Tapahtumat
sijoittuvat Lapin tunturialueelle,
jossa heti tapahtuu
onnettomuus kaivoksessa. Tämän jälkeen koko kaivos unohdetaan ja
keskitytään muutaman henkilön toilailuihin. Melkein kaksi tuntia
kestävässä elokuvassa seuraava varsinainen tapahtuminen alkaa
tunnin ja vartin päästä,
mutta siihen mennessä Oscar-raati on luultavasti siirtynyt jo
katsomaan jotain toista ehdokaselokuvaa.
Elokuvassa
puhutaan suomea, josta suurimmasta osasta saa selvää. Sen sijaan
kuvaus on ihmisten osalta tukkoista.
Ihmisten päistä näkyy luonnottomasti
yleensä vain osa ja heiluva
kamera on suunnattu vastavaloon. Ainoat kelvolliset kuvat ovat ne,
joissa kamera on tallentanut Lapin vaaramaisemia rauhallisesti,
paikallaan jalustalla seisoen.
Filmihullu-lehden 5/2020
haastattelussa Õunpuu
sanoo, että kaivoskylän kaoottinen ja säälintunteita herättävä
elämäntyyli tuntui hyvältä metaforalta, joka sisältää myös
tietyn maailmankatsomuksen: ”Liian kauan kaupungissa asuneena
luulin löytäväni pohjoisesta jonkinlaisen autenttisen
luontosuhteen jäänteitä tai kurkistusaukon esiteolliseen
maailmaan. Ihmisiä, jotka olisivat shokissa maaperän tuhoamisesta.
Mutta se romantiikka jäi kyllä löytämättä. Sen sijaan näin
tavallista suomalaisuutta, nahkasohvia ja plasmatelkkareita
poronkasvattajien olohuoneissa. Normaalia toimeentulemista keskellä
kaikennielevää kapitalismia.”
Ajatuksethan ovat ihan
jees, mutta elokuvaksi asti ne eivät ole riittäneet. Ongelmantynkää
aiheuttaa vanha poromies (Sulevi
Peltola),
joka kieltäytyy myymästä maitaan, ja
se olisi edellytys kaivostoiminnan jatkamiselle sortumaonnettomuuden
jälkeen. Poromiehen poika Rupi
on
elokuvan ainoa virolainen näyttelijä Pääru
Oja,
joka kaivosmiehenä aikoo kaapia kasaan tarpeeksi rahaa karistaakseen
kaivoskylän tukahduttavan elämän taakseen. Yksi nainenkin on,
blondibimboa esittävä Laura
Birn,
jolla
on miesystävä Elmer
Bäck
ja
johon myös Rupi
on salaa rakastunut, samoin
kuin suoraviivainen kaivospomotörkimys.
Rupi
on hyvä ihminen, jonka on
tehtävä valinta: minne hän kuuluu? Isiensä maille, alkukotiin
tuntureille vai itsekkäiden pyrkimysten kylmään maailmaan?
Veiko
Õunpuu on yksi tämän hetken menestyksekkäimpiä virolaisohjaajia.
Kolmella
edellisellä elokuvallaan hän
on
pärjännyt hyvin elokuvafestivaaleilla
Berliinissä, Venetsiassa ja Sundancessa, saanut
palkintojakin. Viimeiset
on
kuitenkin elokuva, joka nyt kilpailee myös tämän vuoden huonoimman
elokuvan tittelistä, on ainakin
ehdokaslistalla.
kari.naskinen@gmail.com
torstai 19. marraskuuta 2020
Ehdokas vuoden huonoimmaksi elokuvaksi
Virolaisten, suomalaisten ja hollantilaisten
rahoittama elokuva Viimeiset
on
Viron ehdokas ei-englanninkielisten elokuvien Oscar-kilpailussa.
Tänään iltapäivällä televisiosta tuleva Kulkurin
valssi olisi
kymmenen kertaa parempi ehdokas, jos
olisi mahdollista.
Virolaisen Veiko
Õunpuun (kuvassa)
ohjaama elokuva
on yksinkertaisesti huono. Huonous
alkaa jo latteasta käsikirjoituksesta, jatkuu laahustavana
näyttelemisenä ja kaiken ”kruunaa” tv-ilmaisusta tuttu
ahdistava lähikuvaus. Poikkeuksena kyllä pitää mainita pääosassa
oleva Tommi Korpela,
joka tekee kunnon roolityön mulkvistina kaivosyrittäjänä.