitoimikunnasta Jaakko Ihamuotila ja Antero Salmenkivi. Tällainen TKK-tausta johtui siitä, että korkeakoulun ylioppilaskunta täytti 90 vuotta ja tapahtumaa päätettiin juhlistaa tuottamalla kokoillan elokuva.

Päärooliin kiinnitettiin Turun yliopiston kirjallisuuden professori Eino Krohn (otsikkokuvassa), joka oli näyttelijä Heidi Krohnin isä. Puumalan kunnanvaltuuston puheenjohtajan vaimoa esittää Kerttu Krohn, joka avioitui Eino Krohnin kanssa 1940 ja näin hänestä tuli Heidi Krohnin äitipuoli. Muissa päärooleissa ovat Ismo Kallio ja Elina Salo (kuvassa). Ohi vilahtavissa sivurooleissa ovat mm. Risto Jarva, Kari Rydman, Peter von Bagh, Leo Jokela ja Matti Paavilainen.

Yö vai päivä kuului joka tapauksessa siihen esivaiheeseen, jossa suomalainen elokuva nyt heräili uuteen päivään. Samoihin aikoihin olivat Maunu Kurkvaara ja Eino Ruutsalo jo aloittaneet ja Erkko Kivikoski tuli aaltoon mukaan 1963.

kari.naskinen@gmail.com

10 minuutin piipahdus ajokorttilääkärillä 225 euroa

Hyvinvointialueet ovat päättäneet, että ne eivät enää tarjoa asukkailleen lääkärintodistuksia ajokortin uusimista varten. Nyt tällainen todistus pitää hakea yksityislääkäriltä. Eilen hain, maksoi 225 euroa. Lääkärintutkimus kesti kymmenen minuuttia, minä aikana piti nähdä E-kirjaimet oikein, piti tietää, monesko päivä on ja piti piirtää kellon viisarit osoittamaan kahta.

Ennen tällaisen lääkärintodistuksen sai terveyskeskuslääkäriltä muutamalla kympillä. On takuulla ihmisiä, joille 225 euroa on niin iso raha, että jättää lääkärillä käymättä ja jatkaa ajamista ilman ajokorttia. Mutta väliäkö sillä, kun bisnes toimii ja tuottaa.

Miksi ajokorttilääkärillä käynti ei kuulu siihen Kelan valinnanvapauskokeiluun, jossa 65 vuotta täyttäneet voivat käydä yksityisellä yleislääkärillä julkisen perusterveydenhuollon asiakasmaksun suuruisella omavastuulla? Tämä summa vastaa terveyskeskuslääkärikäynnin enimmäismaksua, joka on noin 30 euroa. Erotuksen maksaa Kela, ja taas köyhien yksityislääkärien tienestit pelastuvat.

Nurinkurista tässä kaikkiaan on, että tutkimustiedon mukaan Kela-korvaukset eivät ole kustannustehokkain tapa käyttää julkisia varoja ja vähentää julkisten palvelujen kuormitusta. Tästä huolimatta herrat haluavat nyt, että kokeilua laajennetaan.

Tässä ajokorttiasiassakaan ei kuitenkaan ole kysymys siitä, että hyvinvointialueet olisi pakotettu tällaiseen menettelyyn. Ei niitä edelleenkään kielletä tarjoamasta tätäkin palvelua, mutta koska lakisääteinen velvollisuus poistettiin viime vuonna, hyvinvointialueet ohjaavat ajokorttilääkärin vastaanotolle yksityissektorille. Hyvinvointialueet eivät pätkääkään välitä ihmisten hyvinvoinnista.

kari.naskinen@gmail.com

Enkeleitä onko heitä?

Viime kuussa näin Riihimäen taidemuseossa Helene Schjerfbeckin maalauksen Enkeli Ristiinnaulittuun (1928). Se oli luonnos tekeillä olevaan Ristiinnaulittu-teokseen, josta enkelihahmo jäi kuitenkin lopulta pois. Seuraavalla viikolla törmäsin taas enkeliin Ylioppilastetterin kesänäytelmän Lapualaismorsiamen kummituksen kahvitiskillä: ostin postikorttikuvan YT:n 1928 esittämästä Sakari Topeliuksen näytelmästä Suojelusenkeli (kuvassa), jonka muita roolihamoja olivat Kuningas Pakkanen, Prinsessa Lumikko, Valkea Henki ja Musta Henki.

Helene Schjerfbeck: 
Enkeli Ristiinnaulittuun.

Mutta ei. Toissa sunnuntaina tuli televisiosta uusiseelantelaisen Kenneth Youngin kamariooppera Enkeleistä oudoin. Se kertoi kirjailija Janet Framesta, joka oli pitkään mielisairaalassa skitrofeniaan ”tuomittuna”, mutta joka muiden tietämättä kirjoitti koko ajan ja hänestä tuli lopulta menestyskirjailija. Eikä tästä ole kuin kuukaudenpäivät, kun katsoin dvd:ltä Jane Campionin samasta aiheesta tehdyn elokuvan Enkelin kosketus.

Kun Helsingin Sanomissa juuri viime viikolla harmiteltiin sitä, että poliitikot eivät enää pidä päiväkirjoja, niin minulla ainakin nämä blogit tuntuvat toimivan hyvin sellaisinakin. Nyt tämä enkelipäivä täydentyy vielä sillä, että yöpöydällä olevassa Ben Lernerin pienoisromaanissa Puhtaaksikirjoitus (2026) eläkkeelle jäänyt professori ja aikoinaan hänen opiskelija-assistenttinaan ollut kertoja keskustelevat taiteen, nykyaikaisen tietotekniikan ja muistin prosesseja.

Tulevat esille esimerkiksi lepakkojen ultraäänet ja elefanttien käyttämät infraäänet. Ne saadaan kuuluville vain nauhoitusten monimutkaisten manipulointien avulla.

”Kukaan ei oikeastaan tiedä mitä ilmassa on, se on yksi harvoista universaaleista. Negatiivinen universaali. Ilma kuhisee viestejä. Viestinviejiä, enkeleitä.”
”Negatiivisia enkeleitä.”
”Totta, hyvä.”

Negatiivisia enkeleitä? Ovatko ne niitä Topeliuksen Mustia Henkiä? En löytänyt teologisesta enkeliopista varsinaisesti mitään tällaista, jos ei sitten otetaan huomioon langenneita enkeleitä eli demoneita, joita on kolmasosa enkeleistä. Ainakin Dan Brown tuntee asian. Siitä en saanut selvää, millaisista tuomittavista lankeemuksista nuo enkelit olivat narahtaneet.

Voi kuitenkin olla huijareitakin. Esimerkiksi neljä kertaa Jyväskylän rallin voittanutta kultakutrista Hannu Mikkolaa sanottiin enkelinkasvoiseksi paholaiseksi, joka ajoi Ouninpohjaa lujempaa kuin Latvala ja Pajari.

Kaikenlaisia mukaan varmaan mahtui, sillä Ilmestyskirjassa sanotaan, että enkeleitä on kymmenentuhatta kertaa kymmeniätuhansia, mikä tarkoittaa satoja miljoonia. Tuomas Akvinolaisen mukaan enkeleiden lukumäärä ei perustu numeerisiin arvoihin, ja vaikeaa se olisikin, koska enkelit ovat ruumiittomia ja paikattomia, aina joka paikassa läsnä olevia. Ääneen ne eivät puhu, vaan siirtävät ajatuksensa ja ohjeensa suoraan ihmisen mielensisällöksi edellyttäen, että ottaa ne vastaan yhtä sujuvasti, kuten somepäivistykset.

Kerran minäkin olin melkein enkelin asemassa. Teatteri Vanhassa Jukossa pitämissäni 50-vuotisjuhlissa Paavo Honkimäki lauloi Jari Juutisen tekstittämän monisäkeistöisen onnittelulaulun Arja Korisevan tunnetuksi tekemän iskelmän melodiaan Enkelin silmin:

Kun katsoo maailmaa Naskisen silmin,
silloin katsella ei maisemaa,
niin armoton kuin katse on,
voi nähdä kaivossa sammakon.

Jos lastenlastenlapset joskus lukevat tämän päiväkirjamerkintäni, jos eivät kokonaan ole siirtyneet kuunneltavaan informaatioon, niin tähän loppuun heille vielä vinkiksi, että etsikää käsiinne Wim Wendersin dvd-elokuva Berliinin taivaan alla (1987), jossa Bruno Ganz ja Otto Sander esittävät enkeleitä, kun taas Peter Falk on tietoisesti palannut enkelistä ihmiseksi.

 

kari.naskinen@gmail.com