keskiviikko 27. toukokuuta 2020

Qui sotto la Stella polare

Koska Väinö Linnan syntymästä tulee tänä vuonna kuluneeksi sata vuotta, osallistun siihen jo nyt ottamalla esille Bernardo Bertoluccin vuonna 1976 valmistuneen elokuvan 1900. Se on kuin Täällä Pohjantähden alla italialaisittain. Se on pitkään ollut oman elokuvalistani kärjessä, ja kun sen taas katsoin, siellä pysyi. Filmihullu-lehti kysyi 2011 (päätoimittajana Peter von Bagh) 1175 tunnetulta suomalaiselta heidän mielielokuviaan, mutta kukaan ei maininnut tätä Bertoluccin elokuvaa. Historiantutkija Heikki Ylikangas sen sijaan ainoana nosti ykköseksi Täällä Pohjantähden alla.

Linnan Pohjantähdessäkin on yksi kohta, jossa Italia mainitaan. Kansalaissota oli käyty, mutta rovasti Lauri Salpakarin poika Ilmari ei ollut tyytyväinen. Valkoiset olivat voittaneet, mutta punaisten teloituksiinkin komendanttina osallistunut Ilmari Salpakari oli tyytymätön, koska maa oli nyt kuitenkin hunningolla ja demokratia oli hyvää vauhtia tuhoamassa kaiken sen pyhän, jonka puolesta jääkärit ja valkoinen armeija olivat taistelleet. Yhtenä iltana Ilmari istuskelee pappilan puutarhassa isänsä ja äitinsä kanssa. Ilmari:

”Tilanne on oikeastaan täsmälleen sama kuin se oli Italiassa… Mutta maa ja kansa ei ole sama. Italialaiset selvittivät tilanteensa hyvin nopeasti. Me emme näytä siihen kykenevän.”

Rovasti oli raukea ja haluton keskustelemaan, ja hän sanoi laiskasti: ”Italia on Italia ja Suomi on Suomi… Ei käy kaikkialla samoin… Eivätpä saksalaisetkaan saa asioitaan järjestykseen, vaikka ovat kuuluisia järjestelmällisyydestään.”

Italiassa tosiaan oli ”homma hanskassa”, kun Mussolini oli 1920-luvun alussa julistanut itsensä diktaattoriksi. Bertoluccin elokuvassa lähdetään liikkeelle parikymmentä vuotta aiemmin, kun Berlinghierin isoilla tiluksilla työskentelevään Dalcojen sukuun syntyy äpäräpoika Olmo. Samana päivänä vähän myöhemmin syntyy myös Alfredo Berlinghieri – väärässä järjestyksessä siis.

Sen verran historiallisissa tosiasioissa vedetään mutkat suoriksi, että syntymäpäivän sanotaan olevan sama, jolloin säveltäjä
Giuseppe Verdi kuoli eli 27.1.1901. Olmon ja Alfredon syntyessä oli kuitenkin kesä ja elokuvan nimen mukaisesti 1900. Bertolucci on sanonut, että hän ei tee pilkuntarkkaa lukua historiallisista faktoista, mutta tekee historiallisia elokuvia käyttäen hyväkseen historiaa.


Elokuvan alkuperäisessä julisteessa on kuva
Giuseppe Pellizza da Volpedon yli viisi metriä leveästä maalauksesta Neljäs valtio (1901), joka nykyisin on Novecento-museossa Milanossa. Siitä on tullut Italian työväestön ja sen poliittisen taistelun symboli, ja tästä on kysymys elokuvassakin.

Se on väkevä kuvaus niistä ajoista, jolloin Italiaakin myllersivät uudet aatteet ja intohimot. Ensin mentiin toiseen suuntaan, sitten toiseen. Olmo ja Alf
redo (Gerard Depardieu ja Robert De Niro) edustavat omia viiteryhmiään, mutta kumpikaan heistä ei ole äärimmäisyysmies, vaan hakevat sovintoa, vaikka se mahdottomalta tuntuukin. Olmo ymmärtää hyvin kuinka varsinkin Alfredon isoisä maanomistajana (Burt Lancaster) teki kaikkensa työväkensä asioiden hoitamiseksi ainakin kohtuullisesti ja samaan pyrkii Alfredo. Kuvaavaa on, että lopun värikkäissä tapahtumissa keväällä 1945 Alfredo yhdessä kohtauksessa jopa huutaa ”eläköön Stalin”.

Olmo on kommunisti. Hän kokee fasistien nousun rajuna, kun sitä vielä symboloi Berlinghierin sadistinen mustapaita Attila (
Donald Sutherland). Vaikeaa on Olmon ja Alfredon ystävyyden kanssakin, kun tilan isännäksi, padroneksi, noussut Alfredo ei löperyyttään uskalla irtisanoa Attilaa, vaikka pääseekin perille tämän hirmuisuudesta.

Elokuvan alkuperäinen versio oli pituudeltaan 5 tuntia 17 minuuttia.
Teatterilevitykseen sitä piti lyhentää, vaikka se yleensä kahdessa osassa esitettiinkin. Nyt katsoin sen dvd:ltä, joka on vain 15 minuuttia lyhyempi kuin originaali. Täyspitkä versio esitettiin ensimmäisen kerran vasta keväällä 2007 Belgradissa, kun Serbia oli jo edellisvuonna itsenäistynyt.

Bertolucci teki elokuvaa heinäkuusta 1974 syyskuuhun 1975. Budjetiksi oli alunperin laskettu 6 miljoonaa dollaria, ja se oli italialaiselle elokuvalle niin iso, että apuun tulivat United Artis
t, Paramount Pictures ja 20th Century Fox, kukin 2 miljoonalla. Talousarvio kuitenkin ylittyi 3 miljoonalla dollarilla, ja kun nyt katsoo luetteloa elokuvaa kustantamassa olleista tahoista, niitä on useampia niin Amerikasta kuin Euroopasta. Elokuva tehtiin italiankielisenä ja dubattiin myös englanniksi ja saksaksi. Dvd:llä voi kielen valita.

Pääkuvaajana on ollut
Vittorio Storaro (s. 1940) Vieläkin muistan, miten elokuva teki tältäkin osin valtavan vaikutuksen Rautatienkadun alussa olleessa Kinemassa. Vaikka sanonta on naismaisen lapsellinen, niin vaikutelma oli lumoava. Dvd:n kuva tv-ruudussa ei tietenkään yllä samaan. Mutta ei ihme, että oman elokuvalistani kakkosenkin on kuvannut Storaro: Francis Ford Coppolan Ilmestyskirja. Nyt (1979).

Storaron isä oli elokuvateatterin koneenkäyttäjänä Roomassa. Kerran hän toi kotiin käytöstä poistetun projektorin ja heijasti olohuoneen seinälle Chaplinin Kaupungin valot (1931). Se on Vittorio Storaron varhaisin ja merkittävin elokuvamuisto. Storaro kuuluu niihin vanhanpolven kuvaajiin, jotka ovat sujuvasti omaksuneet uuden digitaalikuvauksen, sai jopa jääräpää Woody Allenin hyväksymään Café Societyn (2016) kuvaamisen digitekniikalla. Storaro käyttää nykyisin Sonyn 4K-kameratekniikkaa (4K tarkoittaa, että kuvassa on neljä kertaa enemmän pikseleitä kuin full hd -kuvassa).

Bertolucci sanoi Novecenton sisällön kuvaavan neljää vuodenaikaa. Poikien lapsuus on kesä, Olmon ja Alfredon nuoruus on syksy, fasistien valtaannousu on kylmä talvi ja toisen maailmansodan loppu on parempaan uuteen aikaan johtava kevät.

Suomalaisen Pohjantähden kolmannessa osassa on siellä pappilan puutarhassa myös rovastinna, joka pitää tärkeimpänä asiana laatua, laadullista ylivoimaa. Attila oli samaa mieltä.

kari.naskinen@gmail.com