SF-kanalen esittää myös Ingmar Bergmanin
elokuvia, joista nyt osui
kohdalle Bergmanin ja Sven Nykvistin ensimmäinen
varsinainen värielokuva Intohimo
(1969).
Värimaailma on hienosti
hillityn bergmanilainen, mutta Bergman itse ei ollut tyytyväinen.
Hän sanoi myöhemmin tavoitteena olleen ”mustavalkoinen
värielokuva”, jossa värit eivät nousisi korostettuun asemaan,
mutta kuvausryhmä ei vielä tuolloin osannut tehdä valaistusta
värifilmin edellyttämällä tavalla, eikä Bergman siis ollut
lopputulokseen tyytyväinen.
Elokuva sinänsä on tuttua bergmania: erilaisia rakkauksia, valheita ja totuuksia, elämää ja kuolemaa. Näyttelijätkin ovat niin kuin pitää: Bibi Andersson, Liv Ullmann, Erland Josephson ja Max von Sydow. Erikoisuus on se, että välillä näyttelijät pohtivat ja arvuuttelevat esittämiensä roolihenkilöiden mielenliikkeitä. Heitä haastattelee ääni, joka on Bergmanin. Vaikuttaa tarpeettomalta; ehkä Bergman on lainannut idean Jean-Luc Godardin Kiinattaresta (1967).
Elokuva on synkkä, eikä intohimossa ole juuri ollenkaan kysymys rakkaudesta, vaan epämiellyttävämmästä asiasta, ihmisen intohimosta pahuuteen. Fårön saari on nyt kuin helvetin esikartano, jossa hirressä roikkuvat sekä ihmiset että koirat. Yhden hevosen joku hullu on sytyttänyt bensalla palamaan ja maatilan eläimiä tapetaan muuten vaan. Näitä ei konkreettisesti paljon kuvata, mutta tunnelma on painostava – totta vai unta?
Elokuvan ensi-illan jälleen Expressen-lehden arvostelija oli pettynyt odotettuun värielokuvaan: taas viedään maailmalle elokuva itsemurhakandidaattien maasta, jossa mökin ulkopuolella on jäätyneitä kuolleita, mutta sisällä sängyssä on lämpimämpää. Tältä se kieltämättä vaikuttaa, mutta hienostuneeseen tyyliinsä Bergman ei kuitenkaan tehnyt mitään väkivaltaelokuvaa.
Kaikki on varsinaisesti pinnan alla. Ihmisten välillä on näkymätön muuri, ihmisiä kalvaa nöyryytys ja itsekunnioituksen puute. Eikä nöyryytyksestä parane, sitä ei pääse pakoon, eikä siihen kuole. Sen voittaa kuitenkin voimakkaammalla aseella, myrkyllisellä ja selittämättömällä pahuudella. Eläimiä ja ihmisiä Bergman näyttää kuin vertaillen – maailman otuksista vain ihminen tappaa pahuuttaan.
Tuttu teema Bergmanille jo lapsuudesta alkaen. Kesällä 1964 hän kirjoitti päiväkirjaansa: ”Näytelmä alkaa siitä, että näyttelijä menee katsomoon ja kuristaa arvostelijan ja lukee pienestä mustasta kirjasta ääneen kaikki muistiin merkitsemänsä nöyryytykset. Sitten hän oksentaa yleisön päälle, minkä jälkeen hän menee ulos ja ampuu kuulan kalloonsa.”
Jo elokuvassaan Häpeä (1968) Bergman oli kiinni näissä aiheissa: kun ulkoinen, sodan väkivalta päättyi, alkoi sisäinen. Intohimossa tämä kaikki on ihmisten mielissä peiteltynä, mutta kuitenkin koko ajan aistittavissa. Peittelyyn auttaa valheessa eläminen, joka onkin ainoa tapa elää, koska totuudenpuhujalle ei yösijaa ole.
Elokuva sinänsä on tuttua bergmania: erilaisia rakkauksia, valheita ja totuuksia, elämää ja kuolemaa. Näyttelijätkin ovat niin kuin pitää: Bibi Andersson, Liv Ullmann, Erland Josephson ja Max von Sydow. Erikoisuus on se, että välillä näyttelijät pohtivat ja arvuuttelevat esittämiensä roolihenkilöiden mielenliikkeitä. Heitä haastattelee ääni, joka on Bergmanin. Vaikuttaa tarpeettomalta; ehkä Bergman on lainannut idean Jean-Luc Godardin Kiinattaresta (1967).
Elokuva on synkkä, eikä intohimossa ole juuri ollenkaan kysymys rakkaudesta, vaan epämiellyttävämmästä asiasta, ihmisen intohimosta pahuuteen. Fårön saari on nyt kuin helvetin esikartano, jossa hirressä roikkuvat sekä ihmiset että koirat. Yhden hevosen joku hullu on sytyttänyt bensalla palamaan ja maatilan eläimiä tapetaan muuten vaan. Näitä ei konkreettisesti paljon kuvata, mutta tunnelma on painostava – totta vai unta?
Elokuvan ensi-illan jälleen Expressen-lehden arvostelija oli pettynyt odotettuun värielokuvaan: taas viedään maailmalle elokuva itsemurhakandidaattien maasta, jossa mökin ulkopuolella on jäätyneitä kuolleita, mutta sisällä sängyssä on lämpimämpää. Tältä se kieltämättä vaikuttaa, mutta hienostuneeseen tyyliinsä Bergman ei kuitenkaan tehnyt mitään väkivaltaelokuvaa.
Kaikki on varsinaisesti pinnan alla. Ihmisten välillä on näkymätön muuri, ihmisiä kalvaa nöyryytys ja itsekunnioituksen puute. Eikä nöyryytyksestä parane, sitä ei pääse pakoon, eikä siihen kuole. Sen voittaa kuitenkin voimakkaammalla aseella, myrkyllisellä ja selittämättömällä pahuudella. Eläimiä ja ihmisiä Bergman näyttää kuin vertaillen – maailman otuksista vain ihminen tappaa pahuuttaan.
Tuttu teema Bergmanille jo lapsuudesta alkaen. Kesällä 1964 hän kirjoitti päiväkirjaansa: ”Näytelmä alkaa siitä, että näyttelijä menee katsomoon ja kuristaa arvostelijan ja lukee pienestä mustasta kirjasta ääneen kaikki muistiin merkitsemänsä nöyryytykset. Sitten hän oksentaa yleisön päälle, minkä jälkeen hän menee ulos ja ampuu kuulan kalloonsa.”
Jo elokuvassaan Häpeä (1968) Bergman oli kiinni näissä aiheissa: kun ulkoinen, sodan väkivalta päättyi, alkoi sisäinen. Intohimossa tämä kaikki on ihmisten mielissä peiteltynä, mutta kuitenkin koko ajan aistittavissa. Peittelyyn auttaa valheessa eläminen, joka onkin ainoa tapa elää, koska totuudenpuhujalle ei yösijaa ole.
Viime yönä tuli AB Svensk Industrin elokuvia esittävältä kanavalta Bergmanin Hiljaisuus (1963), josta kirjoitin 18.11.2018 https://naskinen.blogspot.com/2018/11/jumala-ei-vastaa-mutta-ei-mitaan.html
kari.naskinen@gmail.com
